Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Roomassa 17 päivänä heinäkuuta 1998 hyväksytyn Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön, sekä lait sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja rikoslain muuttamisesta. Suomi allekirjoitti perussäännön 7 päivänä lokakuuta 1998.

Perussäännöllä perustetaan ensimmäinen pysyvä Kansainvälinen rikostuomioistuin. Alankomaiden Haagiin perustettavan tuomioistuimen tehtävänä on tuomita vakavimmista, laajamittaisista kansainvälisistä rikoksista, jotka koskettavat koko kansainvälistä yhteisöä. Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat sen perussäännössä määritellyt joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. Lisäksi toimivalta voidaan ulottaa hyökkäysrikokseen sen jälkeen, kun sopimusvaltioiden kokous on päättänyt sen määritelmästä ja toimivallan käyttämisen ehdoista. Toimivalta koskee luonnollisia henkilöitä, ei oikeushenkilöitä. Henkilön virallinen asema tai tehtävä ei vapauta rikosvastuusta.

Tuomioistuimen toimivalta täydentää kansallista toimivaltaa. Jos sama rikosasia on käsitelty tai käsiteltävänä jossakin kansallisessa tuomioistuimessa, Kansainvälinen rikostuomioistuin ei ole toimivaltainen. Poikkeuksen muodostavat tilanteet, joissa kansallisen tuomioistuimen tehokkuus tai oikeudenmukaisuus asetetaan perussäännössä määritellyillä perusteilla kyseenalaiseksi. Valtiolla on perussäännön mukaisessa menettelyssä mahdollisuus vastustaa kansainvälistä toimivaltaa ja saattaa asia kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta käynnistyy sopimusvaltion tai tuomioistuimen syyttäjän omasta aloitteesta. Lisäksi Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto voi katsoessaan kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden olevan uhattuna saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi tilanteen, johon ilmeisesti liittyy yksi tai useampi tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos. Perussääntö ei tällöin aseta toimivallan käytölle muita edellytyksiä. Muissa tapauksissa perussäännössä edellytetään, että joko se valtio jonka alueella rikos tapahtui tai se valtio, jonka kansalaista rikoksesta epäillään, on perussäännön sopimusvaltio tai erikseen hyväksynyt tuomioistuimen toimivallan.

Tuomioistuin voi tuomita vankeusrangaistukseen elinkaudeksi tai määräajaksi sekä käyttää lisärangaistuksena sakkoa. Perussääntö asettaa sopimusvaltiolle velvollisuuden paitsi hyväksyä sen toimivalta myös toimia sen kanssa yhteistyössä sekä tunnustaa ja toimeenpanna sen päätökset. Ehdotuksen mukaan Suomi sitoutuisi antamaan oikeusapua laajasti, asettamatta sen antamiselle kansallisesta lainsäädännöstä johtuvia rajoituksia.

Perussäännön voimaantulo ja sen myötä tuomioistuimen toiminnan käynnistyminen edellyttää 60 valtion ratifiointia. Esitykseen sisältyy lakiehdotus perussäännön lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja perussäännön edellyttämiä rikoslain muutoksia koskeva lakiehdotus. Lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan samana ajankohtana kuin perussääntö.

---

Rikosoikeus on lähtökohdiltaan kansallinen oikeudenala. Kansainvälisen oikeuden historiallisena lähtökohtana on kunkin valtion suvereenisuus omalla alueellaan. Kansainvälinen yhteisöllisyys on kansainvälisessä oikeudessa kuitenkin vähitellen sivuuttanut suvereenisuusajattelua. Kansainvälisten rikosten vastustaminen ja rikoksentekijöiden saattaminen vastuuseen on periaatteessa kaikkien valtioiden edun mukaista. Kansainvälinen yhteisö antaa nykyään rikosoikeudelle merkittävän roolin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja maailmanrauhan toteuttamisessa.

Kansainvälisistä rikoksista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä joko niin sanottuja maailmanrikoksia, kuten huumerikokset, ilmaliikenteen turvallisuuteen kohdistuvat rikokset tai rahanpesurikos, tai varsinaisia kansainvälisen oikeuden vastaisia rikoksia, kuten sotarikokset, joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja hyökkäysrikos. Luokittelut ovat osittain päällekkäisiä. Ensin mainittujen osalta valtiot ovat solmineet kansainvälisiä rikoksentorjuntasopimuksia, joissa sovitaan rikokseen sovellettavaksi valtion omaa rikoslakia riippumatta tekopaikasta, tekijästä ja tekopaikan lain sisällöstä ns. universaaliperiaatteen mukaisesti. Jälkimmäisillä tarkoitetaan tekoja, jotka on katsottaviksi rikoksi suoraan kansainvälisen oikeuden perusteella riippumatta siitä, onko vastaavaa kriminalisointia kirjattu kansalliseen rikoslainsäädäntöön.

Kansallinen ja kansainvälinen rikosoikeudenhoito ovat toistaiseksi poikenneet huomattavasti toisistaan. Kansainvälisesti ei ole ollut olemassa kansalliseen oikeusjärjestelmään verrattavalla tavalla toimivaltaisia viranomaisia; poliisia, syyttäjistöä, tuomioistuinlaitosta ja täytäntöönpanoviranomaisia. Koska kansainvälisen rikosoikeuden "suora toimeenpanomalli" ei näin ole ollut mahdollinen, kansainvälinen rikosoikeus on ollut riippuvainen kansallisista tuomioistuimista ("epäsuora toimeenpanomalli"). Kansainvälinen yhteistoiminta rikosasioissa, kuten kansainvälinen oikeusapu, rikoksentekijöiden luovuttaminen, oikeudenkäynnin tai rangaistuksen täytäntöönpanon siirtäminen on palvellut paitsi kansallisten rikosoikeuksien toimintaa sinänsä myös valtioille yhteisen kansainvälisen rikosoikeuden soveltamista. Tämä valtioiden väliseen horisontaaliseen yhteistyöhön perustuva kansainvälisen rikosoikeuden toimeenpano ei kuitenkaan ole toiminut tehokkaasti.

Ajatuksella kansainvälisestä rikosoikeudellisesta tuomiovallasta ja pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisesta on pitkä historia. Satunnaiset kansainväliset rikosoikeudenkäynnit ovat yleensä liittyneet aseellisen selkkauksen jälkiselvittelyyn. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Versailles'n sopimuksessa määrättiin, että sodan voittajat asettaisivat Saksan keisari Wilhelm II:n syytteeseen kansainvälisen moraalin ja sopimusten loukkaamattomuuden rikkomisesta. Sotarikoksiin syyllistyneet piti tuomita sotilastuomioistuimissa. Hollanti ei kuitenkaan luovuttanut sinne paennutta keisaria. Jopa sodan hävinnyt Saksa pystyi kieltäytymään sotarikoksista epäiltyjen luovuttamisesta.

Maailmansotien välisenä aikana oli Kansainliiton piirissä ja akateemisilla tahoilla tuloksettomiksi jääneitä pyrkimyksiä käynnistää pysyvän rikostuomioistuimen perustamisvalmistelut. Toisen maailmansodan laajamittaiset humanitaarisen oikeuden loukkaukset muuttivat ratkaisevasti yleistä mielipidettä kansainvälisessä yhteisössä. Yksilön rikosoikeudellinen vastuu kansainvälisen oikeuden loukkauksista hyväksyttiin. Liittoutuneet perustivat Nrnbergiin ja Tokioon sotarikostuomioistuimet tärkeimpien sotarikollisten tuomitsemiseksi. Tuomioistuimilla oli toimivalta rikoksista rauhaa vastaan, sotarikoksista sekä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Nrnbergin tuomioistuimessa käsiteltiin syytteitä myös oikeushenkilöitä vastaan.

Nrnbergin ja Tokion oikeudenkäynneillä on kansainvälisessä rikosoikeudessa huomattava periaatteellinen merkitys, jota ilmentää YK:n yleiskokouksen vuonna 1946 vahvistamat niin sanotut Nrnbergin periaatteet. Nrnbergin ja Tokion oikeudenkäyntien jälkeen on esitetty useita ehdotuksia aineellisen rikosoikeuden kodifioimiseksi ja kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännöksi. Kansainvälisen ilmapiirin muutokset valtioiden suvereniteettiajattelussa ja asenteissa kansainväliseen yhteistoimintaan heijastuvat näiden säätämishankkeiden historiassa. Toisinaan on pääpaino ollut aineellisen kansainvälisen rikosoikeuden kehittämisessä, toisinaan taas sen toimeenpanossa. Välillä on kytketty nämä pyrkimykset yhteen, sitten taas katsottu, että tavoitteisiin on realistisempaa päästä etenemällä erikseen. Eräs aineellisen oikeuden toisen maailmansodan jälkeen merkittävimmistä säännöshankkeista on ihmiskunnan rauhaa ja turvallisuutta vastaan suunnattuja rikoksia koskeva säännöstö. Sitä valmisteli YK:n Kansainvälisen oikeuden toimikunta (alussa edeltäjänsä Kansainvälinen kodifikaatiokomitea) perustamisestaan vuonna 1947 lähtien. Se hyväksyttiin toimikunnassa vuonna 1996.

Suunnitelmat pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisesta jäivät 1950-luvulla kylmän sodan jalkoihin. Kansainväliset järjestöt kuten Kansainvälisen oikeuden yhdistys (ILA) ja Kansainvälinen rikosoikeusyhdistys (AIDP) sekä yksittäiset tutkijat jatkoivat kuitenkin tuomioistuimen perusääntöluonnosten kehittelyä. Kansainvälisten rikoksentorjuntasopimusten kuten joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi tehdyn yleissopimuksen (SopS 5/1960) ja kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 37/1970) yhteydessä on noussut esiin myös kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen. Säädöshankkeista huolimatta vallitseva käytäntö on toisen maailmansodan jälkeenkin kuitenkin ollut se, että laajamittaiset kansainvälisen oikeuden vastaiset rikokset ovat jääneet rankaisematta.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisesta tuli 1990-luvun alussa uudelleen ajankohtaista. Yhtäältä hankkeen nosti esiin YK:n yleiskokouksessa vuonna 1989 Trinidad ja Tobago viitaten laajamittaisen kansainvälisen huumerikollisuuden aiheuttamaan kohtuuttomana taakkaan pienille kansallisille oikeusjärjestelmille. Toisaalta tiedot vakavista ja laajamittaisista humanitaarisen oikeuden loukkauksista entisen Jugoslavian alueella käynnistivät toiminnan YK:ssa. Tuomitsevien YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien jälkeen YK:n pääsihteeri antoi YK:n turvallisuusneuvoston perustaman asiantuntijakomission entisen Jugoslavian aluetta koskevien tutkimusraporttien ja turvallisuusneuvoston päätöslauselman 808/1993 perusteella raportin (S/25704, 03.05.1993), joka sisälsi ehdotuksen perustettavan tuomioistuimen perussäännöksi.

YK:n turvallisuusneuvosto perusti entisen Jugoslavian alueen humanitaarisen oikeuden loukkauksia tutkivan sotarikostuomioistuimen (Jugoslavia-tuomioistuin) päätöslauselmalla 827/1993 YK:n peruskirjan 29 artiklan tarkoittamaksi apuelimeksi. Koska kyse oli turvallisuusneuvoston YK:n peruskirjan 7 luvun mukaisesta rauhaa turvaavasta toimenpiteestä, tuomioistuimen perustaminen tai toiminta ei ole riippuvainen valtioiden ratifiointia edellyttävästä valtiosopimuksesta. Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan sekä sotarikokset. Jugoslavia-tuomioistuimen toimivalta kattaa 1 päivänä tammikuuta 1991 jälkeen tehdyt rikokset entisen Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan alueella. Toimivalta on rinnakkainen kansallisten tuomioistuinten kanssa. Ristiriitatilanteessa Jugoslavia-tuomioistuimen toimivalta on ensisijainen.

Vastaavalla tavalla taannehtivasti YK:n turvallisuusneuvoston peruskirjan 7 luvun mukaisella päätöslauselmalla 955/1994 perustettiin Ruandan alueella ja ruandalaisten toimesta sen naapurialueilla vuonna 1994 tehtyjä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia käsittelevä kansainvälinen sotarikostuomioistuin (Ruanda-tuomioistuin). Sen asiallinen toimivalta on lähes sama kuin Jugoslavia-tuomioistuimella. Tuomioistuin toimii Tansanian Arushassa. Turvallisuusneuvoston perustamien tuomioistuinten toiminta on osittain kytketty toisiinsa. Niillä on yhteinen pääsyyttäjä ja tuomioistuimen valitusjaosto.

Kaikki tässä edellä mainitut pysyvän rikostuomioistuimen edeltäjät ovat olleet alttiina monenlaiselle arvostelulle. Niiden puolueettomuutta on epäilty ja niitä on syytetty rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vastaisesta taannehtivasta rikosoikeudenkäytöstä. Niiden toimivaltaa on väitetty kansainvälisen oikeuden vastaiseksi ja niiden soveltamia oikeudenkäyntimenettelyjä puutteellisiksi. Lisäksi on epäilty turvallisuusneuvoston toimivaltaa perustaa YK:n peruskirjan 7 luvun nojalla oikeudellisia apuelimiä.

Pysyvän rikostuomioistuimen perussäännössä on pyritty ottamaan huomioon nämä kansainväliseen rikosoikeudenkäyttöön liittyvät epäkohdat. Tuomioistuimen perustaminen kansainvälisellä sopimuksella ilman taannehtivaa toimivaltaa on puolueettomuuden ja uskottavuuden peruslähtökohta. Toimivalta koskee lähtökohtaisesti kaikkia, myös "voittajavaltioita". Puolueettomuutta varmistetaan myös sillä, että tuomarien ja muun henkilökunnan valinnasta ja riippumattomuudesta on yksityiskohtaiset määräykset. Tuomioistuimen itsenäistä roolia korostaa sekin, että syyttäjällä on oikeus käynnistää tutkinta omasta aloitteestaan, mistä tahansa lähteestä saamiensa tietojen perusteella.

Aikaisempiin tuomioistuimiin verrattuna merkittävää on etenkin se, että tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat rikokset on ennalta kattavasti määritelty rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaisesti. Perussäännön sisältämät, kattavat menettelyä koskevat säännöt takaavat syytetylle kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaiset oikeudet. Perussääntö pyrkii turvaamaan myös rikosten uhrien oikeudet. Se sisältää määräyksiä heidän mahdollisuuksistaan osallistua oikeudenkäyntimenettelyn eri vaiheisiin sekä saada hyvitystä. Perussääntö ottaa lisäksi huomioon todistajien haavoittuvaisen aseman.

Tuomioistuimen toimivalta perustuu vakiintuneeseen kansainväliseen oikeuteen, jonka useimmat valtiot ovat omia kansallisia ratkaisujaan noudattaen saattaneet osaksi kansallista oikeusjärjestelmäänsä. Suomen voimassaolevassa oikeudessa keskeisimmät säännökset ovat rikoslain 1 ja 11 luvuissa.

Rikoslain (39/1889) vuonna 1996 voimaan tulleen 1 luvun 7 § mukaan Suomen lakia voidaan tekopaikasta riippumatta soveltaa sellaisiin kansainvälisiin rikoksiin, joista kansainvälisessä sopimuksessa on niin määrätty. Kaksoisrangaistavuutta ei näiden tekojen osalta edellytetä. Säännöstä on täydennetty rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetulla asetuksella (627/1996), jossa on tyhjentävästi lueteltu ne sopimukset ja rikokset, joihin Suomen lainsäädäntöä voidaan soveltaa universaaliperiaatteen nojalla. Lisäksi Suomessa tunnustetaan, että valtiot ovat kansainvälisen tapaoikeuden nojalla oikeutettuja rankaisemaan tietyistä rikoksista riippumatta rikoksen tekijän kansalaisuudesta, rikoksen tekopaikasta tai rikoksen kohteesta (ks. HE 1/1996 vp). Syyttäminen Suomen ulkopuolella tehdystä rikoksesta, joka ei ole suomalaisen tekemä eikä kohdistu Suomen etuihin tai suomalaiseen, vaatii rikoslain 1 luvun 12 § mukaan eräitä poikkeuksia lukuunottamatta valtakunnansyyttäjän syyttämispäätöksen.

Joukkotuhonta, sotarikokset ja ihmisoikeuksien loukkaaminen on säädetty rangaistaviksi rikoslain 11 luvussa. Hyökkäysrikoksen osalta vastuu on jätetty kansainvälisen rikosoikeuden säännösten varaan (ks. HE 94/1993 vp).

Suomi on tunnustanut entisen Jugoslavian alueen sotarikostuomioistuimen toimivallan ja velvoittautunut yhteistyöhön sen kanssa entisen Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelevän sotarikostuomioistuimen toimivallasta ja tuomioistuimelle annettavasta oikeusavusta annetussa laissa (12/1994). Vastaavasti Suomi YK:n jäsenenä on sidottu turvallisuusneuvoston päätöksin ja tunnustaa Ruanda-tuomioistuimen toimivallan ja tarvittaessa antaisi sille oikeusapua nimenomaisen lainsäädännön puuttumisesta huolimatta.

Suomen perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa. Perustuslain 113 §:n mukaan tasavallan presidenttiä vastaan voidaan nostaa syyte maanpetosrikoksesta, valtiopetosrikoksesta sekä rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta säädetään perustuslain 8 §:ssa.

Perustettu Kansainvälinen rikostuomioistuin on merkitykseltään historiallinen. Se on ensimmäinen pysyväksi tarkoitettu kansainvälistä toimivaltaa rikosasioissa käyttävä tuomioistuin. Sen tavoitteena on tuomita törkeimpiä, laajamittaisia rikoksia, jotka vaarantavat maailman rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin ja näin koskettavat koko kansainvälistä yhteisöä. Yksilöt ovat vastuussa kansainvälisen oikeuden loukkauksista myös silloin, kun ne tapahtuvat aseellisen konfliktin yhteydessä tai muuten poikkeuksellisissa olosuhteissa. Perussäännöllä luodaan tämän vastuun toteuttamiselle pysyvästi käytettävissä oleva kansainvälinen mekanismi.

Perussäännössä korostetaan kansallisen toimivallan ja valtioiden kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Perustana on kansainvälisoikeudellinen käsitys siitä, että jokainen valtio on velvollinen ulottamaan rikosoikeudellisen toimivaltansa kansainvälisiin rikoksiin. Sopimusvaltiolle annetaan näin kehoitus ei yksinomaan alistua perustettavan Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan vaan aktivoitua itse rankaisemaan kansainvälisistä rikoksista. Näin perussäännön tavoitteena on yleisen rikosoikeudellisen tehokkuuden parantaminen kansainvälisessä yhteisössä. Viime kädessä tällä pyritään kansainvälisten rikosten ennalta ehkäisemiseen ja sen myötä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden edistämiseen.

Perussäännön tavoitteena on lisäksi, että kaikki sopimusvaltiot toimivat yhteistyössä tuomioistuimen kanssa ja näin mahdollistavat tutkinnan, syyttämisen, oikeudenkäynnit ja tuomioiden täytäntöönpanon. Tuomioistuimen hallinnon ja kokoonpanon osalta tavoitteena on tehokas kansainvälinen järjestö. Sen henkilöstö edustaa eri maantieteellisiä alueita ja oikeuskulttuureita. Sukupuolten välinen tasa-arvo sekä kyseessä olevien poikkeuksellisten rikosten tutkinnassa ja tuomitsemissa vaadittavan erityisasiantuntemuksen tarve on myös otettu huomioon perussäännössä.

Ratifioimalla Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön Suomi hyväksyy tuomioistuimen toimivallan joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista siten kuin ne on perussäännössä määritelty. Määritelmiä on vielä tarkennettu 9 artiklan mukaisissa rikosten määritelmien tulkintaohjeissa, jotka sopimusvaltioiden kokous hyväksyy. Perussäännön mukaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluu myös hyökkäysrikos. Tuomioistuin ei kuitenkaan voi käyttää toimivaltaansa hyökkäysrikoksen suhteen ennen kuin sopimuspuolet ovat hyväksyneet hyökkäysrikoksen määritelmän. Tämä voi tapahtua aikaisintaan seitsemän vuotta perussäännön voimaantulon jälkeen järjestettävässä tarkistuskonferenssissa. Perussäännössä on ensimmäistä kertaa kansainvälisessä sopimuksessa kattavasti määritelty rikokset ihmisyyttä vastaan. Sukupuoli- ja seksuaalirikokset sekä naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta on perussäännössä kattavasti kriminalisoitu. Tuomioistuimen toimivaltaa on myöhemmin mahdollista laajentaa perussäännön 123 artiklan mukaisessa tarkistuskonferenssissa esimerkiksi neuvotteluissa keskeisesti esillä olleisiin kansainväliseen terrorismiin ja huumerikoksiin. Rooman konferenssin loppuasiakirjan päätöslauselma E sisältää tätä koskevan suosituksen.

Perussääntöön on kirjattu rikosoikeuden yleiset periaatteet, jotka määrittävät vastuun kohdentumisen ja vastuusta vapauttavat seikat. Perussääntöä sovelletaan samalla tavalla kaikkiin henkilöihin virallisesta asemasta riippumatta. Esimiehen käskynalaisena toimiminen voi vapauttaa vastuusta vain poikkeuksellisissa olosuhteissa sotarikosten osalta. Esimies voidaan saattaa vastuuseen rikoksista, joihin hänen alaisensa ovat syyllistyneet.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta käynnistyy sopimusvaltion tai YK:n turvallisuusneuvoston saatettua tilanteen tuomioistuimen käsiteltäväksi tai tuomioistuimen syyttäjän omasta aloitteesta. YK:n turvallisuusneuvoston käynnistäessä toimivallan peruskirjansa VII luvun mukaisissa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhan tilanteissa toimivallan käytölle ei ole muita vaatimuksia. Tällöin on asiallisesti kyse vastaavasta tilanteesta kuin Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuimia perustettaessa. Muissa tapauksissa edellytetään, että joko se valtio jonka alueella rikos tapahtui tai valtio, jonka kansalaista rikoksesta epäillään, on perussäännön sopimusvaltio tai erikseen hyväksynyt toimivallan. YK:n turvallisuusneuvosto voi keskeyttää tuomioistuimessa vireillä olevan rikosasian käsittelyn 12 kuukauden määräajaksi, joka on uudistettavissa.

Tuomioistuin koostuu puheenjohtajistosta, valitusosastosta, oikeudenkäyntiosastosta, esitutkintaosastosta, syyttäjän toimistosta sekä kirjaamosta. Kirjaamoon perustetaan erillinen uhrien ja todistajien suojeluyksikkö.

Perussäännössä luodaan myös kattava menettelyä koskeva säännöstö. Se kattaa koko rikosasian oikeudenkäyntimenettelyn esitutkinnasta oikeudenkäyntivaiheen kautta muutoksenhakuun. Perussääntö muun muassa sisältää keskeiset määräykset syytetyn vähimmäisoikeuksista sekä esitutkinnan että oikeudenkäynnin aikana. Nämä vähimmäisoikeudet vastaavat sitä tasoa, joka on laajalti hyväksytty jo kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Perussäännössä sovitut menettelysäännöt ovat tulos erilaisten oikeuskulttuurien yhteensovittamisesta ja siten myös yhdistävät erilaisia oikeudenkäyntimenettelyjärjestelmiä. Perussääntöön sisältyy määräyksiä myös uhrien oikeudesta osallistua oikeudenkäyntiin sekä määräyksiä uhreille tuomittavista hyvityksistä.

Tuomioistuin voi tuomita vankeusrangaistukseen elinkaudeksi tai määräajaksi enintään 30 vuodeksi sekä lisärangaistuksena sakkoa. Rangaistusta on suoritettava vähintään kaksi kolmasosaa tai elinkautisesta vankeusrangaistuksesta vähintään 25 vuotta ennen kuin tuomioistuin voi ottaa ennenaikaisen vapauttamisen harkittavaksi. Rangaistustaso on näin ollen Suomen kansalliseen oikeuteen verrattuna ankara.

Perussäännön sopimusvaltiona Suomi on velvollinen antamaan tuomioistuimen pyytämää oikeusapua ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä. Esityksen mukaan Suomi sitoutuisi antamaan oikeusapua ja luovuttamaan Suomessa olevan henkilön siten kuin tuomioistuimen pyynnössä on esitetty. Esityksen mukaan Suomi panee täytäntöön tuomioistuimen tuomitsemia vapausrangaistuksia, päätöksiä omaisuuden ja rikoksen tuottaman hyödyn tuomitsemisesta menetetyksi ja palauttamisesta sekä sakkoja ja vahingonkorvauksia tuomioistuimen pyynnön mukaisesti.

Perussäännössä mahdollistetaan sopimusvaltioille laaja myötävaikutus tuomioistuimen toimintaan. Sen välineenä on sopimusvaltioiden kokous ja sen mahdollisesti perustamat lisäelimet. Sopimusvaltioiden kokoukselle kuuluu taloudellisen ja hallinnollisen valvonnan lisäksi laajasti myös muita tehtäviä.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön hyväksymisestä aiheutuu perussäännön voimaantulon myötä Suomelle jäsenmaksuvelvoite. Lisäksi on mahdollista, että maksettavaksi tulee ennen perussäännön voimaantuloa tuomioistuimen perustamisen valmistelusta aiheutuvia organisatorisia kustannuksia. Suomen jäsenmaksuosuus tuomioistuimen talousarviosta määräytyy YK:n jäsenmaksutaulukkoa vastaavan taulukon mukaisesti. Suomen maksuosuus YK:n taulukon mukaan vuonna 2000 on 0,543 prosenttia. Perussäännön sopimusvaltioiden lukumäärä ei ainakaan aluksi tule vastaamaan YK:n vastaavaa jäsenmäärää. Näin ollen on ilmeistä, että Suomen jäsenmaksuosuus tulee olemaan korkeampi kuin YK:n osalta. Erityisesti jos sopimusvaltioiden joukkoon ei ainakaan aluksi tule kuulumaan YK:n talousarvion kannalta merkittäviä valtioita, voi Suomen jäsenmaksuosuus olla merkittävästikin YK:n jäsenmaksutaulukon mukaista prosenttiosuutta suurempi. Jäsenmaksuosuuden suuruuteen vaikuttaa sopimusvaltioiden ratifioivien valtioiden koostumuksen lisäksi mahdolliset 115 artiklan mukaiset YK:n yleiskokouksen hyväksymät päätökset tarjota tuomioistuimen toimintaan varoja YK:n sääntömääräisestä talousarviosta.

Tuomioistuimen talousarviosta on lukuisien epävarmuustekijöiden vuoksi vaikea esittää arviota. Eräänä vertailukohtana voi käyttää Jugoslavian alueen sotarikostuomioistuimen talousarviota. Se oli vuonna 1994 tuomioistuimen toimiessa ensimmäistä kokonaista vuottaan 10,8 miljoonaa dollaria eli noin 67,7 miljoonaa markkaa (tässä esitettävissä laskelmissa USD =,2686 mk). Voimakkaan laajentumisen jälkeen vuonna 1999 talousarvio oli 94,1 miljoonaa dollaria eli noin 589,9 miljoonaa markkaa. Tällä vertailukohdalla Suomen osuus alkuvaiheen rahoituksesta olisi YK:n jäsenmaksuasteikon mukaan 58 644 dollaria eli noin 367 616 markkaa ja aktiivisemmin toimivan tuomioistuimen osalta 510 963 dollaria eli noin 3 203 023 markkaa. Vertailussa on kuitenkin otettava huomioon ensinnäkin se, että nyt perustettavan Kansainvälisen rikostuomioistuimen kokoonpano ja toimivalta ovat vertailukohdetta laajemmat. Toisaalta taas tuomioistuimella ei todennäköisestikään ole heti toimintansa alkuvaiheessa entisen Jugoslavian alueen humanitaarisen oikeuden loukkauksia vastaavaa määrää toimivaltaansa kuuluvia rikosasioita käsiteltävänään. Tähän vaikuttaa myös tuomioistuimen toimivallan toissijaisuus kansalliseen toimivaltaan nähden.

Lisäksi Suomi vastaa kuluista, joita syntyy perussäännön 9 osan mukaisesta oikeusavun antamisesta ja perussäännön 10 osan mukaisesta tuomioiden täytäntöönpanosta. Nykytilanteen valossa on arvioitavissa, että Suomea koskevien pyyntöjen määrä jää kohtuullisen alhaiseksi. Näistä velvoitteista aiheutuvat taloudelliset vaikutukset olisivat täten vähäisiä.

Esityksellä ei ole organisaatiovaikutuksia. Sillä on vähäisiä henkilöstövaikutuksia. Perussäännön 9 osan mukaisista kansainvälistä yhteistyötä ja oikeusapua koskevista asioista huolehtisi ensisijaisesti oikeusministeriö. Yhteistyötä ja oikeusapua koskevat yhteydenotot voidaan toimittaa diplomaattiteitse, suoraan oikeusministeriöön tai muille toimivaltaisille viranomaisille tai Kansainvälisen rikospoliisijärjestön kautta. Pyyntöön vastaamisesta aiheutuvista toimenpiteistä vastaisivat kansallisen oikeusapulainsäädännön mukaisesti toimivaltaiset viranomaiset. Perussäännön 10 osan tuomioiden täytäntöönpanon osalta vastuussa oleva viranomainen olisi oikeusministeriö. Ennakoitavissa olevan tehtävämäärän perusteella esityksestä ei aiheudu oikeusministeriössä tai muissa viranomaisissa henkilölisäysten tarvetta.

Ulkoasianhallinnon osalta esityksestä aiheutuvat lisätehtävät syntyvät yhteydenpitokanavana toimimisen lisäksi osallistumisesta 11 osan mukaisen sopimusvaltioiden kokouksen toimintaan. Sopimusvaltioiden kokouksen vastuulla on oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen muutoksista päättäminen, tuomioistuimen hallinnollinen valvonta, tuomioistuimen talousarvio, tuomarien lukumäärän muutoksista päättäminen, valtioiden yhteistyöhön tuomioistuimen kanssa liittyvät kysymykset, sekä muut perussäännön sekä menettely- ja todistelusääntöjen mukaiset tehtävät. Sopimusvaltioiden kokous kokoontuu tuomioistuimen toimipaikassa Alankomaiden Haagissa tai vaihtoehtoisesti YK:n päämajassa New Yorkissa. Sopimusvaltioiden kokous voi myös 112 artiklan 4 kappaleen mukaisesti perustaa apuelimiä, joiden työskentelyyn osallistunee lähinnä paikallisen edustuston henkilökunta.

Ulkoasianhallinnossa lisätehtäviä aiheutuisi myös tuomioistuimen konkreettisesta perustamisesta. Perussäännön voimaantuloon tarvittavien 60 valtion ratifioinnin ollessa lähellä, sopimusvaltiot osallistunevat niihin valmistelevan toimikunnan jäseninä joko YK:n päämajassa New Yorkissa tai tuomioistuimen toimipaikalla Haagissa. Ministeriössä ja ulkomaanedustuksessa eli erityisesti Suomen Haagin suurlähetystössä aiheutuvat lisätehtävät pyrittäisiin hoitamaan olemassaolevan organisaation puitteissa.

Vuonna 1992 YK:n yleiskokous antoi Kansainvälisen oikeuden toimikunnalle tehtäväksi laatia luonnoksen pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännöksi. Toimikunta hyväksyi perussääntöehdotuksen vuonna 1994, ja se liitettiin toimikunnan raporttiin YK:n yleiskokoukselle. Yleiskokous asetti ad hoc -komitean keskustelemaan perussääntöön liittyvistä kysymyksistä. Vuonna 1995 YK:n yleiskokous käsitteli toimikunnan loppuraportin ja päätti jatkaa tuomioistuimen perussäännön valmistelua laajennetuin valtuuksin. Se perusti valmistelevan komitean.

Komitean tehtävänä oli sekä jatkaa oikeudellisten ja hallinnollisten kysymysten käsittelyä että tarvittaessa laatia vaihtoehtoisia tekstejä sopimusluonnosta varten. Valmisteleva komitea hyväksyi viimeisessä istunnossaan keväällä 1998 yhtenäisen sopimusluonnoksen. Se oli lähtökohtana Roomassa kesä-heinäkuussa 1998 kokoontuneen viisiviikkoisen YK:n diplomaattikonferenssin neuvotteluille.

Diplomaattikonferenssiin osallistui 160 valtiota. Suomi osallistui neuvotteluihin aktiivisesti ja näkyvästi. Suomen valtuuskunnassa oli edustus ulkoasianministeriön lisäksi oikeusministeriöstä sekä Helsingin yliopistosta. Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtaja toimi pääkomitean puheenjohtajan nimeämänä koordinaattorina, jonka vastuulla olivat neuvotteluissa keskeiset toimivaltakysymykset. Suomi toimi koko neuvottelujen ajan aktiivisesti myös tuomioistuinta kannattavien samanmielisten maiden ryhmässä, jonka työpanos oli ratkaisevan tärkeä tuomioistuimen perustamiselle. Myös Euroopan unionin jäsenvaltiot ja Pohjoismaat olivat neuvotteluissa keskenään yhteistyössä. Neuvotteluja seurasi merkittävä joukko kansalaisjärjestöjen ja hallitusten välisten järjestöjen edustajia.

Perussääntö hyväksyttiin 17 päivänä heinäkuuta Roomassa. Äänestyksessä perussäännön hyväksymisen puolesta äänesti 120 valtioita, mukaan lukien Suomi, Pohjoismaat ja Euroopan unionin jäsenvaltiot. Seitsemän valtiota äänesti vastaan, mukaan lukien Yhdysvallat ja Kiina. Yhdysvallat olisi ehtona perussäännön tukemiselle edellyttänyt, että sen valtion suostumus, jonka kansalainen syytetty henkilö on, jäljempänä kotivaltio, olisi asetettu ehdottomaksi edellytykseksi oikeudenkäynnin aloittamiselle. Äänestyksestä pidättäytyi 21 valtiota, mukaan lukien Intia, Meksiko ja Turkki.

Rooman konferenssin loppuasiakirjan päätöslauselmassa F perustettiin toimikunta valmistelemaan tuomioistuimen perustamista. Toimikunta on kokoontunut helmikuusta 1999 lähtien. Se sai kesäkuussa 2000 päätökseen oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen samoin kuin rikosten tunnusmerkistöjä koskevien tulkintaohjeiden valmistelun. Niiden ohella valmisteltavana on perussäännön 2 artiklan mukainen YK:n ja tuomioistuimen välisen suhteen järjestävä sopimus, 3 artiklan 2 kappaleessa tarkoitettu päämajasopimus, tuomioistuimen rahoitusta koskevat säännöt, tuomioistuimen erioikeuksia ja vapauksia koskeva sopimus, tuomioistuimen ensimmäisen vuoden talousarvio sekä sopimusvaltioiden kokouksen menettelytapasäännöt.

Suomi allekirjoitti perussäännön 7 päivänä lokakuuta 1998 Roomassa. Hallituksen esitys on valmisteltu ulkoasianministeriön ja oikeusministeriön yhteistyönä. Valmistelua on lisäksi seurannut työryhmä, jonka jäseniksi on kutsuttu edustajat ulkoasianministeriöstä, oikeusministeriöstä, puolustusministeriöstä, sisäasiainministeriön poliisiosastolta, keskusrikospoliisista, pääesikunnasta, valtakunnansyyttäjän virastosta, Helsingin ja Turun yliopistojen oikeustieteellisistä tiedekunnista sekä Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimivasta Euroopan kriminaalipolitiikan instituutista (HEUNI).

Esityksestä on pyydetty lausunnot oikeusministeriöstä, sisäasiainministeriön poliisiosastolta, keskusrikospoliisista, puolustusministeriöstä, pääesikunnasta, valtakunnansyyttäjän virastosta, valtiovarainministeriöstä, HEUNI:sta sekä Helsingin, Turun ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisistä tiedekunnista.

Perussäännön johdanto kuvaa juhlavasti kansainvälisen yhteisön perussyyt tuomioistuimen perustamiselle. Kaikkein vakavimmat kansainväliset rikokset vaarantavat maailman rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Ne koskettavat täten koko kansainvälistä yhteisöä.

Johdannossa viitataan kaikkien valtioiden velvollisuuteen ryhtyä toimiin näiden rikosten tutkimiseksi, syyttämiseksi ja tuomitsemiseksi sekä edistää kansainvälistä yhteistyötä rikosasioissa. Johdanto vahvistaa Yhdistyneiden Kansakuntien, jäljempänä YK, peruskirjan päämäärät ja periaatteet, erityisesti voimakäytön kiellon ja sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteen.

Johdanto korostaa, että vastuu rankaisemisesta on valtioilla. Kansainvälinen toimivalta täydentää kansallista rikosoikeudellista toimivaltaa. Kansainvälisen yhteisön tehtävänä on kuitenkin viime kädessä varmistaa, etteivät vakavimmat kansainväliset rikokset jää rankaisematta.

Johdannon oikeudellisesta merkityksestä ei sopimusneuvotteluissa laajemmin keskusteltu. Kansainvälisen oikeuden toimikunnan perussääntöluonnoksen johdannon katsottiin olevan tarkoitettu avustamaan perussäännön tulkinnassa ja soveltamisessa (ks. Kansainvälisen oikeuden toimikunnan luonnos, 3 ja 4 kpl, s. 44). Wienin valtiosopimusoikeutta koskevan sopimuksen 31 artiklan mukaan johdanto on osa asiayhteyttä, jossa sopimusta on tulkittava.

Osa 1. Tuomioistuimen perustaminen

1 artikla. Tuomioistuin. Artiklassa määrätään Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisesta tällä perussäännöllä pysyväksi toimielimeksi. Huomionarvoista on ero muiden kansainvälisten rikostuomioistuinten perustamiseen taannehtivina reaktioina yksittäisiin tapahtumasarjoihin, ks. edellä yleisperustelujen kohdassa 1.1. Tämä tuomioistuin perustetaan kansainvälisellä sopimuksella, jossa ennalta yksityiskohtaisesti määrätään sen toimivallasta ja toiminnasta.

Artiklassa rajataan tuomioistuimen toimivalta koskemaan henkilöitä. Jäljempänä 25 artikla tarkentaa, että kyseessä ovat luonnolliset henkilöt. Oikeushenkilön rangaistusvastuu oli sopimusneuvotteluissa viime vaiheisiin saakka vaihtoehtona esillä, mutta kohtasi vastustusta.

Artiklassa toistetaan jo johdannossa esiin nostettu kansainvälisen toimivallan toissijaisuus. Tarkempia määräyksiä siitä, milloin kansallista toimivaltaa täydentävän Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallan käyttöönotto on tarpeen, annetaan 17, 19 ja 20 artikloissa.

2 artikla. Tuomioistuimen suhde Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Artiklassa valtuutetaan järjestämään tuomioistuimen suhde YK:iin myöhemmin solmittavalla sopimuksella. Sopimusluonnos tulee ensin saattaa sopimusvaltioiden kokouksen hyväksyttäväksi. Sen jälkeen tuomioistuimen presidentti hyväksyy sopimuksen tuomioistuimen puolesta.

Sopimuksen valmistelu annettiin Rooman konferenssin loppuasiakirjoihin sisältyvällä päätöslauselmalla F valmistelevan toimikunnan tehtäväksi. Kuten esipuheen 9 kappaleesta ja 1 osasta kokonaisuudessaan kuitenkin käy ilmi, on perusratkaisu tuomioistuimen asemasta itsenäisenä kansainvälisenä oikeushenkilönä YK:n yhteydessä tehty jo Rooman konferenssissa.

Perussäännön neuvotteluvaiheessa esitettyjen käsitysten mukaan mahdollisina malleina YK:n ja tuomioistuimen väliselle sopimukselle voisivat toimia YK:n perussäännön 57 ja 63 artiklan mukaiset YK:n ja sen erityisjärjestöjen väliset sopimukset. Muina malleina on viitattu YK:n Kansainvälisen Atomienergiajärjestön ja Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen kanssa solmimiin sopimuksiin. Tuomioistuimen erityisluonne itsenäisenä oikeudellisena instituutiona kuitenkin rajoittanee ainakin ensin mainittujen mallien käyttökelpoisuutta. Tietyiltä osin YK:n ja tuomioistuimen suhteesta on määrätty jo itse perussäännössä, ks. esimerkiksi 13 artiklan b kohta ja 16 artikla.

3 artikla. Tuomioistuimen toimipaikka. Artikla määrää 1 kappaleessa tuomioistuimen sijaintipaikaksi Alankomaiden Haagin. Artiklan 2 kappaleessa säädetään suhteiden järjestämisestä isäntävaltion kanssa. Tuomioistuin tekee isäntävaltion kanssa päämajasopimuksen. Sopimusta valmistelee Rooman sopimuksen loppuasiakirjoihin sisältyvän päätöslauselma F mukaisesti valmisteleva toimikunta. Sopimusvaltioiden kokouksen tulee hyväksyä sopimus. Sen jälkeen tuomioistuimen presidentti hyväksyy sopimuksen tuomioistuimen puolesta.

Artiklan 3 kappaleessa säädetään mahdollisuudesta kokoontua muualla kuin tuomioistuimen toimipaikalla Haagissa. Tämä on mahdollista kun tuomioistuin katsoo sen tarpeelliseksi, ks. 62 artikla.

4 artikla. Tuomioistuimen oikeudellinen asema ja valtuudet. Artiklan 1 kappaleessa säädetään tuomioistuimen kansainvälisestä oikeushenkilöllisyydestä ja sen oikeustoimikelpoisuudesta. Tuomioistuimella on tehtäviensä hoitamiseksi ja päämääriensä toteuttamiseksi tarvittava oikeustoimikelpoisuus.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että tuomioistuin voi hoitaa tehtäviään ja käyttää valtuuksiaan perussäännön määräysten mukaisesti kaikkien sopimusvaltioiden alueella. Erityisen sopimuksen nojalla tuomioistuimen toiminta ja valtuudet voidaan ulottaa myös muun valtion alueelle.

Tehtävät ja valtuudet sopimusvaltioiden alueella liittyvät keskeisesti kansainväliseen yhteistyöhön ja oikeusapuun. Toimijana on asiayhteydestä johtuen yleensä syyttäjä. Hän voi 54 artiklan 2 kappaleen mukaan toimia valtion alueella ensinnäkin 9 osan alaista yhteistyö- ja oikeusapumenettelyä noudattaen, kuten 99 artiklan 4 kappaleen tapauksissa myös ilman valtion viranomaisten läsnäoloa. Toiseksi syyttäjä voi käyttää 9 osan menettelyistä erillistä 57 artiklan 3 kappaleen d kohdan valtuutusta tietyissä olosuhteissa toimia valtion alueella välittömästi myös ilman valtion myötävaikutusta.

Sopimusjärjestelyistä perussäännön ulkopuolisten valtioiden kanssa on määrätty 87 artiklan 5 kappaleessa.

Osa 2. Toimivalta, tapauksen ottaminen käsiteltäväksi ja sovellettava oikeus

5 artikla. Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat rikokset. Perussäännön 5 artikla määrittelee yleisellä tasolla tuomioistuimen toimivallan. Se on rajoittunut vakavimpiin rikoksiin, jotka koskettavat kansainvälistä yhteisöä kokonaisuutena. Artiklassa mainitut neljä rikostyyppiä ovat kuuluneet kiistatta vakiintuneeseen kansainväliseen tapaoikeuteen Nrnbergin ja Tokion kansainvälisten rikostuomioistuinten perustamisesta (vuonna 1945) alkaen. YK:n turvallisuusneuvoston päätöksillä perustettujen Jugoslavian alueen ja Ruandan kansainvälisten rikostuomioistuinten toimivallan alaiset rikokset on määritelty samanlaisten suuntaviivojen ja YK:n peruskirjan 7 luvun mukaisesti.

Nyt kysymyksessä olevan Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallan sisältö perustuu vakiintuneeseen kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen. Se ei syrjäytä kansallisten tuomioistuinten toimivaltuuksia, vaan täydentää niitä. Jugoslavian alueen ja Ruandan kansainvälisillä tuomioistuimilla on etusija kansallisiin tuomioistuimiin nähden. Koska Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta niistä poiketen on toissijainen, tässä yhteydessä on perusteltua selvittää myös Suomen rikoslain vastaavia säännöksiä.

Artiklan 1 kappaleessa on ensin todettu aluksi mainittu yleinen periaate. Lisäksi siinä on erikseen lueteltu toimivaltaan kuuluvat mainitun kriteerin täyttävät rikostyypit. Sellaisia rikostyyppejä ovat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset ja hyökkäysrikos. Joukkotuhonta määritellään tarkemmin 6 artiklassa, rikokset ihmisyyttä vastaan 7 artiklassa ja sotarikokset 8 artiklassa.

Tuomioistuimen aineellisrikosoikeudellista toimivaltaa määrittävät 5-8 artiklan ohella ne yleiset rikosoikeudelliset periaatteet, jotka on määritelty perussäännön kolmannessa osassa. Esimerkiksi rikoksen yritystä ja osallisuutta koskevat määräykset tulevat mukaan 25 artiklan kautta.

Joukkotuhonta, sotarikokset ja ihmisoikeuksien loukkaaminen säädettiin Suomen rikoslain mukaan rangaistaviksi teoiksi 20.12.1974 annetussa rikoslain 13 luvussa (20.12.1974/987). Rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa säännökset siirrettiin rikoslain 11 lukuun. Rikoslain 11 luvun (578/1995) 1-3 §:ssä on nykyään säädetty rangaistaviksi törkeysporrastukseltaan erilaiset sodankäyntirikokset, 4 §:ssä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa, 5 §:ssä törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa, 6 §:ssä joukkotuhonta ja sen yritys sekä 7 §:ssä joukkotuhonnan valmistelu. Määrittelyvaikeuksien vuoksi hyökkäysrikos jätettiin myös tuolloin rikoslain 11 luvusta pois. Se ei merkitse, että Suomi hyväksyisi toiseen valtioon kohdistuvan hyökkäyksen valmistelun ja aloittamisen. Vastuu sellaisista teoista on jätetty kansainvälisen rikosoikeuden säännösten varaan (HE 94/1993 vp). Hyökkäysrikoksen jättäminen pois rikoslain 11 luvusta on aiheuttanut kuitenkin sen, että vastuu sellaisesta rikoksesta rajoittuu valtion vastuuseen kansainvälisen oikeuden mukaan.

Artiklan 2 kappaleen mukaan hyökkäysrikos tulee tuomioistuimen toimivallan piiriin, kun perussäännön 121 ja 123 artiklan mukaisesti on hyväksytty hyökkäysrikoksen määritelmän täsmentävät ehdot, joiden mukaan tuomioistuin käyttää toimivaltaansa toteutettaessa vastuuta hyökkäysteoista. Kappale edellyttää, että määräys on yhdenmukainen YK:n peruskirjaan sisältyvien määräysten kanssa. Tässä yhteydessä on merkittävä etenkin peruskirjan 39 artikla, jonka mukaan turvallisuusneuvoston on todettava hyökkäysteon olemassaolo. Peruskirjan 39 - 42 artikloiden mukaan turvallisuusneuvosto voi päättää taloudellisiin suhteisiin, liikenteeseen, viestiyhteyksiin ja diplomaattisiin suhteisiin kohdistuvista pakotteista ja ääritapauksessa sotilaallisista toimista hyökkäystekoon syyllistynyttä valtiota vastaan, mutta ei yksilöihin kohdistuvista toimista. Myös YK:n yleiskokouksen vuonna 1974 hyväksymän hyökkäysteon määritelmän mukaan turvallisuusneuvostolla on keskeinen asema ratkaistaessa, mitä tekoja pidetään hyökkäyksinä. Kysymys siitä, onko turvallisuusneuvoston toteamus hyökkäysteon tapahtumisesta tuomioistuimen toimivallan käytön edellytys, oli konferenssissa kiistanalainen, eikä hyökkäysteon määritelmästä ole päästy vielä sopimukseen.

Kun hyökkäysrikos on perussäännön 121 ja 123 artiklan mukaisesti myöhemmin tarkemmin määritelty, Suomi voi hyväksyä sen sisäiseen oikeuteensa ratifioimalla perussääntöön tulevat muutokset ja lisäykset.

Hyökkäystekojen määrittelyssä on eräitä todellisia vaikeuksia, joiden takia hyökkäysrikoksen ottaminen Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallan piiriin jäi jatkoselvittelyn varaan. Verraten yleisesti katsotaan, että tähänastiset määritelmät eivät ole riittävän täsmällisiä oikeudenkäytön ennustettavuuden ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta. Toinen huomattava ongelma on suhde YK:n turvallisuusneuvoston edellä kuvattuihin toimivaltuuksiin, jotka on määritelty YK:n peruskirjan 7 luvussa (lähinnä artiklat 39-42). Kolmas ongelma johtuu hyökkäyskäsitteen läheisestä sidoksesta politiikkaan käytännön tapauksissa. On epäilty, että täsmentämätön hyökkäyksen määrittely pakottaa rikostuomioistuimen tekemään poliittisia valintoja.

Perussääntöä valmisteltaessa tuomioistuimen tuomiovaltaan ehdotettiin neljä muutakin rikostyyppiä. Sellaisia olivat huumausainerikokset, terrorismi, palkkasotilaiden käyttäminen ja rikokset YK:n palveluksessa olevia henkilöitä vastaan. Perussäännön 8 artiklan 2 kappaleen b(iii)-kohta turvaa eräiltä osin muun muassa YK:n henkilöstöä. Muuten ehdotukset jäivät vaille riittävää kannatusta, mutta saattavat tulla ajankohtaisiksi perussääntöä myöhemmin tarkistettaessa.

6 artikla. Joukkotuhonta. Artiklassa määritellään joukkotuhonnan tunnusmerkistön täyttävät teot. Joukkotuhonnassa tarkoituksena on kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittäminen kokonaan tai osittain. Teko voi toteutua viidellä eri tavalla:

a) ryhmän jäsenten surmaaminen;

b) vaikean ruumiillisen tai henkisen vamman aiheuttaminen ryhmän jäsenille;

c) tahallinen sellaisten elinehtojen asettaminen ryhmälle, joiden tarkoituksena on sen fyysinen hävittäminen kokonaan tai osittain;

d) ryhtyminen sellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on syntyvyyden ehkäiseminen ryhmän keskuudessa;

e) lasten siirtäminen pakolla ryhmästä toiseen.

Määrittely asiallisesti vastaa sitä, miten joukkotuhonta määriteltiin YK:n vuonna 1948 solmimassa joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemistä ja rankaisemista koskevassa yleissopimuksessa. YK:n yleissopimus velvoittaa rankaisemaan joukkotuhonnan lisäksi salahankkeen sen suorittamiseksi, välittömän ja julkisen yllytyksen joukkotuhontaan, joukkotuhonnan yrityksen ja osallisuuden siihen.

Määrittelyssä on vähäisiä eroja verrattuna Suomen rikoslain 11 luvun säännöksiin. Rikoslain 11 luvun 6 ja 7 § tukeutuvat pääosin joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen määrittelyihin. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännöstä ja YK:n yleissopimuksesta poiketen rikoslakimme suojaa kansallisen, etnisen, rodullisen ja uskonnollisen ryhmän lisäksi niihin rinnastettavia kansanryhmiä. Rikoslakimme määrittelee rikokseksi joukkotuhonnan, sen yrityksen, yllytyksen ja muun osallisuuden lisäksi muunkinlaisen valmistelun kuin salahankkeen joukkotuhontaan.

Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat epäilemättä vakavimmat joukkotuhontarikokset. Vähäiset erot verrattuna Suomen rikoslain säännöksiin eivät voi olla perussäännön ratifioinnin este. Muut kuin tuomioistuimen perussäännön tarkoittamat joukkotuhontarikokset kuuluvat kansallisten tuomioistuinten toimivaltaan.

7 artikla. Rikokset ihmisyyttä vastaan. Artiklassa määritellään tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat vakavimmat rikokset ihmisyyttä vastaan. Rikokset ihmisyyttä vastaan toteuttavat säännönmukaisesti samalla myös yksilöihin kohdistuvien henkeen, terveyteen, seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen tai henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvien rikosten tunnusmerkit. Yksilöihin kohdistuvat rikokset saavat ihmisyyttä loukkaavan luonteensa siitä, että ne tehdään tietoisesti osana siviiliväestöön kohdistuvaa mittasuhteiltaan laajaa tai järjestelmällistä hyökkäystä. Kumpi tahansa näistä ehdoista takaa, että yksittäisiä, irrallisia tai satunnaisia julmuuksia ei määritellä rikoksiksi ihmisyyttä vastaan.

Suomen oikeuden vastaavat säännökset sisältyvät rikoslain 11 luvun 4 ja 5 §:ään. Rikoslain 11 luvun 4 §:n mukaan ihmisoikeuksien loukkaamiseen poikkeuksellisissa oloissa syyllistyy se, joka rikkoo tai jättää täyttämättä sen, mitä Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaan on noudatettava haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseen tilaan joutuneiden aseman turvaamiseksi, sotavankien kohtelussa tai siviilihenkilöiden suojelussa sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana. Tällaisen rikoksen yritys on rangaistava 2 momentin mukaan. Ellei teko kokonaisuutena arvioiden ole vakava, 3 momentin mukaan rikoksentekijää ei tuomita ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää. Ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa pidetään rikoslain 11 luvun 5 §:n mukaan törkeänä, jos rikoksessa 1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan tai 2) rikos tehdään erityisen raa'alla tai julmalla tavalla. Lisäksi edellytetään, että rikos myös kokonaisuutena arvostellen on törkeä.

Perussäännön 7 artiklan sisältämä rikosmäärittely on alaltaan suppeampi kuin mainituissa Suomen rikoslain säännöksissä. Erot ovat kuitenkin näennäisiä sen vuoksi, että perussäännön 8 artiklassa määritellään sotarikoksiksi sellaisiakin tekoja, joita Suomen rikoslain mukaan ei pidettäisi sodankäyntirikoksina vaan ihmisoikeuksien loukkaamisena poikkeuksellisissa oloissa. Perussäännön 7 ja 8 artikla yhdessä tarkasteltuina vastaavat sisällöltään asiallisesti Suomen rikoslain 11 luvun 1-5 §:n yhdessä muodostamaa kokonaisuutta.

Toisin kuin Suomen rikoslain 11 luku perussäännön 7 artikla sisältää konkreettisia teonkuvauksia rikoksista ihmisyyttä vastaan. Artiklan 1 kappaleessa sellaisina mainitaan murha, tuhoaminen, orjuus, väestön karkottaminen tai pakolla siirtäminen, vangitseminen tai muu vakava fyysisen vapauden riisto, kidutus, raiskaus, seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosterilisaatio tai muu törkeä seksuaalisen väkivallan muoto, kansaan tai ryhmään kohdistuva vaino, henkilöiden tahdonvastainen katoaminen, rotuerottelu ja muut samanlaatuiset teot, joilla tahallaan aiheutetaan kovaa kärsimystä tai vaikea ruumiillinen vamma tai vahingoitetaan henkistä tai fyysistä terveyttä.

Teonkuvauksissa käytetyt ilmaisut eroavat Suomen rikoslain käyttämistä ilmaisuista. Kuitenkin on selvää, että kaikki mainitun kaltaiset teot toteuttavat jonkin Suomen rikoslakiin sisältyvän rikoksen tunnusmerkistön.

Artiklan 2 kappaleessa määritellään ja tarkennetaan useita 1 kappaleessa käytettyjä ilmaisuja. "Siviiliväestöön kohdistuva hyökkäys" tarkoittaa toistuvia 1 kappaleessa mainittuja tekoja valtion tai järjestön noudattaman politiikan mukaan, jonka tarkoituksena on sellaisen hyökkäyksen toteuttaminen.

"Murhaa" ei ole kappaleessa tarkennettu. Sen voidaan katsoa tarkoittavan henkeen kohdistuvia rikoksia laajemmin kuin mitä Suomen rikoslain 21 luvun 2 §:ssä määritellään murhaksi. Suomen rikoslaissa murhana pidetään toisen tappamista 1) vakaasti harkiten, 2) erityisen raa'alla tai julmalla tavalla, 3) vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen tai 4) tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi. Lisäksi edellytetään, että rikos on myös kokonaisuutena arvioiden törkeä. Perussäännössä "murhalla" tarkoitetaan ilmeisesti samaa kuin kansainvälisessä rikosoikeudessa yleensä, siis tahallista toisen tappamista.

Artiklan 2 kappaleessa ei ole tarkennettu myöskään käsitteitä "vangitseminen tai muu vakava fyysisen vapauden riisto kansainvälisen oikeuden perustavaa laatua olevien määräysten vastaisesti", "raiskaus", "seksuaalinen orjuus", "pakkoprostituutio", "pakkosterilisaatio" tai "muu yhtä törkeä seksuaalisen väkivallan muoto". Myös 1 kappaleen lopussa oleva ilmaisu "muut samanlaatuiset teot, joilla tahallisesti aiheutetaan kovaa kärsimystä tai vaikea ruumiillinen vamma tai vahingoitetaan henkistä tai fyysistä terveyttä", on jäänyt lähemmin määrittelemättä. Epäilyksittä ilmaisujen tarkoittamat teot ovat rangaistavia Suomen rikoslain mukaan.

"Tuhoamisessa" asetetaan tahallaan sellaisia elinehtoja, kuten ruoan ja lääkkeiden saannin estäminen, joiden tarkoituksena on väestönosan hävittäminen. Teot ovat samankaltaisia kuin joukkotuhonnassa, mutta kohteina voivat olla muutkin väestönosat kuin 6 artiklassa tarkoitetut kansalliset, etniset, rodulliset tai uskonnolliset ryhmät. Suomen rikoslain 11 luvun 6 §:n mukaan joukkotuhontaa voi olla kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen kansanryhmän hävittämisen ohella myös niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi tehtävät säännöksessä mainitut teot. Näin ollen perussäännössä tarkoitettu "tuhoaminen" läheisesti muistuttaa Suomen rikoslain tarkoittamaa joukkotuhontaa.

"Orjuus" perussäännössä tarkoittaa samaa kuin Genevessä vuonna 1926 tehdyssä orjuutta koskevassa yleissopimuksessa eli omistusoikeuteen liittyvää valtaa ja sen käyttämistä ihmiseen. Suomi ratifioi yleissopimuksen 1927 (SopS 27/1927). Genevessä vuonna 1956 tehtyyn lisäsopimukseen orjuuden, orjakaupan ja orjuuteen verrattavien järjestelmien ja käytännön tukahduttamisesta Suomi liittyi vuonna 1959 (SopS 17/1959). Perussääntö on tältä osin vakiintuneen kansainvälisen oikeuden säännösten mukainen. Orjuus ja siihen rinnastettavat järjestelmät ja käytännöt ovat kiellettyjä myös YK:n yleiskokouksen vuonna 1966 hyväksymän kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen, jäljempänä KP-sopimus (SopS 7/1976), 8 artiklan nojalla. Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 4 artikla sisältää vastaavan kiellon. Alistaminen orjuuteen, orjuudessa pitäminen, orjien kuljettaminen ja kauppaaminen on rangaistavaa ihmisryöstönä Suomen rikoslain 25 luvun 3 §:n mukaan.

Kappaleen d kohdassa mainittu "väestön karkottaminen tai pakolla siirtäminen" on Suomessa lainvastaista. Ensinnäkin perustuslain 9 §:n mukaan sellaiset toimet rikkoisivat perustuslakia. Sellainen toimi olisi myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 12 artiklan sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen neljännen lisäpöytäkirjan 2-4 artiklan vastaista. Teot toteuttaisivat säännönmukaisesti myös jonkin rikoslain 25 luvussa tarkoitetun vapauteen kohdistuvan rikoksen tunnusmerkit.

"Kidutuksella" perussäännössä tarkoitetaan tahallista voimakkaan fyysisen tai henkisen tuskan tai kärsimyksen aiheuttamista säilössä tai valvonnan alaiselle henkilölle. Kidutusta ei ole lakiin perustuvan rangaistuksen täytäntöönpanosta tavanomaisesti aiheutuva tuska tai kärsimys. Suomen oikeudessa kidutus on useilla eri tavoilla kielletty. Perustuslain 7 §:n 2 momentti kieltää kidutuksen, samoin Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 3 artikla ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artikla. Rikoksena kidutus toteuttaisi ainakin pahoinpitelyn (rikoslain 21 luvun 5 §) ja vakavissa tapauksissa törkeän pahoinpitelyn (rikoslain 21 luvun 6 §) tunnusmerkit. Virkamiehen tekemään kidutukseen soveltuisivat lisäksi virka-aseman väärinkäyttämisen (rikoslain 40 luvun 7 §), törkeän virka-aseman väärinkäyttämisen (rikoslain 40 luvun 8 §) tai virkavelvollisuuden rikkomisen (rikoslain 40 luvun 10 §) tunnusmerkit.

"Pakkoraskaus" perussäännössä tarkoittaa pakolla raskaaksi saatetun naisen pitämistä vankina pyrkimyksenä vaikuttaa väestön etniseen koostumukseen tai toteuttaa muita törkeitä kansainvälisessä oikeudessa kiellettyjä tekoja. Perussäännön tarkoituksena ei ole vaikuttaa raskautta koskeviin kansallisiin lakeihin, esimerkiksi raskauden keskeyttämistä tai sterilisaatiota koskeviin säännöksiin. Naisen saattaminen pakolla raskaaksi ja pitäminen vankina toteuttaisi tekotavasta riippuen rikoslain 20 luvun 1 §:ssä (raiskaus), 2 §:ssä (törkeä raiskaus) tai 3 §:ssä (pakottaminen sukupuoliyhteyteen) mainitun rikoksen ja rikoslain 25 luvun 1 (vapaudenriisto) tai 2 §:ssä (törkeä vapaudenriisto) mainitun rikoksen tunnusmerkit.

"Vainolla" perussäännössä tarkoitetaan perusoikeuksien tahallista ja törkeää epäämistä kansainvälisen oikeuden vastaisesti ryhmän ominaisuuksien takia. Ilmaisulla viitataan erityisen vakaviin syrjinnän ilmenemismuotoihin. Suomea sitova kansainvälinen oikeus tuntee erilaisia syrjintäkieltoja. Niistä voidaan mainita Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 14 artikla, KP-sopimuksen 24-27 artiklat, kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (SopS 67-68/1986) sekä vuonna 1948 annetun Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen useat artiklat. Suomen sisäinen oikeus sisältää useita syrjintäkieltoja. Niistä voidaan mainita Suomen perustuslain 6 §, rikoslain 11 luvun 8 ja 9 §, rikoslain 47 luvun 3 § sekä 8.8.1986 annettu laki naisten ja miesten tasa-arvosta. Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluva syrjintä perusoikeuksien tahallisena ja törkeänä eväämisenä eli "vainona" edellyttää syrjinnältä sellaista vakavuusastetta, joka ilmenee artiklan 1 kappaleen h kohdasta. Sen mukaan toimivaltaan kuuluu vaino tunnistettavissa olevaa ryhmää tai kansaa vastaan poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella tai muilla perusteilla, jotka yleisesti katsotaan kielletyiksi kansainvälisen oikeuden nojalla, muun kyseisessä kappaleessa tarkoitetun teon tai tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen yhteydessä.

"Rotuerottelu" perussäännössä viittaa ennen kaikkea vuonna 1965 tehtyyn kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen, jonka Suomi ratifioi vuonna 1970 (SopS 37/1970). Yleissopimus sisältää perussääntöä paljon yksityiskohtaisempia määräyksiä rotuerottelusta ja -syrjinnästä. Suomi on siis hyväksynyt kiellon ylläpitää hallinnollista järjestelmää, jossa vakiintuneesti syrjitään tai alistetaan rodullinen ryhmä tai ryhmiä. Rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluu sellainen rotuerottelu, joka vastaa artiklan 1 kappaleessa tarkoitettuja epäinhimillisiä tekoja.

"Henkilöiden tahdonvastainen katoaminen" on perussäännön mukaan henkilöiden pidättämistä, vangitsemista tai kaappausta valtion tai poliittisen järjestön toimesta, luvalla, tuella tai suostumuksella, jota seuraa kieltäytyminen tunnustamasta kyseistä vapaudenriistoa tai antamasta tietoja kyseisten henkilöiden kohtalosta tai olinpaikasta. Toimien tarkoituksena on evätä heiltä oikeussuoja pitkäksi aikaa. Suomen lainsäädännössä on monin eri tavoin pyritty ehkäisemään henkilöiden katoamista rikosoikeuskoneiston eri osissa. Suomen perustuslain 7 § turvaa oikeuden elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen ja 8 § rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen. Pakkokeinolaki sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä kiinniottamisesta, pidättämisestä ja vangitsemisesta. Poliisilaissa on säännöksiä poliisin tehtävistä ja valtuuksista. Vankiloista on säännöksiä laissa rangaistusten täytäntöönpanosta. Asetus esitutkinnasta ja pakkokeinoista (575/1988) sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä viranomaisten velvollisuuksista ilmoittaa pidättämisestä ja vangitsemisesta ja toimenpiteiden kirjaamisesta. Perussäännössä mainittu henkilöiden tahdonvastainen katoaminen Suomessa toteuttaisi rikoslain 25 luvussa mainitun vapaudenriiston tai ainakin virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkit.

Artiklan 3 kappaleessa tähdennetään, että käsitettä "sukupuoli" (engl. "gender") perussäännössä käytetään yksinomaan sen yhteiskunnallisessa merkityksessä.

8 artikla. Sotarikokset. Artikla on laaja ja määrittelee sotarikokset yksityiskohtaisesti luetellen. Teonkuvauksiin sisältyy toisaalta kiellettyjä sodankäyntitapoja ja taisteluvälineitä, haavoittuneita ja sairaita suojaavan kansainvälisen tunnusmerkin väärinkäyttöä ja muita rikoksia kansainvälisen oikeuden mukaisia sodan lakeja ja tapoja vastaan ja toisaalta rikoksia haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseksi joutuneiden, sotavankien ja siviilihenkilöiden turvaamiseksi noudatettavia kansainvälisen oikeuden sääntöjä vastaan. Artiklassa mainitut teot ovat siten toisaalta sellaisia, jotka toteuttavat Suomen rikoslain 11 luvun 1-3 §:ssä mainittujen sodankäyntirikosten tunnusmerkit, ja toisaalta sellaisia, jotka rikoslain 11 luvun 4 ja 5 §:n mukaan olisivat ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa.

Artiklan 1 kappaleessa on korostettu, että tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat erityisesti teot, jotka on tehty osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai laajamittaista sotarikollisuutta. Vaikka rikoksen tekeminen osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai laajamittaista sotarikollisuutta ei olekaan tuomioistuimen toimivallan käytön edellytys, määräyksen tarkoituksena on korostaa, että tuomioistuimen toimivalta lähtökohtaisesti koskee kaikkein vakavimpia kansainvälisiä rikoksia.

Artiklan 2 kappaleessa on laaja luettelo kielletyistä teoista, jossa pääasiallisesti toistetaan Haagissa vuonna 1907 tehdyn maasodan lakeja ja tapoja koskevaa yleissopimusta sekä neljää Genevessä 12.8.1949 tehtyä sopimusta haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta, sotavankien kohtelusta ja siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana. Kussakin mainitussa sopimuksessa on artikla, jossa määritellään törkeät rikokset suojeltavia ihmisiä vastaan. Geneven yleissopimuksia on täydennetty lisäpöytäkirjoilla vuodelta 1977 (SopS 81-82/1980).

Artiklan 2 a kappaleessa on lueteltu seuraavanlaisia kiellettyjä tekoja suojeltavia ihmisiä vastaan: harkittu tappaminen, kidutus ja muu epäinhimillinen kohtelu, biologiset kokeet, harkittu kovan kärsimyksen tai vaikean ruumiillisen vamman aiheuttaminen tai vakava terveyden vahingoittaminen, sotilaallisesti tarpeeton, laiton ja mielivaltainen omaisuuden laajamittainen tuhoaminen ja anastaminen, pakottaminen palvelemaan vihollisen sotavoimissa, oikeudenmukaisen ja laillisen oikeidenkäynnin evääminen, laiton karkottaminen, siirtäminen tai vankina pitäminen sekä panttivankien ottaminen.

Artiklan 2 b kappaleessa luetellaan muita vakavia kansainvälisiin aseellisiin selkkauksiin sovellettavien sääntöjen loukkauksia. Sellaisia ovat mm. tahallinen hyökkäys siviiliväestöä, siviilihenkilöitä tai siviilikohteita, humanitaarisissa avustustehtävissä tai rauhanturvaamistehtävissä toimivaa henkilöstöä vastaan, sotilaalliseen hyötyyn nähden liiallisten henkilö- tai ympäristövahinkojen aiheuttaminen, puolustamattomiin kaupunkeihin, kyliin, asumuksiin tai muihin sellaisiin kohdistettu hyökkäys tai pommitus, aseensa laskeneen, puolustuskyvyttömän tai antautuneen sotilaan tappaminen tai haavoittaminen, erilaisten tunnusmerkkien väärinkäyttö, miehitetyn alueen väestön tai sen osan karkottaminen tai muu vastaava, tahallinen hyökkäys uskonnon harjoittamiseen, opetukseen, taiteen tai tieteen harjoittamiseen tarkoitettuihin rakennuksiin, sairaaloihin tai muihin sellaisiin paikkoihin.

Mainitussa kohdassa luetellaan myös sellaisia kiellettyjä tekoja, jotka kohdistetaan sodan toiseen osapuoleen kuuluviin yksilöihin, kuten silpominen tai alistaminen hoidollisesti perustelemattomiin lääketieteellisiin tai tieteellisiin kokeisiin, vihollisten petollinen tappaminen tai haavoittaminen, kieltäytyminen antamasta armoa, sodasta johtumaton vihollisen omaisuuden tuhoaminen tai takavarikko, oikeuksien kiistäminen, pakottaminen sotatoimiin omaa maataan vastaan, kaupungin tai muun kohteen ryöstäminen, myrkyn, myrkkyaseiden tukehduttavien, myrkyllisten kaasujen yms. käyttäminen, ihmisen ruumiissa laajentuvien tai litistyvien luotien yms. käyttö, liiallisia vammoja tai tarpeetonta kärsimystä aiheuttavien aseiden ja sodankäyntimenetelmien käyttäminen. Lisäksi mainitaan kiellettyinä tekoina epäinhimillinen ja halventava kohtelu, raiskaus, seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosterilisaatio ja muu seksuaalisen väkivallan muoto, siviilihenkilöiden ja suojeltujen henkilöiden käyttäminen sotilaskohteiden suojaamiseksi, tahallinen hyökkäys yleissopimuksissa tarkoitettuja tunnusmerkkejä käyttäviä kohteita tai henkilöitä vastaan, siviiliväestön nälkiinnyttäminen sodankäyntimenetelmänä, hätäavun harkittu estäminen sekä lasten ottaminen asevoimiin tai vihollisuuksiin osallistuviin ryhmiin.

Artiklan 2 c kappaleessa on lueteltu sellaisia tekoja, jotka kuuluvat tuomioistuimen toimivaltaan valtionsisäisissä aseellisissa selkkauksissa. Kohdassa viitataan Geneven sopimusten yhteiseen 3 artiklaan, joka koskee kansainvälistä luonnetta vailla olevia selkkauksia. Suojeltavia ovat henkilöt, jotka eivät suoranaisesti osallistu vihollisuuksiin. Heihin luetaan myös asevoimiin kuuluvat, jotka ovat laskeneet aseensa, sekä ne, jotka ovat tulleet taistelukyvyttömiksi sairauden, haavoittumisen, vangitsemisen tai muun syyn takia. Kiellettyjä tekoja ovat väkivalta, erityisesti murha kaikissa muodoissa, silpominen, julma kohtelu ja kidutus, kunniaan kohdistuvat rikokset, erityisesti epäinhimillinen ja halventava kohtelu, panttivankien ottaminen sekä rangaistuksen määrääminen ja teloitus ilman laillisen tuomioistuimen antamaa tuomiota niin, että siihen liittyvät kaikki yleisesti välttämättömiksi tunnustetut oikeudelliset takeet.

Artiklan 2 d kappaleessa tähdennetään, että edellistä kappaletta sovelletaan aseellisiin selkkauksiin, mutta ei vähäisempiin valtionsisäisiin levottomuuksiin tai jännitteisiin, kuten mellakoihin, erillisiin ja satunnaisiin väkivaltaisuuksiin tai muihin vastaaviin. Selvänä voidaan pitää, että esimerkiksi lakoista tai mielenosoituksista syntyneet yksittäiset väkivaltatilanteet eivät kuulu Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan.

Artiklan 2 e kappaleessa luetellaan muita vakavia valtionsisäisissä selkkauksissa sovellettavan kansainvälisen oikeuden ja tapojen loukkauksia. Sellaisia tekoja ovat: tahallinen hyökkäys siviiliväestöä tai siviilihenkilöitä vastaan, jotka eivät osallistu välittömästi vihollisuuksiin, Geneven sopimuksissa tarkoitettuja tunnusmerkkejä käyttäviä kohteita tai henkilöitä vastaan, YK:n humanitaarisissa avustus- tai rauhanturvaamistehtävissä toimivaa henkilöstöä yms. vastaan, uskonnonharjoittamiseen, opetukseen, taiteen tai tieteen harjoittamiseen, hyväntekeväisyyteen käytettäviä rakennuksia, sairaaloita yms. vastaan sekä kaupungin tai paikan ryöstäminen. Lisäksi kappaleessa mainitaan raiskaus, seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosterilisaatio ja muu seksuaalisen väkivallan muoto Geneven sopimusten törkeänä loukkauksena, alle 15-vuotiaiden lasten ottaminen asevoimiin tai vihamielisyyksiin osallistuviin ryhmiin, siviiliväestön siirtäminen kyseisten henkilöiden turvallisuuden tai pakottavien sotilaallisten syiden sitä vaatimatta, vastapuolen sotilaan petollinen tappaminen tai haavoittaminen, armon kieltäminen, silpominen tai alistaminen lääketieteellisiin tai tieteellisiin kokeisiin, joita ei voi perustella hoidon tarpeella, sekä vastapuolen omaisuuden tuhoaminen tai takavarikko ilman selkkaukseen liittyviä pakottavia syitä.

Artiklan 2 f kappaleessa on samanlainen soveltamisalan rajoitus kuin 2 d kappaleessa. Lisäksi tähdennetään, että 2 e kappaletta sovelletaan valtionsisäisiin pitkällisiin aseellisiin selkkauksiin, kun selkkauksen vastapuolina ovat valtion viranomaiset ja järjestäytyneet aseelliset ryhmät tai järjestäytyneet aseelliset ryhmät ovat selkkauksessa keskenään.

Artiklan 3 kappaleessa tähdennetään, että valtionsisäisissä selkkauksissa ensisijainen velvollisuus ylläpitää tai palauttaa laki ja järjestys valtioon tai puolustaa valtion yhtenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta kaikin laillisin keinoin kuuluu valtion hallitukselle.

9 artikla. Rikosten määritelmien tulkintaohjeet. Artiklan 1 kappaleessa säädetään tulkintaohjeista, joita tuomioistuin käyttää apuna 6, 7 ja 8 artikloiden rikosmääritelmien tulkinnassa ja soveltamisessa. Ohjeet hyväksytään sopimuspuolten kokouksessa kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä.

Tulkintaohjeiden sisällyttämistä tukeneet valtiot perustelivat niiden tarpeellisuutta rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen (nullum crimen sine lege, nulla poena sine lege, 22-24 artiklat) edellyttämällä tarkkojen kriminalisointien vaatimuksella. Valtaosa sopimusneuvotteluihin osallistuneista katsoi kuitenkin perussäännön rikostunnusmerkistöjen riittävän. Artikla hyväksyttiin mukaan perussääntöön osana kompromissiratkaisua.

Tulkintaohjeiden sisällöstä ei käyty Rooman diplomaattikonferenssissa keskustelua. Artikla on vain tulkintaohjeiden valmisteluun valtuuttava ja velvoittavakin säännös. Konferenssi hyväksyi lisäksi loppuasiakirjoihinsa kuuluvan päätöslauselman F, joka koski tuomioistuimen perustamista valmistelevan toimikunnan tehtäviä. Tulkintaohjeiden valmistelu asetettiin siinä menettely- ja todistelusääntöjen laatimisen ohella toimikunnan ensisijaiseksi tehtäväksi. Määräajaksi asetettiin 30 päivä kesäkuuta 2000. Tulkintaohjeet valmistuivat toimikunnassa määräaikaan mennessä. Ne hyväksytään aikanaan sopimuspuolten kokouksessa.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään tulkintaohjeiden muuttamisesta. Muutoksia voivat esittää sopimusvaltiot, tuomarit ja syyttäjä. Tuomarien muutosehdotusten tulee nauttia tuomareiden ehdottoman määräenemmistön tukea. Artiklan 3 kappaleen mukaan tulkintaohjeiden ja niiden muutosten tulee olla yhdenmukaisia perussäännön kanssa. Tulkintaohjeiden oikeudellisesta merkityksestä ei käyty diplomaattikonferenssissa juurikaan keskustelua. Yleisimpänä käsityksenä oli, että ohjeiden tulisi avustaa tuomioistuinta tunnusmerkistöjen tulkinnassa, sitomatta kuitenkaan sen harkintavaltaa. Näin on muotoiltu myös artiklan sanamuoto; "käyttää apuna". Tämän määräyksen perusteella rikosten määritelmien oikeudellinen status on hierarkisesti alempana kuin perussäännön rikostunnusmerkistöjen. Näin ollen esimerkiksi mahdollisessa ristiriitatilanteessa tuomioistuimen on annettava etusija perussäännön määräykselle. Sovellettavaa oikeutta koskevan 21 artiklan 1 kappaleen a kappaleen mukaan tulkintaohjeet ovat perussäännön sekä menettely- ja todistelusääntöjen ohella tuomioistuimen ensisijaisesti sovellettavaa oikeutta.

10 artikla. Artiklassa määrätään perussäännön 2 osan artikloiden vaikutuksesta. Niiden ei tulkita rajoittavan olemassaolevia tai kehittyviä kansainvälisen oikeuden määräyksiä tai vaikuttavan niihin muuta tarkoitusta kuin perussäännön soveltamista varten. Artikla on perussäännön ainoa artikla, jolla ei ole otsikkoa.

Määräyksen taustalla on neuvotteluissa esitetty epäilys, että perussäännön rikostunnusmerkistöt rajoituksineen saattaisivat estää perussäännön hyväksymisen jälkeisen kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tai kansainvälisen rikosoikeuden kehityksen. Uhkakuvana olivat perussäännöstä johdettavat vastakkaistulkinnat. Esimerkkinä voisi olla se, ettei katsottaisi tietyn teon olevan kansainvälisen oikeuden mukaan rikos, koska sitä ei sisällytetty tuomioistuimen toimivaltaan.

11 artikla. Ajallinen toimivalta. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään ainoastaan perussäännön voimaantulon jälkeen tehtyjä rikoksia. Tämä koskee myös tekoja, jotka ovat vakiintuneesti kansainvälisen oikeuden vastaisia rikoksia, kuten joukkotuhonta, ja joita valtiot ovat niin sanotun universaaliperiaatteen mukaan toimivaltaisia käsittelemään riippumatta rikoksen tekopaikasta. Tältä osin perussääntö eroaa Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten perussäännöistä. Niiden toimivalta kattaa nimenomaisesti niiden perustamista edeltävän ajanjakson.

Taannehtivan rikosoikeuden käytön nimenomainen poissulkeminen 11 artiklassa korostaa sitoutumista rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen, jonka keskeisistä osista perussäännössä on erilliset säännökset 22, 23 ja 24 artiklassa. Taannehtivuuden kiellon ulottamisella myös muihin kuin aineellisen rikosoikeuden säännöksiin voidaan katsoa suojattavan rikoksentekijän oikeutta luottaa siihen, että rikoksen tekohetkellä voimassa olevat prosessuaaliset normit osoittavat, millä tavalla rikokseen tullaan suhtautumaan. Tämän näkökulman painottamisella perussäännössä otetaan etäisyyttä arvostelun kohteeksi joutuneisiin aikaisempiin kansainvälisiin rikostuomioistuimiin, kuten edellä yleisperusteluissa viitattuihin Nrnbergin sotarikostuomioistuimeen ja Jugoslavia-tuomioistuimeen.

Perussäännön voimaantuloajankohdasta on määrätty 126 artiklassa. Perussäännössä ei ole lähemmin täsmennetty, milloin rikos on katsottava tehdyksi. Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat rikokset ovat laajamittaisia ja vastuu niistä pyritään kohdentamaan pääasiallisesti tekojen suunnitelmallisuudesta tai laajamittaisuudesta vastaaville johtaville tahoille. Tarkasteltavat tapahtumasarjat voivat täten ulottua pitkälle aikavälille. Tulkintaongelmia saattaa esiintyä koskien sitä, onko rikos katsottava tehdyksi perussäännön voimaantulon jälkeen. Tämä koskee etenkin kansallisesta oikeudesta tuttuja kysymyksiä sovellettavan lain valinnasta tapauksissa, joissa rikoksen tunnusmerkistön mukaiselle toteuttamiselle on luonteenomaista laaja-alainen ajallinen ulottuvuus. Esimerkkejä ovat niin sanotut jatkuvat rikokset tai rikokset, joissa teon rangaistavuuden edellytyksenä on tietyn seurauksen ilmeneminen. Tuomioistuimen ajallisen toimivallan yksityiskohtainen määrittäminen jää tuomioistuimen itsensä ratkaistavaksi oikeuskäytännössä.

Artiklan 2 kappale koskee tilanteita, joissa valtiosta tulee perussäännön sopimuspuoli sen voimaantulon jälkeen. Tuomioistuin voi käyttää toimivaltaansa ainoastaan sellaisten rikosten osalta, jotka on tehty kyseisen valtion alueella tai sen kansalaisten toimesta perussäännön tultua kyseisen valtion osalta voimaan. Valtio voi kuitenkin antaa 12 artiklan 3 kappaleen mukaisen selityksen, jolla se hyväksyy tuomioistuimen toimivallan tietyn rikoksen osalta, ks. seuraavassa 12 artiklan yhteydessä esitettävää.

Avoimeksi jää, miten artiklan 2 kappaletta on tulkittava 124 artiklan sisältämän poikkeussäännöksen valossa. Rajausta lienee tulkittava niin, että siitä hyötyvät vain sopimusvaltiot. Sillä ei voine olla vaikutusta tuomioistuimen toimivaltaan sopimuksen ulkopuolisten valtioiden alueella tai niiden kansalaisten toimesta tapahtuneiden rikosten suhteen. Tämä koskisi tapauksia, joissa 12 artiklan 2 kappaleen edellyttämä suostumus on saatu toiselta vaihtoehtoisista valtioista.

12 artikla. Toimivallan käyttämisen edellytykset. Artiklan 1 kappaleen mukaan valtio, josta tulee perussäännön sopimuspuoli, hyväksyy sopimuspuoleksi tullessaan tuomioistuimen toimivallan 5 artiklassa tarkoitettujen rikosten osalta. Säännöksellä luodaan toimivallan osalta automatiikka ("inherent jurisdiction): toimivallan hyväksyminen ei edellytä erillistä tahdonilmaisua. Valtio ei sopimuspuoleksi tullessaan voi valita, minkä rikoksien osalta se hyväksyy Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivallan.

12 artiklan säätelemä sopimusjäsenyyden ja toimivallan hyväksymisen kytkeminen oli perussäännön neuvottelujen vaikeimpia kysymyksiä. Yhtäältä koko tuomioistuimen toimivallan hyväksymisen jäseneksi tulon yhteydessä pelättiin nostavan jäseneksi liittymiskynnystä turhan korkealle. Vaihtoehtona esitettiinkin mallia, jossa sopimuspuolet olisivat erillisellä julistuksella ilmoittaneet joko ratifioinnin yhteydessä tai myöhemmin, miltä osin ne hyväksyvät tuomioistuimen toimivallan. Konferenssin enemmistö piti kuitenkin mahdottomana, että valtio voisi liittyä sopimukseen mutta samalla kieltäytyä sen toimivallasta näissä erittäin vakavissa kansainvälisissä rikoksissa.

Yleisperiaatteesta on poikkeuksena ensinnäkin hyökkäysrikos. Kuten edellä on käynyt ilmi, 5 artiklan 2 kappaleen erityisjärjestelyllä on siirretty toimivallan ulottumista hyökkäysrikokseen siihen asti, kun sen määräys sen määritelmästä ja toimivallan käyttämisen ehdoista on hyväksytty. Toisena poikkeuksena yleisestä ja automaattisesta toimivallasta on 124 artiklan siirtymäsäännös, ks. jäljempänä. Sen mukaan valtio voi ratifiointinsa yhteydessä antaa selityksen, jolla se sulkee pois toimivallan 8 artiklassa säänneltyjen sotarikosten osalta, mikäli rikosta väitetään sen kansallisuutta olevien henkilöiden tekemäksi tai rikoksen väitetään tapahtuneen tämän valtion alueella.

Artiklan 2 kappaleen mukaan tuomioistuin voi käyttää toimivaltaansa sopimusvaltion ilmoituksen perusteella tai syyttäjän aloitteesta (13 artiklan a ja c kohdat), mikäli yksi tai useampi seuraavista valtioista on tämän perussäännön sopimuspuolia tai on erikseen hyväksynyt toimivallan 3 kappaleen mukaisesti: valtio, jonka alueella kyseinen teko tai laiminlyönti on tapahtunut; valtio, jonka kansalaisuutta tutkinnan tai syyttämisen kohteena oleva henkilö on. Kun tuomioistuimen toimivalta käynnistyy turvallisuusneuvoston saatettua tilanteen syyttäjän käsiteltäväksi (13 artiklan b kohta), kytkentää sopimusvaltioon ei edellytetä.

Määräyksen tausta on neuvotteluvaiheen ehdotuksissa, joissa rajoitettiin toimivallan käyttöä asettamalla sen ehdoksi tiettyjen valtioiden suostumus. Esillä olleissa ehdotuksissa luettelossa esiintyi lopulliseen artiklaan otettujen valtioiden lisäksi valtio, jonka alueella rikoksessa epäilty oleskelee sekä uhrin kotivaltio. Eri ehdotuksissa nämä valtiot listattiin kumulatiivisiksi tai vaihtoehtoisiksi suostumuksenantajiksi. Neuvotteluissa jonkin verran sai kannatusta myös ns. universaaliperiaatteen mukainen toimivalta, jonka mukaan minkään valtion suostumus ei olisi ollut tarpeen. Valtioiden olisi ymmärretty liittymisellään perussääntöön delegoivan oman kansainvälisen oikeuden mukaisen universaalitoimivaltansa tuomioistuimen käyttöön. Näin laaja toimivaltaperusta herätti kuitenkin laajaa vastustusta. Universaalitoimivallalle rakentuvan perussäännön hyväksymiselle ei ollut diplomaattikonferenssissa edellytyksiä. Tuomioistuimen toimivalta täten on artiklan 2 kappaleen edellytysten johdosta rajatumpi kuin universaaliperiaatteen mukaisen toimivallan kansallisessa oikeudessaan tunnustavien valtioiden toimivalta, mukaan lukien Suomi.

Hyväksytty muotoilu määrittää rikoksen aluevaltion tai rikoksesta epäillyn kotivaltion suostumuksen riittäväksi ehdoksi toimivallan käytölle. Artiklassa ei tarkemmin määritellä, milloin rikoksen katsotaan tapahtuvan valtion alueella tai milloin henkilö katsotaan tietyn valtion kansalaiseksi. Määräys tulee tilanteesta riippuen joko tuomioistuimen itsensä tai kansallisten viranomaisten tulkittavaksi. Suomessa artiklaa sovellettaessa noudatetaan rikoslain 1 lukua.

Artiklan 2 kappaleessa omaksuttuun ratkaisuun liittyy positiivisen toimivaltakonfliktin mahdollisuus. Mikäli tietyn valtion kansalaista epäillään perussäännön sopimusvaltion alueella tehdystä rikoksesta, tuomioistuin on muiden toimivallan edellytysten täyttyessä lähtökohtaisesti toimivaltainen käsittelemään asiaa riippumatta epäillyn kotivaltion sopimusjäsenyydestä tai kannasta kyseiseen rikossyytteeseen. Artiklan 2 kappaletta on kuitenkin välttämätöntä tarkastella osana perussäännön 2 osan kokonaisuutta, ottaen erityisesti huomioon tuomioistuimen toimivallan toissijaisuusperiaatteen. Epäillyn kansallisvaltiolla on esimerkkitapauksessa 17-19 artikloiden mukaiset keinot saattaa rikosasia yksinomaan kansallisten viranomaisten käsiteltäväksi. Tällöin tuomioistuin ei enää ole asiassa toimivaltainen. Sopimuksen ulkopuolelle jättäytyvä valtio ei myöskään ole velvollinen 9 osan mukaiseen yhteistyöhön tuomioistuimen kanssa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan perussäännön ulkopuolinen valtio voi kirjaajalle toimitetulla selityksellä hyväksyä tuomioistuimen toimivallan tietyn rikoksen osalta. Hyväksyvä valtio toimii yhteistyössä tuomioistuimen kanssa 9 osan mukaisesti. Tulkintaongelman muodostaa se, miten toimivaltaan suostuminen rajataan. "Kyseessä olevan rikoksen osalta" tulisi tässä ymmärtää laajasti. Sopimuksen ulkopuolisille valtioille ei ollut säännöksellä tarkoitus antaa oikeutta valikoida, minkä yksittäisten tekojen suhteen ne kussakin tilanteessa antavat suostumuksensa. Tällaista oikeutta ei ole sopimusvaltioillakaan.

13 artikla. Toimivallan käyttäminen. Artiklassa säädellään tuomioistuimen toimivallan käynnistymistä. Aloitteen toimivallan käyttämisestä voi tehdä sopimusvaltio, YK:n turvallisuusneuvosto tai tuomioistuimen syyttäjä.

Sopimusvaltio voi saattaa syyttäjän käsiteltäväksi tilanteen, johon ilmeisesti liittyy yksi tai useampi tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos. Ilmoituksen tekemisestä on säädetty 14 artiklassa. YK:n turvallisuusneuvosto voi käyttää YK:n peruskirjan VII luvun valtuuksia tilanteissa, joissa se katsoo käsillä olevan uhan maailman rauhalle ja turvallisuudelle. Turvallisuusneuvosto saattaa tällöin tilanteen syyttäjän käsiteltäväksi. Syyttäjä voi itse omasta aloitteestaan aloittaa rikoksen tutkinnan. Syyttäjän aloiteoikeudesta on säädetty 15 artiklassa.

14 artikla. Sopimusvaltion ilmoitus tilanteesta. Artiklan 1 kappaleessa säädetään sopimusvaltion oikeudesta saattaa tilanne syyttäjän käsiteltäväksi. Sopimusvaltio pyytää ilmoituksellaan syyttäjää tutkimaan tilanteen. Syyttäjä ratkaisee tutkintansa jälkeen, tulisiko yksi tai useampi henkilö asettaa syytteeseen kyseisestä rikoksesta.

Artiklan 2 kappaleessa säädetään ilmoituksen muotovaatimuksista. Ilmoituksessa tulee mainita mahdollisuuksien mukaan asiaan liittyvät olosuhteet. Mikäli tilanteen käsiteltäväksi saattavalla valtiolla on käytettävissään ilmoitusta tukevia asiakirjoja, ne toimitetaan ilmoituksen mukana. Tässä yhteydessä tulee ottaa huomioon perussäännön muut määräykset asiakirjoista, ks. esim. 72 artikla.

15 artikla. Syyttäjä. Artiklan 1 kappaleessa määrätään syyttäjän oikeudesta aloittaa tutkinta omasta aloitteestaan tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia koskevien tietojen perusteella. Artikla oli tuomioistuimen perussääntöä koskevien neuvottelujen kiistanalaisimpia. Valtioiden tahdosta riippumaton, itsenäinen syyttäjä oli vastustajiensa mielestä liian arvaamaton elementti kansainvälisessä yhteisössä. Syyttäjän itsenäistä aloiteoikeutta puolustaneiden kannan mukaan taas kyseinen säännös on välttämätön edellytys itsenäiselle ja riippumattomalle rikosoikeudenkäytölle. Jos rikostutkinnan aloittaminen olisi aina riippuvainen valtioiden tai YK:n turvallisuusneuvoston toimista, tulisi tuomioistuimesta tämän käsityksen mukaan vain valtioiden politiikan jatke.

Itsenäistä, riippumatonta syyttäjää kohtaan tunnettu epäluulo ja pelot näkyvät siinä, miten tarkkaan hänen aloiteoikeutensa käyttämisestä on artiklassa määrätty. Keskeisimpänä edellytyksenä sopimusmääräyksen hyväksymiselle oli syyttäjän aloiteoikeuden käyttämisen alistaminen esitutkintajaostolle.

Artiklan 2 kappaleen mukaan syyttäjän tulee tutkia saamiensa tietojen vakavuus. Tutkinnan toteuttamiseksi syyttäjä voi hankkia lisätietoja valtioilta, YK:n toimielimiltä, hallitustenvälisiltä järjestöiltä tai muista sopiviksi katsomistaan lähteistä. Syyttäjä voi myös ottaa vastaan kirjallisia ja suullisia todistajanlausuntoja tuomioistuimen toimipaikassa. Syyttäjä voi tietoja kerättyään 6 kappaleen mukaisesti päättää, etteivät saadut tiedot ole riittävä peruste tutkinnalle. Mikäli uutta todistelua asiassa ilmenee, hän voi kuitenkin ottaa asian uudelleen tarkasteltavakseen.

Mikäli syyttäjä katsoo, että tutkinnan jatkamiselle on perusteltua syytä, hän pyytää artiklan 3 kappaleen mukaisesti lupaa tutkimuksille. Rikoksen uhreilla on oikeus lausua asiasta tässä vaiheessa sen mukaisesti kuin tuomioistuimen menettely- ja todistelusäännöissä tarkemmin määrätään. Mikäli esitutkintajaosto ei salli tutkintaa, syyttäjällä on kuitenkin 5 kappaleen mukaisesti oikeus esittää uuden todisteluaineiston pohjalta uusi pyyntö.

16 artikla. Tutkinnan tai syyttämisen lykkääminen. YK:n turvallisuusneuvoston oikeudesta saattaa rikostuomioistuimen käsiteltäväksi tilanteita on säädetty 13 artiklassa. 16 artikla sisältää määräyksen, jonka mukaan turvallisuusneuvosto voi peruskirjan VII luvun nojalla hyväksymällään päätöslauselmalla keskeyttää tai estää rikostuomioistuimen tutkimukset tai oikeudenkäynnin enintään 12 kuukaudeksi. Keskeytyspyyntö voidaan rajoituksitta uusia samoin edellytyksin.

Tutkimusten tai oikeudenkäynnin keskeyttämistä koskeva määräys oli sopimuksen neuvotteluvaiheessa yksi kiistanalaisimmista määräyksistä. Sen katsottiin vaarantavan tuomioistuimen itsenäisyyden ja puolueettomuuden ja näin ollen myös yleisen luottamuksen sen toimintaan. Sen pelättiin myös vahvistavan valtioiden eriarvoisuutta kansainvälisessä oikeudessa. Turvallisuusneuvoston keskeytysoikeuden kannalla olivat muun muassa turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet. Useat muut valtiot kannattivat tähän yhteyteen määräystä, joka olisi nimenomaisesti oikeuttanut tuomioistuimen huolehtimaan välttämättömän todistusaineiston säilyttämisestä keskeytyksen aikana. Lopulliseen sopimusversioon tällaista erillismääräystä ei tullut. Tämä ei kuitenkaan estä todistusaineistoa koskevien tai muiden poikkeusten nimenomaista sisällyttämistä asianomaiseen turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan.

17 artikla. Tapauksen käsiteltäväksi ottaminen. Perussäännön johdannossa ja 1 artiklassa jo pohjustettu tuomioistuimen toimivallan toissijaisuusperiaate saa konkreettisen ilmentymänsä 17 artiklassa. Sen 1 kappaleessa on lueteltu olosuhteet, joiden vallitessa tuomioistuin ei voi ottaa tapausta käsiteltäväkseen, koska se kuuluu ensisijaisesti kansalliseen toimivaltaan. Kappaleen a kohdassa mainitaan tutkinta tai syytteen nostaminen toimivaltaisessa valtiossa, ja b kohdassa toimivaltaisen valtion syyttämättäjättämisen päätös. Molemmat tilanteet sulkevat pois tapauksen käsiteltäväksi ottamisen, mikäli katsotaan, ettei päätös johdu valtion haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä tutkia tai syyttää tehokkaasti.

Kappaleen c kohdassa on aikaisempi oikeudenkäynti kyseistä henkilöä vastaan tilanteessa, joissa 20 artiklan ne bis in idem- periaatteen poikkeukset eivät tule kysymykseen. Kappaleen d kohta asettaa yleisemmän, harkinnanvaraisen edellytyksen. Tapausta ei voida ottaa käsiteltäväksi, mikäli se ei ole riittävän vakava. Kyse lienee tarkoituksenmukaisuusharkinnasta, joka palautuu perussäännön johdannossa julistettuihin tuomioistuimen perustehtäviin, kansainvälistä yhteisöä koskettavien kaikkein vakavimpien rikosten käsittelyyn.

Artiklan 2 ja 3 kappaleissa on asetettu standardit sen tulkintaongelman ratkaisemiselle, milloin valtion haluttomuus tai kyvyttömyys murtaa olettaman valtion ensisijaisen toimivaltansa perusteella tekemistä ratkaisuista. Haluttomuuden katsotaan olevan käsillä, mikäli kansallisen oikeuslaitoksen toimet on suunnattu suojaamaan kyseistä henkilöä kansainväliseltä toimivallalta, oikeudenkäyntiä on viivytelty perusteettomasti tai oikeudenkäynnin itsenäisyys tai puolueettomuus on kyseenalainen eikä oikeudenkäyntitapa vastaa tarkoitusta. Kykenemättömyyttä harkittaessa tarkastellaan valtion mahdollisuuksia saada syytetty oikeuden eteen ja hankkia tarvittava todistelu sekä muutoin selvitä oikeudenkäynnin järjestämisestä. Kykenemättömyydessä on kyse tilanteista, joissa kansallinen tuomioistuinjärjestelmä on romahtanut kokonaan tai merkittävin osin tai sitä ei ole lainkaan.

18 artikla. Tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskevat alustavat päätökset. Artikla sisältää määräykset menettelystä, jonka mukaan valtio voi jo varhaisessa tutkimusvaiheessa vaatia syyttäjää keskeyttämään tutkimukset määräajaksi. Artikla koskee tilanteita, joissa tapauksen tutkinta on käynnistymässä joko sopimusvaltion 13 artiklan a kohdan mukaisesti tekemän ilmoituksen perusteella tai syyttäjän omasta aloitteesta 13 artiklan c kohdan ja 15 artiklan mukaan. Artiklaehdotus tuli mukaan luonnostekstiin vasta sopimusneuvottelujen viime vaiheissa. Yhdistettynä 17 ja 19 artiklan säännöksiin, 18 artiklan valtioille tarjoamat keinot vastustaa tai ainakin viivästyttää tuomioistuimen tutkimuksia kansallisten oikeudenkäyntien hyväksi alleviivaavat voimakkaasti tuomioistuimen toimivallan toissijaisuutta.

Syyttäjän tulee näissä tilanteissa artiklan 1 kappaleen mukaisesti ilmoittaa aikeestaan käynnistää tapauksen tutkinta kaikille sopimusvaltioille sekä muille valtioille, jotka normaalien rikosoikeudellisten toimivaltaperiaatteiden mukaan olisivat toimivaltaisia kyseessä olevien rikosten osalta. Ilmoituksen saaneella valtiolla on 2 kappaleen mukaan kuukausi aikaa ilmoittaa tuomioistuimelle, että se on käyttänyt tai on käyttämässä toimivaltaansa tiettyjen henkilöiden osalta kyseessä oleviin rikoksiin liittyen. Tämän valtion pyynnöstä syyttäjä jättää näiden henkilöiden tutkinnan valtiolle, mikäli esitutkintajaosto ei syyttäjän hakemuksesta toisin päätä. Syyttäjä voi 3 kappaleen mukaan harkita uudelleen tätä päätöstään kuuden kuukauden kuluttua tai ilman määräaikaa, mikäli olosuhteet ovat muuttuneet niin, että valtio on haluton tai ei kykene tehokkaasti suorittamaan tutkintaa. Valtiolla ja syyttäjällä on valitusoikeus. Kun tutkinta on jätetty valtion tehtäväksi, syyttäjä voi 5 kappaleen mukaisesti pyytää valtiota pitämään syyttäjän ajan tasalla tutkinnan edistymisestä.

18 artiklan menettelyn katsottiin tutkintaa lykkäävän vaikutuksensa vuoksi mahdollisesti saattavan uhanalaiseksi tuomioistuimen mahdollisuuden käsitellä tehokkaasti toimivaltaansa kuuluvia rikoksia. Tätä riskiä lieventämään määrätään 6 kappaleessa, että syyttäjä voi hakea poikkeuslupaa esitutkintajaostolta suorittaakseen todisteiden säilyttämiseksi tarpeellisia tutkintatoimenpiteitä. Edellytyksenä on, että tärkeiden todisteiden saamiseen on ainutlaatuinen tilaisuus tai niiden myöhempi saatavuus on uhattuna.

Valtio, joka on 2 kappaleen mukaisesti pyytänyt tiettyjen rikosten jättämistä omaan toimivaltaansa, voi edelleen vastustaa tapauksen käsiteltäväksi ottamista 19 artiklan mukaisesti. Edellytyksenä tällöin kuitenkin on, että vastustaminen perustuu uusiin merkittäviin tosiseikkoihin tai merkittävään olosuhteiden muutokseen.

19 artikla. Tuomioistuimen toimivaltaa tai tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskevat väitteet. Artiklan 1 kappaleessa asetaan ensinnäkin tuomioistuimelle yleinen velvollisuus varmistaa, että se on toimivaltainen käsittelemään tapauksia, jotka on saatettu sen käsiteltäväksi. Tuomioistuimella on perussäännön asettamissa puitteissa myös oikeus päättää, onko se toimivaltainen, mikäli tämä asia kyseenalaistetaan. Yleisen käsityksen mukaan tämä ns. kompetenssikompetenssi kuuluu kaikille tuomioistuimille, mikäli sitä ei ole nimenomaisesti poissuljettu. Jugoslavia-tuomioistuimen valitusjaosto on käsitellyt tuomioistuimen toimivaltaa koskeneita puolustuksen väitteitä, ks. Tadic-tapaus, IT-94-1 AR72.

Toiseksi 1 kappaleessa annetaan tuomioistuimelle oikeus omasta aloitteestaan päättää, otetaanko tapaus käsiteltäväksi 17 artiklan mukaisesti. Käsiteltäväksi ottamista koskevan päätöksen ajankohtaa ei ole erikseen määrätty. Tuomioistuimen mahdollisuutta päättää käsiteltäväksi ottamisesta voi verrata 53 artiklan 1 kappaleen b kohdan syyttäjälle asettamaan velvollisuuteen ottaa huomioon 17 artiklan mukaiset käsiteltäväksi ottamisen perusteet jo tutkinnan varhaisessa vaiheessa.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään tahoista, jotka voivat esittää 17 artiklan mukaista käsiteltäväksi ottamista tai toimivaltaa koskevia väitteitä. Näitä ovat kappaleen a kohdan mukaan menettelyjen kohteena oleva henkilö eli menettelyn vaiheesta riippuen syytetty, pidätettäväksi määrätty tai haastettu. Väiteoikeus on lisäksi useammalla valtiolla. Näitä ovat kappaleen b kohdan mukaan valtio, jossa esitutkinta tai syyttäminen on käynnissä tai suoritettu sekä c kohdan mukaan epäillyn kansallisuusvaltio ja rikoksen aluevaltio (12 artiklan 2 kappale).

Syyttäjä voi 3 kappaleen mukaisesti pyytää tuomioistuimelta toimivaltaa tai tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskevaa päätöstä. Tässä menettelyssä henkilöt, jotka ovat saattaneet tilanteen syyttäjän käsiteltäväksi 13 artiklan mukaisesti sekä uhrit voivat esittää tuomioistuimelle näkökohtansa.

Tehokkuus- ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien vuoksi 4 kappaleessa määrätään, että 2 kappaleessa tarkoitettu henkilö tai valtio voi kyseenalaistaa tapauksen käsiteltäväksi ottamisen tai tuomioistuimen toimivallan vain kerran. Valtioiden osalta on lisäksi otettava huomioon edellä käsitellyt 18 artiklan määräykset. Mikäli valtio on 18 artiklan mukaisesti vastustanut käsiteltäväksi ottamista, se voi esittää 19 artiklan mukaisen käsiteltäväksi ottamista koskevan väitteen vain 18 artiklan 7 kappaleen edellytysten täyttyessä.

Poikkeustapauksissa tuomioistuin voi myöntää luvan 19 artiklan mukaisen väitteen esittämiseen useammin kuin kerran tai oikeudenkäynnin alkamisen jälkeen. Tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskeva väite ennen oikeudenkäynnin alkua tai myöhemmin tuomioistuimen luvalla voi perustua ainoastaan 17 artiklan 1 kappaleen c kohtaan. Kyse on tällöin siitä, että samojen tekojen väitetään olleen jo tutkinnan tai oikeudenkäynnin kohteena joko tuomioistuimessa itsessään tai muussa tuomioistuimessa. Väitteiden käsittelyn nopeuttamiseksi, syytetylle asiasta aiheutuvan haitan minimoimiseksi ja kulujen säästämiseksi on artiklan 2 kappaleen b tai c kohdassa tarkoitetulle valtiolle myös asetettu velvollisuus esittää väitteensä mahdollisimman aikaisin.

Artiklan 6 kappale määrää väitteiden käsittelevästä tuomioistuimen kokoonpanosta. Ennen syytteiden vahvistamista väitteet osoitetaan esitutkintajaostolle. Syytteiden vahvistamisen jälkeen ne osoitetaan oikeudenkäyntijaostolle. Päätöksistä voi valittaa valitusjaostoon 82 artiklan mukaisesti.

Artiklan 7 kappaleen mukaan valtioiden 2 kappaleen b tai c kohdan mukaisesti tekemillä väitteillä on lykkäävä vaikutus. Syyttäjä ei voi jatkaa tutkintaa ennen kuin tuomioistuin on tehnyt päätöksen 17 artiklan mukaisesti. Henkilön 2 kappaleen a kohdan mukaisesti tekemällä väitteellä ei ole vastaavaa vaikutusta.

Artiklan 8 ja 9 kappaleissa määrätään toimista, joilla pyritään vähentämään väitteiden käsittelystä aiheutuvan viiveen haitallista vaikutusta tutkintaan. Odottaessaan tuomioistuimen päätöstä, syyttäjä voi hakea tuomioistuimelta lupaa 18 artiklan 6 kappaleessa tarkoitetun kaltaisiin tutkintatoimenpiteisiin, todistelun hankkimiseen tai toimenpiteisiin, joilla estetään sellaisten henkilöiden pakeneminen, joista syyttäjä on jo pyytänyt pidätysmääräystä 58 artiklan nojalla. Väite ei vaikuta syyttäjän ennen väitteen esittämistä suorittamien toimenpiteiden pätevyyteen tai tuomioistuimen ennen väitteen esittämistä antamiin määräyksiin tai pidätysmääräyksiin.

Syyttäjä voi esittää pyynnön tuomioistuimen kielteisen käsiteltäväksi ottamista koskevan päätöksen uudelleen käsittelemiseksi. Edellytyksenä on, että hän katsoo sellaisia uusia tosiseikkoja ilmenneen, jotka kumoavat aikaisemman kielteisen päätöksen perusteet.

Artiklan 11 kappaleessa säädetään tietojenvaihdosta tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välillä tapauksissa, joissa syyttäjä lykkää tutkintaa. Syyttäjä voi pyytää, että asianomainen valtio toimittaa syyttäjälle tiedot kansallisesta oikeudenkäynnistä. Nämä tiedot ovat kyseisen valtion pyynnöstä luottamuksellisia. Jos syyttäjä sen jälkeen päättää jatkaa tutkintaa, hän ilmoittaa tästä valtiolle, jonka kansallisen oikeudenkäynnin perusteella lykkäys on tehty.

20 artikla. Ne bis in idem. Artikla liittyy keskeisesti tuomioistuimen toimivallan toissijaisuusperiaatteeseen ja se pyrittiin perussäännön neuvotteluissa sovittamaan sanamuodoltaan yhteen käsiteltäväksi ottamista koskevan 17 artiklan kanssa. Sen tehtävä on yhtäältä suojata yksilöä. Toisaalta se jäsentää tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisiä suhteita.

Ne bis in idem-periaate koskee ehdottomana tilanteita, joissa ensimmäinen vapauttava tai langettava tuomio on annettu tuomioistuimessa. Artiklan 1 kappale koskee yksinomaan tuomioistuinta itseään. Se sisältää yksiselitteisen kiellon tutkia ketään useampaan kertaan tuomioistuimessa samasta toiminnasta, johon syyte on perustunut, ja josta tuomioistuin on tuominnut kyseisen henkilön tai jonka osalta tuomioistuin on vapauttanut hänet. Artiklan 2 kappaleessa määrätään lisäksi, ettei ketään saateta toisen tuomioistuimen eteen 5 artiklassa tarkoitetusta rikoksesta, josta Kansainvälinen rikostuomioistuin on jo tuominnut tai vapauttanut kyseisen henkilön.

>Mikäli ensimmäinen tuomio on annettu kansallisessa tuomioistuimessa, ne bis in idem -periaate soveltuu ehdollisesti. Uusi oikeudenkäynti tuomioistuimessa on mahdollinen vain mikäli 3 kappaleen mukaiset edellytykset täyttyvät. Tällöin on kyse siitä, että kansallinen oikeudenkäynti oli mala fide näytösoikeudenkäynti tai se ei ollut itsenäinen tai puolueeton eikä oikeudenkäyntitapa olosuhteet huomioon ottaen vastannut tarkoitusta saattaa kyseinen henkilö oikeuden eteen.

Artiklassa vaihdellaan ne bis in idem-kiellon vahvuutta viittaamalla tarkoituksellisesti välillä samaan rikokseen ("crime") ja välillä samaan tekoon ("conduct"). Sanavalintoja puoltaneet valtiot tavoittelivat tällä laajempaa päätösmarginaalia kansallisille tuomioistuimille. Näin esimerkiksi 2 kappaleen perusteella joukkotuhontasyytteestä tuomioistuimessa vapautettua voitaisiin kansallisessa menettelyssä syyttää henkirikoksista. Vastaavasti 3 kappaleessa viitataan tekoon laajassa mielessä. Tarkoituksena oli mahdollistaa tuomioistuimen tulkinta, jonka mukaan kansallinen päätös olisi riittävä käsittely asiassa riippumatta teosta kansallisessa oikeudenkäynnissä käytetystä rikosnimikkeestä.

Artiklan soveltamisen vaikeus liittyy periaatteesta poikkeamiseen oikeuttavien kriteerien tulkintaan. Tuomioistuin joutuu tekemään arkaluontoisia ratkaisuja katsoessaan tietyn valtion oikeusjärjestelmän olevan 3 kappaleen a tai b kohdan mainitsemista syistä kykenemätön itse luotettavalla tavalla vastaamaan oikeudenkäynneistä. Perussäännön 2 osan neuvotteluissa tämä määräys oli eräs kiistanalaisimmista. 3 kappaleen b kohdan itsenäinen ja puolueeton termien tulkinnan avuksi asetetaan muotoilu "kansainvälisen oikeuden oikeudenmukaista menettelyä koskevien sääntöjen mukaisesti". Viittauksen tarkempaa kohdetta ei artiklaa laadittaessa nimenomaisesti tuotu esiin. Se tarkoittanee lähinnä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, universaaleimmin KP-sopimuksen määräyksiä ja mahdollisia tapaoikeudellisia normeja.

21 artikla. Sovellettava oikeus. Tuomioistuin soveltaa ensisijaisesti perussääntöä, rikosten määritelmien tulkintaohjeita ja sen menettely- ja todistelusääntöjä. Rikoksen määritelmien tulkintaohjeita on käsitelty edellä 9 artiklassa. Menettely- ja todistelusääntöjä käsitellään jäljempänä 51 artiklassa. Toissijaisesti tuomioistuin soveltaa tarvittaessa muita sopimuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita ja sääntöjä, mukaan luettuna aseellisia selkkauksia koskevat kansainvälisen oikeuden periaatteet. Toissijaisesti sovellettavaa oikeutta koskevan kömpelön ilmaisutavan taustalla oli neuvotteluissa esiintynyt pelko siitä, että viittauksella sisällytettäisiin sovellettavaan oikeuteen nimenomaisesti myös sopimuksia, joissa kaikki perussäännön sopimusvaltiot eivät ole osapuolena.

Ellei edellä mainittuja oikeuslähteitä voida soveltaa, tuomioistuin soveltaa yleisiä oikeusperiaatteita. Ne sen tulee 1 kappaleen c kohdan ohjeen mukaisesti johtaa maailman oikeusjärjestelmien valtionsisäisestä oikeudesta, mukaan lukien ne valtiot, jotka normaalisti käyttäisivät toimivaltaa rikoksesta. Tällä määräyksellä pyrittiin poissulkemaan tuomioistuimelta mahdollisuus soveltaa suoraan tietyn valtion, kuten syytetyn kotivaltion oikeutta. Edellytyksenä kansallisesta oikeudesta johdettujen yleisten oikeusperiaatteiden soveltamiselle on, etteivät ne ole ristiriidassa tämän perussäännön ja kansainvälisen oikeuden kanssa tai kansainvälisesti tunnustettujen sääntöjen ja vaatimusten vastaisia.

Neuvotteluissa käytiin keskustelua siitä, tulisiko tuomioistuimen päätöksillä olla sitova ennakotapausvaikutus. Kysymys tunnetusti jakaa oikeuskulttuureita eikä sen sisällyttämisestä perussääntöön päästy yhteisymmärrykseen. Sen sijaan artiklan 2 kappaleessa määrätään, että tuomioistuin voi soveltaa oikeusperiaatteita ja oikeussääntöjä sen aikaisemmissa päätöksissä olevien tulkintojen mukaisesti.

Artiklan 3 kappale sisältää yleisen tulkintaohjeen ja syrjintäkiellon. Tuomioistuimen tulee soveltaa ja tulkita oikeutta ottaen huomioon kansainväliset ihmisoikeudet ja välttää syrjintää. Kiellettyjä syrjintäperusteita ovat esimerkiksi sukupuoli, ikä, rotu, ihonväri, kieli, uskonto tai vakaumus, poliittinen tai muu mielipide, kansallinen, etninen tai yhteiskunnallinen alkuperä, varallisuus, syntyperä tai muu asema. Syrjintäperusteiden luettelon käsittely viivytti sopimusneuvotteluja merkittävästi ilmaisun sukupuoli ("gender") kiistanalaisuuden vuoksi. Ilmaisun erillinen määrittely siinä sopimuksen kohdassa, jossa se mainitaan ensimmäisen kerran (ks. edellä 7 artiklan 3 kappale) mahdollisti artiklan hyväksymisen.

Artikla on ensimmäinen kansainvälisen rikosoikeuden lähteiden kodifikaatio. Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten perussäännöt eivät sisällä sovellettavan oikeuden määrittelyä. Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 38 artikla, joka luettelee Kansainvälisen tuomioistuimen sovellettavan oikeuden, oli neuvotteluissa esillä lähtökohtana. Huomiota kiinnitettiin myös rikosoikeudellisen (nullum crimen sine lege, nulla poena sine lege) sovellettavan oikeuden määrittelylle asettamiin vaatimuksiin, katso 22-24 artiklat.

Osa 3. Yleiset rikosoikeudelliset periaatteet

22 artikla. Nullum crimen sine lege. Artikloissa 22-24 ilmaistaan rikosoikeudellisen laillisuus- eli lakisidonnaisuusperiaatteen keskeinen sisältö. Laillisuusperiaatteen avulla toteutetaan rikoksesta epäillyn ja vastaajan oikeusturvatarpeita sekä edistetään lainkäytön ennakoitavuutta. Perussääntö ei sinänsä ole laki kansallisen lainsäädännön mielessä, vaan valtiosopimus. Siinä kuitenkin täsmennetään soveltavaa viranomaista, perustettavaa tuomioistuinta, sitovasti sovellettavan oikeuden, erityisesti rikostunnusmerkistöjen sisältöä kirjallisessa muodossa.

Laillisuusperiaatetta koskevat säännökset on tarkoitettu tulkittaviksi kiinteässä yhteydessä 2 osaan kuuluvien, tuomioistuimen toimivaltaa sääntelevien määräysten kanssa. Laillisuusperiaatteen osasäännöt myös osaksi rajoittavat sitä tapaa, jolla tuomioistuimessa 21 artiklan mukaan sovellettava oikeus määräytyy.

Tuomiostuimessa käsiteltävät rikokset on lueteltu tyhjentävästi rikostunnusmerkistöissä. Toiminnan tulee sen tekohetkellä olla tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos. Artiklan 2 kappaleessa lainsoveltaminen sidotaan perussäännön rikostunnusmerkistöihin, joita tulee tulkita täsmällisesti. Täsmällisyyteen ja yksityiskohtaisuuteen on selvästi pyritty perussääntöön sisältyvien tunnusmerkistöjen laadinnassa. Yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä tulee tulkita sanamuotonsa mukaan, eikä niiden alaa ole sallittua laajentaa analogiapäätelmien nojalla. Lisäksi 2 kappaleessa selvästi kielletään ns. lainanalogiaan tukeutuminen tunnusmerkistöjä sovellettaessa, jollei analogiaa käytetä tunnusmerkistöä supistavaan suuntaan. Epäselvissä tapauksissa rikossäännöksiä tulkitaan vastaajan eduksi. Artiklan 9 mukaisesti tullaan myöhemmin erikseen hyväksymään rikosten määritelmien tulkintaohjeet. Nämä rikosten määritelmien tulkintaohjeet ovat kuitenkin perussäännöstä erillisiä ja hierarkisesti sitä alemmalla tasolla.

Perussäännön hyväksymisen ja voimaantulon jälkeenkin voidaan ns. pakottavan kansainvälisen tapaoikeuden tai kansainvälisten sopimusten nojalla edelleen katsoa eräät sellaisetkin teot rangaistaviksi, jotka eivät kuulu tuomioistuimen toimivaltaan. Perussäännön tarkoituksena ei siten ole kodifioida tyhjentävästi perusteeltaan kansainvälisoikeudellisia kriminalisointeja.

Perussäännön sisältämien kriminalisointien suhteesta vastaaviin kansainvälisten sopimusten sisältämiin rikosmäärittelyihin sekä Suomen rikoslakiin sisältyviin kriminalisointeihin katso edellä 5-8 artikloiden kohdalla lausuttua. Suomen rikosoikeudessa kansainvälinen rikos, johon sovelletaan Suomen lakia, määritellään rikoslain 1 luvun 7 §:ssä (626/1996) ja sen soveltamisesta annetussa asetuksessa (627/1996).

Perussäännön laillisuusperiaatetta koskevien määräysten on tarkoitus palvella nimenomaan perussäännön piiriin kuuluvien kriminalisointien soveltamista. Kotimaisessa oikeudessa rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on kirjattu perustuslain 8 §:ään sekä rikosoikeudelliseen normistoon. Periaate on myös Suomen ratifioimien ihmisoikeussopimusten vuoksi Suomea velvoittavaa oikeutta.

Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen aseman on kansainvälisessä oikeudessa perinteisesti katsottu poikkeavan jonkin verran siitä, mikä sillä yleensä on kansallisissa rikosoikeusjärjestelmissä. Kyseisen artiklan avulla periaatteen sitovuutta on tarkoitus entisestään vahvistaa. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen Saksan valtio- ja sotilasjohtoa vastaan käydyssä Nrnbergin oikeudenkäynnissä syytteet olivat yleisluonteisia eivätkä ne tarkkaan ottaen perustuneet säädännäiseen oikeuteen tai edes valtiosopimuksissa kirjattuun oikeuteen. Nrnbergin sotarikostuomioistuimen toimivalta määriteltiin liittoutuneiden kesken vuonna 1945 laaditussa Lontoon sopimuksessa, johon liittyi myöhemmin neljän suurvallan lisäksi 19 muuta valtiota. Nrnbergin oikeudenkäyntiä on pidetty ilmauksena siitä, että tietyt teot tunnustettiin sotarikoksina rangaistaviksi pakottavan kansainvälisen tapaoikeuden perusteella. Hyökkäyssodan aloittamista ja rikoksia ihmisyyttä vastaan koskeneiden syytekohtien kansainvälisoikeudellista perustaa on sen sijaan pidetty epäselvempänä.

Niin ikään kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on otettu lähtökohdaksi se, ettei laillisuusperiaate estä ryhtymästä oikeudenkäyntiin henkilöä vastaan ja tuomitsemasta häntä rangaistukseen teosta tai laiminlyönnistä, joka sivistyskansojen hyväksymien yleisten oikeusperiaatteiden mukaisesti oli tekohetkellä rikollinen teko.

Erityisesti hyökkäyssodan aloittamista koskeneista oikeudenkäynneistä on usein käytännössä päätetty voittajavaltioiden toimesta osana rauhansopimuksen ehtoja. Tästä oli kyse myös, kun Suomi jatkosodan jälkeisen välirauhansopimuksen 13 artiklassa sitoutui rankaisemaan sotaan syyllisiä. Sitoumus toteutettiin siten, että 13 päivänä syyskuuta 1945 vahvistetulla sotasyyllisyyslailla perustettiin erityistuomioistuin käsittelemään syytteet, jotka syyttäjä myöhemmin muotoili. Syytteet koskivat yksinomaan hallituksen tiettyjä toimia. Ne olivat lisäksi varsin yleisluontoisia eivätkä perustuneet Suomessa tekoaikaan voimassa olleisiin kriminalisointeihin. Omaksuttu menettely oli laillisuusperiaatteen kannalta useassa suhteessa kyseenalainen, mihin jo tuolloin kiinnitettiin huomiota.

23 artikla. Nulla poena sine lege. Tuomioistuin voi tuomita vastaajan ainoastaan sellaiseen rangaistukseen, josta tässä perussäännössä on erikseen säädetty. Rangaistuksia koskevat säännökset ovat perussäännön 7 osassa (artiklat 77 - 80), jossa on myös menettämisseuraamusta koskeva säännös.

Koska kansallinen lainkäyttö on tuomioistuimen toimivaltaan nähden ensisijaista ja koska kansallisessa tuomioistuimessa sovelletaan kansallisesti voimassaolevaa oikeutta, myös rangaistukset määräytyvät silloin kansallisen oikeuden mukaan. Tuomioistuimen käsiteltävissä rikosjutuissa laillisuusperiaatteen tämä osasääntö on kuitenkin ehdoton.

24 artikla. Taannehtivuuskielto. Kukaan ei ole perussäännön tarkoittamassa rikosoikeudellisessa vastuussa toiminnastaan ajalta ennen perussäännön voimaantuloa. Perussäännön voimaantulo puolestaan määräytyy 126 artiklan mukaan. Henkilöllinen taannehtivuuskielto liittyy kiinteästi vastaaviin tuomioistuimen ajallista toimivaltaa koskeviin 11 ja 12 artikloihin. Taannehtivuuskiellon toteuttamisella korjataan yksilön oikeusturvan ja ennakoitavuuden kannalta niitä olennaisia puutteita, joita jälkikäteen perustettujen tuomioistuinten asettamiseen on liittynyt.

Kotimaisen tai toisen maan kansallisen tuomioistuimen toimivalta voi ulottua eräissä tapauksissa laajemmalle kuin tuomioistuimen. Suomen rikosoikeuteen kuuluvan kriminalisoinnin perusteella voi kotimainen tuomioistuin olla taannehtivuuskiellon estämättä toimivaltainen käsittelemään myös niitä rikoksia, jotka on tehty ulkomailla tai Suomessa jo ennen perussäännön voimaantuloa.

Artiklan 2 kappaleessa on säännelty niin sanottu lievemmän lain periaate. Kun periaatetta sovelletaan muutoksenhaun kohteena olevassa ratkaisussa, artiklan sääntely on vastaajalle edullisempi kuin kotimaisessa rikoslainsäädännössä vastaavaa tilannetta sääntelevän asetuksen rikoslain voimaanpanemisesta (RVA) 3.2 §:n mukainen järjestely.

25 artikla. Henkilökohtainen rikosoikeudellinen vastuu. Artiklan 1, 2 ja 4 kappaleesta ilmenevät yleiset yksilön vastuuta koskevat määräykset. Artiklan 3 kappaleessa on yksityiskohtaisempia, muun muassa osallisuutta rikokseen koskevia määräyksiä.

Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuimen toimivalta ulottuu luonnollisiin henkilöihin. Tuomioistuin ei siis voi käsitellä valtioiden tai muiden oikeushenkilöiden vastuuta. Tämä ei kuitenkaan 4 kappaleen mukaan vaikuta vastuuseen, joka valtioilla on kansainvälisen oikeuden nojalla.

Artiklan 2 kappaleessa todetaan henkilön, joka tekee tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen, olevan siitä henkilökohtaisesti vastuussa, ja hänelle voidaan määrätä rangaistus. Määräys on muistutus siitä Nrnbergin kansainvälisen sotarikosoikeudenkäynnin vakiinnuttamasta periaatteesta, että vastuu kansainvälisistä rikoksista voi koskea suoraan yksilöitä. Viime vuosina henkilökohtaisen vastuun edellytyksiä on pohdittu Jugoslavia-tuomioistuimessa ja Ruanda-tuomioistuimessa.

Artiklan 3 kappaleen a kohdan mukaan vastuu ulottuu rikoksen tekijään riippumatta siitä, tehdäänkö rikos yksin vai yhdessä toisen kanssa. Lisäksi vastuu rikoksesta koskee myös niin sanottua välillistä tekijää silloinkin, kun varsinainen tekijä ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Välillisestä tekemisestä on kysymys esimerkiksi silloin, kun nuoruuden tai mielentilan vuoksi rikosoikeudellista vastuuta vailla olevaa henkilöä käytetään rikoksen tekemisessä hyväksi. Vastuu kohdistuu tällöin siihen, joka on käyttänyt tällaista henkilöä välikappaleena rikoksen tekemisessä.

3 kappaleen b kohdan mukaan rikosoikeudellisessa vastuussa on rikokseen yllyttäjä, joka käskee, kehottaa tai suostuttelee tekemään rikoksen. Vastuu syntyy, jos rikos tai ainakin sen yritys tehdään. Kappaleen c kohta koskee rikosoikeudellisessa vastuussa olevaa avunantajaa. Rangaistavuus edellyttää, että avunanto on tapahtunut rikoksen täytäntöönpanon helpottamiseksi. Koska b kohdassa ei aseteta tällaista vaatimusta rangaistavuudelle, on yllyttäjän syyksiluettavuutta arvioitava 30 artiklassa olevien yleisten syyksiluettavuutta koskevien määräysten mukaisesti.

D kohta koskee henkilöä, joka myötävaikuttaa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen täyttymiseen tai sen yritykseen sellaisen henkilöryhmän toimesta, joka toimii yhteisen päämäärän hyväksi. Vähäisin myötävaikutus tällaisen ryhmän toimintaan ei kuitenkaan johda rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ollakseen rangaistavaa myötävaikuttamisen on nimittäin oltava tahallista ja lisäksi sen tarkoituksena on edistää ryhmän rikollista toimintaa tai rikollista päämäärää, kun sellaiseen toimintaan tai päämäärään liittyy tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos. Myötävaikutus on rangaistavaa myös, jos myötävaikuttaja tietää ryhmän aikomuksesta tehdä rikos.

Kappaleen e kohdasta ilmenee, että joukkotuhonnan osalta yllytys johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen silloinkin, kun rangaistavaa tekoa tai sen yritystä ei tehdä. Yllytyksen on kuitenkin oltava välitöntä ja julkista.

Kappaleen f kohta koskee yritystä ja siitä luopumista. Rikosoikeudellinen vastuu ulottuu henkilöön, joka yrittää tehdä rikoksen ryhtymällä toimenpiteisiin, jotka olennaisella tavalla aloittavat sen täytäntöönpanon, mutta rikos jää täyttymättä henkilön tarkoitusperistä riippumattomien olosuhteiden vuoksi. Jos rikoksentekijä kuitenkin luopuu rikoksen yrityksestä tai muuten estää rikoksen täyttymisen, hän on rikosoikeudellisesta vastuusta vapaa.

Artiklan 2 ja 3 kappaleessa puhutaan rikoksen "tekemisestä". Käytetty sanamuoto ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö myös laiminlyönti voi johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Erikseen on 28 artiklassa käsitelty sotilaspäälliköiden ja muiden esimiesten vastuuta laiminlyönneistään puuttua alaistensa tekoihin.

Suomen rikoslain 4 luvussa säädetään yrityksestä ja 5 luvussa osallisuudesta. Edellä selostetut 3 kappaleen määräykset ovat pääosin sellaisia, että Suomen rikoslain säännökset yrityksestä ja osallisuudesta vastaavat niitä. Kuitenkin d kohdan määräys menee pidemmälle kuin Suomen rikoslaki, koska se kohdistuu myös lähinnä rikoksen valmisteluna pidettäviin tekoihin. Suomen rikoslainsäädäntöön ei sisälly yleistä rikoksen valmistelun kriminalisointia. Joukkotuhonnan valmistelu on rikoslain 11 luvun 7 §:n mukaan erikseen rangaistava teko, joten suuri osa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista valmistelutyyppisistä rikoksista on jo säädetty Suomen rikoslaissa rangaistaviksi. Muilta osin on myöhemmin erikseen selvitettävä tarve muuttaa Suomen rikoslakia.

Suomen rikoslain 11 luvun 8 §:ssä on kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva rangaistussäännös. Sen taustalla on yleissopimus joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi, johon Suomi liittyi vuonna 1959. Rangaistussäännöksen mukaan rangaistavaa on sellaisten lausuntojen tai muiden tiedonantojen levittäminen yleisön keskuuteen, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää. Rangaistussäännös näin ollen vastaa sitä 3 kappaleen e kohdan määräystä, että rikosoikeudellinen vastuu koskee välitöntä ja julkista yllytystä joukkotuhontaan silloinkin, kun itse joukkotuhontaan tai sen yritykseen ei ryhdytä.

26 artikla. Toimivallan poissulkeminen alle 18-vuotiaiden henkilöiden osalta. Tuomioistuimella ei ole toimivaltaa sellaisten henkilöiden osalta, jotka ovat olleet alle 18-vuotiaita väitetyn rikoksen tekoajankohtana. Määräys ei tarkoita, että tätä ikärajaa nuorempien teot olisivat rankaisemattomia. Ne käsitellään kansallisissa tuomioistuimissa sen mukaisesti, mikä kussakin maassa on rikosoikeudellisen vastuun alaikäraja. Artiklan mukaiseen toimivallan poissulkemiseen päädyttiin juuri siksi, että eri maiden näkemykset rangaistusten tuomitsemisesta lapsille poikkeavat toisistaan.

Lapsen oikeuksista tehdyn yleissopimuksen 1 artiklan mukaan lapsella tarkoitetaan pääsääntöisesti jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä. Mainittu yleissopimus turvaa 18 vuotta nuoremmille joissain suhteissa erityiskohtelun. Yleissopimuksen 37 artiklan a kohdan mukaan kuolemanrangaistusta tai elinkautista tuomiota ilman vapauttamismahdollisuuta ei tule langettaa alle 18-vuotiaina tehdyistä rikoksista. Tuomioistuimen perussäännön 77 artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä elinkautisen vankeusrangaistuksen, joskin perussäännön 110 artiklan mukaan tuomioistuin voi artiklassa mainittujen edellytysten vallitessa alentaa rangaistusta, kun elinkautisesta rangaistuksesta on kärsitty 25 vuotta.

Lapsen oikeuksista tehdyn yleissopimuksen 38 artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot pidättäytyvät värväämästä asevoimiinsa henkilöä, joka ei ole täyttänyt 15 vuotta. Yleissopimukseen on valmisteilla lisäpöytäkirja, jonka mukaan tämä ikäraja nostettaisiin 18 vuoteen. Tuomioistuimen perussäännössä valittu ikäraja on johdonmukainen myös tätä hanketta ajatellen. Perussäännön 8 artiklan mukaan alle 15-vuotiaiden lasten ottamista tai värväämistä kansallisiin asevoimiin tai ryhmiin, jotka käyttävät heitä osallistumaan aktiivisesti vihollisuuksiin, on pidettävä sotarikoksena.

27 artikla. Virallisen aseman merkityksettömyys. Perussääntöä sovelletaan kaikkiin henkilöihin heidän virallisesta asemastaan riippumatta. Virallinen asema esimerkiksi valtion tai hallituksen päämiehenä ei vapauta henkilöä perussäännön mukaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta eikä ole sellaisenaan peruste rangaistuksen lieventämiselle. Valtionsisäisen tai kansainvälisen oikeuden mukaiset, viralliseen asemaan liittyvät koskemattomuutta koskevat tai erityiset oikeudenkäyntiä koskevat säännöt eivät estä tuomioistuinta käyttämästä toimivaltaansa sellaisen henkilön osalta.

Virallinen asema ei siis vapauta rikosoikeudellisesta vastuusta, ei ole sinänsä peruste rangaistuksen lieventämiselle, eikä luo sellaista koskemattomuutta, että tuomioistuin ei voisi käsitellä henkilön tekoja. Ei olisikaan perusteltua, että noudatetun politiikan muotoutumisen kannalta merkittävimmissä asemissa olleet välttyisivät vastuusta. Periaate on Nrnbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä ja sen jälkeisissä vastaavissa sotarikosoikeudenkäynneissä noudatetun mukainen.

Vallassa olevan valtionpäämiehen koskemattomuuteen tai diplomaattiseen koskemattomuuteen voidaan sen sijaan vedota silloin, jos tällaisessa asemassa oleva henkilöä yritettäisiin syyttää vieraan valtion kansallisessa tuomioistuimessa. Suomen rikoslain 1 luvun 15 §:n mukaan on noudatettava niitä Suomen lain soveltamisalan rajoituksia, jotka johtuvat kansainvälisen oikeuden yleisesti tunnustetuista säännöistä. Kansainvälisen käytännön mukaisesti valtionpäämies ei ole vierailunsa aikana vierailuvaltion rikosoikeudellisen tuomiovallan alainen. Sama erioikeus koskee myös eräitä muita korkeassa asemassa olevia henkilöitä. (HE 1/1996 vp.)

Perussäännön 98 artiklan 1 kappaleessa säädetään menettelystä silloin, kun luovutuspyynnön vastaanottava valtio joutuisi toimimaan kansainvälisen oikeuden mukaisten velvoitteidensa vastaisesti suhteessa kolmannen valtion henkilön tai omaisuuden valtiolliseen tai diplomaattiseen koskemattomuuteen. Määräystä voidaan tulkita siten, ettei sekään merkitse sopimusvaltioille poikkeusta 27 artiklan määräykseen virallisen aseman merkityksettömyydestä.

Vuoden 2000 maaliskuun alussa voimaan tulleen Suomen perustuslain 113 §:ssä säädetään menettelystä, jos oikeuskansleri, oikeusasiamies tai valtioneuvosto katsoo tasavallan presidentin syyllistyneen maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan. Muissa tapauksissa presidentin virkatoimista ei saa nostaa syytettä. Aikaisemmassa vastaavassa hallitusmuodon 47 §:n 2 momentissa olleessa säännöksessä rikoksia ihmisyyttä vastaan ei mainittu rikoksina, joista presidentti voi joutua syytteeseen. Perustuslakia koskeneen hallituksen esityksen perustelujen (HE 1/1998 vp s. 168) mukaan rikoksilla ihmisyyttä vastaan tarkoitetaan rikoksia, jotka "teon laajakantoisiin vaikutuksiin tai erityisen törkeään luonteeseen nähden on katsottava pikemmin ihmisyyteen ja yhteiskuntaan kuin yksityiseen ihmiseen kohdistuvaksi. Rikokset useimmiten loukkaavat yksityisiä ihmisiä, mutta erotukseksi muista yksityiseen ihmiseen kohdistuvista rikoksista näihin niin sanottuihin ihmisoikeusrikoksiin sisältyy ominaispiirteenä teon kohteen kuuluminen jollakin tavoin syrjittyyn tai syrjimisvaarassa olevaan ryhmään. Nykyisin tässä tarkoitettuja rikoksia koskevat rangaistussäännökset sisältyvät rikoslain 11 lukuun ("Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan")." Perustuslain säännös kattaisi näin ollen myös joukkotuhontana pidettävän rikoksen.

Suomi liittyi vuonna 1959 yleissopimukseen joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi. Sopimuksen IV artiklan mukaan sopimuksen tarkoittamiin rikoksiin syyllistyneitä henkilöitä on rangaistava siitä riippumatta, ovatko he perustuslain mukaisesti hallitusvastuussa olevia henkilöitä, virkamiehiä taikka yksityisiä henkilöitä. Suomi teki artiklaan varauman, jonka mukaan yleissopimus ei aiheuta muutosta hallitusmuotoon sisältyneeseen määräykseen syytteen nostamisesta tasavallan presidenttiä vastaan. Tämä oli ainoa Suomen tekemä tasavallan presidentin rikosoikeudellista asemaa koskeva varauma. Kun laki entisen Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelevän kansainvälisen tuomioistuimen toimivallasta ja tuomioistuimelle annettavasta oikeusavusta (12/1994) merkitsi tasavallan presidentin rikosoikeudellisen koskemattomuuden rajoittamista, ei enää pidetty asianmukaisena säilyttää joukkotuhontasopimukseenkaan tehtyä varaumaa. Se kumottiin lailla (1408/1997), joka tuli voimaan 5 päivänä tammikuuta 1998.

28 artikla. Päälliköiden ja muiden esimiesten vastuu. Sen lisäksi, mitä muualla perussäännössä on määrätty rikosoikeudellisen vastuun perusteista, on noudatettava erityismääräyksiä päälliköiden ja muiden esimiesten vastuusta. Artiklan a kohdassa käsitellään sotilaspäällikköjen vastuuta ja b kohdassa muiden esimiesten vastuuta. Sotilasesimiesten vastuu on määrätty ankarammaksi kuin siviiliesimiesten.

Artiklassa käsitellyissä tapauksissa on kysymys vastuusta laiminlyönnistä: esimies ei ole ryhtynyt toimenpiteisiin estääkseen rikoksen tekemisen tai saattaakseen asian muiden viranomaisten käsiteltäväksi tutkintaa ja syytteen nostamista varten. Jos kysymyksessä on esimiehen käsky tehdä rikos, sitä koskee 25 artiklan 3 kappaleessa, varsinkin b kohdassa määrätty.

Esimiehen vastuun peruste on sekä kansainvälisissä sopimuksissa että aikaisempien kansainvälisten rikostuomioistuinten käytännössä. GenŠven yleissopimusten ensimmäisen, kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelemista koskevan lisäpöytäkirjan (SopS 82/1980) 87 artiklassa on määrätty päällystön velvollisuuksista. Sopimuspuolten on velvoitettava sotilaspäällystönsä ehkäisemään ja tarvittaessa lopettamaan yleissopimusten ja lisäpöytäkirjan vastaiset rikkomukset alaistensa asevoimien jäsenten ja muiden johdossaan olevien henkilöiden keskuudessa ja ilmoittamaan rikkomuksista asianomaisille viranomaisille. Päällystöön kuuluvat henkilöt tulee velvoittaa ryhtymään toimenpiteisiin rikkomusten estämiseksi ja tarvittaessa aloittamaan kurinpidolliset tai rikosoikeudelliset toimenpiteet rikkojia vastaan. Lisäpöytäkirjan 86 artikla koskee laiminlyöntiä. Toisen kappaleen mukaan se seikka, että alainen on rikkonut yleissopimuksia tai lisäpöytäkirjaa vastaan, ei vapauta hänen esimiehiään vastuusta, jos he tiesivät tai heidän olisi saamiensa tietojen perusteella pitänyt vallitsevissa olosuhteissa voida päätellä, että alainen teki tai aikoi tehdä sellaisen rikkomuksen, eivätkä ryhtyneet kaikkiin vallassaan oleviin toimenpiteisiin rikkomuksen ehkäisemiseksi tai estämiseksi.

Sotilasesimiehen vastuu siitä, ettei hän estänyt alaistensa rikoksia, on omaksuttu useissa kansainvälisissä ja muissa sotarikosoikeudenkäynneissä. Tunnettu tällainen tuomio on esimerkiksi yhdysvaltalaisen sotilastuomioistuimen toisen maailmansodan jälkeen japanilaista kenraali Yamashitaa vastaan antama tuomio.

Esimiehen vastuu sisältyy myös Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten perussääntöihin, eikä sitä ole niissä rajattu koskemaan sotilasesimiehiä. Sotilasesimiehen vastuuta on tarkasteltu laajasti Jugoslavia-tuomioistuimen päätöksessä Celebici-jutussa (IT-96-21-T).

Artiklan a kohdan mukaan sotilaspäällikkö tai sellaisena tosiasiassa toimiva on vastuussa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista, joihin tosiasiallisesti hänen komennossaan ja valvonnassaan tai määräysvallassaan ja valvonnassaan olevat joukot ovat syyllistyneet sen seurauksena, että tämä sotilaspäällikkö tai sellaisena toimiva ei ole asianmukaisesti valvonut joukkojen toimintaa. Sotilaspäällikön vastuu ei siis ulotu sellaisten joukkojen tekoihin, jotka eivät ole tosiasiallisesti olleet hänen valvonnassaan ja komennossaan tai määräysvallassaan.

Lisäedellytyksiä tälle vastuulle on kaksi. Ensinnäkin sotilaspäällikkö tai sellaisena toimiva tiesi tai sen hetken olosuhteet huomioon ottaen hänen olisi pitänyt tietää, että joukot olivat tekemässä tai aikoivat tehdä kyseiset rikokset. Sen arviointi, olisiko päällikön pitänyt tietää alaistensa teoista, on näin ollen tehtävä tapahtuma-ajan olosuhteiden perusteella.

Lisäksi vastuuseen joutuminen edellyttää, että sotilaspäällikkö tai sellaisena toimiva ei ryhtynyt kaikkiin käytettävissään oleviin tarpeellisiin ja kohtuullisiin toimenpiteisiin ehkäistäkseen tai estääkseen rikosten tekemisen tai saattaakseen asian toimivaltaisten viranomaisten käsiteltäväksi tutkintaa ja syytteen nostamista varten. Sotilaspäällikkö on esimerkiksi edellä mainitun GenŠven sopimusten ensimmäisen lisäpöytäkirjan 87 artiklan mukaan velvollinen ryhtymään tällaisiin toimenpiteisiin. Hänen käytettävissään olleita toimenpiteitä arvioitaessa voidaan ottaa huomioon sekä hänen muodolliset toimintavaltuutensa että tosiasialliset mahdollisuutensa.

Artiklan b kohta koskee muita esimiehen ja alaisen välisiä suhteita kuin sotilaalliseen käskyvaltaan perustuvia. Tällainen siviiliesimies on vastuussa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista, joihin hänen tosiasiallisessa määräysvallassaan ja valvonnassaan olevat alaiset ovat syyllistyneet sen seurauksena, että hän ei ole valvonut alaistensa toimintaa asianmukaisesti. Perusedellytys, tosiasiallinen määräysvalta ja valvonta, on siis sama kuin a kohdan mukaisissa tilanteissa. Muut edellytykset tämän vastuun syntymiselle ovat kuitenkin tiukemmat kuin sotilaallisissa käskyvaltasuhteissa.

Ensinnäkin vastuu edellyttää, että esimies joko tiesi tai tietoisesti ei kiinnittänyt huomiota tietoihin, jotka selvästi osoittivat, että hänen alaisensa olivat tekemässä tai aikoivat tehdä kyseisiä rikoksia. Esimieheltä vaadittava tietoisuuden taso on siis korkeampi kuin a kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa.

Toiseksi kyseisten rikosten on liityttävä toimintaan, joka kuului esimiehen tosiasialliseen vastuuseen ja valvontaan. Tällaista vaatimusta ei sisälly a kohdan mukaisen vastuun syntymisen edellytyksiin.

Kolmas siviiliesimiehen vastuun syntymisen edellytys on se, että esimies ei ryhtynyt kaikkiin käytettävissään oleviin tarpeellisiin ja kohtuullisiin toimenpiteisiin ehkäistäkseen tai estääkseen rikosten tekemisen tai saattaakseen asian toimivaltaisten viranomaisten käsiteltäväksi tutkintaa ja syytteen nostamista varten. Tämä edellytys on kirjoitettu samalla tavalla kuin sotilasesimiehiä koskevan a kohdan mukainen edellytys.

Suomen rikoslaissa ei ole erillisiä säännöksiä esimiehen vastuusta. Esimiehen laiminlyöntiin voisivat tulla sovellettaviksi yleisten osallisuutta koskevien säännösten lisäksi esimerkiksi eräät rikoslain 40 luvun säännökset virkarikoksista tai 45 luvun 15 ja 16 §:n säännökset palvelusrikoksista.

29 artikla. Vanhentumisaikojen soveltumattomuus. Rikosoikeudelliset vanhentumisajat eivät koske tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia. Tämä merkitsee, että syyte- tai tuomitsemisoikeus niistä ei vanhennu, kuten ei myöskään niistä tuomittujen rangaistusten täytäntöönpano.

YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1968 yleissopimuksen, jonka mukaan vanhentumisajat eivät koske syyttämistä ja rankaisemista sopimuksessa mainituista sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Sopimuksen tarkoittamien rikosten määrä on varsin suuri, eikä niitä ole kuvattu sopimuksessa tarkasti. Sopimuksen taustalla oli pelko siitä, että toisen maailmansodan saksalaisten sotarikollisten teot saattaisivat vanhentua. Sopimus tuli voimaan vuonna 1970. Sopimuksen on ratifioinut vuoden 1998 alkuun mennessä 43 valtiota. Suomi ei ole sitä allekirjoittanut eikä ratifioinut.

Euroopan neuvostossa hyväksyttiin vuonna 1974 vastaava yleissopimus. Useimpien Euroopan neuvoston jäsenmaiden mielestä YK:n yleissopimuksessa oli rikokset ihmisyyttä vastaan määritelty liian laajasti. Määritelmä kattoi muun muassa apartheidiin liittyvät epäinhimilliset toimet. Toisin kuin YK:n yleissopimus, Euroopan neuvostossa hyväksytty yleissopimus koskee vain tapauksia, joissa vanhentumisaika ei ollut kulunut loppuun sopimuksen tullessa voimaan. Eurooppalainen yleissopimus ei ole kuitenkaan tullut voimaan. Sen on ratifioinut vuoden 1998 alkuun mennessä vain yksi valtio.

Vaikka valtioiden suhtautuminen mainittuihin kansainvälisiin sopimuksiin on siis ollut vaihteleva, tuomioistuimen perussäännön valmistelussa vanhentumattomuuden periaate ei herättänyt vastustusta.

Vanhentumattomuudesta huolimatta rikoksen teosta kulunut pitkä aika saattaa olla merkityksellinen syyttäjän syyteharkinnassa. Perussäännön 53 artiklan 2 kappaleen c kohdan mukaan syyttäjä voi päättää jättää syytteen nostamatta, kun oikeudenmukaisuus ei vaadi syytteen nostamista; yhtenä harkinnassa vaikuttavana tekijänä on väitetyn rikoksentekijän ikä.

Vanhentumista koskevan Suomen rikoslain 8 luvun mukaan syyteoikeus ja oikeus tuomita rangaistus eivät vanhennu, jos rikoksesta säädetty kovin rangaistus on elinkautinen vapausrangaistus. Myöskään elinkautisen vapausrangaistuksen täytäntöönpano ei vanhennu. Rikoksia, joista voidaan tuomita elinkautinen vankeusrangaistus, ovat tällä hetkellä joukkotuhonta, törkeä maanpetos, törkeä vakoilu, törkeä valtiopetos, murha ja vaarallinen esimiehen väkivaltainen vastustaminen.

Eduskunnan käsiteltävänä on rikosoikeudellista vanhentumista koskeva hallituksen esitys (HE 27/1999 vp), jossa on ehdotettu nykyisen periaatteen säilyttämistä: rikokset, joista on säädetty elinkautisen vankeusrangaistuksen uhka, eivät vanhentuisi, kuten ei myöskään tällaisten rangaistusten täytäntöönpano. Eduskunnan käsiteltävänä olevan, sotilasrikoksia koskevan rikoslain 45 luvun uudistamisesta annetun hallituksen esityksen (HE 17/1999 vp) mukaan rangaistussäännös, joka korvaisi vaarallista esimiehen väkivaltaista vastustamista koskevan rangaistussäännöksen, ei enää sisältäisi elinkautisen vankeusrangaistuksen uhkaa.

Suomen rikoslain mukaisista vanhentumattomista rikoksista joukkotuhonta ja tietyissä tapauksissa murha ovat sellaisia tekoja, joita tuomioistuimen toimivalta koskee. Jos sen sijaan on kysymys muusta tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvasta rikoksesta kuin joukkotuhonnasta tai murhasta, rikos voi olla Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan vanhentunut, mutta kuitenkin käsiteltävissä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Tämä ei ole periaatteellinen ongelma, koska tuomioistuimen toimivalta täydentää kansallista rikosoikeudellista toimivaltaa.

30 artikla. Syyksiluettavuus. Artiklan 1 kappaleessa asetetaan vaatimus siitä, että tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa rikosasioissa edellytetään rikosteon olleen "tahallinen ja tietoinen". Rikosoikeudellisessa vastuussa syyllisyyden ehtoihin kuuluva vaatimus syyksiluettavuudesta ymmärretään hieman eri tavoin eri kansallisissa ja alueellisissa oikeuskulttuureissa. Artiklassa omaksuttu muotoilu on moniaineksinen eikä vastaa sellaisenaan missään kansallisessa järjestelmässä omaksuttua syyksiluettavuuden määrittelyä. Artiklassa on nimenomaisesti ulotettu syyksiluettavuuden ns. peittämisperiaate kaikkiin rikostunnusmerkistöjen ainesosiin. Monissa perussäännön rikostunnusmerkistöissä on myös erityisiä tahallisuusvaatimuksia.

Artiklan mukaiseen tahallisuuteen voi katsoa kuuluvan aineksia yhtä hyvin rikosoikeuden niin sanotuista tahto- kuin mieltämisteorioistakin. Olosuhde- ja seuraustahallisuudessa ollaan käytännössä lähellä todennäköiseksi mieltämisen vaatimusta, joten määritelmä on samantyyppinen kuin kotimaisen opin mukainen todennäköisyystahallisuus. Tarkoituksena on ollut asettaa artiklassa suhteellisen tiukka syyksiluettavuusvaatimus. Jää kuitenkin osittain tulkinnanvaraiseksi, kuinka todennäköiseksi tekijän on tullut mieltää seurauksen myöhempi ilmeneminen niissä tilanteissa, kun todennäköiseksi miellettyä seurausta ei sinänsä ole tavoiteltu, mutta sen on ymmärretty voivan toteutua osana tavanomaista tapahtumienkulkua. Kotimaisen opin mukaisessa todennäköisyystahallisuudessa edellytetään yleensä seurauksen olleen tekijän tieten "varsin todennäköinen", ja asetetaan siten mahdollisesti jonkin verran korkeampi kynnys tunnetulle seurauksen syntytodennäköisyydelle kuin artiklan sisältämässä määritelmässä.

Kotimaiseen käsitteistöön suhteutettuna voi pitää selvänä, että ainakin tavanomainen, käytännössä pääosin myös törkeä huolimattomuus rajautuvat artiklassa tarkoitetun syyksiluettavuuden ulkopuolelle. Vastaavasti kotimaisen oikeuden mukainen tahallisuus käytännössä toteuttanee myös artiklan mukaisen syyksiluettavuuden. Rikoslain uudistuksen yhteydessä tultaneen uudistettavaan rikoslain yleiseen osaan ottamaan nimenomainen tahallisuuden määritelmä. On mahdollista, että kotimaisessa oikeudessa tahallisuus jatkossakin määritellään suppeammaksi kuin kyseisesssä määritelmässä. Mahdolliset eroavuudet tulevat koskemaan ennen muuta niin sanottua dolus eventualis-tahallisuuden alarajan määräytymistä.

Kotimaisen tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa jutussa sovelletaan jatkossakin yleisten oppien tulkinnoissa kansallisessa oikeudessa vakiintuneita periaatteita. Myös ad hoc tuomioistuinten samoin kuin aikanaan tuomioistuimen oikeuskäytännöllä samoin kuin perussäännölläkin voi silti olla vaikutusta kotimaisenkin tuomioistuimen ratkaisuihin yleisten laintulkintaperiaatteiden sallimissa rajoissa. Jos vastaavasti Suomessa tehtyjä rikoksia käsiteltäisiin tuomioistuimessa, edellyttäisi Suomen oikeuden sisällön ottaminen ratkaisussa huomioon sitä, että 21 artiklan 1 kappale sen sallii.

Kotimainen tuomioistuin ei siis sovella suoraan perussäännön kriminalisointeja, vaan niitä vastaavia kotimaiseen rikoslakiin sisältyviä. Yleisten oppien kysymyksissä voi toisinaan syntyä tilanne, jossa tuomioistuimen soveltamiskäytäntö poikkeaa yhtä hyvin säädännäisen Suomen rikosoikeuden tuntemista määrittelyistä kuin kotimaisten tuomioistuinten ratkaisulinjasta. Kotimaiset tuomioistuimet ovat jatkossakin velvollisia seuraamaan ennen muuta kotimaisen oikeuden linjanvetoja, vaikkakin perussäännön määräykset ja niiden tulkintakäytäntö voivat aikanaan heijastua myös kotimaisen oikeuden kehitykseen.

Mikäli yleisten oppien tulkinnoista seuraisi esimerkiksi, että teko, joka tuomiostuimen tulkinnan mukaan on perussäännön mukainen rikos, olisi Suomessa kotimaisen oikeuden mukaan rankaisematon, saattaisi tämä joissakin tilanteissa merkitä sitä, että tuomioistuin ottaa itse jutun käsiteltäväkseen. Tätä tilannetta, että kotimainen oikeus määrittelisi rikosvastuun perusteet tuomiostuimen soveltamaa oikeutta tiukemmin, ei kuitenkaan ole nimenomaisesti säännelty perussäännössä.

Artiklan säännöstä sovellettaessa voi odottaa tulkintaongelmia syntyvän lähinnä seuraavien kysymysten osalta: määritelmän suhde sovellettaviin yksittäisiin kriminalisointeihin, syyksiluettavuusopin vaikutukset muiden yleisiä oppeja koskevien sääntelyiden soveltamiseen sekä se tilanne, että nimenomaisella määräyksellä on poikettu edellyttämästä artiklan mukaista syyksiluettavuutta.

Sekä Jugoslavia- että Ruanda-tuomioistuimet ovat muutamissa ratkaisuissaan tulkinneet niiden käsiteltävinä olleiden rikossyytteiden yhteydessä eri rikosten edellyttämää syyksiluettavuutta. Niiden oikeuskäytännössä lienee toisinaan sovellettu artiklan määritelmään nähden väljempää tulkintaa syyksiluettavuudesta. Perussäännön voimaantulon jälkeen linjan voi odottaa tiukkenevan.

Kun rikos toteutetaan 28 artiklan b kohdan mukaisesti laiminlyömällä valvoa rikoksia tekevien tai sitä aikovien alaisten toimintaa ja puuttua siihen, artiklan tarkoittaman esimiehen vastuun edellyttämästä syyksiluettavuudesta on erillisiä määräyksiä. Vastuu perustuu joko siihen, että esimies on tietoinen alaistensa toiminnasta, tai siihen, että hän on jättänyt tietoisesti kiinnittämättä huomiota alaistensa toiminnasta saamiinsa tietoihin.

Vastaavasti myös osallisuusopissa joudutaan soveltamaan syyksiluettavuusoppia erityisiin tilanteisiin. 25 artiklaan on kirjattu erityisehdot sille, missä tilanteissa tahallinen toisen rangaistavaan tekoon tai sen yritykseen myötävaikuttaminen perustaa tekijälleen henkilökohtaisen vastuun tästä myötävaikuttamisesta. Sotarikostuomioistuinten oikeuskäytännössä on toisinaan pohdittu näitäkin tilanteita. Syyksiluettavuusvaatimus heijastuu myös erehdystilanteiden käsittelyyn, mistä 32 artiklan kohdalla.

28 artiklan a kohdassa laajennetaan sotilaspäälliköiden vastuu, siis tämän artiklan pääsäännöstä poiketen, kattamaan myös tuottamukselliset laiminlyöntirikokset. Ks. esimiehen vastuuseen liittyvistä tilanteista Jugoslavia-tuomioistuimen kannanottoja Celebici-jutun ratkaisussa (16.11.1998).

Sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan, sellaisina kuin ne on määritelty RL 11 luvussa, edellyttävät rikosteolta tahallisuutta. Sotilaspäälliköiden ja muidenkin henkilöiden vastuu tuottamuksellisista rikoksista muiden säännösten nojalla tulee kyseeseen myös Suomen lain mukaan.

31 artikla. Rikosoikeudelliset vastuuvapausperusteet. Artiklaan on koottu sekä ne rikosoikeudelliset vastuuvapausperusteet, joita kotimaisessa oikeudessa kutsuttaisiin oikeuttamisperusteiksi, että syyntakeettomuutta koskevat perusteet. Vastuuvapausperusteen täyttyminen poistaa aina kokonaan tekijän rikosoikeudellisen vastuun. Säännöksessä ei ole erikseen luokiteltu tai nimetty vastuuvapausperusteita. Niitä on kuitenkin syytä kuvata tässä yleisesti mannereurooppalaisessa rikosoikeudessa vakiintuneiden käsitteiden avulla. Kotimaisessa oikeudessa nykyiset perin niukat ja vanhahtavat säännökset syyntakeisuudesta ja oikeuttamisperusteista ovat rikoslain 3 luvussa. Yleisten oppien uudistuksen yhteydessä vastuuvapausperusteista tultaneen säätämään nykyistä täsmällisemmin rikoslain yleisessä osassa.

31 artiklan 1 kappaleen a kohdan syyntakeisuutta koskeva säännös on alaltaan kapea. Kotimaisen oikeuden ja monien muidenkin järjestelmien tuntema vähentynyt syyntakeisuus rajautunee kokonaan säännöksen ulkopuolelle. Syyntakeettomuuden määrittely sen sijaan vastaa suhteellisen hyvin kotimaisessakin oikeudessa omaksuttua. Vastuuvapaus edellyttää, että mielisairaus tai mielenterveyden häiriö poistaa tekijältä hänen kykynsä ymmärtää tekonsa oikeudenvastaisuus tai luonne tai hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään. Kotimaisessa oikeudessa on toisinaan esitetty, että syyntakeettomuudesta olisi kyse jo silloin, kun tekijän kyky säädellä käyttäytymistään on ratkaisevasti alentunut. Mielisairauteen tai mielenterveyden häiriöön perustuva syyntakeettomuus on artiklassa määritelty ahtaasti. Perussääntöön ei sisälly tarkempia määräyksiä siitä, miten vastaajan mielentila oikeudenkäynnin yhteydessä tarvittaessa selvitetään. Sen sijaan tuomioistuimen menettely- ja todistelusääntöihin tulee sisältymään tästä määräyksiä.

Artiklan 1 kappaleen b kohdan säännös päihtymyksen vaikutuksesta rikosvastuuseen on edellistä monimutkaisempi. Lienee mahdollista, että päihtymys kattaisi alkoholin nauttimisesta aiheutuneen juopumuksen lisäksi myös muiden huumaavien aineiden käytöstä johtuneen huumaantuneisuuden. Vastuusta vapauttavalta päihtymykseltä edellytetään vastaavankaltaista vaikutusta henkilön kykyyn ymmärtää tekonsa luonne tai säädellä käyttäytymistään kuin mielenterveydessä olevaan puutteeseen perustuvassa syyntakeettomuudessa. Vastuuvapausperustetta ei päihtymyksen kyseessä ollen kuitenkaan sovelleta, mikäli tekijää voidaan moittia siitä, ettei hän päihtymystilaan hankkiutuessaan ottanut lukuun vaaraa myöhemmästä syyllistymisestään rikokseen. Tämäntapaisia periaatteita on mannereurooppalaisessa oikeudessa usein kehitelty niin sanotus actio libera in causa-opin nimellä. Vastaavia kehitelmiä tunnetaan myös common law-oikeudessa. Kotimaisessa oikeudessa se lakiinkin kirjattu periaate, ettei itse hankittu päihtymys vaikuta vastuuvapausperusteena, on vähentänyt tarvetta kehitellä mainitunlaisia oppeja. Artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan päihtymys näyttäisi yleisesti ottaen saattavan johtaa vastuuvapauteen kotimaisen oikeuden ankaraa sääntelyä lievemmin edellytyksin.

Artiklan 1 kappaleen c kohdassa puolestaan säännellään hätävarjelutilanteita. Oikeus hätävarjeluun on useimmissa kansallisissa järjestelmissä säännelty samantyyppisesti. Puolustettavuus- (kohtuullisuus-) ja suhteellisuusvaatimukset ovat tärkeitä rajaehtoja oikeutetulle hätävarjelulle. Perussäännössä on erikseen tähdennetty sitä, ettei osallistuminen asevoimien puolustustoimintaan sinänsä ole vastuuvapausperuste. Tällä viitataan siihen, ettei hätävarjeluoikeutta voi perustaa ikään kuin kollektiivisesti siihen, että meneillään on omiin asevoimiin kohdistuva hyökkäys. Kyseisen vastuuvapausperusteen rajoituksen ala jää säännöksessä tarkemmin täsmentämättä.

Artiklan 1 kappaleen d kohdassa säännellään pakkotilatyyppisestä oikeuttamisperusteesta. Säännös täydentää hätävarjelusäännöstä vastaavalla tavalla kuin kotimaisessakin oikeudessa. Pakkotilassa uhkaava vaara voi olla toisten ihmisten aiheuttamaa, mutta se voi yhtä hyvin johtua muunkinlaisesta syystä. Pakkotilatyyppinen oikeuttamisperuste kattaisi mahdollisesti joiltakin osin myös toiminnan sellaisessa konfliktitilanteessa, jonka yhteydessä kotimaisessa rikosoikeustieteessä puhutaan "pakottavista olosuhteista". Erityisesti 33 artiklan nimenomaisen tiukka suhtautuminen esimiehen käskyyn alaisen rikosvastuusta vapauttavana perusteena rajaa kuitenkin tällaisen vastuuvapausperusteen mahdollisuutta. Perussääntöä valmisteltaessa kysymys pakkotilatyyppisten, omaisuuden suojaamiseksi tehtyjen tekojen asemasta osoittautui hankalaksi. Sillä, että tällainen seikka voisi perustella tekijän vapautumista vastuusta, oli laaja vastustus. Kyseinen vastuuvapausperuste tuli kuitenkin kirjatuksi perussääntöön rajatussa muodossa sotarikosten osalta.

8 artiklan 2 kappaleen a (iv) ja b (xiii) alakohtiin sisältyvissä vihollisen omaisuuden tuhoamista, anastamista tai takavarikointia koskevissa rikossäännöksissä, samoin kuin eräissä muissakin yksittäisissä rikossäännöksissä, on tunnusmerkistöön itseensä kirjattu pakkotilatyyppinen rajausperuste. Näissä puhutaan esimerkiksi "sotaan liittyvästä pakkotilanteesta", "sotilaallisesta välttämättömyydestä" tai "selkkaukseen liittyvistä pakottavista syistä".

Jugoslavia-tuomioistuin on Celebici-jutun ratkaisussaan 16 päivänä marraskuuta 1998 (IT-96-21-T) käsitellyt laajasti kysymystä Landzo-nimisen vastaajan syyntakeisuudesta. Saman tuomioistuimen valitusjaosto on Erdemovic-jutun ratkaisussaan 7 päivänä lokakuuta 1997 (IT-96-22-T) ottanut sen kannan, ettei pakkotila ("duress") ole täydellinen vastuuvapausperuste, kun kyse on sotilaasta, jota syytetään rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja/tai sotarikoksesta joka käsittää viattomien ihmisen tappamisen. Pakkotila otettaisiin kuitenkin rangaistuksen mittaamisessa huomioon rangaistusta lieventävänä seikkana.

31 artiklan 3 kappaleessa säädetään siitä, missä tilanteissa ja millaisin menettelyin tuomioistuin voi harkita muun kuin 1 kappaleessa tarkoitetun vastuuvapausperusteen soveltamista. Tuomioistuimen menettely- ja todistelusäännöissä tullaan tarkemmin määräämään siitä menettelystä, jossa tällainen muu vastuuvapausperuste voidaan ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi.

32 artikla. Tosiasiaerehdys tai oikeuserehdys. Artiklan mukainen tosiasiaerehdys tai tosiseikkaa koskeva erehdys, joka kotimaisessa rikoslainopissa tunnetaan usein nimellä tunnusmerkistöerehdys, on vastuuvapausperuste silloin, kun se poistaa rikoksen edellyttämän syyksiluettavuuden. Koska tuomioistuimen käsiteltäväksi tulevissa rikoksissa edellytetään 30 artiklan mukaan pääsääntöisesti rikoksen olleen "tahallinen ja tietoinen", rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvaa tosiseikkaa koskeva erehdys poistaa lähtökohtaisesti myös tekijän rikosvastuun. Perussääntöön ehdotettiin muotoilua, jonka mukaan vaikuttavalta tosiasiaerehdykseltä olisi edellytetty perusteltavuutta. Ehdotus ei kuitenkaan toteutunut.

Rajatapauksia rangaistavan teon ja vastuusta vapauttavan tosiasiaerehdyksen piiriin kuuluvien tilanteiden välillä esiintynee lähinnä silloin, kun tekijä on ollut epävarma siitä, miten tietyn, tunnusmerkistössä tunnetuksi edellytetyn seikan laita on. Käytännössä rikosvastuun raja määrittyy tuolloinkin syyksiluettavuusmääritelmän pohjalta.

Erityisissä tunnusmerkistöissä on lukuisia normaalia tiukempia syyksiluettavuusvaatimuksia. Lisäksi on joitakin poikkeustilanteita, joissa ei vaadita yleisen syyksiluettavuusedellytyksen täyttymistä. Tosiasiaerehdys on tahallisuuden eräänlainen kääntöpuoli, mikä merkitsee, että vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta tulee tahallisuuden poissulkeutuessakin vielä erikseen harkittavaksi, mikäli sellaisesta on säädetty.

Oikeuserehdykseen eli kieltoerehdykseen suhtaudutaan selvästi tiukemmin kuin tosiasiaerehdykseen. Tekijältä ei edellytetä tietoisuutta siitä, että hän syyllistyy teollaan tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvaan rikokseen, vaan peittämisperiaatteen mukaisesti riittää, että tekijän syyksiluettavuus kattaa rikostunnusmerkistössä nimetyt tosiasiat sekä tunnusmerkistössä kuvatut oikeudelliset seikat. Artiklassa katsotaan silti myös oikeuserehdyksen voivan joissakin tapauksissa poistaa teolta syyksiluettavuuden ja sitä kautta tekijältä rikosvastuun. Lisäksi kappaleessa viitataan 33 artiklan tarkoittamiin tilanteisiin.

Kotimaisessa lainopissa omaksuttu käsitys erehdysopista vastaa karkeasti artiklassa omaksuttua. Terminologisesti puhutaan yleensä tosiasiaerehdyksen sijasta tunnusmerkistöerehdyksestä sen vuoksi, että erehdys voi koskea rikostunnusmerkistössä mainitun tosiseikan lisäksi myös siinä mainittua oikeudellista seikkaa. Tunnusmerkistöerehdystä pidetään tahallisissa rikoksissa tahallisuuden ja sen myötä usein myös rangaistavuuden poissulkevana perusteena.

Tunnusmerkistöerehdyksen on Suomessakin yleensä katsottu koskevan syyksiluettavuutta. Oikeuserehdyksessä puolestaan, silloin kun se saa merkitystä, syyllisyyden toinen ainesosa, normatiivinen moitittavuus, sulkeutuu pois. Oikeuserehdyksessä erehdytään oikeusjärjestyksen sisällöstä. Samasta asiasta käytetään toisinaan nimitystä kieltoerehdys, koska erehdyksen vuoksi tekijä ei pidä tekoaan rikosoikeudellisesti sanktioituna ja siten kiellettynä. Oikeuserehdys saisi kotimaisen opin mukaan vaikutusta nimenomaan ns. anteeksiantoperusteena, koska tekijältä, joka perustellusti erehtyy luulemaan tekoaan lainmukaiseksi, saattaa puuttua rikosoikeudellisen moitteen edellyttämä toisintoimimismahdollisuus. Oikeuserehdys ei kotimaisessakaan rikosoikeudessa vaikuta rikosoikeudelliseen vastuuseen vielä sinänsä, vaan vasta, mikäli erehdys ei ole ollut kohtuudella vältettävissä. Näin on voinut olla joko siitä syystä, että viranomaiselta on saatu etukäteen väärä tieto oikeuden sisällöstä, tai sen vuoksi, että lainsäännösten sisältö on ollut kohtuuttoman epäselvä. Esiintyy myös tapauksia, joissa erehdystilanteiden erittely tunnusmerkistöerehdykseen ja oikeuserehdykseen ei onnistu luontevasti. Kotimaisessa lainopissa on joskus puhuttu näissä yhteyksissä soveltamiserehdyksestä.

Perussäännön piiriin kuuluvissa rikoksissa voi tuskin kuvitella oikeuserehdyksen saavan merkitystä kovinkaan usein, koska teot usein joka tapauksessa jo toteuttavat muitakin kriminalisointeja. 33 artiklan sääntelemien tilanteiden ohella oikeuserehdyksellä voisi kuitenkin olla merkitystä silloin, kun tekijä luulee olevansa tekoonsa hätävarjeluoikeuden tai pakkotilan nojalla oikeutettu, vaikka sellainen peruste ei todellisuudessa katakaan sanottua tilannetta. Ns. putatiivihätävarjelu- tai putatiivipakkotilatilanteet puolestaan kuuluvat tyypillisesti tosiasiaerehdyksen piiriin. Niissä rikoksissa, joissa syyksiluettavuudelle on asetettu tavanomaista tiukempia vaatimuksia, oikeuserehdys saattaa joskus poistaa säännöksen soveltamisen edellyttämän syyksiluettavuuden.

33 artikla. Esimiehen määräykset ja lain määräykset. Se, että henkilö on tehnyt tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen hallituksen taikka sotilas- tai siviiliesimiehen määräyksestä, ei vapauta kyseistä henkilöä rikosoikeudellisesta vastuusta, paitsi artiklassa tarkemmin määritellyissä tilanteissa.

Periaate, jonka mukaan vetoaminen esimiehen käskyyn ei vapauta vastuusta, oli Nrnbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä tärkeä. Siinä tuominneen tuomioistuimen perussäännössä ja tuomiossa noudatettujen ja myöhemmin niin sanotuiksi Nrnbergin periaatteiksi kirjattujen suuntaviivojen mukaan se seikka, että henkilö toimi hallituksensa tai esimiestensä käskystä, ei vapauta häntä kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta, jos hänellä oli moraalisen valinnan tosiasiallinen mahdollisuus.

Nrnbergin tuomioistuimen perussäännössä ei tosin puhuttu moraalisen valinnan mahdollisuudesta, joten Nrnbergin periaatteiden sitä koskeva maininta perustui tuomioistuimen käytäntöön. Kyseisen perussäännön mukaan toimiminen käskystä ei vapauta vastuusta, mutta se voidaan ottaa huomioon rangaistusta lieventävänä, jos tuomioistuin katsoo oikeudenmukaisuuden tätä vaativan. Samalla tavalla on vastuu muotoiltu Jugoslavia- sekä Ruanda-tuomioistuimen perussäännöissä.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä asia on säännelty yksityiskohtaisemmin. Tämän perussäännön mukaan vastuuvapaus voi tulla useammin kysymykseen kuin aikaisempien vastaavien tuomioistuinten perussääntöjen mukaan. Pääsäännön mukaan se, että henkilö on tehnyt tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen joko hallituksen taikka sotilas- tai siviiliesimiehen määräyksestä, ei vapauta kyseistä henkilöä rikosoikeudellisesta vastuusta. Vastuuvapaus voi kuitenkin toteutua, jos kolme edellytystä täyttyy. Ensinnäkin tällä henkilöllä oli oikeudellinen velvoite totella kyseisen hallituksen tai esimiehen määräyksiä. Toiseksi henkilö ei tiennyt, että määräys oli oikeudenvastainen. Kolmanneksi määräys ei ollut ilmeisen oikeudenvastainen.

Jos käsky oli ilmeisen oikeudenvastainen, ei siis vaadita, että henkilö tiesi sen oikeudenvastaiseksi. Ilmeisen laittomuuden vuoksi hänen olisi pitänyt ymmärtää sen oikeudenvastaisuus.

Mahdollisuus vapautua näillä perusteilla rikosoikeudellisesta vastuusta koskee tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista vain sotarikoksia. Artiklan 2 kappaleen mukaan määräykset joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan kohdistuvien rikosten tekemiseen ovat artiklassa tarkoitetussa mielessä ilmeisen oikeudenvastaisia. Näihin rikoksiin syyllistynyt ei siis koskaan voi vapautua vastuusta vedoten toimineensa käskystä.

Artiklan sisältöä täydentää oikeuserehdystä koskevassa 32 artiklan 2 kappaleessa sanottu. Oikeuserehdys voi olla vastuuvapausperuste 33 artiklan mukaisesti eli tilanteissa, joissa alainen tulkitsee virheellisesti esimiehen käskyn olevan lainmukainen eikä käsky ollut ilmeisen oikeudenvastainen.

Suomen rikoslaissa on säännelty alaisen vastuu sotilaiden osalta (rikoslain 3 luvun 10 a §). Teosta, jonka sotilas on tehnyt esimiehensä käskystä, tuomitaan käskynalainen rangaistukseen vain, jos hän on selvästi käsittänyt, että hän käskyn täyttämällä toimisi lakia taikka virka- tai palvelusvelvollisuutta vastaan. Jos kuitenkin teko on tapahtunut sellaisissa olosuhteissa, ettei käskynalainen ole voinut niiden vuoksi olla käskyä täyttämättä, hänet saadaan jättää rangaistukseen tuomitsematta. Käskyn täyttämättä jättämisestä ei saa tuomita rangaistusta, jos käskyn täyttäminen olisi johtanut selvästi virka- tai palvelusvelvollisuuden vastaiseen taikka muuten selvästi lainvastaiseen tekoon.

Yleisen palvelusohjesäännön 75 kohdan mukaan käskynalaisen on suoritettava täsmällisesti esimiehen hänelle antamat käskyt. Tällöin esimies on yksin vastuussa käskyn täytäntöönpanon seurauksista. Jos esimiehen antama käsky kuitenkin on sellainen, että käskynalainen joutuisi sitä täyttäessään selvästi rikkomaan lakia tai palvelusvelvollisuuttaan, hänen on ilmoitettava siitä käskynantajalle. Jos esimies siitä huolimatta toistaa käskynsä, käskynalaisen on kieltäydyttävä täyttämästä sitä. Tästä hänen on ilmoitettava viipymättä lähimmälle suoranaiselle esimiehelleen tai, jos tämä oli käskynantaja, lähinnä ylemmälle suoranaiselle esimiehelle.

Suomen rikoslaissa ja alemmanasteisissa säännöksissä alaisen vastuu on suppeampi kuin Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä. Jo kirjoitustapa on erilainen: kun Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä ja varsinkin aikaisemmissa vastaavissa perussäännöissä korostuu alaisen vastuu, Suomen rikoslaissa ja Yleisessä palvelusohjesäännössä käskynalaisen vastuu on esitetty poikkeuksellisena. Rikoslaissa lähtökohtana on alaisen subjektiivinen näkemys: hän joutuu vastuuseen vain, jos on selvästi käsittänyt teon lainvastaisuuden. Perussäännössä tulee esille myös objektiivinen näkökulma: alaisen vastuuseen johtavat paitsi ne teot, joiden lainvastaisuuden hän tiesi, myös ne, jotka olivat ilmeisen lainvastaisia. Perussäännössä on myös rajaus, jonka mukaan joukkotuhonta ja rikokset ihmisyyttä vastaan johtavat aina alaisen vastuuseen.

Vireillä olevassa rikoslain vastuuvapausperusteiden uudistuksessa on todettu, että rikoslain 3 luvun 10 a §:n säännös asettaa rikosvastuun edellytykset kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen ankariksi. Tämänhetkisten suunnitelmien mukaan sotilaan vastuu esimiehen käskyn nojalla tehdystä lainvastaisesta teosta tulisi rikoslain uudistuksen jälkeen koskemaan paitsi tekoja, joiden lainvastaisuuden tekijä on käsittänyt, myös tilanteita, joissa tekijän olisi käsketyn teon ilmeisen lainvastaisuuden vuoksi pitänyt ymmärtää käskyn sekä sen edellyttämän teon oikeudenvastaisuus.

Osa 4. Tuomioistuimen kokoonpano ja hallinto

34 artikla. Tuomioistuimen elimet. Tuomioistuin koostuu puheenjohtajistosta, valitusosastosta, oikeudenkäyntiosastosta ja esitutkintaosastosta, syyttäjän toimistosta sekä kirjaamosta.

35 artikla. Tuomareiden palveluaika. Kaikki tuomarit valitaan tuomioistuimen kokopäiväisiksi jäseniksi, ja he palvelevat tällä perusteella toimikautensa alusta lähtien. Puheenjohtajiston muodostavat tuomarit palvelevat kokopäiväisesti valinnastaan lähtien. Heidän säännönmukainen kokopäiväisyytensä on perusteltavissa puheenjohtajistolle kuuluvilla hallinnollisilla tehtävillä, ks. jäljempänä 38 artikla.

Puheenjohtajisto voi tuomioistuimen työmäärän perusteella ja neuvoteltuaan tuomioistuimen jäsenten kanssa päättää ajoittain muiden tuomareiden siirtymisestä palvelemaan osapäiväisesti. Myös osapäiväisten tuomareiden tulee noudattaa 40 artiklan kieltoa olla ryhtymättä toimintaan, joka todennäköisesti haittaisi tuomarin tehtävien hoitamista tai heikentäisi luottamusta heidän riippumattomuuteensa. Osapäiväisiä tuomareita ei kuitenkaan koske 40 artiklan 3 kappaleen kielto olla ryhtymättä mihinkään muuhun ammatilliseen toimintaan.

Osapäivätuomarien järjestelmän taustalla ovat kustannussyyt. Tuomioistuimesta ei haluttu rakentaa kokoonpanoltaan liian jäykkää järjestelmää, koska tuomioistuimen käsiteltäväksi tulevien asioiden määrää on mahdotonta ennalta arvioida.

36 artikla. Tuomareiden pätevyysvaatimukset, ehdokkaiden nimeäminen ja tuomareiden valinta. Tuomioistuimessa on 18 tuomaria. Tämän lisäksi tuomioistuimen puolesta toimiva puheenjohtajisto voi ehdottaa tuomareiden lukumäärän lisäämistä, mikäli tämä katsotaan tarpeelliseksi ja asianmukaiseksi. Artiklan 2 kappaleen b kohdassa säädetään menettelystä tuomareiden lukumäärän lisäämiseksi sopimusvaltioiden kokouksen istunnossa. Samaa menettelyä käytetään tuomareiden määrän vähentämiseksi normaalitasolle 18 tuomariin, mikäli tuomioistuimen muuttunut työmäärä sitä edellyttää. Kappaleen c kohdassa määrätään ylimääräisten tuomareiden vaalista.

Artiklan 3 kappaleessa säädetään tuomareille asetettavista edellytyksistä. Lähtökohtana on, että tuomarit ovat nuhteettomia, puolueettomia ja luotettavia sekä kotivaltioissaan päteviä korkeimpiin tuomarin virkoihin. Tämän lisäksi vaadittavista lisäedellytyksistä oli neuvotteluissa viime vaiheeseen saakka eriävät mielipiteet sen osalta, tuleeko ehdokkaalta edellyttää kumulatiivisesti sekä rikos- ja rikosprosessioikeuden tuntemusta ja käytännön kokemusta tuomioistuimista että kansainvälisen oikeuden tuntemusta. Perussääntöön kirjattiin edellytysten vaihtoehtoisuus. Ehdokkaan tulee olla todistettavasti pätevä joko rikosoikeuden ja rikosprosessioikeuden alalla tai asiaan liittyvillä kansainvälisen oikeuden aloilla, kuten kansainvälinen humanitaarinen oikeus ja ihmisoikeudet.

Lisäksi edellytetään molemmissa tapauksissa asianmukaista käytännön työkokemusta. Kielivaatimuksena on ainakin yhden tuomioistuimen työkielen erinomainen taito. Tuomarit valitaan ja jaostot muodostetaan näistä eri listoille kootuista asiantuntijoista, ks. jäljempänä artiklan 5 kappale ja 39 artikla.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltiot voivat nimetä ehdokkaita tuomioistuimen vaaliin käyttämällä joko kansallista korkeimpiin tuomarin virkoihin sovellettavaa ehdokkaiden nimeämismenettelyä tai Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön mukaista nimeämismenettelyä. Sopimusvaltion tulee toimittaa nimeämisilmoituksensa mukana lausunto siitä, miten ehdokas täyttää 3 kappaleen mukaiset edellytykset. Vaatimuksen taustalla oli neuvotteluissa pyrkimys kohdentaa tuomarinvalintoja koskevaa keskustelua jo aikaisessa vaiheessa ehdokkaiden ansioihin mahdollisten "poliittisten" seikkojen sijasta. Kukin sopimusvaltio voi tukea yhtä ehdokasta, jonka tulee olla jonkin sopimusvaltion kansalainen. Tarvittaessa sopimusvaltioiden kokous voi perustaa neuvoa-antavan toimikunnan nimeämiskysymyksiä varten.

Artiklan 5 kappaleen mukaan vaaleihin valmistetaan kaksi ehdokasluetteloa. Ensimmäisessä ovat rikos- ja rikosprosessioikeudelliset asiantuntijat ja toisessa kansainvälisen oikeuden asiantuntijat. Ensimmäisessä vaalissa valitaan vähintään yhdeksän tuomaria ensimmäisestä luettelosta ja vähintään viisi tuomaria jälkimmäisestä luettelosta. Myöhemmissä vaaleissa eri luetteloista valittavien suhdeluku pysytetään samana. Artiklan 6 kappaleessa säädetään menettelystä salaisessa lippuäänestyksessä sopimusvaltioiden kokouksen istunnossa. Tuomioistuimeen valitaan ne 18 ehdokasta, jotka saavat korkeimman äänimäärän sekä läsnäolevien ja äänestävien sopimusvaltioiden kahden kolmasosan ääntenenemmistön.

Artiklan 7 kappaleen mukaan kaksi tuomaria ei voi olla saman valtion kansallisuutta. Valtioiden kesken vallitsi laaja yksimielisyys 8 kappaleen a kohtaan kirjatusta säännöstä, jonka mukaan tuomioistuimen kokoonpanossa tulee taata maailman merkittävimpien oikeusjärjestelmien ja tasapuolinen maantieteellinen edustus. Samaan kappaleeseen kirjattiin suuremmitta ongelmitta myös määräys oikeudenmukaisesta nais- ja miestuomareiden edustuksesta. Vastaavaa määräystä ei sisälly Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöön. Tuomioistuimessa palvelee parhaillaan sen yli puolivuosisataisen historian ensimmäinen naistuomari.

Mielipiteitä jakoi enemmän pyrkimys korostaa seksuaali- ja sukupuoliväkivaltaan sekä lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvän asiantuntemuksen tarvetta. Kompromissiratkaisuna syntyneen 8 kappaleen b kohdan mukaan sopimusvaltiot "ottavat huomioon myös tarpeen sisällyttää tuomioistuimen jäseniin tuomareita, joilla on oikeudellista asiantuntemusta erityiskysymyksistä, mukaan luettuna mutta ei ainoastaan naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta."

Alun siirtymäkauden jälkeen tuomareiden toimikausi on 9 kappaleen a kohdan mukaan yhdeksän vuotta eikä heitä voida valita uudelleen, toisin kuin Kansainvälisen tuomioistuimen tuomarit sen perussäännön 13 artiklan 1 kappaleen mukaan. Kansainvälisen oikeuden toimikunnan ehdottama 12 vuoden toimikausi torjuttiin neuvotteluissa.

Laajoissa oikeudenkäynneissä tuomarien vaihtuminen tarkan määräajan mukaan on osoittautunut Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuimien käytännön työssä ongelmalliseksi. Eräissä tapauksissa tuomarin toimikautta on jouduttu YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä erikseen pidentämään, jotta säästyttäisiin koko laajan oikeudenkäynnin uudelleen aloittamiselta. Näihin syihin perustuu 10 kappaleen määräys, jonka mukaan tuomarin toimikausi jatkuu, kunnes hänen jaostossaan jo aloitettu oikeudenkäynti tai valitusprosessi on saatettu päätökseen. Vastaava määräys on Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 13 artiklan 3 kappaleessa.

37 artikla. Vapautuvat tuomarin paikat. Mikäli tuomarin paikka vapautuu, pidetään normaalimenettelyn mukaisesti vaali paikan täyttämiseksi jäljellä olevaksi palvelusajaksi. Jos loppukaudeksi valittu tuomari palvelee kolme vuotta tai vähemmän, hänet voidaan valita jatkossa uudelleen kokonaiseksi kaudeksi. Vapautuvia paikkoja täytettäessäkin soveltuu 36 artiklan 5 kappaleen määräys rikos- sekä rikosprosessioikeudellista ja kansainvälisoikeudellista asiantuntemusta edustavien tuomarien välisestä suhdeluvusta.

38 artikla. Puheenjohtajisto. Puheenjohtajisto koostuu presidentistä sekä ensimmäisestä ja toisesta varapresidentistä, jotka valitaan tuomareiden ehdottomalla äänten enemmistöllä. Edellä käsitellyn 31 artiklan 1 kappaleen mukaisesti puheenjohtajistoon valitut tuomarit palvelevat kokopäiväisesti. Puheenjohtajisto vastaa tuomioistuimen asianmukaisesta hallinnosta ja muista sille perussäännössä määrätyistä tehtävistä, ks. 35 artiklan 3 kappale, 36 artiklan 2 kappaleen a ja c(ii) kohdat, 39 artiklan 4 kappale, 42 artiklan 1 kappale, 44 artiklan 3 kappale, 50 artiklan 1 kappale, 61 artiklan 11 kappale, 74 artiklan 1 kappale, ja 112 artiklan 2 kappaleen b kohta. Syyttäjävirastoa puheenjohtajiston toimivalta ei kata, ks. 42 artiklan 1 kappale. Puheenjohtajisto toimii kuitenkin hallintoasioissa yhteistyössä syyttäjän kanssa.

39 artikla. Jaostot. Tuomareiden valinnan jälkeen tuomioistuin järjestäytyy 34 artiklan b kohdan mukaisiin osastoihin. Valitusosasto koostuu presidentistä ja neljästä muusta tuomarista. Oikeudenkäyntiosasto ja esitutkintaosasto koostuvat kumpikin vähintään kuudesta tuomarista. Tuomareiden osastolle määräämisessä tavoitteena on, että kullakin osastolla on tehtäviensä mukaan rikosoikeuden, rikosprosessioikeuden sekä kansainvälisen oikeuden asiantuntemusta. Kokemus rikosoikeudenkäynneistä painottuu oikeudenkäynti- ja esitutkintaosastoille.

Osastoilla tehtävät hoidetaan jaostoissa. Valitusjaosto koostuu kaikista viidestä valitusosaston tuomarista ja oikeudenkäyntijaosto kolmesta oikeudenkäyntiosaston tuomarista. Esitutkintajaoston tehtäviä hoitaa joko kolme tai yksi kyseisen osaston tuomaria perussäännön ja menettely- ja todistelusääntöjen mukaisesti. Oikeudenkäynti- tai esitutkintajaostoja voi toimia useampia, mikäli työmäärä sitä edellyttää.

Tuomarit voivat palvella joko oikeudenkäyntiosastolla tai esitutkintaosastolla sen mukaan kuin tuomioistuimen tehokas toiminta edellyttää. Rotaatiolle on kuitenkin kaksi merkittävää jääviyssyihin perustuvaa rajoitusta. Tapauksen esitutkintavaiheeseen osallistunutta tuomaria ei voida valita oikeudenkäyntijaostoon, joka käsittelee samaa tapausta. Toiseksi, valitusosastolle määrätyt tuomarit palvelevat koko kautensa ajan ainoastaan kyseisellä osastolla.

40 artikla. Tuomareiden riippumattomuus. Artikla vahvistaa keskeisen periaatteen tuomarien riippumattomuudesta tehtäviensä hoidossa. Tuomarit eivät saa ryhtyä toimintaan, joka todennäköisesti haittaisi tehtävien hoitamista tai heikentäisi luottamusta heidän riippumattomuuteensa. Kokopäiväisesti tuomioistuimen toimipaikassa palvelevilta tuomareilta on 3 kappaleessa kielletty kokonaan ryhtyminen muuhun ammatilliseen toimintaan. Osapäiväiset tuomarit voivat harjoittaa muuta ammatillista toimintaa, jota kuitenkin koskee edellä esitetty laatuvaatimus.

41 artikla. Tuomarin vapauttaminen tehtävästä ja tuomarin jäävääminen. Puheenjohtajisto voi tuomarin pyynnöstä vapauttaa tämän perussäännön mukaisesta tehtävästä. Vapauttamismenettelystä määrätään menettely- ja todistelusäännöissä.

Tuomari ei osallistu sellaisen tapauksen käsittelyyn, jossa hänen puolueettomuuttaan voitaisiin kohtuudella epäillä millä tahansa perusteella. Erikseen mainittuja jääväysperusteita ovat aikaisempi osallistuminen saman tapauksen käsittelyyn tuomioistuimessa tai samaa henkilöä koskevan rikosasian käsittelyyn kansallisessa menettelyssä. Lisää perusteita määritellään menettely- ja todistelusäännöissä.

Syyttäjä tai tutkinnan tai syytteen kohteena oleva henkilö voi pyytää tuomarin jääväämistä. Jääväyskysymyksistä päätetään tuomareiden ehdottomalla ääntenenemmistöllä. Jäävättäväksi vaadittava tuomari voi esittää mielipiteensä, mutta hän ei osallistu päätöksentekoon.

42 artikla. Syyttäjän toimisto. Syyttäjän toimisto on riippumaton ja erillinen tuomioistuimen elin, jota johtaa syyttäjä. Artiklan 2 kappaleen mukaisesti hän vastaa itsenäisesti toimiston johdosta ja hallinnosta. Nimenomaisesti kappaleessa luetellaan henkilökunta, apuvälineistö ja muut voimavarat. Tällä haluttiin sulkea pois riippumattomuuden ja itsenäisyyden vaarantava kirjaamon puuttuminen syyttäjäntoimiston asioihin. Tältä osin on kuitenkin huomattava 112 artiklan 2 kappaleen mukaiset sopimusvaltioiden kokouksen valtuudet. Syyttäjän tehtävien hoidossa apuna on yksi tai useampi apulaissyyttäjä.

Syyttäjän toimiston tehtävänä on vastaanottaa 13 artiklan a ja b kohdissa tarkoitettuja käsiteltäväksi saattamista koskevia ilmoituksia ja muita perusteltuja tietoja tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista sekä tutkia näitä rikoksia ja ajaa syytteitä tuomioistuimessa. Syyttäjän toimivaltuuksien käyttö on kuitenkin merkittäviltä osin alistettu esitutkintajaoston päätöksille. Syyttäjän tehtävät ja valtuudet käyvät yksityiskohtaisemmin ilmi oikeudenkäyntimenettelyä koskevista artikloista, kuten 53 ja 54 artiklat.

Syyttäjän tai apulaissyyttäjän virkoihin sopimusvaltioiden kokouksessa valittavilta henkilöiltä edellytetään artiklan 3 kappaleessa nuhteettomuutta, pätevyyttä, laajaa käytännön kokemusta syyttäjän tehtävistä tai rikosoikeudenkäynneistä sekä erinomaista kielitaitoa vähintään toisesta tuomioistuimen työkielistä. Artiklan 5 kappaleen mukaan syyttäjää tai apulaissyyttäjää koskevat tuomarien osalta 40 artiklassa käsiteltyä vastaavat kiellot sellaisen toiminnan harjoittamisesta, joka haittaisi tehtävien hoitamista tai riippumattomuutta. Syyttäjä tai apulaissyyttäjät eivät ota vastaan muuta ammatillista työtä.

Syyttäjän tai apulaissyyttäjän tehtävästä vapauttamista ja jääviä koskevat vastaavat säännöt kuin tuomareita 41 artiklan mukaan. Tutkinnan tai syytteen kohteena oleva henkilö voi milloin tahansa pyytää syyttäjän tai apulaissyyttäjän jääväämistä. Syyttäjän tai apulaissyyttäjän jääväämiseen liittyvistä kysymyksistä päättää valitusjaosto.

Sopimusneuvotteluissa kiinnitettiin laajasti huomiota tarpeeseen varmistaa syyttäjän toimiston asiantuntemus seksuaali- ja sukupuoliväkivaltarikoksissa ja lapsiin kohdistuvissa väkivaltarikoksissa. Syyttäjä nimeää artiklan 9 kappaleen mukaan neuvonantajia, joilla on oikeudellista asiantuntemusta erityisistä kysymyksistä, mukaan luettuna edellä mainitut alat.

43 artikla. Kirjaamo. Kirjaamo vastaa tuomioistuimen hallinnon ja toimintojen muista kuin oikeudellisista näkökohdista. Tehtäväkenttä vastaa Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten kirjaamojen tehtäviä. Siihen kuuluvat ensinnäkin kansainvälisen järjestön hallintoon tyypillisesti kuuluvat taloudelliset, henkilöstö-, tila- ja vastaavat kysymykset. Toiseksi siihen kuuluvat tyypillisesti tuomioistuimen tehtäviin liittyvät velvoitteet, kuten oikeusavun järjestäminen syytetylle, tutkintavankeus, ja istuntojen järjestäminen.

Kirjaamoa johtaa artiklan 2 kappaleen mukaisesti kirjaaja. Hän on tuomioistuimen korkein hallinnollinen virkamies, mutta hoitaa tehtäviään tuomioistuimen presidentin määräysvallan alaisena. Alisteisuutta tuomareille kuvastaa myös kirjaajan valitseminen artiklan 4 kappaleen mukaisesti tuomareiden ehdottomalla ääntenenemmistöllä, ottaen huomioon sopimusvaltioiden kokouksen mahdolliset suositukset. Tarvittaessa valitaan myös apulaiskirjaaja.

Artiklan 6 kappaleen mukaan kirjaamoon perustetaan uhreja ja todistajia varten yksikkö, joka tarjoaa suojelutoimenpiteitä ja turvajärjestelyjä, neuvontaa ja muuta asianmukaista avustusta. Neuvotteluvaiheessa oli esillä vaihtoehto, jonka mukaan yksikkö olisi paremmin soveltunut perustettavaksi 42 artiklan syyttäjän toimiston yhteyteen. Kompromissin jälkenä on nykyisessä määräyksessä yksikölle asetettu velvollisuus neuvotella syyttäjän toimiston kanssa. Yksikön toiminnan kohderyhmänä ovat todistajat, tuomioistuimessa kuultavat uhrit sekä muut henkilöt, jotka voivat olla vaarassa todistajainkertomusten vuoksi. Yksikköön kuuluu muun ohella henkilökuntaa, jolla on asiantuntemusta traumoista. Uhrien ja todistajien yksikön kokoonpanosta ja tehtävistä määrätään yksityiskohtaisesti menettely- ja todistelusäännöissä.

44 artikla. Henkilökunta. Syyttäjä ja kirjaaja nimittävät toimistoihinsa henkilökuntaa. Tehokkuuden, pätevyyden ja luotettavuuden vaatimusten lisäksi valinnoissa otetaan soveltuvin osin huomioon 36 artiklan 8 kappaleen vaatimukset. Sopimusvaltioiden kokous hyväksyy kirjaajan ehdotuksesta tarkemmat henkilökuntaa koskevat määräykset.

Artiklan 4 kappaleen mukaan tuomioistuin voi poikkeustapauksissa ottaa palvelukseensa asiantuntevaa sopimusvaltioiden, kansainvälisten järjestöjen tai kansalaisjärjestöjen tarjoamaa maksutta työskentelevää henkilökuntaa. Maksuttoman henkilökunnan käytön salliminen oli neuvotteluissa kiistanalainen kysymys. Vastustaneiden valtioiden mielestä tällaisen henkilökunnan käyttö vaarantaa henkilökunnan riippumattomuuden ja uhkaa johtaa vääristyneeseen maantieteelliseen jakaumaan. Näitä huolia lievittämään artiklaan sisällytettiin paitsi viittaus käytön poikkeuksellisuuteen myös määräys siitä, että sopimusvaltioiden kokous laatii ohjeet maksuttoman henkilökunnan palkkaamisesta.

45 artikla. Juhlallinen vakuutus. Ennen tehtäviensä vastaanottamista tuomarit, syyttäjä, apulaissyyttäjät, kirjaaja ja apulaiskirjaaja vakuuttavat juhlallisesti tuomioistuimen julkisessa istunnossa hoitavansa tehtäviään puolueettomasti ja tunnollisesti. Juhlallisen vakuutuksen antamismenettelystä ja sisällöstä määrätään menettely- ja todistelusäännöissä.

46 artikla. Erottaminen. Tuomarin, syyttäjän, apulaissyyttäjän, kirjaajan tai apulaiskirjaajan erottamisperusteita ovat vakava virkavirhe, perussäännön mukaisten velvollisuuksien rikkominen tai kykenemättömyys hoitaa perussäännön edellyttämiä tehtäviä. Perusteista säädetään tarkemmin menettely- ja todistelusäännöissä.

Tuomarin, syyttäjän tai apulaissyyttäjän erottamisesta päättää artiklan 2 kappaleen mukaisesti sopimusvaltioiden kokous salaisella lippuäänestyksellä. Tuomarin osalta erottamiseen riittää sopimusvaltioiden kahden kolmasosan ääntenenemmistö ja muiden tuomareiden kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä hyväksymä suositus. Omaksuttu ratkaisu poikkeaa Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännöstä, jonka 18 artiklan mukaan tuomari voidaan erottaa toisten tuomioistuimen jäsenten yksimielisellä päätöksellä. Perusteena on, ettei henkilö enää täytä tuomarinvirkaan vaadittuja edellytyksiä. Jugoslavia- tai Ruanda-tuomioistuimen perussäännössä ei ole määräyksiä tuomarin, syyttäjän tai apulaissyyttäjän erottamisesta.

Syyttäjän erottamiseen vaaditaan sopimusvaltioiden ehdoton ääntenenemmistö. Kirjaajan ja apulaiskirjaajan alisteisuus tuomioistuimelle näkyy siinä, että heidän erottamisestaan päättävät tuomarit ehdottomalla ääntenenemmistöllä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan asianomaisella henkilöllä on mahdollisuus esittää todistelua ja näkemyksiään siten kuin menettely- ja todistelusäännöissä määrätään. Hän ei muuten voi osallistua asiansa käsittelyyn.

47 artikla. Kurinpitotoimenpiteet. Tuomariin, syyttäjään, apulaissyyttäjään, kirjaajaan tai apulaiskirjaajaan, joka on syyllistynyt virkarikkeeseen, joka ei ole yhtä vakava kuin 46 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettu virkavirhe, kohdistetaan kurinpitotoimenpiteitä oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen mukaisesti.

Perussääntö ei tarkenna, millaisista kurinpitotoimista on kyse tai mikä elin voi niiden langettamisesta päättää. Kurinpitotoimista määrääminen perussäännössä poikkeaa Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten sekä Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännöstä, joihin ei sisälly vastaavia määräyksiä.

48 artikla. Erioikeudet ja vapaudet. Artiklassa käsiteltävät tuomioistuimelle ja siinä toimiville henkilöille myönnettävät erioikeudet ja vapaudet on luonnehdittu melko yleisesti ja osittain erioikeudet ja vapaudet tullaankin määrittelemään tarkemmin niitä käsittelevissä sopimuksissa. Artiklan 3 ja 4 kappaleissa viitataan siihen, että erioikeuksista ja vapauksista määrätään tarkemmin niitä koskevassa sopimuksessa. Sen solmimisesta ei ole tarkempia määräyksiä. Sopimus on kuitenkin erillinen 3 artiklan 2 kappaleen päämajasopimuksesta, koska sen tulee kattaa erioikeuksia ja vapauksia koskevat kysymykset muuallakin kuin tuomioistuimen isäntävaltiossa Alankomaissa. Maaliskuun alussa 2000 voimaan tulleen perustuslain 80 pykälä edellyttää, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan on säädettävä lailla. Asiaa on käsitelty tarkemmin eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta koskevan osion yhteydessä.

Artiklan 1 kappaleessa määrätään YK:n peruskirjan 105 artiklan 1 kappaletta mukaillen, että tuomioistuimella on kunkin sopimusvaltion alueella sellaiset erioikeudet ja vapaudet, jotka ovat tarpeen sen päämäärien toteuttamiseksi.

Artiklan 2-4 kappaleiden mukaisesti tuomioistuimessa toimivilla henkilöillä on asteittain erilaiset erioikeudet ja vapaudet tehtävien hoitamisen edellyttämän tarpeen mukaisesti. Vahvin asema on tuomareilla, syyttäjällä, apulaissyyttäjillä ja kirjaajalla, joiden asema vastaa artiklan 2 kappaleen mukaan diplomaattisten lähetystöjen päälliköiden asemaa. Tähän on kuitenkin säädetty merkittävä lisärajaus, jonka mukaan erioikeudet ja vapaudet ovat voimassa vain henkilöiden hoitaessa tuomioistuimen tehtäviä tai näiden tehtävien osalta. Rajaus vastaa Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 19 artiklaa. Toimikautensa päätyttyä tuomarit, syyttäjä, apulaissyyttäjät ja kirjaaja ovat vapautettuja oikeudellisesta vastuusta virkatehtävien yhteydessä annettujen suullisten tai kirjallisten lausuntojen ja suoritettujen toimenpiteiden osalta.

Artiklan 5 kappaleessa määrätään erioikeuksista ja vapauksista luopumisesta.

49 artikla. Palkat, palkanlisät ja kulukorvaukset. Sopimusvaltioiden kokous päättää tuomareille, syyttäjälle, apulaissyyttäjille, kirjaajalle ja apulaiskirjaajalle maksettavista palkoista, palkanlisistä ja kulukorvauksista. Näitä palkkoja ja palkanlisiä ei alenneta heidän toimikautensa aikana.

50 artikla. Viralliset kielet ja työkielet. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuimen viralliset kielet ovat YK:n viralliset kielet arabia, englanti, espanja, kiina, ranska ja venäjä. Virallisilla kielillä on julkaistava tuomioistuimen antamat tuomiot sekä muut merkittäviä kysymyksiä koskevat päätökset. Julkaisemisesta päättää puheenjohtajisto menettely- ja todistelusääntöjen mukaisesti.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään tuomioistuimen työkieliksi englanti ja ranska. Muita virallisia kieliä voidaan erityistapauksissa käyttää työkielinä. Edellytyksistä säädetään menettely- ja todistelusäännöissä. Artiklan 3 kappaleen mukaan tuomioistuin voi myös pyynnöstä sallia tietyssä oikeudenkäynnissä osapuolen tai väliintuloon oikeutetun valtion käyttää mitä tahansa muuta kieltä. Tästä artiklasta erillisena kysymyksenä on epäillyn tai syytetyn oikeus käyttää kieltä, jota hän täysin ymmärtää ja puhuu tai oikeus maksutta pätevän tulkin apuun ja käännöksiin, jotka ovat tarpeen oikeudenmukaisuuden vaatimusten täyttämiseksi, katso 55 artiklan 1 kappaleen c kohta ja 67 artiklan 1 kappaleen a ja f kohdat.

51 artikla. Oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevat säännöt. Menettely- ja todistelusäännöt tulevat voimaan, kun sopimusvaltioiden kokous on hyväksynyt ne jäsentensä kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä. Artiklan 2 kappaleen mukaan menettely- ja todistelusääntöihin voivat esittää muutoksia sopimusvaltiot, tuomarit ehdottomalla ääntenenemmistöllä tai syyttäjä. Muutokset tulevat voimaan, kun sopimusvaltioiden kokous on hyväksynyt ne jäsentensä kahden kolmasosan äänten enemmistöllä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan tuomarit voivat menettely- ja todistelusääntöjen hyväksymisen jälkeen kiireellisissä tapauksissa laatia väliaikaisia sääntöjä. Niitä sovelletaan kunnes ne hyväksytään, muutetaan tai hylätään sopimusvaltioiden kokouksen seuraavassa sääntömääräisessä istunnossa tai erityisistunnossa.

Sääntöjen, niiden muutosten ja väliaikaisten sääntöjen tulee olla yhdenmukaisia perussäännön kanssa. Ristiriitatilanteessa sovelletaan ensisijaisesti perussääntöä. Sääntöjen muutoksien ja väliaikaisten sääntöjen osalta sovelletaan taannehtivuuden kieltoa. Niitä ei sovelleta taannehtivasti tutkinnan tai syytteen kohteena olevan tai tuomitun henkilön edun vastaisesti. Taannehtivuuden kielto myös sääntömuutosten osalta pohjautuu rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen, josta on perussääntöä koskien määrätty 22 artiklan 1 kappaleessa, 23 artiklassa ja 24 artiklan 2 kappaleessa.

Perussääntöä neuvoteltaessa jouduttiin jatkuvaan rajanvetoon sen osalta, millä tarkkuudella on tarkoituksenmukaista säätää perussäännössä ja mistä kysymyksistä voidaan määrätä menettely- ja todistelusäännöissä. Vastakkain olivat ns. laillisuusperiaatteen kannattajat, jotka tukivat mahdollisimman tarkkaa sääntelyä perussäännössä sekä pragmatistit, joiden mielestä lyhyt ja selkeä perussääntö on riittävä. Kun neuvotteluissa alustavasti varmistui viimeisessä valmistelevan toimikunnan istunnossa ennen diplomaattikonferenssia, että myös menettely- ja todistelusäännöt tulevat kaikkien valtioiden valmisteltaviksi ja sopimusvaltioiden kokouksen päätettäviksi, sen sijaan että niistä päättäisivät tuomarit kuten Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuimissa, rajanveto muutti luonnettaan. Samalla tuli tarpeelliseksi kolmaskin instrumentti, tuomioistuimen sisäiset määräykset (52 artikla). Näiden kolmen säännöstön välille luotiin hierarkia. Tätä heijastelevat paitsi nimenomaiset määräykset kuten 51 artiklan 5 kappale myös säännöstöjä koskevat vaikeusasteeltaan porrastetut muuttamismenettelyt.

Menettely- ja todistelusääntöjen valmistelu annettiin Rooman diplomaattikonferenssin loppuasiakirjan päätöslauselmassa F kaikille valtioille avoimen valmistelevan toimikunnan tehtäväksi. Yhdistyneiden Kansakuntien 53. yleiskokous pyysi pääsihteeriä kutsumaan toimikunnan koolle. Määräajaksi sääntöjen valmistelulle asetettiin 30 päivä kesäkuuta 2000.

52 artikla. Tuomioistuimen sisäiset määräykset. Tuomarit laativat tuomioistuimen jokapäiväiselle toiminnalle tarpeelliset sisäiset määräykset. Sisäisiin määräyksiin ei ole viittausta 21 artiklassa sovellettavasta oikeudesta. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomarit hyväksyvät määräykset ehdottomalla ääntenenemmistöllä. Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että niitä laadittaessa ja muutettaessa neuvotellaan syyttäjän ja kirjaajan kanssa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan määräykset ja niiden muutokset tulevat voimaan hyväksymisestä lukien, elleivät tuomarit toisin päätä. Hyväksytyt määräykset toimitetaan sopimusvaltioille, joilla on oikeus esittää niistä mielipiteitä. Määräykset ja niiden muutokset pysyvät voimassa, ellei sopimusvaltioiden enemmistö vastusta niitä kuuden kuukauden kuluessa.

Osa 5. Tutkinta ja syyttäminen

Perussäännön 5 osa (53-61 artiklat) sisältää määräykset epäillyn rikoksen johdosta suoritettavasta tutkinnasta ja oikeudenkäynnin valmisteluvaiheesta. Osa sisältää keskeiset määräykset syyttäjän ja tuomioistuimen esitutkintajaoston tehtävistä rikoksen esitutkintavaiheessa. Lisäksi tässä osassa on määräyksiä muun muassa epäillyn oikeuksista tutkinnan aikana sekä pidätysmenettelystä.

53 artikla. Tutkinnan aloittaminen. Artikla sisältää määräyksiä rikostutkinnan aloittamisesta sekä erityisesti syyttäjän ja toisaalta tuomioistuimen esitutkintajaoston roolista ja harkintavallasta rikosepäilyjen alkuvaiheessa. Tästä rikoksen esitutkintavaiheesta käytetään perussäännössä nimitystä tutkinta. Syyttäjä johtaa tutkintaa, mutta tuomioistuimen esitutkintajaostolla on päätösvaltaa eräissä tärkeämmissä kysymyksissä.

Artiklan 1 kappaleessa määrätään niistä kriteereistä, joilla syyttäjä tekee päätöksensä tutkinnan aloittamisesta tai siitä luopumisesta. Artikla on kirjoitettu siihen muotoon, että tutkinta on aloitettava, jos artiklassa mainitut edellytykset täyttyvät. Näin on pyritty rajoittamaan syyttäjän muihin kuin oikeudellisiin näkökohtiin perustuvaa harkintaa.

Kappaleen johdannossa todetaan, että syyttäjän tulee aloittaa tutkinta, ellei hän katso, arvoituaan asiaa saamiensa tietojen perusteella, ettei ole perustelua syytä tutkinnan aloittamiselle. Tämän jälkeen kappaleen kohdissa a-c mainitaan ne kriteerit, joiden perusteella syyttäjän tulee asiaa harkita. Nämä kriteerit ovat kumulatiivisia, eli kaikkien edellytysten on täytyttävä, jotta tutkinta voidaan aloittaa.

Kohdassa a määrätään kynnyksestä tutkinnan aloittamiselle. Syyttäjän tulee harkita käytettävissään olevien tietojen perusteella, onko asiassa perusteltua syytä epäillä, että tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos on tehty tai sitä ollaan tekemässä. Syyttäjä saa tietoja mahdollisista rikoksista 13 artiklan a ja b kohtien perusteella joko sopimusvaltioilta tai YK:n turvallisuusneuvostolta. Syyttäjän oma-aloitteisesta tietojen keräämisestä ja tutkinnan aloittamisesta on tarkemmat määräykset 15 artiklassa. Käytettäessä sanamuotoa "perusteltu syy epäillä" pyritään määrittelemään kynnys tutkinnan aloittamiselle. Tämäntyyppistä sanamuotoa käytetään myös 15, 53, 58 ja 61 artikloissa. Tutkinnan aloittamiskynnyksenä tämä muotoilu viittaa sekä näyttökysymyksen että oikeudelliseen arviointiin. Pelkkä epäily rikoksesta ei riitä, mutta toisaalta varmuutta siitä ei myöskään tarvitse olla.

Kohdan b perusteella syyttäjän on harkittava, voidaanko tapaus ottaa käsiteltäväksi 17 artiklan mukaisesti. Viittaaminen 17 artiklaan tarkoittaa toissijaisuusperiaatteen huomioonottamista. Mikäli esimerkiksi rikos on jo tutkittavana tai tutkittu toimivaltaisessa ja toimivassa kansallisessa prosessissa, ei Kansainvälisellä rikostuomioistuimella ole asiassa toimivaltaa.

Kappaleen c kohdassa määrätään edellisten lisäksi oikeudenmukaisuus- ja eräänlaisten tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien käyttämisestä tutkinnan aloittamisessa. Tämän kohdan nojalla syyttäjä arvioi, onko perusteltua syytä epäillä, ettei oikeudenmukaisuus vaadi tutkintaa. Harkitessaan sitä vaihtoehtoa, ettei hän ryhdy asiassa c kohdan nojalla toimenpiteisiin, on otettava huomioon rikoksen törkeys ja uhrien etu. Toimenpiteisiin ryhtymättä jättäminen voisi tulla kysymykseen esimerkiksi tilanteessa, jossa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten tekijöitä on huomattava määrä, eikä olisi tarkoituksenmukaista, että kaikkien vähäisimpien rikosten tai osallisten osalta tutkintaa jatkettaisiin. Syyttäjän tulee ilmoittaa päätöksestään olla ryhtymättä asiassa toimenpiteisiin esitutkintajaostolle, mikäli tämä ratkaisu perustuu kappaleen c kohtaan.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään syyttäjän ratkaisusta sen jälkeen, kun tutkinta on suoritettu. Kappaleen a-c kohdissa määrätään niistä kriteereistä, joilla syyttäjä voi esitutkinnan jälkeen päättää olla nostamatta syytettä. Mikäli syyttäjä näiden kriteerien perusteella katsoo, ettei ole riittäviä perusteita syyttämiselle, hän tekee syyttämättäjättämisratkaisun. Nämä a-c kohtien edellytykset ovat vaihtoehtoisia.

Kohdan a syyttämättäjättämisperuste on, että asiassa ei ole riittäviä oikeudellisia perusteita tai näyttöä pidätysmääräyksen hakemiselle tai haastamisen pyytämiselle 58 artiklan mukaan. Syyttäjä jättää asian syyttämättä b kohdan nojalla, mikäli tapausta ei voida ottaa tutkittavaksi toissijaisuusperiaatteen, eli 17 artiklan nojalla. Kohdan c nojalla syyttämättä jätetään myös asia, jossa kaikki seikat huomioonottaen oikeudenmukaisuus ei vaadi syytteen nostamista. Tässä c kohdan harkinnassa otetaan huomioon rikoksen törkeys, uhrien edut ja väitetyn rikoksentekijän ikä, heikko terveydentila sekä osuus väitetyssä teossa.

Tehdessään kappaleen 2 mukaisen syyttämättäjättämisratkaisun syyttäjän on ilmoitettava päätöksestään ja sen perusteista esitutkintajaostolle ja sille valtiolle, joka on saattanut asian syyttäjän käsiteltäväksi 14 artiklan mukaisesti. Mikäli YK:n turvallisuusneuvosto on 13 artiklan b kohdan nojalla ollut aloitteentekijänä asiassa, syyttämättäjättämispäätöksestä on ilmoitettava turvallisuusneuvostolle.

Artiklan 3 kappaleessa säännellään esitutkintajaoston mahdollisuutta käsitellä uudelleen, eli tarkastella syyttäjän ratkaisua olla ryhtymättä toimenpiteisiin tai syyttämättäjättämispäätöstä. Kappaleen a kohdassa määrätään asianomaisen valtion tai YK:n turvallisuusneuvoston pyynnöstä tapahtuvasta käsittelystä ja b kohdassa esitutkintajaoston viran puolesta tapahtuvasta uudelleen käsittelystä.

Vaikka asianomainen valtio tai turvallisuusneuvosto pyytää asian käsittelyä, esitutkintajaoston ei ole pakko tarkastella asiaa, vaan esitutkintajaostolla on asiassa harkintavalta. Jos esitutkintajaosto käsittelee asian uudelleen asianomaisen valtion tai turvallisuusneuvoston pyynnöstä, tämän tarkastelun lopputuloksena voi olla, että esitutkintajaosto voi pyytää syyttäjää harkitsemaan päätöstään uudelleen. Sen sijaan esitutkintajaosto ei voi nimenomaisesti määrätä syytettä nostettavaksi. Harkitessaan päätöstään uudelleen, syyttäjä soveltaa edelleen artiklan 1 tai 2 kappaleessa määrättyjä kriteereitä.

Esitutkintajaosto voi myös omasta aloitteestaan ottaa käsiteltäväkseen syyttäjän päätöksen olla ryhtymättä toimenpiteisiin. Tämä viran puolesta tapahtuva uudelleenkäsitteleminen tulee kysymykseen niissä tapauksissa, joissa syyttäjän ratkaisu perustuu siihen oikeudenmukaisuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkintaan, jota tarkoitetaan 1 kappaleen c kohdassa tai 2 kappaleen c kohdassa. Tässä tapauksessa syyttäjän päätös on voimassa ainoastaan, jos esitutkintajaosto vahvistaa sen.

Syyttäjän päätös toimenpiteistä luopumisesta ei saavuta oikeudellista sitovuutta. Artiklan 4 kappaleessa määrätään, että syyttäjä voi milloin tahansa harkita uudelleen päätöstään tutkinnan aloittamisesta tai syytteen nostamisesta uusien tosiseikkojen tai tietojen perusteella.

54 artikla. Syyttäjän tehtävät ja valtuudet tutkinnan osalta. Artiklassa määritellään mihin toimiin syyttäjä voi tai hänen tulee ryhtyä tutkinnan aikana.

Artiklan 1 kappaleessa määritellään ne toimet, joihin syyttäjän tulee tutkinnan aikana ryhtyä. Kappaleen a kohdassa todetaan, että syyttäjän tulee pyrkiä selvittämään totuus. Siksi tutkinta on ulotettava koskemaan kaikkea asiassa merkityksellistä tietoa ja syyttäjän tulee tutkinnassa noudattaa puolueettomuutta siten, että tutkinnan pitää ulottua tasapuolisesti niin syytteen puolesta kuin sitä vastaan puhuviin seikkoihin. Syyttäjän on siis tutkinnassa noudatettava objektiviteettiperiaatetta. Artiklan 1 kappaleen b kohdan perusteella syyttäjän tulee ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten tehokkaan tutkinnan ja syyttämisen varmistamiseksi. Syyttäjän on näissä toimissaan otettava huomioon myös rikosten uhrien ja todistajien edut ja henkilökohtaiset olosuhteet, ikä mukaanlukien, 7 artiklan 3 kappaleen määritelmän mukainen sukupuoli ja terveys, ja myös rikoksen luonne erityisesti niissä tapauksissa, joissa rikokseen liittyy seksuaalista tai sukupuolista väkivaltaa tai lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan syyttäjän tulee toiminnassaan lisäksi ottaa huomioon "henkilöiden", eli epäillyn henkilön tai syytetyn, tämän perussäännön mukaiset oikeudet.

Artiklan 2 kappaleessa viitataan niihin perusteisiin, joiden nojalla syyttäjä voi suorittaa tutkintaa minkä tahansa valtion alueella. Sen mukaan syyttäjä voi suorittaa tutkimuksia oikeusapua koskevan perussäännön 9 osan määräyksien mukaisesti tai mikäli tuomioistuimen esitutkintajaosto on 57 artiklan 3 kappaleen d kohdan perusteella antanut siihen syyttäjälle luvan. Tutkinta voi tämän kappaleen määräysten nojalla tapahtua myös muun valtion kuin sopimusvaltion alueella.

Artiklan 3 kappaleessa luetellaan ne keinot tai toimenpiteet, joihin syyttäjä saa ryhtyä toimittaessaan esitutkintaa (kappaleen a-f kohdat). Kappaleen mukaan hän voi muun muassa kerätä ja tutkia todisteita. Hän voi kutsua luokseen ja kuulustella epäiltyjä henkilöitä sekä uhreja ja todistajia. Syyttäjä voi myös ryhtyä yhteistyöjärjestelyihin valtioiden ja hallitustenvälisten järjestöjen kanssa sekä tehdä sellaisia järjestelyjä ja sopimuksia, jotka voivat olla tarpeen erilaisen yhteistyön helpottamiseksi.

Artiklan 3 kappaleen e kohdan mukaan syyttäjä voi myös sopia, ettei hän ilman tietojenantajan suostumusta missään oikeudenkäynnin vaiheessa paljasta sellaisia asiakirjoja tai tietoja, jotka hän saa luottamuksellisesti yksinomaan siihen tarkoitukseen, että näiden tietojen avulla hankitaan uusia todisteita. Tämän artiklan kohdan nojalla voidaan esimerkiksi suojata ilmiantajia mahdolliselta koston uhalta. Vielä artiklassa todetaan, että syyttäjä voi ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin tietojen luottamuksellisuuden, henkilöiden suojelun tai todisteiden säilyttämisen varmistamiseksi (f kohta).

55 Artikla. Henkilöiden oikeudet tutkinnan aikana. Artiklassa luetellaan ne menettelylliset vähimmäisoikeudet, jotka esitutkinnan kohteena olevalla henkilöllä on tutkinnan aikana. Erilaisista oikeuskulttuureista johtuen syylliseksi epäillyn tai vastaavan termin oikeudellisesta sisällöstä oli sopimusta neuvoteltaessa niin paljon erimielisyyttä, että artiklassa ei lopulta käytetä lainkaan syylliseksi epäillyn käsitettä, vaan neutraalimpaa muotoa eli siinä puhutaan henkilöstä. Perussäännön prosessuaalisia vähimmäisoikeuksia koskevien sääntöjen rakenne on se, että tutkintavaiheen menettelylliset vähimmäisoikeudet on määritelty 55 artiklassa, kun taas varsinaisen oikeudenkäyntivaiheen syytetyn vähimmäisoikeudet on määritelty erikseen 67 artiklassa. Tämän lisäksi syytetyn oikeuksista on määräyksiä vangitsemismenettelyn yhteydessä (59 artikla), 61 artiklassa määrätään syytetyn oikeuksista syytteiden vahvistamismenettelyssä ja 63 artiklassa puolestaan todetaan syytetyn oikeudesta olla läsnä oikeudenkäynnin aikana. Syytetyn oikeuksien sisältö vastaa pitkälle KP-sopimuksen oikeudenkäyntiä koskevia 14 artiklan määräyksiä. Nämä KP-sopimuksen määräykset olivat pitkälle esikuvana määräyksistä neuvoteltaessa.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan tutkinnan aikana henkilöä ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Tämä kohta vastaa KP-sopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohtaa. Artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan henkilöön ei saa kohdistaa minkäänlaista pakkoa tai uhkaa, häntä ei saa kiduttaa, kohdella tai rangaista muulla julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Mikäli henkilöä kuulustellaan muulla kuin hänen täysin ymmärtämällään ja puhumallaan kielellä, hänellä on c kohdan perusteella oikeus saada maksutta pätevän tulkin apua ja sellaiset käännökset, jotka ovat tarpeen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen täyttämiseksi. Henkilöä ei saa myöskään pidättää tai vangita mielivaltaisesti. Henkilön vapaus voidaan riistää vain perussäännössä mainituin perustein ja siinä mainittuja menettelyjä noudattaen (d kohta).

Artiklan 2 kappaleen määräykset koskevat henkilön oikeuksia häntä tutkinnan aikana kuulusteltaessa. Henkilöllä on nämä oikeudet paitsi silloin, kun syyttäjä aikoo kuulustella häntä niin myös siinä tilanteessa, jossa kansalliset viranomaiset kuulustelevat henkilöä perussäännön 9 osan mukaisesti tehdyn oikeusapupyynnön nojalla. Tässä kappaleessa tarkoitetuista oikeuksista on kerrottava henkilölle ennen kuulustelun tapahtumista.

Henkilöllä on oikeus saada tieto siitä, että on olemassa perusteita epäillä hänen tehneen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen. Henkilöllä on oikeus vaieta eikä vaikenemista saa ottaa huomioon päätettäessä syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Henkilöllä on myös oikeus valitsemaansa oikeudenkäyntiavustajaan tai, jos hänellä ei ole sel-laista, hänelle on oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa määrättävä oikeudenkäyntiavustaja, mikä tulee tapahtua maksuttomasti siinä tapauksessa, että häneltä puuttuu varoja maksaa siitä.

Hänellä on myös oikeus siihen, että kuulustelut tapahtuvat oikeudenkäyntiavustajan läsnäollessa. Henkilö voi kuitenkin luopua oikeudestaan oikeudenkäyntiavustajaan.

56 artikla. Esitutkintajaoston tehtävä, kun kysymyksessä on ainutkertainen tutkintamahdollisuus. Artikla sisältää määräykset toimenpiteistä, joita voidaan tehdä, kun syyttäjä katsoo, että tietyt todisteet voivat kadota oikeudenkäynnin alkamista odotettaessa. Artiklassa tarkoitettu menettely on eräänlaista todistelun vastaanottamista, keräämistä tai säilyttämistä vastaisen varalle.

Syyttäjän katsoessa, että kysymys on ainutkertaisesta tutkintamahdollisuudesta, hänen tulee 1 kappaleen mukaan kääntyä esitutkintajaoston puoleen ja pyytää sitä ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Ainutkertainen tutkintamahdollisuus voi kappaleen määräyksen mukaan koskea todistajan kuulemista tai muun todisteen tutkimista, keräämistä tai testaamista.

Näissä tilanteissa esitutkintajaosto voi syyttäjän pyynnöstä ryhtyä tarvittaviin toimiin oikeudenkäynnin tehokkuuden ja koskemattomuuden turvaamiseksi sekä erityisesti puolustuksen oikeuksien suojaamiseksi. Syyttäjän on myös annettava asiasta tarpeellinen tieto henkilölle, joka on pidätetty tai joka on haastettu ja saapunut paikalle. Tiedon antaminen on tarpeellista sen vuoksi, että asiassa voidaan järjestää myös istunto. Esitutkintajaosto voi myös päättää, että tietoa ei tarvitse antaa. Mahdollisista toimenpiteistä, joihin artiklan nojalla voidaan ryhtyä, on luettelo artiklan 2 kappaleessa (kohdat a-f). Toimenpiteiden luettelo ei ole tyhjentävä.

Artiklan 3 kappaleen mukaisesti ainutkertaista tutkintamahdollisuutta voidaan käyttää myös kysymyksen ollessa sellaisista todisteista, joilla on oleellista merkitystä puolustuksen kannalta. Jos syyttäjä ei ole pyytänyt tällaisia toimenpiteitä, esitutkintajaosto voi, neuvoteltuaan asiasta syyttäjän kanssa, päättää omastakin aloitteestaan tällaisiin toimiin ryhtymisestä. Syyttäjä voi myös valittaa esitutkintajaoston päätöksestä ryhtyä omasta aloitteestaan toimiin puolustukselle oleellisen todistusaineiston säilyttämiseksi. Tällainen valitus on käsiteltävä kiireellisenä.

Artiklan 4 kappaleessa määrätään, että tämän artiklan menettelyn mukaisesti kerättyjen todisteiden hyödyntämiseen sovelletaan yleisiä todistelua koskevia määräyksiä, jotka ovat 69 artiklassa. Todisteiden näyttöarvon harkitsee oikeudenkäyntijaosto.

57 artikla. Esitutkintajaoston tehtävän ja valtuudet. Artikla sisältää yleisiä määräyksiä tuomioistuimen esitutkintajaostosta sekä sen tehtävistä ja valtuuksista tutkinnan aikana. 39 artiklan toisen kappaleen b kohdan mukaisesti tähän tuomioistuimen esitutkintajaostoon voi kuulua joko kolme tuomaria tai yksi tuomari sen mukaan kuin perussäännössä tai oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevissa säännöissä tarkemmin määrätään.

Tämän artiklan 2 kappaleen a kohdassa luetellaan ne ratkaisut tai päätökset, jotka on tehtävä esitutkintajaoston kolmen tuomarin kokoonpanossa. Kolmen tuomarin kokoonpanossa ratkaistaan 15, 18, 19 artiklan, 54 artiklan 2 kappaleen, 61 artiklan 7 kappaleen sekä 72 artiklan nojalla annettavat määräykset ja päätökset. Ratkaisu tehdään näissä tapauksissa yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Toisen kappaleen b kohdan mukaan kaikki muut tapaukset esitutkintajaoston tuomari on toimivaltainen käsittelemään yksinkin, ellei oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevissa säännöissä tai esitutkintajaoston enemmistöpäätöksellä erikseen toisin määrätä.

Artiklan 3 kappaleessa luetellaan esitutkintajaoston tehtäviä. Luettelo ei ole tyhjentävä. Esitutkintajaoston tehtävistä ja toimivaltuuksista on määräyksiä myös muualla perussäännössä. Tässä artiklassa todetaan, että esitutkintajaosto voi syyttäjän pyynnöstä antaa tutkinnan edellyttämiä pidätysmääräyksiä ja muita määräyksiä (kohta a). Samoin se voi antaa pidätetyn tai 58 artiklan mukaisesti haastetun ja paikalle saapuneen henkilön pyynnöstä sellaisia määräyksiä tai pyytää sellaista 9 osan mukaista yhteistyötä, joka voi olla tarpeen kyseisen henkilön valmistellessa puolustustaan. Tällaisia voivat olla myös edellä 56 artiklassa tarkoitetut määräykset ainutkertaiseen tutkintamahdollisuuteen ryhtymisestä (kohta b). Edelleen esitutkintajaosto voi ryhtyä toimiin uhrien, todistajien, pidätettyjen, haastettujen ja paikalle saapuneiden suojelemiseksi, todisteiden säilyttämiseksi tai kansallista turvallisuutta koskevien tietojen suojelemiseksi (kohta c).

Saman kappaleen d kohdassa säännellään periaatteessa tärkeästä esitutkintajaoston toimivallasta. Esitutkintajaosto voi tietyin edellytyksin valtuuttaa syyttäjän ryhtymään esitutkintatoimiin sopimusvaltion alueella ilman asianomaisen sopimusvaltion myötävaikutusta. Edellytyksenä on, että valtio ei selvästi kykene panemaan täytäntöön 9 osan mukaista yhteistyöpyyntöä sen vuoksi, ettei sillä ole käytettävissä viranomaista tai oikeusjärjestelmän osaa, joka voisi yhteistyöpyyntöjä toteuttaa. Lisäedellytyksenä on, että esitutkintajaoston on otettava asianomaisen valtion näkemys asiasta huomioon aina kun se vain on mahdollista. Valtuutus voi koskea tiettyjä esitutkintajaoston määräyksessä yksilöityjä tutkintatoimenpiteitä. Tämän kohdan määräykset on tarkoitettu otettavaksi käyttöön, mikäli esimerkiksi sodan tai muun vakavan kriisitilanteen vuoksi sopimusvaltio ei voi täyttää 9 osan mukaisia yhteistyövelvoitteitaan.

Kolmannen kappaleen e kohdan mukaan esitutkintajaoston tehtäviin kuuluu vielä pyytää kansainvälistä oikeusapua perussäännön 93 artiklan ensimmäisen kappaleen k kohdan mukaisesti erityisesti uhrien edun suojaamiseksi. Kysymys on mahdollisista turvaamistoimista menettämisseuraamuksen turvaamiseksi. Menettämisseuraamus epäsuorasti vaikuttaa myös uhrien oikeuteen, sillä menettämisseuraamukset tuomitaan 79 artiklan mukaiselle rahastolle, joka puolestaan toimii uhrien eduksi.

58 artikla. Esitutkintajaoston antamat pidätysmääräykset ja haasteet. Artikla käsittelee esitutkintajaoston menettelyä, jos ja kun se antaa määräyksiä henkilön pidättämiseksi tai haastamiseksi. Artiklan määräykset koskevat vain henkilöä, jota epäillään syylliseksi tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvaan rikokseen. Artikla ei siten koske esimerkiksi todistajan tai asiantuntijan kutsumista oikeuteen.

Artiklan 1 kappaleessa määrätään niistä edellytyksistä, joilla esitutkintajaosto antaa henkilöstä pidätysmääräyksen. Pidätysmääräys voidaan antaa vain syyttäjän hakemuksesta. Pidätysmääräyksen edellytyksenä on, että on olemassa perusteltua syytä epäillä, että asianomainen henkilö on tehnyt tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen ja henkilön pidättäminen on tarpeen joko sen varmistamiseksi, että henkilö saapuu oikeudenkäyntiin, tai sen estämiseksi, että henkilö estäisi tai vaarantaisi tutkintaa tai oikeudenkäyntiä, taikka sen estämiseksi, että henkilö jatkaisi tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan ja samoista olosuhteista johtuvan rikoksen tekemistä. Mikäli edellytykset täyttyvät, pidätysmääräys on annettava, eikä esitutkintajaostolla ole asiassa harkintavaltaa esimerkiksi poliittisista tai ideologisista syistä.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään pidätysmääräyshakemuksen sisällöstä. Syyttäjän laatimaan hakemukseen tulee liittää henkilön nimi ja muut oleelliset henkilötiedot, erityinen viittaus niihin tuomioistuimen toimivaltaan kuuluviin rikoksiin, joita henkilön väitetään tehneen, tiivistelmä tapauksen tosiseikoista ja tarvittavat todisteet sen osoittamiseksi, että pidätysmääräyksen näyttökynnys ylittyy. Lisäksi syyttäjän on perusteltava, miksi henkilön pidättäminen on tarpeen.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään pidätysmääräyksen sisällöstä. Pidätysmääräyksestä tulee ilmetä henkilön nimi ja muut oleelliset henkilötiedot, erityinen viittaus niihin tuomioistuimen toimivaltaan kuuluviin rikoksiin, joiden vuoksi henkilön pidätysmääräystä pyydetään sekä tiivistelmä tapauksen tosiseikoista, joiden väitetään täyttävän näiden rikosten tunnusmerkistön.

Artiklan 4-6 kappaleissa on määräyksiä pidätysmääräyksen voimassaolosta, viittaus oikeusapupyynnön kautta tapahtuvaan henkilön väliaikaiseen säilöönottoon, pidättämiseen ja luovuttamiseen sekä mahdollisuudesta muuttaa jo annettua pidätysmääräystä.

Artiklan 7 kappaleessa määrätään pidätysmääräyksen sijasta mahdollisesti käytettävästä haastamismenettelystä. Syyttäjä voi pyytää esitutkintajaostoa antamaan haasteen henkilön kutsumiseksi oikeuteen. Myös tällöin edellytyksenä on, että esitutkintajaosto tulee vakuuttuneeksi siitä, että on perusteltu syy epäillä henkilön syyllistyneen väitettyyn rikokseen. Haasteen antamiselle pidätysmääräyksen sijasta on määrätty lisäedellytykseksi, että haastaminen on riittävä toimenpide henkilön läsnäolon varmistamiseksi. Tämä tarkoittaa, ettei ole perusteltua epäillä, että asianomainen henkilö välttäisi oikeudenkäyntiä. Haastaminen voi tapahtua joko ilman ehtoja tai haastettavan vapautta rajoittavin ehdoin. Vapautta rajoittavat ehdot eivät kuitenkaan saa olla sellaisia, jotka rinnastuvat vangitsemiseen. Ehtojen asettamisen edellytyksenä on, että ne ovat sallittuja henkilön olinpaikan kansallisen lainsäädännön mukaan. Pakkokeinolain 2 luvussa säännelty matkustuskielto voisi olla tällainen Suomen lain mukainen lisäehto.

Lisäksi kappaleessa määrätään tarkemmin siitä, mitä tietoja haasteen tulee sisältää. Haaste annetaan tiedoksi henkilölle. Tiedoksianto tapahtuu haastettavan henkilön olinpaikkavaltion kansallisen lainsäädännön mukaan. Haastamispyyntö voidaan toimittaa oikeusaputeitse siten kuin perussäännön osassa 9 lähemmin määrätään.

59 artikla. Pidätysmenettely oleskeluvaltiossa. Artikla sisältää pidätykseen liittyviä menettelysääntöjä, joita sovelletaan siinä valtiossa, jossa henkilö pidätetään tai on pidätettynä.

Artiklan 1 kappale asettaa sopimusvaltioille yleisen velvoitteen ryhtyä välittömästi toimeenpanemaan esitutkintajaostolta saatuja pyyntöjä henkilön väliaikaiseksi säilöönottamiseksi tai pidättämiseksi ja luovuttamiseksi. Pyydetty toimenpide tulee toimeenpanna pyynnön vastaanottaneen valtion kansallisen lainsäädännön ja perussäännön osan 9 määräysten mukaisesti.

Artiklan 2 kappaleessa on määräykset siitä toimenpiteestä, jonka on tapahduttava viipymättä pidätyksen jälkeen. Pidätetty henkilö on tuotava toimivaltaisen oikeusviranomaisen eteen, jonka on kansallisen lainsäädännön mukaan päätettävä seuraavista asioista: onko pidätetty pidätysmääräyksessä tarkoitettu henkilö, onko pidätysmenettely tapahtunut oikein ja onko pidätetyn henkilön oikeuksia kunnioitettu. Kysymyksessä on eräänlainen vangitsemisoikeudenkäynti, jossa pidättämisen tietyt edellytykset tutkitaan. Suomessa toimivaltainen oikeusviranomainen olisi siten käräjäoikeus. Perussäännössä ei ole tarkemmin määritelty, miten on tulkittava siinä mainittua aikarajaa "viipymättä", eli kuinka pian pidätyksen jälkeen pidätetty olisi tuotava toimivaltaisen oikeusviranomaisen eteen. Näin ollen tämä kysymys jää viime kädessä asianomaisen oikeusviranomaisen ratkaistavaksi. Pakkokeinolain 1 luvun 14 §:n mukainen neljän vuorokauden määräaika kuitenkin täyttänee tämän vaatimuksen.

Artiklan 3 kappaleen määräyksen mukaan pidätetyllä henkilöllä tulee olla oikeus pyytää toimivaltaiselta viranomaiselta pidätysvaltiossa, että hänet päästetään vapaaksi väliaikaisesti odottamaan luovutustaan tuomioistuimelle.

Artiklan 4 kappaleessa määrätään vapaaksipäästämisen edellytyksistä ja niiden tutkimisesta. Tässä harkinnassa on otettava huomioon väitetyn rikoksen törkeys, ja pohdittava onko olemassa sellaisia kiireellisiä ja poikkeuksellisia syitä, jotka oikeuttavat vapaaksipäästämiseen. Lisäksi harkinnassa on otettava huomioon, onko olemassa riittäviä takeita siitä, että oleskeluvaltio voi vapaaksi päästämisestä huolimatta täyttää luovuttamisvelvollisuutensa tuomioistuimelle.

Sen sijaan pidätysvaltion toimivaltainen viranomainen ei saa tutkia sitä, onko pidätysmääräys annettu asianmukaisesti artiklan 58 kappaleen 1 kohtien a ja b nojalla. Näistä on päättänyt esitutkintajaosto, eikä kansallinen viranomainen voi tehdä tällaista päätöstä tyhjäksi.

Artiklan 5 kappaleen mukaan esitutkintajaostolle on ilmoitettava kaikista sellaisista hakemuksista, jotka koskevat henkilön vapaaksipäästämistä. Esitutkintajaosto antaa vapaaksipäästämistä koskevasta asiasta suosituksensa pidätysvaltion asianomaiselle viranomaiselle. Päättäessään vapaaksipäästämisestä pidätysvaltion viranomainen on otettava tarkoin huomioon esitutkintajaoston suositus sekä suosituksen mahdollisesti sisältävät ehdotukset pakenemisen estävistä toimenpiteistä. Kansallinen viranomainen ei saa tehdä päätöstä vapaaksipäästämisestä ennen kuin esitutkintajaosto on antanut lausuntonsa.

Jos henkilö on päästetty väliaikaisesti vapaaksi artiklan 6 kappaleen määräyksen mukaisesti esitutkintajaosto voi pyytää toimivaltaiselta viranomaiselta määräajoin tietoja asiasta. Artiklan 7 kappaleen mukaan pidätysvaltion on luovutettava henkilö tuomioistuimelle mahdollisimman pian sen jälkeen kun luovuttamista koskeva määräys annetaan.

60 artikla. Alustavat toimenpiteet tuomioistuimessa. Artikla määrää niistä toimenpiteistä, joihin on aluksi ryhdyttävä kun henkilö on luovutettu tai saapunut tuomioistuimeen, eli kysymyksessä on niin sanottu ensiesiintyminen ("first appearance").

Artiklan 1 kappaleen mukaan esitutkintajaoston on varmistauduttava siitä, että tuomioistuimen eteen saapuneelle henkilölle on annettu tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä sekä hänen perussäännössä taatuista oikeuksistaan mukaanluettuna tieto siitä, että hän voi hakea vapaaksi päästämistään odottamaan oikeudenkäyntiä. Henkilöllä tulisi olla 58 artiklassa tarkoitetut tiedot häneen kohdistetusta syytteestä niin tarkasti kuin tuolloin on mahdollista.

Artiklan 2 kappaleessa on tarkemmat määräykset siitä, että henkilöllä on oikeus hakea vapaaksi päästämistä. Kappaleessa määrätään myös niistä edellytyksistä, joiden perusteella esitutkintajaosto harkitsee vapaaksipäästämistä. Mikäli 58 artiklan 1 kappaleen ehdot täyttyvät, henkilö on pidettävä edelleen vangittuna. Mikäli edellytykset eivät täyty, henkilö lasketaan vapaaksi, mutta vapaaksipäästämiselle voidaan asettaa ehtoja.

Artiklan 3 kappale sisältää määräykset siitä, että esitutkintajaoston on viran puolesta määräajoin otettava vangitsemista tai vapauttamista koskeva kysymys uudelleen harkittavaksi. Tämän lisäksi vangitsemista tai vapauttamista koskeva kysymys voidaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi milloin tahansa joko syyttäjän tai asianomaisen henkilön pyynnöstä. Tällöin esitutkintajaosto voi muuttaa aikaisempaa ratkaisuaan, mikäli muuttuneet olosuhteet niin edellyttävät. Määräaikaa jonka välein asia on otettava uudelleen harkittavaksi, ei ole määritelty perussäännössä. Vielä neuvoteltavina oleviin tuomioistuimen menettely- ja todistelusääntöihin se saatetaan ottaa.

Artiklan 4 kappaleen mukaan esitutkintajaostolla on velvollisuus huolehtia siitä, ettei henkilö ole syyttäjän tarpeettoman viivyttelyn johdosta kohtuuttoman pitkään vangittuna ennen oikeudenkäyntiä. Tällaisen viivästyksen ilmetessä henkilö voidaan vapauttaa. Tällöin vapauttaminen voi tapahtua ehdoitta tai vapauttamiselle voidaan asettaa ehtoja.

Artiklan 5 kappaleessa on vielä määrätty, että esitutkintajaosto voi antaa pidätysmääräyksen henkilöstä, joka on aikaisemmin päästetty vapaaksi. Näin voidaan tehdä, mikäli se on henkilön läsnäolon varmistamiseksi tarpeellista.

61 artikla. Syytteiden vahvistaminen ennen oikeudenkäyntiä. Artikla sisältää määräykset syytteiden vahvistamismenettelystä esitutkintajaostossa. Syytteiden vahvistamismenettelyssä on kysymys siitä, että syytteiden vieminen varsinaiseen oikeudenkäyntiin tarvitsee tuomioistuimen esitutkintajaoston vahvistamisen. Suomen oikeusjärjestelmässä ei ole vastaavaa menettelyä, vaan kansallisen lakimme mukaan syyttäjä päättää yksin siitä, ajaako hän syytettä tuomioistuimessa vai ei. Syytteiden vahvistamismenettely on eräänlainen esitutkintavaiheen päättävä ja varsinaisen oikeudenkäyntivaiheen aloittava prosessin vaihe. Syytteiden vahvistamismenettelyn keskeisenä tarkoituksena on, että esitutkintajaosto arvioi syyttäjän esittämien todisteiden valossa, onko asiassa riittävää näyttöä, jotta varsinaiseen oikeudenkäyntiin voidaan siirtyä.

Artiklan 1 kappaleessa todetaan, että esitutkintajaoston on kohtuullisessa ajassa siitä kun henkilö on luovutettu tai hän on vapaaehtoisesti ilmoittautunut oikeudelle, pidettävä istunto, jossa päätetään syytteiden vahvistamisesta. Istunnossa tulee olla läsnä epäilty ja hänen oikeudenkäyntiavustajansa sekä syyttäjä, ellei 2 kappaleessa toisin määrätä. Kohtuullista aikaa ei ole tarkemmin määritelty perussäännössä. Tarkoitus kuitenkin on, että huolehtiessaan edellä artiklassa 60 tarkoitetuista velvoitteistaan tuomioistuin myös tuolloin määrää siitä päivästä, jolloin sen on tarkoitus pitää syytteiden vahvistamista koskeva istunto.

Artiklan 2 kappaleessa on määräykset siitä, milloin syytteiden vahvistamista koskeva istunto voidaan pitää, vaikka epäilty henkilö ei ole siinä henkilökohtaisesti läsnä. Tällainen istunto voidaan järjestää joko syyttäjän pyynnöstä tai esitutkintajaoston omasta aloitteesta.

Varsinaista oikeudenkäyntiä ei voida pitää ilman, että syytetty olisi siinä henkilökohtaisesti läsnä (63 artikla). Perussäännöstä neuvoteltaessa eräät valtion puolsivat pitkään sitä, että tuomioistuimessa tulisi olla mahdollisuus niin sanottuun in absentia - eli poissaolomenettelyyn. Tämä olisi tarkoittanut sitä, että asia olisi voitu myös varsinaisessa oikeudenkäynnissä ratkaista vaikka syytetty ei olisi siinä henkilökohtaisesti läsnä. Tämä kanta sai kuitenkin paljon vastustusta ja eräänlaisena neuvottelukompromissina oli, että tähän syytteiden vahvistamismenettelyyn voidaan poikkeuksellisesti ryhtyä myös ilman, että epäilty on siinä läsnä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan syytteiden vahvistamista koskeva istunto voidaan pitää vaikka syytetty ei ole henkilökohtaisesti läsnä ensinnäkin sillä edellytyksellä, että epäilty suostuu tähän. Henkilö siis voi luopua oikeudestaan olla tässä istunnossa läsnä. Toiseksi istunto voidaan pitää, jos epäilty on paennut tai häntä ei tavoiteta ja kaikkiin kohtuudella edellytettäviin toimenpiteisiin on ryhdytty, jotta olisi voitu varmistaa hänen läsnäolonsa ja sen, että hän tietää syytteiden sisällöstä sekä syytteiden vahvistamismenettelyistunnon pitämisestä.

Kun istunto pidetään epäillyn poissaollessa, häntä kuitenkin edustaa oikeusavustaja, jos oikeudenmukaisuus sitä vaatii. Kysymyksen avustajan tarpeellisuudesta ratkaisee asianomainen esitutkintajaosto.

Artiklan 3 kappaleessa on määräyksiä siitä, mitä oikeudenkäyntiaineistoa epäillylle henkilölle on toimitettava ennen syytteiden vahvistamismenettelyistuntoa, jotta hän voi tarpeellisessa määrin valmistautua häntä vastaan esitettäviin syytteisiin. Kappaleessa tarkoitettu oikeudenkäyntiaineisto on toimitettava niin hyvissä ajoin epäillylle, että hänelle jää kohtuullinen aika valmistautua istuntoon. Ehdotetuissa tuomioistuimen menettely- ja todistelusäännöissä on aikarajaksi ilmoitusvelvollisuudelle määrätty 30 päivää. Epäillylle on toimitettava syytekirjelmä sekä tieto syyttäjän todisteista. Esitutkintajaosto voi myös antaa lisämääräyksiä tietojen luovuttamisesta asianosaisten välillä ("disclosure").

Syyttäjä voi luonnollisesti jatkaa tutkintaa myös sen jälkeen kun epäillylle on jo, esimerkiksi pidättämisen tai haastamisen yhteydessä, ilmoitettu syytteiden sisällöstä. Syyttäjällä onkin 4 kappaleen mukaan oikeus ennen syytteiden vahvistamista koskevaa istuntoa muuttaa tai peruuttaa syytteitä. Tästä on kuitenkin asianmukaisesti ilmoitettava epäillylle. Jos syyte peruutetaan, on tästä lisäksi ilmoitettava esitutkintajaostolle. Ratkaisu syytteen peruuttamisesta on perusteltava.

Artiklan kappaleet 5 ja 6 sisältävät määräyksiä menettelystä syytteiden vahvistamismenettelyssä ja määräyksen näyttökynnyksestä syytteiden vahvistamiselle. Syyttäjän on esitettävä riittävää näyttöä siitä, että on olemassa perusteltuja syitä epäillä henkilön tehneen rikoksen, josta häntä syytetään. Tällaisella muotoilulla on haluttu osoittaa näyttökynnyksen korkeus sille, että oikeudenkäyntiin ryhdytään. Näytön riittävyyden harkitsee esitutkintajaosto. Tässä sovellettava näyttökynnys on alhaisempi kuin tuomitsemiselle edellytyksenä oleva näyttö 66 artiklan 3 kappaleessa. Perustellun syyn näyttämiseksi toteen syyttäjä voi esittää asiakirjanäyttöä ja todisteiden tiivistelmiä. Sen sijaan todistajia ei tarvitse kuulla. Epäilty henkilö puolestaan voi kiistää syytteen ja riitauttaa syyttäjän todisteet sekä esittää omia todisteitaan. Epäilty voi myös kutsua ja kuulla todistajia tässä istunnossa. Epäillyllä ei kuitenkaan ole velvollisuutta esittää todisteitaan tässä vaiheessa. Ehdotetuissa menettely- ja todistelusäännöissä määrättäisiin muun muassa, että perussäännön todistelua koskevia määräyksiä (69 artikla) sovellettaisiin syytteiden vahvistamismenettelyssä soveltuvin osin.

Artiklan kappaleessa 7 määrätään siitä, miten syytteiden vahvistamista koskeva istunto voi päättyä. Esitutkintajaosto voi joko vahvistaa syytteen ja siirtää asian oikeudenkäyntijaostolle, tai jättää syytteet vahvistamatta. Kolmantena vaihtoehtona on, että käsittelyä lykätään ja syyttäjälle annetaan mahdollisuus harkita lisänäytön hankkimista tai tutkinnan jatkamista määrätyn syytteen osalta. Syyttäjää voidaan myös pyytää harkitsemaan syytteen muuttamista sillä perusteella, että kysymys voi olla toisesta tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvasta rikoksesta.Vaikka syyte jää vahvistamatta, syyttäjä voi jatkaa tutkintaa. Artiklan 8 kappaleessa on määräys siitä, että syyttäjä voi, hankittuaan lisänäyttöä, pyytää uudelleen syytteen vahvistamista.

Artiklan 9 kappaleessa on määräyksiä siitä miten syytettä voidaan muuttaa tai lisäsyytteitä esittää syytteiden vahvistamisen jälkeen. Jos syyttäjä haluaa esittää lisäsyytteitä tai korvata jo vahvistetun syytteen ankarammalla syytteellä, on näiden johdosta pidettävä uusi syytteiden vahvistamista koskeva istunto. Muihin muutoksiin tarvitaan vain esitutkintajaoston lupa. Varsinaisen oikeudenkäynnin alkamisen jälkeen syytteitä ei saa muuttaa. Sen sijaan syyttäjä voi vielä myöhemmin kyllä peruuttaa syytteet oikeudenkäyntijaoston luvalla.

Artiklan 10 kappaleessa määrätään, että aikaisemmin annettu pidätysmääräys menettää merkityksensä niiden syytteiden osalta, joita ei ole vahvistettu tai jotka syyttäjä on peruuttanut. Artiklan 11 kappaleessa määrätään siitä, että kun syytteet on vahvistettu puheenjohtajiston on perustettava oikeudenkäyntijaosto, joka vastaa jutusta siitä eteenpäin. Tämän jälkeen perustettu oikeudenkäyntijaosto voi huolehtia myös niistä mahdollisista toimenpiteistä, jotka muuten kuuluisivat esitutkintajaostolle. Syytteiden vahvistamisen jälkeen syylliseksi epäiltyä kutsutaan syytetyksi.

Osa 6. Oikeudenkäynti

Perussäännön 6 osa (62-76 artiklat) sisältää määräykset itse oikeudenkäyntimenettelystä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Varsinainen oikeudenkäyntimenettely tapahtuu tuomioistuimen oikeudenkäyntijaostossa.

62 artikla. Oikeudenkäyntipaikka. Artikla sisältää määräyksen siitä, missä oikeudenkäynti pidetään. Artiklan mukaan oikeudenkäyntipaikkana on tuomioistuimen toimipaikka, ellei toisin päätetä. Artiklassa 3 määrätään, että tuomioistuimen toimipaikkana on Alankomaiden Haag, joten oikeudenkäynnit pidetään pääsäännön mukaan siellä. Tarkemmin tuomioistuimen sijainnista tullaan sopimaan päämajasopimuksessa. Toisin tuomioistuin voi päättää, että oikeudenkäynti pidetään muualla. Perussäännön 3 artiklan 3 kappaleessa todetaan, että tuomioistuin voi kokoontua muualla, kun se on tarpeellista. Muutoin perussääntö ei nimenomaisesti määrää niitä perusteita, jolloin oikeudenkäynti voidaan määrätä pidettäväksi muualla kuin Haagissa. Tarpeellisuudella voidaan tarkoittaa esimerkiksi tarkoituksenmukaisuus- tai kustannussyitä. Koska koko oikeudenkäynti voidaan siirtää tuomioistuimen toimipaikasta estettä ei liene sillekään, että tietty oikeudenkäynnin vaihe voidaan pitää muualla kuin toimipaikassa.

63 artikla. Oikeudenkäynti syytetyn läsnäollessa. Varsinaista oikeudenkäyntiä ei voida pitää, ellei syytetty ole henkilökohtaisesti läsnä. Tästä on nimenomainen määräys artiklan 1 kappaleessa. Läsnäolo-oikeus ja velvollisuus tarkoittaa koko oikeudenkäyntivaihetta. Tosin huolimatta tästä määräyksestä perussäännön 72 artiklan 5 ja 7 kappaleessa on määräykset istunnon mahdollisesta pitämisestä ex parte, eli toisen tai kummankaan asianosaisen olematta läsnä. Näissä poikkeustilanteissa on kysymys kansallista turvallisuutta koskevan informaation käsittelystä.

Artiklan 2 kappaleessa on puolestaan määräykset siitä, että mikäli syytetty ollessaan läsnä oikeuden istunnossa jatkuvasti häiritsee oikeudenkäynnin kulkua, hänet voidaan sieltä oikeudenkäyntijaoston päätöksellä poistaa. Tällöin hänelle on tarjottava mahdollisuus seurata oikeudenkäyntiä oikeussalin ulkopuolelta esimerkiksi audiovisuaalisten laitteiden avulla. Samoin hänellä tulee edelleen olla mahdollisuus antaa ohjeita oikeudenkäyntiavustajalleen, jolla on tällöinkin läsnäolo-oikeus. Kappaleen mukaan tällaisiin toimenpiteisiin tulee ryhtyä vain poikkeustapauksissa, kun muut keinot ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Näistä erityistoimista on myös heti luovuttava kun ne eivät ole enää ehdottomasti tarpeellisia. Oikeudenkäynnin häiritsemisen seuraamuksista on määräyksiä 71 artiklassa.

64 artikla. Oikeudenkäyntijaoston tehtävät ja valtuudet. Artikla 64 määrittelee suurimman osan tuomioistuimen oikeudenkäyntijaoston tehtävistä ja valtuuksista, mutta artikla ei ole tässä suhteessa tyhjentävä. Tässä mielessä artikla muistuttaa artiklaa 57, joka puolestaan määrittelee esitutkintajaoston tehtävät ja valtuudet.

Artiklan 1 kappaleessa todetaan yleisesti, että oikeudenkäyntijaoston on toimiessaan artiklassa tarkoitetussa ominaisuudessaan aina noudatettava perussääntöä sekä sen menettely- ja todistelusääntöjä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan oikeudenkäyntijaoston on varmistettava, että oikeudenkäynti on oikeudenmukainen ja nopea, ja että syytetyn oikeudet otetaan täysimääräisesti huomioon sekä että uhrien ja todistajien suojeluun kiinnitetään riittävästi huomiota. Viittaus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei tarkoita yksinomaan perussäännössä nimenomaisesti mainittujen oikeuksien noudattamista, vaan kysymyksessä on yleinen velvollisuus huolehtia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisesta. Perussäännön rakenne vastaa tältä osin sitä, mikä on omaksuttu Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa.

Artiklan 3 kappaleessa todetaan, että oikeudenkäyntijaoston on oikeudenkäyntivaiheen alussa neuvoteltava asianosaisten kanssa muun muassa siitä päättämiseksi, miten oikeudenkäynti tarkemmin järjestetään. Sen lisäksi oikeudenkäyntijaosto päättää oikeudenkäynnissä käytettävästä kielestä sekä huolehtii siitä, että asianosaiset saavat hyvissä ajoin ennen oikeudenkäynnin alkua tiedon sellaisista todisteista tai muusta tiedosta, josta heillä ei ole aikaisemmin ollut tietoa. Viimeksi sanotun määräyksen tarkoituksena on varmistaa, että asianosaisilla on kunnollinen mahdollisuus valmistautua oikeudenkäyntiin.

Artiklan 4 kappale valtuuttaa oikeudenkäyntijaoston siirtämään valmistelevaa laatua olevia kysymyksiä esitutkintajaoston, tai, mikäli se on tarpeellista, esitutkintaosaston yksittäisen tuomarin ratkaistavaksi. Artiklan 5 kappaleen mukaan oikeudenkäyntijaostolla on oikeus, ilmoitettuaan asiasta osapuolille, päättää useita syytettyjä koskevien syytteiden yhdistämisestä tai erottamisesta.

Artiklan 6 kappaleessa luetellaan eräitä muita oikeudenkäyntijaoston toimivaltaan kuuluvia tehtäviä. Esimerkiksi oikeudenkäyntijaosto voi viran puolesta vaatia uusien todisteiden esittämistä, vaikka asianosaiset eivät olisi sitä vaatineet. Kappaleen viimeinen kohta antaa oikeudenkäyntijaostolle yleisvaltuutuksen päättää mistä tahansa asiaan vaikuttavasta seikasta.

Artiklan 7 kappaleessa todetaan, että oikeudenkäynti on pidettävä julkisesti. Kuitenkin oikeudenkäyntijaosto voi erityisestä syystä päättää, että tietty oikeudenkäynnin vaihe pidetään suljetuin ovin. Näin voi tapahtua, mikäli kysymyksessä on artiklan 68 mukainen todistajan tai uhrin suojelua koskeva tilanne taikka mikäli luottamuksellista tai arkaluonteista tietoa on muutoin suojattava.

Artiklan 8 kappaleen a kohdassa määrätään, että oikeudenkäyntijaosto luetuttaa oikeudenkäynnin alussa syytetylle esitutkintajaoston vahvistamat syytteet. Oikeudenkäyntijaoston on vakuuttauduttava siitä, että syytetty ymmärtää esitettyjen syytteiden vakavuuden. Syytetylle on tarjottava mahdollisuus joko tunnustaa syyllisyytensä artiklan 65 mukaisesti tai sitten kiistää syyllisyytensä.

Saman kappaleen b kohta sisältää valtuutuksen oikeudenkäyntijaoston puheenjohtajalle antaa erilaisia prosessinjohtoon liittyviä määräyksiä. Hänen on prosessia johtaessaan huolehdittava myös siitä, että oikeudenkäynti etenee oikeudenmukaisella ja puolueettomalla tavalla. Puheenjohtaja voi myös antaa määräyksiä siitä, miten asianosaiset esittävät todistelua.

Artiklan 9 kappaleen a kohdan mukaan oikeudenkäyntijaosto voi joko omasta aloitteestaan tai asianosaisen hakemuksesta päättää todisteiden hyödyntämisestä ja siitä, onko todisteilla merkitystä asiassa. Vastaava määräys on myös 69 artiklan 4 kappaleessa. Saman kappaleen b kohdan mukaan oikeudenkäyntijaosto voi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi istunnossa. Oikeudenkäyntijaosto voi esimerkiksi poistaa henkilön oikeussalista. Seuraamuksista epäasiallisesta käyttäytymisestä tuomioistuimessa määrätään 71 artiklassa.

Artiklan 10 kappaleen määräyksen mukaan oikeudenkäyntijaoston on huolehdittava, että oikeudenkäynnistä pidetään pöytäkirjaa, joka kuvaa tarkasti prosessin kulkua. Kirjaaja ylläpitää ja säilyttää pöytäkirjan.

65 artikla. Syyllisyyden tunnustamismenettely. Artikla sisältää määräykset menettelystä, jossa syytetty voi tunnustaa syyllisyytensä. Mikäli tunnustaminen tässä artiklassa määrätyin edellytyksin hyväksytään, oikeudenkäynnin jatkaminen voidaan välttää ja syylliselle vain tuomitaan rangaistus. Pelkkä syytetyn tunnustaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tuomioistuimen on vakuuttauduttava sen oikeellisuudesta siten kuin artiklassa tarkemmin määrätään.

Artiklan 1 kappaleessa määrätään, että sen jälkeen kun syytetty on tunnustanut syyllisyytensä 64 artiklan 8 kappaleen a kohdan mukaisesti oikeudenkäyntijaoston on päätettävä: onko syytetty ymmärtänyt myöntämisen luonteen ja sen seuraukset, onko tunnustaminen tehty vapaaehtoisesti ja sen jälkeen kun syytetty on riittävästi neuvotellut asiasta oikeusavustajansa kanssa sekä tukevatko tehtyä tunnustamista asiassa ilmenneet tosiasiat. Oikeudenkäyntijaosto ottaa tässä näytön arvioinnissaan huomioon sen oikeudenkäyntiaineiston, joka on siihen mennessä esitetty. Lisäksi tunnustamismenettelyssä voidaan ottaa lisänäyttöä vastaan ja esimerkiksi todistajan kuuleminen on tällöin mahdollista. Lisänäyttöä voivat esittää sekä syyttäjä että syytetty. Toisaalta myös oikeudenkäyntijaostolla on jo 64 artiklan 6 kappaleen b ja d kohtien nojalla oikeus myös omasta aloitteessa määrätä todistelua esitettäväksi. Kuitenkin tunnustamismenettelyssä on kysymys summaarisesta prosessista, joten laajamittaiseen todisteluun ei tässä vaiheessa voida ryhtyä.

Artiklan 2 kappaleessa on määräykset siitä, että mikäli oikeudenkäyntijaosto tulee edellä 1 kappaleessa sanotun perusteella vakuuttuneeksi siitä, että rikos on näytetty toteen, se voi tuomita syytetyn kyseisestä rikoksesta.

Mikäli oikeudenkäyntijaosto ei tule vakuuttuneeksi siitä, että 1 kappaleessa mainitut olosuhteet ovat olemassa, niin kappale 3 määrää, että oikeudenkäyntiä jatketaan normaalissa menettelyssä. Tällöin tunnustamista ei katsota koskaan tehdyksikään. Oikeudenkäyntimenettelyn tällöin jatkuessa tehtyä tunnustamista ei siis voida hyödyntää esimerkiksi siten, että sitä käytettäisiin näyttönä rikoksen tekemisestä. Juttu voidaan myös siirtää käsiteltäväksi toiselle oikeudenkäyntijaostolle. Mikäli juttu siirretään toiselle oikeudenkäyntijaostolle voidaan helpommin varmistaa se, ettei aikaisempi tunnustaminen voi vaikuttaa asian ratkaisuun.

Artiklan 4 kappale antaa oikeudenkäyntijaostolle vielä kaksi vaihtoehtoa toimia tunnustamistilanteessa. Näitä vaihtoehtoja voidaan käyttää, mikäli oikeudenmukaisuus ja erityisesti rikoksen uhrien edut edellyttävät asian perusteellisempaa tutkimista. Ensinnäkin oikeudenkäyntijaosto voi pyytää syyttäjää esittämään vielä lisätodistelua asiassa. Näin asian käsittelystä muodostuu eräänlainen pienoisoikeudenkäynti.

Toiseksi vaikka 1 kappaleen mukaiset tunnustamisen hyväksymisen kriteerit olisivat täyttyneet oikeudenkäyntijaosto voi, mikäli siis oikeudenmukaisuus ja erityisesti rikoksen uhrien edut edellyttävät asian perusteellisempaa tutkimista, myös määrätä, että oikeudenkäyntiä jatketaan normaalissa menettelyssä. Mikäli juttu näin määrätään täysimittaiseen oikeudenkäyntiin tunnustamista ei saa ottaa siinä huomioon. Myös tässä tilanteessa juttu voidaan siirtää toiselle oikeudenkäyntijaostolle.

Artiklan 5 kappaleen tarkoituksena on ehkäistä niitä vaaroja, joita nähtiin olevan artiklan 65 tunnustamismenettelyllä. Tunnustamismenettelyn nähtiin saattavan johtaa jonkinlaiseen ns. plea bargain, eli syytekauppa-järjestelmään, joka tarkoittaa sitä, että henkilö voisi esimerkiksi sopia syyttäjän kanssa tunnustavansa jonkin lievemmän teon vastineeksi sille, ettei häntä syytetä ankarammasta teosta. Määräyksen mukaan syyttäjän ja puolustuksen väliset keskustelut, jotka koskevat syytteiden muuttamista, syyllisyyden tunnustamista tai määrättävää rangaistusta, eivät sido tuomioistuinta.

66 artikla. Syyttömyysolettama. Artikla sisältää periaatteellisesti keskeiset määräykset syyttömyysolettamasta, syyttäjän todistustaakasta sekä tuomitsemiskynnyksestä. Artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisen oletetaan olevan syytön, kunnes hänen syyllisyytensä on näytetty toteen tuomioistuimessa sovellettavan oikeuden mukaisesti. Jokaisella tarkoitetaan luonnollisesti syytettyä, mutta myös niitä, joita vastaan ei vielä ole syytettä nostettu, vaan joita vasta epäillään rikoksesta. Syyttömyysolettama siis on voimassa myös rikoksen tutkintavaiheissa. Sovellettavalla oikeudella tarkoitetaan tässä 21 artiklan mukaisesti määräytyvää oikeutta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan syyttäjän on näytettävä syytetyn syyllisyys toteen. Kenelläkään ei voi olla todistustaakkaa siitä, että hän on syytön. Syyttäjän todistustaakkaa koskevaa määräystä on tulkittava samoin kuin vastaavia kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sisältyviä määräyksiä. Perussäännössä syyttäjän todistustaakkasääntö on mainittu myös 67 artiklan 1 kappaleen i kohdassa.

Perussääntö sisältää myös nimenomaisen määräyksen tuomitsemiseen riittävästä näytöstä, eli tuomitsemiskynnyksestä. Perussääntö poikkeaa tässä suhteessa esimerkiksi KP-sopimuksesta tai Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksesta, sillä ne eivät sisällä tuomitsemiseen riittävän näytön määritelmää. Perussäännön 66 artiklan 3 kappale määrää, että todetakseen syytetyn syylliseksi tuomioistuimen on katsottava, että näyttöä on niin paljon, ettei syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Muotoilu vastaa common law-maissa yleisesti käytössä olevaa muotoilua. Kysymys on kuitenkin vastaavasta korkeamman asteen todennäköisyydestä, joka on myös Suomessa käytäntönä. Muotoilu merkitsee tuomitsemiskynnyksen negatiivista määrittelyä. Se ei viittaa syyllisyyden todennäköisyyteen, vaan kiinnittää huomion siihen mitä, mahdollisesti hyvinkin vakuuttavan syyllisyyttä tukevan näytön jälkeen, on vielä syytä epäillä.

67 artikla. Syytetyn oikeudet. Artiklassa luetellaan syytetyn menettelylliset vähimmäisoikeudet oikeudenkäynnin aikana. Edellä artiklassa 55 on vastaava esitutkintavaihetta koskeva luettelo. Kuten jo aikaisemmin on todettu, artikla ei ole syytetyn oikeuksien suhteen tyhjentävä, vaan oikeuksista määrätään myös muissa artikloissa. Artiklassa oleva syytetyn oikeuksien sisältö vastaa pitkälle KP-sopimuksen oikeudenkäyntiä koskevia 14 artiklan määräyksiä.

Artiklan 1 kappale sisältää johdanto-osan ja sen jälkeen luettelon eri oikeuksista kohdissa a-i. Johdannon mukaan päätettäessä rikossyytteestä syytetyllä on oikeus julkiseen oikeudenkäyntiin ottaen huomioon tämän perussäännön määräykset, oikeus oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan oikeudenkäyntiin sekä oikeus täysin yhdenvertaisena kohdissa a-i tarkoitettuihin vähimmäistakeisiin. Nämä johdanto-osan oikeuden vastaavat KP-sopimuksen 14 artiklan 1 ja 3 kappaleisiin sisältyviä oikeuksia.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan syytetyllä on oikeus saada viipymättä ja yksityiskohdittain tieto häneen kohdistettujen syytteiden luonteesta, syystä ja sisällöstä kielellä, jota hän täysin ymmärtää ja puhuu. Muotoilu vastaa muutoin KP-sopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen a kohtaa, mutta perussäännössä vaaditaan käytettävän kielen olevan sellainen, joka syytetty täysin ymmärtää ja puhuu. Perussääntö menee siis tässä pidemmälle kuin KP-sopimus.

Kohdan b mukaan syytetyllä on oikeus saada riittävästi aikaa ja riittävät mahdollisuudet valmistella puolustustaan sekä pitää vapaasti ja luottamuksellisesti yhteyttä valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan kanssa. Oikeudenkäynnissä asia on c kohdan mukaan käsiteltävä ilman kohtuutonta viivytystä. Kohta d oikeuttaa syytetyn olemaan läsnä oikeudenkäynnin aikana sen mukaan kuin 63 artiklan 2 kappaleessa määrätään. Samoin syytetyllä tulee olla oikeus puolustautua itse tai valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä. Lisäksi hänellä on oikeus saada tieto mahdollisuudesta saada oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa tuomioistuimen määräämä oikeudenkäyntiavustaja maksutta, kun hänellä ei ole riittävästi varoja sen maksamiseen. Kohdan e mukaan syytetyllä on myös oikeus kuulustella ja antaa kuulustuttaa häntä vastaan kutsuttuja todistajia sekä oikeus kutsua ja kuulustella hänen puolestaan esiintyviä todistajia samojen olosuhteiden vallitessa kuin häntä vastaan todistamaan kutsuttuja todistajiakin. Syytetyllä on oikeus puolustautua ja esittää muita tämän perussäännön sallimia todisteita. Eräitä mahdollisia puolustuksen väitteitä on perussäännön osassa 2 kuitenkin nimenomaan kielletty ottamasta huomioon. Tällainen on esimerkiksi 33 artiklan mukaan väite esimiehen käskystä joukkotuhontarikoksen ollessa kysymyksessä.

Artiklan 1 kappaleen f kohdassa on määräykset syytetyn oikeudesta tulkkiin ja käännöksiin. Kohdan g mukaan syytettyä ei voida pakottaa todistamaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Syytetyllä on myös oikeus vaieta ilman että tätä vaikenemista otetaan huomioon päätettäessä syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Syytetyllä on kuitenkin h kohdan mukaan oikeus antaa suullinen tai kirjallinen lausunto ilman valaa. Syytetyllä on lisäksi i kohdan mukaan oikeus siihen, ettei todistustaakkaa tai kiistämistaakkaa siirretä hänelle.

Artiklan 2 kappaleessa on määräykset syyttäjän velvollisuudesta ilmoittaa hallussaan olevista syytettä vastaan tai syytetyn puolesta muuten puhuvista todisteista etukäteen puolustukselle. Määräyksen mukaan sen lisäksi mitä muutoin perussäännössä on määrätty todisteiden esittämiseksi vastapuolelle, syyttäjän osalta on erikseen vielä määrätty, että hänen tulee ilmoittaa puolustukselle sellaisista todisteista, jotka voivat olla syytetylle edullisia. Määräaikaa tälle todisteiden ilmoittamiselle ei ole perussäännössä tarkasti ilmoitettu, vaan sen tulee tapahtua heti kun se on käytännöllisesti mahdollista. Mikäli tämän kappaleen soveltamisesta tulee epäselvyyttä, tuomioistuin ratkaisee asian.

68 artikla. Uhrien ja todistajien suojelu sekä heidän osallistumisensa oikeudenkäyntiin. Artikla sisältää yleiset määräykset uhrien ja todistajien suojelusta sekä ennen varsinaista oikeudenkäyntiä että sen aikana, sekä artiklan 3 kappaleessa yleisen määräyksen siitä, miten uhrit eli asianomistajat voivat osallistua oikeudenkäyntiin. Nämä perussäännön määräykset ja erityisesti uhrien osallistuminen oikeudenkäyntiin oli poliittisesti hyvin kiistanalainen kysymys ja tästä syystä perussääntöön tuli asiasta vain hyvin yleisellä tasolla olevat määräykset. Erityisesti uhrien osallistuminen oikeudenkäyntiin herätti voimakasta vastustusta niissä maissa, joiden oikeuskulttuurin mukaan asianomistajalla ei voi olla asianosaiseen verrattavaa puhevaltaa oikeudenkäynnissä. Näinhän on erityisesti common law-maissa. Myöhemmin hyväksyttäviin tuomioistuimen menettely- ja todistelusääntöihin tullee näistä kysymysryhmistä tarkempia määräyksiä.

Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuimella on velvollisuus ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin suojellakseen uhrien ja todistajien turvallisuutta, fyysistä ja henkistä hyvinvointia, ihmisarvoa ja yksityisyyttä. Tässä tehtävässä tuomioistuimen on kiinnitettävä huomiota kaikkiin merkityksellisiin tekijöihin. Näistä tekijöistä artiklassa luetellaan ikä, sukupuoli, terveys sekä rikoksen luonne. Rikoksen luonnetta tarkasteltaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota rikoksiin, joihin liittyy seksuaalista tai sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa tai lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Syyttäjän velvollisuutena on ryhtyä vastaaviin toimiin tutkinnan aikana ja ennen oikeudenkäyntiä. Edelleen artiklan 1 kappaleessa määrätään, etteivät nämä suojelutoimenpiteet saa vaikuttaa syytetyn oikeuksiin eivätkä oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan oikeudenkäyntiin.

Artiklan 2 kappaleen määräykset sisältävät poikkeuksen muuten 67 artiklan mukaan julkiseen oikeudenkäyntiin. Julkisesta oikeudenkäynnistä voidaan luopua todistajan, uhrin tai syytetyn suojaamiseksi. Tuomioistuimen jaosto voi pitää minkä tahansa oikeudenkäynnin osan suljettujen ovien takana tai sallia todistelua esitettäväksi sähköisillä keinoilla tai muilla erityisillä apuvälineillä. Tämän kohdan nojalla esimerkiksi todistelu videolinkin välityksellä on tuomioistuimessa mahdollista. Näihin keinoihin voidaan turvautua nimenomaan silloin, kun asiassa on kysymys seksuaalisesta väkivallasta tai kysymys on tapauksesta, jossa lapsi on uhri tai todistaja. Tuomioistuin tekee ratkaisunsa suljetuin ovin käsittelemisestä tai muun erityiskeinon käyttämisestä ottaen huomioon kunkin tapauksen erityispiirteet ja erityisesti ottaen huomioon uhrin ja todistajan oman näkemyksen. Tämän kappaleen mukaisen määräyksen voi antaa niin tuomioistuimen esitutkinta-, oikeudenkäynti- kuin valitusjaostokin.

Artiklan 3 kappale sisältää periaatteessa merkittävän määräyksen uhrien osallistumisesta oikeudenkäyntiin. Esimerkiksi Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuimien säännöissä ei ole minkäänlaisia määräyksiä uhrien osallistumisesta oikeudenkäyntiin. Tätä asiantilaa on erityisesti ihmisoikeusjärjestöjen toimesta voimakkaasti arvosteltu. Rooman perussääntöön tällainen määräys tuli, mutta se vain melko yleisellä tasolla määrittää niitä edellytyksiä, jolloin uhri saa osallistua prosessiin.

Tämän määräyksen mukaan mikäli kysymys on uhrien henkilökohtaisista eduista, tuomioistuimen on sallittava heidän näkökohtansa ja heille tärkeiden asioiden esittäminen niissä oikeudenkäynnin vaiheissa, joissa tuomioistuin katsoo sen soveliaaksi. Määräyksen sanamuoto on pakottava, joten uhrien on sallittava esittää näkemyksensä. Mahdollinen osallistuminen ei rajoitu vain varsinaiseen oikeudenkäyntivaiheeseen. Uhrin näkökohtien esittäminen ei saa vaikuttaa syytetyn oikeuksiin eikä oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan oikeudenkäyntiin. Kun tuomioistuin katsoo sen asianmukaiseksi, uhrien lailliset edustajat voivat esittää uhrien näkemykset ja heille tärkeät asiat. Kappaleessa viitataan vielä siihen, että menettely- ja todistelusäännöissä asiasta määrätään tarkemmin. Niissä tullaan muun muassa määräämään, millä tavalla ja missä menettelyssä uhrien näkemykset tuomioistuimessa esitetään. Uhrien osallistuminen on tärkeää senkin vuoksi, että tuomioistuin voi antaa korvauksia koskevia ratkaisuja 75 artiklan mukaisesti.

Tämän 3 kappaleen määräyksen perusteella on kuitenkin selvää, ettei uhrien osallistuminen oikeudenkäyntiin tai heidän oikeutensa esiintyä siellä ole yhtä pitkälle vietyä kuin esimerkiksi asianomistajan oikeudet suomalaisessa kansallisessa rikosprosessissa ovat. Yhtä selvää toisaalta on, että verrattuna tiettyihin kansallisiin, erityisesti common law-oikeusjärjestelmiin, uhrin oikeudet osallistua oikeudenkäyntiin tulevat olemaan niissä omaksuttuja laajempia.

Uhrien oikeuksista esittää näkökohtia prosessissa määrätään 68 artiklan 3 kappaleen yleismääräyksen lisäksi erikseen 15 artiklan 3 kappaleessa, 19 artiklan 3 kappaleessa, 75 artiklan 3 kappaleessa sekä 82 artiklan 4 kappaleessa.

Artiklan 4 kappale sisältää määräyksen siitä, että uhreja ja todistajia varten perustettu yksikkö voi neuvoa syyttäjää ja tuomioistuinta kaikkien asianmukaisten suojelutoimenpiteiden toteuttamisessa. Uhreja ja todistajia varten perustettavan yksikön perustamisesta kirjaamon yhteyteen on määräys 43 artiklan 6 kappaleessa.

Artiklan 5 kappale sisältää määräyksiä siitä, että syyttäjä voi ennen varsinaista oikeudenkäyntiä todistajan tai hänen perheensä suojaamiseksi olla paljastamatta tiettyä todistetta tai tietoa. Tämän määräyksen avulla voidaan esimerkiksi todistajan henkilöllisyys pitää salassa tutkinnan ja oikeudenkäynnin valmisteluvaiheen ajan. Mikäli tällaiseen todistajansuojaa koskevaan toimenpiteeseen ryhdytään, asianomaisen todisteen tai tiedon sijasta syyttäjä ilmoittaa vain tiivistelmän niistä. Tähänkään toimenpiteeseen ryhtyminen ei saa vaikuttaa syytetyn oikeuksiin eikä oikeudenmukaiseen ja puolueettomaan oikeudenkäyntiin.

Artiklan 6 kappale oikeuttaa jokaisen valtion pyytämään tarvittavia suojelutoimenpiteitä virkamiestensä tai edustajiensa suojelemiseksi sekä luottamuksellisten tai arkaluontoisten tietojen suojaamiseksi.

69 artikla. Todistelu.. Perussääntö sisältää myös yhden suhteellisen lyhyen artiklan todistelusta tuomioistuimessa. Tähän artiklaan sisältyy vain muutama keskeinen todistelumenettelyyn liittyvä määräys ja loput yksityiskohtaisemmat säännökset tulevat olemaan myöhemmin hyväksyttävissä tuomioistuimen menettely- ja todistelusäännöissä.

Artiklan 1 kappaleessa on määräys siitä, että todistajan on annettava todistajanvakuutus ennen todistamistaan. Artiklan 2 kappale määrää, että pääsäännön mukaan todistajan on annettava kertomuksensa oikeuden edessä henkilökohtaisesti. Poikkeuksena tästä on mainittu 68 artiklan määräykset sekä se, mitä menettely- ja todistelusäännöissä määrätään asiasta. Lisäksi 2 kappaleen mukaan tuomioistuin voi sallia todistajanlausuntojen antamisen suullisesti tai nauhoitettuna video- tai audiotekniikan avulla. Samoin asiakirjojen ja kirjallisten pöytäkirjan jäljennösten esittäminen on sallittua sen mukaan kuin perussäännössä sekä menettely- ja todistelusäännöissä määrätään. Kappaleessa on määrätty, ettei näihin todistelutapoihin turvautuminen saa vaikuttaa syytetyn oikeuksiin.

Artiklan 3 kappale sisältää periaatteellisesti tärkeän määräyksen siitä, kenellä on oikeus ja velvollisuus hankkia asiassa tarpeellista todistelua. Siinä todetaan, että asianosaiset voivat esittää todistelua sen mukaan kuin 64 artiklassa määrätään. Tämän lisäksi myös tuomioistuimella on oikeus pyytää kaiken sellaisen todistelun esittämistä, jonka se katsoo olevan tarpeen totuuden selville saamiseksi. Määräys estää sen, että asianosaiset voisivat sopia siitä, ettei jotakin tuomioistuimen mielestä tärkeää todistelua esitettäisi lainkaan oikeudenkäynnissä. Muotoilun tarkoituksena on sanoa, ettei tuomioistuin voi suoraan itse määrätä uutta todistelua esitettäväksi, mutta se voi määrätä asianosaisen tuomaan uutta todistelua.

Artiklan 4 kappale sisältää yleisen määräyksen siitä, miten tuomioistuin ottaa todistelua huomioon. Sen mukaan tuomioistuin, sen mukaan kuin todistelu- ja menettelysäännöissä määrätään, voi päättää todisteiden merkityksellisyydestä ja hyödynnettävyydestä ottaen huomioon muun muassa todisteiden näyttöarvon ja sen, mikä vaikutus todisteella olisi oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin tai oikeudenmukaiseen todistajanlausunnon arviointiin. Kappaleen sisältö on kompromissi neuvotteluista, joissa sekä civil law että common law-maiden todistusoikeusjärjestelmien edustajat ovat olleet edustettuina. Kappale sisältää elementtejä molemmista oikeuskulttuureista.

Artiklan 5 kappale määrää, että tuomioistuin ottaa huomioon ja kunnioittaa todistelu- ja menettelysäännöissä tarkemmin määrättyjä todistajan vaitiolo- tai kieltäytymisoikeuksia eli privilegioita. Perussääntöön ei otettu nimenomaisesti yhtään yksilöityä todistajan kieltäytymisoikeutta koskevaa määräystä. Näistä tullaan määräämään vasta menettely- ja todistelusäännöissä. Ainakin syytetyn oikeudenkäyntiasiamiehen, lääkärin ja papin kieltäytymisoikeudet tullevat mukaan menettely- ja todistelusääntöjen kieltäytymisoikeusmääräyksiin.

Artiklan 6 kappaleen mukaan siitä mikä on yleisesti tunnettua, ei vaadita näyttöä, mutta tällainen yleisesti tunnettu tosiasia voidaan ottaa huomioon asiaa ratkaistaessa. Artiklan 7 kappale sisältää kriteerit sille, milloin todisteet eivät ole hyväksyttävissä. Jos todiste on saatu perussäännön määräysten tai kansainvälisesti tunnustettujen ihmisoikeuksien vastaisesti ja näiden määräysten rikkominen kyseenalaistaa oleellisesti asianomaisen todisteen luotettavuuden tai todisteiden hyväksyminen olisi ristiriidassa tai vakavasti vaarantaisi oikeudenkäynnin puolueettomuuden, ei todistetta hyväksytä.

Artiklan 8 kappale sisältää määräyksen siitä, että päättäessään valtion keräämien todisteiden merkityksestä tai hyväksyttävyydestä tuomioistuin ei päätä valtion kansallisen lain soveltamisesta. Tuomioistun soveltaa vain perussääntöä ja sen 21 artiklan mukaan määräytyvää sovellettavaa oikeutta.

70 artikla. Rikokset oikeudenkäyttöä vastaan. Artikla sisältää määräykset siitä, mitä pidetään rikoksina oikeudenkäyttöä vastaan. Vähäisemmät oikeudenkäyttöä vastaan kohdistuvat teot katsotaan vain epäasialliseksi käyttäytymiseksi tuomioistuimessa, joista on määräykset 71 artiklassa.

Artiklan 1 kappaleessa määritellään teot, joita on pidettävä rikoksina oikeudenkäyttöä vastaan. Kappaleessa määrätään myös, että tuomioistuimella on toimivalta käsitellä nämä rikokset. Ne ovat rangaistavia vain tahallisina tekoina. Ensimmäisenä rikoksena kappaleen a kohdassa on määritelty perättömän lausuman antaminen. Kohdassa b rikokseksi määritellään sellaisen todisteen esittäminen, jonka asianosainen tietää olevan väärä tai väärennetty. Todistajan lahjominen, todistajan esiintymisen tai todistajanlausunnon estäminen tai siihen puuttuminen, todistajalle kostaminen todistajanlausunnon vuoksi tai todisteiden tuhoaminen, todisteiden muuttaminen tai niiden keräämiseen puuttuminen on rangaistavaa kohdan c nojalla. Kohdassa d rikoksiksi määritellään tuomioistuimen virkamiehen estäminen, uhkailu tai lahjominen tarkoituksena pakottaa tai taivutella kyseinen virkamies jättämään virkatehtävänsä hoitamatta tai hoitamaan se epäasianmukaisesti. Kohdissa e ja f rikoksina todetaan tuomioistuimen virkamiehelle kostaminen tämän hoitamien tehtävien vuoksi, lahjonnan yrittäminen tai lahjuksen ottaminen tuomioistuimen virkamiehenä virkatehtävien hoitamisen yhteydessä. Tuomioistuimen virkamiehellä tarkoitetaan henkilöä, joka on virkamiehenä 34 artiklan mukaisessa tuomioistuimen elimessä. Näihin kuluu myös syyttäjä, kirjaaja ja heidän henkilökuntansa.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että ne periaatteet ja menettelytavat, joita noudatetaan käytettäessä tuomioistuimen toimivaltaa tässä artiklassa tarkoitettujen rikosten osalta, tullaan määrittelemään tuomioistuimen menettely- ja todistelusäännöissä. Tämän artiklan määräyksien toimeenpanon osalta kansainvälisen oikeusavun ja yhteistyön tarjoamista koskevia ehtoja sääntelee sen valtion kansallinen lainsäädäntö, josta oikeusapua on pyydetty.

Artiklan 3 kappaleessa on määrätty rangaistuksista tämän artiklan tarkoittamista rikoksista. Kappaleen mukaan kun henkilön todetaan syyllistyneen rikokseen, tuomioistuin voi määrätä seuraamukseksi korkeintaan viiden vuoden pituisen vankeusrangaistuksen tai sakon sen mukaan kuin menettely- ja todistelusäännöissä määrätään. Tuomioistuin voi myös tuomita yhtä aikaa sekä vankeus- että sakkorangaistuksen.

Artiklan 4 kappaleen a kohdassa todetaan, että kunkin sopimusvaltion on ulotettava rikoslakinsa koskemaan tässä artiklassa tarkoitettuja oikeudenkäyttöön kohdistuvia rikoksia, jotka on tehty sen alueella tai joihin sen kansalaisuutta oleva henkilö on syyllistynyt ja jotka olisivat oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvia rikoksia kohdistuessaan asianomaisen valtion omia tutkinta- ja tuomioistuinmenettelyjä kohtaan.

Tämä muotoilu ei edellytä sopimusvaltioilta sitä, että ne kriminalisoisivat 70 artiklan 1 kappaleessa luetellut rikokset, ellei kyseisiä tekoja ole jo kansallisessa laissa kriminalisoitu kohdistuessaan kansallisen tutkinnan- tai oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen. Määräyksessä sen sijaan edellytetään, että sopimusvaltiot ulottavat kansallisen lainsäädäntönsä oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvat rikokset myös tekoihin jotka kohdistuvat Kansainväliseen rikostuomioistuimeen, mikäli rikos on tehty sen alueella tai sen kansalaisuutta oleva henkilö on rikokseen syyllistynyt.

Tutkinnan tai oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvaa rikosta ei ole perussäännössä määritelty. Näitä ovat Suomen rikoslain kannalta seuraavat rikoslain 15 luvussa tarkoitetut rikokset oikeudenkäyttöä vastaan: perätön lausuma tuomioistuimessa, perätön lausuma viranomaismenettelyssä, törkeä perätön lausuma tuomioistuimessa, tuottamuksellinen perätön lausuma, yritetty yllytys perättömään lausumaan, väärä ilmianto, todistusaineiston vääristeleminen, törkeä todistusaineiston vääristeleminen sekä oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen. Tutkinnan tai oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvina rikoksina on myös pidettävä rikoslain 16 luvun 1-3 §:ssä tarkoitettuja virkamiehen väkivaltaista vastustamista, virkamiehen vastustamista ja haitantekoa virkamiehelle sekä saman luvun 13 ja 14 §:ssä tarkoitettuja lahjuksen antamista ja törkeää lahjuksen antamista kun ne kohdistuvat rikostuomioistuimen palveluksessa olevaan. Tällaisia rikoksia ovat myös rikoslain 40 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitetut lahjuksen ottaminen ja törkeä lahjuksen ottaminen. Nämä edellä mainitut teot on kriminalisoitava kohdistuessaan rikostuomioistuinta kohtaan tai koskiessaan rikostuomioistuimen virkamiestä.

Suomen rikoslain 1 luvun 1 §:n perusteella rikoslain säännökset koskevat täällä tehtyjä rikoksia ja 1 luvun 6 §:n perusteella Suomen kansalaisen myös muualla tekemiä rikoksia. Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoksiin sovelletaan kuitenkin niin sanottua kaksoisrangaistavuuden vaatimusta. Rikoslain 1 luvun 11 §:n perusteella milloin rikos on tehty vieraan valtion alueella, Suomen lain soveltaminen voidaan perustaa saman luvun 6 §:ään vain, jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Rikoksesta ei silloin Suomessa saa tuomita ankarampaa seuraamusta kuin siitä tekopaikan laissa säädetään.

Tuomioistuimen perussäännössä edellä mainitut teot on kriminalisoitu ja oletettavaa on, että myös Alankomaat, jossa tämän tyyppiset rikokset käytännössä voisivat tapahtua, tulee muuttamaan lainsäädäntöään vastaavasti. Kuitenkin Suomen kriminalisointivelvollisuuden voidaan periaatteessa katsoa ulottuvan myös niihin tekoihin, jotka tehdään minkä tahansa vieraan valtion alueella. Tästä syystä edellä mainitut tutkinnan tai oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvat rikokset tulee säätää rangaistaviksi kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta riippumatta. Rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momentissa on luettelo niistä rikoksista, joihin tätä kaksoisrangaistavuuden vaatimusta ei sovelleta. Tähän luetteloon on lisättävä nämä edellä mainitut rikokset.

Jo voimassa olevassa rikoslain 15 luvun 12 §:ssä on säännös, joka koskee ulkomailla tehtyä perätöntä lausumaa. Sen mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä sovellettaessa tuomioistuimella tarkoitetaan myös Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjalla perustettua Kansainvälistä tuomioistuinta ja muuta mainitun järjestön asettamaa tuomioistuinta.

Artiklan 4 kappaleen b kohdassa on määräys siitä, että tuomioistuin voi pyytää, harkitessaan sen asiamukaiseksi, että sopimusvaltio huolehtii tässä artiklassa tarkoitetun rikoksen syyttämisestä. Tuomioistuimella on siis harkintavalta siitä, huolehtiiko se itse sen oikeudenkäyttöä vastaan tehdyn rikoksen tuomitsemisesta vai pyytääkö se sopimusvaltiota huolehtimaan asiasta. Mikäli kansalliset viranomaiset huolehtivat asiasta, on artiklassa vielä määräys siitä, että asialle tulee antaa riittävä etusija kansallisessa menettelyssä. Sen mukaan asiaa on käsiteltävä huolellisesti ja sen käsittelylle on annettava riittävät voimavarat, jotta se voidaan käsitellä tehokkaasti.

71 artikla. Seuraamukset epäasiallisesta käyttäytymisestä tuomioistuimessa. Erotukseksi vakavimmista teoista tuomioistuinta tai sen oikeudenkäyttöä vastaan, jotka on mainittu edellä 70 artiklassa, tämä artikla puolestaan sisältää määräyksiä seuraamuksista sille, joka vähäisemmällä tavalla häiritsee oikeutta.

Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuin voi määrätä hallinnollisen järjestysrangaistuksen tuomioistuimessa läsnäolevalle henkilölle, joka syyllistyy epäasialliseen käyttäytymiseen oikeudessa. Tällaista epäasiallista käyttäytymistä voi olla oikeuden istunnon häiritseminen tai se, että henkilö tahallisesti jättää noudattamatta tuomioistuimen antamia määräyksiä. Seuraamus tällaisesta käyttäytymisestä voi olla väliaikainen tai pysyvä poistaminen oikeussalista, sakko taikka muu vastaava seuraamus sen mukaan kuin menettely- ja todistelusäännöissä määrätään. Seuraamus ei saa kuitenkaan olla vankeusrangaistus. Artiklan 2 kappaleessa on määräys siitä, että tarkemmasta menettelystä määrättäessä 1 kappaleessa tarkoitettuja seuraamuksia tullaan määräämään menettely- ja todistelusäännöissä.

72 artikla. Kansallista turvallisuutta koskevien tietojen suojeleminen. Artikla sisältää menettelytapasäännöt sille, miten tuomioistuin toimii tilanteessa, jossa prosessissa käsitellään tietoja, joiden paljastuminen vaikuttaisi valtion kansalliseen turvallisuuteen. Artiklan määräykset olivat perussäännön sisältöneuvotteluissa suuren poliittisenkin mielenkiinnon kohteena ja artiklasta tuli hyvin yksityiskohtainen ja pitkä. Artiklan tarkoituksena on ottaa realistisesti huomioon se lähtökohta, ettei valtioiden kansalliseen turvallisuuteen liittyviä näkökohtia voida oikeudenkäynnissä unohtaa. Ilman tämäntyyppistä sääntelyä valtioiden halukkuus antaa arkaluonteisissa asioissa oikeusapua tuomioistuimelle, voisi olla hyvin vähäistä. Toisaalta tulee ottaa myös huomioon, että yksittäisen valtion kansalliseen turvallisuuteen liittyvien näkökohtien vastapainona saattavat olla erittäin tärkeät vastakkaiset intressit. Tuomioistuimessa käsiteltävissä asioissa on kysymys kaikkein vakavimmista kansainvälisistä rikoksista. Näin ollen paitsi syytetyn tai uhrien oikeusturvan niin myös koko kansainvälisen yhteisön näkökulmasta yksittäisen valtion kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä intresseistä tulisi voida jossakin määrin luopua.

Artikla luo menettelytavat näiden vastakkaisten näkökohtien huomioonottamiselle. Artiklan määräykset sisältävät yhdessä 93 artiklan 4 kohdan kanssa ainoan poikkeuksen sopimusvaltion muutoin perussäännössä asetettuun velvollisuuteen täyttää tuomioistuimen oikeusapupyyntöihin.

Artiklan 1 kappale pyrkii määrittämään artiklan soveltamisalan. Sen mukaan artiklaa sovelletaan tapauksiin, joissa valtion tietojen tai asiankirjojen paljastaminen kyseisen valtion mielestä vaikuttaisi sen kansallista turvallisuutta koskeviin etuihin. Keskeistä artiklassa on se lähtökohta, että ensikädessä jokainen valtio itse määrittää, mikä tieto tai asiakirja voi vaikuttaa sen kansalliseen turvallisuuteen. Kansallisen turvallisuuden käsitettä ei ole perussäännössä määritelty. Artiklan 1 kappaleessa luetellaan ne perussäännön kohdat, joiden kohdalla 72 artikla voi tulla sovellettavaksi. Nämä ovat: 56 artiklan 2 ja 3 kappaleet (esitutkintajaoston valtuudet), 61 artiklan 3 kappale (syytteiden vahvistaminen), 64 artiklan 3 kappale (oikeudenkäyntijaoston valtuudet), 67 artiklan 2 kappale (syytettä vastaan puhuvien todisteiden paljastaminen), 68 artiklan 6 kappale (valtion pyynnöt suojelutoimenpiteistä), 87 artiklan 6 kappale (hallitustenvälisten järjestöjen hallinnassa olevat tiedot) ja 93 artikla (oikeusapu). Tämän lisäksi artiklan määräykset soveltuvat myös muihin tapauksiin, jossa sellainen tietojen paljastaminen jossakin muussa prosessin vaiheessa tulee esille.

Artiklan 2 kappale laajentaa artiklan soveltamisalaa vielä niin, että siihen kuuluvat myös tilanteet, joissa yksittäinen henkilö kieltäytyy antamasta tietoja tai on siirtänyt asian valtion käsiteltäväksi vedoten siihen, että tietojen antaminen vaikuttaa kansallista turvallisuutta koskeviin etuihin. Artiklan 3 kappaleen mukaan tämän artiklan määräykset eivät vaikuta niihin luottamuksellisuutta koskeviin vaatimuksiin, joita sovelletaan 54 artiklan 3 kappaleen e tai f kohdan nojalla tai 73 artiklan soveltamiseen.

Artiklan 4 kappaleessa oikeutetaan sellainen valtio, jonka mielestä sen kansalliseen turvallisuuteen liittyvää tietoa paljastetaan tai todennäköisesti tullaan paljastamaan jossakin oikeudenkäynnin vaiheessa, puuttumaan asiaan. Tällainen valtio voi vaatia, että kysymys ratkaistaan tämän artiklan menettelyn mukaisesti.

Artiklan 5 kappale sisältää määräykset siitä, että ensisijassa valtion turvallisuuteen liittyvä ongelma pyritään saamaan ratkaistua neuvotteluteitse ja yhteistyön keinoin. Valtion on ryhdyttävä kaikkiin kohtuullisiin toimenpiteisiin asian ratkaisemiseksi yhteistyössä. Artiklan 5 kappaleessa luetellaan keinoja, joilla yhteisymmärrys voitaisiin saavuttaa. Ensinnäkin pyyntöä voidaan muuttaa tai selventää. Tuomioistuin voi myös tehdä ratkaisun siitä, ovatko pyydetyt tiedot tai todisteet merkityksellisiä asiassa. Samoin tuomioistuin voi ratkaista sen, voidaanko asiassa merkitykselliset todisteet hankkia muualta kuin pyynnön vastaanottaneesta valtiosta. Tieto tai todisteet voidaan myös pyrkiä saamaan muualta tai toisessa muodossa. Lisäksi voidaan pyrkiä sopimukseen sellaista ehdoista, joiden täyttyessä valtio voisi tiedot luovuttaa. Tällaisia ehtoja voivat olla muun muassa tiivistelmien tai toimitettujen versioiden käyttäminen, rajoitukset tietojen luovuttamiseen oikeudenkäynnin osapuolille, oikeudenkäynnin julkisuuden rajoittaminen, tietojen vastaanottaminen ilman, että asianosainen on läsnä tai muun perussäännössä tai menettely- ja todistelusäännöissä sallitun suojelutoimenpiteen käyttäminen.

Jos mikään edellisessä kappaleessa tarkoitettu keino ei riitä, artiklan 6 ja 7 kappaleet sisältävät määräykset asian etenemisestä tämän jälkeen. Kappaleen 6 mukaan valtion katsoessa edelleen, ettei se voi luovuttaa tietoja, sen on ilmoitettava asiasta syyttäjälle tai tuomioistuimelle. Valtion on myös perusteltava kantansa. Perusteluja ei kuitenkaan tarvitse ilmoittaa, mikäli nämä perustelut itsessään vaikuttaisivat valtion kansalliseen turvallisuuteen.

Artiklan 7 kappale määrää, että tuomioistuin voi tämän jälkeen, mikäli se edelleen katsoo todisteiden olevan tarpeellisia syytetyn syyllisyyden tai syyttömyyden osoittamiseksi, ryhtyä seuraaviin toimenpiteisiin. Menettelytapoja on kaksi. Ensimmäinen menettelytapa tulee noudatettavaksi, mikäli tietojen tai asiakirjan luovuttamista pyydetään osassa 9 tarkoitetun oikeusapupyynnön nojalla tai edellä tämän artiklan 2 kappaleessa tarkoitetussa tilanteessa ja valtio on vedonnut 93 artiklan 4 kappaleessa tarkoitettuun kieltäytymisperusteeseen, eli kansallisen turvallisuuteen. Tällöin tuomioistuin voi ensinnäkin pyytää lisäneuvotteluja tai myös pitää tarvittaessa valtion esittäminen näkökohtien harkitsemista varten ei-julkisen istunnon ilman, että asianosainen on siinä läsnä. Tämän jälkeen tai myös heti ilman lisätoimenpiteitä tuomioistuin voi, katsoessaan, ettei valtio käyttäydy sen perussääntöön perustuvien velvoitteiden mukaisesti, saattaa asian sopimusvaltioiden kokouksen käsiteltäväksi 87 artiklan 7 kappaleen mukaisesti. Tuomioistuimen on perusteltava ratkaisunsa. Lisäksi tuomioistuin voi varsinaisessa syytettyä koskevassa oikeudenkäynnissä tehdä sellaisen päätelmän tosiseikan olemassaolosta, joka on olosuhteet huomioonottaen asianmukainen. Tämän ensimmäisen menettelytavan noudattaminen merkitsee sitä, ettei tuomioistuin voi määrätä tietoa tai todistetta luovutettavaksi. Artiklan määräys siitä, että tuomioistuin voi tällaisessa tilanteessa tehdä asianmukaisen johtopäätöksen tosiseikan olemassaolosta, pyrkii minimoimaan niitä haittoja, joita tietojen saamatta jääminen oikeudenkäynnille aiheuttaa.

Toinen menettelytapa tulee noudatettavaksi kaikissa muissa tilanteissa. Tämä voi tarkoittaa tilanteita, jolloin tieto tai todisteet ovat jo tuomioistuimella, tai sitten puolustuksen tai kolmannen tahon hallussa. Näissä tilanteissa tuomioistun voi määrätä, että asiakirja tai tieto on luovutettava. Mikäli tuomioistuin ei näin määrää, se voi tässäkin tapauksessa tehdä syytettyä koskevassa oikeudenkäynnissä sellaisen päätelmän tosiseikan olemassaolosta, joka on olosuhteet huomioonottaen asianmukainen.

73 artikla. Kolmannen osapuolen antamat tiedot ja asiakirjat. Artikla sisältää edelliseen artiklaan liittyviä määräyksiä tilanteesta, jolloin tiedot tai asiakirjat ovat muun kuin sen valtion hallussa, joka vetoaa kansalliseen turvallisuuteen. Myös tällaisessa tilanteessa kansalliseen turvallisuuteen vetoava valtio on oikeutettu 72 artiklassa määriteltyyn menettelyyn.

Artiklan mukaan jos tuomioistuin pyytää sopimusvaltiota luovuttamaan tämän hallussa olevan asiakirjan tai tiedon, jonka valtio, hallitustenvälinen järjestö tai kansainvälinen järjestö on paljastanut tälle luottamuksellisesti, valtion on ennen tietojen luovuttamista tuomioistuimelle pyydettävä tietojen antajan lupaa niiden paljastamiselle. Jos tietojen alkuperäinen antaja on sopimusvaltio, se voi joko suostua tietojen antamiseen tai sitten ryhdytään 72 artiklan mukaiseen menettelyyn. Mikäli alkuperäinen tietojen antaja ei ole sopimusvaltio ja tuo kolmas valtio ei suostu tietojen paljastamiseen, pyynnön vastaanottaneen valtion on ilmoitettava tuomioistuimelle, ettei se voi tietoja luovuttaa. Aikaisempi velvoite pitää asiakirjat tai tiedot luottamuksellisena näin ollen säilyy muuttumattomana. Tämän artiklan määräykset soveltuvat myös tilanteeseen, jossa kysymys ei ole kansallisesta turvallisuudesta.

74 artikla. Päätöksentekoa koskevat vaatimukset. Artikla sisältää eräitä määräyksiä tuomioistuimen päätöksenteosta. Artiklan 1 kappaleessa on määräys välittömyysperiaatteen noudattamisesta tuomioistuimessa. Sen mukaan oikeudenkäyntijaoston kaikkien tuomareiden on oltava läsnä kaikissa käsittelyn vaiheissa ja päätösneuvottelussa. Tämä määräys koskee siis prosessin oikeudenkäyntivaihetta. Esitutkintajaosto käsittelee erikseen asian valmisteluvaiheita tuomioistuimessa. Oikeudenkäyntijaostoon kuuluu 39 artiklan 2 kappaleen b kohdan ii alakohdan mukaan kolme jäsentä. Koska läsnäolovelvoite on ehdoton, artiklassa on määräys siitä, että puheenjohtajisto voi tarvittaessa määrätä yhden tai useamman sijais- eli varalla olevan tuomarin osallistumaan kaikkiin oikeudenkäynnin vaiheisiin. Tällainen sijaistuomari, joka on ollut koko prosessin ajan läsnä, voidaan kutsua korvaamaan oikeudenkäyntijaoston jäsenen, jos tämä ei voi jatkaa asian käsittelyä. Sijaistuomarijärjestelmä on luotu sitä tilannetta varten, että oikeudenkäynnin ollessa hyvin laaja ja pitkä voi oikeudenkäyntijaoston jäsenelle tulla sen aikana jokin pakottava este eikä hän voi jatkaa asian käsittelyä. Mikäli sijaistuomari on seurannut prosessin kulkua, hänet voidaan ottaa jäseneksi, eikä oikeudenkäyntiä tarvitse aloittaa alusta. Vastaava järjestelmä on mahdollinen myös Suomen käräjäoikeuksissa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan oikeudenkäyntijaoston ratkaisun on perustuttava sen suorittamaan todisteiden ja koko oikeudenkäyntimenettelyn arviointiin. Todisteiden arviointi tarkoittaa luonnollisesti esimerkiksi oikeudenkäynnissä esitettyjen asiakirjojen, todistajan- tai asiantuntijakertomusten arviointia sekä katselmuksen huomioon ottamista. Kappaleen määräys siitä, että myös koko oikeudenkäyntimenettelyä on arvioitava, voi tarkoittaa sitä, että huomioon on otettava myös se, mitä itse oikeudenkäynnissä on tapahtunut. Tällainen huomioon otettava seikka voi esimerkiksi olla syytetyn tai uhrin kertomuksen muuttuminen oikeudenkäynnin aikana. Samoin syytetyn käyttäytymistä oikeudenkäynnin aikana voidaan tietyssä määrin arvioida näyttönä jutussa. Tuomioistuimessa on käytössä vapaan näytön arvioinnin periaatteet.

Tuomioistuimessa on voimassa syytesidonnaisuuden periaate ja kappaleen mukaan ratkaisun on perustuttava vain niihin tosiasioihin ja olosuhteisiin, jotka on kuvattu syytteessä tai sen mahdollisessa muutoksessa tai tarkistuksessa. Välittömyys- ja kontradiktorinen periaate on voimassa myös todistelun osalta ja siksi tuomioistuimen on perustettava ratkaisunsa ainoastaan siihen näyttöön, joka on sille oikeudenkäynnissä esitetty ja johon asianosaiset ovat oikeudenkäynnissä ottaneet kantaa. Kantaa ottamiseksi tässä voi riittää sekin, että todistelu on esitetty oikeudenkäynnissä ja kaikilla asianosaisilla on ollut mahdollisuus esittää siitä kysymyksiä tai kommentoida asiaa siten kuin oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluu, vaikka kukaan asianosaisista ei tosiasiassa ole ottanut kantaa asiaan.

Artiklan 3 kappaleen mukaan tuomareiden on ratkaisua tehdessään pyrittävä yksimielisyyteen ja jos se ei onnistu, ratkaisu tehdään yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Oikeudenkäyntijaoston ollessa kysymyksessä tämä tarkoittaa kahta tuomaria kolmesta. Artiklan 4 kappaleen mukaan oikeudenkäyntijaoston päätösneuvottelu on salainen.

Artiklan 5 kappaleessa on määräykset siitä, että tuomio on annettava kirjallisena ja sen on sisällettävä todistelua ja johtopäätöksiä koskevat perustellut lausumat kokonaan. Vaikka ratkaisusta olisi äänestetty, tuomio on annettava yhtenä asiakirjana, jossa vähemmistön mielipiteet ovat mukana. Vähemmistön mielipiteitä ei siis voida liittää erilliseen asiakirjaan. Ratkaisu tai sen tiivistelmä on annettava julkisessa istunnossa.

75 artikla. Uhrien hyvitykset. Kansainvälinen rikostuomioistuin voi myös antaa ratkaisuja uhrien hyvittämisestä mukaanlukien heille maksettavista korvauksista. Ratkaisut voidaan panna täytäntöön jäsenvaltioissa. Artikla sisältää uhreille määrättäviä hyvityksiä koskevat perusmääräykset. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuimen on laadittava periaatteet, jotka koskevat uhrien tai heidän oikeudenomistajiensa hyvityksiä. Kappaleen sanamuoto, jonka mukaan myös vastaaville henkilöille kuin uhreille itselleen voidaan määrätä hyvityksiä, tarkoittaa sitä, että myös sellaiset henkilöt, jotka vain välillisesti kärsivät rikoksesta, voivat saada hyvitystä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi uhrin omaiset. Hyvityksen käsite on laaja ja siihen kuuluu ennallistaminen, vahingonkorvaus ja kuntoutus. Vastaavat käsitteet on määritelty Yhdistyneiden Kansakuntien uhrien oikeuksia koskevassa julistuksessa vuodelta 1985 ja tätä julistusta voidaan hyödyntää tulkittaessa artiklan määräyksiä. Näin ollen ennallistamisella voidaan tarkoittaa omaisuuden tai esimerkiksi kansalaisoikeuksien palauttamista (status quo ante). Vahingonkorvaus puolestaan tarkoittaa aiheutettujen taloudellisten vahinkojen korvaamista. Kuntoutus voi puolestaan tarkoittaa esimerkiksi lääketieteellistä tai henkistä hoitoa. Hyvityskäsite voi kattaa edellä sanottujen ohella esimerkiksi julkisen anteeksipyynnön.

Tuomioistuin voi antaa myös konkreettisen ratkaisun hyvitystä koskevasta kysymyksestä, jos sitä vaaditaan tai erityisestä syystä myös omasta aloitteestaan. Tällöin tuomioistuin määrää konkreettisesti edellä sanottujen periaatteiden nojalla vahinkojen, menetysten ja kärsimysten laajuuden ja määrän.

Artiklan 2 kappaleen määräyksen mukaan tuomioistuin voi määrätä tuomitun henkilön maksamaan, muutoin tekemään tai suorittamaan edellä sanottuja hyvityksiä. Tarvittaessa tuomioistuin voi myös määrätä hyvitykset suoritettavaksi 79 artiklassa tarkoitetun rahaston kautta.

Artiklan 3 kappaleessa on menettelyllinen määräys hyvitysasian käsittelystä tuomioistuimessa. Kappaleen mukaan tuomioistuin voi pyytää tuomittua henkilöä, uhreja tai muita asiasta kiinnostuneita henkilöitä tai valtioita esittämään näkökohtansa tästä kysymyksestä. Mikäli näkökohtia pyydetään, ne on otettava huomioon asiaa ratkaistaessa. Hyvitysasian käsittelystä tuomioistuimessa laaditaan tarkempia määräyksiä menettely- ja todistelusäännöissä.

Artiklan 4 kappaleessa on määräyksiä siitä, että tuomioistuin voi turvautua 93 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin oikeusapupyyntöihin hyvityskysymystä tutkittaessa. Tällainen oikeusapu voi erityisesti olla tarpeellista, kun pyritään turvaamaan hyvitystuomion myöhempi täytäntöönpano. Oikeusapu voi näin ollen tarkoittaa esimerkiksi pyyntöä etsiä tai takavarikoida tuomitun omaisuutta. Artiklan määräyksen mukaan oikeusapuun voidaan kuitenkin turvautua vasta sen jälkeen kun syytetty on jo todettu syylliseksi. Tätä ajankohtaa ennen turvaamistoimityyppiseen oikeusapuun vastaavassa tarkoituksessa voidaan turvautua 57 artiklan 3 kappaleen e kohdan nojalla.

Artiklan 5 kappale sisältää määräyksen hyvitystuomion täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa. Sopimusvaltiot velvoitetaan panemaan hyvitystuomiot täytäntöön soveltuvin osin 109 artiklan tarkoittamalla tavalla. Artiklassa 109 määrätään sakkojen ja menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta. Tämä tarkoittaa, että korvauksensaaja voi hakea hyvitystuomion täytäntöönpanoa jäsenvaltiosta sen kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Artiklan 6 kappale sisältää määräyksen siitä, etteivät tämän artiklan määräykset vaikuta uhrien oikeuksiin kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan. Tällainen lauseke on yleinen kansainvälisissä ihmisoikeusinstrumenteissa. Se on tarpeen, sillä kansallisissa ja kansainvälisissä normeissa on eroja sen suhteen, miten uhrien hyvityskysymyksiä on säännelty. Artiklan 6 kappaleen määräyksen nojalla tällöin noudatetaan uhrille edullisinta vaihtoehtoa.

76 artikla. Rangaistuksen määrääminen. Artikla sisältää määräyksiä tuomioistuimessa syyksilukevan tuomion jälkeen tapahtuvasta erityisestä menettelystä, jossa syytetylle määrätään rangaistus. Tällainen syyllisyyskysymykseen keskittyvästä prosessista erillinen rangaistuksen määräämistä koskeva tuomioistuinmenettelyn vaihe on yleinen esimerkiksi common law-maissa.

Artiklan 1 kappale sisältää yleisen määräyksen siitä, että oikeudenkäyntijaoston on, sen jälkeen kun henkilö on todettu syylliseksi, määrättävä hänelle asianmukainen rangaistus. Tätä ratkaisua tehtäessä on otettava huomioon sellainen esitetty todistelu, jolla on rangaistuksen lajivalinnalle tai mittaamiselle merkitystä. Rangaistuksen mittaamisperusteet määritellään tarkemmin 78 artiklassa ja laadittavissa menettely- ja todistelusäännöissä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan oikeudenkäyntijaosto voi pitää erillisen istunnon rangaistuksen määräämistä varten. Tämä kutsutaan koolle joko syytetyn tai syyttäjän vaatimuksesta tai mikäli tällaista vaatimusta ei esitetä, oikeudenkäyntijaosto voi pitää istunnon myös omasta aloitteestaan. Istunnossa otetaan vastaan rangaistuksen kannalta merkityksellistä todistelua ja kuullaan asianosaisia. Esimerkiksi syyllisyyskysymystä ei voida enää tässä oikeudenkäynnin vaiheessa riitauttaa. Menettelystä on tarkemmat määräykset menettely- ja todistelusäännöissä. Artikla ei sen sanamuodon mukaan koske tilanteita, jossa syyllisyys on tunnustettu 65 artiklan mukaisesti. Kuitenkin myös näissä tilanteissa rangaistuksen määrää koskevaa näyttöä pitää voida ottaa vastaan. Tämä tapahtunee sitten syyllisyyden tunnustamista koskevassa menettelyssä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sovellettaessa 2 kappaletta edellä 75 artiklassa määrätyn menettelyn mukaisesti esitetyt näkökohdat otetaan siinä huomioon tai, jos se on tarpeellista, pidetään vielä erillinen istunto. Tässä mainitut näkökohdat tarkoittavat 75 artiklan 3 kohdan nojalla esitettyjä näkökohtia.

Artiklan 4 kappaleen mukaan rangaistus on annettava julkisesti ja mikäli mahdollista syytetyn läsnäollessa.

Osa 7. Rangaistukset

77 artikla. Sovellettavat rangaistukset. Artiklan 1 kappaleen mukaan vankeusrangaistus on pääasiallinen seuraamus tuomittaessa seuraamusta 5 artiklassa tarkoitetuista rikoksista eli joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan, sotarikoksista tai hyökkäysrikoksista. Tuomioistuimella on käytössään kaksi vaihtoehtoa vankeusrangaistuksen tuomitsemisessa. Tuomioistuin voi tuomita joko vankeutta määräajaksi, enintään 30 vuodeksi (a kohta) tai erityisestä syystä elinkaudeksi (b kohta). Elinkautista vankeusrangaistusta voidaan käyttää vain silloin, kun kyseessä on äärimmäisen törkeä rikos ja kun rikoksentekijän henkilökohtaiset olosuhteet puoltavat kyseisen rangaistuksen käyttöä. Elinkautisen vankeusrangaistuksen käyttöön liittyvät ehdot ovat syntyneet kompromissina niiden valtioiden välillä, jotka kannattivat seuraamuksena kuolemanrangaistusta ja toisaalta niiden valtioiden välillä, jotka pitivät elinkautiseuraamustakin liian ankarana rangaistuksena.

Rangaistuksen pituutta arvioidessaan tuomioistuimen on otettava huomioon myös 110 artikla, jonka mukaan rangaistusta on suoritettava vähintään kaksi kolmasosaa tai elinkautisesta rangaistuksesta vähintään 25 vuotta ennen kuin ennenaikaista vapauttamista voidaan edes harkita. Tällaisen harkinnan suorittaa aina tuomioistuin.

Suomen rikoslain vastaavia säännöksiä on selostettu edellä 2 osan (5-8 artiklat) perustelujen yhteydessä. Määräaikaisten vapausrangaistusten enimmäismäärät ovat selvästi pidemmät kuin samantyyppisistä teoista Suomen rikoslaissa säädetyt enimmäisrangaistukset. Lisäksi Suomessa elinkautiseen vapausrangaistukseen tuomitut armahdetaan yleisen käytännön mukaan kun rangaistuksesta on suoritettu noin 10-12 vuotta. Suomen rikoslain mukaisia seuraamuksia täytäntöönpantanessa ehdonalaisesta vapautumisesta päättävät täytäntöönpanoviranomaiset. Ehdonalainen vapauttaminen tulee Suomen oikeuden mukaan kyseeseen, kun rangaistuksesta on suoritettu kaksi kolmasosaa tai - jos kyseessä on ensikertainen vanki - puolet.

Tuomitessaan vankeusrangaistusta 5 artiklassa tarkoitetuista rikoksista tuomioistuin voi kappaleen 2 mukaan oheisseuraamuksena tuomita sakkorangaistuksen siten kuin oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevissa säännöissä määrätään (a kohta). Kyseiset säännöt ovat vielä valmisteltavina. Tuomioistuin voi myös määrätä menetetyiksi rikoksella välillisesti tai välittömästi saadun hyödyn, omaisuuden ja varat (b kohta). Tällainen konfiskaatio ei kuitenkaan saa loukata vilpittömässä mielessä olevien kolmansien henkilöiden oikeuksia.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun kansainvälisessä tuomioistuimessa voidaan käyttää sakkorangaistusta. Suomen oikeudessa oheissakkoa voidaan käyttää ehdollisen vankeusrangaistuksen tehosteena silloin, kun ehdollista rangaistusta on yksinään pidettävä riittämättömänä seuraamuksena rikoksesta. Rikoksella saatu taloudellinen hyöty on Suomen rikoslain 2 luvun 16 §:n mukaan aina tuomittava menetetyksi.

78 artikla. Rangaistuksesta päättäminen. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuin ottaa rangaistusta mitatessaan huomioon rikoksen törkeyden ja rikoksentekijän henkilökohtaiset olosuhteet. Arviointi on suoritettava oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen mukaisesti, jotka - kuten edellä on todettu - ovat vielä valmisteltavina. Tuomioistuimen on samalla tavoin arvioitava rikoksen törkeyttä ja tekijän henkilökohtaisia olosuhteita elinkautistuomiosta päättäessään (77 artiklan 1 kappale b kohta).

Valmisteluvaiheissa esitettiin myös, että tuomioistuimen tulisi voida ottaa huomioon muitakin lieventäviä tai ankaroittavia tekijöitä kuin edellä mainitut seikat. Erityisesti esillä oli tuomitun kotimaan lainsäädännön mukaisten rangaistusasteikkojen mahdollinen huomioonottaminen. Rikosoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen, jonka mukaan samasta teosta tulee seurata samanlainen rangaistus, todettiin kuitenkin estävän kansallisten rangaistusasteikkojen huomioonottamisen. Artiklan 21 yhteydessä selostetaan tarkemmin tuomioistuimessa sovellettavaa oikeutta.

Suomen rikoslain 6 luvun 1 §:n yleissäännöksen mukaan rangaistuksen mittaamisessa on otettava huomioon kaikki asiaan vaikuttavat rangaistusta koventavat ja lieventävät perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Lisäksi luvussa luetellaan yleiset rangaistuksen koventamis- ja lieventämisperusteet, joiden lisäksi sovelletaan muita lain mukaan rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia seikkoja.

Artiklan 2 kappaleen mukaan rangaistuksesta on vähennettävä sellainen tutkintavankeusaika, josta tuomioistuin on määrännyt. Tuomioistuin voi myös - harkintansa mukaan - vähentää tuomiosta muun tutkintavankeusajan, joka liittyy kyseisen rikoksen perustana olevaan toimintaan.

Suomen rikoslain 3 luvun 11 §:n mukaan tuomioistuimen on aina vähennettävä määräaikaisesta vankeusrangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava - ja vähintään vuorokauden mittainen - aika.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään siitä, kuinka usean rikoksen tapauksessa menetellään. Jos henkilö tuomitaan useasta rikoksesta, tuomioistuimen on tällöin määrättävä erillinen rangaistus kustakin rikoksesta ja lisäksi ilmoitettava yhteisen rangaistuksen kokonaispituus. Yhteisen rangaistuksen vähimmäispituus on ankarin yksittäisrikoksista tuomittu rangaistus. Enimmäisrangaistus on 30 vuotta vankeutta tai - jos 77 artilan 1 kappaleen b kohdan edellytykset täyttyvät - elinkautinen vankeusrangaistus.

Suomen rikoslain mukaan samalla kertaa tuomittavista rikoksista määrätään vain yksi yhteinen rangaistus. Rikoslain 7 luvun 2 §:ssä säädetään tarkemmin yhteisen vankeusrangaistuksen enimmäis- ja vähimmäisajoista.

79 artikla. Rahasto. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden kokouksen päätöksellä perustetaan rahasto. Rahasto toimii tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten uhrien ja heidän perheidensä eduksi. Tuomioistuin voi myös määrätä, että uhreille maksetaan korvaukset rahaston kautta edellä selostetun 75 artiklan mukaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan tuomioistuin voi määrätä sakkoina tai menettämisseuraamuksina saadut rahat tai muun omaisuuden siirrettäväksi rahastolle. Saman artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden kokous päättää perusteista, joiden nojalla rahastoa hoidetaan. Valmisteluvaiheessa ehdotettiin, että rahaston varoja voitaisiin käyttää muun muassa tuomioistuinkustannusten kattamiseen. Tämä ehdotus kuitenkin hylättiin.

80 artikla. Kansallisten rangaistusten soveltamisen ja kansallisen lainsäädännön koskemattomuus. Artiklan mukaan perussäännön rangaistuksia koskeva osa ei vaikuta valtioiden oikeuteen soveltaa kansallisen lainsäädännön mukaisia rangaistuksia. Rangaistuksia koskevalla perussäännön osalla ei myöskään ole vaikutusta niiden valtioiden lainsäädäntöön, joissa ei ole tämän osan mukaisia rangaistuksia.

Tuomioistuimen toimivalta täydentää kansallisesti määräytyvää rikosoikeudellista toimivaltaa. Artiklan 17 yhteydessä selostetaan perusteita, joiden nojalla tuomioistuin voi ottaa tapauksen käsiteltäväkseen.

Artikla 80 heijastaa perussäännön rangaistuksia koskevan osan valmisteluvaiheisiin liittyneitä näkemyseroja. Perussäännön rangaistuksia koskevalla osalla ei ole vaikutuksia kansalliseen lainsäädäntöön olivat sitten kyseessä sellaiset valtiot, joiden kansallinen seuraamusjärjestelmä on perussääntöä ankarampi esimerkiksi kuolemanrangaistuksineen, tai toisaalta sellaiset valtiot, joiden seuraamusjärjestelmä on perussääntöä lievempi esimerkiksi elinkautisvankeuden puuttumisena.

Osa 8. Valitus ja ylimääräinen muutoksenhaku

Perussäännön 8 osan (81-85 artiklat) määräysten mukaan voidaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen ratkaisuista hakea muutosta. Muutoksenhakuasiat käsitellään tuomioistuimen valitusjaostossa, johon kuuluu tuomioistuimen presidentti ja neljä muuta tuomaria. Perussäännön 8 osan kaksi ensimmäistä artiklaa käsittelee valitusedellytyksiä, ensin tuomioista (81 artikla) ja sen jälkeen päätöksistä (82 artikla). Valitusmenettelyä koskevat määräykset ovat 83 artiklassa. Ylimääräistä muutoksenhakua (revisio) koskee 84 artikla. Osan viimeinen 85 artikla käsittelee aiheettomasti pidätetyn tai tuomitun korvauksia. Muutoksenhakumenettelystä tulee olemaan tarkempia määräyksiä menettely- ja todistelusäännöissä.

81 artikla. Valitus vapauttavasta tai syyksilukevasta tuomiosta taikka rangaistuksesta. Artikla määrittelee valitusedellytykset tuomioistuimen tuomioista eli niistä ratkaisuista, jolla syytetty on todettu syylliseksi tai hänet on vapautettu syytteestä sekä siitä tuomiosta, jossa hänet on tuomittu rangaistukseen. Artiklassa tämä soveltamisala on määritelty myös niin, että se koskee valitusta 74 artiklan nojalla tehdystä ratkaisusta. Artiklan 82 määräykset koskevat puolestaan valitusta muista tuomioistuimen ratkaisuista, eli kotimaisen kielenkäytön mukaan päätöksistä.

Artiklan 1 kappale sisältää valitusperusteet erikseen syyttäjälle syytetyn vahingoksi tapahtuvassa valituksessa (a kohta) sekä tuomitulle henkilölle ja syyttäjälle tuomitun eduksi tapahtuvassa valituksessa (b kohta). Perusteilla ei kuitenkaan ole käytännössä eroa. Sekä tuomitun eduksi että hänen vahingokseen tapahtuva valittaminen on mahdollista sekä menettelyvirheestä, näyttökysymyksestä että oikeuskysymyksestä. Tämän lisäksi valitus syytetyn eduksi tapahtuva on b kohdan iv alakohdan nojalla sallittua myös, jos muuhun sellaiseen perusteeseen vedotaan, joka vaikuttaa oikeudenkäynnin tai tuomion oikeudenmukaisuuteen tai luotettavuuteen. Viimeksi mainitun valitusperusteen itsenäinen merkitys on kuitenkin kyseenalainen, sillä siinä mainitut seikat voidaan lukea myös menettely-, näyttö- tai oikeuskysymyksiksi. Tämä valitusperuste otettiin perussääntöön mukaan sen johdosta, ettei tuomitun henkilön laaja muutoksenhakuoikeus jäisi tulkinnanvaraiseksi. Rikoksen uhreilla tai valtioilla ei ole muutoksenhakuoikeutta artiklan 81 nojalla.

Artiklan 2 kappale sisältää määräykset valituksesta rangaistukseen. Tässä ei siis ole kysymys valituksesta syyllisyyskysymykseen. Kappaleen a kohdassa määrätään, että syyttäjä tai tuomittu henkilö voi valittaa rangaistuksesta sillä perusteella, että sen määrä tai laatu ei ole oikeassa suhteessa tehtyyn rikokseen. Verrattaessa tämän määräyksen sanamuotoa 1 kappaleen sanamuotoon herää kysymys, voiko määrätystä rangaistuksesta valittaa esimerkiksi sillä perusteella, että 76 artiklan mukaisessa rangaistuksen määräämismenettelyssä on tapahtunut menettelyvirhe. Jäljempänä 83 artiklan 2 kappaleesta kuitenkin selvästi ilmenee, että myös rangaistus voidaan kumota tai sitä muuttaa esimerkiksi sillä perusteella, että näyttö- tai oikeuskysymystä koskeva virhe tai oikeudenkäyntivirhe on vaikuttanut olennaisesti valituksen kohteena olevaan rangaistukseen. Näin ollen 81 artiklan 2 kappaleen sanamuotoa valitusperusteesta rangaistukseen on tulkittava laveasti.

Vaikka vain rangaistuksesta on valitettu, myös syyllisyyskysymys voi tulla tietyin edellytyksin tutkittavaksi ja päinvastoin. Kappaleen b kohta sisältää nimittäin mää-räyksen, että mikäli yksinomaan tuomitusta rangaistuksesta on haettu muutosta, tuomioistuin voi pyytää syyttäjää tai tuomittua esittämään myös syyksilukevaa tuomiota koskevan valitusperusteen ja ratkaista myös syyllisyyskysymyksen siten kuin 83 artiklassa määrätään. Tuomioistuin voi esittää tässä kohdassa tarkoitetun pyynnön tuomitulle tai syyttäjälle sillä edellytyksellä, että tuomion muuttamiselle kokonaan tai osittain voi olla perusteita. Kappaleen c kohdan mukaan b kohdassa tarkoitettua menettelyä noudatetaan myös siinä tilanteessa, että vain syyksilukevasta tuomiosta on valitettu, ja tuomioistuin katsoo, että rangaistuksen lieventämiseen olisi aihetta.

Artiklan 3 kappale määrää tuomitun henkilön vangittuna pitämisestä valitusprosessin aikana. Kappaleen a kohdan mukaan tuomittu henkilö on pidettävä vangittuna valitusprosessin ajan, ellei oikeudenkäyntijaosto toisin määrää. Tuomittu on kuitenkin b kohdan mukaan vapautettava, mikäli henkilön tutkintavankeusaika ylittää tuomitun rangaistusajan. Mikäli syyttäjä on valittanut tuomiosta, henkilön vapauttamiselle voidaan viimeksi mainitussa tilanteessa asettaa c kohdan mukaiset edellytykset. Tämä voi tarkoittaa vain muutoksenhakua tuomitun vahingoksi.

Kappaleen c kohdassa on määräykset siitä, mitä tapahtuu vangittuna olevalle syytetylle tilanteessa, jossa syyte hylätään. Määräyksen mukaan syytteen tullessa hylätyksi, syytetty on pääsääntöisesti heti vapautettava. Kuitenkin poikkeustapauksissa ja ottaen huomioon konkreettisen pakenemisen vaaran, syytteen alaisen rikoksen vakavuuden ja valituksen menestymisen todennäköisyyden, oikeudenkäyntijaosto voi syyttäjän pyynnöstä pitää henkilön edelleen vangittuna valitusprosessin ajan. Tällaisesta edelleen vangittuna pitämisestä koskevasta ratkaisusta voi valittaa menettely- ja todistelusääntöjen mukaisesti.

Artiklan 4 kappaleessa todetaan, että tuomion tai rangaistuksen täytäntöönpanoa lykätään valituksen ja valitusprosessin ajaksi ottaen huomioon sen mitä 3 kappaleen a ja b kohdassa on määrätty. Tämän artiklan mukaisella valituksella on siis suspensiivinen vaikutus.

82 artikla. Valitus muista ratkaisuista. Artiklan määräykset koskevat valittamista muista kuin 81 artiklassa tarkoitetuista ratkaisuista. Artikla koskee siten valittamista erilaisista väliaikaismääräyksistä, sekä esitutkintajaoston ja oikeudenkäyntijaoston muista päätöksistä. Tästäkin valituksesta tulee olemaan tarkempia määräyksiä menettely- ja todistelusäännöissä. Sekä 81 artiklan että 82 artiklan muutoksenhakukeinon nimenä on valitus.

Artiklan 1 kappaleessa luetellaan ne ratkaisut tai ratkaisutyypit, joista tämän artiklan nojalla voidaan valittaa. Näitä ovat ratkaisut, jotka koskevat tuomioistuimen toimivaltaa tai tapauksen käsiteltäväksi ottamista. Samoin tutkinnan tai syytteen kohteena olevan henkilön vapaaksi päästämistä tai sen epäämistä koskevasta päätöksestä voidaan valittaa tämän artiklan nojalla. Kappaleessa on lisäksi erikseen mainittu päätös, jolla esitutkintajaosto on päättänyt toimia omasta aloitteestaan 56 artiklan 3 kappaleen nojalla.

Näiden erikseen mainittujen ratkaisujen lisäksi kappaleeseen liittyy yleisempi harkinnanvarainen määräys siitä, milloin muistakin valmisteluvaiheen tai oikeudenkäynnin aikana tehdyistä ratkaisuista voidaan antaa lupa valittaa. Kappaleessa todetaan, että valittaa saa myös päätöksestä, johon liittyy kysymys, joka vaikuttaisi merkittävästi oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ja nopeuteen tai oikeudenkäynnin lopputulokseen, ja jonka osalta nopea valitusjaoston päätös voi esitutkinta- tai oikeudenkäyntijaoston mielestä olennaisesti nopeuttaa oikeudenkäyntiä. Näin ollen asianomaisen ratkaisun tehneellä esitutkinta- tai oikeudenkäyntijaostolla on toimivalta oikeuttaa asianosainen valittamaan menettelyn aikana tehdyistä päätöksistä. Ilman tällaista lupaa menettelyn aikana annettuihin ratkaisuihin ei muutoin saa hakea muutosta.

Tässä kappaleessa mainittujen ratkaisujen lisäksi esitutkintajaoston 18 artiklan 2 kappaleen nojalla antamasta päätöksestä voidaan valittaa saman artiklan 4 kappaleen nimenomaisen määräyksen nojalla, samoin lisäksi 19 artiklan 6 kappaleessa on nimenomaisesti mainittu muutoksenhakumahdollisuudesta.

Tämän artiklan nojalla tehtävissä valituksissa valituslegitimaatio on kummalla tahansa osapuolella. Tämä artiklan ilmaisu tarkoittanee vain syytettyä ja syyttäjää. Uhrien ja kolmansien valitusoikeudesta on määrätty erikseen artiklan 4 kappaleessa. Samoin niissä tilanteissa, jolloin valtiolla on muutoksenhakuoikeus, on siitä erikseen perussäännössä määräyksiä. Tämän artiklan 2 kappaleen lisäksi tällaisia valtion valitusoikeutta koskevia määräyksiä on esimerkiksi 18 artiklan 4 kappaleessa ja 19 artiklan 6 kappaleessa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan asianomainen valtio tai syyttäjä voi valittaa esitutkintajaoston luvalla ratkaisusta, jonka jaosto on tehnyt 57 artiklan 3 kappaleen d kohdan nojalla. Eli kysymys on ratkaisusta, joka koskee syyttäjän valtuuttamista toimimaan sopimusvaltion alueella ilman sopimusvaltion lupaa. Valitus on käsiteltävä kiireellisenä.

Artiklan 3 kappaleen määräyksen mukaan tähän artiklaan perustuvalla valituksella ei ole täytäntöönpanoa lykkäävää vaikutusta. Tämän artiklan osalta on siis voimassa päinvastainen pääsääntö kuin edellä 81 artiklaan perustuvissa valituksissa. Näin ollen prosessi jatkuu esitutkinta- tai oikeudenkäyntijaostossa 82 artiklan mukaisesta valituksesta huolimatta. Valitusjaosto voi kuitenkin pyynnöstä määrätä, että valituksella on lykkäävä vaikutus, sen mukaan kuin menettely- ja todistelusäännöissä määrätään.

Artiklan 4 kappaleessa on määräykset valittamisesta 75 artiklan mukaiseen korvausmääräystä koskevaan ratkaisuun. Kappaleen mukaan uhrien laillinen edustaja, tuomittu henkilö tai vilpittömässä mielessä oleva omaisuuden omistaja, jonka asemaa määräys heikentää voi valittaa tällaisesta määräyksestä sen mukaan kuin menettely- ja todistelusäännöissä määrätään. Syyttäjä ei näin ollen ole oikeutettu valittamaan korvausmääräyksestä.

83 artikla. Valitusmenettely. Artikla sisältää määräyksiä valituksen käsittelystä tuomioistuimen valitusjaostossa.

Artiklan 1 kappaleen määräyksen mukaan valitusjaostolla on oikeudenkäyntijaoston valtuudet käsitellessään 81 artiklan mukaista valitusasiaa. Näistä valtuuksista on määräyksiä esimerkiksi 64 artiklassa. Tämän kappaleen määräyksiä ei voida sanamuodon mukaan soveltaa 82 artiklan perusteella tehtyyn valitukseen.

Artiklan 2 kappale sisältää määräykset siitä, millä perusteella valitusjaosto arvioi valituksia ja minkälaiseen lopputulokseen se voi valituksen johdosta tulla. Mikäli valituksen kohteena ollut oikeudenkäyntimenettely on ollut epäoikeudenmukainen siten, että se on vaikuttanut päätökseen tai rangaistuksen luotettavuuteen, tai että näyttö- tai oikeuskysymystä koskeva virhe tai oikeudenkäyntivirhe on vaikuttanut aineellisesti valituksen kohteena olevaan päätökseen tai rangaistukseen, valitusjaosto voi joko kumota päätöksen tai rangaistuksen tai muuttaa sitä tai sitten se voi määrätä pidettäväksi uuden oikeudenkäynnin eri oikeudenkäyntijaostossa.

Kappaleen määräysten perusteella mikä tahansa virhe oikeudenkäyntijaoston ratkaisussa ei oikeuta sen muuttamiseen. Virheen on oltava sikäli olennainen, että se on joko vaikuttanut tuomion tai rangaistuksen luotettavuuteen (reliability) tai vaikuttanut tuomioon tai rangaistukseen aineellisesti (materially). Valitusjaostolle on siis jäänyt asiassa tiettyä harkintavaltaa.

Valitusjaostolla on harkintavaltaa myös siten, että se voi joko itse antaa valituksen johdosta lopullisen ratkaisun tai sitten määrätä pidettäväksi uuden oikeudenkäynnin. Uusi oikeudenkäynti on pidettävä eri oikeudenkäyntijaostossa, kuin missä alkuperäinen valituksenalainen ratkaisu on annettu. Tällä viimeksimainitulla määräyksellä pyritään estämään se, että tuomareilla olisi ennakkokäsitys jutun lopputuloksesta.

Valitusasiaa käsitellessään valitusjaosto voi siirtää yksittäisen näyttökysymyksen alkuperäisen oikeudenkäyntijaoston ratkaistavaksi. Toisaalta valitusjaostolla on myös toimivalta ottaa välittömästi todistelua vastaan näyttökysymyksen ratkaisemiseksi.

Kappaleen lopussa on vielä määräys reformatio in pejus-kiellosta syytetyn eduksi valitettaessa. Eli jos tuomiosta on valittanut vain tuomittu tai syyttäjä hänen edukseen, tuomiota tai rangaistusta ei saa muuttaa hänen vahingokseen.

Artiklan 3 kappaleessa on määräys jonka mukaan, jos valitusjaosto katsoo rangaistuksen olevan epäsuhteessa tehdyn rikoksen vakavuuteen nähden, se voi muuttaa rangaistusta 7 osan määräysten mukaan. Tämän kappaleen sanamuodon mukaan epäsuhdan ei tarvitse olla merkittävä, jotta muutos voidaan tehdä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan valitusosasto tekee ratkaisunsa ääntenenemmistöllä. Valitusjaostoon kuuluu yhteensä viisi tuomaria. Valitusjaoston osalta ei ole määräystä siitä, että tuomareiden olisi ensin pyrittävä yksimielisyyteen, kuten on oikeudenkäyntijaoston osalta 74 artiklan 3 kappaleessa määrätty. Tuomio on annettava julkisesti ja se on perusteltava. Kun asiassa on äänestetty, valitusjaoston tuomion on sisällettävä sekä enemmistön että vähemmistön mielipiteet. Tuomari voi lisäksi esittää erillisen tai eriävän mielipiteen laintulkintaa koskevasta kysymyksestä.

Artiklan 5 kappaleen määräyksen mukaan valitusjaosto voi antaa tuomionsa tuomitun tai vapautetun poissaollessa. Määräys poikkeaa ensimmäistä instanssia koskevasta määräyksestä 76 artiklan 4 kohdassa.

84 artikla. Ylimääräinen muutoksenhaku syyksilukevaan tuomioon tai rangaistukseen. Artiklassa on määräyksiä ylimääräisestä muutoksenhausta syyksilukevaan tuomioon tai rangaistukseen. Tuomio voidaan ylimääräisen muutoksenhaun johdosta purkaa. Tuomitun vahingoksi ylimääräinen muutoksenhaku ei ole sallittua.

Artiklan 1 kappaleessa todetaan aluksi ylimääräiseen muutoksenhakuun legitimoidut tahot. Näitä ovat syyttäjä tai tuomittu itse, ja tuomitun kuoltua hänen puolisonsa, lapsensa ja vanhempansa. Lisäksi ylimääräiseen muutoksenhakuun tuomitun kuoleman jälkeen on oikeutettu myös muu tuomitun kuollessa elossa ollut yksittäinen henkilö, jolle tuomittu on antanut siihen nimenomaiset kirjalliset ohjeet.

Kappaleen a-c kohdissa on lueteltu perusteet ylimääräiselle muutoksenhaulle. Kohdan a mukaan uusi näyttö oikeuttaa ylimääräiseen muutoksenhakuun sillä edellytyksellä, että sitä ei ollut hakijasta riippumattomasta syystä saatavilla oikeudenkäynnin aikaan ja uusi näyttö on siten ratkaisevaa, että tuomio olisi todennäköisesti ollut toinen, mikäli näyttö olisi esitetty alkuperäisessä prosessissa. Kohdan b mukaan ylimääräisen muutoksenhaun perusteena voi olla se, että tuomion antamisen jälkeen on havaittu, että syyksilukemiselle ratkaiseva näyttö oli väärää tai väärennettyä. Lisäksi ylimääräiseen muutoksenhakuun oikeuttaa c kohdan mukaan se, että yksi tai useampi tuomari, joka on osallistunut tuomion antamiseen tai syytteiden vahvistamiseen, on syyllistynyt kyseisessä tapauksessa vakavaan virkavirheeseen tai vakavaan virkavelvollisuuksien rikkomiseen. Tuomareiden rikkeiden on oltava siksi vakavia, että niiden perusteella tuomari tai tuomarit olisi voitu erottaa 46 artiklan nojalla.

Artiklan 2 kappaleessa on määräyksiä valitusjaoston ratkaisusta ylimääräisen muutoksenhaun johdosta. Jos hakemukselle ei ole hyväksyttäviä perusteista, se hylätään. Jos hakemukselle on hyväksyttävät perusteet, valitusjaosto voi purkaa lainvoimaisen tuomion. Tuomionpurkuhakemuksen menestyessä valitusjaosto voi, sen mukaan kun se on tarkoituksenmukaista, joko kutsua alkuperäisen oikeudenkäyntijaoston koolle tai perustaa uuden oikeudenkäyntijaoston tai sitten pitää toimivallan asiassa itsellään. Ylimääräistä muutoksenhakua käsitellessään valitusjaosto voi pitää istunnon, jossa se kuulee asianosaisia sen mukaan kuin menettely- ja todistelusäännöissä määrätään.

85 artikla. Pidätetylle tai tuomitulle henkilölle maksettavat vahingonkorvaukset. Artiklassa on määräyksiä aiheettomasti pidätetylle tai tuomitulle maksettavista vahingonkorvauksista.

Artiklan 1 kappaleessa on yleinen määräys siitä, että jokaisella laittomasti pidätetyllä tai vangitulla on oikeus vahingonkorvaukseen. Vahingonkorvaus tulee voida panna täytäntöön. Tämä vastaa sanatarkasti KP-sopimuksen 9 artiklan 5 kappaletta.

Artiklan 2 kappaleen määräysten perusteella rangaistuksen kärsinyt henkilö on oikeutettu lainmukaiseen vahingonkorvaukseen myös silloin, jos lopullinen syyksilukeva tuomio on myöhemmin purettu kokonaan uuden tai tuomion jälkeen löydetyn näytön perusteella. Tämä edellyttää, ettei uusi näyttö ole aikanaan jätetty esittämättä kokonaan tai osittain tuomitun omasta syystä. Vastaava määräys on KP-sopimuksen 14 artiklan 6 kappaleessa.

Artiklan 3 kappaleen määräykset koskevat korvausta tilanteessa, jossa henkilö on ollut tutkintavankeudessa tutkinnan tai oikeudenkäynnin aikana ja hänet on sieltä vapautettu sen vuoksi, että syyte on lopullisesti hylätty. Tällainen henkilö on oikeutettu vahingonkorvaukseen vain poikkeustapauksessa ja korvauksen myöntäminen on aina harkinnanvaraista. Edellytykseksi on määrätty, että asiassa voidaan osoittaa tapahtuneen vakava ja ilmeinen virheellisyys. Tuomioistuin päättää asiasta. Tarkempia määräyksiä asiasta tulee olemaan menettely- ja todistelusäännöissä. Tämä määräys on Suomessa taattua korvausoikeutta huomattavasti rajoitetumpi.

Osa 9. Kansainvälinen yhteistyö ja oikeusapu

Perussäännön 9 osa sisältää määräykset Kansainvälisen rikostuomioistuimen ja sopimusvaltioiden välisestä kansainvälisestä yhteistyöstä, erityisesti rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta ja muusta kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa. Perussäännön 2 osan määräysten mukaan Kansainvälinen rikostuomioistuin on toimivaltainen silloin, kun jonkun sopimusvaltion kansallinen tuomioistuin ei 2 osan määräysten mukaisesti tuomitse rangaistusta perussäännön alaan kuuluvista rikoksista. Ainoastaan tällaisissa tilanteissa sovellettaisiin perussäännön määräyksiä kansainvälisestä yhteistyöstä ja oikeusavusta.

Esityksessä omaksutun yleisen lähtökohdan mukaisesti myös 9 osan voimaansaattamisen osalta tavoitteena on, että pääsääntöisesti Suomessa sovelletaan suoraan perussäännön määräyksiä sekä voimassaolevaa kansallista lainsäädäntöä siltä osin kuin perussääntö tätä edellyttää. Osan 9 kansallisessa täytäntöönpanossa omaksuttaisiin esityksen mukaan kuitenkin joitakin ratkaisuja, jotka poikkeavat kansallisesta lainsäädännöstä ja joista ei ole määräyksiä perussäännössä. Tämän takia perussäännön voimaansaattamista koskevaan lakiin otettaisiin ehdotuksen mukaan joitakin säännöksiä kansainvälisestä oikeudellisesta yhteistyöstä.

Suomessa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevat säännökset sisältyvät lakiin rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta (jäljempänä yleinen luovuttamislaki, 456/1970) sekä lakiin rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä (270/1960). Koska yleinen luovuttamislaki mahdollistaa luovuttamisen muihin valtioihin kuin pohjoismaihin, ainoastaan kyseisen lain säännöksillä on merkitystä luovutettaessa henkilöitä Kansainväliselle rikostuomioistuimelle. Lisäksi Suomi on kansallisesti hyväksynyt 13 päivänä joulukuuta 1957 tehdyn rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (jäljempänä eurooppalainen luovuttamissopimus, SopS 32/1971) kanssa. Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevia säännöksiä sisältyy myös entisen Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelevän sotarikostuomioistuimen toimivallasta ja tuomioistuimelle annettavasta oikeusavusta annettuun lakiin (jäljempänä Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskeva laki, 12/1994).

Kansainvälistä oikeusapua rikosasioissa koskevat säännökset sisältyvät lakiin kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa (jäljempänä kansainvälinen rikosoikeusapulaki, 4/1994). Suomi on myös kansallisesti hyväksynyt 20 päivänä huhtikuuta 1959 tehdyn keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (jäljempänä eurooppalainen oikeusapusopimus, SopS 30/1981). Myös Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevaan lakiin sisältyy kansainvälistä oikeusapua koskevia säännöksiä. Suomen lainsäädäntö täyttää luovuttamista ja oikeusapua koskevien yleissopimusten asettamat vaatimukset.

86 artikla. Yleinen yhteistyövelvollisuus. Artikla asettaa sopimusvaltioille yleisen yhteistyövelvoitteen tuomioistuinta kohtaan. Artiklan mukaan sopimusvaltiot tekevät tämän perussäännön määräysten mukaisesti täysin yhteistyötä tuomioistuimen kanssa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten tutkinnassa ja syytteen ajamisessa.

87 artikla. Yhteistyöpyynnöt: yleiset määräykset. Artikla sisältää yleiset määräykset siitä, miten tuomioistuin voi pyytää yhteistyötä. Määräykset koskevat sekä luovuttamispyyntöjä että muita oikeusapupyyntöjä.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan tuomioistuimella on oikeus esittää sopimusvaltioille yhteistyöpyyntöjä. Kappale sisältää lisäksi määräykset siitä, millä tavoin tuomioistuimen tulee toimittaa pyynnöt sopimusvaltioille. Pyynnöt toimitetaan diplomaattista tietä tai käyttäen muuta asianmukaista keinoa, jonka kukin sopimusvaltio voi osoittaa sopimuksen hyväksymisen yhteydessä. Valtio voi tehdä myöhemmin muutoksia osoittamaansa keinoon. Kappaleen b kohta mahdollistaa pyynnön toimittamisen myös Kansainvälisen rikospoliisijärjestön (Interpol) tai muun asianmukaisen alueellisen järjestön kautta.

Tarkoituksenmukaisena voidaan pitää, että Suomi artiklan määräysten mukaisesti ilmoittaisi yhteydenpitojärjestyksen, joka vastaa nykyistä kansallista järjestelmää. Jugoslavian sotarikostuomioistuimen osalta omaksuttiin yhteydenpitojärjestys, joka olennaisesti vastaa kansainvälisen rikosoikeusapulain säännöksiä. Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 2 §:n mukaan pääsääntönä on, että oikeusministeriö ottaa vastaan sotarikostuomioistuimen tekemät pyynnöt ja ilmoitukset. Pykälän 3 momentin mukaan sotarikostuomioistuin voi kuitenkin pitää suoraan yhteyttä Suomen toimivaltaisiin viranomaisiin taikka diplomaattista tietä tai Kansainvälisen rikospoliisijärjestön kautta.

Ehdotuksen mukaan Suomi ilmoittaa hyväksymiskirjan tallettaessaan, että tuomioistuin voi toimittaa Suomelle yhteistyöpyyntöjä artiklassa mainitun diplomaattisen tien lisäksi suoraan oikeusministeriölle. Lisäksi ehdotuksen mukaan Suomi antaisi ilmoituksen, jonka mukaan tuomioistuin voi olla myös suoraan yhteydessä Suomen toimivaltaisiin viranomaisiin. Rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen osalta toimivaltainen viranomainen olisi aina oikeusministeriö. Suomen ilmoitus vastaisi Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttua ratkaisua. Tämän lisäksi artikla siis mahdollistaa pyyntöjen toimittamisen Kansainvälisen rikospoliisijärjestön (Interpol) tai muun asianmukaisen alueellisen järjestön kautta.

Perussääntö ei sisällä määräyksiä siitä, miten vastaukset tuomioistuimen pyyntöihin tai sopimusvaltioiden pyynnöt tuomioistuimelle toimitetaan. Tämä määräytyy kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 2 §:ään on otettu säännös, jonka mukaan tuomioistuimelle lähetettävät vastaukset, selvitykset ja ilmoitukset toimitetaan oikeusministeriön välityksellä myös silloin, kun oikeusministeriö ei itse ole huolehtinut pyynnön toimeenpanosta, jollei pyynnöstä muuta johdu. Pykälän 3 momentti kuitenkin mahdollistaa pyyntöjen toimittamisen sotarikostuomioistuimelle myös suoraan Suomen toimivaltaisilta viranomaisilta taikka diplomaattista tietä tai Kansainvälisen rikospoliisijärjestön kautta.

Ehdotuksen mukaan voimaansaattamislakiin otettaisiin säännös, jonka mukaan vastaukset toimitetaan Suomesta tuomioistuimelle saman järjestyksen mukaisesti kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa on säädetty. Säännöksessä selvennettäisiin myös, miten tuomioistuimen tulee toimittaa pyyntönsä Suomen viranomaisille. Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain mukaan oikeusministeriö huolehtii ensi sijassa yhteistoiminnasta ja pyyntöjen täyttämisestä. Ehdotuksen mukaan voimaansaattamislakiin otettaisiin samansisältöinen selventävä säännös.

Artiklan 2 kappale sisältää määräykset siitä, millä kielillä yhteistyöpyynnöt voidaan toimittaa. Pyyntöjen ja niihin liitettyjen asiakirjojen tulee olla jollakin pyynnön vastaanottavan valtion virallisella kielellä tai yhdellä tuomioistuimen työkielellä tai niiden mukana tulee olla käännös yhdelle näistä kielistä. Valtiot ilmoittavat hyväksymisen yhteydessä, mitkä näistä kielistä ne hyväksyvät. Ilmoitusta voidaan myöhemmin muuttaa.

Ehdotuksen mukaan Suomi ilmoittaa hyväksymiskirjan tallettaessaan, että pyynnöt ja niihin liitetyt asiakirjat voidaan toimittaa Suomen virallisilla kielillä suomeksi tai ruotsiksi tai tuomioistuimen työkielistä englanniksi.

Artiklan 3 kappale edellyttää, että pyynnön vastaanottanut valtio pitää yhteistyöpyynnön ja siihen liitetyt asiakirjat luottamuksellisina, lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa paljastaminen on tarpeen pyyntöön vastaamiselle.

Artiklan 4 kappale sisältää määräyksiä tilanteista, joissa yhteistyöpyynnöt voivat sisältää sellaista tietoa, joka voi vaarantaa joidenkin henkilöiden turvallisuutta. Kappaleen mukaan perussäännön 9 osan nojalla tehtyjen pyyntöjen osalta tuomioistuin voi ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka voivat olla tarpeen uhrien, mahdollisten todistajien ja heidän perheidensä turvallisuuden tai fyysisen tai henkisen hyvinvoinnin varmistamiseksi, mukaan luettuna tietojen suojeluun liittyvät toimenpiteet. Tuomioistuin voi pyytää, että 9 osan nojalla käyttöön annetut tiedot annetaan ja niitä käsitellään sellaisella tavalla, joka suojelee uhrien, mahdollisten todistajien ja heidän perheidensä turvallisuutta ja fyysistä tai henkistä hyvinvointia.

Artiklan 5 kappale mahdollistaa, että tuomioistuin voi pyytää tämän osan mukaista apua myös sellaiselta valtiolta, joka ei ole Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön osapuoli. Tuomioistuin voi pyytää apua perussäännön ulkopuoliselta valtiolta tällaisen valtion kanssa tehdyn tilapäisjärjestelyn perusteella, sopimuksen perusteella tai muilla asianmukaisilla perusteilla. Jos yhteistyöhön suostunut perussäännön ulkopuolinen valtio laiminlyö yhteistyön, tuomioistuin voi ilmoittaa tästä sopimusvaltioiden kokoukselle tai Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvostolle, jos turvallisuusneuvosto on saattanut asian tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Artiklan 6 kappale mahdollistaa tuomioistuimen yhteistyön myös suhteessa hallitustenvälisiin järjestöihin. Kappaleen mukaan tuomioistuin voi pyytää hallitustenvälistä järjestöä antamaan tietoja tai asiakirjoja. Lisäksi tuomioistuin voi pyytää muuta yhteistyötä ja apua, josta sellaisen järjestön kanssa voidaan sopia ja joka on sen toimivallan ja valtuuksien mukaista.

Artiklan 7 kappale sisältää määräykset tilanteista, joissa sopimusvaltio ei noudata yhteistyöpyyntöä tämän perussäännön määräysten vastaisesti. Tällöin tuomioistuin voi siirtää asian sopimusvaltioiden kokouksen tai turvallisuusneuvoston käsiteltäväksi, jos turvallisuusneuvosto on saattanut asian tuomioistuimen käsiteltäväksi.

88 artikla. Käytettävissä olevat kansallisen lainsäädännön mukaiset menettelyt. Artikla sisältää yleisen velvoitteen siitä, että sopimusvaltiot varmistavat, että niiden kansallisen lainsäädännön mukaisia menettelyjä on käytettävissä kaikenlaiseen yhteistyöhön, joka täsmennetään tässä osassa.

Kuten edellä on mainittu, esityksen tarkoituksena on, että pääsääntöisesti perussäännön määräyksiä sovelletaan suoraan ja perussäännön hyväksymisen edellyttämät lainsäädäntömuutokset tehdään perussäännön hyväksymisen yhteydessä.

89 artikla. Henkilöiden luovuttaminen tuomioistuimelle. Artikla sisältää määräyksiä henkilöiden luovuttamisesta rikoksen johdosta tuomioistuimelle.

Artiklan 1 kappaleessa tuomioistuimelle annetaan oikeus esittää henkilön pidättämistä ja luovuttamista koskeva pyyntö mille tahansa valtiolle, jonka alueella kyseinen henkilö tavataan, sekä pyytää tämän valtion yhteistyötä henkilön pidättämisessä ja luovuttamisessa. Kappaleen mukaan sopimusvaltiot noudattavat pidättämistä ja luovuttamista koskevia pyyntöjä tämän osan ja niiden kansallisen lainsäädännön menettelyn mukaisesti.

Artiklan määräys tarkoittaa, että Suomi noudattaisi tuomioistuimen tekemiä luovuttamispyyntöjä perussäännön määräysten ja yleisen luovuttamislain menettelysäännösten mukaisesti. Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttiin rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen osalta ratkaisu, jonka mukaan luovuttamisen perustaksi riittää sellaisenaan sotarikostuomioistuimen tekemä pyyntö ja että pyynnön täyttämisestä ei voida kieltäytyä. Lisäksi lain mukaan pyyntöön suostuttaessa luovuttamiselle ei voida asettaa mitään ehtoja ja myös Suomen kansalainen on luovutettava.

Entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuimen osalta omaksuttu ratkaisu perustui sotarikostuomioistuinta koskevaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 827 (1993), jonka mukaan jäsenvaltioiden tulee toimia täydessä yhteistyössä tuomioistuimen kanssa. Lisäksi perusteena oli, että kansainväliselle tuomioistuimelle annettavan oikeusavun sääntelyn perustana on YK:n peruskirjan 48 artiklan 2 kappale, joka velvoittaa jäsenvaltioita panemaan välittömästi täytäntöön sanotun artiklan 1 kappaleessa tarkoitetut turvallisuusneuvoston päätökset toimenpiteistä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Peruskirjan 103 artiklan mukaan peruskirjan velvoituksilla on etusija, jos ne olisivat ristiriidassa jäsenvaltion johonkin muuhun kansainväliseen sopimukseen perustuvien velvollisuuksien kanssa (HE 278/1993 vp).>

Myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 86 artiklaan sisältyy määräys, joka velvoittaa sopimusvaltiot tekemään täysin yhteistyötä tuomioistuimen kanssa. Lisäksi 89 artiklan mukaan sopimusvaltiot noudattavat pidättämistä ja luovuttamista koskevia pyyntöjä tämän osan määräysten ja kansallisen lainsäädännön mukaisen menettelyn mukaisesti. Näin ollen perussäännön lähtökohtana on, että sopimusvaltioilla on velvollisuus suostua tuomioistuimen esittämiin luovuttamispyyntöihin. Kansallisen lainsäädännön varaan jäisivät vain menettelyä koskevat kysymykset.

Perussäännön määräykset tarkoittavat, että sopimusvaltioiden tulee suostua luovuttamiseen perussäännön mukaisesti ilman kansalliseen lainsäädäntöön tai kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaa harkintavaltaa. Tosin joidenkin perussäännön määräysten mukaan sopimusvaltiolla on oikeus lykätä pyynnön täytäntöönpanoa tai velvollisuus neuvotella pyynnön täytäntöönpanosta. Kun sopimusvaltio perussäännön mukaisesti luovuttaa henkilön tuomioistuimelle, se ei siis noudata luovuttamisessa yleensä sovellettavia kieltäytymisperusteita. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sopimusvaltioiden tulee luovuttaa tuomioistuimelle myös omia kansalaisiaan. Luovuttamiselle ei myöskään voida asettaa ehtoja. Perussäännön sisältö lähtökohtaisesti vastaa Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttua ratkaisua.

Ehdotuksen mukaan Suomen tulisi säännellä rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen tuomioistuimelle perussäännön määräysten mukaisesti samalla tavoin kuin on säännelty Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa. Koska perussäännössä ei ole yksityiskohtaisia määräyksiä valtioiden luovuttamisvelvollisuudesta, perussäännön voimaansaattamislakiin on katsottu tarpeelliseksi ottaa lähinnä selventävä säännös rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta. Esityksen lähtökohdan mukaisesti luovuttamisessa noudatettaisiin perussäännön määräyksiä sekä yleistä luovuttamislakia, jollei ehdotetussa laissa nimenomaisesti muuta säädetä.

Artiklan 2 kappale sisältää määräykset tilanteista, joissa luovutettavaksi pyydetty henkilö valittaa kansalliseen tuomioistuimeen perussäännön 20 artiklan mukaisen ne bis in idem -periaatteen perusteella. Tällöin kansallinen tuomioistuin neuvottelee tuomioistuimen kanssa siitä, otetaanko asia tuomioistuimen käsiteltäväksi vai tuleeko luovuttamispyyntöön vastaamista lykätä.

Artiklan 3 kappale sisältää määräykset luovutettavan henkilön kuljettamisesta toisen valtion alueen kautta. Kappaleen mukaan sopimusvaltio antaa kansallisen prosessioikeutensa mukaisesti luvan henkilön kuljettamiseen sen alueen kautta. Kappaleen b kohta sisältää määräykset siitä, mitä tietoja tuomioistuimen tekemään kauttakuljetuspyyntöön on sisällyttävä. Lisäksi kappale sisältää joitakin määräyksiä kauttakulussa noudatettavasta menettelystä.

Yleisen luovuttamislain 33 § sisältää säännökset kauttakuljetuksesta. Pykälän mukaan oikeusministeriö voi antaa luvan siihen, että vieraasta valtiosta toiseen vieraaseen valtioon luovutettava henkilö, joka ei ole Suomen kansalainen, saadaan kuljettaa Suomen kautta. Soveltaessaan perussääntöä oikeusministeriö antaisi kauttakuljetusta koskevan luvan artiklan 3 kappaleen mukaisesti ja noudattaen kappaleessa asetettua menettelyä. Yleisen luovuttamislain säännöksistä poiketen oikeusministeriö antaisi perussääntöä soveltaessaan luvan myös Suomen kansalaisen kauttakuljetukseen.

Artiklan 4 kappale koskee tilannetta, jossa luovuttamispyynnön kohteena olevaa henkilöä vastaan on vireillä oikeudenkäynti tai hän kärsii rangaistusta pyynnön vastaanottaneessa valtiossa jostakin muusta rikoksesta kuin siitä, jonka johdosta luovuttamista pyydetään. Tällöin pyynnön vastaanottanut valtio neuvottelee tuomioistuimen kanssa tehtyään päätöksensä pyyntöön vastaamisesta.

Yleisen luovuttamislain 11 §:n mukaan, jos luovutettavaksi pyydetty henkilö on Suomessa syytteessä muusta rikoksesta, josta saattaa seurata vapausrangaistus, tai hänen on tuomion perusteella joko kärsittävä sanotunlainen rangaistus tai muutoin oltava vapautensa menettäneenä, häntä ei voida luovuttaa niin kauan kuin tuo este on olemassa. Pykälän 2 momentissa kuitenkin todetaan, että sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, voidaan erittäin painavista syistä määrätä, että luovutettavaksi pyydetty saadaan luovuttamispyynnössä tarkoitettua tekoa koskevaa oikeudenkäyntiä varten luovuttaa vieraalle valtiolle ehdolla, että hänet välittömästi oikeudenkäynnin päätyttyä luovutetaan Suomen viranomaiselle. Pykälä ei ole ristiriidassa artiklan 4 kappaleen kanssa.

Koska edellä mainituin tavoin Suomi pitää perussäännön lähtökohtana, että Suomi ei kieltäytyisi tuomioistuimen esittämän luovuttamispyynnön täyttämisestä, Suomi suostuisi luovuttamiseen myös niissä artiklan tarkoittamissa tilanteissa, joissa sopimusvaltioille on annettu oikeus neuvotella tilanteesta tai lykätä pyynnön täytäntöönpanoa.

90 artikla. Kilpailevat pyynnöt. Artikla sisältää yksityiskohtaiset määräykset tilanteista, joissa saman henkilön luovuttamista on saman teon perusteella pyytänyt sekä tuomioistuin että toinen valtio. Tällöin luovuttamispyynnöt vastaanottaneen valtion tulee ilmoittaa tilanteesta sekä tuomioistuimelle että luovuttamista pyytäneelle valtiolle. Jos toisen luovuttamispyynnön esittänyt valtio on sopimusvaltio, pyynnön vastaanottaneen valtion tulee antaa etusija tuomioistuimen pyynnölle artiklan 2 ja 3 kappaleen määräysten mukaisesti. Myös silloin kun toisen luovuttamispyynnön esittänyt valtio on perussäännön ulkopuolinen valtio, pyynnön vastaanottanut valtio antaa etusijan tuomioistuimen pyynnölle 4-6 kappaleen määräysten mukaisesti.

Edellä mainitun lisäksi artikla sisältää myös määräykset tilanteista, joissa saman henkilön luovuttamista on pyytänyt sekä tuomioistuin että toinen valtio, mutta eri tekojen perusteella. Myös tällöin tuomioistuimen pyynnölle annetaan etusija artiklan 7 kappaleen määräysten mukaisesti.

Yleisen luovuttamislain 25 §:n mukaan, jos useat vieraat valtiot, joiden joukossa ei ole pohjoismaata, pyytävät samaa henkilöä luovutettavaksi, määrää oikeusministeriö, ottaen huomioon rikoksen laadun, tekoajan ja -paikan, pyyntöjen saapumisjärjestyksen, luovutettavaksi pyydetyn kansalaisuuden ja kotipaikan sekä muut asiaan vaikuttavat olosuhteet, mille valtiolle hänet on luovutettava. Milloin pyynnöt koskevat eri rikoksia, voidaan samalla määrätä, että tietylle valtiolle luovutettava henkilö on 12 §:n nojalla määrätyillä ehdoilla luovutettava sieltä edelleen toiselle valtiolle. Soveltaessaan perussäännön määräyksiä oikeusministeriö antaisi tuomioistuimen pyynnöille perussäännön mukaisesti etusijan riippumatta yleisen luovuttamislain 25 §:n säännöksistä.

Artiklan 8 kappaleen mukaan, jos tuomioistuin on päättänyt tämän artiklan mukaisen ilmoituksen nojalla, että tapausta ei voida ottaa käsiteltäväksi, ja sen jälkeen pyynnön vastaanottanut valtio kieltäytyy luovuttamasta henkilöä valtiolle, joka oli pyytänyt luovuttamista, pyynnön vastaanottanut valtio ilmoittaa tästä päätöksestä tuomioistuimelle.

91 artikla. Pidätys- ja luovuttamispyynnön sisältö. Artikla sisältää määräykset siitä, mitä tietoja pidätys- ja luovuttamispyynnön tulee sisältää, ja missä muodossa pyyntö tulee esittää. Artiklan 1 kappaleen mukaan pidätys- ja luovuttamispyyntö tehdään kirjallisesti. Kiireellisissä tapauksissa pyyntö voidaan tehdä välineellä, joka mahdollistaa kirjallisen tulostamisen. Tällöin pyyntö tulee kuitenkin myöhemmin vahvistaa 87 artiklan mukaisesti diplomaattista tietä tai muulla asianmukaisella valtion ilmoittamalla keinolla.

Artiklan 2 kappale luettelee ne tiedot, joiden on sisällyttävä henkilön pidätys- ja luovuttamispyyntöön, silloin kun esitutkintajaosto on antanut pidätysmääräyksen 58 artiklan mukaisesti. Kappale ei kuitenkaan sisällä tyhjentävää luetteloa pyynnön sisällöstä, vaan sopimusvaltioille on jätetty kansalliseen lainsäädäntöön perustuvaa harkintavaltaa. Pyynnön tai sen liitteenä olevien asiakirjojen tulee sisältää ensinnäkin pyynnön kohteena olevaa henkilöä koskevat tiedot sekä tiedot henkilön todennäköisestä olinpaikasta (a kohta). Lisäksi pyynnön tulee sisältää jäljennös pidätysmääräyksestä (b kohta). Tämän lisäksi pyynnön tulee sisältää sellaiset asiakirjat, lausunnot tai tiedot, jotka voivat olla tarpeen luovuttamismenettelyn vaatimusten täyttämiselle pyynnön vastaanottaneessa valtiossa. Näiden vaatimusten ei kuitenkaan tulisi olla suurempia kuin ne vaatimukset, joita sovelletaan pyynnön vastaanottaneen valtion ja muiden valtioiden välisten sopimusten ja järjestelyjen nojalla. Mahdollisuuksien mukaan vaatimusten tulisi olla pienempiä, ottaen huomioon tuomioistuimen erityinen luonne (c kohta).

Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 4 §:n mukaan luovuttamispyynnön perustaksi on hyväksytty sellaisenaan Jugoslavian sotarikostuomioistuimen perussäännön 19 artiklan 2 kappaleen mukaisesti antama vangitsemismääräys. Tämä tarkoittaa, että pyynnön sisällölle ei ole Suomen kansallisessa lainsäädännössä asetettu erillisiä sisältövaatimuksia, vaan tuomioistuimen luovuttamispyyntö hyväksytään sellaisenaan.

Perussäännön tavoitteena voidaan katsoa olevan, etteivät sopimusvaltiot asettaisi pyynnölle lisävaatimuksia, vaan pyrkisivät hyväksymään tuomioistuimen pyynnön sellaisenaan. Esityksen mukaan pysyvän Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta omaksuttaisiin sama ratkaisu kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuimen osalta. Suomessa luovuttamispyynnön katsottaisiin sisältävän riittävät tiedot, kun siihen sisältyisi artiklan 2 kappaleen a ja b kohdissa mainitut tiedot. Kansallisessa lainsäädännössä ei näin ollen asetettaisi lisävaatimuksia pyynnön sisällölle. Perussäännön voimaansaattamislakiin otettaisiin tästä säännös.

Artiklan 4 kappale sisältää lisämääräyksen luovuttamispyyntöön c kohdan nojalla otettavien kansalliseen lainsäädäntöön perustuvien vaatimusten osalta. Määräyksen mukaan sopimusvaltio neuvottelee tuomioistuimen kanssa näistä vaatimuksista ja ilmoittaa tuomioistuimelle, mitä vaatimuksia sen kansallinen lainsäädäntö asettaa. Suomi voi neuvotteluja käydessään ilmoittaa, ettei sen kansallinen lainsäädäntö aseta lisävaatimuksia artiklan 2 kappaleen edellytyksille.

Artiklan 3 kappale luettelee tyhjentävästi ne tiedot, joiden on sisällyttävä pidätys- ja luovuttamispyyntöön, kun pyyntö koskee henkilöä, joka on jo tuomittu. Kappaleen vaatimukset vastaavat pääosin yleisen luovuttamislain 13 §:ää, joka luettelee luovuttamispyynnön sisällölle asetetut edellytykset.

92 artikla. Väliaikainen säilöönotto. Artikla antaa tuomioistuimelle oikeuden kiireellisissä tapauksissa pyytää väliaikaista säilöönottamista ennen luovuttamispyynnön esittämistä. Pyyntö voidaan tehdä millä tahansa välineellä, joka mahdollistaa kirjallisen tulostamisen. Artiklan 2 kappale sisältää lisäksi määräykset siitä, mitä tietoja väliaikaista säilöönottoa koskevan pyynnön tulee sisältää.

Artiklan 3 kappaleen mukaan väliaikaisesti säilöönotettu henkilö voidaan vapauttaa, jos luovuttamispyyntöä ei ole esitetty määräajassa, joka on asetettu oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevissa säännöissä.

Väliaikaista säilöönottoa koskevat määräykset vastaavat yleisen luovuttamislain 31 §:n säännöksiä sekä eurooppalaisen luovuttamissopimuksen 16 artiklan määräyksiä väliaikaisesta säilöönottamisesta.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään lisäksi, että henkilö on kuitenkin mahdollista luovuttaa tuomioistuimelle ilman, että luovuttamispyyntöä on tarvinnut esittää, jos luovutettavaksi pyydetty henkilö tähän suostuu ennen asetetun määräajan päättymistä ja jos tällainen menettely on pyynnön vastaanottaneen valtion kansallisen lainsäädännön mukaan mahdollista. Artikla määrää, että jos suostumuksen antaminen on kansallisen lainsäädännön mukaan mahdollista, pyynnön vastaanottanut valtio luovuttaa henkilön tuomioistuimelle mahdollisimman pian.

Yleiseen luovuttamislakiin on vuonna 1999 otettu uusi jakso, joka sisältää säännökset yksinkertaistetusta luovuttamismenettelystä Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (182/1999). Säännökset perustuvat Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä 10 päivänä maaliskuuta 1995 tehtyyn yleissopimukseen yksinkertaistetusta menettelystä rikoksen johdosta tapahtuvassa luovuttamisessa (EYVL N:o C 78, 30.3.1995, SopS 73/1999). Menettelyn keskeisenä periaatteena on, että henkilö voidaan luovuttaa toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon väliaikaista säilöönottoa koskevan pyynnön perusteella, jos hän antaa tähän suostumuksensa (34 §).

Koska yleiseen luovuttamislakiin sisältyvä yksinkertaistettu luovuttamismenettely soveltuu ainoastaan luovuttamiseen suhteessa toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon, kappaleen ei voida katsoa asettavan Suomelle velvollisuutta soveltaa yksinkertaistettua luovuttamismenettelyä myös suhteessa tuomioistuimeen.

Artiklan 4 kappaleessa todetaan, että jos pyynnön kohteena oleva henkilö on vapautettu 3 kappaleen mukaisesti, tämä ei estä tämän henkilön myöhempää pidättämistä ja luovuttamista, jos luovuttamispyyntö ja siihen liittyvät asiakirjat toimitetaan myöhemmin. Kappaleen määräys vastaa eurooppalaisen luovuttamissopimuksen (SopS 32/1971) 16 artiklan määräyksiä.

93 artikla. Muut yhteistyön muodot. Artikla sisältää määräykset tuomioistuimelle annettavasta muusta kansainvälisestä oikeusavusta kuin rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta.

Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden tulee antaa kappaleessa lueteltujen oikeusavun muotojen osalta apua tuomioistuimelle. Luettelo ei kuitenkaan ole tyhjentävä, vaan oikeusapua tulee antaa myös muilta osin, siten kuin se on kansallisen lainsäädännön mukaan mahdollista. Oikeusapua annetaan perussäännön määräysten ja oikeusapua antavan valtion kansallisen lainsäädännön menettelyjen mukaisesti.

Artiklan määräys tarkoittaa, että Suomi noudattaisi tuomioistuimen tekemiä oikeusapupyyntöjä perussäännön määräysten ja kansainvälisen rikosoikeusapulain menettelysäännösten mukaisesti. Kuten edellä on todettu luovuttamisen osalta, myös oikeusavun osalta Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttiin ratkaisu, jonka mukaan oikeusapua annettaisiin tuomioistuimelle mahdollisimman laajasti ja tehokkaasti. Kyse on oikeusavun antamisesta YK:n toimielimelle ja tuomioistuimelle, joka on velvollinen noudattamaan asianmukaisen oikeudenkäynnin järjestämistä koskevia tuomioistuimen perussäännössä vahvistettuja perusperiaatteita sekä huolehtimaan muutoinkin siitä, että ihmisoikeuksien loukkaamattomuus turvataan kaikissa menettelyn vaiheissa (HE 278/1993 vp). Näiden lähtökohtien ja edellä rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevassa jaksossa esitettyjen perusteiden pohjalta Jugoslavian tuomioistuimelle annettava oikeusapu säänneltiin siten, että oikeusapua on annettava olennaisesti väljemmin edellytyksin kuin sisäisessä lainsäädännössä säädetään.

Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 6 §:n mukaan Suomen tuomioistuimilla ja muilla toimivaltaisilla viranomaisilla on velvollisuus antaa sotarikostuomioistuimen pyytämää oikeusapua. Pykälän mukaan oikeusapua annetaan noudattaen soveltuvin osin kansainvälistä rikosoikeusapua koskevassa laissa säädettyä menettelyä, jollei pyynnöstä muuta johdu. Oikeusapua annettaessa voidaan käyttää pakkokeinoja siten kuin pakkokeinolaissa säädetään. Säännös ehdottomasti velvoittaa Suomen toimivaltaisia viranomaisia siten, että oikeusavun antamisesta ei voi kieltäytyä kansainvälisessä oikeusapulaissa säädetyillä 12 §:n ehdottomilla kieltäytymisperusteilla tai 13§:n harkinnanvaraisilla kieltäytymisperusteilla. Pakkokeinojen käytölle ei ole asetettu kansainvälisen rikosoikeusapulain 15 §:n mukaista kaksoisrangaistavuuden vaatimusta.

Kuten edellä on selostettu rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen osalta, myös oikeusavun osalta perussäännön 86 artikla sisältää sopimusvaltioita koskevan velvoitteen tehdä täysin yhteistyötä tuomioistuimen kanssa. Lisäksi 93 artiklan mukaan sopimusvaltiot noudattavat oikeusapupyyntöjä tämän osan määräysten ja kansallisen lainsäädännön mukaisen menettelyn mukaisesti. Myös oikeusavun osalta lähtökohtana on, että sopimusvaltioilla on velvollisuus suostua tuomioistuimen esittämiin oikeusapupyyntöihin. Kansallisen lainsäädännön varaan jäisivät vain menettelyä koskevat kysymykset.

Oikeusavun osalta perussääntö mahdollistaa myös oikeusavun antamisesta kieltäytymisen. Perussääntö sisältää lisäksi joitakin määräyksiä, joiden mukaan sopimusvaltio voi neuvotella siitä, suostuuko se tuomioistuimen pyyntöön. Joissain tapauksissa neuvottelun tulos voi edellyttää tuomioistuimen pyynnön muuttamista. Verrattaessa perussäännön määräyksiä Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevaan lakiin voidaan katsoa, että joiltain osin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskeva laki sisältää ehdottomamman velvoitteen antaa oikeusapua kuin perussäännön oikeusapua koskevat määräykset.

Ehdotuksessa on katsottu tarkoituksenmukaiseksi, että Suomen toimivaltaisten viranomaisten velvoite antaa oikeusapua tulisi säännellä samalla tavoin kuin on säännelty Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa. Koska velvoitteen voidaan joiltakin osin katsoa menevän pidemmälle kuin perussäännön määräykset, perussäännön voimaansaattamislakiin on katsottu tarpeelliseksi ottaa säännös kansainvälisen rikosoikeusavun antamisesta. Esityksen lähtökohdan mukaisesti kansainvälisessä rikosoikeusavussa noudatettaisiin perussäännön määräyksiä sekä kansainvälistä rikosoikeusapulakia, jollei ehdotetussa laissa nimenomaisesti muuta säädetä.

Artiklan 1 kappaleessa lueteltuja oikeusavun muotoja, joita koskeviin pyyntöihin sopimusvaltion tulee suostua, ovat: henkilöiden tunnistaminen ja olinpaikan tai esineiden sijainnin selvittäminen; todisteiden hankkiminen; tutkinnan tai syytteen kohteena olevan henkilön kuulustelu; asiakirjojen tiedoksianto; henkilöiden vapaaehtoisten todistajan- ja asiantuntijalausuntojen antamisen helpottaminen tuomioistuimessa; henkilöiden väliaikainen siirtäminen 7 kappaleen määräysten mukaisesti; paikkojen tutkiminen; etsintöjen ja takavarikkojen toteuttaminen; rekistereiden ja asiakirjojen tarjoaminen; uhrien ja todistajien suojelu sekä todisteiden säilyttäminen; ja rikoksen tuottaman hyödyn, omaisuuden ja varojen sekä rikosvälineiden tunnistaminen, jäljittäminen ja jäädyttäminen tai takavarikointi mahdollista menettämismääräystä varten.

Kansainvälinen rikosoikeusapulaki mahdollistaa lähes poikkeuksetta artiklassa mainittujen oikeusavun muotojen antamisen. Oikeusapua annettaisiin kyseisen lain sekä pakkokeinolain (450/1987), esitutkintalain (449/1987), oikeudenkäymiskaaren sekä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) asianomaisten säännösten mukaisesti. Pakkokeinojen käyttö ei edellyttäisi kansainvälisen rikosoikeusapulain 15 §:ssä asetetun kaksoisrangaistavuuden vaatimuksen täyttymistä.

Suomen voimassaoleva lainsäädäntö ei kuitenkaan mahdollista artiklan 1 kappaleen f kohdassa tarkoitettua vapautensa menettäneiden henkilöiden väliaikaista siirtämistä 7 kappaleen määräysten mukaisesti. Myös eurooppalaisen oikeusapusopimuksen 11 artiklaan sisältyy määräys vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä. Suomella on varauma mainittuun artiklaan, eikä se voi voimassaolevan lainsäädännön mukaisesti antaa mainittua oikeusapua. Sovellettaessa perussäännön määräyksiä Suomi kuitenkin antaisi 93 artiklan määräysten mukaisesti oikeusapua myös vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisen siirtämisen osalta.

Todistajien suojeluun liittyvää lainsäädäntöä on Suomessa tullut voimaan viime vuosina suhteellisen paljon. Uutta todistajien suojeluun liittyvää lainsäädäntöä ei ole perussäännön voimaansaattamisen yhteydessä tarkoituksenmukaista valmistella. Todistajien suojeluun liittyvät pyynnöt täytettäisiin tuomioistuimen pyynnön mukaisesti.

Lisäksi artiklan 1 kappale velvoittaa sopimusvaltioita antamaan muun tyyppistä oikeusapua, jota pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädäntö ei kiellä, ja jonka tarkoituksena on helpottaa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten tutkintaa ja syytteen ajamista (l kohta). Pyynnön täyttämisessä noudatettaisiin kansallisen lainsäädännön mukaista menettelyä, myös pakkokeinojen osalta. Artiklaan sisältyvä luettelo oikeusavun muodoista ei ole tyhjentävä.

Kansainvälistä rikosoikeusapua koskeva laki mahdollistaa hyvin laajasti kansainvälisen oikeusavun antamisen. Lain 1 § sisältää luettelon annettavista oikeusavun muodoista. Luettelo ei kuitenkaan ole tyhjentävä, vaan pykälän mukaan kansainväliseen oikeusapuun kuuluu yleisesti kaikki rikosasian käsittelyä varten tarvittava oikeusapu.

Artiklan 2 kappaleessa annetaan tuomioistuimelle oikeus antaa tuomioistuimessa esiintyvälle todistajalle tai asiantuntijalle vakuutus siitä, että tuomioistuin ei aseta häntä syytteeseen, vangitse häntä tai rajoita hänen henkilökohtaista vapauttaan sellaisen teon tai laiminlyönnin vuoksi, joka on edeltänyt tämän henkilön lähtöä pyynnön vastaanottaneesta valtiosta.

Kuten edellä on todettu, perussääntö sisältää joitakin määräyksiä, joiden mukaan sopimusvaltio voi neuvotella siitä, suostuuko se tuomioistuimen pyyntöön ja lisäksi joitakin määräyksiä, jotka oikeuttavat sen kieltäytymään pyynnön täyttämisestä. Artiklan 3 kappale sisältää tällaisen neuvotteluvelvoitteen. Kappale sisältää määräykset tilanteesta, jossa tietyn 1 kappaleessa tarkoitetun avun täytäntöönpano on kielletty pyynnön vastaanottaneessa valtiossa olemassaolevan yleisesti sovellettavan perustavaa laatua olevan oikeusperiaatteen nojalla. Tällöin pyynnön vastaanottaneella valtiolla on velvollisuus neuvotella tuomioistuimen kanssa viipymättä 3 kappaleen mukaisesti pyynnön täytäntöönpanosta mahdollisesti toisella tavalla tai tietyin ehdoin. Jos asia ei ratkea neuvotteluissa, tuomioistuin muuttaa pyyntöään tarvittavalla tavalla.

Kansainvälisen rikosoikeusapulain 9 §:n mukaan pääsääntönä on, että oikeusapupyynnön täyttämisessä on noudatettava Suomen lain mukaista menettelyä. Lain 11 § kuitenkin mahdollistaa myös sen, että oikeusapupyynnön toimeenpanossa voidaan noudattaa pyynnössä esitettyä erityistä muotoa tai menettelyä, jos tätä ei voida pitää Suomen lainsäädännön vastaisena. Lain mukaan pyyntöä ei voitaisi täyttää, jos se olisi kielletty olemassaolevan yleisesti sovellettavan perustavaa laatua olevan oikeusperiaatteen nojalla. Lain säännökset ovat yhdenmukaiset perussäännön määräysten kanssa.

Artiklan 4 kappale sisältää määräyksen perusteesta, jonka nojalla sopimusvaltio voi kieltäytyä oikeusavun antamisesta. Kappaleen mukaan sopimusvaltio voi 72 artiklan mukaisesti kieltäytyä antamasta oikeusapua kokonaan tai osittain ainoastaan, jos pyyntö koskee sellaisten asiakirjojen esittämistä tai sellaisten todisteiden paljastamista, jotka liittyvät sen kansalliseen turvallisuuteen.

Kansainvälisen oikeusapulain 12 § sisältää ehdottoman kieltäytymisperusteen, jonka mukaan oikeusapua ei anneta, jos oikeusavun antaminen saattaisi loukata Suomen täysivaltaisuutta tai vaarantaa Suomen turvallisuutta taikka muita olennaisia etuja. Pykälän mukaan oikeusavun antamisesta on aina kieltäydyttävä siinä tarkoitetuissa tilanteissa, kun taas artikla jättää sopimusvaltion harkintaan, kieltäytyykö se oikeusavun antamisesta.

Perustuslain kannalta tarkasteltuna kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 12 §:n soveltamatta jättämisellä ei olisi asiallisesti merkitystä. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että Suomen täysivaltaisuuteen perussäännön määräykset vaikuttavat vain niissä kohdissa, joita jäljempänä säätämisjärjestysperusteluissa on käsitelty ja jotka osaltaan vaikuttavat voimaansaattamislakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen. Toisaalta Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä ei ole eikä siitä johdu mitään sellaista, jonka voitaisiin katsoa olevan jollain tavoin ongelmallinen ihmisoikeuksia ja perusvapauksia koskevien periaatteiden kannalta.

Myös artiklan 5 ja 6 kappale koskevat oikeusavun kieltämistä. Artiklan 5 kappale koskee kieltäytymistä vastaamasta 1 kappaleen l kohdan mukaiseen pyyntöön, joka koskee muuta kuin kappaleessa nimenomaisesti lueteltua apua, jota pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädäntö ei kiellä. Tällaiset pyynnöt on asetettu eri asemaan kuin sellaiset pyynnöt, joissa pyydetään oikeusapua, jonka muoto on lueteltu artiklan 1 kappaleessa. Ennen kuin sopimusvaltio kieltäytyy vastaamasta 1 kappaleen l kohdan mukaiseen pyyntöön, sen tulee harkita, voiko se antaa apua tietyin ehdoin, myöhempänä ajankohtana tai vaihtoehtoisella tavalla. Edellytyksenä on, että tuomioistuin tai syyttäjä hyväksyy tietyin ehdoin annettavan avun ja noudattaa näitä ehtoja.

Artiklan 6 kappale määrää, että jos sopimusvaltio kieltäytyy pyynnön täytäntöönpanosta, kieltäytymisen perusteet tulee ilmoittaa viipymättä tuomioistuimelle tai syyttäjälle.

Kuten edellä on todettu, Suomi ei ehdotuksen mukaan kuitenkaan soveltaisi näitä perussäännön mahdollistamia kieltäytymisperusteita. Lähtökohtana olisi samalla tavoin kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa, että toimivaltaisilla viranomaisilla olisi aina velvollisuus täyttää tuomioistuimen oikeusapupyyntö. Kuten edellä on todettu, kyse on oikeusavun antamisesta YK:n tuomioistuimelle, joka on velvollinen noudattamaan asianmukaisen oikeudenkäynnin järjestämistä koskevia tuomioistuimen perussäännössä vahvistettuja perusperiaatteita sekä huolehtimaan muutoinkin siitä, että ihmisoikeuksien loukkaamattomuus turvataan kaikissa menettelyn vaiheissa. Perussäännön lähtökohtana voidaan katsoa olevan, että sopimusvaltioiden tulee pyrkiä antamaan mahdollisimman täydellisesti tuomioistuimen siltä pyytämää oikeusapua. Perussäännössä mahdollistettujen kieltäymisperusteiden käytön ei voida katsoa tulevan sovellettaviksi kuin poikkeuksellisissa tilanteissa.

Artiklan 7 kappale koskee vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä. Kappaleen a kohdan mukaan tuomioistuimella on oikeus pyytää vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä tunnistamista varten tai todistajanlausunnon tai muun avun antamista varten. Henkilö voidaan siirtää, jos henkilö antaa vapaasti suostumuksensa siirtoon ja pyynnön vastaanottanut valtio suostuu siirtoon, ottaen huomioon sellaiset ehdot, joista kyseinen valtio ja tuomioistuin voivat sopia. Kappaleen b kohdan mukaan siirrettävä henkilö pysyy vapautensa menettäneenä. Kun siirron syynä oleva tarkoitus on täytetty, tuomioistuin palauttaa henkilön viipymättä pyynnön vastaanottaneeseen valtioon.

Kuten edellä on todettu Suomi ei voi voimassaolevan lainsäädäntönsä mukaan antaa kansainvälistä oikeusapua vapautensa menettäneen henkilön siirtämisessä. Noudatettaessa perussääntöä tällaista oikeusapua kuitenkin annettaisiin perussäännön määräysten mukaisesti. Ehdotuksen mukaan perussäännön voimaansaattamislakiin otettavan säännöksen mukaan oikeusministeriö huolehtisi pyyntöjen täyttämisestä myös vapautensa menettäneen henkilön siirtämisessä.

Artiklan 8 kappale koskee toimitettavien asiakirjojen ja tietojen luottamuksellisuutta. Kappaleen a kohdassa tuomioistuimelle asetetaan velvollisuus varmistaa asiakirjojen ja tietojen luottamuksellisuus, lukuunottamatta pyynnössä mainittua tutkintaa ja oikeudenkäyntiä varten. Kappaleen b kohdan mukaan pyynnön vastaanottanut valtio voi tarvittaessa toimittaa asiakirjoja ja tietoja syyttäjälle luottamuksellisesti. Syyttäjä voi käyttää tällaista tietoa ainoastaan uusien todisteiden hankkimista varten. Kappaleen c kohdan mukaan pyynnön vastaanottanut valtio voi myöhemmin suostua paljastamaan tällaisia asiakirjoja tai tietoja. Tällöin niitä voidaan käyttää todisteina 5 ja 6 osan määräysten mukaisesti ja oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen mukaisesti.

Artiklan 9 kappale koskee tilannetta, jossa sopimusvaltio saa kilpailevia oikeusapupyyntöjä tuomioistuimelta ja toiselta valtiolta. Sopimusvaltion tulee tällöin pyrkiä neuvottelemalla vastaamaan molempiin pyyntöihin, tarvittaessa lykkäämällä täytäntöönpanoa tai asettamalla ehtoja. Jos sopimusvaltio ei voi vastata molempiin pyyntöihin, pyyntöihin vastaaminen ratkaistaan 90 artiklan mukaisten periaatteiden mukaisesti.

Lisäksi 9 kappale sisältää määräykset tilanteesta, jossa tuomioistuimen pyyntö koskee tietoja, omaisuutta tai henkilöitä, jotka ovat kolmannen valtion tai kansainvälisen järjestön valvonnassa kansainvälisen sopimuksen nojalla. Tällöin pyynnön vastaanottanut valtio ilmoittaa asiasta tuomioistuimelle, ja tuomioistuin osoittaa pyyntönsä tälle kolmannelle taholle.

Artiklan 10 kappaleessa annetaan tuomioistuimelle oikeus antaa oikeusapua. Kappaleen mukaan tuomioistuin voi kappaleessa määrätyin tavoin tehdä sopimusvaltion kanssa yhteistyötä ja tarjota tälle apua sellaisen toiminnan tutkinnan tai sitä koskevan oikeudenkäynnin osalta, joka on tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos tai joka on pyynnön vastaanottaneen valtion kansallisen lainsäädännön vastainen vakava rikos. Tuomioistuin voi hyväksyä pyynnön myös sellaiselta valtiolta, joka ei ole perussäännön sopimuspuoli.

94 artikla. Pyynnön täytäntöönpanon lykkääminen meneillään olevan tutkinnan tai syytteen ajamisen osalta. Artiklassa annetaan pyynnön vastaanottaneelle valtiolle oikeus lykätä pyynnön täytäntöönpanoa tuomioistuimen kanssa sovituksi ajaksi, jos pyynnön välitön täytäntöönpano haittaisi muun kuin pyynnön kohteena olevan tapauksen meneillään olevaa tutkintaa tai syytteen ajamista. Lykkäys ei kuitenkaan voi olla pidempi kuin on tarpeen asiaan liittyvän tutkinnan tai syytteen ajamisen päättämiselle pyynnön vastaanottaneessa valtiossa. Ennen lykkäämistä pyynnön vastaanottaneen valtion tulisi harkita, voidaanko apua antaa välittömästi tietyin ehdoin. Jos lykkäystä koskeva päätös tehdään, tuomioistuimen syyttäjä voi kuitenkin pyytää toimenpiteitä todisteiden säilyttämiseksi 93 artiklan 1 kohdan j alakohdan mukaisesti.

Kansainvälisen oikeusapulain 13 §:n mukaan oikeusavun antamisesta voidaan kieltäytyä, jos pyynnön perusteena olevan teon johdosta on Suomessa tai kolmannessa valtiossa aloitettu esitutkinta, asia on syyttäjäviranomaisen käsiteltävänä taikka asiassa on pantu vireille oikeudenkäynti. Pykälä mahdollistaa oikeusavun kieltämisen, kun taas artikla mahdollistaa vain pyynnön täytäntöönpanon lykkäämisen.

Kuten edellä on todettu, Suomi ei ehdotuksen mukaan kuitenkaan soveltaisi tätä perussäännön mahdollistamaa lykkäämistä.

95 artikla. Pyynnön täytäntöönpanon lykkääminen tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskevan väitteen osalta. Artikla sisältää määräykset tilanteista, joissa tuomioistuin on käsittelemässä tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskevaa väitettä 18 ja 19 artiklan mukaisesti. Tällöin pyynnön vastaanottanut valtio voi lykätä tämän osan mukaisesti tehdyn pyynnön täytäntöönpanoa odottaessaan tuomioistuimen päätöstä, ellei tuomioistuin ole nimenomaisesti määrännyt, että syyttäjä voi jatkaa sellaisten todisteiden keräämistä 18 ja 19 artiklan mukaisesti. Määräys ei rajoita 53 artiklan 2 kappaleen soveltamista.>

96 artikla. 93 artiklan mukaista muuta apua koskevan pyynnön sisältö. Artikla sisältää määräykset oikeusapupyynnön esittämisestä. Artiklan mukaan pyyntö tehdään kirjallisesti. Kiireellisissä tapauksissa pyyntö voidaan tehdä millä tahansa välineellä, joka mahdollistaa sen kirjallisen tulostamisen. Tällainen pyyntö tulee kuitenkin vahvistaa 87 artiklan mukaisesti diplomaattista tietä tai muulla asianmukaisella valtion ilmoittamalla keinolla.

Artiklan 2 kappale luettelee ne tiedot, joita pyynnön tulee mahdollisuuksien mukaan sisältää. Luettelo ei ole tyhjentävä. Lisäksi luettelon e kohta sisältää yleisen määräyksen siitä, että pyynnön tulee sisältää sellaiset tiedot, joita voidaan edellyttää pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännön nojalla, jotta pyyntö voidaan panna täytäntöön. Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltion tulee neuvotella tuomioistuimen kanssa niistä kansallisen lainsäädännön vaatimuksista, joita voidaan soveltaa mainitun e kohdan mukaisesti. Neuvottelujen aikana sopimusvaltio ilmoittaa tuomioistuimelle sen kansallisen lainsäädännön erityisistä vaatimuksista.

Kansainvälisen rikosoikeusapulain 7 § sisältää säännökset tiedoista, joita oikeusapupyynnön tulee sisältää. Pykälän säännökset asettavat pyynnön sisällölle yksityiskohtaisempia vaatimuksia kuin artiklan määräykset. Ehdotuksen mukaan Suomi ei kansallisessa lainsäädännössä asettaisi pyynnön sisällölle pidemmälle menevämpiä vaatimuksia kuin mitä perussääntö asettaa. Kuten luovuttamisen osalta, tuomioistuimen pyyntö hyväksyttäisiin sellaisenaan.

Artiklan 4 kappaleen mukaan artiklan määräyksiä sovelletaan mahdollisuuksien mukaan myös tuomioistuimelle esitettyyn oikeusapupyyntöön.

97 artikla. Neuvottelut. Artikla asettaa sopimusvaltiolle velvollisuuden viipymättä neuvotella tuomioistuimen kanssa, jos se vastaanottaa tämän osan mukaisen pyynnön, jonka osalta se havaitsee sellaisia ongelmia, jotka voivat estää tai haitata pyynnön täytäntöönpanoa.

Määräys koskee sekä luovuttamis- että oikeusapupyyntöjä. Artikla sisältää esimerkkiluettelon siitä, millaisia tällaiset ongelmat voivat olla. Ensinnäkin kyse voi olla siitä, että pyynnön tiedot ovat riittämättömät sen täytäntöönpanemiseksi. Toiseksi kyse voi olla luovuttamispyynnön osalta se, ettei yrityksistä huolimatta pyynnön kohteena olevaa henkilöä onnistuta paikallistamaan tai että kyse on väärästä henkilöstä. Kolmanneksi mainitaan tilanne, jossa pyynnön täytäntöönpano sellaisenaan vaatisi pyynnön vastaanottanutta valtiota rikkomaan sopimusvelvoitetta, joka sillä on suhteessa toiseen valtioon. Artikla koskee lähinnä tilanteita, joissa käytännön syistä taikka toisaalta muista kansainvälisistä velvoitteista johtuu, ettei pyyntöä pystytä panemaan täytäntöön. Tällöin valtion tulee tuomioistuimen kanssa neuvottelemalla pyrkiä pyynnön täytäntöönpanoon, esimerkiksi lisätietoja pyytämällä.

98 artikla. Yhteistyö erivapauksista luopumisen ja luovuttamiseen suostumisen osalta. Artikla sisältää määräykset yhteistyöhön liittyvistä tilanteista, jotka koskevat diplomaattista koskemattomuutta. Artiklan määräykset liittyvät perussäännön 27 artiklaan. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuin ei voi pyytää luovuttamista tai apua, joka edellyttäisi pyynnön vastaanottavaa valtiota toimimaan kansainvälisen oikeuden mukaisten velvoitteidensa vastaisesti suhteessa kolmannen valtion henkilön tai omaisuuden valtiolliseen tai diplomaattiseen koskemattomuuteen, ellei tuomioistuin ensin pääse yhteistyöhön kyseisen kolmannen valtion kanssa erivapauksista luopumiseksi.

Artiklan 2 kappaleen mukaan tuomioistuin ei voi pyytää luovuttamista, joka edellyttäisi pyynnön vastaanottavaa valtiota toimimaan kansainvälisiin sopimuksiin perustuvien sellaisten velvoitteidensa vastaisesti, joiden mukaan edellytetään luovuttavan valtion suostumusta henkilön luovuttamiseksi kyseisestä valtiosta tuomioistuimeen, ellei tuomioistuin ensin pääse yhteistyöhön kyseisen valtion kanssa suostumuksen saamiseksi luovuttamiseen.

99 artikla. 93 ja 96 artiklan mukaisten pyyntöjen täytäntöönpano. Artikla sisältää määräykset muuta oikeusapua kuin rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevien pyyntöjen täytäntöönpanosta.

Artiklan 1 kappaleen mukaan pyynnöt pannaan täytäntöön pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännön määräämien menettelyjen mukaisesti. Jos kyseinen lainsäädäntö ei kiellä sitä, pyyntö tulee täyttää pyynnössä mainitulla tavalla. Tämä tarkoittaa myös pyynnössä mainittujen menettelyjen noudattamista tai sellaisten menettelyjen noudattamista, jotka sallivat pyynnössä mainittujen henkilöiden läsnäolon ja avustamisen täytäntöönpanossa.

Kuten edellä on todettu, kansainvälisen rikosoikeusapulain 9 §:n mukaan pääsääntönä on, että oikeusapupyynnön täyttämisessä on noudatettava Suomen lain mukaista menettelyä. Lain 11 § kuitenkin mahdollistaa myös sen, että oikeusapupyynnön toimeenpanossa voidaan noudattaa pyynnössä esitettyä erityistä muotoa tai menettelyä, jos tätä ei voida pitää Suomen lainsäädännön vastaisena.

Lain 10 §:n mukaan pyynnön esittäneen valtion toimivaltaisella viranomaisella, asianosaisilla sekä sillä, jota asia muutoin koskee, on oikeus Suomen lain mukaisesti olla läsnä kuultaessa todistajia, asiantuntijoita tai asianosaisia taikka muuta pyydettyä toimenpidettä suoritettaessa. Pyynnön esittäneen valtion viranomaisella on tuomioistuimessa ja esitutkintaa toimitettaessa oikeus osallistua asian käsittelyyn ja esittää kuultaville kysymyksiä, jos tuomioistuin tai esitutkintaviranomainen antaa tähän luvan. Kansainvälisen rikosoikeusapulain säännökset eivät ole ristiriidassa 1 kappaleen määräysten kanssa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan kiireellisten pyyntöjen osalta vastaukseksi tehdyt asiakirjat ja todisteet lähetetään tuomioistuimen pyynnöstä kiireellisenä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan pyynnön vastaanottaneen valtion vastaukset toimitetaan niiden alkuperäisellä kielellä ja alkuperäisessä muodossa.

Artiklan 4 kappale sisältää määräykset siitä, että Kansainvälisen rikostuomioistuimen syyttäjä voi itsenäisesti panna pyyntöjä täytäntöön sopimusvaltioiden alueella. Edellytyksenä on, että pyynnön välitön täytäntöönpano on tarpeen pyynnön onnistuneelle täytäntöönpanolle. Täytäntöönpano tulee voida suorittaa ilman pakkotoimenpiteitä. Täytäntöönpanoa voi erityisesti olla henkilön vapaaehtoinen haastattelu tai vapaaehtoisen todistajanlausunnon ottaminen myös siten, että pyynnön vastaanottaneen valtion viranomaiset eivät ole läsnä, jos se on tarpeen pyynnön täytäntöönpanolle, sekä julkisen tapahtumapaikan tai muun julkisen paikan tutkiminen muuttamatta sitä.

Kappale sisältää myös tarkempia määräyksiä pyyntöjen täytäntöönpanosta syyttäjän toimesta. Kappaleen mukaan kun pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio on valtio, jonka alueella rikoksen väitetään tapahtuneen, ja tapauksen käsiteltäväksi ottamisesta on päätetty 18 ja 19 artiklan mukaisesti, syyttäjä voi välittömästi panna sellaisen pyynnön täytäntöön pyynnön vastaanottaneen valtion kanssa mahdollisesti käytyjen neuvottelujen mukaisesti. Muissa tapauksissa syyttäjä voi panna sellaisen pyynnön täytäntöön pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion kanssa käytyjen neuvottelujen mukaisesti ja ottaen huomioon kohtuulliset ehdot tai kyseisen valtion herättämät kysymykset. Jos pyynnön vastaanottanut valtio havaitsee pyynnön täytäntöönpanoon liittyviä ongelmia, se neuvottelee tuomioistuimen kanssa viipymättä asian ratkaisemiseksi.

Kansainvälistä rikosoikeusapua koskeva laki ei mahdollista 4 kappaleen mukaista syyttäjän itsenäistä toimivaltaa Suomen alueella. Lain 10 § mahdollistaa osallistumisen asian käsittelyyn tuomioistuimessa tai esitutkintaa toimitettaessa ja kysymysten esittämisen kuultaville, jos tuomioistuin tai esitutkintaviranomainen antaa tähän luvan. Pykälä ei kuitenkaan mahdollista kappaleessa tarkoitettua syyttäjän itsenäistä pyyntöjen täytäntöönpano-oikeutta. Tältä osin perussäännön määräykset eivät ole yhdenmukaiset kansainvälistä rikosoikeusapua koskevan lain kanssa.

Perussääntöä sovellettaessa syyttäjällä olisi artiklan mukainen itsenäinen toimivalta Suomen alueella. Toimivalta on kuitenkin rajoitettu, eikä se soveltuisi tavanomaisiin tilanteisiin.

Artiklan 5 kappaleen mukaan määräyksiä, jotka mahdollistavat tuomioistuimen 72 artiklan mukaisesti kuuleman tai tutkiman henkilön vetoamisen rajoituksiin, joiden tarkoituksena on estää kansalliseen puolustukseen tai turvallisuuteen liittyvien luottamuksellisten tietojen paljastaminen, sovelletaan myös tämän artiklan mukaisten apua koskevien pyyntöjen täytäntöönpanoon.

100 artikla. Kustannukset. Artikla sisältää kustannusten korvaamista koskevat määräykset. Pääsääntönä on, että pyynnön vastaanottanut valtio vastaa tavanomaisista pyyntöjen täytäntöönpanon aiheuttamista kustannuksista alueellaan. Artikla sisältää kuitenkin luettelon tietyistä kuluista, joista vastaa tuomioistuin. Artiklan pääsäännön mukaista määräystä sovelletaan myös sopimusvaltioiden tuomioistuimelle osoittamiin pyyntöihin. Tällöin tuomioistuin vastaa tavanomaisista täytäntöönpanokuluista.

Myös kansainvälisen rikosoikeusapulain 25 §:n mukaan pääsääntönä on, että vieraan valtion viranomaisen pyynnöstä annetusta oikeusavusta aiheutuvista kustannuksista ei peritä korvausta pyynnön esittäneeltä vieraalta valtiolta.

101 artikla. Erityissääntö. Artikla sisältää määräyksen rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen liittyvästä erityissäännöstä. Artiklan mukaan tuomioistuimelle luovutettua henkilöä vastaan ei voida järjestää oikeudenkäyntiä, häntä ei voida rangaista tai vangita muun sellaisen ennen luovuttamista tapahtuneen toiminnan kuin sen toiminnan vuoksi, joka on niiden rikosten perusta, jonka johdosta henkilö on luovutettu. Tuomioistuin siis soveltaa oma-aloitteisesti erityissääntöä, joka yleensä asetetaan luovuttamisen ehdoksi. Artiklan mukaan tuomioistuin voi pyytää erityissäännöstä luopumista valtiolta, joka on luovuttanut henkilön tuomioistuimelle. Tarvittaessa tuomioistuin antaa lisätietoja 91 artiklan mukaisesti. Sopimusvaltioilla on oikeus myöntyä tuomioistuimen pyyntöön ja niiden tulisi pyrkiä myöntymään pyyntöön.

Yleisen luovuttamislain 12 § sisältää artiklan määräyksiä sisällöllisesti vastaavat säännökset erityissäännöstä. Pykälän mukaan luovuttamispyyntöön suostuttaessa on soveltuvilta osin asetettava ehto erityissäännön noudattamisesta. Erityissäännöstä kuitenkin luovutaan, jos henkilö ei ole poistunut maasta 45 päivän kuluessa sen jälkeen kun estettä ei enää ollut, taikka jos hän on sinne palannut sieltä poistuttuaan. Lain 32 §:n mukaan oikeusministeriö voi vieraan valtion pyynnöstä antaa luvan siihen, että luovutettu henkilö saadaan asettaa syytteeseen tai häntä rangaista muusta ennen luovuttamista tehdystä rikoksesta kuin siitä, jonka perusteella luovuttaminen on tapahtunut. Tällaiseen pyyntöön ja luovuttamiselle määrättäviin ehtoihin sovelletaan vastaavasti, mitä on säädetty luovuttamisesta Suomesta. Lupa voidaan antaa vain, mikäli asiakirjojen mukaan lainmukaiset edellytykset luovuttamiselle kysymyksessä olevalle valtiolle ovat olemassa.

Edellä selostetut yleisen luovuttamislain pykälät eivät ole ristiriidassa artiklan kanssa. Jos tuomioistuin esittäisi artiklan mukaisen pyynnön, oikeusministeriö suostuisi siihen samoin edellytyksin kuin muihin tuomioistuimen esittämiin luovuttamispyyntöihin. Edellä selostetun mukaisesti Suomi ei asettaisi luovuttamisen ehdoksi erityissäännön noudattamista. Tuomioistuin kuitenkin soveltaa sääntöä oma-aloitteisesti.

102 Käsitteiden käyttö. Artiklassa selvennetään perussäännössä käytettyjä rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen liittyviä käsitteitä. Artiklan mukaan englanninkielisessä sopimustekstissä käytetyllä käsitteellä "surrender" tarkoitetaan henkilön luovuttamista tuomioistuimelle valtion toimesta. Käsitteellä "extradition" tarkoitetaan sitä vastoin henkilön luovuttamista valtiosta toiseen. Suomenkielisessä sopimustekstissä molemmista käsitteistä käytetään samaa luovuttamisen käsitettä, koska asiallisesti molemmissa tapauksissa on kyse rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta.

Osa 10. Täytäntöönpano

Perussäännön 10 osa sisältää määräykset Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomitsemien vapausrangaistusten sekä sakkojen ja menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta sopimusvaltioissa. Vapausrangaistusten täytäntöönpanoa koskevat määräykset koskevat ainoastaan sellaisia valtioita, jotka ovat ilmoittaneet tuomioistuimelle halukkuudestaan ottaa vastaan tuomittuja henkilöitä. Sakkojen ja menettämisseuraamusten täytäntöönpanoa koskevat määräykset soveltuvat sitä vastoin kaikkiin sopimusvaltioihin.

Myös 10 osan voimaansaattamisen osalta tavoitteena on, että pääsääntöisesti Suomessa sovelletaan suoraan perussäännön määräyksiä sekä voimassaolevaa kansallista lainsäädäntöä siltä osin kuin perussääntö tätä edellyttää. Perussäännön voimaansaattamista koskevaan lakiin otettaisiin ehdotuksen mukaan joitakin lähinnä selventäviä säännöksiä täytäntöönpanosta.

Toisessa valtiossa määrättyjen rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanosta Suomessa säädetään laissa kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa (21/1987, jäljempänä laki kansainvälisestä rikosseuraamusten täytäntöönpanosta). Laki sisältää säännökset vapaudenmenetystä tarkoittavien seuraamusten ja menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta, mutta ei sakkorangaistusten täytäntöönpanosta. Lain säännökset ovat yhdenmukaiset Suomen kansallisesti hyväksymien 21 päivänä maaliskuuta 1983 tehdyn tuomittujen siirtämistä koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 13/1987) kanssa sekä 8 päivänä marraskuuta 1990 tehdyn rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 53/1994) kanssa. Pohjoismaiden välisten suhteiden osalta rikostuomioiden täytäntöönpanoa koskevat säännökset sisältyvät lakiin Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanossa (326/1963). Laki sisältää säännökset sakkojen, eräiden muiden varallisuutta koskevien seuraamusten sekä vapausrangaistusten täytäntöönpanosta. Kansainvälistä rikosseuraamusten täytäntöönpanoa koskevia säännöksiä sisältyy myös entisen Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelevän sotarikostuomioistuimen toimivallasta ja tuomioistuimelle annettavasta oikeusavusta annettuun lakiin.

103 artikla. Valtioiden merkitys vankeusrangaistusten täytäntöönpanossa. Artikla sisältää yleisiä määräyksiä tuomioistuimen tuomitsemien vapausrangaistusten täytäntöönpanosta sopimusvaltioissa. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuimen tuomitsema vapausrangaistus suoritetaan valtiossa, joka on ilmoittanut tuomioistuimelle halukkuudestaan ottaa vastaan tuomittuja henkilöitä ja jonka tuomioistuin on yksittäistapauksessa osoittanut sellaisten valtioiden luettelosta.

Artikla sallii, että ilmoittaessaan halukkuudestaan ottaa vastaan tuomittuja henkilöitä, valtio voi asettaa vastaanottamiselle tuomioistuimen kanssa sovittuja ja tämän osan mukaisia ehtoja. Valtion ilmoittamat ehdot eivät näin ollen saa olla ristiriidassa perussäännön määräysten kanssa.

Suomi on Jugoslavian sotarikostuomioistuimen osalta antanut ilmoituksen halukkuudestaan ottaa vastaan tuomittuja henkilöitä. Jotta Suomi voisi antaa tällaisen ilmoituksen myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta, esityksessä on katsottu tarpeelliseksi ehdottaa asiaa koskevien säännösten hyväksymistä. Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 11 §:n mukaan sotarikostuomioistuimen määräämä vapaudenmenetystä tarkoittava seuraamus on sotarikostuomioistuimen pyynnöstä pantava täytäntöön Suomessa siten kuin kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetussa laissa säädetään. Säännös velvoittaa ehdottomasti täyttämään tuomioistuimen pyynnön. Seuraamuksen täytäntöönpanoon ei sovelleta, mitä täytäntöönpanon edellytyksistä säädetään lain 3 §:ssä. Muun ohella vapausrangaistus voitaisiin panna täytäntöön Suomessa, vaikka tuomittu ei olisi Suomen kansalainen tai hänellä ei olisi kotipaikkaa Suomessa taikka hän ei olisi suostunut täytäntöönpanoon Suomessa. Täytäntöönpano määrätään tapahtuvaksi antamalla tarpeelliset määräykset täytäntöönpanon jatkamisesta siten kuin kansainvälisestä rikosseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 7 §:ssä säädetään. Täytäntöönpanon jatkamisessa toisessa valtiossa tuomittua vapausrangaistusta ei muunneta Suomen laissa vastaavasta rikoksesta säädetyksi vankeusrangaistukseksi.

Esityksen mukaan Suomi noudattaisi Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttua sääntelyä myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön voimaansaattamisessa. Muun ohella tämä tarkoittaisi, ettei Suomi voisi ilmoittaa tuomioistuimelle, että se asettaisi täytäntöönpanolle perussäännön sallimia ehtoja. Ehdotuksen mukaan vapausrangaistusten täytäntöönpanosta otettaisiin säännös perussäännön voimaansaattamista koskevaan lakiin.

Lisäksi artiklan mukaan tiettyä tapausta varten osoitetun valtion tulee ilmoittaa tuomioistuimelle viipymättä, hyväksyykö se tuomioistuimen valinnan. Valtiolla ei siis ole yksittäistapauksessa sitovaa velvollisuutta ottaa vastaan tuomittua henkilöä, vaan valtio ilmoittaa erikseen hyväksynnästään.

Artiklan 2 kappaleen mukaan täytäntöönpanovaltion tulee ilmoittaa tuomioistuimelle sellaisista olosuhteista, jotka voisivat olennaisesti vaikuttaa vapausrangaistuksen ehtoihin tai pituuteen, mukaan luettuna 1 kappaleen mukaisesti sovittujen ehtojen soveltaminen. Jos tuomioistuin ei voi hyväksyä täytäntöönpanovaltion ilmoittamia olosuhteita, jotka voisivat olennaisesti vaikuttaa vapausrangaistuksen ehtoihin tai pituuteen, se ilmoittaa tästä täytäntöönpanovaltiolle. Tällöin tuomioistuin osoittaa toisen täytäntöönpanovaltion.

Kuten edellä on todettu, Suomen tarkoituksena on omaksua Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttu sääntely myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta. Tämä tarkoittaisi, etteivät Suomen viranomaiset käyttäisi perussäännön edellä mainittujen määräysten sallimaa harkintavaltaa.

Artiklan 3 kappale sisältää määräyksen niistä seikoista, jotka tuomioistuimen tulee ottaa huomioon käyttäessään harkintavaltaansa osoittaakseen täytäntöönpanovaltion. Määräyksen mukaan sopimusvaltioiden tulisi tasapuolisesti jakaa vastuu vapausrangaistusten täytäntöönpanosta ottaen huomioon yleisesti hyväksytyt kansainvälisten sopimusten vankien kohtelua koskevat vaatimukset, tuomitun henkilön mielipiteet ja kansallisuus sekä muut täytäntöönpanovaltion osoittamista koskevat asianmukaiset tekijät, jotka liittyvät rikoksen tai tuomitun henkilön olosuhteisiin tai rangaistuksen tehokkaaseen täytäntöönpanoon.

Artiklan 4 kappale sisältää määräykset tilanteesta, jossa mitään valtiota ei osoiteta täytäntöönpanovaltioksi. Tällöin vapausrangaistus suoritetaan tuomioistuimen isäntävaltion eli Alankomaiden vankilassa ja tuomioistuin vastaa vapausrangaistuksen täytäntöönpanon aiheuttamista kustannuksista.

104 artikla. Osoitetun täytäntöönpanovaltion muutos. Artiklan mukaan tuomioistuin voi milloin tahansa päättää siirtää tuomitun henkilön toisen valtion vankilaan. Tuomittu henkilö voi milloin tahansa hakea tuomioistuimelta siirtoa täytäntöönpanovaltiosta.>

105 artikla. Rangaistuksen täytäntöönpano. Artiklan mukaan tuomioistuimen tuomitsema vapausrangaistus sitoo sopimusvaltioita, jotka missään tapauksessa eivät voi muuttaa rangaistusta. Määräys ei kuitenkaan vaikuta niihin ehtoihin, joita sopimusvaltio on voinut asettaa 103 artiklan 1 kappaleen mukaisesti. Ainoastaan tuomioistuimella on oikeus päättää valitusta ja muutoksenhakua koskevasta hakemuksesta. Täytäntöönpanovaltio ei estä tuomittua henkilöä tekemästä tällaista hakemusta.>

Kuten edellä on todettu, Suomen tarkoituksena on saattaa perussääntö voimaan määräyksen mukaisesti siten, ettei Suomessa puututtaisi vapausrangaistuksen pituuteen. Vapausrangaistus pantaisiin täytäntöön kansainvälisestä rikosseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 7 §:n mukaisesti täytäntöönpanon jatkamisena.

106 artikla. Vapausrangaistusten ja niihin liittyvien ehtojen täytäntöönpanon valvonta. Artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuin valvoo vapausrangaistusten täytäntöönpanoa. Täytäntöönpanon tulee olla yhdenmukaista yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten sopimusten vankien kohtelua koskevien vaatimusten kanssa.

Suomessa vankeusrangaistusten täytäntöönpanoa koskevat säännökset sisältyvät lakiin rangaistusten täytäntöönpanosta (39/1889). Laki täyttää artiklan asettamat vaatimukset vankien kohtelusta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan vapausrangaistuksen ehdot määräytyvät täytäntöönpanovaltion lainsäädännön mukaisesti. Näiden ehtojen tulee olla yhdenmukaiset yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten sopimusten vankien kohtelua koskevien vaatimusten kanssa. Ehdot eivät missään tapauksessa saa poiketa niistä ehdoista, joita sovelletaan täytäntöönpanovaltiossa vastaavista rikoksista tuomittuihin vankeihin.

Kansainvälisestä rikosseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 14 §:n mukaan kyseisessä laissa tarkoitettu täytäntöönpano tapahtuu Suomessa niin kuin Suomen tuomioistuimen antaman lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanosta säädetään. Säännös on yhdenmukainen artiklan määräyksen kanssa. Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa tuomittuihin ei sovellettaisi rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 3 luvun 3 §:n 3 momentin säännöstä siitä, että valtiollista vankia ei ole vastoin tahtoaan pantava yhteen sellaisen vangin kanssa, joka suorittaa rangaistusta muusta rikoksesta. Tämä johtuisi siitä, ettei kyseessä voida katsoa olevan rikoslain 12 tai 13 luvussa tarkoitetusta rikoksesta tuomittu.

Artiklan 3 kappaleen mukaan tuomitun henkilön ja tuomioistuimen välistä yhteydenpitoa ei saa estää ja se on luottamuksellista. Rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 9 §:n 2 ja 3 momentti sisältävät säännökset, joiden mukaan vangin ja rangaistuslaitoksen toimintaa valvovan viranomaisen tai ihmisoikeuksien valvontaelimen, jolle vangilla on kansainvälisten sopimusten mukaan valitus- tai kanteluoikeus, välinen kirjeenvaihto on tarkastamatta viipymättä toimitettava perille. Myöskään rangaistuslaitoksen toimintaa valvovan viranomaisen ja vangin välistä puhelua ei saa kuunnella. Säännökset ovat yhdenmukaiset artiklan määräysten kanssa.

107 artikla. Henkilön siirtäminen rangaistuksen suorittamisen jälkeen. Artiklan mukaan rangaistuksen suorittamisen jälkeen henkilö, joka ei ole täytäntöönpanovaltion kansalainen, voidaan täytäntöönpanovaltion lain mukaisesti siirtää valtioon, joka on velvollinen ottamaan hänet vastaan, tai valtioon, joka suostuu ottamaan hänet vastaan. Tilanteessa tulee ottaa huomioon siirrettävän henkilön toiveet. Toisaalta täytäntöönpanovaltio voi antaa henkilölle luvan jäädä sen alueelle.

Artiklan 2 kappale määrää, että jos mikään valtio ei vastaa henkilön toiseen valtioon siirtämisestä aiheutuvista kustannuksista, tuomioistuin vastaa niistä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan, ottaen huomioon 108 artiklan määräykset, täytäntöönpanovaltio voi myös kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti luovuttaa tai muuten siirtää henkilön luovuttamista tai siirtämistä pyytäneeseen valtioon oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa varten.

Artiklan tarkoittamaan rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen sovellettaisiin yleisen luovuttamislain säännöksiä ja rangaistuksen täytäntöönpanoon kansainvälisestä rikosseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain säännöksiä.

108 artikla. Syyttämistä tai rankaisemista koskevat rajoitukset muiden rikosten osalta. Artiklan mukaan täytäntöönpanovaltiossa olevaa tuomittua henkilöä ei saa asettaa syytteeseen tai rangaista tai luovuttaa rikoksen johdosta kolmanteen valtioon sellaisen toiminnan johdosta, joka on tapahtunut ennen henkilön siirtämistä täytäntöönpanovaltioon. Poikkeuksen muodostavat tilanteet, joissa tuomioistuin on täytäntöönpanovaltion pyynnöstä hyväksynyt syyttämisen, rankaisemisen tai luovuttamisen.

Artiklan 2 kappaleen mukaan tuomioistuin päättää asiasta kuultuaan tuomittua henkilöä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan artiklan 1 kappaleen sääntöä ei sovelleta, jos tuomittu henkilö pysyy vapaaehtoisesti yli 30 päivää täytäntöönpanovaltion alueella suoritettuaan kokonaan tuomioistuimen määräämän rangaistuksen tai palaa kyseisen valtion alueelle lähdettyään sieltä.

109 artikla. Sakkojen ja menettämisseuraamusten täytäntöönpano.

Artiklan mukaan sopimusvaltiot panevat tuomioistuimen 7 osan mukaisesti määräämät sakot tai menettämisseuraamukset täytäntöön kansallisen lainsäädännön määräämän menettelyn mukaisesti tämän vaikuttamatta vilpittömässä mielessä olevien kolmansien osapuolten oikeuksiin.

Artiklan 2 kappaleen mukaan, jos sopimusvaltio ei pysty panemaan menettämisseuraamusta koskevaa määräystä täytäntöön, se ryhtyy toimenpiteisiin periäkseen tuomioistuimen menetettäväksi määräämän rikoksen tuottaman hyödyn, omaisuuden tai varojen arvon, tämän vaikuttamatta vilpittömässä mielessä olevien kolmansien osapuolten oikeuksiin.

Artiklan 3 kappaleen mukaan omaisuus tai kiinteän omaisuuden myynnin tuotto tai tarvittaessa muun omaisuuden myynnin tuotto, jonka sopimusvaltio saa tuomioistuimen tuomion täytäntöönpanon seurauksena, siirretään tuomioistuimelle.

Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskeva laki sisältää säännöksen myös omaisuuden ja rikoksen tuottaman hyödyn palauttamisesta. Lain 12 §:n mukaan sotarikostuomioistuimen päätös omaisuuden ja rikoksen tuottaman hyödyn tuomitsemisesta menetetyksi ja palauttamisesta on pantava Suomessa täytäntöön noudattaen soveltuvin osin, mitä kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetussa laissa säädetään. Seuraamuksen täytäntöönpanoon ei sovelleta, mitä täytäntöönpanon edellytyksistä sanotun lain 3 §:ssä säädetään. Omaisuus ja rikoksen tuottama hyöty on oikeusministeriön määräyksestä palautettava siten kuin sotarikostuomioistuimen pyynnössä on esitetty. Säännös ehdottomasti velvoittaa täyttämään tuomioistuimen pyynnön.

Esityksen mukaan myös menettämisseuraamusten osalta Suomi noudattaisi Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa omaksuttua sääntelyä Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta. Ehdotuksen mukaan menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta otettaisiin selvyyden vuoksi säännös perussäännön voimaansaattamista koskevaan lakiin.

Suomen kansalliseen lainsäädäntöön sisältyy säännöksiä vieraan valtion tuomitsemien sakkojen täytäntöönpanosta Suomessa ainoastaan pohjoismaiden välisissä suhteissa. Perussääntö kuitenkin edellyttää tuomioistuimen tuomitsemien sakkojen täytäntöönpanoa Suomessa. Ehdotuksen mukaan asiasta otettaisiin säännös perussäännön voimaansaattamista koskevaan lakiin.

110 artikla. Tuomioistuimen suorittama rangaistuksen lyhentämisen käsittely. Artiklan mukaan täytäntöönpanovaltio ei saa vapauttaa tuomittua henkilöä ennen tuomioistuimen määräämän rangaistuksen päättymistä. Ainoastaan tuomioistuimella on oikeus päättää rangaistuksen lyhentämisestä. Tuomioistuin päättää asiasta kuultuaan tuomittua henkilöä. Kun henkilö on suorittanut kaksi kolmasosaa rangaistuksestaan tai 25 vuotta elinkautisesta rangaistuksesta, tuomioistuin ottaa rangaistuksen uudelleen käsiteltäväksi päättääkseen, tulisiko sitä lyhentää. Uudelleen käsittelyä ei voida suorittaa aikaisemmassa vaiheessa. Artikla sisältää myös määräykset niistä perusteista, joiden nojalla tuomioistuin voi lyhentää rangaistusta.

Jos tuomioistuin katsoo alustavan uudelleen käsittelyn yhteydessä, että rangaistuksen lyhentäminen ei ole asianmukaista, se käsittelee uudelleen rangaistuksen lyhentämistä tämän jälkeen sellaisin väliajoin ja sellaisten kriteerien mukaisesti, joista määrätään oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevissa säännöissä.

Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskeva laki sisältää säännöksen siitä, että tuomitun armahtamisesta ja ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä päättää sotarikostuomioistuin. Säännös rajoittaa Suomen perustuslain 105 §:n mukaan tasavallan presidentille kuuluvaa armahdusvaltaa. Kansainvälisestä rikosseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 16 §:n mukaan Suomen lain armahdussäännöksiä on sovellettava myös vieraassa valtiossa annettuihin Suomessa täytäntöönpantaviksi määrättyihin tuomioihin. Perussääntöön ei sisälly nimenomaista määräystä armahtamisesta, mutta artiklan määräysten sekä 105 artiklan määräyksen siitä, etteivät sopimusvaltiot voi missään tapauksessa muuttaa tuomioistuimen määräämää rangaistusta, on katsottava tarkoittavan, että myös armahdusvalta kuuluu ainoastaan tuomioistuimelle.

111 artikla. Karkaaminen. Jos tuomittu henkilö karkaa säilöstä ja täytäntöönpanovaltiosta, tämä valtio voi tuomioistuimen kanssa neuvoteltuaan pyytää kyseisen henkilön luovuttamista olemassaolevien kahdenvälisten ja monenvälisten järjestelyjen mukaisesti tai pyytää, että tuomioistuin pyytää henkilön luovuttamista. Tuomioistuin voi osoittaa, että henkilö kuljetetaan valtioon, jossa hän oli suorittamassa rangaistustaan, tai toiseen tuomioistuimen osoittamaan valtioon.

Osa 11. Sopimusvaltioiden kokous

112 artikla. Sopimusvaltioiden kokous. Sopimusvaltioiden kokouksessa kullakin sopimusvaltiolla on yksi edustaja, jolla voi olla varaedustajia ja neuvonantajia. Muille perussäännön tai päätösasiakirjan allekirjoittaneille valtioille myönnetään tarkkailija-asema. Artiklan 2 kappaleeseen on koottu kokouksen tehtävät. Sen rooli on ensinnäkin käsitellä ja hyväksyä valmistelutoimikunnan suosituksia. Toiseksi se valvoo tuomioistuimen hallintoa ja tarkastelee puheenjohtajistonsa raportteja ja toimintaa. Kolmas tärkeä tehtävä liittyy tuomioistuimen talouteen. Kokous päättää tuomioistuimen talousarviosta. Neljänneksi kokous päättää tuomareiden lukumäärän muutoksista 36 artiklan mukaisesti. Lisäksi kokous käsittelee 87 artiklan 5 ja 7 kappaleen mukaisesti yhteistyöhön liittyviä kysymyksiä ja hoitaa muita perussäännön tai menettely- ja todistelusääntöjen mukaisia tehtäviä.

Kokouksen puheenjohtajiston yhteensä 21 jäsenen tulee edustaa tasapuolista maantieteellistä jakaumaa ja maailman merkittävimpiä oikeusjärjestelmiä. Puheenjohtajiston tehtävä on avustaa sopimuspuolten kokousta. Kokous voi perustaa myös tarvittavia apuelimiä. Kokouksen tai puheenjohtajiston istuntoihin voivat tarvittaessa osallistua myös tuomioistuimen presidentti, syyttäjä ja kirjaaja tai heidän edustajansa.

Kokous kokoontuu tuomioistuimen toimipaikassa tai YK:n päämajassa kerran vuodessa. Se voi pitää erityisistuntoja olosuhteiden niin vaatiessa. Kokous hyväksyy omat menettelysääntönsä. Kokouksen viralliset kielet ja työkielet ovat samat kuin YK:n yleiskokouksen viralliset kielet ja työkielet.

Kokouksen ja puheenjohtajiston tulee pyrkiä yksimielisiin päätöksiin. Jos kuitenkin äänestykseen päädytään, kullakin sopimusvaltiolla on yksi ääni. Sopimusvaltio, jonka maksuosuuksien suorittaminen tuomioistuimelle on viivästynyt, menettää äänioikeutensa kokouksessa ja puheenjohtajistossa. Kokous voi kuitenkin sallia osallistumisen äänestykseen sillä perusteella, että maksujen laiminlyönti johtuu sopimusvaltiosta riippumattomista olosuhteista.

Osa 12. Rahoitus

113 artikla. Rahoitusta koskevat määräykset. Ellei nimenomaisesti toisin määrätä, perussääntö ja sopimusvaltioiden kokouksen hyväksymät rahoitusta koskevat määräykset sääntelevät kaikkia tuomioistuimeen ja sopimusvaltioiden kokouksen istuntoihin liittyviä rahoitusasioita.

114 artikla. Kustannusten maksaminen. Tuomioistuimen ja sopimusvaltioiden kokouksen kustannukset, kokouksen puheenjohtajisto ja apuelimet mukaan luettuna, maksetaan tuomioistuimen varoista.

115 artikla. Tuomioistuimen ja sopimusvaltioiden kokouksen varat.

Rahoituksen osalta sopimusneuvottelujen suurimmat kiistat liittyivät siihen, voidaanko tuomioistuimen ja sopimusvaltioiden kokouksen rahoitukseen käyttää YK:n talousarviovaroja vai perustuuko rahoitus sopimusvaltioiden maksuille. Suomi ja enemmistö niin sanotuista samanmielisistä valtioista kannatti rahoitusta YK:n talousarvion puitteissa. Perussääntöön kirjattiin kuitenkin pääasiallisesti sopimusvaltioiden maksuosuuksille perustuva rahoitusmalli. Artiklan a kohdan mukaisia sopimusvaltioiden laskennallisia maksuosuuksia täydentävät rahoituslähteenä b kohdan mukaisesti YK:n myöntämät varat. Jälkimmäisen rahoituslähteen on tarkennettu olevan käytettävissä etenkin silloin, kun on kyse turvallisuusneuvoston 13 artiklan b kohdan mukaisesti tuomioistuimen käsiteltäväksi saattamista tapauksista. Tämä varojen ohjaaminen YK:n talousarviosta edellyttää aina YK:n yleiskokouksen päätöstä. Artiklan mainitsemien rahoituslähteiden lisäksi tuomioistuimen käyttöön voi tulla varoja vapaaehtoisina maksuina, ks. seuraavassa 116 artikla.

Tuomioistuimen talousarvio hyväksytään sopimuspuolten kokouksessa. On nähtävissä, että tuomioistuimen toiminnan alkuvaiheissa tarvitaan erillisiä rahoitusjärjestelyjä. Näistä ei kuitenkaan sisälly perussääntöön erillismääräystä.

Kuten edellä 112 artiklan 8 kappaleen osalta on esitetty, jäsenvaltion laiminlyödessä maksuosuuksiensa suorittamisen tuomioistuimelle sitä uhkaa äänestysoikeuden menetys sopimuspuolten kokouksessa.

116 artikla. Vapaaehtoiset maksut. Tuomioistuin voi ottaa vastaan ja käyttää lisävaroina hallitusten, kansainvälisten järjestöjen, yksityisten henkilöiden, yritysten ja muiden yhteisöjen vapaaehtoisia maksuja. Vapaaehtoisten maksujen salliminen aiheutti neuvotteluissa huolta siitä, voidaanko tuomioistuimen itsenäisyyden ja puolueettomuuden katsoa vaarantuvan. Tämän uhan torjumiseksi artiklassa määrätään, että vapaaehtoisten maksujen vastaanottamisessa ja käyttämisessä on noudatettava sopimuspuolten kokouksen hyväksymiä ehtoja.>

117 artikla. Maksuosuuksien laskeminen. Sopimusvaltioiden maksuosuudet lasketaan erikseen sovittavan taulukon mukaisesti. Se perustuu YK:n säännönmukaista talousarviotaan varten hyväksymään taulukkoon. Taulukkoa tarkistetaan niiden periaatteiden mukaisesti, joihin YK:n maksuosuustaulukko perustuu.

118 artikla. Vuosittainen tilintarkastus. Itsenäinen tilintarkastaja tekee vuosittain tuomioistuimen tilintarkastuksen. Tarkastuksen kohteena ovat tuomioistuimen pöytäkirjat, kirjat ja tilit, mukaan luettuna sen vuosittaiset tilinpäätökset.

Osa 13. Loppumääräykset

119 artikla. Riitojenratkaisu. Tuomioistuimen oikeudellisia tehtäviä koskevat riidat ratkaistaan sen itsensä päätöksellä. Muut sopimusvaltioiden väliset riidat perussäännön tulkinnasta tai soveltamisesta yritetään ensin ratkaista neuvotteluin. Kolmen kuukauden kuluttua riidan ilmaantumisesta ratkaisematon asia saatetaan sopimusvaltioiden kokouksen käsiteltäväksi. Kokous pyrkii ratkaisemaan riidan tai antamaan suosituksia muista ratkaisukeinoista, kuten asian saattamisesta Kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

120 artikla. Varaumat. Perussääntöön ei voi tehdä varaumia. Asiallisesti varaumaa vastaava vaikutus on kuitenkin 124 artiklan mukaisella seitsemän vuoden siirtymäajaksi annettavalla selityksellä.

Varaumista menettely- ja todistelusääntöihin tai rikosten määritelmien tulkintaohjeisiin ei ole erillistä määräystä. Koska ne ovat 51 artiklan 4 ja 5 kappaleen ja 9 artiklan 3 kappaleen mukaan perussäännölle alisteisia säännöstöjä, on katsottava, ettei niihinkään ole mahdollista tehdä varaumia.

121 artikla. Muutokset. Artiklan 1-4 kappaleissa säädetään normaalista muutosmenettelystä. Sen mukaan seitsemän vuoden kuluttua perussäännön voimaantulosta sopimusvaltio voi esittää siihen muutoksia. Muutosehdotus toimitetaan YK:n pääsihteerille, joka toimittaa sen kaikille sopimusvaltioille. Aikaisintaan kolmen kuukauden kuluttua seuraava sopimusvaltioiden kokous päättää läsnäolevien ja äänestävien sopimusvaltioiden ääntenenemmistöllä, otetaanko ehdotus käsiteltäväksi. Kokous käsittelee ehdotusta välittömästi tai kutsuu koolle muutoskonferenssin. Muutoksen hyväksyminen sopimusvaltioiden kokouksessa tai muutoskonferenssissa edellyttää sopimusvaltioiden kahden kolmasosan ääntenenemmistöä.

Huomionarvoisinta tässä normaalissa muutosmenettelyssä on 4 kappaleen säännös muutosten voimaantulosta. Muutos tulee voimaan kaikkia sopimusvaltioita sitovasti vuoden kuluttua siitä, kun seitsemän kahdeksasosaa ratifioimis- tai hyväksymiskirjoista on talletettu YK:n pääsihteerille. Pieni vähemmistö sopimusvaltioita tulee näin sidotuiksi muutoksiin ilman omaa tahdonilmaisuaan. Artiklan 6 kappaleen mukaan tällainen sopimusvaltio voi irtisanoutua perussäännöstä. Valtion tulee antaa irtisanoutumisesta ilmoitus viimeistään vuoden kuluttua muutoksen voimaantulosta. Irtisanoutumiseen ei sovelleta 127 artiklan 1 kappaleen määräyksiä, vaan se tulee voimaan välittömin vaikutuksin. Sen sijaan sovelletaan 127 artiklan 2 kappaleen määräyksiä irtisanoutumisen vaikutuksista, ks. jäljempänä.

Tuomioistuimen asiallista toimivaltaa koskevien 5-8 artikloiden muutosten voimaantulosta määrätään 5 kappaleessa erikseen. Nämä muutokset tulevat voimaan muutoksen hyväksyneiden sopimusvaltioiden osalta vuoden kuluttua siitä, kun ne ovat tallettaneet ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa. Sopimusvaltio, joka ei ole hyväksynyt muutosta, ei tule sidotuksi. Tuomioistuin ei käytä toimivaltaansa, kun muutetun perussäännön mukaisen rikoksen on tehnyt kyseisen sopimusvaltion kansallisuutta oleva henkilö tai se on tehty muutosta vastustaneen sopimusvaltion alueella.

YK:n pääsihteeri toimittaa hyväksytyt muutokset kaikille sopimusvaltioille.

122 artikla. Institutionaalisten määräysten muutokset. Erikseen on määrätty yksinkertaisemmasta menettelystä koskien muutoksia perussäännön 35 artiklaan, 36 artiklan 8 ja 9 kappaleeseen, 37 ja 38 artiklaan, 39 artiklan 1 kappaleeseen (kahteen ensimmäiseen lauseeseen) ja 2 ja 4 kappaleeseen, 42 artiklan 4-9 kappaleeseen, 43 artiklan 2 ja 3 kappaleeseen, ja 44, 46, 47 ja 49 artiklaan. Sopimusvaltio voi milloin tahansa ehdottaa muutoksia näihin institutionaalisia kysymyksiä koskeviin määräyksiin. Muutosehdotus toimitetaan YK:n pääsihteerille tai muulle sopimusvaltioiden kokouksen osoittamalle henkilölle, joka toimittaa sen kaikille sopimusvaltioille ja muille kokoukseen osallistuville valtioille.

Muutokset hyväksytään sopimuspuolten kokouksessa tai tarkistuskonferenssissa sopimusvaltioiden kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä. Muutokset tulevat voimaan kaikkien sopimusvaltioiden osalta kuuden kuukauden kuluttua niiden hyväksymisestä.

123 artikla. Perussäännön tarkistaminen. Perussäännön tarkistuskonferenssin kutsuu koolle YK:n pääsihteeri seitsemän vuoden kuluttua sen voimaantulosta. Konferenssi on avoinna sopimusvaltioiden kokoukseen osallistuville valtioille.

Tarkistuskonferenssia koskevan määräyksen tausta on perussäännön neuvotteluissa pitkään mukana kulkeneessa ehdotuksessa, joka olisi luonut säännönmukaisesti määräajoin käynnistyvän tarkistusmekanismin koskien nimenomaan tuomioistuimen asiallista toimivaltaa eli 5-8 artikloita. Ehdotus liittyi neuvotteluiden siihen vaiheeseen, jossa pyrittiin määrittämään mitkä rikokset kuuluvat tuomioistuimen toimivaltaan. Perusajatuksena oli, että tuomioistuin saattaisi alkuvaiheiden jälkeen pystyä käsittelemään muitakin vakavia kansainvälisiä rikoksia, kuten terrorismia tai huumerikoksia, ks. Rooman konferenssin loppuasiakirjoihin sisältyvä terrorismia ja huumerikoksia koskeva päätöslauselma E.

Artiklassa ei kuitenkaan rajata tarkistuskonferenssin toimivaltaa koskemaan ainoastaan asiallista toimivaltaa. Myöskään säännönmukaisuuden automatiikkaa ei luotu. Ensimmäistä seitsemän vuoden tarkistuskonferenssia seuraavat konferenssit kokoontuvat 2 kappaleen mukaisesti mikäli sopimusvaltio sitä pyytää ja sopimusvaltioiden enemmistö koollekutsumisen hyväksyy.

Tarkistuskonferenssissa käsiteltyjen perussäännön muutosten hyväksymiseen ja voimaantuloon sovelletaan 3 kappaleen mukaisesti 121 artiklan 3-7 kappaleen määräyksiä.

124 artikla. Siirtymämääräys. Artikla sallii valtioiden perussäännön sopimuspuoleksi tulleessaan rajoittaa erillisellä selityksellä tuomioistuimen toimivaltaa 8 artiklassa määritellyissä sotarikoksissa. Selitys sivuuttaa seitsemän vuoden ajaksi 12 artiklan 1 ja 2 kappaleen määräykset toimivallan hyväksymisestä. Selityksessään valtio ilmoittaa, että se ei hyväksy tuomioistuimen toimivaltaa 8 artiklassa tarkoitettujen rikosten osalta, kun rikosta väitetään sen kansallisuutta olevien henkilöiden tekemäksi tai rikoksen väitetään tapahtuneen sen alueella. Selitys voidaan peruuttaa milloin tahansa.

Kyseessä on neuvottelujen viime vaiheen erityisratkaisu, joka osaltaan varmisti riittävän tuen saamisen perussäännön hyväksymiselle Rooman konferenssissa. Siirtymämääräyksessä on selitysten voimassaolo kytketty samaan seitsemän vuoden määräaikaan, jolloin on 123 artiklan 1 kappaleen mukaisesti kutsuttava koolle perussäännön tarkistuskonferenssi. Selitysten voimassaolon määräaika on ehdoton. Se on muutettavissa vain perussäännön normaalin muuttamismenettelyn vaatimusten mukaisesti.

Siirtymämääräyksen soveltamista koskevista kysymyksistä keskeisin koskee selityksen vaikutuksen laajuutta. Onko tuomioistuin toimivaltainen, jos sen käsiteltäväksi tulee rikosasia, jossa 12 artiklan vaatimukset täyttyvät, koska toisella sopimusvaltiolla on kansalaisuus- tai aluevaltiokytkentä rikokseen? Yleissääntönä olevan 12 artiklan perusteella vastaus on myönteinen. Yhden valtion kytkentä riittää eikä toisen valtion antama selitys voi olla toimivallan este. Vastaus tähän tulkintaongelmaan jää kuitenkin 19 artiklan mukaisesti tuomioistuimelle itselleen.

Suomen ei ole tarkoitus antaa artiklassa tarkoitettua selitystä ratifioidessaan perussäännön.

125 artikla. Allekirjoittaminen, ratifioiminen, hyväksyminen tai liittyminen. Artiklan 1 kappaleessa määrätään missä ja milloin perussäännön voi allekirjoittaa. 2 kappaleessa määrätään allekirjoituksen jälkeisestä ratifioinnista tai hyväksymisestä. Allekirjoittamiselle varatun ajan päätyttyä vuoden 2000 lopussa perussääntö on avoinna liittymistä varten kaikille valtioille. Ratifioimis-, hyväksymis- ja liittymiskirjat talletetaan YK:n pääsihteerille.

126 artikla. Voimaantulo. Perussääntö tulee 1 kappaleen mukaan voimaan kun 60 valtiota on sen ratifioinut, hyväksynyt tai siihen liittynyt. Tarkka voimaantuloajankohta on 1 kappaleen mukaan seuraavan kuun ensimmäinen päivä, kun on kulunut 60 päivää viimeisen ratifiointi-, hyväksymis- tai liittymisasiakirjan tallettamisesta. 2 kappaleessa määrätään perussäännön voimaantulosta sellaisen valtion osalta, joka ratifioi tai hyväksyy perussäännön tai liittyy siihen tämän jälkeen. Vastaava määräaika lasketaan tämän valtion ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisesta.

127 artikla. Irtisanominen. Sopimusvaltio voi YK:n pääsihteerille osoitetulla kirjallisella ilmoituksella irtisanoa perussäännön. Irtisanominen tulee voimaan aikaisintaan vuoden kuluttua ilmoituksen vastaanottamispäivästä. Ilmoituksessa voidaan myös ilmoittaa myöhempi ajankohta.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään irtisanomisen vaikutuksista. Irtisanominen ei vapauta valtiota velvoitteista, jotka sille perussäännön mukaan sopimuspuolena oloaikana aiheutuivat. Tämä koskee myös mahdollista maksuvelvollisuutta. Irtisanominen ei myöskään vaikuta valtion yhteistyövelvollisuuteen tuomioistuimen kanssa sellaisen rikosten tutkinnan tai oikeudenkäynnin osalta, jotka on aloitettu ennen irtisanomisen voimaantuloa. Vastaavasti on määrätty, ettei irtisanominen vaikuta ennen sen voimaantuloa aloitetun asian käsittelyn jatkamiseen.

Artiklassa ei edellytetä mitään syytä irtisanomiselle tai kehoteta valtiota esittämään perusteluita irtisanomiselleen. Tältä osin voi verrata kemiallisten aseiden kieltosopimuksen (SopS 19/1997) XVI artiklan 2 kappaleeseen, joka asettaa irtisanomisperusteeksi valtion kokeman elintärkeiden etujensa vaarantumisen ja edellyttää perustetta koskevan lausunnon liittämistä irtisanomisilmoitukseen.

128 artikla. Todistusvoimaiset tekstit. Perussäännön alkuperäiskappale, jonka arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan- ja venäjänkieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaisia, talletetaan YK:n pääsihteerin huostaan. Pääsihteeri toimittaa siitä oikeaksi todistetut jäljennökset kaikille valtioille.

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että perussäännön lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa niin kuin Suomi on niihin sitoutunut. Perussääntöön ei voida tehdä varaumia, eikä Suomen tarkoituksena ole antaa perussäännön 124 artiklan mukaista selitystä.

2 §. Tuomioistuimen perussäännössä ei kattavasti määrätä, miten sopimusvaltioiden tulee järjestää kansainvälistä oikeusapua koskevat yhteydenpitoon ja tuomioistuimen pyyntöjen täytäntöönpanoon liittyvät kysymykset. Kansallisen lainsäädännön varaan on erityisesti jätetty se, miten vastaukset tuomioistuimen pyyntöihin toimitetaan. Ehdotuksen mukaan perussäännön voimaansaattamislakiin otetaan asiasta osittain lähinnä selventävä säännös, joka on samansisältöinen kuin entisen Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelevän sotarikostuomioistuimen toimivallasta ja tuomioistuimelle annettavasta oikeusavusta annetun lain (12/1994), jäljempänä Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskeva laki, 2 §.

Ehdotetun pykälän 1 momentin mukaan oikeusministeriö huolehtisi ensi sijassa tuomioistuimen pyyntöjen vastaanottamisesta sekä toimeenpanosta. Pyynnöt voivat koskea Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikosasian käsittelyä. Tällä tarkoitetaan myös rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista sekä Kansainvälisen rikostuomioistuimen antamien päätösten täytäntöönpanoa koskevia pyyntöjä. Pykälän 2 momentin mukaan oikeusministeriö huolehtisi ensisijaisesti myös vastausten lähettämisestä Kansainväliselle rikostuomioistuimelle.

Pykälän 3 momentin mukaan Kansainvälinen rikostuomioistuin voisi kuitenkin pitää myös suoraan yhteyttä Suomen toimivaltaisiin viranomaisiin. Suomen toimivaltaisilla viranomaisilla olisi myös mahdollisuus toimittaa vastaukset suoraan Kansainväliselle rikostuomioistuimelle, jos tuomioistuin on tätä pyytänyt. Yhteydenpito myös diplomaattista tietä tai Kansainvälisen rikospoliisijärjestön kautta tai muun asianmukaisen alueellisen järjestön kautta olisi mahdollista.

3 §. Tuomioistuimen perussäännössä ei ole yksityiskohtaisia määräyksiä sopimusvaltioiden luovuttamisvelvollisuudesta, joten perussäännön voimaansaattamislakiin on katsottu tarpeelliseksi ottaa lähinnä selventävä säännös rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta. Säännös on samansisältöinen kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 4 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan Suomi olisi velvollinen noudattamaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen esittämää luovuttamispyyntöä. Luovuttamisen perustaksi riittäisi sellaisenaan tuomioistuimen tekemä perussäännön 91 artiklan 2 kappaleen a ja b kohdan mukainen luovuttamispyyntö. Luovuttamispyynnön täyttämisestä ei voitaisi kieltäytyä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetussa laissa (456/1970), jäljempänä yleinen luovuttamislaki, säädettyjen perusteiden nojalla. Myös Suomen kansalainen olisi luovutettava. Luovuttamiselle ei voitaisi myöskään asettaa mitään yleisessä luovuttamislaissa säädettyjä ehtoja. Pykälän 2 momentin mukaan luovuttamisessa noudatettavasta menettelystä olisi muutoin soveltuvin osin noudatettava yleisen luovuttamislain säännöksiä. Vaikka kansallinen lainsäädäntö ei tällä hetkellä mahdollista oikeusapua vapautensa menettäneiden henkilöiden väliaikaisessa siirtämisessä, Suomi huolehtisi myös tällaisten pyyntöjen täytäntöönpanosta perussäännön määräysten mukaisesti. Luovuttamisesta päättäisi oikeusministeriö.

Koska Suomi pitää perussäännön lähtökohtana, että Suomi ei kieltäytyisi tuomioistuimen esittämän luovuttamispyynnön täyttämisestä, Suomi suostuisi luovuttamiseen myös niissä perussäännön tarkoittamissa tilanteissa, joissa sopimusvaltiolle on annettu oikeus neuvotella tilanteesta tai lykätä pyynnön täytäntööpanoa.

4 §. Koska ehdotuksen mukaan Suomen toimivaltaisten viranomaisten velvollisuus antaa oikeusapua Kansainväliselle rikostuomioistuimelle tulisi säännellä samalla tavoin kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevassa laissa, perussäännön voimaansaattamislakiin on katsottu tarpeelliseksi ottaa säännös kansainvälisen rikosoikeusavun antamisesta. Säännöksen velvoite antaa oikeusapua menee osin pidemmälle kuin tuomioistuimen perussäännön määräykset.

Ehdotetun 1 momentin mukaan Suomen toimivaltaisilla viranomaisilla olisi ehdoton velvoite antaa oikeusapua. Oikeusavun antamisesta ei voitaisi kieltäytyä kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain (4/1994), jäljempänä kansainvälinen rikosoikeusapulaki, 12 §:n ehdottomilla tai 13 §:n harkinnanvaraisilla kieltäytymisperusteilla. Oikeusapua annettaisiin noudattaen muutoin soveltuvilta osin kansainvälistä rikosoikeusapulakia. Jos oikeusapupyynnön toimeenpano edellyttäisi pakkokeinoja, voitaisiin niitä käyttää pakkokeinolaissa (450/1987) säädetyin edellytyksin ja pakkokeinolain mukaisessa järjestyksessä. Pakkokeinojen käytön edellytykseksi ei voida asettaa kansainvälisen rikosoikeusapulain 15 §:n mukaista kaksoisrangaistavuuden vaatimusta.

Koska Suomi pitää perussäännön lähtökohtana, että Suomi ei kieltäytyisi tuomioistuimen esittämän oikeusapupyynnön täyttämisestä, Suomi täyttäisi pyynnön myös niissä perussäännön tarkoittamissa tilanteissa, joissa sopimusvaltiolle on annettu oikeus kieltäytyä pyynnön täyttämisestä, neuvotella tilanteesta tai lykätä pyynnön täytäntöönpanoa.

5 §. Viime kädessä perussäännön 86 artiklasta ja 99 artiklan 1 kappaleesta voidaan katsoa johtuvan, että valtion tulee pyrkiä mahdollisimman tehokkaasti varmistamaan, että tuomioistuin saa perussäännön nojalla pyytämäänsä oikeusapua. Tämän vuoksi todistajiin nähden on yleensä perusteltua soveltaa samanlaisia sanktioita kuin kansallisissa prosesseissa. Vastaavantyyppinen säännös sisältyy Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 8 §:ään. Säännöksellä selvennettäisiin, ettei näissä tapauksissa sovelleta kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 15 §:n 3 momenttia.

Ehdotetun säännöksen mukaan tuomioistuimeen kutsuttu todistaja olisi velvollinen noudattamaan saamaansa kutsua. Jos kuultavaksi kutsuttu todistaja jäisi ilman laillista estettä tuomioistuimeen saapumatta, hänet olisi tarvittaessa määrättävä uhkasakolla täyttämään velvollisuutensa. Säännöksen perusteella todistajaa ei sen sijaan voitaisi pakkokeinoin viedä tuomioistuimeen kuultavaksi tai ottaa säilöön tätä tarkoitusta varten. Uhkasakkoa voitaisiin käyttää myös tilanteessa, jossa todistaja poistuu luvatta taikka kieltäytyy antamasta todistajanvakuutusta taikka kieltäytyy todistamasta tai kysymykseen vastaamasta. Säännöksen nojalla määrättävän uhkasakon käyttämisen tarkoituksena on kuitenkin vaikuttaa henkilön tahtoon siten, että tämä antaisi oikeusapupyynnössä tarkoitetun todistuksen tuomioistuimessa.

Kotimaisessa oikeudenkäynnissä niskoitteleva todistaja voidaan pakottaa täyttämään velvollisuutensa viime kädessä myös painostusvankeudella. Koska Kansainväliseen rikostuomioistuimeen kutsuttua todistajaa ei voida noutaa tai ottaa säilöön sinne kuljettamista varten, on perusteltua, ettei todistajan muiden mahdollisten niskoittelutapausten varalta myöskään säädetä painostusvankeudesta. Käytännössä riittävänä sanktiona näissäkin tapauksissa olisi uhkasakko.

6 §. Edellä 5 §:ssä mainitun saapumisvelvollisuuden asettamiseen liittyen on perusteltua, että todistajalla olisi oikeus pyynnöstään saada valtion varoista ennakkoa matkasta tuomioistuimeen aiheutuvien kulujen korvaamiseksi. Tämän mukaisesti ehdotetaan säädettäväksi, että kutsutulla on oikeus pyynnöstä saada mainittua ennakkoa. Menettelytapojen osalta ehdotuksen mukaan noudatettaisiin samanlaista järjestelmää, joka on omaksuttu Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 9 §:ssä.

7 §. Esityksessä on katsottu tarpeelliseksi, että perussäännön voimaansaattamislakiin otetaan säännös Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämien vapausrangaistusten täytäntöönpanosta Suomessa. Säännös on samansisältöinen kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 11 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämä vapaudenmenetystä tarkoittava seuraamus on tuomioistuimen pyynnöstä pantava täytäntöön Suomessa siten kuin kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetussa laissa säädetään. Seuraamuksen täytäntöönpanoon ei sovellettaisi, mitä täytäntöönpanon edellytyksistä säädetään kyseisen lain 3 §:ssä. Säännös velvoittaa ehdottomasti täyttämään tuomioistuimen pyynnön sellaisenaan. Vapausrangaistus voitaisiin panna täytäntöön Suomessa, vaikka tuomittu ei olisi Suomen kansalainen tai hänellä ei olisi kotipaikkaa Suomessa taikka hän ei olisi suostunut täytäntöönpanoon Suomessa.

Ehdotetun 2 momentin mukaan oikeusministeriö määräisi täytäntöönpanon tapahtuvaksi antamalla tarpeelliset määräykset täytäntöönpanon jatkamisesta edellä mainitun lain 7 §:n mukaisesti. Suomessa ei puututtaisi Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämän vapausrangaistuksen pituuteen.

8 §. Esityksessä on katsottu tarpeelliseksi, että perussäännön voimaansaattamislakiin otetaan säännös Kansainvälisen rikostuomioistuimen omaisuuden ja rikoksen tuottaman hyödyn menetetyksi tuomitsemista ja palauttamista koskevien päätösten täytäntöönpanosta Suomessa. Säännös on samansisältöinen kuin Jugoslavian sotarikostuomioistuinta koskevan lain 12 §.

Ehdotetun 1 momentin mukaan tuomioistuimen menettämisseuraamusta ja palauttamista koskeva päätös on pantava täytäntöön Suomessa noudattaen soveltuvin osin, mitä kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetussa laissa säädetään. Seuraamuksen täytäntöönpanoon ei sovellettaisi, mitä täytäntöönpanon edellytyksistä säädetään kyseisen lain 3 §:ssä. Säännös velvoittaa ehdottomasti täyttämään tuomioistuimen pyynnön.

Tämän perusteella oikeusministeriö määräisi täytäntöönpanon tapahtuvaksi antamalla tarpeelliset määräykset täytäntöönpanon jatkamisesta edellä mainitun lain 7 §:n mukaisesti taikka ryhtymällä toimenpiteisiin menettämisseuraamuksen muuntamiseksi lain 8-13 §:n mukaisesti.

Ehdotetun 2 momentin mukaan omaisuus ja rikoksen tuottama hyöty on oikeusministeriön määräyksestä palautettava siten kuin tuomioistuimen pyynnössä on esitetty.

9 §. Esityksen mukaan perussäännön voimaansaattamislakiin otettaisiin säännös Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämien sakkojen täytäntöönpanosta Suomessa. Suomen voimassaolevaan lainsäädäntöön ei sisälly säännöksiä muissa valtioissa kuin pohjoismaissa tuomittujen sakkojen täytäntöönpanosta Suomessa.

Ehdotetun 1 momentin mukaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämä sakko ja vahingonkorvaus pantaisiin täytäntöön Suomessa tuomioistuimen pyynnön mukaisesti. Täytäntöönpano tapahtuu Suomen lain mukaan. Sakkoa ei muunnettaisi vankeudeksi Suomessa, koska perussäännössä ei ole tästä määräyksiä. Tarkoituksena on, että myöhemmin vahvistettaviin tuomioistuimen oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskeviin sääntöihin otetaan määräykset Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudesta muuntaa sakkorangaistus vapausrangaistukseksi.

10 §. Pykälän mukaan perussäännön täytäntöönpanosta ja lain edellyttämistä tarkemmista säännöksistä annettaisiin tarvittaessa tasavallan presidentin asetus.

11 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella. Tarkoituksena on, että jos lain 8 §:ssä tarkoitettuja tarkempia säännöksiä tarvitaan, niin ne annettaisiin samalla asetuksella.

Perussäännön 70 artiklan 4 kappaleen a kohdassa todetaan, että kunkin sopimusvaltion on ulotettava rikoslakinsa koskemaan tuossa artiklassa tarkoitettuja oikeudenkäyttöön kohdistuvia rikoksia, jotka on tehty sen alueella tai joihin sen kansalaisuutta oleva henkilö on syyllistynyt ja jotka olisivat oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvia rikoksia kohdistuessaan asianomaisen valtion omia tutkinta- ja tuomioistuinmenettelyjä kohtaan. Tämä määräys asettaa sopimusvaltioille kriminalisointivelvoitteen, jonka johdosta eräitä rikoslain säännöksiä on muutettava.

1 luku. Suomen rikosoikeuden soveltamisala

Perussäännön 70 artiklan 4 kappaleen a kohta velvoittaa kriminalisoimaan siinä mainituin edellytyksin paitsi rikokset jotka on tehty asianomaisen valtion alueella, myös sopimusvaltion kansalaisten tekemät vastaavat rikokset. Näin ollen Suomen kansalaisten myös Suomen ulkopuolella tekemät asianomaiset rikokset on kriminalisoitava.

11 §. Pykälä sisältää säännöksen niin sanotusta kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Suomen rikoslain 1 luvun 1 §:n perusteella rikoslain säännökset koskevat täällä tehtyjä rikoksia ja 1 luvun 6 §:n perustella Suomen kansalaisen myös muualla tekemiä rikoksia. Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoksiin sovelletaan kuitenkin niin sanottua kaksoisrangaistavuuden vaatimusta. Rikoslain 1 luvun 11 §:n perusteella milloin rikos on tehty vieraan valtion alueella, Suomen lain soveltaminen voidaan perustaa saman luvun 6 §:n vain, jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Rikoksesta ei silloin Suomessa saa tuomiota ankarampaa seuraamusta kuin siitä tekopaikan laissa säädetään.

Tuomioistuimen perussäännössä edellä mainitut teot on kriminalisoitu ja olettavaa on, että myös Alankomaat, jossa tämän tyyppiset rikokset käytännössä useimmin voisivat tapahtua, tulee muuttamaan lainsäädäntöään vastaavasti. Kuitenkin Suomen kriminalisointivelvollisuuden voidaan periaatteessa katsoa ulottuvan myös niihin tekoihin, jotka tehdään minkä tahansa vieraan valtion alueella. Tästä syystä edellä mainitut tutkinnan tai oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvat rikokset tulee säätää rangaistaviksi kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta riippumatta. Rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momentissa on luettelo niistä rikoksista, joihin tätä kaksoisrangaistavuuden vaatimusta ei sovelleta. Tähän luetteloon ehdotetaan lisättäväksi nämä rikokset.

Poikkeusten luetteloon on lisättävä ne rikokset, joita on pidettävä Kansainvälisen rikostuomioistuimen loukkaamattomuuteen kohdistuvina rikoksina. Näitä ovat rikoslain 15 luvussa kriminalisoidut perätön lausuma tuomioistuimessa, perätön lausuma viranomaismenettelyssä, törkeä perätön lausuma tuomioistuimessa, tuottamuksellinen perätön lausuma, yritetty yllytys perättömään lausumaan, väärä ilmianto, todistusaineiston vääristeleminen, törkeä todistusaineiston vääristeleminen sekä oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen. Tällöin tuomioistuimella tarkoitetaan Kansainvälistä rikostuomioistuinta ja rikoksen esitutkinnalla Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä tarkoitettua tutkintaa. Samoin luetteloon on lisättävä rikoslain 16 luvun 1-3 §:ssä tarkoitettuja virkamiehen väkivaltaista vastustamista, virkamiehen vastustamista ja haitantekoa virkamiehelle sekä saman luvun 13 ja 14 §:ssä tarkoitettuja lahjuksen antamista ja törkeää lahjuksen antamista kun ne kohdistuvat rikostuomioistuimen palveluksessa olevaan. Tällaisia rikoksia ovat myös rikoslain 40 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitetut lahjuksen ottaminen ja törkeä lahjuksen ottaminen, jos rikoksen tekijänä on Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa oleva henkilö.

Tämän vuoksi rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momentissa olevaan luetteloon ehdotetaan lisättäväksi teot joista säädetään rangaistus 15 luvun 12 a §:n nojalla mainitun luvun 1-9 §:ssä, 16 luvun 19 a §:n nojalla mainitun luvun 1-3, 13 tai 14 §:ssä, taikka 40 luvun 1-4 §:ssä, jos rikoksen tekijä on Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa oleva henkilö.

15 luku. Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan

12 a §. Rikokset Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäyttöä vastaan. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 70 artiklan 4 kappaleen a kohta ei velvoita sopimusvaltioita siihen, että ne kriminalisoisivat 70 artiklan 1 kappaleessa luetellut rikokset, ellei kyseisiä tekoja ole jo kansallisessa laissa kriminalisoitu kohdistuessaan kansallisen esitutkinnan tai oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen. Määräyksessä sen sijaan edellytetään, että sopimusvaltiot ulottavat kansallisen lainsäädäntönsä oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvat rikokset myös tekoihin jotka kohdistuvat Kansainväliseen rikostuomioistuimeen, mikäli rikos on tehty sen alueella tai sen kansalaisuutta oleva henkilö on rikokseen syyllistynyt. Tästä syystä eräät rikoslain säännökset on ulotettava koskemaan tapauksia, jotka koskevat Kansainvälistä rikostuomioistuinta.

Esityksessä ehdotetaan, että Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kohdistuvina rikoksina pidettäisiin rikoslain 15 luvussa kriminalisoituja perätöntä lausumaa tuomioistuimessa, perätöntä lausumaa viranomaismenettelyssä, törkeätä perätöntä lausumaa tuomioistuimessa, tuottamuksellista perätöntä lausumaa, yritettyä yllytystä perättömään lausumaan, väärää ilmiantoa, todistusaineiston vääristelemistä, törkeää todistusaineiston vääristelemistä sekä oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista. Nämä teot kriminalisoitaisiin kohdistuessaan Kansainväliseen rikostuomioistuimeen tai sen perussäännön nojalla tapahtuvaan tutkintaan. Laajennus on tarpeen sen vuoksi, että mainituissa rangaistussäännöksissä kriminalisoidaan vain Suomen viranomaiseen kohdistuvat teot.

Teknisesti tämä ehdotetaan toteutettavaksi siten, että rikoslain 15 lukuun lisättäisiin uusi 12 a §. Siinä todettaisiin, että perätöntä lausumaa, väärää ilmiantoa, todistusaineiston vääristelemistä sekä oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista koskevia säännöksiä sovellettaessa tuomioistuimella tarkoitetaan myös Kansainvälistä rikostuomioistuinta sekä rikosasian esitutkinnalla tarkoitetaan myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä tarkoitettua tutkintaa. >

16 luku. Rikoksista viranomaisia vastaan>

19 a §. ku>Kansainväliseen rikostuomioistuimeen kohdistuvat rikokset. Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kuuluvina rikoksina ehdotetaan myös pidettäviksi virkamiehen väkivaltaista vastustamista, virkamiehen vastustamista, haitantekoa virkamiehelle, lahjuksen antamista sekä törkeää lahjuksen antamista kun teko kohdistuu Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa olevaan henkilöön.

Siksi rikoslain 16 lukuun ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan luvun 1-3, 13 ja 14 §:ssä virkamiehellä tarkoitetaan myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa olevaa henkilöä.

20 §. Määritelmät. Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa olevalla tarkoitetaan niitä henkilöitä, jotka toimivat Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomarina, syyttäjänä, kirjaajana tai virkamiehenä syyttäjän toimistossa tai kirjaamossa. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 34 artiklassa on määritelty tuomioistuimeen kuuluvat elimet. Näissä elimissä toimivat virkamiehet olisivat ne, joita Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa olevalla tarkoitettaisiin. Rikoslain 16 luvun 20 §:ään ehdotetaan säädettäväksi tämän sisältöinen uusi 4 momentti.

40 luku. Virkarikoksista ja julkisyhteisön työntekijän rikoksista

9 §. Soveltamisalasäännös. Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäytön loukkaamattomuuteen kuuluvina rikoksina ehdotetaan myös pidettäviksi lahjuksen ottamista, törkeää lahjuksen ottamista sekä lahjusrikkomusta. Siksi ehdotetaan muutettavaksi rikoslain 40 luvun 9 §:n 3 momenttia siten, että siihen lisätään säännös, jonka mukaan luvun 1-4 §:ää sovelletaan myös silloin, kun rikoksen tekijä on Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa oleva henkilö.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö tulee kansainvälisesti voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä, jota edeltävän kuukauden aikana on tullut kuluneeksi kuusikymmentä päivää siitä, kun kuudeskymmenes ratifiointi-, hyväksymis- tai liittymiskirja on talletettu Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerille.

Sellaisen valtion osalta, joka ratifioi tai hyväksyy perussäännön tai liittyy siihen sen jälkeen kun kuusikymmentä ratifiointi-, hyväksymis- tai liittymiskirjaa on talletettu, perussääntö tulee voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä, jota edeltävän kuukauden aikana on tullut kuluneeksi kuusikymmentä päivää kyseisen valtion ratifiointi-, hyväksymis- tai liittymisasiakirjan tallettamisesta.

Suomi ratifioi Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön suunnitelmien mukaisesti vuoden 2000 aikana. Suomi tulee olemaan todennäköisesti kuudenkymmenen ensimmäisen perussäännön hyväksyjävaltion joukossa. Tällöin perussääntö tulisi voimaan Suomea sitovasti silloin, kun se tulee voimaan kansainvälisesti eli tämän jakson ensimmäisessä kappaleessa mainittuna ajankohtana. Tarkoituksena on, että myös hallituksen esityksessä esitetyt kansalliset lakiehdotukset tulisivat voimaan samana ajankohtana.

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaisesti eduskunta hyväksyy sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntöä on kokonaisuutena pidettävä erittäin merkittävänä kansainvälisenä sopimuksena. Perussäännön kokonaisuuden voidaan ymmärtää tarkoittavan sellaista kansainvälistä yhteistyötä rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi, jota perustuslain 1 §:n 3 momentissa tarkoitetaan. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntöön sisältyy myös useita yksilön oikeuksia koskevia määräyksiä. Näiden seikkojen johdosta on hallituksen esityksen perusteluihin kiinnitetty tavanomaista enemmän huomiota eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta ja säätämisjärjestystä käsittelevien osien kohdalla. Koska perussääntö sisältää määräyksiä, jotka edellä sanotun perusteella ovat merkitykseltään huomattavia, perussääntö vaatii eduskunnan hyväksymisen.

Perussäännön 12 osa sisältää rahoitusta koskevat määräykset. Rahoitusta koskeva yleinen määräys on 113 artiklassa. Muut artiklat koskevat kustannusten maksamista (114 artikla), tuomioistuimen ja sopimusvaltioiden kokouksen varoja (115 artikla), vapaaehtoisia maksuja (116 artikla) maksuosuuksien laskemista (117 artikla) ja vuosittaista tilintarkastusta (118 artikla). Perustuslain 94 §:n mukaan eduskunta hyväksyy sopimukset myös silloin, kun ne "muusta syystä" vaativat eduskunnan hyväksymisen. Perustuslakiehdotuksen perusteluista (ks. HE 1/1998 vp, s. 149) käy ilmi, että tällaisia ovat muun muassa eduskunnan budjettivaltaa sitovat kansainväliset velvoitteet. Tällaisina velvoitteina on käytännössä pidetty lähinnä sellaisia määräyksiä, joista valtiolle aiheutuu välittömästi menoja (ks. esim. PeVL 35/1997 vp). Kuten 115 artiklan yksityiskohtaisissa perusteluissa on esitetty, tuomioistuimen rahoitus perustuu pääasiallisesti sopimusvaltioiden maksuosuuksille, jotka lasketaan erikseen sovittavan taulukon mukaisesti. Näin ollen tuomioistuimen perustamisesta seuraa valtiolle sellaisia toistuvia ja jatkuvia menoja, jotka kuuluvat eduskunnan budjettitoimivallan piiriin. Perussäännön hyväksyminen vaatii myös tämän vuoksi eduskunnan hyväksymisen.

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy muun muassa sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan tämä perustuslaissa tarkoitettu eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lain alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Valtiosopimuksen tai muun kansainvälisen velvoitteen määräys on perustuslakivaliokunnan kannan mukaan luettava lainsäädännön alaan, 1) jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, 3) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla taikka 4) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä tai 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunnan mukaan kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu näiden perusteiden mukaan lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (ks. PeVL 11/2000 vp ja PeVL 12/2000 vp).

Perussäännön 1 ja 4 artiklassa määrätään Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisesta ja tuomiovallasta. Perustuslain 98 §:n 3 momentin mukaan tuomiovaltaa erikseen määrätyillä toimialoilla käyttävistä erityistuomioistuimista säädetään lailla. Vastaavasti on katsottava, että mainitut määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 5-8 artiklassa kuvataan tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten tunnusmerkistöt. Näiden tulkinnassa ja soveltamisessa käytetään 9 artiklan mukaan apuna rikosten määritelmien tulkintaohjeita. Edelleen 10 artiklassa määrätään perussäännön 2 osan määräysten vaikutuksesta kansainvälisen oikeuden määräyksiin. Tuomioistuimen ajallista toimivaltaa koskevan 11 artiklan mukaan tuomioistuimen toimivalta koskee vain sellaisia rikoksia, jotka on tehty perussäännön voimaantulon jälkeen. Mainittujen artikloiden sekä yleisiä rikosoikeudellisia periaatteita koskevan perussäännön 3 osan muodostaman kokonaisuuden perusteella määräytyy yksilön rikosoikeudellinen vastuu perussäännön soveltamisalaan kuuluvissa asioissa. Perussäännön 11 artiklan mukaan tämä rikosoikeudellinen vastuu ei voi olla taannehtivaa. Perustuslain 8 §:stä johtuu, että rikosoikeudelliseen vastuuseen johtavista teoista tulee säätää laissa. Sama pykälä sisältää myös taannehtivan rikoslain kiellon. Mainitut perussäännön määräykset kuuluvat tämän vuoksi lainsäädännön alaan.

Tuomioistuimen toimivallan edellytyksiä ja käyttämistä koskevat määräykset ovat perussäännön 12 ja 13 artiklassa. Tuomioistuinten toimivallasta säädetään Suomessa lailla. Tämän vuoksi mainitut määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 14 artikla sisältää määräykset siitä, miten sopimusvaltio voi saattaa syyttäjän käsiteltäväksi tilanteen, johon ilmeisesti liittyy tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva rikos. Edelleen 15 artikla sisältää syyttäjän toimintaa koskevia, tutkinnan aloittamiseen ja sen jatkamiseen liittyviä määräyksiä. Perussäännön 16 ja 17 artiklassa puolestaan määrätään tutkinnan tai syyttämisen lykkäämisestä sekä tapauksen käsiteltäväksi ottamisesta. Perussäännön 18 ja 19 artikla sisältävät määräykset tapauksen käsiteltäväksi ottamista koskevista alustavista päätöksistä sekä käsiteltäväksi ottamisen vastustamisesta. Mainitut määräykset koskevat mahdollisuuksia saada asia vireille tuomioistuimessa sekä asian käsiteltäväksi ottamista. Tällaisista asioista Suomessa on perustuslain 21 §:kin huomioon ottaen säädettävä lailla. Näin ollen nämä perussäännön määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 20 artikla sisältää ne bis in idem -periaatteen. Perusoikeusuudistuksen esitöihin sisältyvän nimenomaisen maininnan (HE 309/1993 vp, s. 74) mukaan tämä periaate kuuluu perustuslain 21 §:ssä tarkoitettuihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin, jotka turvataan lailla. Tätä koskeva määräys kuuluu tämän vuoksi lainsäädännön alaan.

Perussäännön 21 artiklan 1 ja 2 kappaleessa määrätään tuomioistuimen käytettävissä olevista oikeuslähteistä ja niiden etusijajärjestyksestä. Tällaisesta asiasta tulee Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säätää lailla ja määräys kuuluu näin ollen lainsäädännön alaan. Saman artiklan 3 kappale sisältää määräyksen, jonka mukaan oikeuden tulkinnassa ja soveltamisessa ei saa olla kappaleessa lueteltuihin, henkilöön liittyviin syihin perustuvia eroavaisuuksia. Määräys koskee perustuslain 6 §:n 2 momentin syrjintäkieltoa, minkä lisäksi sen voi katsoa liittyvän perustuslain 21 §:n 1 momentissa turvattuun oikeuteen saada asiansa asianmukaisesti käsitellyksi. Määräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Perussäännön 3 osa sisältää yleiset rikosoikeudelliset periaatteet. Osan aloittavissa 22-24 artiklassa on lueteltu rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen eri elementtejä. Suomessa nämä sisältyvät perustuslain 8 §:ään. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Muut perussäännön 3 osan määräykset koskevat niin ikään keskeisesti rikosoikeudellisen vastuun määrittämistä. Perussäännön 25 artiklassa määrätään henkilökohtaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta, 26 artiklassa rikosoikeudellisen vastuun alaikärajasta, 27 artiklassa henkilön aseman merkityksestä rikosoikeudelliselle vastuulle, 28 artiklassa rikosoikeudellisen vastuun määräytymisestä esimiesasemassa, 29 artiklassa rikosten vanhentumisesta, 30 artiklassa syyksiluettavuudesta, 31 artiklassa vastuuvapausperusteista, 32 artiklassa erehdyksen vaikutuksesta rikosoikeudelliseen vastuuseen ja 33 artiklassa esimiehen määräyksistä. Mainitut artiklat sisältävät sellaisia seikkoja, joista Suomessa säädetään pääsääntöisesti rikoslain yleisessä osassa tai jotka perustuvat oikeuskäytännössä vakiintuneisiin rikosoikeuden yleisiin oppeihin. Henkilön viralliseen asemaan perustuvista rikosoikeudellisen vastuun rajoituksista tai erityisistä menettelyistä heidän saattamisekseen rikosoikeudelliseen vastuuseen sisältyy kuitenkin lisäksi säännöksiä kansanedustajien osalta perustuslain 30 §:ään sekä tasavallan presidentin, valtioneuvoston jäsenten ja ylimpien laillisuusvalvojien osalta perustuslain 113-117 §:ään. Mainitut perussäännön 3 osan määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 4 osa koskee otsikkonsa mukaan tuomioistuimen kokoonpanoa ja hallintoa. Perussäännön 34 artikla sisältää yleiseen muotoon puetun määräyksen tuomioistuimen organisaatiosta. Tätä määräystä täsmentävät 38 artiklan määräykset puheenjohtajistosta ja 39 artikla, jossa määrätään tuomioistuimen jakautumisesta osastoihin ja jaostoihin. Tuomareita koskevat puolestaan 35 artikla (palveluaika), 36 artikla (pätevyysvaatimukset ja valinta), 37 artikla (vapautuvien tuomareiden paikkojen täyttäminen), 40 artikla (riippumattomuus) ja 41 artikla (tuomarin vapauttaminen tehtävästään ja tuomarin jäävääminen). Koska kyseessä on yksilöihin kohdistuvaa rikosoikeudellista tuomiovaltaa käyttävä tuomioistuin, määräykset koskevat sellaisia asioita, joista Suomessa säädetään lailla. Lisäksi 40 ja 41 artiklan osalta on huomattava, että tuomareiden riippumattomuus ja heidän oikeutensa pysyä tehtävässään on olennainen osa perustuslain 3 §:ssä tarkoitettua tuomioistuinten riippumattomuutta ja liittyy tällaisena myös perustuslain 21 §:n oikeusturvatakeisiin. Tuomareiden nimittämisestä puolestaan säädetään perustuslain 102 §:n mukaan lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 42 artikla koskee syyttäjän toimistoa, syyttäjän ja apulaissyyttäjän pätevyysvaatimuksia sekä heidän esteellisyyttään. Perustuslain 104 §:n mukaan syyttäjälaitoksesta on säädettävä lailla. Artiklassa tarkoitetuista asioista onkin Suomessa voimassa laintasoisia säännöksiä. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 46 artikla koskee tuomarin, syyttäjän, apulaissyyttäjän, kirjaajan tai apulaiskirjaajan erottamista. Edelleen 47 artiklassa määrätään näihin viranhaltijoihin kohdistuvista kurinpitotoimenpiteistä. Tällaisista asioista säädetään Suomessa lailla. Tuomareiden kohdalta virassapysymisoikeus on taattu perustuslain 103 §:ssä.

Erioikeuksia ja -vapauksia koskevat määräykset sisältyvät perussäännön 48 artiklaan. Näitä koskeva yleinen määräys on artiklan 1 kappaleessa. Artiklan 2 kappaleessa ovat määräykset tuomareiden, syyttäjien, apulaissyyttäjien ja kirjaajan erioikeuksista ja -vapauksista. Ne perustuvat suoraan perussääntöön. Sen sijaan artiklan 3 ja 4 kappaleessa tarkoitettujen henkilöiden osalta erioikeuksista ja -vapauksista tullaan tekemään erillinen sopimus. Siltä osin kuin erioikeudet ja

-vapaudet perustuvat tähän perussääntöön, määräykset merkitsevät poikkeuksia Suomessa voimassa olevista laeista näiden henkilöiden virkatoiminnan osalta. Kyseisten määräysten voidaan katsoa sisältävän sellaisia erioikeuksia ja -vapauksia, joita on Suomessa myönnetty useille eri järjestöille sekä näiden edustajille vuonna 1958 hyväksytyn YK:n ja sen erityisjärjestöjen erioikeuksia ja vapauksia koskevan lain nojalla (Laki Yhdistyneiden Kansakuntien erioikeuksia ja vapauksia koskevan yleissopimuksen samoin kuin Yhdistyneiden Kansakuntien erityisjärjestöjen erioikeuksia ja vapauksia koskevan yleissopimuksen eräiden säännösten hyväksymisestä sekä eräille muillekin kansainvälisille elimille myönnettävistä erioikeuksista ja vapauksista; 386/1958). Vaikka laki on hyväksytty perustuslain säätämisjärjestyksessä, sen soveltuvuus on kuitenkin asetettu kyseenalaiseksi uuden perustuslain 80 §:n 1 momentin sisältämän asetuksenantovallan alaa rajaavan lakivarauksen johdosta.

Perussäännön 50 artikla sisältää määräykset tuomioistuimen virallisista kielistä ja työkielistä. Oikeudenkäynnin osapuolen tai väliintuloon oikeutetun valtion pyynnöstä tuomioistuin voi sallia muunkin kielen kuin englannin tai ranskan käytön. Tuomioistuimessa käytettävästä kielestä säädetään Suomessa lailla. Tuomioistuinkäsittelyssä käytettäviä kieliä koskevat määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 51 artiklassa määrätään oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevista säännöistä. Kyseiset säännöt hyväksytään myöhemmin erikseen sopimusvaltioiden kokouksessa. Näihin sääntöihin viitataan useassa perussäännön artiklassa. Menettely- ja todistelusäännöt tarkentavat ja täydentävät perussääntöön sisältyviä menettelyllisiä määräyksiä. Artiklan 3 kappaleessa annetaan tuomioistuimen tuomareille toimivalta tietyissä tilanteissa laatia väliaikaisia sääntöjä. Koska kyseiset säännöt sisältävät sellaisia tuomioistuinmenettelyä koskevia määräyksiä, joista Suomessa säädetään lailla, kuuluu tällaisen toimivallan perustamista koskeva sopimusmääräys lainsäädännön alaan.

Perussäännön 5 osa sisältää tutkintaa ja syyttämistä koskevat määräykset. Osaan sisältyvät määräykset tutkinnan aloittamisesta (53 artikla), syyttäjän tehtävistä ja valtuuksista tutkinnan osalta (54 artikla), henkilön oikeuksista tutkinnan aikana (55 artikla), esitutkintajaoston tehtävistä ainutkertaisen tutkintamahdollisuuden tilanteessa (56 artikla), esitutkintajaoston tehtävistä ja toimivaltuuksista (57 artikla), esitutkintajaoston antamista pidätysmääräyksistä ja haasteista (58 artikla), pidätysmenettelystä oleskeluvaltiossa (59 artikla), alustavista toimenpiteistä tuomioistuimessa (60 artikla) ja syytteiden vahvistamisesta ennen oikeudenkäyntiä (61 artikla). Tällaisista varsinaista oikeudenkäyntiä edeltävistä tutkintatoimenpiteistä säädetään Suomessa lailla. Henkilön pidättämisessä on puolestaan kysymys vapaudenriistosta, joka perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan edellyttää laissa säädettyä perustetta.

Perussäännön 6 osassa ovat oikeudenkäyntiä koskevat määräykset. Oikeudenkäyntipaikkaa koskeva määräys on 62 artiklassa. Tuomioistuimia koskevista forum-säännöksistä säädetään Suomessa lailla. Määräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Muut 6 osan määräykset koskevat lähinnä oikeudenkäyntimenettelyä. Tällaisia ovat 63 artikla (oikeudenkäynti syytetyn läsnäollessa), 64 artikla (oikeudenkäyntijaoston tehtävät ja valtuudet), 65 artikla (syyllisyyden tunnustamismenettely), 66 artikla (syyttömyysolettama), 67 artikla (syytetyn oikeudet), 68 artikla (uhrien ja todistajien suojelu sekä heidän osallistumisensa oikeudenkäyntiin), 69 artikla (todistelu), 71 artikla (oikeudenkäynnin häiritsemisestä annettavat rangaistukset), 72 ja 73 artikla (tiettyjen tietojen ja asiakirjojen salassapito tai luottamuksellisuus) sekä 74 artikla (päätöksentekoa koskevat vaatimukset). Tällaisista oikeudenkäyntimenettelyä ja sen asianmukaisuutta koskevista asioista Suomessa on voimassa laintasoisia säännöksiä. Useat määräyksistä ovat lisäksi sellaisia, että ne koskevat perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitettuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Näin on erityisesti syytetyn oikeuksia koskevien määräysten osalta.

Perussäännön 70 artikla sisältää määräykset rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan. Artiklan 4 kappaleen a kohdassa sopimusvaltiot velvoitetaan ulottamaan rikoslakinsa säännökset artiklassa kuvattuihin tekoihin. Kuten artiklan yksityiskohtaisissa perusteluissa on esitetty, määräys ei sinänsä sisällä kriminalisointivelvoitetta vaan sopimusvaltio velvoitetaan ulottamaan kansallisen rikoslainsäädäntönsä soveltamisala kattamaan myös tuomioistuimessa tehdyt, oikeudenkäyttöä vastaan kohdistuneet rikokset. Suomen rikoslainsäädännön soveltamisalasta säädetään lailla (ks. PeVL 4/1998 vp), joten määräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Perussäännön 75 artiklassa määrätään uhreille suoritettavasta hyvityksestä. Hyvitys-ilmaus kattaa muun muassa ennallistamisen, vahingonkorvauksen ja kuntoutuksen. Artiklan 5 kappaleesta käy ilmi, että artiklan nojalla hyvitystuomion täytäntöönpanoa voidaan hakea sopimusvaltioissa sen kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Vahingonkorvauksesta säädetään Suomessa lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Rangaistuksen määräämismenettelystä sisältyy määräyksiä perussäännön 76 artiklaan. Rangaistuksen määrääminen on osa oikeudenkäyntimenettelyä, josta Suomessa säädetään lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 7 osa sisältää rangaistuksia koskevat määräykset. Kyseeseen tulevat rangaistuslajit määritellään 77 artiklassa ja 78 artiklassa on rangaistuksen mittaamista koskevia määräyksiä. Edelleen 80 artiklassa on määräykset siitä, että perussäännön rangaistuksia koskevalla osalla ei ole vaikutuksia kansalliseen lainsäädäntöön. Suomessa rangaistuslajeista ja rangaistuksen mittaamisesta säädetään lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan. Koska 80 artiklassa järjestetään lainsäädännön alaan kuuluvien sopimusmääräysten suhdetta kansalliseen lainsäädäntöön, myös tämä sopimusmääräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Perussäännön 8 osa koskee muutoksenhakua. Määräykset koskevat valitusta vapauttamista tai tuomitsemista koskevasta tuomiosta tai rangaistuksesta (81 artikla), muista päätöksistä tehtäviä valituksia (82 artikla), valitusmenettelyä (83 artikla) ja ylimääräistä muutoksenhakua syyksilukevaan tuomioon tai rangaistukseen (84 artikla). Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet turvataan lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Edellä mainittujen artikloiden lisäksi perussäännön 8 osa sisältää 85 artiklan, jossa on pidätetylle tai tuomitulle henkilölle maksettavia vahingonkorvauksia koskevat määräykset. Kyseessä on yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita koskeva määräys. Suomessa tällaisesta asiasta onkin voimassa laintasoista sääntelyä. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 9 osa sisältää kansainvälistä yhteistyötä ja oikeusapua koskevat määräykset. Yleinen yhteistyövelvollisuus sisältyy 86 artiklaan. Tätä velvollisuutta täsmennetään osan muissa artikloissa. Näistä 87 artiklaan sisältyvät yhteistyöpyyntöjä koskevat yleiset määräykset ja 88 artiklaan määräykset käytettävissä olevan kansallisen lainsäädännön mukaisista menettelyistä. Suomessa kansainvälisestä oikeusavusta säädetään lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Henkilöiden luovuttamista koskevia määräyksiä sisältyy 89 artiklaan. Useiden samaan aikaan esitettyjen pyyntöjen suhdetta toisiinsa koskee 90 artikla. Pidätys- ja luovuttamispyynnön sisällöstä on puolestaan määräyksiä 91 artiklassa. Edelleen 92 artikla koskee väliaikaista säilöönottoa ja 93 artikla muita yhteistyön muotoja. Viimeksi mainittu artikla sisältää määräyksiä muun muassa etsintöjen ja takavarikkojen toteuttamisesta, uhrien ja todistajien suojelusta sekä vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä tunnistamista taikka todistajanlausunnon tai muun avun antamista varten. Pyynnön täytäntöönpanon lykkäämisestä eräissä tapauksissa on määräyksiä 94 ja 95 artiklassa. Määräykset 93 artiklassa tarkoitetun pyynnön sisällöstä ovat 96 artiklassa. Perussäännön 97 artikla sisältää määräyksiä pyyntöä koskevista neuvotteluista ja 98 artikla määräyksiä yhteistyöstä koskemattomuudesta luopumisen ja luovuttamiseen suostumisen osalta. Avun antamista koskevien, 93 ja 96 artiklan mukaisten pyyntöjen täytäntöönpanoa koskevia määräyksiä sisältyy 99 artiklaan. Kustannuksien jakautumisesta määrätään 100 artiklassa. Perussäännön 101 artikla sisältää niin sanotun erityissäännön. Sillä rajoitetaan niitä rikoksia, joista luovutettu henkilö voidaan asettaa syytteeseen. Eräät 9 osassa käytetyt käsitteet määritellään 102 artiklassa.

Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapautta ei saa riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa estää saapumasta maahan, karkottaa maasta eikä vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Saman pykälän 4 momentin mukaan ulkomaalaisen oikeudesta tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Luovuttamista koskevat määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan. Siltä osin kuin on kyse muista yhteistyön muodoista, ne koskevat asioita, joista Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan on säädettävä lailla. Lisäksi artiklan 1 kappaleessa mainitut asiakirjat sisältävät henkilötietoja, joiden suojasta säädetään perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan tarkemmin lailla. Määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 10 osa sisältää täytäntöönpanoa koskevat määräykset. Valtioiden tehtäviä täytäntöönpanossa koskee 103 artikla. Artikla sisältää myös kriteerit, joiden mukaan tuomioistuin valitsee täytäntöönpanovaltion. Valitun täytäntöönpanovaltion muutoksesta määrätään 104 artiklassa. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta sisältyy määräyksiä 105 artiklaan, ja 106 artiklassa määrätään vankeusrangaistusten ja niihin liittyvien ehtojen täytäntöönpanon valvonnasta. Henkilön siirtämisestä rangaistuksen suorittamisen jälkeen määrätään 107 artiklassa. Täytäntöönpanovaltion oikeutta asettaa rangaistusta kärsivä henkilö syytteeseen muiden rikosten johdosta rajoitetaan 108 artiklassa. Sakkojen ja menettämisseuraamusten täytäntöönpanosta määrätään 109 artiklassa. Tuomioistuimen suorittamaa rangaistuksen täytäntöönpanon lyhentämiskäsittelyä koskevat määräykset ovat 110 artiklassa. Karkaamistapauksiin liittyviä määräyksiä on 111 artiklassa.

Sekä vankeusrangaistuksen että sakkorangaistuksen täytäntöönpanosta säädetään Suomessa lailla. Lisäksi henkilön siirtämistä koskevat määräykset 107 artiklassa liittyvät ulkomaalaisen oikeuteen oleskella Suomessa. Tästä säädetään perustuslain 9 §:n 4 momentin mukaan lailla. Perussäännön 10 osan määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Perussäännön 11 osa sisältää vain yhden artiklan (112 artikla). Siinä määrätään sopimusvaltioiden kokouksesta. Kuten artiklan yksityiskohtaisissa perusteluissa on esitetty, kyseessä on varsin merkittävä toimielin, jolla on useita tuomioistuimen toiminnan kannalta tärkeitä tehtäviä. Sopimusvaltioiden kokous mm. hyväksyy perussäännön 9 artiklassa tarkoitetut rikosten määritelmien tulkintaohjeet sekä 51 artiklassa tarkoitetut oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevat säännöt. Ottaen huomioon sopimusvaltioiden kokouksen toimivallan laajuuden ja merkityksen sitä koskevan määräyksen on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan.

Perussäännön 121 artikla sisältää perussäännön muuttamista koskevat määräykset ja 122 artikla puolestaan institutionaalisten määräysten muuttamista koskevan menettelyn. Kyseisiä perussäännön muuttamista koskevia määräyksiä on käsitelty hallituksen esityksen säätämisjärjestystä koskevassa osiossa. Muuttamismenettely saattaa rajoittaa Suomen sopimuksentekovaltaa.

Perussäännön 87 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan tuomioistuimella on oikeus esittää sopimusvaltiolle yhteistyöpyyntöjä. Nämä pyynnöt toimitetaan diplomaattiteitse tai käyttäen muuta asianmukaista tapaa, jonka kukin sopimusvaltio voi valita ratifioinnin, hyväksymisen tai liittymisen yhteydessä. Perussäännön 87 artiklan 2 kappaleen mukaan yhteistyöpyynnöt ja pyyntöön liitetyt asiakirjat tulee laatia joko jollakin pyynnön vastaanottavan valtion virallisella kielellä tai yhdellä tuomioistuimen työkielellä tai niiden mukana tulee olla käännös tällaiselle kielelle, kyseisen valtion ratifioinnin, hyväksymisen tai liittymisen yhteydessä tekemän valinnan mukaisesti. Tarkoituksena on, että Suomi ilmoittaa ratifiointiasiakirjan tallettamisen yhteydessä yhteydenpitokieliksi suomen, ruotsin ja englannin kielet. Yhteydenpitojärjestystä koskevia määräyksiä käsittelevistä yksityiskohtaisista perusteluista käy ilmi, että Suomen aikomuksena on ilmoittaa yhteydenpitojärjestys, joka vastaisi nykyistä kansallista järjestelmää. Niin ikään perusteluista käy ilmi, että Jugoslavian sotarikostuomioistuimen osalta omaksuttiin yhteydenpitojärjestys, joka olennaisesti vastasi kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain (4/1994) säännöksiä. Jugoslavian sotarikostuomioistuimen osalta nämä säännökset otettiin asianomaisen perussäännön voimaansaattamislakiin. Tällaisesta yhteydenpitojärjestyksestä on siis katsottu olevan tarpeen säätää lailla, joten asia kuuluu lainsäädännön alaan. Kansainvälisen rikostuomioistuimen osalta asia järjestettäisiin ehdotuksen mukaan voimaansaattamislain 2 §:ssä.

Edelleen perussäännön 103 artiklan 1 kappaleen mukaan valtio voi ilmoittaa tuomioistuimelle halukkuudestaan ottaa vastaan tuomittuja henkilöitä. Ilmoittaessaan halukkuudestaan valtio voi asettaa vastaanottamiselle tuomioistuimen kanssa sovittuja ja perussäännön 10 osan mukaisia ehtoja. Voimaansaattamislain 7 §:ään ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämä vapaudenmenetystä tarkoittava seuraamus on tuomioistuimen pyynnöstä pantava Suomessa täytäntöön siten kuin kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa (21/1987) säädetään. Vastaava säännös otettiin Jugoslavian sotarikostuomioistuimen perussäännön voimaansaattamislain 11 §:ään. Tämän tyyppisen yleisen sitoumuksen on näin ollen katsottu kuuluvan lain tasolla säänneltäviin asioihin. Tarkoituksena on, että Suomi tekee 103 artiklan 1 kappaleessa tarkoitetun ilmoituksen.

Esitysluonnos sisältää ehdotuksen myös perussäännön voimaansaattamislaiksi. Kyseinen laki olisi niin sanottu sekamuotoinen voimaansaattamislaki, jossa blankettimuotoisen voimaansaattamissäännöksen lisäksi olisi perussäännön vuoksi tarvittavat kansainvälistä oikeusapua koskevat säännökset. Osittain ehdotettuja säännöksiä olisi pidettävä lähinnä selventävinä.

Tuomioistuimen perussääntö sisältää useita lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, jotka koskevat perustuslakia sillä tavoin kuin perustuslain 95 §:n 2 momentissa tarkoitetaan. Seuraavassa käsitellään eräitä perussäännön määräyksiä tältä kannalta.

Perussäännön 20 artikla sisältää määräykset ne bis in idem -kiellosta, jonka mukaan jokaisella on oikeus olla tulematta syytetyksi tai tuomituksi toistamiseen saman teon perusteella. Perussäännön mukaan ne bis in idem -kielto on voimassa myös suhteessa Kansainväliseen rikostuomioistuimeen siinä tapauksessa, että kansallinen tuomioistuin on jo käsitellyt saman asian. Tähän kieltoon on artiklan 3 kappaleen mukaan voimassa kuitenkin kaksi poikkeusta. Ensimmäisen poikkeuksen mukaan ne bis in idem -kielto ei ole voimassa silloin, jos aiempi oikeudenkäynti oli tarkoitettu suojelemaan kyseistä henkilöä rikosoikeudelliselta vastuulta Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten osalta. Toinen poikkeus koskee tilanteita, joissa oikeudenkäynti toisessa tuomioistuimessa ei muuten ollut riippumaton tai puolueeton kansainvälisen oikeuden oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien sääntöjen mukaisesti eikä oikeudenkäyntimenettely olosuhteet huomioon ottaen vastannut tarkoitusta saattaa henkilö oikeuden eteen.

Ne bis in idem -periaate kuuluu perustuslain 21 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin oikeusturvatakeisiin, jotka turvataan lailla. Perussäännön 20 artikla näyttäisi merkitsevän mainitun periaatteen rajoittamista. Tätä seikkaa arvioitaessa on kuitenkin huomattava ensinnäkin se, että perussäännön 20 artiklan 3 kappale koskee Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia joukkotuhontaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksia eli vain erittäin vakavina pidettäviä rikoksia. Toisaalta huomiota tulee kiinnittää siihen, että 20 artiklan 3 kappaleessa on asetettu erittäin tiukat edellytykset sille, että Kansainvälinen rikostuomioistuin voisi käsitellä sellaisen asian, joka jo on ollut esillä toisessa tuomioistuimessa. Molempia artiklassa tarkoitettuja tapauksia voitaneen luonnehtia lähinnä sellaisiksi, että kyseessä on ollut näytösoikeudenkäynnin luonteinen menettely tai muuten sellainen menettely, joka räikeästi poikkeaa asianmukaisena pidettävästä menettelystä. Mainituista edellytyksistä voidaan katsoa seuraavan, että ne bis in idem -kiellon rajoittaminen on vain muodollista, koska asiallisesti ei ole ollut olemassa Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa käytävää oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä, jota voitaisiin pitää oikeudenkäyntinä. Näin ymmärrettynä 20 artiklan 3 kappaletta ei voida pitää ongelmallisena perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvattujen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden kannalta.

Perussäännön 27 artikla koskee virallisen aseman merkityksettömyyttä. Artiklan 1 kappaleen mukaan perussääntöä sovelletaan samalla tavoin kaikkiin henkilöihin heidän virallisesta asemastaan riippumatta. Erityisesti artiklassa mainitaan siitä, ettei virallinen asema valtion tai hallituksen päämiehenä, hallituksen tai parlamentin jäsenenä, valittuna edustajana tai valtion virkamiehenä missään tapauksessa vapauta henkilöä tämän rikosoikeudellisesta vastuusta, "eikä se sellaisenaan ole peruste rangaistuksen lieventämiselle".

Suomen perustuslain 113 §:ssä on rikoslajeittain tyhjentävästi määritetty tasavallan presidentin rikosoikeudellinen vastuu virkatoimessaan. Pykälän mukaan tasavallan presidentti voidaan virkatoimistaan asettaa syytteeseen vain, jos hänen katsotaan syyllistyneen maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan. Viimeksi mainituista säädetään rikoslain 11 luvussa, jonka otsikkona on "Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan". Perustuslakiehdotuksen perusteluissa (ks. HE 1/1998 vp, s. 168/II) rikoksia ihmisyyttä vastaan on luonnehdittu siten, että niiden on teon laajakantoisiin vaikutuksiin tai erityisen törkeään luonteeseen nähden katsottava kohdistuvan pikemmin ihmisyyteen kuin yksityiseen henkilöön. Tällaiset rikokset loukkaavat yksityisiä ihmisiä, mutta erotukseksi muista yksityiseen ihmiseen kohdistuvista rikoksista näihin niin sanottuihin ihmisoikeusrikoksiin sisältyy ominaispiirteenä teon kohteen kuuluminen jollain tavalla syrjimisvaarassa olevaan ryhmään. Edelleen perustuslakiehdotuksen perusteluissa todetaan nimenomaisesti, että perustuslain 113 §:ssä luetellut rikoslajit kattavat joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi tehdyssä yleissopimuksessa (SopS 5/1960) rangaistaviksi määrätyt teot. Suomella oli tähän sopimukseen aiemmin tasavallan presidenttiä koskeva varauma, joka on nyttemmin kuitenkin peruutettu (ks. UaVM 18/1997 vp ja PeVL 36/1997 vp).

Verrattaessa perussäännön 5-8 artiklassa tarkoitettujen rangaistavien tekojen alaa perustuslain 113 §:ssä mainittuihin rikoksiin voidaan pitää selvänä, että tasavallan presidentin rikosoikeudellinen vastuu ei nykyisellään kata 8 artiklassa tarkoitettuja sotarikoksia. Koska tasavallan presidentti on perustuslain 128 §:n nojalla puolustusvoimain ylipäällikkö ja koska perussäännön 28 artiklassa edellytetään sotilasesimiesten olevan vastuussa alaistensa joukkojen tekemistä tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista, tasavallan presidentin rikosoikeudellisen vastuun tulee kattaa myös perussäännössä tarkoitetut sotarikokset. Näin ollen perussäännön 27 artikla on ristiriidassa perustuslain 113 §:n kanssa ja voimaansaattamislaki on tämän vuoksi käsiteltävä perustuslain 95 §:n 2 momentissa tarkoitetussa järjestyksessä.

Perustuslain 116 §:n mukaan syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti. Valtioneuvoston jäsenen rikosoikeudellisen vastuun piiristä ei sinänsä ole rajattu pois mitään rikoslajeja. Valtioneuvoston jäsenen rikosoikeudellisen vastuun ala on kuitenkin esimerkiksi tavalliseen virkarikosvastuuseen verrattuna suppeampi, koska rangaistavuus edellyttää tehtävään kuuluvien velvollisuuksien olennaista rikkomista tai selvästi lainvastaista muuta menettelyä virkatoimessa. Perussäännön kattamat rikokset ovat sen laatuisia, että niiden osalta edellä mainitun kaltaisen vastuunrajoituksen voidaan olettaa olevan käytännössä merkityksetön. Perussäännön 27 artiklan 1 kappale sisältää kuitenkin ehdottoman kiellon, jonka mukaan virallinen asema hallituksen jäsenenä ei missään tapauksessa vapauta henkilöä perussäännön mukaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta. Tämän vuoksi perussäännön 27 artiklan 1 kappaleen on katsottava olevan ristiriidassa perustuslain 116 §:n kanssa. Voimaansaattamislaki on tämän vuoksi käsiteltävä perustuslain 95 §:n 2 momentissa tarkoitetussa, niin sanotussa supistetussa perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Vastaavan tyyppinen määräys valtion ylimpään johtoon kuuluviin henkilöihin kohdistuvasta rikosoikeudellisesta vastuusta sisältyi Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelemään perustetun kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 7 artiklan 2 kohtaan. Kyseisen kohdan katsottiin tuolloinkin edellyttävän niin sanottua supistettua perustuslain säätämisjärjestystä (ks. HE 278/1993 vp ja PeVL 34/1993 vp).

Perussäännön 27 artiklan 2 kappale koskee henkilön viralliseen asemaan liittyvien erityisten menettelysääntöjen vaikutusta hänen rikosoikeudelliseen vastuuseensa. Kyseisen kappaleen mukaan valtionsisäisen oikeuden tai kansainvälisen oikeuden koskemattomuutta tai oikeudenkäyntiä koskevat erityiset säännöt, jotka tällaiseen viralliseen asemaan voivat liittyä eivät estä tuomioistuinta käyttämästä toimivaltaansa.

Perussäännön johdanto-osan 10 kappaleen sekä 17 artiklan 1 kappaleen valossa perussäännön 27 artiklan 2 kappaletta voidaan tulkita niin, ettei se sinänsä estä kansallisesti soveltamasta syytteen nostamismenettelyyn liittyviä erityissäännöksiä, kuten esimerkiksi tietyn toimielimen päätöksentekoon kohdistuvaa määräenemmistövaatimusta. Jos tällaisen erityisen menettelyn noudattaminen kuitenkin johtaa esimerkiksi siihen, ettei henkilöä saada kansallisessa tuomioistuimessa asetetuksi syytteeseen, tätä voitaneen joskus pitää osoituksena perussäännön 17 artiklassa tarkoitetusta valtion haluttomuudesta tehokkaasti huolehtia syyttämisestä. Tällöin tuomioistuin voi ottaa tapauksen käsiteltäväkseen kansallisesta päätöksestä huolimatta. Perussäännön 27 artiklan 2 kappaleesta puolestaan johtuu, ettei tuomioistuimen toimivallan edellytyksenä tällöin ole kansallisen erityismenettelyn noudattaminen. Tällaisessa tapauksessa henkilö voi joutua rikosprosessin asianosaiseksi myös kansalliseen perustuslakiin sisältyvistä menettelysäännöksistä riippumatta.

Perustuslain 30 §:n 2 momentissa on kansanedustajan syytteeseen asettamista koskeva erityissäännös. Sen mukaan kansanedustajaa ei saa asettaa syytteeseen eikä hänen vapauttaan riistää hänen valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden tai asian käsittelyssä noudattamansa menettelyn johdosta, ellei eduskunta ole siihen suostunut päätöksellä, jota vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä on kannattanut. Säännöksellä pyritään turvaamaan edustajantoimen hoitamisen edellytyksiä. Säännös koskee kuitenkin vain sitä menettelyä, jota on noudatettava siinä tapauksessa, että kansanedustaja halutaan saattaa syytteeseen säännöksessä tarkoitetusta rikoksesta. Näin ollen se ei sinänsä millään tavoin rajoita kansanedustajan rikosoikeudellisen vastuun alaa (ks. myös PeVM 54/1982 vp). Tämän vuoksi perussäännön 27 artiklan 1 kappale ei ole ongelmallinen perustuslain 30 §:n 2 momentin kannalta. Sen sijaan perussäännön 27 artiklan 2 kappale on edellä esitetyistä syistä ristiriidassa perustuslain 30 §:n 2 momentin kanssa.

Perustuslain 113 § sisältää säännökset siitä menettelystä, jossa tasavallan presidentti voidaan saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Aloiteoikeus asiassa on oikeuskanslerilla, oikeusasiamiehellä ja valtioneuvostolla. Päätöksen syytteen nostamisesta tekee eduskunta kolmen neljäsosan enemmistöllä annetuista äänistä. Vastaavasti perustuslain 115 §:ssä on tyhjentävästi säännelty se, miten valtioneuvoston jäsenen rikosoikeudellista vastuuta koskeva asia voidaan saada vireille. Syyte voidaan perustuslain 114 §:n mukaan nostaa, jos eduskunta niin päättää. Perustuslain 117 §:n mukaan oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen virkatointen lainmukaisuuden tutkimisesta, syytteen nostamisesta heitä vastaan lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa sekä tällaisen syytteen käsittelystä on voimassa, mitä 114 ja 115 §:ssä säädetään valtioneuvoston jäsenestä. Perustuslain 113-115 §:n ja 117 §:n voidaan katsoa sisältävän sellaisia erityisiä menettelysäännöksiä, jotka liittyvät niissä tarkoitettujen henkilöiden viralliseen asemaan. Perussäännön 27 artiklan 2 kappaleen mukaan tällaiset menettelysäännökset eivät ole esteenä sille, että tuomioistuin käyttää asiassa toimivaltaansa.

Edellä esitetyistä syistä perussäännön 27 artiklan 2 kappale on ristiriidassa perustuslain 30 §:n 2 momentin sekä 113-115 §:n ja 117 §:n kanssa.

Perussäännön mukaisessa järjestelmässä on 86 artiklan mukaan lähtökohtana, että sopimusvaltiot toimivat yhteistyössä tuomioistuimen kanssa muun muassa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten tutkinnassa. Poikkeuksen tähän lähtökohtaan muodostaa perussäännön 57 artikla, jossa on määräykset esitutkintajaoston tehtävistä ja valtuuksista. Artiklan 3 kappaleen d kohdan mukaan esitutkintajaosto voi antaa syyttäjälle luvan ryhtyä erityisiin tutkintatoimenpiteisiin sopimusvaltion alueella varmistamatta tämän valtion yhteistyöhalukkuutta perussäännön 9 osan mukaisesti. Edellytyksenä on, että esitutkintajaosto on katsonut ettei kyseinen valtio selvästikään kykene panemaan yhteistyöpyyntöä täytäntöön niistä syistä, jotka kyseisessä artiklan kohdassa mainitaan. Koska esitutkintajaosto voi valtuuttaa syyttäjän suorittamaan "erityisiä tutkintatoimenpiteitä" (specific investigative steps), nämä tutkintatoimenpiteet tulee yksilöidä esitutkintajaoston päätöksessä. Syyttäjän tehtäviä ja valtuuksia koskee 54 artikla, jonka 2 kappaleessa viitataan juuri 57 artiklan 3 kappaleen d kohtaan. Näin ollen mainitussa kohdassa käytettyä käsitettä lienee tulkittava 54 artiklan 3 kappaleen valossa. Tässä kappaleessa tarkoitettuja toimenpiteitä ovat etenkin todisteiden kerääminen ja tutkiminen sekä tutkinnan kohteena olevien henkilöiden, uhrien ja todistajien kuulustelu.

Perussäännön 57 artiklan 3 kappaleen d kohta merkitsee, että tuomioistuimen esitutkintajaosto voi oikeuttaa syyttäjän käyttämään julkista valtaa sopimusvaltion alueella tämän valtion tahdosta riippumatta. Tällainen mahdollisuus tulee kyseeseen vain hyvin rajatuissa tilanteissa, joissa valtion oikeusjärjestyksen toiminta on ilmeisen vakavassa kriisissä. Näin ollen kyseessä on eräänlainen viimesijainen vaihtoehto tuomioistuimen toimintamahdollisuuksien turvaamiseksi. Edelleen huomiota on kiinnitettävä siihen, ettei 57 artiklan 3 kappaleen d kohdassa ole nimenomaista määräystä, joka oikeuttaisi syyttäjän käyttämään minkäänlaista pakkoa tutkintatoimenpiteiden suorittamiseksi. Niinpä esimerkiksi 54 artiklan 3 kappaleen b kohdassa mainituilla kuulusteluilla tarkoitettaneen lähinnä samantapaisia, ilman pakkotoimenpiteitä toimeenpantavia kuulusteluja kuin 99 artiklan 4 kohdassa.

Perussäännön kokonaisuuden voidaan ymmärtää tarkoittavan sellaista kansainvälistä yhteistyötä rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi, jota perustuslain 1 §:n 3 momentissa tarkoitetaan. Perussäännön 57 artiklan 3 kappaleen d kohdan toimivaltuuden on puolestaan tarkoitettu tulevan käytettäväksi vain sellaisissa rajatuissa tilanteissa, joissa valtion oikeusjärjestelmä ei enää pysty itse toimimaan. Lisäksi huomiota voidaan kiinnittää siihen, ettei syyttäjällä perussäännön mukaan ole mahdollisuutta turvautua mihinkään pakkotoimenpiteisiin toteuttaakseen 57 artiklan 3 kappaleen d kohdan mukaisia tutkintatoimia sopimusvaltion alueella. Näin rajoitettuina perussäännön 57 artiklan 3 kappaleen d kohdassa tarkoitettujen itsenäisten toimivaltuuksien on katsottava vain vähäisessä määrin vaikuttavan valtion täysivaltaisuuteen eikä niitä koskeva sopimusmääräys tämän vuoksi ole ristiriidassa Suomen täysivaltaisuutta koskevien perustuslain säännösten kanssa (ks. myös PeVL 11/2000 vp).

Perussäännön 89 artikla koskee henkilöiden luovuttamista tuomioistuimelle. Perussäännössä ei suoraan oteta kantaa valtion velvollisuuteen luovuttaa omia kansalaisiaan. Luovutusvelvollisuuden täsmällinen sisältö selviää 89 artiklan 1, 2 ja 4 kappaleen, 90 artiklan, 91 artiklan 2 kappaleen c kohdan ja 4 kappaleen sekä 98 artiklan muodostamasta kokonaisuudesta. Mikään mainituista määräyksistä ei sisällä mainintaa valtion velvollisuudesta luovuttaa omia kansalaisiaan. Toisaalta perussäännössä ei myöskään ole nimenomaista määräystä, jonka nojalla luovutusta koskevasta tuomioistuimen pyynnöstä voisi kieltäytyä kyseessä olevan henkilön kansalaisuuteen vetoamalla. Näin ollen velvollisuus luovuttaa myös omia kansalaisia johtuu suoraan perussäännöstä. Tätä korostaa myös perussäännön 102 artiklassa tehty terminologinen valinta, jossa erotetaan toisistaan perinteinen valtioiden välillä tapahtuva rikoksentekijöiden luovuttaminen ja perussäännössä tarkoitettu luovuttaminen Kansainväliselle rikostuomioistuimelle. Tämän erottelun taustalla oli juuri pyrkimys eräiden maiden valtiosääntöä silmällä pitäen erottaa perussäännössä tarkoitettu luovuttaminen perinteisestä rikoksentekijöiden luovuttamisesta, jonka osalta omien kansalaisten luovuttaminen on useissa maissa kielletty. Luovutusvelvollisuuden osalta oikeudellista tilannetta selvennettäisiin voimaansaattamislain 3 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan Suomessa oleva henkilö olisi Kansainvälisen rikostuomioistuimen pyynnöstä luovutettava tuomioistuimelle "siten kuin tuomioistuimen pyynnössä on esitetty". Säännös tarkoittaisi sitä, että myös Suomen kansalainen on luovutettava.

Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Perustuslain 9 §:n 3 kappaleen on katsottava kattavan myös ne tapaukset, joissa henkilö luovutetaan kansainväliselle järjestölle, jos tämän järjestön toimipaikka on Suomen ulkopuolella. Perussäännössä tarkoitettu luovuttaminen Kansainväliselle rikostuomioistuimelle tarkoittaisi henkilön siirtämistä vastoin tahtoaan Suomen alueen ulkopuolelle. Perussäännössä tarkoitettu luovuttamisvelvollisuus laajentaisi niitä poikkeuksia, joita perustuslain 9 §:n 3 momentissa tarkoitetusta kiellosta jo ennestään on voimassa. Tämän vuoksi voimaansaattamislain 3 §:n 1 momentti, joka perustuu perussäännön 89 artiklan 1 kohtaan, on ristiriidassa perustuslain 9 §:n 3 momentin kanssa.

Perussäännön 93 artikla sisältää määräykset muista yhteistyön muodoista. Artiklan 7 kappale koskee vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä tunnistamista varten tai todistajanlausunnon tai muun avun antamista varten. Tällöin yhtenä ehdottomana edellytyksenä on kuitenkin artiklan 7 kappaleen a kohdan mukaan se, että henkilö antaa vapaaehtoisesti ja asiaan vaikuttavista näkökohdista tietoisena suostumuksensa siirtoon. Koska perustuslain 9 §:n 3 momentti koskee vain vastoin henkilön tahtoa tapahtuvaa siirtoa ja koska perussäännön 93 artiklan 7 kappaleen a kohdan voidaan katsoa sisältävän riittävät takeet henkilön antaman suostumuksen aitoudesta, kyseinen perussäännön määräys ei ole perustuslain kannalta ongelmallinen.

Perussäännön 99 artiklassa määrätään 93 ja 96 artiklan mukaisten pyyntöjen täytäntöönpanosta. Artiklan 4 kappaleen mukaan tietyissä tapauksissa on mahdollista, että syyttäjä voi toteuttaa siinä mainitut toimenpiteet itsenäisesti ilman pyynnön vastaanottaneen valtion viranomaisten myötävaikutusta. Tällaista itsenäisen toimivallan käyttöä koskee kuitenkin merkittävä rajoitus, jonka mukaan syyttäjän suorittaman täytäntöönpanon tulee olla toteutettavissa ilman pakkotoimenpiteitä. Kappaleessa mainitaan suoritettavista toimista esimerkkeinä henkilön haastattelu tai todistajanlausunnon ottaminen henkilöltä vapaaehtoisesti sekä julkisen tapahtumapaikan tai muun julkisen paikan tutkiminen muuttamatta sitä. Koska tutkimiskohde on rajattu julkiseen paikkaan, määräys on ongelmaton perustuslain 10 §:n 1 momentissa taatun kotirauhan suojan kannalta. Arvioitaessa syyttäjän itsenäistä toimivallan käyttöä valtion täysivaltaisuuden kannalta huomiota on kiinnitettävä etenkin siihen, ettei pakkokeinojen käyttö tule kyseeseen. Tätä korostaa vielä henkilöiden haastattelun ja todistajanlausuntojen yhteydessä korostettu henkilöiden vapaaehtoinen suostumus. Lisäksi on otettava huomioon se jo edellä mainittu seikka, että perussäännön kokonaisuuden voidaan ymmärtää tarkoittavan sellaista kansainvälistä yhteistyötä rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi, jota perustuslain 1 §:n 3 momentissa tarkoitetaan. Tämän vuoksi 99 artiklan 4 kappaleessa tarkoitetun syyttäjän itsenäisen toimivallan käytön voidaan katsoa vaikuttavan valtion täysivaltaisuuteen vain vähäisessä määrin. Määräys ei siten ole ristiriidassa Suomen täysivaltaisuutta koskevien perustuslain säännösten kanssa.

Perussäännön 106 artiklan 2 kappaleen mukaan vankeusrangaistukseen liittyvät ehdot ovat täytäntöönpanovaltion lainsäädännön mukaisia. Sama kappale sisältää myös määräyksen, jonka mukaan täytäntöönpanon ehdot eivät saa missään tapauksessa poiketa niistä ehdoista, joita sovelletaan täytäntöönpanovaltiossa vastaavista rikoksista tuomittuihin vankeihin. Tätä täytäntöönpanovaltion lainsäädännön soveltamista rajoitetaan kuitenkin 110 artiklan 1 kappaleessa, jossa täytäntöönpanovaltiota kielletään vapauttamasta tuomittua henkilöä ennen tuomioistuimen määräämän rangaistusajan päättymistä. Saman artiklan 2 kappaleen mukaan ainoastaan Kansainvälisellä rikostuomioistuimella on oikeus päättää rangaistuksen lyhentämisestä. Perustuslain 105 §:n 1 momentin mukaan tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa saatuaan lausunnon korkeimmalta oikeudelta armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Perussäännön 110 artiklan 1 kappale rajoittaa tasavallan presidentin armahdusoikeutta täällä täytäntöönpantaviin rangaistuksiin nähden. Tämän vuoksi se on ristiriidassa perustuslain 105 §:n 1 momentin kanssa ja edellyttää voimaansaattamislain käsittelyä niin sanotussa supistetussa perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Perussäännön 112 artiklassa määrätään sopimusvaltioiden kokouksesta. Tämä kokous on perussäännöllä perustettava erityinen toimielin, jolla on perussäännön mukaan useita erilaisia tehtäviä. Perussäännön muuttamiseen liittyviä sopimusvaltioiden kokouksen tehtäviä käsitellään jäljempänä. Kokouksen tehtävät on lueteltu 112 artiklan 2 kappaleessa, jonka viimeisessä eli g kohdassa on avoin viittaus kokouksen muihin perussäännön tai oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen mukaisiin tehtäviin. Näiden muiden tehtävien osalta huomiota voidaan kiinnittää ensinnäkin perussäännön 9 artiklaan, jonka mukaan sopimusvaltioiden kokous hyväksyy rikosten määritelmien tulkintaohjeet (elements of crimes) ja niitä koskevat muutokset jäsentensä kahden kolmasosan enemmistöllä. Perussäännön 9 artiklan 1 kappaleen mukaan tuomioistuin käyttää näitä ohjeita apunaan perussäännön 6-8 artiklan tulkinnassa ja soveltamisessa. Perussäännön 9 artiklan sanamuodosta "käyttää apuna" voidaan päätellä, etteivät tulkintaohjeet ole tuomioistuinta sitovia vaan tuomioistuimella säilyy asiassa harkintavalta. Vaikka nämä ohjeet ovatkin perussäännön 21 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan ensisijaisesti sovellettavaa oikeutta, tällaisten ohjeiden hyväksymistoimivallan antamisen sopimusvaltioiden kokouksen määräenemmistöllä päätettäväksi ei voitane katsoa kuin vähäisessä määrin rajoittavan Suomen sopimuksentekotoimivaltaa. Näin ollen määräys ei ole ristiriidassa valtion täysivaltaisuutta koskevien perustuslain säännösten kanssa.

Sopimusvaltioiden kokous päättää perussäännön 51 artiklan mukaan myös oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevista säännöistä (rules of procedure and evidence). Nämä säännöt tulevat voimaan, kun sopimusvaltioiden kokous on hyväksynyt ne jäsentensä kahden kolmasosan enemmistöllä. Muutokset sääntöihin hyväksytään samalla enemmistöllä. Perussäännön 51 artiklan 4 kappaleen mukaan oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen tulee olla yhdenmukaisia perussäännön kanssa. Määräyksen tarkoituksena on varmistaa se, ettei näihin sääntöihin voida sisällyttää poikkeuksia perussäännön määräyksistä. Sen sijaan niissä voi olla perussääntöä täydentäviä määräyksiä. Esimerkkinä tästä voidaan viitata etenkin 47 artiklaan, jonka mukaan tuomariin, syyttäjään, apulaissyyttäjään, kirjaajaan tai apulaiskirjaajaan kohdistetaan artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa "kurinpitotoimenpiteitä oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen mukaisesti". Perussääntö on kuitenkin ensisijainen suhteessa oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskeviin sääntöihin. Tätä korostaa 51 artiklan 5 kappale, jonka mukaan ristiriitatilanteessa sovelletaan ensisijaisesti perussääntöä. Ottaen huomioon perussäännön tietynlaisen yleispiirteisyyden, on oletettavaa, että oikeudenkäyntiä ja todistelua koskevat säännöt tulevat sisältämään sääntelyä, jonka voidaan katsoa kuuluvan lainsäädännön alaan. Sääntöjen sisältöä rajoittavat kuitenkin perussäännön sisältämät menettelymääräykset ja viime kädessä edellä mainittu yhdenmukaisuusvaatimus. Oikeudenkäyntimenettelyä ja todistelua koskevien sääntöjen voidaankin olettaa sisältävän lähinnä sellaisia perussääntöä täydentäviä ja täsmentäviä sääntöjä, jotka ovat välttämättömiä tuomioistuimen käytännön toiminnan kannalta. Kokonaisuutena voidaan arvioida, ettei sopimusvaltioiden kokoukselle annettava toimivalta näiden sääntöjen hyväksymiseen määräenemmistöllä vaikuta Suomen sopimuksentekotoimivaltaan kuin vähäisessä määrin eikä näin ollen ole ristiriidassa Suomen täysivaltaisuuden kanssa.

Perussääntöön tehtävistä muutoksista määrätään 121 artiklassa. Artiklan 3 kappaleen mukaan tehdyn muutosehdotuksen hyväksymisestä päätetään joko sopimusvaltioiden kokouksessa tai tarkistuskonferenssissa. Jotta muutosehdotus tulisi hyväksytyksi, sen tulee saada taakseen kaksi kolmasosaa kaikista sopimusvaltioista (mukaan lukien nekin, jotka eivät osallistu kokoukseen tai konferenssiin). Muutoksen voimaan tuleminen riippuu siitä, mitä asiaa muutos koskee. Artiklan 4 kappale sisältää pääsäännön, jonka mukaan muutokset tulevat voimaan kaikkiin sopimusvaltioihin nähden vuoden kuluttua siitä, kun seitsemän kahdeksasosaa ratifioimis- tai hyväksymiskirjoista on talletettu Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

Jos perussääntöä on muutettu 121 artiklan 4 kappaleen mukaisesti, eikä sopimusvaltio hyväksy muutosta, se voi turvautua 121 artiklan 6 kappaleen sisältämään erityiseen irtisanomislausekkeeseen. Sen mukaan sopimusvaltio, joka ei ole hyväksynyt muutosta, voi irtisanoa perussäännön välittömin vaikutuksin sen estämättä, mitä 127 artiklan 1 kappaleessa määrätään. Irtisanominen ei kuitenkaan tässäkään tapauksessa syrjäytä 127 artiklan 2 kappaleen määräyksiä. Tämän vuoksi valtio ei irtisanomisen perusteella vapaudu niistä velvoitteistaan, jotka ovat aiheutuneet perussäännöstä silloin, kun valtio oli perussäännön sopimuspuoli. Irtisanoutuminen ei myöskään vaikuta valtion yhteistyöhön tuomioistuimen kanssa sellaisen rikosten tutkinnan ja niitä koskevan oikeudenkäynnin yhteydessä, jonka osalta valtiolla on ollut velvollisuus tehdä yhteistyötä ja joka on aloitettu ennen sitä päivää, jona irtisanominen on tullut voimaan. Irtisanoutuminen ei myöskään vaikuta ennen irtisanoutumisen voimaantuloa vireille tulleiden asioiden käsittelyn jatkamiseen. Näitä 127 artiklan 2 kappaleen määräyksiä lienee tulkittava niin, että jos rikosten tutkinta tai oikeudenkäynti on aloitettu ennen siinä tarkoitettua päivää, valtiolla säilyy edelleen esimerkiksi velvollisuus luovuttaa omia kansalaisiaan, vaikka valtio ei enää luovutuspyynnön saapuessa olisikaan perussäännön osapuolena.

Perussäännön 121 artiklan 4 kappaleen mukainen muuttamismenettely sisältää mahdollisuuden, että perussäännön muutos tulee kansainvälisesti voimaan myös suhteessa sellaiseen valtioon, joka ei ole sitä hyväksynyt. Perussäännön 121 artiklan 4 kappaleen mukainen muuttamismenettely koskee kaikkia perussäännön määräyksiä lukuunottamatta 5-8 artiklaa. Lisäksi perussäännön 122 artiklassa on määräykset yksinkertaisemmasta menettelystä, jota voidaan noudattaa niin sanottujen institutionaalisten määräysten osalta. Määrällisesti perussäännön 121 artiklan 4 kappaleen alaan kuuluvat artiklat muodostavat perussäännön selvän enemmistön. Asialliselta merkitykseltään niitä ei voida pitää vähäisinä. Toisaalta 121 artiklan 6 kappale sisältää muutoksia vastustaneen valtion käytettävissä olevan joustavan irtisanomismenettelyn, jonka mukaan irtisanominen tulee voimaan välittömin vaikutuksin. Kuten edellä on esitetty, irtisanoutumisesta huolimatta valtio jää kuitenkin edelleen velvoitetuksi 127 artiklan 2 kappaleessa tarkoitetuissa asioissa. Arvioitaessa edellä mainittujen seikkojen muodostamaa kokonaisuutta, voidaan etenkin muutosmenettelyn laaja käyttöala huomioon ottaen päätyä siihen, että kyseisen sopimusmääräyksen vaikutukset Suomen sopimuksentekotoimivallan käyttöön saattavat ylittää sen, mitä voitaisiin pitää vähäisenä (vrt. PeVL 12/2000 vp). Tämän vuoksi perussäännön 121 artiklan 4 kappaleen voidaan katsoa olevan ristiriidassa perustuslain 1 ja 3 §:ssä tarkoitetun Suomen täysivaltaisuuden kanssa.

Perussäännön 121 artiklan 5 kappale sisältää erityismääräyksen, joka koskee perussäännön 5-8 artiklan muuttamista. Myös tästä muutoksesta päätetään kaikkien sopimusvaltioiden kahden kolmasosan enemmistöllä. Artiklan tämän kappaleen mukainen muutos tulee voimaan muutoksen hyväksyneiden sopimusvaltioiden osalta vuoden kuluttua siitä, kun ne ovat tallettaneet ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa. Sellaisen sopimusvaltion osalta, joka ei ole hyväksynyt muutosta, tuomioistuin ei käytä toimivaltaansa muutoksen kattaman rikoksen suhteen, kun rikoksen on tehnyt kyseisen sopimusvaltion kansalainen tai se on tehty tämän valtion alueella.

Asiallisesti perussäännön 121 artiklan 5 kappale kattaa perussäännön ydinaluetta koskevat muutokset. Mainitun kappaleen mukaisesti voidaan muuttaa tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvien rikosten määritelmiä tai lisätä sen toimivaltaan uusia rikoksia. Vaikka 5 kappale sisältääkin tuomioistuimen toimivaltaa koskevan rajoituksen siinä tapauksessa, että sopimusvaltio on vastustanut muutosta, ei tällainen muutos ole ilmeisestikään täysin vaikutukseton vastustaneeseen sopimusvaltioon nähden. Jos kyse on esimerkiksi sellaisesta 121 artiklan 5 kappaleen mukaisella muutoksella lisätystä rikoksesta, jonka osalta konkreettisessa tapauksessa kumpikaan kappaleen mukaisista ehdoista ei vastustaneen valtion osalta täyty, vastustaneen sopimusvaltion yhteistyövelvoitteet tuomioistuinta kohtaan lisääntyvät kattamaan myös muutoksen tarkoittaman rikoksen. Jos perussääntöä on muutettu 121 artiklan 5 kappaleen mukaisesti, käytettävissä ei ole myöskään erityistä irtisanomismenettelyä vaan irtisanominen tulee voimaan 127 artiklan 1 kappaleen pääsäännön mukaisesti. Vaikka 121 artiklan 5 kappaleessa tarkoitettujen muutosten vaikutuksia on vastustaneeseen sopimusvaltioon nähden rajoitettu, tällaisten muutosten voidaan ennen kaikkea 5-8 artiklan keskeisen asiallisen merkityksen vuoksi katsoa vaikuttavan valtion sopimuksentekotoimivaltaan muuten kuin vähäisessä määrin. Tämän vuoksi 121 artiklan 5 kappaleen voitaisiin katsoa olevan ristiriidassa Suomen täysivaltaisuuden kanssa. Toisaalta voidaan todeta, että muutokset tulevat voimaan vuoden kuluttua niiden ratifioinnista, joten Suomella olisi mahdollisuus irtisanoutua perussäännöstä ennen muutosten voimaantuloa.

Perussäännön 122 artikla koskee niin sanottujen institutionaalisten määräysten muuttamista yksinkertaistetussa menettelyssä. Artiklan soveltamisalaan kuuluvat määräykset luetellaan sen 1 kappaleessa tyhjentävästi. Artiklan mukainen yksinkertaistettu muuttamismenettely tarkoittaa sopimusvaltioiden kokousta tai tarkistuskonferenssia, joka voi hyväksyä muutokset kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä. Muutos tulee voimaan kaikkien sopimusvaltioiden osalta kuuden kuukauden kuluttua siitä, kun kokous tai tapauksesta riippuen tarkistuskonferenssi on hyväksynyt ne. Näin ollen perussäännön 122 artiklassa tarkoitetut muutokset eivät voimaantullakseen enää edellytä sopimusvaltioissa tapahtuvaa ratifiointia. Edellä Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus -jaksossa esitetyn mukaisesti lähes kaikki 122 artiklassa luetellut määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan. Erityisesti huomiota voidaan kiinnittää siihen, että näiden määräysten joukkoon kuuluu myös muun muassa tuomareiden erottamista koskeva 46 artikla. Ilman 122 artiklan määräystä tällaiset muutokset olisi saatettava eduskunnan hyväksyttäviksi. Näin ollen 122 artiklan mukainen muuttamismenettely merkitsee poikkeusta perustuslain 94 §:n mukaisesta kansainvälisten velvoitteiden hyväksymismenettelystä. Määräys edellyttää tämän vuoksi niin sanotun supistetun perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttämistä.

Tässä hallituksen esityksessä esitetään, että voimaansaattamislakiin otettaisiin uusi 5 §, jossa säädettäisiin tuomioistuimeen kutsutun todistajan velvollisuudesta noudattaa annettua kutsua. Kuten voimaansaattamislain yksityiskohtaisissa perusteluissa on esitetty, säännöksellä selvennettäisiin, ettei näissä tapauksissa sovelleta kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 15 §:n 3 momenttia. Viime kädessä perussäännön 86 artiklasta ja 99 artiklan 1 kappaleesta voidaan katsoa johtuvan, että valtion tulee pyrkiä mahdollisimman tehokkaasti varmistamaan, että tuomioistuin saa perussäännön nojalla pyytämäänsä oikeusapua. Tämän vuoksi todistajiin nähden on perusteltua soveltaa samanlaisia sanktioita kuin kotimaisissa prosesseissa. Vastaavantyyppinen säännös sisältyy entisen Jugoslavian alueella tehtyjä rikoksia käsittelevän sotarikostuomioistuimen toimivallasta ja tuomioistuimelle annettavasta oikeusavusta annetun lain 8 §:ään.

Ehdotetun säännöksen mukaan tuomioistuimeen kutsuttu todistaja olisi velvollinen noudattamaan saamaansa kutsua. Jos kuultavaksi kutsuttu todistaja jäisi ilman laillista estettä tuomioistuimeen saapumatta, hänet olisi tarvittaessa määrättävä uhkasakolla täyttämään velvollisuutensa. Säännöksen perusteella todistajaa ei voitaisi pakkokeinoin viedä tuomioistuimeen kuultavaksi. Säännöksen nojalla määrättävän uhkasakon käyttämisen tarkoituksena on kuitenkin vaikuttaa henkilön tahtoon siten, että tämä antaisi oikeusapupyynnössä tarkoitetun todistuksen tuomioistuimessa. Tosiasiallisesti säännöksessä asetettu velvollisuus ja sen noudattamisen tehosteeksi asetettu sanktio merkitsevät sitä, että henkilö ei poistu Suomesta omasta vapaasta tahdostaan.

Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Perusoikeusuudistuksesta antamassaan mietinnössä (PeVM 25/1994 vp, s. 8) perustuslakivaliokunta korosti, että kansalaisen oikeus pysyä kaikissa tapauksissa maassaan on perustavanlaatuinen oikeus. Onkin perusteltua katsoa, että perustuslain 9 §:n 3 momentti kattaa kaikki ne tilanteet ja menettelyt, joiden vuoksi henkilö joutuisi tosiasiallisesti vastoin tahtoaan poistumaan Suomen alueelta. Tämän vuoksi tämän ehdotettavan voimaansaattamislain 5 §:n on katsottava olevan ristiriidassa perustuslain 9 §:n 3 momentin kanssa ja edellyttävän niin sanotun supistetun perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttämistä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään,

että eduskunta hyväksyisi Roomassa 17 päivänä heinäkuuta 1998 tehdyn Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön ja

että eduskunta hyväksyisi annettavaksi perussäännön 103 artiklan 1 kappaleen mukaisen ilmoituksen, jonka mukaan Suomi suostuu ottamaan vastaan vankeusrangaistukseen tuomittuja henkilöitä suorittamaan rangaistuksensa Suomessa perussäännön 103 artiklan 1 kappaleen b kohdan perusteella ilmoitettavin ehdoin.

Koska perussääntöön sisältyy lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset

1.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty perustuslain 95 §:n 2 momentissa määrätyllä tavalla, säädetään:

1 §

Roomassa 17 päivänä heinäkuuta 1998 tehdyn Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §

Oikeusministeriö ottaa vastaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen tekemät pyynnöt, jotka koskevat Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikosasian käsittelyä, mukaan luettuna pyynnöt rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen antamien päätösten täytäntöönpanosta, sekä huolehtii joko itse tai toimivaltaisten viranomaisten välityksellä pyyntöjen toimeenpanosta.

Kansainväliselle rikostuomioistuimelle lähetettävät vastaukset toimitetaan oikeusministeriön välityksellä myös silloin, kun oikeusministeriö ei itse ole huolehtinut pyynnön toimeenpanosta, jollei pyynnöstä muuta johdu.

Mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, ei estä Kansainvälistä rikostuomioistuinta pitämästä suoraan yhteyttä Suomen toimivaltaisiin viranomaisiin taikka yhteydenpitoa diplomaattista tietä tai Kansainvälisen rikospoliisijärjestön tai muun asianmukaisen alueellisen järjestön välityksellä.

3 §

Suomessa oleva henkilö on Kansainvälisen rikostuomioistuimen pyynnöstä luovutettava Kansainväliselle rikostuomioistuimelle siten kuin tuomioistuimen pyynnössä on esitetty.

Luovuttamisessa noudatettavasta menettelystä on muutoin soveltuvin osin voimassa, mitä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetussa laissa (456/1970) säädetään.

4 §

Suomen toimivaltaiset viranomaiset ovat velvolliset antamaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen pyytämää oikeusapua tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikosasian käsittelyä varten.

Oikeusapua on annettava noudattaen soveltuvin osin kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetussa laissa (4/1994) säädettyä menettelyä, jollei pyynnöstä muuta johdu. Oikeusapua annettaessa voidaan käyttää pakkokeinoja siten kuin pakkokeinolaissa (450/1987) säädetään.

5 §

Todistaja, jolle on Suomessa annettu tiedoksi Kansainvälisen rikostuomioistuimen kutsu saapua kuultavaksi Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, on velvollinen noudattamaan kutsua.

Jos Kansainväliseen rikostuomioistuimeen kutsuttu todistaja jää ilman laillista estettä tuomioistuimeen saapumatta, poistuu luvatta taikka kieltäytyy antamasta todistajanvakuutusta taikka kieltäytyy todistamasta tai kysymykseen vastaamasta, hänet on tarvittaessa määrättävä uhkasakolla täyttämään velvollisuutensa siten kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 36 ja 37 §:ssä säädetään.

Todistajan niskoittelua koskevan asian panee Kansainvälisen rikostuomioistuimen ilmoituksesta ja oikeusministeriön määräyksestä vireille virallinen syyttäjä syytetyn asuin-, oleskelu- tai tapaamispaikkakunnan käräjäoikeudessa.

6 §

Todistajalle, joka on Suomessa kutsuttu kuultavaksi Kansainväliseen rikostuomioistuimeen,on pyynnöstä suoritettava ennakkoa noudattaen soveltuvin osin, mitä valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetussa laissa (666/1972) ennakosta säädetään.

Ennakon suorittamista koskeva pyyntö on tehtävä sille käräjäoikeudelle, joka on huolehtinut kutsun tiedoksiannosta todistajalle. Ennakon myöntämisestä päättää oikeusministeriö käräjäoikeuden esityksestä.

Suoritettu ennakko voidaan periä takaisin ainoastaan todistajalta, joka jää tuomioistuimeen saapumatta taikka muutoin jättää täyttämättä sen, jota varten hänet on kutsuttu tuomioistuimeen. Ennakon takaisinperinnästä päättää 2 momentissa tarkoitettu käräjäoikeus oikeusministeriön esityksestä.

7 §

Kansainvälisen rikostuomioistuimen määräämä vapaudenmenetystä tarkoittava seuraamus on tuomioistuimen pyynnöstä pantava täytäntöön Suomessa siten kuin kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetussa laissa (21/1987) säädetään. Seuraamuksen täytäntöönpanoon ei sovelleta, mitä täytäntöönpanon edellytyksistä lain 3 §:ssä säädetään.

Seuraamuksen täytäntöönpano määrätään tapahtuvaksi antamalla tarpeelliset määräykset täytäntöönpanosta siten kuin 1 momentissa tarkoitetun lain 7 §:ssä säädetään.

8 §

Kansainvälisen rikostuomioistuimen päätös omaisuuden ja rikoksen tuottaman hyödyn tuomitsemisesta menetetyksi ja palauttamisesta on pantava Suomessa täytäntöön noudattaen soveltuvin osin, mitä kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetussa laissa säädetään. Seuraamuksen täytäntöönpanoon ei sovelleta, mitä täytäntöönpanon edellytyksistä sanotun lain 3 §:ssä säädetään.

Omaisuus ja rikoksen tuottama hyöty on oikeusministeriön määräyksestä palautettava siten kuin tuomioistuimen pyynnössä on esitetty.

9 §

Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomitsema sakko ja vahingonkorvaus pannaan täytäntöön Suomessa tuomioistuimen pyynnön mukaisesti.

10 §

Tarkempia säännöksiä tämän lain täytäntöönpanosta voidaan antaa tasavallan presidentin asetuksella.

11 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

---

2.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 19 päivänä joulukuuta 1889 annetun rikoslain (39/1889) 1 luvun 11 §:n 2 momentti ja 40 luvun 9 §:n 3 momentti, sellaisena kuin ne ovat, 1 luvun 11§:n 2 momentti laissa 563/1998 ja 40 luvun 9 §:n 3 momentti laissa (815/1998), sekä

lisätään 15 lukuun uusi 12 a §, 16 lukuun uusi 19 a § sekä 16 luvun 20 §:ään, sellaisena kuin se on mainitussa laissa 815/1998, uusi 4 momentti seuraavasti:

1 luku

Suomen rikosoikeuden soveltamisala

11 §

Vaikka teosta ei säädetä rangaistusta tekopaikan laissa, siihen sovelletaan Suomen lakia, jos sen on tehnyt Suomen kansalainen tai 6 §:n 3 momentin 1 kohdassa tarkoitettu henkilö ja teosta säädetään rangaistus

1) 15 luvun 12 a §:n nojalla mainitun luvun 1-9 §:ssä,

2) 16 luvun 19 a §:n nojalla mainitun luvun 1-3, 13 tai 14 §:ssä,

3) 17 luvun 18 tai 19 §:ssä,

4) 20 luvun 6-8 §:ssä,

5) 20 luvun 9 §:ssä, jos teko kohdistuu kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön tai

6) 40 luvun 1-4 §:ssä, jos rikoksen tekijä on Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa oleva henkilö.

15 luku

Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan

12 a §
Rikokset Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäyttöä vastaan

Perätöntä lausumaa, väärää ilmiantoa, todistusaineiston vääristelemistä sekä oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista koskevia säännöksiä sovellettaessa tuomioistuimella tarkoitetaan myös Kansainvälistä rikostuomioistuinta ja rikosasian esitutkinnalla myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä tarkoitettua tutkintaa.

16 luku

Rikoksista viranomaisia vastaan

19 a §
Kansainväliseen rikostuomioistuimeen kohdistuvat rikokset

Tämän luvun 1-3, 13 ja 14 §:ssä virkamiehellä tarkoitetaan myös Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa olevaa henkilöä.

20 §
Määritelmät

Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa olevalla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomarina, syyttäjänä, kirjaajana tai virkamiehenä syyttäjän toimistossa tai tuomioistuimen kirjaamossa

40 luku

Virkarikoksista ja julkisyhteisön työntekijän rikoksista

9 §
Soveltamisalasäännös

Tämän luvun 1-4 §:ää sovelletaan myös silloin, kun rikoksen tekijä on 16 luvun 20 §:ssä tarkoitettu Euroopan yhteisöjen palveluksessa oleva henkilö, Euroopan unionin toisen jäsenvaltion virkamies tai Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa oleva henkilö.

---

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

---

Helsingissä 17 päivänä lokakuuta 2000

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Ulkoasiainministeri
Erkki Tuomioja