Esityksellä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Montego Bayssa 10 päivänä joulukuuta 1982 tehdyn Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen sekä New Yorkissa 28 päivänä heinäkuuta 1994 tehdyn merioikeusyleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen.

YK:n III merioikeuskonferenssin (1973― 1982) valmistelema yleissopimus sääntelee laaja-alaisesti merioikeuteen liittyviä kysymyksiä ja sen määräykset muodostuivat suurelta osin jo ennen sopimuksen voimaantuloa vuonna 1994 kansainväliseksi tapaoikeudeksi. Yleissopimus sisältää määräyksiä eri merivyöhykkeiden määrittämisestä, merenkulusta, kalastuksesta, merenpohjan mineraalivarojen hyödyntämisestä, meriympäristön suojelusta ja meritieteellisen tutkimuksen sääntelystä. Lisäksi sopimukseen sisältyy sen tulkinnasta tai soveltamisesta aiheutuvien riitojen ratkaisemista koskeva osa. Yleissopimuksen XI osa koskee kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitsevan syvänmerenpohjan luonnonvarojen tutkimista ja hyödyntämistä. Siihen liittyneet näkemyserot hidastivat pitkään yleissopimuksen kansainvälistä voimaantuloa. Vuosina 1990―1994 YK:n pääsihteerin johdolla käytyjen epävirallisten konsultaatioiden tuloksena onnistuttiin kuitenkin kesällä 1994 hyväksymään XI osan soveltamista täsmentävä sopimus. Soveltamissopimuksen tarkoituksena on mukauttaa merenpohjahallintoa kansainvälisen talouden toimintaperiaatteisiin ja karsia sen kustannuksia. Yleissopimusta ja soveltamissopimusta tulee tulkita ja soveltaa yhtenä kokonaisuutena.

Sopimusvaltiot tulevat organisoimaan ja valvomaan kansainvälisen merenpohja-alueen luonnonvaratoimintaa yleissopimuksella perustetun Kansainvälisen merenpohjajärjestön välityksellä. Yleissopimuksella on perustettu myös Kansainvälinen merioikeustuomioistuin sekä mannerjalustan rajaamista käsittelevä toimikunta.

Esitykseen sisältyy yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten hyväksymistä koskevan lakiehdotuksen lisäksi yleissopimuksen edellyttämää muutosta aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annettuun lakiin koskeva lakiehdotus. Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan samana ajankohtana kuin yleissopimus.

---

Ennen Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen voimaantuloa 16 päivänä marraskuuta 1994 kansainvälistä merioikeutta sääntelivät neljä YK:n I merioikeuskonferenssissa laadittua ja 29 päivänä huhtikuuta 1958 hyväksyttyä sopimusta: aluemerta ja lisävyöhykettä koskeva yleissopimus, aavaa merta koskeva yleissopimus, mannermaajalustaa koskeva yleissopimus ja aavan meren kalastusta ja elollisten luonnonvarojen säilyttämistä koskeva yleissopimus. Sopimuksiin liittyy myös erimielisyyksien pakollista selvittelyä koskeva valinnainen allekirjoituspöytäkirja. Suomi ratifioi yleissopimukset ja valinnaisen allekirjoituspöytäkirjan vuonna 1965 (SopS 6―7/65, 6/69).

Vaikka vuoden 1958 yleissopimukset ovat olleet laajalti hyväksyttyjä, ne jättivät vastaamatta esimerkiksi kysymykseen rantavaltiolle kuuluvan aluemeren leveydestä. Tätä samoin kuin mahdollisten kalastusvyöhykkeiden perustamista käsiteltiin vuonna 1960 järjestetyssä YK:n II merioikeuskonferenssissa, joka ei kuitenkaan johtanut konkreettisiin tuloksiin. 1960-luvun jälkipuoliskolle tultaessa uuden teknologian hyväksikäyttö merenkulussa ja kalastuksessa sekä merellisen öljy- ja kaasutuotannon yleistyminen nostivat esiin myös meriympäristön ja luonnonvarojen suojelua koskevia ongelmia, joihin vuoden 1958 yleissopimuksissa ei ollut varauduttu. Meritieteellisen tutkimuksen asema oli pääosin sääntelemättä. Lisäksi sopimuksia rasitti poliittinen yksipuolisuus: monet kehitysmaat olivat itsenäistyneet vasta vuoden 1958 konferenssin jälkeen eivätkä ne kokeneet yleissopimusten vastaavan omia tarpeitaan.

Vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksen valmistelun alkupisteeksi määritetään tavallisesti YK:n yleiskokouksessa vuonna 1967 käyty keskustelu kansainvälisen merenpohja-alueen oikeudellisesta asemasta. Lähinnä kehitysmaataholta tehtyyn esitykseen alueen julistamisesta ''ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi'' liitettiin keskustelun jatkuessa muita meriympäristöä ja merten käytön sääntelyä koskevia ehdotuksia. Näitä olivat aluemeren enimmäisleveyden määrittämisen ohella varsinkin kysymykset luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyvistä oikeuksista aluemeren edustalla olevilla merialueilla sekä yleisemmin merellisten luonnonvarojen ja meriympäristön suojelemiseksi tarpeellisesta yhteistyöstä.

Vuonna 1970 YK:n yleiskokous totesi tehtyjen esitysten tukevan ajatusta kokonaisvaltaisen, kaikkia merten käyttömuotoja koskevan konferenssin järjestämisestä (päätöslauselma 2750 (XXV) 17.12.1970). Yleiskokouksen mukaan merten käyttöä koskevat kysymykset muodostivat kokonaisuuden: yhteisistä merialueista ei voitu keskustella tarkastelematta samalla rantavaltiolle kuuluvien erityisoikeuksien ulottuvuutta; kauttakulkuoikeutta ja historiallisia kalastusoikeuksia koskevat intressit oli tasapainotettava yhtäältä rantavaltion oikeuksien, toisaalta merenkulun ja luonnonvarojen riittävyyden vaatimusten kanssa. Nämä kysymykset ohjattiin YK:n merenpohjakomitealle, jonka työ oli käynnistynyt jo vuonna 1968 ja jonka tehtäväksi annettiin valmistella koolle kutsuttavaa merioikeuskonferenssia. Komitea ei kuitenkaan kyennyt saamaan aikaan yhtenäistä sopimusluonnosta. Kun YK:n III merioikeuskonferenssin ensimmäinen sisältökysymyksiä käsittelevä istunto avattiin Caracasissa Venezuelassa vuonna 1974, sen asialistalla oli yhteensä 25 laajasti muotoiltua kysymysryhmää, jotka kattoivat käytännössä kaikki merten käyttömuodot.

Merioikeusyleissopimus kattaa kaikki merten käyttömuodot pyrkien saavuttamaan tasapainon näitä koskevien vastakkaisten intressien välille. Rantavaltion aluemeren enimmäisleveydeksi määritetään 12 meripeninkulmaa; kaikille valtioille turvataan kuitenkin oikeus ns. viattomaan kauttakulkuun aluemeren läpi. Rantavaltion etuoikeus luonnonvarojen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen vahvistetaan 200 meripeninkulmaan ulottuvalla talousvyöhykkeellä. Kaikkien valtioiden on kuitenkin turvattava elollisten ja elottomien luonnonvarojen riittävyys ja pyrittävä sopimusteitse ja kansainvälisissä järjestöissä toimimaan niiden oikeudenmukaiseksi jakamiseksi. Kansainvälistä merenpohja-aluetta hallinnoimaan asetetaan Kansainvälinen merenpohjajärjestö, jonka monimutkaisessa päätöksentekorakenteessa on pyritty ottamaan huomioon niin kaupallisen tehokkuuden kuin kehitysmaidenkin intressit. Alue- ja luonnonvarakysymysten ohella yleissopimukseen sisältyy myös määräyksiä meriympäristön suojelusta, meritieteellisestä tutkimuksesta ja riitojen ratkaisemisesta. Yleissopimuksella perustetaan Kansainvälinen merioikeustuomioistuin.

Useimpien merten käyttömuotojen osalta yleissopimus ei kuitenkaan sisällä varsinaisia materiaalisia normeja. Sääntelytekniikkana on jakaa meri erilaisiin vyöhykkeisiin (sisäiset aluevedet, aluemeri, talousvyöhyke, mannerjalusta, aava meri, kansainvälinen merenpohja-alue), joilla toimivaltainen taho ― lähinnä rantavaltio, lippuvaltio tai kansainvälinen järjestö ― saa sääntelytoimivallan. Seuraavassa yleissopimuksesta annetaan yleiskuva käymällä läpi sen kattamat merivyöhykkeet ja käsittelemällä tämän jälkeen määräykset, jotka koskevat ympäristönsuojelua, meritieteellistä tutkimusta ja riitojen ratkaisemista.

Rantavaltion täysivaltaisuus jatkuu maa-alueelta ja ns. sisäisiltä aluevesiltä aluemerelle, joka voi yleissopimuksen 3 artiklan mukaan olla leveydeltään enintään 12 meripeninkulmaa. Muilta osin yleissopimuksen aluemerta ja lisävyöhykettä koskevat määräykset seuraavat pitkälti vuoden 1958 aluemerta ja lisävyöhykettä koskevan yleissopimuksen sekä kansainvälisen tapaoikeuden määräyksiä. Yleissopimus ylläpitää edelleen aluemeren määrittämisessä muun muassa Suomen soveltamaa ns. suorien perusviivojen järjestelmää, jonka mukaan sisäisten aluevesien ja aluemeren välinen raja voidaan määrittää rannikon ja sen edustalla sijaitsevien saarten uloimmat kohdat yhdistävillä suorilla viivoilla (463/56, 981―982/95 ja 993/95).

Vuonna 1956 annetun Suomen aluevesien rajoja koskevan lain nojalla Suomen aluemeri oli 4 meripeninkulman levyinen (463/56). Vuonna 1995 Suomi seurasi useimpia muita valtioita sekä Itämeren naapureitaan ulottamalla aluemerensä ulkorajan eräitä poikkeuksia lukuunottamatta täyteen merioikeusyleissopimuksen sallimaan 12 meripeninkulmaan (981―982/95). Poikkeuksista merkittävin on Suomenlahdella keskiviivan pohjoispuolelle jätetty itä-länsisuuntainen 3 meripeninkulman levyinen aavan meren käytävä. Myös Viro on jättänyt keskiviivan eteläpuolelle vastaavan käytävän. Järjestely perustuu maiden välillä vuonna 1994 tehtyyn sopimukseen Suomenlahden aluevesirajojen muuttamisessa käytettävästä menettelystä (SopS 40/95).

Tärkein rajoitus rantavaltion täysivaltaisuudelle omalla aluemerellään on edelleen vieraiden alusten oikeus viattomaan kauttakulkuun (yleissopimuksen II osan 3 osasto). Rantavaltio voi soveltaa merireitti- ja reittijakojärjestelyjä, mutta nämä määräykset eivät saa käytännössä johtaa viattoman kauttakulun kieltämiseen. Sopimuksen 19 artiklan 2 kappaleeseen sisältyy luettelo perusteista, joilla kauttakulkuoikeus voidaan kieltää.

Allekirjoittaessaan yleissopimuksen vuonna 1982 Suomi antoi selityksen, jolla pidettiin voimassa Suomen alueen valvonnasta ja sen alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta annettuun asetukseen (nykyisin 1069/89, 219/94) sisältyvä määräys siitä, että vierailta valtionaluksilta vaaditaan ennakkoilmoitus näiden saapuessa viattomaan kauttakulkuun Suomen aluemerelle (9 §). Tasavallan presidentti on 1.3.1996 antanut asetuksen, jolla kumotaan mainittu määräys ja joka tulee voimaan 1.5.1996. Tämän vuoksi selitystä ei ole tarkoitus toistaa ratifioinnin yhteydessä. Ruotsi, joka antoi vastaavan selityksen vuonna 1982, on sittemmin myös luopunut tarpeettomaksi käyneestä ja kansainvälistä kritiikkiäkin herättäneestä ennakkoilmoituskäytännöstä.

Merioikeusyleissopimukseen sisältyy vuoden 1958 yleissopimusta tarkempia määräyksiä kauttakulusta ns. kansainvälisissä salmissa. Tällaisina pidetään salmia, joita käytetään kansainväliseen merenkulkuun aavan meren tai talousvyöhykkeen osien välillä. Sopimuksen tarkoittama esteetön kauttakulku soveltuu sekä meri- että ilma-aluksiin ja sallii viatonta kauttakulkua laajemmat kauttakulkuoikeudet. Yksityiskohtaiset määräykset esteettömästä kauttakulusta sisältyvät yleissopimuksen III osan 2 osastoon.

Esteetöntä kauttakulkua koskevia säännöksiä ei sopimuksen 35 artiklan c)-kohdan nojalla kuitenkaan sovelleta sellaisten salmien oikeudelliseen järjestelyyn, joissa tapahtuvaa kauttakulkua kokonaan tai osaksi säännellään erityisesti tällaisia salmia koskevilla voimassa olevilla pitkäaikaisilla kansainvälisillä sopimuksilla. Tällaisia salmia ovat Turkin ja Tanskan salmet, Magalhaesin salmi sekä Suomen ja Ruotsin väliin jäävä Ahvenanrauman salmi. Allekirjoittaessaan yleissopimuksen sekä Suomi että Ruotsi antoivat selityksen, jossa ne totesivat 35 artiklan c)-kohdan poikkeusmääräyksen soveltuvan Ahvenanrauman salmeen, koska siihen soveltuu jo pitkään voimassa ollut kansainvälinen sopimus (nimittäin vuodelta 1921 oleva Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuutta ja neutralisoimista koskeva sopimus, SopS 1/22). Sekä Suomen että Ruotsin tarkoituksena on toistaa tämä selitys ratifioinnin yhteydessä.

Yksi YK:n III merioikeuskonferenssin tärkeimmistä neuvottelukysymyksistä liittyi rantavaltion kalastusoikeuksien vahvistamiseen myös aluemeren edustalla sijaitsevilla merialueilla. Tämä saatiin aikaan sallimalla rantavaltiolle oikeus perustaa erityinen talousvyöhyke aluemerensä edustalle (yleissopimuksen V osa). Tällä enintään 200 meripeninkulmaan saakka ulottuvalla vyöhykkeellä rantavaltio ei nauti täysivaltaisuutta, mutta sillä on yksinoikeus niin elollisten kuin elottomienkin luonnonvarojen hyödyntämiseen sekä tähän liittyvä velvollisuus elollisten luonnonvarojen ja meriympäristön suojelemiseen. Muille valtioille on kuitenkin varattu samanlaiset merenkulun ja ylilennon vapaudet kuin aavalla merellä. Lisäksi näillä on oikeus kalastukseen siltä osin kuin rantavaltio ei itse käytä määrittelemiään saaliskiintiöitä.

Suomella on vuodesta 1974 lähtien ollut rannikkonsa edustalla kalastusvyöhyke, jonka ulkoraja on Ruotsin ja Neuvostoliiton kanssa tehdyin sopimuksin pääosin ulotettu keskiviivaan asti (ks. L Suomen kalastusvyöhykkeestä 839/74, 205/81, 1140/94; Ruotsin kanssa tehdyt sopimukset SopS 31/78 ja 39/95 sekä Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset SopS 43/80 ja 88/86). Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset on saatettu väliaikaisesti voimaan Viron kanssa (SopS 32/92 ja 16/95). Vuonna 1993 asetettiin eri ministeriöiden edustajista koostuva työryhmä käsittelemään kysymystä Suomen talousvyöhykkeen perustamisesta. Työryhmän odotetaan antavan lopullisen ehdotuksensa kevään 1996 aikana.

Oikeudellisesti mannerjalustalla tarkoitetaan yleissopimuksessa aluemeren edustalla sijaitsevaa, rantavaltion maa-alueeseen välittömästi liittyvää merenpohja-aluetta, joka voi normaalisti ulottua 200 meripeninkulman päähän aluemeren perusviivasta mutta yleissopimuksen osoittamilla edellytyksillä myös tätä pitemmälle. Rantavaltiolla on täysivaltaiset oikeudet mannerjalustan tutkimiseksi ja luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Muut valtiot eivät saa harjoittaa mannerjalustalla tutkimus- tai hyödyntämistoimintaa ilman rantavaltion suostumusta. Rantavaltion oikeudet mannerjalustalla ja talousvyöhykkeellä ovat samansisältöiset ja käytännössä mannerjalusta yhtyy useimmiten talousvyöhykkeen pohjaan.

Vuoden 1958 mannerjalustaa koskeva yleissopimus tuli Suomessa voimaan vuonna 1965. Sopimuksen määräykset täytöntöönpantiin samassa yhteydessä annetulla mannermaajalustalailla (149/65). Lain mukaan oikeus mannerjalustan tutkimiseen ja käyttöön kuuluu Suomelle. Luvan tutkimukseen tai käyttöön myöntää valtioneuvosto. Merioikeusyleissopimus täsmentää eräiltä osin mannermaajalustalain määräyksiä. Lain muutostarpeita selvitetään Suomen talousvyöhykkeen perustamista käsittelevässä työryhmässä.

Suomen mannerjalustan ulkoreunasta on sovittu Ruotsin kanssa vuosina 1972 ja 1994 tehdyillä sopimuksilla (SopS 7/73 ja 39/95) ja Neuvostoliiton kanssa vuosina 1965, 1967 ja 1985 tehdyillä sopimuksilla (SopS 20/66, 11/68 ja 88/86).

Kansainvälisen merioikeuden klassisia kiistakysymyksiä on vastakkaisten ja vierekkäisten valtioiden merivyöhykkeiden rajaaminen silloin, kun valtioiden läheisyys estää niiden täysimittaisen perustamisen. Yleissopimuksen määräykset sisältävät vain yleisiä rajaamisperiaatteita. Lähinnä todetaan, että rajaaminen on tehtävä sopimuksella kohtuulliseen lopputulokseen pyrkien.

Suomi on sopinut merivyöhykkeidensä ulkorajan määrittämisestä naapuriensa Ruotsin, Venäjän ja Viron kanssa.

Aluemeren ulkoraja Pohjanlahdella ja Ahvenanmeren pohjoisosassa perustuu Ruotsin kanssa vuosina 1811, 1972 ja 1994 tehtyihin sopimuksiin (SopS 7/73 ja 39/95). Aluemeren ulkoraja Suomenlahden itäosassa perustuu vuosina 1940 ja 1947 tehtyihin Moskovan ja Pariisin rauhansopimuksiin sekä Neuvostoliiton kanssa vuonna 1965 tehtyyn kahdenväliseen sopimukseen (SopS 3/40, 19―20/47 ja 20/66). Vuoden 1995 aluemerilaajennuksen myötä tehtiin Viron kanssa sopimus, jolla kumpikin maa pidättyi laajentamasta aluemertaan pidemmälle kuin 3 meripeninkulman päähän keskiviivasta. Suomenlahden keskiosaan jätettiin näin 6 meripeninkulman levyinen vapaan kauttakulun käytävä (SopS 40/95).

Mannerjalustan ulkoraja Pohjanlahdella ja Ahvenanmerellä perustuu Ruotsin kanssa vuosina 1972 ja 1994 tehtyihin sopimuksiin (SopS 7/73 ja 39/95). Raja Suomenlahdella perustuu kolmeen aikanaan Neuvostoliiton kanssa tehtyyn sopimukseen (SopS 20/66, 11/68 ja 88/86). Viron kanssa vuonna 1992 tehdyllä järjestelyllä päätettiin väliaikaisesti soveltaa näitä Neuvostoliiton kanssa tehtyjä sopimuksia, kunnes Viron kanssa saataisiin tehtyä uusi merivyöhykesopimus (SopS 32/92). Määräaikaa uuden sopimuksen tekoon on pidennetty 9.1.1997 saakka (SopS 16/95). Äskettäin käynnistyneissä neuvotteluissa tulee esille myös rajan määrittäminen Bogskärin kalliosaarten alueella osalta, jota Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset eivät kata.

Kalastusvyöhykkeen ulkorajan osalta on sekä Ruotsin että aikanaan Neuvostoliiton kanssa sovittu mannerjalustarajan soveltamisesta (SopS 31/78 sekä 43/80 ja 88/86). Ruotsin osalta on nyt voimassa myös vuoden 1994 sopimus ja Viron suunnalla sovelletaan toistaiseksi Neuvostoliiton kanssa tehtyjä sopimuksia.

Aavaan mereen lasketaan merialueet, jotka eivät kuulu talousvyöhykkeeseen, aluemereen tai valtion sisäisiin aluevesiin (tai ns. saaristovaltioiden saaristovesiin). Tällä alueella kaikki valtiot nauttivat merioikeusyleissopimuksen mukaan perinteisistä aavan meren vapauksista, jotka sisältävät muun muassa merenkulun, ylilennon ja kalastuksen vapaudet sekä oikeuden laskea merenalaisia putkia ja kaapeleita tai rakentaa tekosaaria ja muita sallittuja rakennelmia. Aavalla merellä purjehtivien alusten on käytettävä maansa lippua ja ne ovat lippuvaltionsa lainkäyttövallan alaisia. Muilla valtioilla ei ole eräitä poikkeuksia lukuunottamatta oikeutta puuttua aavalla merellä vieraan lipun alla purjehtiviin aluksiin. Perinteinen merenkulun vapautta koskeva poikkeus liittyy merirosvouteen: jokaisella valtiolla on oikeus ottaa haltuun merirosvoalus ja pidättää merirosvoukseen syyllistyneet.

Suurin osa Itämeren merialueesta kuuluu rantavaltioiden toimivallan piiriin. Suomen kalastusvyöhyke on kuitenkin oikeudelliselta luonteeltaan aavaa merta. Itämeren aavan meren alueiden osalta voidaan mainita kaksi sopimusta. Alkoholin salakuljetuksen ehkäisemistä koskeva sopimus (SopS 26/25, 20/26) sallii rantavaltion harjoittaa Itämerellä toimivaltaansa 12 meripeninkulmaan asti. Vaikka sopimus onkin edelleen voimassa, sen määräykset ovat tulleet katetuiksi 12 meripeninkulman aluemerilaajennuksilla. Syksyllä 1994 tapahtuneen Estonia-onnettomuuden seurauksena Suomi, Ruotsi ja Viro tekivät helmikuussa 1995 sopimuksen Estonia-aluksen uppoamispaikan rauhoittamisesta (SopS 49/95). Hylyn rauhoittamiseksi säädettiin samana vuonna erillislaki (903/95). Uppoamispaikka sijaitsee Suomen mannerjalustalla aavan meren alueella.

Merioikeusyleissopimukseen ei sisälly erillistä kalastusta koskevaa jaksoa, vaan sitä koskevat oikeussäännöt määritellään merivyöhykkeittäin. Rantavaltiolla on suvereeni oikeus kalastukseen aluemerellään. Koska noin 90 prosenttia maailman kalavaroista sijaitsee 200 meripeninkulman etäisyydellä rannikosta, tärkeimmät kalastusta koskevat määäräykset sisältyvät kuitenkin talousvyöhykettä koskevaan yleissopimuksen V osaan. Pääperiaatteena on, että rantavaltiolla on yksinomainen oikeus kalastukseen talousvyöhykkeellään. Sen on kuitenkin ryhdyttävä toimiin kalakantojen säilyttämiseksi niin, että nämä antavat ''suurimman mahdollisen ylläpidettävissä olevan tuoton'' (61 artiklan 3 kappale), ja tässä tarkoituksessa määritettävä sallittavan saaliin enimmäismäärä. Milloin rantavaltio ei itse kykene käyttämään näin määrittämäänsä kiintiötä, sen tulee sallia muiden maiden kalastajien pääsy hyödyntämään tätä osaa kalavaroista.

Monet kalalajit vaeltavat talousvyöhykkeeltä toiselle sekä talousvyöhykkeen ja aavan meren välillä. Merioikeusyleissopimus tähtää siihen, että asianomaiset valtiot sopivat yhteisesti tällaisten kalakantojen hyödyntämisestä ja säilyttämisestä. Vuosina 1993―1995 järjestettiin YK:n yleiskokouksen päätöksellä hajanaisia ja laajalti vaeltavia kalakantoja koskeva konferenssi, jonka tuloksena aihetta koskeva sopimus avattiin allekirjoitettavaksi 4 päivänä joulukuuta 1995.

Kuten jaksossa 2.3. on todettu, Suomella on vuodesta 1974 lähtien ollut kalastusvyöhyke, jolla sillä on yksinomainen oikeus määrätä kalastuksesta ja valvoa sitä sekä toimia kalavarojen säilyttämiseksi ja lisäämiseksi. Naapurivaltioiden kanssa on sovittu vastavuoroisista kalastusoikeuksista (Suomi-Ruotsi ks. SopS 30/78 ja 64/88; Suomi-Neuvostoliitto SopS 79/81). Vuonna 1976 tehtiin kalastussopimus Norjan kanssa (SopS 24/77) ja 1983 Euroopan talousyhteisön kanssa (SopS 75/83). Vuosina 1993 ja 1994 uudet vastavuoroisuuteen perustuvat sopimukset tehtiin Venäjän, Latvian, Liettuan ja Viron kanssa (SopS 38/94, 62/94, 37/94 ja 29/94).

Suomi on myös toiminut Itämeren kalastuskomission, ns. Gdanskin komission (ks. Itämeren ja Belttien kalastusta ja elollisten luonnonvarojen säilyttämistä koskeva yleissopimus, SopS 40/74, 27/75, 53/85, 83/86) ja Pohjois-Atlantin lohen suojelua käsittelevän komission (ks. yleissopimus lohen suojelusta Pohjois-Atlantilla, SopS 32/84) aktiivisena jäsenenä. Liityttyään Euroopan unioniin Suomi on kuitenkin tullut Euroopan yhteisön yhteisen kalastuspolitiikan alaisuuteen, mikä merkitsee myös kalastussopimuksia koskevan toimivallan siirtymistä yhteisölle. Liittymissopimuksen (SopS 102―103/94) 96 artiklan mukaan kahdenväliset kolmansien maiden kanssa tehdyt kalastussopimukset jäävät kuitenkin voimaan voimassaoloaikansa loppuun saakka. Yhteisö on vastannut näiden sopimusten hallinnoinnista ja kiintiöiden määrittämisesta vuoden 1995 alusta lähtien. Liittymissopimuksen 5 artiklan 4 kappaleen nojalla Suomi irtisanoi vuonna 1995 Itämeren ja Belttien kalastusta ja elollisten luonnonvarojen säilyttämistä koskevan yleissopimuksen (SopS 51/95) ja lohen suojelusta Pohjois-Atlantilla tehdyn yleissopimuksen (SopS 52/95). Edellisen voimassaolo lakkaa vuoden 1996 lopussa ja jälkimmäisen voimassaolo lakkasi jo vuoden 1995 lopussa.

Merioikeusyleissopimuksen kiistanalaisimmat määräykset koskevat sopimuksen XI osassa perustettua syvänmerenpohjan luonnonvarojen hyväksikäyttöjärjestelmää. Kansainvälinen merenpohja-alue julistetaan ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi, jolla mikään valtio ei saa harjoittaa täysivaltaisia oikeuksia. Merenpohja-aluetta saa käyttää vain rauhanomaisiin tarkoituksiin. Yleissopimuksessa perustetaan Kansainvälinen merenpohjajärjestö, jonka tehtävänä on ''ihmiskunnan puolesta'' hallinnoida syvänmerenpohjan luonnonvarojen käyttöä.

Syvänmerenpohjalla on runsaasti ns. mineraalinoduuleja, jotka sisältävät erityisesti mangaania, rautaa, nikkeliä, kobolttia ja kuparia. Vielä YK:n III merioikeuskonferenssin alkuvaiheissa ajateltiin, että merenpohja-alueen mineraalien hyväksikäyttö alkaisi pian yleissopimuksen voimaantulon jälkeen. Konferenssin loppuvaiheessa syvänmerenpohjan kaivostoiminnan kannattavuusarviot muuttuivat kuitenkin selvästi heikommiksi, ja on arvioitu, että kaupallinen syvänmerenpohjan mineraalien hyväksikäyttö voisi alkaa vasta pitkälti 2000-luvun puolella.

Kehitysmaataholla lähdettiin konferenssin alussa siitä, että syvänmerenpohjan kaivostoiminta tulisi varata kansainvälisen järjestön monopoliksi. Läntiset teollisuusmaat vastustivat tätä korostaen yksityisen yritystoiminnan ja pääoman saatavuuden tärkeyttä tehokkaan kaivostoiminnan aloittamiseksi. Kompromissina hyväksyttiin ns. paralleeli- eli rinnakkaisjärjestely, jossa syvänmerenpohjan hyväksikäyttö varattiin puoliksi merenpohjajärjestön omalle elimelle, yritykselle (''Enterprise''), ja puoliksi järjestön lisensoimille ulkopuolisille tahoille, yrityksille ja valtioille. Läntiset teollisuusmaat ja varsinkin Yhdysvallat kritisoivat kuitenkin tätäkin kompromissia liiallisesta keskusjohtoisuudesta ja kalleudesta. Tämän vuoksi Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksan liittotasavalta jättivät yleissopimuksen allekirjoittamatta vuonna 1982.

YK:n pääsihteerin johdolla 1990-luvun alussa käytyjen epävirallisten konsultaatioiden tuloksena yleissopimuksen syvänmerenpohjaa koskevaa osaa päätettiin täydentää ottaen huomioon merenpohjan kaivostoiminnan kannattavuusnäkymissä tapahtuneet muutokset sekä kansainvälisen ilmapiirin muuttuminen markkinaperiaatteille myönteisemmäksi. Kesällä 1994 YK:n yleiskokous päätti hyväksyä merioikeusyleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvän ― mutta tosiasiallisesti sen muuttamista koskevan ― sopimuksen (soveltamissopimus).

Soveltamissopimus on muodollisesti merioikeusyleissopimuksesta erillinen valtiosopimus. Sitä sovelletaan kuitenkin yhdessä merioikeusyleissopimuksen XI osan kanssa ja sen määräykset menevät merioikeusyleissopimuksen syvänmerenpohjaa koskevien määräysten edelle. Näin sillä muutetaan konferenssissa sovittua syvänmerenpohjan hyväksikäyttöjärjestelmää. Merioikeusyleissopimuksen voimaantulon jälkeen siihen ei ole enää voitu liittyä ilman, että samalla liityttäisiin myös soveltamissopimukseen; toisaalta soveltamissopimukseen ei voida liittyä ilman, että samalla tultaisiin myös merioikeusyleissopimuksen sopimuspuoleksi.

Soveltamissopimuksessa toteutetaan kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välinen uusi kompromissi. Sopimus vahvistaa kansainvälisen merenpohja-alueen olevan ''ihmiskunnan yhteistä perintöä''. Samalla yleissopimuksen XI osaa kuitenkin muutetaan huomattavasti markkinataloudellisempaan suuntaan. Merenpohja-alueen mineraalien tuotantotoiminta tulee tapahtumaan liiketaloudellisen kannattavuusperiaatteen mukaisesti. Lupamaksut mitoitetaan tätä silmällä pitäen. Merenpohjajärjestön oman tuotantoyrityksen toiminta sovitetaan niinikään liiketaloudellisiin periaatteisiin: sen toiminta tulee tapahtumaan ensi sijassa yhteishankkeiden varassa. Pakollisesta teknologian siirrosta luovutaan. Erillisestä kehitysmaiden talouden tukemiseen tarkoitetusta rahastosta luovutaan; osa merenpohjajärjestön tuotantotoiminnan voitosta voidaan kuitenkin maksaa korvauksena kehitysmaille.

Uuden kompromissin kannalta merkittävimmät säännökset koskevat merenpohjajärjestön päätöksentekomenettelyä. Järjestön pääeliminä säilyvät yleiskokous, neuvosto ja sihteeristö. Yleiskokous päättää järjestön toiminnan yleisperiaatteista ja siinä ovat kaikki sopimusvaltiot edustettuina. Neuvosto päättää syvänmerenpohjan tuotantotoiminnan käytännön johtamisesta, mutta sen sääntelyvalta on tosiasiallisesti monilta osin yleiskokousta suurempi. Sen 36 jäsentä valitaan monimutkaisin perustein, joiden tarkoituksena on taata, että toiminnan kannalta tärkeimmät intressit tulevat tehokkaasti edustetuiksi. Eri jaostoihin pohjautuvan äänestysmenettelyn avulla johtavat teollisuusmaat saavuttavat merkittävän vaikutusvallan järjestön toiminnassa ja kykenevät jaostokohtaisen ''veto-oikeuden'' nojalla käytännössä johtamaan järjestön tuotantopolitiikkaa.

Kansainvälisen merenpohja-alueen hyväksikäyttö tulee tapahtumaan merenpohjajärjestön yksityisille ja valtioiden yrityksille myöntämien tuotantolupien nojalla. Järjestön ja yrittäjän väliset toimintasopimukset sisältävät tuotantoluvan ehdot ja muodostavat perussuhteen järjestön ja yrittäjän välillä. Myös merenpohjajärjestön oma tuotantoyritys tulee aloittamaan tuotantotoiminnan yhteistyössä toisten yrittäjien kanssa.

Soveltamissopimus muuttaa syvänmerenpohjan hyväksikäyttöjärjestelmää vähentämällä yrittäjille yleissopimuksen mukaan suunniteltuja maksuja ja muita velvoitteita ja ohjaamalla merenpohjajärjestön toimintaa liiketaloudelliseen suuntaan. Tällä ratkaisulla varmistettiin yleissopimuksen soveltamiselle tärkeänä pidettävän universaalisuusperiaatteen toteuttaminen. Monet läntiset teollisuusmaat ovat nyt ilmoittaneet valmiutensa liittyä sopimuskokonaisuuteen. Monet niistä ovat myös jo tulleet yleissopimuksen sopimuspuoliksi. Näin viimeinen este globaalisesti sovellettavan merioikeussäännöstön aikaansaamisessa näyttää poistuneen.

Yksi YK:n III merioikeuskonferenssin koollekutsumiseen vaikuttaneista tekijöistä liittyi kasvaneeseen tarpeeseen laatia yleismaailmallisia meriympäristön suojelua koskevia säännöksiä. Tällöin oli yhtäältä kysymys suojelutoimien yhdenmukaisuuden ja tehokkuuden takaamisesta ja toisaalta sen estämisestä, ettei kansallisilla suojelutoimilla aiheettomasti puututtaisi merten laillisiin käyttömuotoihin. Jo ennen merioikeusyleissopimuksen hyväksymistä meriympäristön suojelua koskevien kansainvälisten sopimusten verkosto oli merkittävästi kasvanut. Tärkeistä Suomea koskevista sopimuksista mainittakoon vuoden 1969 yleissopimukset öljyn aiheuttamasta pilaantumisvahingosta johtuvasta siviilioikeudellisesta vastuusta (SopS 78―79/80, 80/80, 21/81) sekä väliintulosta öljynsaastuntaonnettomuuksissa aavalla merellä (62―63/76, ks. myös väliintulosta aavalla merellä muista aineista kuin öljystä johtuvissa pilaantumistapauksissa vuonna 1973 tehty pöytäkirja SopS 72/86, 74/86, 65/92), vuoden 1972 yleissopimukset koskien aluksista ja ilma-aluksista tapahtuvan jätteen mereen laskemisen aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemiseksi (ns. Oslon ja Lontoon sopimukset, SopS 35-36/79, 75/89, 66/90 sekä 33―34/79, 44/81, 22/90, 22/94), Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskeva yleissopimus (ns. Helsingin sopimus, SopS 11―12/80, 68/80, 31/81, 17/84, 39/84, 65/85, 17/87, 55/92, 8/93, 1/95) sekä alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä vuonna 1973 tehtyyn kansainväliseen yleissopimukseen liittyvä vuoden 1978 pöytäkirja (ns. MARPOL 73/78 -yleissopimus, SopS 51/83, 51/92, 74/85, 20/87, 14/89, 62/90, 63/90, 64/90, 12/91, 30/92, 25/93, 48/93, 21/94, 58/94).

Merioikeusyleissopimuksessa on kaikkia tunnettuja meren pilaamislähteitä ― maalta, ilmasta, aluksista, merenpohjatoiminnasta ja jätteen mereen laskemisesta aiheutuvaa meren pilaantumista ― koskevia määräyksiä. Yleissopimus on puitesopimus, joka ei sisällä päästörajoja tai -pitoisuuksia koskevia yksityiskohtaisia suojeluvelvoitteita. Sen sijaan yleissopimuksen suojelusäännökset tarjoavat puitteet yleismaailmallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla tehtävälle sääntelylle. Keskeisten yleisperiaatteiden ohella yleissopimus sääntelee ympäristönsuojelullista toimivaltaa eri merivyöhykkeillä.

Aluksista aiheutuvan meren pilaantumisen ehkäisemisessä perussääntönä säilyy lippuvaltion ensisijainen toimivalta. Lippuvaltion määräysten on kuitenkin oltava ainakin yhtä tehokkaita kuin kansainvälisesti hyväksyttyjen sääntöjen ja määräysten. Tällä viittauksella on ennen kaikkea tarkoitettu Kansainvälisen merenkulkujärjestön (IMO) piirissä hyväksyttyjä sopimuksia ja muita sääntöjä. Lippuvaltion toimivaltaa on myös pyritty tasapainottamaan rantavaltion meriympäristön suojelua koskevan toimivallan kanssa aluemerellä ja talousvyöhykkeellä. Talousvyöhykkeellä voimassa olevien rantavaltion säännösten on vastattava toimivaltaisissa kansainvälisissä järjestöissä tai yleisissä diplomaattikonferensseissa yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Myös satamavaltiolla on eräin edellytyksin oikeus varmistaa ympäristönsuojelua koskevien määräysten täytäntöönpano satamaan tuleviin ulkomaisiin aluksiin nähden.

Suomi toimi aktiivisesti jo 1970-luvun alussa Itämeren ympäristönsuojelun edistämiseksi ja ratifioi ensimmäisenä maana vuonna 1974 valmistuneen Itämeren merellisen ympäristön suojelua koskevan yleissopimuksen. Helsingin sopimusta muutettiin sittemmin vuonna 1992. Tällöin sopimusalue laajennettiin koskemaan myös sopimusvaltioiden sisäisiä aluevesiä. Lisäksi sopimuksen maalta peräisin olevan pilaantumisen ehkäisemisvelvoite koskee toimia koko Itämeren valuma-alueella. Uuden Helsingin sopimuksen ja vuoden 1992 Koillis-Atlantin merellisen ympäristön suojelua koskevan yleissopimuksen velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi säädettiin vuonna 1994 merensuojelulaki (1415/94), jolla kumottiin aikaisempi laki meren pilaantumisen ehkäisemisestä (298/79). Uudistuksen yhteydessä muutettiin lisäksi muun muassa vesilakia (1416/94) ja aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annettua lakia (1417/94). Suomen meriympäristönsuojelua koskeva lainsäädäntö vastaa merioikeusyleissopimuksen XII osan määräyksiä.

Vuoden 1958 yleissopimuksissa meritieteellinen tutkimustoiminta kvalifioitui aavan meren vapaudeksi. Tutkimustoiminta aluemerellä tai mannerjalustalla edellytti kuitenkin rantavaltion lupaa. III merioikeuskonferenssissa varsinkin kehitysmaataholta vaadittiin rantavaltiolle laajempaa mahdollisuutta kontrolloida sen edustalla tapahtuvaa meritietellistä tutkimusta. Toisaalta tiedeyhteisö vastusti valvonnan lisäämistä: lupamenettelyjä pidettiin tutkimustoimintaa vaikeuttavina ja tarpeettoman byrokraattisina. Merioikeusyleissopimuksessa rantavaltiot saivat kuitenkin suurelta osin tahtonsa läpi. Kaikki tutkimustoiminta aluemerellä ja talousvyöhykkeellä edellyttää yleissopimuksen mukaan rantavaltion lupaa. Tutkimustoimintaan ei saa ryhtyä viatonta kauttakulkua harjoitettaessa. Lupa puhtaaseen (ei-soveltavaan) tutkimustoimintaan talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla tulisi kuitenkin normaalisti myöntää eikä myöntämistä tulisi kohtuuttomasti viivyttää.

Suomessa ei ole voimassa erityisiä meritieteellistä tutkimustoimintaa koskevia säännöksiä. Sovellettavat määräykset löytyvät vuoden 1965 mannermaajalustalaista ja vuoden 1989 aluevalvonta-asetuksesta. Luvan tutkimustoimintaan mannerjalustalla myöntää valtioneuvosto. Aluemerellä tapahtuvaan ulkomaiseen tutkimukseen tarvitaan puolustusministeriön lupa, joka voidaan myöntää, jollei siitä aiheudu haittaa alueellisen koskemattomuuden valvonnalle tai valtakunnan turvallisuudelle. Kalastusvyöhykkeellä tapahtuva tutkimustoiminta ei ole ollut luvanvaraista, mutta senkin osalta on edellytetty tutkimusta koskevaa ennakkoilmoitusta.

Suurin osa Itämeren tutkimustoiminnasta tapahtuu Itämeren merellistä ympäristöä koskevan vuoden 1974 yleissopimuksen puitteissa tehtyjen säännösten ja ohjeiden mukaisesti. Milloin tutkimus tapahtuu näiden sääntöjen nojalla, lupa tavallisesti myönnetään.

Viime vuosikymmenien aikana valtioiden välisiä merialueita ja merellisiä luonnonvaroja koskevia riitoja on usein ratkottu kansainvälisissä välitysoikeudellisissa ja tuomioistuinmenettelyissä. Merioikeusyleissopimuksen XV osa sisältää yksityiskohtaisia ja pitkälle meneviä menettelyjä riitojen ratkaisemiseksi. Yleissopimuksella muun muassa perustetaan Kansainvälinen merioikeustuomioistuin, jonka toimipaikka on Hampuri. Yleisperiaatteena on, että yleissopimusta koskevat riidat tulee aina ratkaista rauhanomaisesti. Liittyessään yleissopimukseen valtio voi kirjallisella ilmoituksella valita joko Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen, YK:n Kansainvälisen tuomioistuimen, välitysoikeudellisen menettelyn tai tiettyihin riitaryhmiin soveltuvan erityisen välitysoikeudellisen menettelyn sitovaan ratkaisuun johtavaksi pakolliseksi ratkaisumenettelyksi. Sitovaan lopputulokseen johtavasta riitojen ratkaisusta on kuitenkin suljettu pois eräät riidat, joiden ratkaiseminen on ohjattu ei-sitovaan sovitteluun. Liittyessään yleissopimukseen valtiolla on myös mahdollisuus sulkea tietyt riitakategoriat pakollisten menettelyjen ulkopuolelle.

Suomi on antanut Kansainvälisen tuomioistuimen pakollista toimivaltaa tarkoittavan, tuomioistuimen perussäännön 36 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun selityksen vuonna 1958 (SopS 29/58). Tämän nojalla tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään myös sellaiset merioikeusriidat, joiden toisena osapuolena on vastaavanlaisen selityksen antanut valtio.

Tarkoituksena on, että Suomi ratifioidessaan yleissopimuksen antaa sen 287 artiklan 1 kappaleen nojalla ilmoituksen, jossa se ilmoittaa tunnustavansa sekä Kansainvälisen tuomioistuimen että Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen toimivallan. Sitä vastoin Suomi ei käyttäisi hyväkseen 298 artiklan mukaista mahdollisuutta sulkea eräät riidat näiden menettelyjen ulkopuolelle. Tällainen ratkaisu vastaa Suomen perinteistä pyrkimystä tukea kansainvälisten riitojen pakollisia ja pysyviä ratkaisumenettelyjä.

Yleissopimuksen 305 artiklan 1 kappaleen ja IX liitteen nojalla myös Euroopan yhteisö voi liittyä sopimukseen siltä osin kuin jäsenvaltiot ovat siirtäneet yhteisölle toimivaltaa yleissopimuksen alaan kuuluvissa asioissa. Yhteisö onkin allekirjoittanut sopimuksen. Euroopan yhteisöllä on toimivaltaa kalastusta koskevissa kysymyksissä. Yhteisöllä on lisäksi toimivaltaa sopimuksen X ja XI osien alaisuudessa siltä osin kuin olisi kysymys yhteisön sisämarkkinoiden toteuttamisesta, tulleista ja kauppapolitiikasta sekä kilpailua koskevien säännösten antamisesta. Myös yleissopimuksen XII osan ympäristönsuojelukysymysten alalla jäsenmaat jakavat toimivaltaansa yhteisön kanssa.

Yleissopimuksen IX liitteen nojalla kansainvälisen järjestön on silloin, kun se allekirjoittaa yleissopimuksen ja vahvistaa sen, annettava ilmoitus, josta käy ilmi, miltä osin sopimuksen täytäntöönpano on yhteisön ja miltä osin jäsenvaltioiden toimivallassa. Siltä osin kuin tässä ilmoituksessa ei muuta todeta, katsotaan täytäntöönpanon kuuluvan yleissopimuksen sopimuspuolena olevan jäsenvaltion toimivaltaan. Euroopan yhteisö on antanut tällaisen ilmoituksen allekirjoittaessaan sopimuksen. Yhteisön toimivallan laajeneminen edellyttää kuitenkin uuden ilmoituksen antamista yleissopimuksen vahvistamisen yhteydessä. Yhteisön merioikeustyöryhmässä valmistellaan parhaillaan tällaista julistusta yhteisön neuvoston hyväksyttäväksi. Suomen tarkoituksena on todeta ratifioinnin yhteydessä, että Euroopan yhteisön jäsenenä Suomi on siirtänyt tietyissä yleissopimuksen piiriin kuuluvissa asioissa toimivaltansa yhteisölle ja että siirretyn toimivallan luonnetta ja laajuutta koskeva ilmoitus tullaan tekemään myöhemmin yleissopimuksen IX liitteen määräysten mukaisesti.

Yleissopimuksen 171 artiklan a)-kohdan mukaan Kansainvälisen merenpohjajärjestön rahavarat sisältävät järjestön jäsenten 160 artiklan 2 kappaleen e)-kohdan mukaisesti määritetyt maksuosuudet. Sen mukaan merenpohjajärjestön yleiskokous määrää jäsenten maksuosuudet sellaisen hyväksytyn taulukon mukaisesti, joka perustuu YK:n varsinaista tulo- ja menoarviota varten käytettävään maksuosuustaulukkoon, kunnes järjestö pystyy maksamaan hallintomenonsa muista lähteistä saatavilla tuloilla.

Merioikeusyleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen liitteen 1 osaston 14 kappaleen mukaan sopimuksen voimaantulovuotta seuraavan vuoden loppuun saakka merenpohjajärjestön hallinnolliset menot kuitenkin maksetaan YK:n säännönmukaisesta tulo- ja menoarviosta. Soveltamissopimuksen voimaantulon edellytykset täyttynevät vuonna 1996, joten hallinnolliset menot maksettaisiin YK:n säännönmukaisesta tulo- ja menoarviosta vuoden 1997 loppuun saakka. Tämän jälkeen merenpohjajärjestön hallinnolliset menot on siis tarkoitus kattaa sopimusvaltioiden ja soveltamissopimusta väliaikaisesti soveltavien valtioiden suorittamilla maksuosuuksilla.

Merenpohjajärjestön tulo- ja menoarvion valmisteleminen on järjestön pääsihteerin tehtävä. Pääsihteeriä ei kuitenkaan ole vielä valittu. YK:n merioikeussihteeristö on alustavasti arvioinut Kingstoniin, Jamaikaan perustetun merenpohjajärjestön sihteeristön vuosikustannuksiksi noin 3 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria.

Yleissopimuksen VI liitteen 19 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot ja merenpohjajärjestö maksavat Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen kulut sopimusvaltioiden sopimilla ehdoilla ja tavoilla. Kunnes näistä sovitaan, sovelletaan kulloinkin voimassa olevaa YK:n varsinaista tulo- ja menoarviota varten käytettävää maksuosuustaulukkoa ottaen kuitenkin huomioon yleissopimuksen ratifiointitilanne.

Merioikeustuomioistuimen ensimmäinen tulo- ja menoarvio ajanjaksolle 1.8.1996― 31.12.1997 on 5,8 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria. Mikäli tuomioistuimen käsiteltäviksi tulevat riitajutut sitä edellyttävät, tuomioistuimen puheenjohtajan päätöksellä voidaan ottaa käyttöön noin 410 000 Yhdysvaltojen dollarin suuruinen lisämääräraha.

Suomen osalta tämä tarkoittaa, että merenpohjajärjestön perustaminen lisää aluksi välillisesti Suomen YK:n säännönmukaisen tulo- ja menoarvion mukaan maksamaa osuutta YK:n menoista. Vuonna 1966 osuus on 0,61 %. Myöhemmin Suomen osuus merenpohjajärjestön menoista riippuu sopimusvaltioiden kokonaislukumäärästä. Jos sopimuskokonaisuus ratifioidaan maailmanlaajuisesti, osuus pysynee samassa suuruusluokassa. Jos kuitenkin esimerkiksi Yhdysvallat päättää jäädä sopimuskokonaisuuden ulkopuolelle, osuus kasvaa.

Tuomioistuimen osalta on arvioitu, että Suomen osuus ensimmäisen tulo- ja menoarvion rahoituksesta tulisi enimmillään olemaan noin 1,96 % eli 97 000 Yhdysvaltojen dollaria. Osuus tulee kuitenkin vuosina 1996 ja 1997 tapahtuvien ratifiointien myötä todennäköisesti laskemaan. Jatkossa voitaneen odottaa, että tuomioistuimen kiinteät kustannukset pysyvät kohtuullisina, mutta sen varsinaiseen toimintaan liittyvät kustannukset tulevat riippumaan käsiteltävinä olevien tapausten lukumäärästä.

Esityksellä ei ole organisaatio- tai henkilövaikutuksia.

Sopimuskokonaisuuden voidaan katsoa edistävän merkittävästi meriympäristön suojelemiseksi tehtävää kansainvälistä yhteistyötä.

Vuosien 1973 ja 1982 välisenä aikana YK:n III merioikeuskonferenssi piti yhteensä 11 istuntoa ja lukuisia istuntojen välisiä kokouksia. Konferenssi jakautui kolmeen komiteaan, jotka käsittelivät syvänmerenpohjaa (I komitea), yleisiä merioikeuskysymyksiä (II komitea) sekä meriympäristön suojelua ja meritieteellistä tutkimusta (III komitea). Konferenssin menettelytapasäännöt rakentuivat konsensus- ja pakettiratkaisumenettelyille. Eri ongelmakysymykset pyrittiin niputtamaan yhteen tavalla, joka mahdollisti niiden hyväksymisen ilman äänestystä. Keskeistä roolia ratkaisujen valmistelussa näyttelivät eri intressien pohjalta muodostuneet epäviralliset neuvotteluryhmät (esimerkiksi rantavaltioiden ja merenkulkuvaltioiden ryhmät, kehitysmaaintressejä edustava ryhmä-77 sekä sisämaavaltioiden ja muiden merten käytön kannalta maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien maiden ryhmä, jonka toimintaan myös Suomi osallistui). Myös konferenssin puheenjohtajien valmistelemat kootut sopimusluonnokset muodostuivat käytännössä tärkeiksi neuvotteluprosessin kiinnekohdiksi. Kuudella kielellä laaditun yleissopimuksen tekstiä muokattiin ja viimeisteltiin vuodesta 1978 kokoontuneessa luonnoskomiteassa. Yleissopimusluonnoksen teksti hyväksyttiin konferenssin yhdennessätoista istunnossa 30 päivänä huhtikuuta 1982.

Suomi osallistui konferenssiin alusta alkaen. Valtuuskunnan rungon muodostivat ulkoasiainministeriön edustajat, mutta sen jäseninä oli myös kansainvälisen merioikeuden asiantuntijoita sekä edustajia maa- ja metsätalousministeriöstä, merenkulkuhallituksesta ja merentutkimuslaitoksesta. Myös muita valtionhallinnon ja yksityisiä tahoja konsultoitiin tarpeen mukaan. Suomen lähtökohtana konferenssissa oli tukea yleisesti hyväksyttävän merioikeusnormiston aikaansaamista ja tässä tarkoituksessa pyrkiä edistämään laajalti hyväksyttäviä kompromissiratkaisuja. Eräissä kysymyksissä Suomen kansalliset edut johtivat kuitenkin Suomen osallistumaan merenkulkuvaltioiden tai maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden ryhmiin. Myös Pohjoismaiden yhteistyö konferenssissa oli tiivistä.

Merioikeusyleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi Montego Bayssa Jamaikassa 10 päivänä joulukuuta 1982. Päätösasiakirjan allekirjoitti tuolloin 142 ja yleissopimuksen yhteensä 119 valtiota ja muuta 305 artiklassa tarkoitettua yhteisöä. Myös Suomi allekirjoitti yleissopimuksen tässä yhteydessä antaen samalla kaksi sopimuksen tulkintaa koskevaa selitystä. Toisessa todettiin Ahvenanrauman asema sopimuksen 35 artiklan c)-kohdan mukaisena erityisen sopimusjärjestelyn piiriin kuuluvana salmena, toisessa ilmoitettiin Suomen jatkavan aluemerellä tapahtuvan viattoman kauttakulun oikeutta koskevaa käytäntöään, millä tarkoitettiin erityisesti oikeutta vaatia ulkomaisilta valtion aluksilta ennakkoilmoitus ennen näiden tuloa Suomen aluemerelle. Kyseinen yleisestä käytännöstä poikkeava vaatimus on nyttemmin poistettu Suomen lainsäädännöstä. Tarkoituksena onkin, että vain ensin mainittu selitys toistetaan ratifioinnin yhteydessä.

Allekirjoittamiselle varatun ajan päättyessä 9 päivänä joulukuuta 1984 yleissopimukseen oli kertynyt 159 allekirjoittajaa. Allekirjoittamisen yhteydessä hyväksyttiin eräitä päätöslauselmia, joista päätöslauselmalla I perustettiin valmistelutoimikunta valmistelemaan yleissopimuksen voimaantuloa ja päätöslauselmalla II määrättiin ns. ennakkoinvestointien suojaamisesta, toisin sanoen järjestelmästä, jolla oli tarkoitus suojata niitä yksityisiä ja julkisia tahoja, jotka olivat kaupallisessa tarkoituksessa jo sijoittaneet varoja syvänmerenpohjan luonnonvarojen tutkimukseen. Vuosien kuluessa ns. alkusijoittajiksi rekisteröitiin kuusi teollisuusmaita ja kehitysmaita edustavaa tahoa, jotka saivat etuoikeuden syvänmerenpohjan mineraalien kaupallisessa tarkoituksessa suoritettavaan tutkimukseen. Varsinainen syvänmerenpohjan kaupallinen kaivostoiminta tulee kuitenkin alkamaan vasta myöhemmin Kansainvälisen merenpohjajärjestön valvonnassa ja sen hyväksymien sääntöjen mukaisesti.

Valmistelutoimikunta työskenteli vuodesta 1983 lähtien jakaantuneena neljään erityistoimikuntaan, joiden tehtävänä oli valmistella merioikeusyleissopimuksen voimaantullessa toimintansa aloittavien Kansainvälisen merenpohjajärjestön ja Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen toimintaa ja sääntöjä. Toimikunta jätti raporttinsa YK:n yleiskokoukselle elokuussa 1994.

Suomi osallistui valmistelutoimikunnan työhön erityisesti ''sopimuksen ystävien'' ryhmässä yhdessä muiden Pohjoismaiden, Australian, Irlannin, Itävallan, Kanadan, Portugalin, Sveitsin ja Uuden-Seelannin kanssa. Ryhmän pyrkimyksenä oli vaikuttaa yleisesti hyväksyttävien sääntöjen aikaansaamiseen, jotta yleissopimukseen kriittisestikin suhtautuneet valtiot voisivat aikanaan liittyä siihen. Lisäksi Suomi pyrki tuomaan esiin oman teollisuutensa kykyä osallistua syvänmerenpohjan kaupalliseen tutkimustoimintaan.

Jo konferenssin päätösvaiheessa vuonna 1982 tärkeimmät läntiset teollisuusmaat ilmoittivat, etteivät ne hyväksyneet yleissopimuksen XI osaan sisältyvää kansainvälisen merenpohja-alueen käyttöä koskevaa järjestelmää. Määräyksiä pidettiin liian jäykkinä ja byrokraattisina takaamaan tehokasta ja vapaaseen yritteliäisyyteen pohjautuvaa syvänmerenpohjan hyväksikäyttöä. Merenpohjajärjestön päätöksentekomekanismeissa muille kuin teollisuusmaille varattu ratkaisijan rooli herätti kritiikkiä. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksan liittotasavalta jättivät tämän vuoksi yleissopimuksen kokonaan allekirjoittamatta. Myös sen allekirjoittaneet Euroopan yhteisön jäsenmaat ja Japani yhtyivät tähän kritiikkiin ja pyrkivät valmistelutoimikunnassa saamaan aikaan muutoksen yleissopimuksen kansainvälistä merenpohja-aluetta koskevaan XI osaan.

Erimielisyyksiä käsiteltiin valmistelutoimikunnassa ja sen ulkopuolella ilman tulosta. Vuosina 1980―1985 eräät läntiset teollisuusmaat hyväksyivät syvänmerenpohjantoimintaa koskevat kansalliset lait, joilla perustettiin yleissopimukselle rinnakkainen, merenpohjavaatimusten vastavuoroiseen tunnustamiseen perustuva järjestelmä siihen osallistuvien valtioiden kesken. Toiminnan huonojen kannattavuusnäkymien johdosta kaupallista merenpohjatoimintaa ei kuitenkaan aloitettu.

Kansainvälisen ilmapiirin muututtua myönteisemmäksi vapaan kilpailun periaatteille YK:n pääsihteerin johdolla aloitettiin vuonna 1990 epäviralliset konsultaatiot, jotka tähtäsivät teollisuusmaiden vaatimusten huomioon ottamiseen syvänmerenpohjan hyödyntämistä koskevaa yleissopimuksen XI osaa muuttamalla. Suomi osallistui neuvotteluihin ''sopimuksen ystävien'' ryhmän jäsenenä. Neuvottelut johtivat yleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen hyväksymiseen YK:n yleiskokouksen päätöksellä 29 päivänä heinäkuuta 1994. Soveltamissopimus hyväksyttiin 121 äänellä ilman vastustusta ja seitsemän valtion pidättyessä äänestyksestä.

Soveltamissopimus avattiin allekirjoitettavaksi YK:n päämajassa New Yorkissa hyväksymispäivänä ja tulee voimaan, kun sen on ratifioinut tai siihen on liittynyt 40 valtiota, näihin mukaan luettuina tärkeimmät sopimuksessa tarkemmin luetellut teollisuusmaat. Soveltamissopimus saatettiin kuitenkin väliaikaisesti voimaan jo 16 päivänä marraskuuta 1994 eli siis yleissopimuksen voimaantulosta alkaen. Ratkaisu oli tarpeellinen, koska yleissopimus ja soveltamissopimus muodostavat kokonaisuuden soveltamissopimuksen syrjäyttäessä yleissopimuksen XI osaan sisältyvät määräykset. Väliaikaista soveltamista pidettiin tärkeänä myös siksi, että tärkeimpien teollisuusmaiden haluttiin voivan osallistua yleissopimuksen voimaantullessa toimintansa aloittavan Kansainvälisen merenpohjajärjestön työhön. Tämä tehtiin mahdolliseksi sallimalla väliaikaiseen soveltamiseen osallistuvien maiden mukaantulo merenpohjajärjestön hallintoon.

Väliaikaiseen soveltamiseen osallistuvat ne valtiot, jotka ovat äänestäneet soveltamissopimuksen puolesta tai ovat sen allekirjoittaneet eivätkä ole jättäneet YK:n pääsihteerille ilmoitusta, etteivät ne hyväksy väliaikaista soveltamista. Väliaikaista soveltamista voidaan kuitenkin jatkaa enintään 4 vuotta eli siis korkeintaan 16 päivään marraskuuta 1998 saakka.

Suomi allekirjoitti soveltamissopimuksen ratifiointivaraumin 29.7.1994. Kuten suurin osa valtioista, myös Suomi on osallistunut soveltamissopimuksen väliaikaiseen soveltamiseen. Esimerkiksi Ruotsi ja Tanska ovat puolestaan jättäytyneet soveltamissopimuksen väliaikaisen soveltamisen ulkopuolelle.

Yleissopimuksen edellyttämistä lainsäädäntömuutoksista suoritettiin huhtikuussa 1983 lausuntokierros, johon osallistuivat oikeusministeriö, puolustusministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, geologinen tutkimuslaitos, ilmailuhallitus, merenkulkuhallitus, vesihallitus, merentutkimuslaitos, pääesikunta, rajavartiolaitos, Ahvenanmaan maakuntahallitus, Teollisuuden keskusliitto sekä Suomen varustamoyhdistys ry. Kaikki lausunnonantajat pitivät tarpeellisena, että Suomi ratifioi yleissopimuksen. Moni lausunnonantaja totesi myös, ettei sen toimialalla ollut tarpeellista ryhtyä lainsäädäntötoimiin ratifioimisen yhteydessä.

Joulukuussa 1994 pyydettiin lausuntonsa jo aikaisemmin antaneilta tahoilta sekä liikenneministeriöltä ja ympäristöministeriöltä lausuntoa yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen muodostaman sopimuskokonaisuuden edellyttämistä lainsäädäntömuutoksista.

Hallituksen esitys on laadittu yhteistyössä Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan ulkoasiainministeriöiden oikeudellisten osastojen kesken siten, että kukin laati luonnoksen ennakkoon sovituista sopimusosuuksista. Esitys on näiden luonnosten pohjalta koottu ja viimeistelty ulkoasiainministeriön oikeudellisella osastolla. Ehdotettava laki aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain muuttamisesta on valmisteltu oikeusministeriössä.

Lisäksi luonnoksesta hallituksen esitykseksi on pyydetty lausuntoa asian valmistelussa aikaisemminkin mukana olleilta tahoilta sekä valtiovarainministeriöltä.

I OSA JOHDANTO

1 artikla sisältää määritelmiä, jotka etupäässä koskevat syvänmerenpohjaan ja meriympäristön pilaantumiseen liittyviä käsitteitä. Luettelo ei ole tyhjentävä. Myös yleissopimuksen muihin osiin ja liitteisiin sisältyy määritelmiä.

Artiklan 2 kappaleesta ilmenee, että valtioiden ohella yleissopimus soveltuu myös eräisiin yhteisöihin, jotka määritellään 305 artiklassa. Näihin kuuluvat esimerkiksi sellaiset kansainväliset järjestöt kuin Euroopan yhteisö. Sopimusvaltion käsitteellä tarkoitetaan tässä yleissopimuksessa sopimuspuolena olevia valtioita ja muita yhteisöjä.

II OSA ALUEMERI JA LISÄVYÖHYKE

Yleissopimuksen II osa sisältää määräyksiä, jotka koskevat aluemeren ja lisävyöhykkeen määrittämistä ja niiden oikeudellista asemaa. Molemmat merivyöhykkeet kuuluvat perinteisen merioikeuden piiriin. Kansainvälisesti niistä on sovittu jo Genevessä vuonna 1958 tehdyssä aluemerta ja lisävyöhykettä koskevassa yleissopimuksessa (SopS 6―7/65).

Merioikeusyleissopimuksen II osaan on otettu useita Geneven yleissopimuksen määräyksiä. Eräiltä osin niitä on kuitenkin täsmennetty ja täydennetty. Tehdyt muutokset koskevat erityisesti aluemeren leveyttä (3 artikla) ja viatonta kauttakulkua (17―32 artikla).

Aluemeren enimmäisleveys määritellään 12 meripeninkulmaksi yleissopimuksen mukaisista perusviivoista mitattuna. Ratkaisu merkitsi kompromissia sellaisten valtioiden välillä, joista toiset olivat perinteisesti soveltaneet 3 meripeninkulman leveyttä ja toiset olivat esittäneet huomattavasti laajempia, aina 200 meripeninkulmaan asti ulottuvia vaatimuksia. Tällä hetkellä yli 120 valtiolla on 12 meripeninkulman aluemeri, kun taas 15 valtiolla on osin huomattavastikin pitemmälle meneviä vaatimuksia. Suomen aluemeri laajennettiin pääsääntöisesti 12 meripeninkulmaan 30.7.1995 alkaen.

Ulkomaisten alusten oikeutta aluemerellä tapahtuvaan viattomaan kauttakulkuun säännellään 17―32 artiklassa. Kauttakulun käsite määritellään 18 artiklassa ja kauttakulun ''viattomuus'' 19 artiklassa. Viaton kauttakulku ei sisällä oikeutta ylilentoon eikä sukellusveneiden sukelluksissa tapahtuvaan kauttakulkuun.

Yleissopimus ei käsittele ilmatilaa erillisenä vyöhykkeenä. Sen määräyksistä seuraa kuitenkin, että valtion lainkäyttövalta ulottuu sen maa-alueen, sisäisten aluevesien ja aluemeren yläpuolella olevaan ilmatilaan. Kansainvälinen ilmatila alkaa siten aluemeren ulkorajan kohdalta.

1 OSASTO YLEISIÄ MÄÄRÄYKSIÄ

2 artiklassa todetaan, että rantavaltion täysivaltaisuus ulottuu sen maa-alueen ja sisäisten aluevesien lisäksi myös aluemerelle. Täysivaltaisuus ulottuu vesialueen lisäksi sekä aluemeren yläpuolella olevaan ilmatilaan että aluemeren pohjaan sisustoineen.

2 OSASTO ALUEMEREN RAJAT

3 artiklan mukaan aluemeren leveys saa olla enintään 12 meripeninkulmaa.

4 artiklassa aluemeren ulkoraja määritellään viivaksi, jonka jokainen piste on aluemeren leveyden etäisyydellä lähimmästä perusviivan pisteestä.

5 artikla sisältää määräyksiä tavallisesta perusviivasta, joka on rantavaltion virallisesti tunnustamiin suurimittakaavaisiin karttoihin merkitty rannikkoa noudattava matalan veden viiva.

6 artiklassa täsmennetään, että atolleilla sijaitsevien tai riuttojen ympäröimien saarten perusviiva on riutan merenpuoleinen matalan veden viiva.

7 artikla sisältää määräyksiä 5 artiklan mukaiselle pääsäännölle vaihtoehtoisesta menettelystä, ns. suorien perusviivojen menetelmästä. Sen tarkoituksena on mahdollistaa tavallista perusviivaa selväpiirteisemmän perusviivan käyttö silloin, kun rantaviiva on rikkonainen tai kun rannikon edustalla sen välittömässä läheisyydessä on saariryhmiä.

Suoria perusviivoja sovellettaessa yhdistetään suorilla viivoilla rannikon suuntaisesti mantereen ja sen edustalla olevien saarten matalan veden viivan uloimmat kohdat. Suorat perusviivat eivät saa sanottavasti poiketa rannikon yleisestä suunnasta. Niitä ei myöskään saa vetää sellaisiin kohoumiin tai kohoumista, jotka ovat näkyvissä vain laskuveden aikana, ellei niille ole rakennettu majakoita tai muita samankaltaisia pysyvästi merenpinnan yläpuolella olevia laitteita. Valtio ei myöskään saa soveltaa suorien perusviivojen menetelmää sellaisella tavalla, että toisen valtion aluemeri eristetään aavasta merestä tai talousvyöhykkeestä.

Rantavaltio voi suoria perusviivoja vetäessään ottaa huomioon alueen erityiset taloudelliset edut, jos ne perustuvat pitkäaikaiseen käytäntöön.

Myös Suomi soveltaa suorien perusviivojen menetelmää.

8 artiklassa määritellään perusviivojen ja mantereen välinen vesialue oikeudelliselta luonteeltaan sisäisiksi aluevesiksi. Artiklan 2 kappaleessa vahvistetaan viattoman kauttakulun oikeuden säilyvän myös suorien perusviivojen määrittelemisen johdosta sisäisiksi aluevesiksi muuttuvalla entisellä aluemeren osalla.

Jokien suistoissa perusviiva noudattaa 9 artiklan mukaan suoraa viivaa, joka yhdistää rannat matalan veden viivojen pisteiden välillä.

10 artikla käsittelee lahtia. Niillä tarkoitetaan selvästi erottuvaa poukamaa, jonka syvyys on sellaisessa suhteessa sen suun leveyteen, ettei poukamaa voida pitää vain vähäisenä rannikon kaarteena. Lisäksi poukaman koolle asetetaan eräitä edellytyksiä. Jos lahden suulla olevien matalan veden pisteiden välinen matka on lyhyempi kuin 24 meripeninkulmaa, voidaan rajaviiva vetää niiden välille, jolloin sen rajoittamia vesiä pidetään sisäisinä aluevesinä. Jos välimatka on pitempi kuin 24 meripeninkulmaa, on lahden sisäpuolelle vedettävä 24 meripeninkulman pituinen perusviiva siten, että se rajoittaa niin suuren vesialueen kuin mahdollista.

Artikla koskee ainoastaan sellaisia lahtia, joiden rannat kuuluvat yhdelle valtiolle. Sen määräyksiä ei sovelleta niin sanottuihin historiallisiin lahtiin eikä sellaisiin tapauksiin, joissa sovelletaan 7 artiklan mukaista suorien perusviivojen menetelmää.

11 ja 12 artiklassa olevat säännöt koskevat satamia ja ulkosatamia. Aluemerta määrättäessä katsotaan uloimmat erottamattomasti satamajärjestelmään kuuluvat pysyvät satamalaitteet rannikkoon kuuluviksi. Rannikon edustalla sijaitsevia laitteita ja tekosaaria ei kuitenkaan katsota pysyviksi satamalaitteiksi. Ulkosatamat, joita yleisesti käytetään laivojen lastaukseen, purkamiseen ja ankkurointiin, luetaan aluemereen silloinkin, kun ne muuten sijaitsisivat joko kokonaan tai osittain aluemeren ulkorajan ulkopuolella.

13 artiklan mukaan pelkästään laskuveden aikana näkyvää kohoumaa voidaan käyttää oman aluemeren mittaamista varten vain, jos kohouma sijaitsee sellaisen välimatkan päässä mantereesta tai saaresta, joka ei ylitä aluemeren leveyttä.

14 artiklan mukaan rantavaltio voi rannikon olosuhteiden perusteella soveltaa kumpaa tahansa perusviivojen määrittämismenettelyä.

Kun kahden valtion rannikot ovat vastakkain tai vierekkäin eikä asiasta ole toisin sovittu, on 15 artiklan mukaan periaatteena, että aluemeri ei saa ylittää keskiviivaa. Määräystä ei kuitenkaan sovelleta, milloin historiallisten oikeuksien tai muiden erityisten olosuhteiden vuoksi on välttämätöntä rajata valtioiden aluemeret tästä periaatteesta poikkeavalla tavalla.

16 artikla sisältää määräyksiä perus- ja rajaviivojen ilmoittamisesta. Siinä määrätään, että rantavaltion tulee julkaista sellaiset merikartat tai maantieteelliset koordinaatit osoittavat luettelot, joihin perus- ja rajaviivat on merkitty, ja tallettaa jokaisesta kartasta tai luettelosta jäljennös Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

3 OSASTO VIATON KAUTTAKULKU ALUEMERELLÄ

ALAOSASTO A KAIKKIIN ALUKSIIN SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖKSET

17 artiklassa todetaan, että kaikkien valtioiden aluksilla on oikeus viattomaan kauttakulkuun aluemerellä. Säännös soveltuu kaikkiin aluksiin, sota-alukset mukaan lukien.

Suomi on edellyttänyt ennakkoilmoitusta valtion alusten viattomasta kauttakulusta Suomen aluemerellä. Merioikeusyleissopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä vuonna 1982 Suomi ja Ruotsi totesivat katsovansa, että kyseisenlainen myös Ruotsin tuolloin soveltama menettely oli sopusoinnussa yleissopimuksen viatonta kauttakulkua koskevien määräysten kanssa. Useat merenkulkuvaltiot ovat toisaalta katsoneet ennakkoilmoituksenkin vaatimisen olevan ristiriidassa viattoman kauttakulun periaatteen kanssa. Ruotsi luopui ennakkoilmoitusvaatimuksesta vuoden 1995 alusta lukien. Myös Suomen alueen valvonnasta ja sen alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta annetun asetuksen (1069/89) ennakkoilmoitusta edellyttävä 9 § on kumottu 1.3.1996 annetulla asetuksella, joka tulee voimaan 1.5.1996.

18 artiklan mukaan kauttakulku sisältää oikeuden kulkea aluemeren läpi käymättä sisäisillä aluevesillä tai tarkoituksena mennä sisäisille aluevesille tai poistua niiltä tai käydä ulkosatamassa tai satamalaitteilla. Kauttakulun tulee tapahtua keskeytyksettä ja viivyttelemättä. Kauttakulku käsittää kuitenkin pysähtymisen ja ankkuroimisen silloin, kun ne kuuluvat tavanomaiseen merenkulkuun tai ovat ylivoimaisen esteen tai hätätilan takia välttämättömiä tai kun tarkoituksena on hätään joutuneiden ihmisten, alusten tai ilma-alusten auttaminen.

Aluemeren leveyden laajentuminen aikaisemmin tavallisesta 3 meripeninkulmasta 12 meripeninkulmaan on johtanut siihen, että kansainvälinen meriliikenne on yhä useammin ohjautunut vieraiden valtioiden aluemerille. 19 artiklan 1 kappaleessa kauttakulku määritellään viattomaksi silloin, kun se ei uhkaa rantavaltion rauhaa, yleistä järjestystä tai turvallisuutta. Tällaisen kauttakulun on tapahduttava yleissopimuksen määräysten ja muiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaisesti.

Yleissopimuksessa pyritään osoittamaan ne tilanteet, joissa kauttakulku ei täytä 1 kappaleessa asetettuja ehtoja. 19 artiklan 2 kappale sisältää luettelon niistä toimenpiteistä, joihin viattomassa kauttakulussa aluemerellä oleva alus ei saa ryhtyä. Kauttakulun viattomuus on siten määritelty aluksen käyttäytymisen perusteella eikä esimerkiksi sen kunnolla tai varusteilla, miehityksellä tai lastilla ole tämän mukaan merkitystä kauttakulkuoikeuden kannalta. Kiellettyjen toimien luetteloa ei ole laadittu tyhjentäväksi, vaan l)-kohdan mukaan viattomasta kauttakulusta poikkeaa kaikki muukin toiminta, joka ei suoraan liity kauttakulkuun.

20 artiklassa todetaan 19 artiklaan liittyen, että viattomassa kauttakulussa olevien sukellusveneiden on purjehdittava pinta-asemassa ja pidettävä lippunsa näkyvissä.

Vastaavanlainen määräys sisältyy Suomen alueen valvonnasta ja sen alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta annetun asetuksen (1069/89) 13 §:ään.

Rantavaltio voi 21 artiklan nojalla säätää lakeja ja antaa määräyksiä, jotka koskevat viatonta kauttakulkua. Nämä voivat liittyä merenkulun tai erilaisten laitteiden tai laitteistojen, kaapeleiden tai putkistojen turvallisuuteen tai niiden tarkoituksena voi olla meren elollisten luonnonvarojen säilyttäminen, meritieteellinen tutkimus, rantavaltioiden kalastus-, tulli-, vero-, maahanmuutto- tai terveydenhoitolakien ja -määräysten rikkomisen estäminen ja rantavaltioiden ympäristön suojelu. Tällaiset lait ja määräykset tulee asianmukaisesti julkistaa.

22 artikla sisältää sääntöjä merireiteistä ja reittijakojärjestelyistä aluemerellä.

Milloin merenkulun turvallisuus sitä edellyttää, rantavaltio voi vaatia, että viattoman kauttakulun oikeutta käyttävät ulkomaiset alukset noudattavat niitä merireittejä ja reittijakojärjestelyjä, jotka valtio on osoittanut tai määrännyt alusten kauttakulun sääntelemiseksi. Tämä koskee etenkin säiliöaluksia, ydinkäyttöisiä aluksia ja ydinaineita tai muita luonteeltaan vaarallisia tai haitallisia aineita kuljettavia aluksia.

23 artikla määrää, että ydinkäyttöisillä aluksilla ja ydinaineita tai muita luonteeltaan vaarallisia tai haitallisia aineita kuljettavilla aluksilla tulee olla niille kansainvälisissä sopimuksissa määrätyt asiakirjat ja niiden tulee noudattaa niille näissä sopimuksissa määrättyjä varotoimia.

Rantavaltio ei 24 artiklan mukaan saa vaikeuttaa ulkomaisten alusten viatonta kauttakulkua muutoin kuin tämän yleissopimuksen mukaisesti eikä syrjiä mitään ulkomaisia aluksia.

Kun alus on menossa sisäisille aluevesille tai käy sisäisten aluevesien ulkopuolella sijaitsevilla satamalaitteilla, rantavaltiolla on 25 artiklan mukaan kuitenkin oikeus ryhtyä tarvittaviin toimiin estääkseen niiden ehtojen rikkomisen, joiden mukaisesti aluksella on lupa tulla alueelle. Rantavaltio voi myös tilapäisesti keskeyttää ulkomaisten alusten viattoman kauttakulun joissakin aluemerensä osissa, jos tämä on olennaisen tärkeää valtion turvallisuuden suojelemiseksi. Esimerkkinä tällaisista tilanteista mainitaan aseharjoitusten toimeenpaneminen. Edellytyksenä on, että toimenpiteestä on ilmoitettu ja että rantavaltio ei siihen ryhtyessään tee eroa ulkomaisten alusten välillä.

26 artiklan mukaan ulkomaisten alusten maksettavaksi ei saa asettaa maksuja vain siksi, että ne kulkevat aluemeren kautta. Maksuja voidaan kuitenkin asettaa aluksen saamien erityisten palvelujen korvaamiseksi, kunhan tällöin ei tehdä eroa alusten välillä.

ALAOSASTO B KAUPPA-ALUKSIIN JA KAUPALLISIIN TARKOITUKSIIN KÄYTETTÄVIIN VALTION ALUKSIIN SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖT

27 artikla asettaa eräitä rajoituksia rikosoikeudellisen lainkäyttövallan käyttämiselle aluemerellä. Ellei kysymyksessä ole alus, joka on menossa rantavaltion sisäisille aluevesille tai tulossa niiltä, rantavaltio ei saa käyttää rikosoikeudellista lainkäyttövaltaansa pidättääkseen henkilöitä tai tehdäkseen laivassa kauttakulun aikana tehtyyn rikokseen liittyviä tutkimuksia. Tästä pääsäännöstä voidaan kuitenkin poiketa muun muassa silloin, kun rikos on sen luonteinen, että se häiritsee rantavaltion rauhaa tai yleistä järjestystä aluemerellä, tai toimenpiteet ovat välttämättömiä huumausaineiden tai psykotrooppisten aineiden laittoman kaupan ehkäisemiseksi.

Jos rikos on tehty ennen kuin alus saapuu aluemerelle, ja ulkomaisesta satamasta tuleva alus vain kulkee aluemeren kautta menemättä sisäisille aluevesille, rantavaltio ei voi ryhtyä rikoksen johdosta toimenpiteisiin ulkomaisessa aluksessa, ellei meriympäristön suojelua koskevasta yleissopimuksen XII osasta muuta johdu tai kysymys ole rantavaltion talousvyöhykettä koskevan V osan mukaisesti hyväksymien lakien tai määräysten rikkomisesta.

Suomen osalta vastaavat säännökset sisältyvät lakiin tutkinnan toimittamisesta ja pakkokeinojen käyttämisestä ulkomaisessa kauppa-aluksessa rikoksen johdosta eräissä tapauksissa (148/65).

28 artiklan määräykset koskevat rantavaltion siviilioikeudellista lainkäyttövaltaa. Rantavaltion ei pitäisi pysäyttää sen aluemeren läpi kulkevaa ulkomaista alusta eikä pakottaa sitä poikkeamaan reitiltään soveltaakseen siviilioikeudellista lainkäyttövaltaansa aluksessa olevaan henkilöön. Rantavaltiolla on kuitenkin oikeus kohdistaa lainsäädäntönsä mukaisesti ulkomaiseen alukseen pakkotäytäntöönpanotoimia tai pidättää se siviilioikeudellisessa riitakysymyksessä, jos alus on aluemerellä pysähdyksissä tai kulkee aluemerellä sisäisiltä aluevesiltä poistuttuaan.

ALAOSASTO C SOTA-ALUKSIIN JA MUIHIN EI-KAUPALLISIIN TARKOITUKSIIN KÄYTETTÄVIIN VALTION ALUKSIIN SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖT

29 artiklassa määritellään sota-alukset, joihin yleissopimuksessa sovelletaan monessa kohdin toisenlaisia sääntöjä kuin siviilialuksiin (esimerkiksi 30―32, 95, 107, 100, 111 ja 236 artikla).

Jos sota-alus ei noudata kauttakulkua aluemerellä koskevia rantavaltion lakeja ja määräyksiä ja jättää huomiotta sille esitetyn pyynnön noudattaa niitä, rantavaltio voi 30 artiklan mukaan vaatia sitä heti poistumaan aluemereltä. Oikeudellisten toimenpiteiden osalta tällainen alus nauttii kuitenkin lippuvaltioonsa liittyvää koskemattomuutta.

Sota-aluksen tai muun ei-kaupallisiin tarkoituksiin käytettävän valtion aluksen rantavaltiolle aiheuttamiin vahinkoihin sovelletaan 31 artiklan mukaan valtion vastuuta koskevia yleisiä kansainvälisen oikeuden sääntöjä.

32 artiklan mukaan 17―26, 30 ja 31 artiklaan sisältyviä poikkeuksia lukuun ottamatta yleissopimus ei mitenkään rajoita sota-alusten ja muiden ei-kaupallisiin tarkoituksiin käytettävien valtion alusten koskemattomuutta.

OSASTO 4 LISÄVYÖHYKE

Lisävyöhykkeeksi nimetyllä vyöhykkeellä, joka ei saa ulottua 24 meripeninkulmaa kauemmaksi aluemeren perusviivasta, rantavaltio saa 33 artiklan mukaan harjoittaa tarpeellisia valvontatoimia estääkseen tulli-, vero-, maahanmuutto- ja terveydenhoitolakien ja -määräysten rikkomisen alueellaan tai aluemerellään sekä rangaistakseen alueellaan tai aluemerellään tapahtuneen tällaisten lakien ja määräysten rikkomisen.

303 artiklan 2 kappaleen mukaan rantavaltio voi myös katsoa, että arkeologisten ja historiallisten esineiden siirtäminen lisävyöhykkeen merenpohjasta ilman rantavaltion lupaa merkitsee asianomaisten lakien ja määräysten rikkomista.

Suomella ei ole varsinaista lisävyöhykettä. Tullilain (1466/94) 3 §:n 1)-kohdan mukaan Suomen tullialue ulottuu kuitenkin 2 meripeninkulmaa aluemeren ulkorajaa kauemmaksi. Tällä vyöhykkeellä Suomen viranomaiset voivat valvoa voimassa olevien tullisäännösten noudattamista.

III OSA KANSAINVÄLISEEN MERENKULKUUN KÄYTETTÄVÄT SALMET

Yleissopimuksen III osa koskee kansainväliseen merenkulkuun käytettäviä salmia. Tällaisissa salmissa kauttakulkukysymykset ovat perinteisesti olleet keskeisiä merenkulkuvaltioiden pyrkiessä niissä mahdollisimman vapaaseen kauttakulkuun.

Yleissopimuksessa luodaan uusi esteettömän kauttakulun järjestely, joka koskee alusten liikkumista aluemeren piiriin sijoittuvissa talousvyöhykkeiden ja/tai aavan meren osia yhdistävissä kansainvälisissä salmissa. Aluemeren leveyden vakiintuminen 12 meripeninkulmaksi merkitsee käytännössä sitä, että monet salmet, joissa aikaisemmin oli aavan meren väylä, voivat tulla kokonaan aluemereen kuuluviksi.

Oikeus esteettömään kauttakulkuun on sekä meri- että ilma-aluksilla. Erona viattomaan kauttakulkuun on myös se, että sukellusveneet voivat esteettömässä kauttakulussa liikkua sukelluksissa. Merenkulun ja ylilennon yksinomaisena tarkoituksena tulee kuitenkin olla keskeytymätön ja viivytyksetön kauttakulku.

Määräykset eivät koske salmia, joissa tapahtuvaa kauttakulkua on vanhastaan säännelty erityisillä kansainvälisillä sopimuksilla. Tällaisia salmia ovat Turkin ja Tanskan salmet, Magalhaesin salmi sekä Ahvenanrauman salmi Ahvenanmaan ja Ruotsin välillä.

34 artiklassa määritellään kansainväliseen merenkulkuun käytettävien salmien oikeudellinen asema. Artiklassa todetaan, etteivät esteetöntä kauttakulkua koskevat yleissopimuksen määräykset muutoin vaikuta salmien oikeudelliseen asemaan eivätkä salmiin rajautuvien valtioiden näitä vesialueita ja niiden yläpuolella olevaa ilmatilaa, merenpohjaa ja merenpohjan sisustaa koskevien täysivaltaisten oikeuksien ja lainkäyttövallan harjoittamiseen. Esteettömän kauttakulun sallimista tarkoittavalla poikkeuksella salmiin rajautuvat valtiot säilyttävät näin ollen kansainvälisen oikeuden mukaisen lainkäyttövaltansa ja täysivaltaiset oikeutensa salmien alueella.

35 artiklan mukaan III osan määräykset eivät vaikuta:

― salmessa sijaitseviin sisäisiin aluevesiin paitsi, jos 7 artiklan mukaisesti tapahtuvan suorien perusviivojen määrittelemisen johdosta sisäisiin aluevesiin sisällytetään alueita, jotka eivät ennen ole niihin kuuluneet;

― aluemeren ulkopuolella sijaitsevien vesialueiden oikeudelliseen asemaan; tai

― sellaisten salmien oikeusasemaan, joissa tapahtuvaa kauttakulkua kokonaan tai osaksi säännellään erityisesti tällaisia salmia koskevilla pitkäaikaisilla sopimuksilla.

Suomen osalta viimeksi mainitulla poikkeusmääräyksellä on merkitystä Ahvenanrauman salmeen nähden. Sitä koskeva pitkäaikaissopimus on vuonna 1921 tehty sopimus Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuudesta ja neutralisoimisesta (SopS 1/22), joka sallii vieraiden sota-alusten viattoman kauttakulun Suomen aluevesien läpi Ahvenanmaan vyöhykkeellä. Sen sijaan järjestely ei salli merioikeusyleissopimuksen mukaisen esteettömän kauttakulun soveltamista Ahvenanrauman salmeen. Suomi ja Ruotsi antoivat yleissopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä identtiset selitykset, joissa katsottiin 35 artiklan c)-kohdan poikkeussäännöksen koskevan Ahvenanraumaa.Molempien tarkoituksena on toistaa selitys ratifioinnin yhteydessä.

36 artikla sisältää myös III osan soveltamista koskevan poikkeusmääräyksen tapauksessa, jossa kansainväliseen merenkulkuun käytettävän salmen läpi kulkee aavan meren tai talousvyöhykkeen alueella kulkeva reitti, joka on merenkulullisilta ja hydrografisilta olosuhteiltaan muuhun salmeen verrattuna yhtä käyttökelpoinen. Tällaisiin salmiin ei sovelleta III osan määräyksiä.

37 artiklan mukaan esteetöntä kauttakulkua koskevan 2 osaston määräyksiä sovelletaan edellä määritellyissä olosuhteissa salmiin, joita käytetään kansainväliseen merenkulkuun aavan meren tai talousvyöhykkeen osien välillä.

38 artiklassa määritellään esteettömän kauttakulun oikeudellinen sisältö. Artiklan 1 kappaleessa on poikkeusmääräys, jonka mukaan oikeutta esteettömään kauttakulkuun ei ole, jos salmi muodostuu salmeen rajautuvalle valtiolle kuuluvasta saaresta ja mantereesta ja saaren merenpuolella on aavalla merellä tai talousvyöhykkeellä kulkeva yhtä käyttökelpoinen reitti.

Artiklan 2 kappaleen mukaan esteetön kauttakulku edellyttää keskeytymätöntä ja viivytyksetöntä kauttakulkua salmen läpi. Se ei kuitenkaan sulje pois salmeen rajautuvaan valtioon saapumista tai sieltä lähtemistä.

Artiklan 3 kappaleessa todetaan, että salmessa tapahtuvaan muuhun toimintaan soveltuvat yleissopimuksen muut asianomaiset määräykset.

39 artiklassa täsmennetään esteettömän kauttakulun edellytyksiä. Alusten ja ilma-alusten tulee edetä salmen läpi tai yli viivytyksettä, paitsi jos ylivoimainen este tai hätätila sen estää, sekä pidättyä väkivallan käytöstä salmeen rajautuvia valtioita kohtaan ja sillä uhkaamisesta. Edelleen alusten on noudatettava yleisesti hyväksyttyjä kansainvälisiä määräyksiä ja menettelytapoja, jotka koskevat meriturvallisuutta ja meren pilaantumisen ehkäisemistä. Ilma-alusten on esteettömässä kauttakulussa noudatettava Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) antamia määräyksiä sekä seurattava asianmukaista radio- tai hätäkutsutaajuutta.

Sukellusveneet voivat harjoittaa esteettömän kauttakulun oikeutta sukelluksissa. Tästä ei ole yleissopimuksessa nimenomaista määräystä, mutta näkemyksen tueksi voidaan viitata artiklan 1 kappaleen c)-kohdan mukaiseen tavanomaiseen kauttakulkuun, jonka sukellusveneiden osalta katsotaan tarkoittavan sukelluksissa liikkumista, ja siihen, ettei nimenomaista määräystä pinta-asemassa purjehtimisesta ole, vaikka sitä yleissopimuksen 20 artiklassa edellytetään viattoman kauttakulun osalta.

40 artiklassa määrätään, ettei kauttakulun yhteydessä voida harjoittaa tutkimus- tai mittaustoimintaa ilman salmivaltion lupaa.

41 artikla antaa salmiin rajautuville valtioille oikeuden osoittaa salmissa merireittejä tai määrätä reittijakojärjestelyjä yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten määräysten mukaisesti. Näitä koskevat ehdotukset on yhteistyössä muiden samaan salmeen rajautuvien valtioiden kanssa toimitettava toimivaltaisen kansainvälisen järjestön hyväksyttäväksi.

Yleissopimuksen 41 artiklassa sallitun merenkulun turvallisuuden ja meriliikenteen sääntelyn lisäksi 42 artikla antaa salmivaltioille mahdollisuuden soveltaa kauttakulkuun kalastuksen estämistä koskevia lakeja ja määräyksiä samoin kuin haitallisten aineiden salmeen laskemista käsittelevien kansainvälisten määräysten voimaansaattamista koskevia kansallisia säännöksiä. Salmivaltiot voivat myös säännellä niiden tulli-, vero-, maahanmuutto- tai terveydenhoitolakien ja -määräysten vastaisesti tapahtuvaa hyödykkeiden, valuutan tai henkilöiden alukseen ottamista tai siitä pois siirtämistä. Tällaiset lait ja määräykset eivät saa tehdä eroa ulkomaisten alusten välillä eivätkä käytännössä rajoittaa kauttakulkuoikeutta. Ne on asianmukaisesti julkaistava.

Ulkomaisten alusten on noudatettava kyseistä lainsäädäntöä kauttakulun aikana. Jos sellainen valtion alus tai valtion ilma-alus, jolla on yleissopimuksen 32 artiklan mukaan oikeus täysivaltaiseen koskemattomuuteen, toimii sanotun lainsäädännön tai muiden yleissopimuksen III osan määräysten vastaisesti, lippuvaltio tai rekisteröintivaltio on kansainvälisessä vastuussa salmivaltiolle aiheutuneesta menetyksestä ja vahingosta.

43 artikla kehottaa salmivaltioita ja salmea käyttäviä valtioita yhteistyöhön mm. meriturvallisuutta edistävien laitteiden sijoittamisessa ja ylläpitämisessä sekä aluksista peräisin olevan pilaantumisen ehkäisemisessä ja valvonnassa.

44 artikla kieltää salmiin rajautuvia valtioita vaikeuttamasta kauttakulkua sekä velvoittaa ne ilmoittamaan tiedossaan olevista merenkulkua tai ylilentoa vaarantavista seikoista. Esteetöntä kauttakulkua ei saa tilapäisestikään keskeyttää.

45 artiklan mukaan viattoman kauttakulun järjestelyä sovelletaan sellaisissa kansainväliseen merenkulkuun käytettävissä salmissa, joihin 38 artiklan 1 kappaleen mukaan ei sovelleta esteetöntä kauttakulkua koskevia sääntöjä tai jotka yhdistävät aavan meren tai talousvyöhykkeen osan vieraan valtion aluemereen. Viatonta kauttakulkua ei tällaisissa salmissa saa keskeyttää. Oikeus kauttakulkuun näissä salmissa ei sisällä oikeutta ilma-alusten ylilentoon eikä sukellusveneiden oikeutta kulkea sukelluksissa.

IV OSA SAARISTOVALTIOT

Yleisopimuksen IV osa sisältää saaristovaltioita koskevia määräyksiä. Saaristovaltio on yleissopimukseen sisällytetty uusi käsite. Määräykset on laadittu saaristovaltioiden erityisoloja silmällä pitäen ja ne antavat näille valtioille eräin osin tavallisia rantavaltioita laajemman toimivallan.

Yleissopimuksessa perustetaan ns. saaristovesien kauttakulkuoikeus, jonka tarkoituksena on viivytyksettömän liikenteen salliminen saaristovesien ja niiden reunustaman aluemeren läpi aavan meren tai talousvyöhykkeen osien välillä. Oikeudelliselta sisällöltään järjestely vastaa esteetöntä kauttakulkua kansainvälisissä salmissa.

46 artikla sisältää saaristovaltion ja saariston määritelmät. Saaristovaltio tarkoittaa valtiota, joka koostuu kokonaan yhdestä tai useammasta saaristosta ja johon voi sisältyä muitakin saaria. Määritelmä ei sovellu manneralueesta ja sen edustalla olevista saarista koostuvaan valtioon. Saaristolla tarkoitetaan saariryhmää, saarten välisiä vesialueita sekä muita luonnonmuodostumia, jotka yhdessä liittyvät niin kiinteästi toisiinsa, että ne muodostavat luontaisen maantieteellisen, taloudellisen ja poliittisen kokonaisuuden, tai joita on vanhastaan pidetty sellaisina.

47 artikla sisältää saaristovaltion perusviivoja koskevat määräykset, jotka vastaavat pitkälti 7 artiklan määräyksiä suorien perusviivojen määrittämisestä rantavaltion rannikon edustalla. Perusviivat vedetään uloimpien saarten ja vedenpinnan yläpuolelle jäävien riuttojen uloimpien pisteiden välille niin, että ne ''sulkevat'' koko saaristoalueen. Perusviivojen sisään tulee jäädä tärkeimmät saaret sekä kaikkiaan alue, jolla vesipinta-alan suhde maapinta-alaan on 1:1 ja 9:1 välillä. Saaristovesienkään perusviivoja ei saa vetää siten, että ne poikkeavat merkittävästi saariston yleisestä muodosta. Perusviivat eivät myöskään saa katkaista toisen valtion aluemeren yhteyttä aavaan mereen tai talousvyöhykkeeseen. Saaristovesien perusviivojen pituus ei saa pääsääntöisesti ylittää 100 meripeninkulmaa. Artikla sisältää myös määräyksiä saaristovaltion naapurivaltioiden etujen huomioon ottamisesta saaristovesien käytössä.

48 artikla täydentää 47 artiklassa yksityiskohtaisesti kuvattuja perusviivojen määrittämisohjeita. Sen mukaan saaristovaltion aluemeren, lisävyöhykkeen, talousvyöhykkeen ja mannerjalustan leveys mitataan saaristovesien perusviivoista.

49 artikla määrittää saaristovesien, niiden yläpuolella olevan ilmatilan sekä niiden merenpohjan oikeudellisen aseman. Perusviivojen sisäpuolella olevat vesialueet, niiden ilmatila sekä merenpohja ja sen sisusta ja luonnonvarat kuuluvat saaristovaltion täysivaltaisuuden piiriin. Täysivaltaisuutta rajoittavat vain saaristovesiä koskevat kauttakulkujärjestelyt.

50 artikla oikeuttaa saaristovaltion rajoittamaan osan saaristovesistä sisäisiksi aluevesiksi yleissopimuksen 9, 10 ja 11 artiklan mukaisesti. Nämä määräykset koskevat perusviivojen määrittämistä jokisuissa, lahdissa ja satamissa. Yleissopimuksen 7 artiklan määräyksiä suorista perusviivoista alueilla, joilla rantaviiva on mutkikas ja rikkinäinen, ei siten sovelleta saaristovaltioihin. Toisaalta saaristovesien perusviivojen soveltaminen vastaa pitkälti samaa tarkoitusta.

51 artiklan mukaisesti saaristovaltiot ovat 49 artiklasta riippumatta velvollisia kunnioittamaan muiden valtioiden kanssa tehtyjä voimassa olevia sopimuksia samoin kuin tunnustamaan naapurivaltioiden perinteiset kalastusoikeudet ja niiden muun laillisen toiminnan tietyillä saaristovesiin kuuluvilla alueilla. Saaristovaltion tulee myös sallia muiden valtioiden laskemat merenalaiset kaapelit, jotka kulkevat sen vesien kautta maa-alueelle ulottumatta.

Vierailla aluksilla on 52 artiklan mukaan oikeus viattomaan kauttakulkuun saaristovesillä. Kauttakulkuoikeus ei ulotu sisäisille aluevesille, ja määrätyillä saaristovesien alueilla se voidaan tilapäisesti keskeyttää, jos keskeyttäminen on olennaisen tärkeää valtion turvallisuuden suojelemiseksi.

Lisäksi 53 artikla sisältää keskeiset määräykset saaristovesille osoitettavilla merireiteillä harjoitettavasta erityisestä saaristovesien kauttakulkuoikeudesta. Kaikilla aluksilla ja ilma-aluksilla on tällainen kauttakulkuoikeus saaristovesien meri- ja ilmareiteillä. Kyseiset määräykset ulkomaisten alusten ja ilma-alusten keskeytymättömästä, viivytyksettömästä ja esteettömästä kauttakulusta valtion saaristovesien ja niihin liittyvän aluemeren kautta tai niiden yläpuolella vastaavat 37 artiklan määräyksiä esteettömästä kauttakulusta kansainväliseen merenkulkuun käytettävissä salmissa. Saaristovaltio voi rajoittaa kauttakulun ja ylilennon tavanomaisille kansainväliseen merenkulkuun ja lentoon saaristovesien yläpuolella käytettäville reiteille. Ehdotettujen reittijärjestelyjen soveltaminen voidaan kuitenkin aloittaa vasta, kun niille on saatu toimivaltaisen kansainvälisen järjestön hyväksyminen. Samojen päätepisteiden välillä ei kuitenkaan tarvitse pitää käytössä useita keskenään yhtä käyttökelpoisia reittejä.

54 artikla koskee alusten ja ilma-alusten velvollisuuksia saaristovesillä tapahtuvassa kauttakulussa sekä kauttakulkua koskevia saaristovaltion lainsäädäntövaltuuksia. Säännökset vastaavat pitkälti esteetöntä kauttakulkua kansainvälisissä salmissa koskevia määräyksiä.

V OSA TALOUSVYÖHYKE

Yleissopimuksen V osa koskee yhtä sopimusjärjestelyn keskeisintä uutuutta, talousvyöhykettä, jolla tarkoitetaan aluemeren ja aavan meren väliin sijoittuvaa merivyöhykettä. Talousvyöhyke kattaa sekä asianomaisen vesi- että merenpohja-alueen. Talousvyöhykkeellä rantavaltiolla on ennen muuta täysivaltaiset oikeudet vyöhykkeen ja sen luonnonvarojen taloudelliseen hyödyntämiseen ja tutkimiseen. Lisäksi rantavaltio on talousvyöhykkeellään toimivaltainen rakentamaan ja käyttämään tekosaaria ja muita rakennelmia, valvomaan meritieteellistä tutkimusta sekä ryhtymään tietyssä määrin meriympäristön suojelua ja säilyttämistä koskeviin toimenpiteisiin. Rantavaltiolla ei ole luonnostaan talousvyöhykettä, vaan sen olemassaolo perustuu rantavaltion erilliseen tahdonilmaisuun. Enimmillään talousvyöhyke voi ulottua 200 meripeninkulman päähän aluemeren perusviivasta.

Talousvyöhykkeen käsitteen taustalla oli rantavaltioiden tarve taata taloudelliset etunsa vuoden 1958 yleissopimuksia paremmin. Varsinkin useat Latinalaisen Amerikan valtiot esittivät vaatimuksia täysivaltaisista luonnonvaraoikeuksista aina 200 meripeninkulmaan saakka ulottuvilla vyöhykkeillä. Sittemmin useat aasialaiset ja afrikkalaiset maat yhtyivät tällaisiin vaatimuksiin. Monet merenkulkuvaltiot pelkäsivät kuitenkin, että rantavaltion täysivaltaisuuden laajeneminen murentaisi aavan meren vapauden periaatteen ja vahingoittaisi niiden turvallisuus- ja kauppapoliittisia etuja.

Merioikeuskonferenssin tuloksena syntyi kompromisseihin perustuva ''pakettiratkaisu'' talousvyöhykkeestä eniten hyötyvien rantavaltioiden ja muiden valtioiden etujen välille. Merenkulkuetujen ohella huomiota kiinnitettiin sisämaavaltioiden ja muiden vyöhykkeiden perustamisen kannalta maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden oikeuteen hyödyntää elollisia luonnonvaroja rantavaltioiden talousvyöhykkeillä. Rantavaltioiden etuoikeudet jäivät kuitenkin selvästi pääsäännöksi.

Yhä useampien valtioiden perustettua talousvyöhykkeen vyöhykekäsitteen ja siihen liittyvien rantavaltion oikeuksien voitiin pitkälti katsoa olleen voimassa olevaa kansainvälistä tapaoikeutta jo ennen merioikeusyleissopimuksen voimaantuloa. Nyttemmin yli 90 valtiota on perustanut talousvyöhykkeen. Suomella ei ole talousvyöhykettä, mutta sen perustamista valmistellaan parhaillaan. Suomella on kuitenkin kalastusvyöhyke, johon liittyvät merenpohjalla mannerjalustaoikeudet.

55 artikla määrittelee talousvyöhykkeen aluemeren edustalla olevaksi alueeksi, johon sovelletaan yleissopimuksen V osan mukaista oikeudellista erityisjärjestelyä.

56 artiklassa kuvataan rantavaltion oikeudet, lainkäyttövalta ja velvollisuudet talousvyöhykkeellä. Artiklan 1 kappaleessa osoitetaan rantavaltiolle täysivaltaiset oikeudet talousvyöhykkeen vesialueen sekä merenpohjan ja sen sisustan elollisten ja elottomien luonnonvarojen tutkimiseen, hyödyntämiseen, säilyttämiseen ja hoitamiseen sekä muuhun toimintaan, jonka tarkoituksena on vyöhykkeen taloudellinen hyödyntäminen ja tutkiminen. Rantavaltio ei näin ollen ole talousvyöhykkeellään samalla tavoin täysivaltainen kuin varsinaisella alueellaan, mutta sillä on täysivaltaiset oikeudet mainittuihin toimenpiteisiin sikäli kuin niitä ei ole erikseen rajoitettu.

Artiklan mukaan rantavaltiolla on myös yleissopimuksen asianomaisten määräysten mukainen lainkäyttövalta tekosaarten, laitteiden ja rakennelmien rakentamisen ja käytön, meritieteellisen tutkimuksen ja meriympäristön suojelun ja säilyttämisen osalta.

Artiklan 2 kappaleessa rantavaltiolle asetetaan velvollisuus ottaa oikeuksiaan harjoittaessaan ja velvollisuuksiaan täyttäessään huomioon muiden valtioiden oikeudet ja velvollisuudet.

3 kappaleessa määrätään, että artiklassa määriteltyjä talousvyöhykkeen merenpohjaa ja sen sisustaa koskevia oikeuksia käytetään mannerjalustaa koskevan VI osan määräysten mukaisesti.

57 artiklassa määrätään, että talousvyöhyke voi ulottua enintään 200 meripeninkulman päähän aluemeren perusviivasta. Talousvyöhykkeen ulkoraja erottaa vyöhykkeen yleissopimuksen VII osan sääntelemästä aavasta merestä sekä merenpohjalla sopimuksen XI osan sääntelemästä merenpohja-alueesta silloin, kun rantavaltion mannerjalusta ei jatku talousvyöhykkeen ulkopuolelle.

58 artiklassa määritellään muiden valtioiden oikeudet ja velvollisuudet rantavaltion talousvyöhykkeellä. Siinä viitataan 87 artiklassa mainittuihin merenkulun ja ylilennon vapauksiin sekä vapauteen laskea merenalaisia kaapeleita ja putkistoja. Lisäksi artiklassa mainitaan vapaus kaikkeen muuhun näihin vapauksiin liittyvään kansainvälisessä oikeudessa hyväksyttyyn meren käyttöön, joka on sopusoinnussa yleissopimuksen määräysten kanssa.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään edelleen, että useimpia aavaa merta koskevia määräyksiä (88―115 artikla) ja muita asianomaisia kansainvälisen oikeuden sääntöjä sovelletaan myös talousvyöhykkeellä sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa V osan määräysten kanssa.

3 kappaleessa velvoitetaan muut valtiot ottamaan oikeuksiaan harjoittaessaan ja velvollisuuksiaan täyttäessään asianmukaisesti huomioon rantavaltion oikeudet ja velvollisuudet. Niiden tulee myös noudattaa määräyksiä, jotka rantavaltio on hyväksynyt yleissopimuksen mukaisesti, sekä muita kansainvälisen oikeuden sääntöjä sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa V osan kanssa.

Siltä osin kuin yleissopimus ei määritä ranta- ja muiden valtioiden talousvyöhykettä koskevia oikeuksia tai lainkäyttövaltaa, ristiriidat niiden välillä tulee 59 artiklan perusteella ratkaista kohtuuden mukaan ja asiaan vaikuttavat olosuhteet huomioon ottaen.

60 artiklan 1 kappale antaa rantavaltiolle talousvyöhykkeellä yksinomaisen oikeuden rakentaa ja antaa luvan rakentaa ja käyttää tekosaaria ja muita yleissopimuksessa tarkoitettuja laitteita ja rakennelmia sekä säännellä niiden rakentamista ja käyttöä.

Oikeus on tekosaarten suhteen yleinen eikä riipu niiden tarkoituksesta tai koosta. Laitteiden ja rakennelmien osalta oikeus on rajoitettu 56 artiklassa mainittuihin ja muihin taloudellisiin tarkoituksiin. Lisäksi se koskee kaikkia laitteita ja rakennelmia, jotka saattavat haitata rantavaltion oikeuksien käyttämistä vyöhykkeellä.

Rantavaltiolla on 2 kappaleen mukaan yksinomainen lainkäyttövalta tällaisiin tekosaariin, laitteisiin ja rakennelmiin nähden. Säännös tarkoittaa esimerkiksi tulli-, vero-, terveydenhoito-, turvallisuus- ja maahanmuuttomääräyksiä koskevaa lainkäyttövaltaa.

Tekosaarten, laitteiden ja rakennelmien rakentamisesta on 3 kappaleen mukaisesti tehtävä asianmukainen ilmoitus. Lisäksi niiden havaitsemisen helpottamiseksi tulee ylläpitää pysyvää varoitusjärjestelmää. Hylätyt tai käytöstä pois jääneet laitteet tai rakennelmat tulee poistaa merenkulun turvallisuuden takaamiseksi ottaen huomioon toimivaltaisen kansainvälisen järjestön asiasta antamat yleisesti hyväksytyt kansainväliset määräykset. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota kalastuksen ja meriympäristön suojelemiseen sekä muiden valtioiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Sellaisten laitteiden syvyydestä, sijainnista ja mitoista, joita ei ole poistettu kokonaan, on tiedotettava asianmukaisesti.

Artiklan 4 ja 5 kappaleet oikeuttavat rantavaltion tarvittaessa perustamaan tekosaarten, laitteiden ja rakennelmien ympärille kohtuullisen kokoiset, pääsääntöisesti enintään 500 metrin levyiset suojavyöhykkeet yhtäältä merenkulun ja toisaalta sanottujen tekosaarten, laitteiden ja rakennelmien turvallisuuden takaamiseksi. Suojavyöhykkeet eivät kuulu sen yksinomaisen ja yleisen lainkäyttövallan piiriin, joka rantavaltiolla on itse laitteisiin nähden. 6 kappaleen mukaan kaikkien alusten tulee vain kunnioittaa suojavyöhykkeitä sekä noudattaa yleisesti hyväksyttyjä kansainvälisiä määräyksiä, jotka koskevat merenkulkua tekosaarten, laitteiden, rakennelmien ja suojavyöhykkeiden läheisyydessä.

Tekosaarten, laitteiden, rakennelmien ja suojavyöhykkeiden perustaminen ei 7 kappaleen mukaan ole sallittua, jos ne voivat haitata yleisesti tunnustettujen, kansainväliselle merenkululle olennaisen tärkeiden merireittien käyttöä. 8 kappaleessa täsmennetään, että tekosaarilla, laitteilla ja rakennelmilla ei ole samaa asemaa kuin saarilla.

61 artikla täsmentää ja rajoittaa rantavaltion täysivaltaisia oikeuksia elollisten luonnonvarojen säilyttämiseksi. Sen tarkoittamien toimenpiteiden keskeisenä tarkoituksena on turvata talousvyöhykkeen elollisten luonnonvarojen mahdollisimman täysimääräinen hyödyntäminen. Artiklan merkitystä osoittaa se, että elollisten luonnonvarojen hyödyntämistä ja hyödyntämiskiintiöiden jakamista talousvyöhykkeellä koskevat artiklat 62―64 sekä artiklat 69 ja 70 viittaavat joko suorasti tai epäsuorasti 61 artiklaan. Sillä on myös 116 artiklan mukaan merkitystä aavan meren kalastuksen sääntelylle.

Artiklan 1 ja 2 kappaleet asettavat rantavaltiolle velvollisuuden määritellä talousvyöhykkeellään sallittavan saaliin suuruus ja varmistaa parhaaseen käytettävissään olevaan tieteelliseen näyttöön pohjautuvilla asianmukaisilla säilyttämis- ja hoitotoimilla, että elollisten luonnonvarojen säilyminen ei vaarannu liiallisen hyödyntämisen vuoksi. Rantavaltion ja toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen tulee toimia yhteistyössä elollisten luonnonvarojen säilymisen turvaamiseksi.

Toimenpiteiden tulee 3 kappaleen mukaan olla omiaan pitämään hyödynnettävät kannat sellaisella tasolla tai palauttamaan ne sellaiselle tasolle, että ne pystyvät antamaan suurimman mahdollisen ylläpidettävissä olevan tuoton. Toimenpiteisiin ryhtyessään rantavaltion tulee 4 kappaleen mukaisesti ottaa huomioon niiden vaikutukset hyödynnettäviin lajeihin liittyviin ja niistä riippuvaisiin lajeihin ja pyrkiä pitämään näiden kanta sellaisella tasolla tai palauttamaan se sellaiselle tasolle, että niiden lisääntyminen ei vakavasti vaarannu.

Kaikkien asianomaisten valtioiden tulee 5 kappaleen mukaan toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen välityksellä säännöllisesti antaa ja vaihtaa käytettävissään olevia tieteellisiä tietoja, saaliita ja kalastuksen laajuutta koskevia tilastoja sekä muita kalakantojen suojeluun liittyviä tietoja.

62 artikla koskee elollisten luonnonvarojen hyödyntämistä. Rantavaltion tulee 1 kappaleen mukaan pyrkiä siihen, että elollisia luonnonvaroja hyödynnetään talousvyöhykkeellä mahdollisimman täysimääräisesti. Hyödyntämisen tulee kuitenkin tapahtua elollisten luonnonvarojen säilyttämistä koskevan 61 artiklan puitteissa.

Artiklan 2 kappale velvoittaa rantavaltion määrittelemään omat pyyntiedellytyksensä. Jos sallittu saalis on suurempi kuin rantavaltion omat pyyntiedellytykset, muut valtiot tulee päästää pyytämään kalavarojen ylijäämää. Tämän tulee tapahtua sopimusten tai muiden järjestelyjen puitteissa, ja rantavaltion tulee 3 kappaleen mukaan ottaa huomioon kaikki asianmukaiset seikat ratkaistessaan, mille valtioille mahdollisuus annetaan. Muiden valtioiden kalastajien on 4 kappaleen mukaan noudatettava rantavaltion säilyttämistoimia sekä muita sen antamia lakeja ja määräyksiä, jotka voivat koskea muun muassa luvan antamista, saaliskiintiöiden määräämistä, kalastuskausien ja -alueiden, välineiden ja alustyypin sääntelyä, saaliita koskevaa raportointia, tutkimusohjelmien toteuttamista, saaliin purkamista, koulutusta koskevia vaatimuksia ja täytäntöönpanomenettelyjä. Rantavaltion lakien ja määräysten tulee olla sopusoinnussa yleissopimuksen kanssa.

Artiklan 5 kappale velvoittaa rantavaltioita ilmoittamaan kalavarojen säilyttämistä ja hoitoa koskevasta lainsäädännöstään ja muista määräyksistään.

63 artiklassa määrätään yhteistyöstä kahden tai useamman rantavaltion talousvyöhykkeillä tai sekä talousvyöhykkeellä että siihen liittyvällä sen ulkopuolisella alueella esiintyvien kantojen säilyttämiseksi. Asianomaisten valtioiden tulee pyrkiä joko suoraan tai järjestöjen välityksellä sopimaan tarpeellisista kalakantojen säilyttämistoimista. 87 artiklan 1 kappaleen e)-kohdan ja 116 artiklan b)-kohdan mukaan oikeus kalastaa aavalla merellä ei ole rajoittamaton, vaan sitä käytettäessä on otettava huomioon rantavaltion oikeudet, velvollisuudet ja edut.

64 artikla koskee laajalti vaeltavia lajeja, joita luetellaan yleissopimuksen I liitteessä. Näitä ovat muun muassa tonnikalat, keihäskalat, purjekalat, miekkakalat, dolfiinit ja tietyt hai- ja valaslajit. Yhteistä niille on, että ne tavallisesti vaeltavat laajoilla merialueilla mahdollisesti hyvinkin kaukana talousvyöhykkeiden ulkopuolella eivätkä siten kuulu 63 artiklan soveltamisalaan.

Artikla velvoittaa rantavaltion ja muut valtiot, joiden kansalaiset pyytävät näitä lajeja tietyllä alueella, toimimaan yhteistyössä joko suoraan tai asianomaisten kansainvälisten järjestöjen välityksellä, jotta yhtäältä lajien säilyminen turvataan ja toisaalta lajit tulevat hyödynnetyiksi täysimääräisesti koko alueella, sekä talousvyöhykkeellä että sen ulkopuolella. Sellaista aluetta varten, jolla ei jo ole tällaista kansainvälistä järjestöä, tulee valtioiden yhteistoimin perustaa sellainen sekä osallistua sen toimintaan. Määräystä sovelletaan 2 kappaleen mukaan sen ohella, mitä sanotaan rantavaltion täysivaltaisesta oikeudesta huolehtia talousvyöhykkeellään tällaisten lajien säilymisestä. Tämäkin artikla liittyy aavan meren kalastusta koskeviin määräyksiin.

63 ja 64 artiklan määräyksiä täydentää 4.8.1995 tehty sopimus hajallaan olevien ja laajalti vaeltavien kalakantojen säilyttämistä ja hoitoa koskevien YK:n merioikeusyleissopimuksen määräysten täytäntöönpanosta (Agreement for the Implementation of the Provisions of the United Nations Convention on the Law of the Sea of 10 December 1982 relating to the Conservation and Management of Straddling Fish Stocks and Highly Migratory Fish Stocks).

Rantavaltiolla on talousvyöhykkeellään merinisäkkäisiin nähden samanlainen oikeus täysimääräiseen hyödyntämiseen ja velvollisuus niiden säilymisestä huolehtimiseen kuin muidenkin elollisten luonnonvarojen suhteen, mutta rantavaltio voi 65 artiklan mukaan soveltaa merinisäkkäisiin myös tiukempaa käytäntöä. V osan määräykset eivät rajoita myöskään kansainvälisen järjestön toimivaltaa kieltää, rajoittaa tai säännellä merinisäkkäiden hyödyntämistä tiukemmin kuin V osassa määrätään. Lisäksi artikla velvoittaa valtioita toimimaan yhteistyössä merinisäkkäiden säilyttämiseksi. Valaiden suojelemiseksi, hoitamiseksi ja tutkimiseksi valtioiden tulee erityisesti työskennellä asianomaisten kansainvälisten järjestöjen välityksellä.

66 artikla koskee anadromisia kantoja eli kalakantoja, jotka syntyvät makeassa vedessä ja vaeltavat sen jälkeen avomerelle palatakseen myöhemmin syntymäpaikkaansa kutemaan. Lohi on tyypillisin esimerkki anadromisista kannoista.

Artiklan 1 kappaleen mukaan valtioiden, joiden joissa anadromiset kannat lisääntyvät, on katsottava olevan niistä lähimmin kiinnostuneita ja näin ollen myös kantavan niistä päävastuun. Kyseiset alkuperävaltiot eivät välttämättä ole rantavaltioita.

Artiklan 2 kappale velvoittaa alkuperävaltioita huolehtimaan anadromisten kantojen säilymisestä asianmukaisilla sääntelytoimilla. Määräysten täytäntöönpanosta talousvyöhykkeen ulkopuolella on sovittava alkuperävaltion ja muiden asianomaisten valtioiden kesken. Alkuperävaltio voi myös määrätä sen joissa lisääntyviä kantoja koskevan suurimman sallitun kokonaissaaliin neuvoteltuaan tästä muiden näitä kantoja pyytävien valtioiden kanssa. Suurin sallittu kokonaissaalis koskee tällöin myös rantavaltion talousvyöhykkeen ulkopuolella tapahtuvaa pyyntiä ja eroaa 61 ja 62 artiklan tarkoittamasta sallitusta pyynnistä, joka koskee pelkästään talousvyöhykkeellä tapahtuvaa pyyntiä.

Aavalla merellä tapahtuva anadromisten kalakantojen kalastus on 3 kappaleen a)-kohdan määräyksellä pääsääntöisesti kielletty. Poikkeuksen tästä muodostavat kuitenkin tapaukset, joissa kiellosta aiheutuisi taloudellista haittaa muulle kuin alkuperävaltiolle. Tällöin asianomaisten valtioiden tulee käydä neuvotteluja, joissa sovitaan pyynnin ehdoista ottaen asianmukaisesti huomioon kantojen säilyttämistä koskevat vaatimukset ja alkuperämaan näitä kantoja koskevat tarpeet.

Alkuperämaan toimenpiteistä voi aiheutua taloudellista haittaa muille anadromisia kantoja pyytäville valtioille. Artiklan 3 kappaleen b)-kohdan mukaan alkuperävaltion on tehtävä tällaisten valtioiden kanssa yhteistyötä haittojen vähentämiseksi ja sen on otettava pyyntitoimissaan huomioon erityisesti sellaiset valtiot, jotka osallistuvat sopimuksiin perustuvin rahoitusjärjestelyin alkuperävaltion kanssa kantojen elvyttämiseen.

Milloin anadromisia kantoja vaeltaa muun kuin alkuperävaltion talousvyöhykkeen ulkorajan sisäpuolella sijaitseville vesille tai niiden kautta, tulee sen 4 kappaleen mukaan toimia yhteistyössä alkuperävaltion kanssa tällaisten kantojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi.

67 artikla sisältää määräyksiä katadromisista lajeista eli lajeista, jotka lisääntyvät meressä mutta vaeltavat makeisiin vesiin ja viettävät niissä suurimman osan elinajastaan palatakseen merelle vain kutemaan. Makean veden ankerias on esimerkki katadromisesta lajista.

Artiklan 1 kappaleen mukaan vastuussa tällaisten lajien hoidosta ovat rantavaltiot, joiden vesissä lajit viettävät suurimman osan elinajastaan. Rantavaltioiden tulee huolehtia vaeltavien kalojen pääsystä vesilleen ja niiltä pois elinkiertonsa mukaisesti. Artiklan 2 kappale sallii katadromisten lajien pyynnin vain talousvyöhykkeiden ulkorajan sisäpuolella sijaitsevilla vesillä. Talousvyöhykkeillä tapahtuvassa pyynnissä on noudatettava sekä 67 artiklaa että muita yleissopimuksen määräyksiä, jotka koskevat kalastusta näillä vyöhykkeillä. Näin ollen pyyntiin sovelletaan myös 61―63 artiklan yleisiä määräyksiä muidenkin rantavaltioiden kuin asianomaisen lajin isäntävaltion osalta.

Jos katadromiset kalat vaeltavat jonkun toisen rantavaltion talousvyöhykkeen kautta, kalojen hoitoa säännellään 3 kappaleen mukaan isäntävaltion ja kyseisen toisen valtion välisellä sopimuksella. Sopimuksen tulee turvata lajin järkevä hoito, ja siinä tulee ottaa huomioon isäntävaltion velvollisuudet kyseisten lajien ylläpitämiseksi.

Talousvyöhykettä koskevia määräyksiä ei 68 artiklan mukaan sovelleta 77 artiklan 4 kappaleessa määriteltyihin pohjalajeihin. Ne ovat talousvyöhykkeen elollisista luonnonvaroista ainoita, joita eivät koske talousvyöhykettä vaan mannerjalustaa koskevat säännöt.

69 artiklan 1 kappaleen mukaan sisämaavaltioilla on oikeus kohtuullisesti hyödyntää sopivaksi katsottavaa määrää samalla alueella sijaitsevien rantavaltioiden talousvyöhykkeiden elollisten luonnonvarojen ylijäämästä.

Asianomaisten valtioiden on 2 kappaleen mukaan sovittava hyödyntämiseen osallistumisen ehdoista ja erityispiirteistä. Sopimuksissa on otettava huomioon muun muassa sellaiset säännöksessä luetellut seikat kuin rantavaltion kalastuselinkeinolle aiheutuvan vahingon välttäminen ja kyseisten valtioiden väestöjen ravitsemustarpeet.

3 kappaleessa on alueella sijaitsevia sisämaavaltioita koskeva poikkeus hyödyntämisoikeuden rajoittumisesta elollisten luonnonvarojen ylijäämään. Kun rantavaltion pyyntimahdollisuudet alkavat olla sellaiset, että se voisi pyytää talousvyöhykkeensä sallitun saaliin kokonaan, rantavaltion ja muiden asianomaisten valtioiden tulee yhteistyössä sopia sellaisista kohtuullisista järjestelyistä, joiden perusteella samalla alueella sijaitsevat kehitysmaihin kuuluvat sisämaavaltiot voivat osallistua elollisten luonnonvarojen hyödyntämiseen olosuhteisiin katsoen tarkoituksenmukaisella tavalla ja kaikkia osapuolia tyydyttävillä ehdoilla. Määräys asettaa yhteistyövelvoitteen mutta ei edellytä samanlaista osallistumisoikeutta kuin 1 kappaleen vastaava määräys.

Kehittyneiden sisämaavaltioiden osallistumisoikeus rajataan 4 kappaleessa alueella sijaitsevien muiden kehittyneiden valtioiden talousvyöhykkeellä olevien elollisten luonnonvarojen hyödyntämiseen. Tällöin tulee ottaa huomioon, missä määrin rantavaltio on päästäessään muita valtioita hyödyntämään talousvyöhykkeensä elollisia luonnonvaroja kiinnittänyt huomiota tarpeeseen vähentää mahdollisimman tehokkaasti kalastusyhdyskunnille aiheutuvia haittoja ja taloudellista vahinkoa sellaisissa valtioissa, joiden kansalaiset ovat vanhastaan kalastaneet vyöhykkeellä.

Kappaleiden 3 ja 4 määräykset heijastavat merioikeuskonferenssissa vallinnutta yksimielisyyttä siitä, että kehitysmaihin kuuluville sisämaavaltioille on suotava suuremmat osallistumisoikeudet kuin kehittyneille sisämaavaltioille.

Edellä sanotut rajoitukset eivät kuitenkaan 5 kappaleen mukaan koske sellaisia muita järjestelyjä, joilla rantavaltiot ovat voineet erillisin sopimuksin myöntää alueella sijaitseville sisämaavaltioille tasavertaiset tai suosituimmuusoikeudet rantavaltion talousvyöhykkeellä sijaitsevien elollisten luonnonvarojen hyödyntämiseen.

69 artiklaa käsiteltiin merioikeuskonferenssissa yhdessä maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden oikeuksia koskevan 70 artiklan kanssa. 70 artiklan 2 kappaleessa olevaa maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevan valtion määritelmää lukuun ottamatta nämä kaksi artiklaa ovat sisällöltään yhteneväiset.

Määritelmä sisältää kaksi rantavaltiotyyppiä. Ensimmäiseen kuuluvat rantavaltiot, joiden maantieteellisestä sijainnista johtuu, että ne ovat riippuvaisia muiden alueella sijaitsevien valtioiden talousvyöhykkeiden elollisten luonnonvarojen hyödyntämisestä turvatakseen väestönsä tai jonkin väestönosan ravitsemustarpeita vastaavan kalansaannin. Toinen ryhmä käsittää rantavaltiot, jotka eivät voi vaatia itselleen omaa talousvyöhykettä.

Artikloita 69 ja 70 ei 71 artiklan mukaisesti sovelleta silloin, kun kysymys on rantavaltiosta, jonka talous on ratkaisevasti riippuvainen valtion talousvyöhykkeen elollisten luonnonvarojen hyödyntämisestä.

72 artikla kieltää siirtämästä 69 ja 70 artiklan mukaisia oikeuksia suoraan tai epäsuorasti kolmansille valtioille tai niiden kansalaisille paitsi, jos asiasta on sovittu asianomaisten valtioiden kesken. Kielto ei 2 kappaleen mukaan kuitenkaan estä asianomaisia valtioita vastaanottamasta teknistä tai taloudellista apua 69 ja 70 artiklan mukaisten oikeuksiensa käytön helpottamiseksi edellyttäen, että tästä ei aiheudu mainittua oikeuksien siirtoa.

73 artiklan 1 kappale antaa rantavaltiolle oikeuden ryhtyä tarpeellisiin talousvyöhykkeen elollisten luonnonvarojen käyttöön liittyviin täytäntöönpanotoimiin yleissopimuksen määräysten mukaisesti hyväksyttyjen lakien ja määräysten noudattamisen varmistamiseksi. Tällaiset toimenpiteet voivat käsittää esimerkiksi alukseen nousemisen, tarkastusten ja pidätysten toimittamisen sekä oikeudellisiin toimiin ryhtymisen. Toisaalta vyöhykkeen muunlaista tutkimista ja hyödyntämistä koskevien tai rantavaltion muihin oikeuksiin tai lainkäyttövaltaan liittyvien säännösten täytäntöönpano tapahtuu muiden, niitä koskevien säännösten nojalla. Tämä koskee esimerkiksi merenkulkuun kohdistuvaa täytäntöönpanoa ainakin sikäli kuin kysymys ei olisi vyöhykkeellä oleviin elollisiin luonnonvaroihin kohdistuvasta rantavaltion täysivaltaisten oikeuksien käytöstä.

Mannerjalustan elottomien luonnonvarojen ja pohjalajien tutkimista ja hyödyntämistä koskevien lakien ja määräysten täytäntöönpano voidaan puolestaan yhtäältä toteuttaa jo sen nojalla, että rantavaltion tällaisiin luonnonvaroihin kohdistuvat täysivaltaiset oikeudet ovat yksinomaisia (77 artiklan 2 kappale), ja toisaalta yleisen tekosaariin, laitteisiin ja rakennelmiin kohdistuvan lainkäyttövallan perusteella (60 ja 80 artikla). Jälkimmäiset säännökset oikeuttavat myös energiantuotantoa ja muuta tällaisissa rakennelmissa mahdollisesti harjoitettavaa taloudellista toimintaa koskevien säännösten täytäntöönpanoon. Meriympäristön suojelua koskevien lakien ja määräysten täytäntöönpanosta on omat määräyksensä 214 ja 220 artiklassa. Meritieteellistä tutkimusta koskevat täytäntöönpanomääräykset ovat 253 artiklassa.

Rantavaltiolla on 111 artiklan mukaan oikeus välittömään takaa-ajoon, jos talousvyöhykettä tai mannerjalustaa koskevia lakeja ja määräyksiä on rikottu. Säännösten täytäntöönpano voi siten tapahtua myös talousvyöhykkeen tai mannerjalustan ulkopuolella, jos takaa-ajo-oikeuden ehdot täyttyvät.

2 kappaleen mukaan pidätetyt alukset ja niiden miehistö on vapautettava heti, kun kohtuullinen takuu tai muu vakuus on asetettu.

Kalastusmääräysten rikkomisesta ei 3 kappaleen mukaan voida rangaista vankeudella eikä muullakaan ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvalla rangaistuksella paitsi, jos asianomaiset valtiot ovat toisin sopineet. Lähtökohtana on pidettävä, ettei rajoitus koske 2 kappaleen mukaisesti toteutettua tutkintavankeutta. Sanamuoto viittaa toisaalta siihen, ettei vankeutta voida määrätä edes sakon muuntorangaistuksena.

Kalastuslain (286/82) rangaistussäännökset sisältävät vankeusrangaistuksen. Laki Euroopan yhteisön yhteisen kalastuspolitiikan täytäntöönpanosta (1139/94) sisältää lisäksi viittauksen kalastuslain rangaistussäännöksiin. Lakeja sovelletaan aluevesien ohella kalastusvyöhykkeellä.

Merioikeusyleissopimuksen 73 artiklan 3 kappaleen määräyksen on katsottava koskevan kalastuslakeja ja -määräyksiä myös kalastusvyöhykkeellä. Kalastuslain rangaistussäännösten muuttaminen on tämän vuoksi valmisteltavana.

Artiklan 4 kappaleen mukaan rantavaltion on ulkomaisten alusten pidättämisen yhteydessä välittömästi ilmoitettava lippuvaltiolle toimenpiteistään ja määräämistään rangaistuksista.

74 artiklaa vastakkain tai vierekkäin sijaitsevien valtioiden talousvyöhykkeiden välisen rajan määrittämisestä käsiteltiin merioikeuskonferenssissa yhdessä mannerjalustojen välisen rajan määrittämistä koskevan 83 artiklan kanssa ja ne ovat sisällöltään yhteneväiset.

Artiklan 1 kappaleen mukaan rajan määrittämisen tulee tapahtua sopimuksella Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön (SopS 1/56) 38 artiklan mukaisesti sovellettavan kansainvälisen oikeuden pohjalta. Rajanvedon tavoitteeksi asetetaan kohtuulliseen ratkaisuun pääseminen. Määräys ei täsmennä, mitä menetelmää rajan määrityksessä tulee käyttää, vaan viittaa yleisesti kansainvälisen oikeuden lähteisiin.

Mikäli sopimukseen ei päästä kohtuullisessa ajassa, osapuolten tulee 2 kappaleen mukaisesti turvautua XV osassa mainittuihin menettelyihin riidan ratkaisemiseksi. Valtiot voivat 298 artiklan 1 kappaleen a)-kohdan nojalla ilmoittaa, että 74 artikla jätetään sitovaan ratkaisuun johtavien riitojen ratkaisumenettelyjen ulkopuolelle. Tällöin riita pyritään tarvittaessa ratkaisemaan V liitteen 2 osaston mukaisessa pakollisessa sovittelumenettelyssä.

Siihen saakka kunnes sopimus on tehty, 3 kappale velvoittaa osapuolia keskinäisen ymmärryksen ja yhteistyön hengessä pyrkimään kaikin keinoin väliaikaisiin käytännön järjestelyihin ja pyrkimään tässä välivaiheessa olemaan vaarantamatta tai haittaamatta lopulliseen sopimukseen pääsyä. Tällaiset järjestelyt eivät vaikuta rajojen lopulliseen määräämiseen.

Kun asianomaisten valtioiden välillä on asiaa koskeva sopimus, on kysymys rajan määrittämisestä 4 kappaleen mukaan ratkaistava sen mukaisesti.

75 artiklan 1 kappaleen mukaan talousvyöhykkeen ulkorajat ja 74 artiklan mukaisesti vedetyt rajaviivat on merkittävä merikarttoihin, jotka ovat mittakaavaltaan riittävän suuria rajojen sijainnin havaitsemiseksi. Milloin tarkoituksenmukaista, rajaviivat voidaan korvata rajapisteiden maantieteelliset koordinaatit osoittavalla luettelolla, josta asianomaiset geodeettiset tiedot käyvät ilmi. 2 kappale velvoittaa rantavaltioita julkaisemaan kartat tai rajapisteiden maantieteelliset koordinaatit osoittavat luettelot ja tallettamaan niiden jäljennökset YK:n pääsihteerin huostaan.

VI OSA MANNERJALUSTA

Yleissopimuksen VI osa käsittelee mannerjalustaa. Kehitys kohti rantavaltion lainkäyttövallan laajentumista käsittämään myös sen aluemeren edustalla sijaitsevan merenpohjan alkoi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvaltojen presidentti Truman antoi vuonna 1945 mannerjalustan luonnonvaroja koskevan julistuksen. Sen mukaan Yhdysvaltojen hallitus piti Yhdysvaltojen edustalla olevaa aavan meren pohjaa ja sen sisustan luonnonvaroja Yhdysvaltojen lainkäyttövaltaan ja hallintaan kuuluvina.

Erityisesti öljyntuotanto aluemeren ulkopuolella edellytti mannerjalustaoikeuksien sääntelyä. Monet valtiot seurasivat Yhdysvaltojen esimerkkiä ja antoivat julistuksia oikeuksistaan mannerjalustalla ja myös vesialueilla, jotka sijaitsivat aluevesien rajojen ulkopuolella. Yhdysvaltojen tavoin useimmat maat vaativat kuitenkin vain mannerjalustaoikeuksia ja korostivat, ettei aavan meren perinteisiä vapauksia tulisi rajoittaa.

Valtiokäytäntö vahvisti pian rantavaltioiden yksinomaiset ja täysivaltaiset oikeudet mannerjalustansa luonnonvarojen tutkimiseen ja hyödyntämiseen. Mannerjalustaa voitiin pitää rantavaltion maa-alueen luonnollisena jatkeena ja sen luonnonvaroja osana rantavaltion maa-alueella sijaitsevia luonnonvaraesiintymiä.

Mannerjalustan ulkorajan määrittäminen osoittautui pitkään ongelmalliseksi. Vuoden 1958 mannermaajalustasopimuksessa (SopS 6―7/65) mannermaajalustalla (nyttemmin mannerjalusta) tarkoitetaan ''a) rannikon edustalla, mutta aluemeren ulkopuolella olevaa merenpohjaa sisustoineen 200 metrin syvyyteen asti, tai tätä rajaa kauemmaksikin, missä veden syvyys sallii tällaisten alueiden luonnonvarojen hyväksikäytön, ja b) saarien rannikoiden edustalla olevien vastaavien alueiden pohjaa sisustoineen.'' Määritelmä on puhtaasti oikeudellinen eikä ota huomioon rannikon edustalla sijaitsevan merenpohjan geologisia tai geomorfologisia olosuhteita. Määritelmä osoittautui myös pian epätyydyttäväksi, koska se ei osoittanut selvää ulkorajaa mannerjalustalle.

Merioikeusyleissopimukseen hyväksytyssä uudessa määritelmässä pyritään ottamaan huomioon sekä sellaisten valtioiden edut, joilla on vain kapea maantieteellinen mannerjalusta, että sellaisten valtioiden edut, joiden rannikon edustalla on laaja maantieteellinen mannerjalusta. Saavutettu kompromissi suosii kuitenkin erityisesti niitä rantavaltioita, joilla on laajat mannerjalustat. Yleissopimuksen mukaan mannerjalusta ulottuu aluemeren edustalla pääsääntöisesti 200 meripeninkulman päähän rannikon perusviivoista (eli mahdollisen talousvyöhykkeen ulkorajaan). Ns. maantieteellisen mannerreunuksen ulkoreuna muodostaa kuitenkin oikeudellisen mannerjalustan ulkorajan tapauksissa, joissa sopimuksen mukaisesti määritelty mannerreunus ulottuu 200 meripeninkulmaa kauemmaksi perusviivoista. Rantavaltio on toisaalta velvollinen suorittamaan 200 meripeninkulman rajan ylittävällä mannerjalustan osalla tapahtuvasta elottomien luonnonvarojen tuotannosta sopimuksessa määritellyn maksun jaettavaksi Kansainvälisen merenpohjajärjestön välityksellä toisille sopimusvaltioille, erityisesti köyhimmille kehitysmaille ja sisämaavaltioille.

Mannerjalustaa koskevat määräykset sisältyvät lähinnä yleissopimuksen VI osaan. Sopimuksen II liitteessä perustetaan myös mannerjalustan rajaamista käsittelevä toimikunta, joka antaa rantavaltioille suosituksia mannerjalustan ulkorajan määrittämisestä silloin, kun mannerreunus ulottuu yli 200 meripeninkulman päähän aluemeren perusviivoista.

Myös eräät muut sopimuskohdat koskevat mannerjalustaa. 208 artikla koskee rantavaltion velvollisuutta ehkäistä merenpohjatoiminnasta johtuvaa meriympäristön pilaantumista, ja 214 artiklassa säädetään tätä koskevien säännösten ja määräysten täytäntöönpanosta. 246 artikla antaa rantavaltiolle oikeuden määrätä mannerjalustallaan ja talousvyöhykkeellään tapahtuvasta meritieteellisestä tutkimuksesta. Mannerjalustaan sovelletaan myös eräitä riitojen ratkaisua koskevia erityissäännöksiä.

Rantavaltiolla on täysivaltaiset oikeudet mannerjalustan elottomien luonnonvarojen sekä sopimuksessa määriteltyjen pohjalajien tutkimukseen ja hyödyntämiseen. Mikäli rantavaltio on perustanut talousvyöhykkeen, sillä on myös sitä koskevien määräysten mukaan täysivaltaiset oikeudet vyöhykkeen elottomien luonnonvarojen tutkimukseen ja hyödyntämiseen. VI osan mukaiset määräykset koskevat kuitenkin merenpohjatoimintaa koko alueella aluemeren ulkorajalta mannerjalustan ulkorajalle riippumatta siitä, onko rantavaltio perustanut talousvyöhykkeen. Useat säännökset ovat yhteisiä talousvyöhykkeelle ja mannerjalustalle. Tekosaaria ja muita laitteita koskevat V osan määräykset (60 ja 80 artikla) soveltuvat myös mannerjalustaan. Samoin talousvyöhykkeiden ja mannerjalustan rajojen määrittämistä vastakkain tai vierekkäin sijaitsevien valtioiden välillä (74 ja 83 artikla) sekä kyseisten alueiden karttoja (75 ja 84 artikla) koskevat määräykset ovat yhteneväiset.

Rantavaltion täysivaltaiset oikeudet mannerjalustan luonnonvarojen tutkimiseen ja hyödyntämiseen ovat yksinoikeuksia. Toiset valtiot eivät voi esittää niihin, niiden hyödyntämiseen tai siitä saatavaan voittoon liittyviä vaatimuksia muutoin kuin 200 meripeninkulmaa kauemmaksi ulottuvan mannerjalustan osan hyödyntämisestä perittävien maksujen osalta. Rantavaltio voi vapaasti hyödyntää tai olla hyödyntämättä mannerjalustansa luonnonvaroja sikäli kuin ympäristönsuojelumääräykset tai muut kansainvälisen oikeuden säännöt eivät aseta toiminnalle rajoituksia.

Toisin kuin talousvyöhykeoikeudet, rantavaltion oikeudet mannerjalustaan eivät edellytä julistusta tai valtausta.

76 artikla sisältää mannerjalustan määritelmän.

Artiklan 1 kappaleen mukaan rantavaltion mannerjalusta käsittää sellaisten vedenalaisten alueiden merenpohjan ja sen sisustan, jotka ulottuvat rantavaltion aluemeren ulkopuolella sen maa-alueen luonnollisena jatkeena mannerreunuksen ulkoreunaan tai 200 meripeninkulman päähän perusviivoista, joista aluemeren leveys mitataan, jos mannerreunus ei ulotu näin kauas. Määritelmä perustuu kahteen kriteeriin, joista toinen on yksiselitteinen etäisyyskriteeri ja toinen geomorfologinen kriteeri (mannerreunuksen ulkoreuna), joka määritellään 3 kappaleessa. Mannerreunus koostuu sen mukaan kolmesta maantieteellisestä vyöhykkeestä: mannerjalustasta, mannerrinteestä ja mannernoususta, joita seuraa syvänmerenpohjan alue. Maantieteellinen mannerjalusta ulottuu 60 metristä yli 500 metrin syvyyteen, mannerrinne 1200―3500 metrin syvyyteen ja mannernousu 3500―5500 metrin syvyyteen.

Artiklan 4 kappale sisältää kaksi vaihtoehtoa mannerreunuksen ulkorajan määrittämiseksi. Kappaleen a)-kohdan i)-alakohdan mukaan mannerreunuksen ulkorajan uloimpien kiinteiden pisteiden määrityksessä otetaan huomioon mannernousun sedimenttikerroksen paksuus. Mannerreunus voi ulottua alueelle, jolla sedimenttikerroksen paksuus kiinteissä mannernousun pisteissä on vähintään yksi prosentti pisteen lyhimmästä etäisyydestä mannerrinteen alareunaan. Mikäli paksuus jollain nousun alueella on esimerkiksi 1 kilometri, ulkoraja voidaan ulottaa 100 kilometrin päähän mannerrinteen alareunasta. Kaavan etuna on, että se kytkee mannerjalustan laajuuden luonnollisiin geologisiin olosuhteisiin eikä veden syvyyteen tai hyödyntämismahdollisuuteen ja että se ottaa huomioon mannernousun leveyden ja paksuuden yleiset vaihtelut.

4 kappaleen a)-kohdan ii)-alakohdan vaihtoehto on puhdas etäisyyskriteeri. Ulkoraja voidaan sen mukaan vetää korkeintaan 60 meripeninkulman päähän mannerrinteen alareunasta. Valtiot valitsevat itse, kumpaa vaihtoehtoa ne soveltavat mannerreunuksen ulkorajan määrittämisessä.

Artiklan 5 kappale määrittää 4 kappaleen mukaisesti määritellyn mannerjalustan enimmäisleveyden. Enimmillään mannerjalustan ulkoraja saa ulottua joko 350 meripeninkulman päähän aluemeren perusviivoista tai 100 meripeninkulman päähän 2500 metrin syvyyskäyrästä, joka on 2500 metrin syvyisten kohtien kautta kulkeva viiva. Rantavaltio voi valita vaihtoehdoista sen, joka rajoittaa mannerjalusta-aluetta vähemmän.

Bengalinlahden eteläosaa koskee poikkeuksellisten geologisten olosuhteiden vuoksi erityissäännös, joka sisältyy merioikeuskonferenssin päätösasiakirjan II liitteeseen.

Artiklan 6 kappale sisältää poikkeussäännöksen, jonka mukaan mannerjalustan ulkoraja voi merenalaisten vuorijonojen ollessa kysymyksessä sijaita korkeintaan 350 meripeninkulman päässä perusviivoista.

Artiklan kappaleissa 7―9 on säännöksiä mannerjalustan ulkorajan määrittämisestä silloin, kun mannerjalusta ulottuu 200 meripeninkulmaa kauemmaksi. Tällöin rajan tulee noudattaa suoria viivoja, joiden pituus on enintään 60 meripeninkulmaa ja jotka kulkevat pituus- ja leveyspiirien mukaisin koordinaatein ilmoitettujen kiinteiden pisteiden kautta. Kysymykseen tulevien rantavaltioiden on toimitettava yleissopimuksen II liitteen mukaisesti perustettavalle mannerjalustan rajaamista käsittelevälle toimikunnalle tiedot mannerjalustallensa määrittelemistään ulkorajoista. Toimikunta esittää puolestaan rantavaltiolle rajoja koskevia suosituksia. Suositukset eivät sido rantavaltiota, mutta jos rantavaltio määrittää rajat suositusten pohjalta, rajat ovat lopulliset ja sitovat. Rantavaltion on talletettava YK:n pääsihteerin huostaan kartat ja asiaan liittyvät geodeettiset ja muut tiedot, joista mannerjalustan ulkorajat ilmenevät. Säännökset viittaavat siihen, että kerran määritettyjä rajoja ei voida enää myöhemmin muuttaa.

Liite II sisältää määräyksiä toimikunnan kokoonpanosta, rantavaltion toimikuntaa koskevista velvollisuuksista sekä niistä menettelytavoista, joita toimikunnan tulee noudattaa laatiessaan rantavaltiolle suosituksia sen mannerjalustan ulkorajoiksi. Toimikunnan tehtävänä on avustaa 76 artiklan monimutkaisten rajanmäärittämissääntöjen soveltamisessa ja ehkäistä rajanvetoon liittyviä konflikteja ja epävarmuutta.

Toimikunta koostuu II liitteen 2 artiklan mukaan 21 jäsenestä, jotka ovat geologian, geofysiikan tai hydrografian asiantuntijoita. Jäsenten tulee olla sellaisten valtioiden kansalaisia, jotka ovat yleissopimuksen sopimuspuolia. Ensimmäiset vaalit tulee artiklan mukaan pitää mahdollisimman pian ja viimeistään 18 kuukauden kuluttua yleissopimuksen voimaantulosta. Sopimusvaltiot päättivät kuitenkin 27.11.―1.12.1995 järjestetyssä kokouksessaan lykätä ensimmäiset vaalit maaliskuuhun 1997 alueellisesti mahdollisimman edustavan kokoonpanon turvaamiseksi. Jäseniksi valitaan ehdokkaat, jotka saavat kaksi kolmannesta sopimusvaltioiden läsnä olevien ja äänestävien edustajien äänistä. Toimikausi on viisi vuotta ja jäsenet voidaan valita uudelleen. Sopimusvaltio, joka on ehdottanut henkilöä toimikunnan jäseneksi, vastaa tämän kuluista hänen hoitaessaan tehtäviään toimikunnassa, ja rantavaltio, joka on pyytänyt toimikunnalta tieteellisiä ja teknisiä neuvoja, vastaa siitä aiheutuvista kuluista. YK:n pääsihteeri huolehtii sihteeristön asettamisesta toimikunnalle.

Toimikunnan tehtävät käyvät ilmi 3 artiklasta. Toimikunnan tulee käsitellä rantavaltion sille toimittamia tietoja ja muuta aineistoa mannerjalustan ulkorajoista alueilla, joilla rajat ulottuvat yli 200 meripeninkulman päähän, sekä tehdä suosituksia 76 artiklan ja Bengalinlahden aluetta koskevan yhteisymmärryksen mukaisesta rajanmäärityksestä. Sen tulee lisäksi pyydettäessä antaa rantavaltiolle tieteellisiä ja teknisiä neuvoja tämän valmistellessa tietoja esitettäväksi toimikunnalle.

4 artiklan mukaan rantavaltion, joka aikoo 76 artiklan mukaisesti ulottaa mannerjalustan ulkorajan yli 200 meripeninkulman päähän, on annettava toimikunnalle yksityiskohtaiset tiedot rajoista sekä toimenpiteen perusteluiksi tarkoitetut tieteelliset ja tekniset tiedot mahdollisimman pian ja viimeistään 10 vuoden kuluessa siitä, kun yleissopimus on tullut kyseisen valtion osalta voimaan.

Artiklat 5 ja 6 sisältävät sääntöjä toimikunnan työtavoista ja suosituksista. Suositukset eivät sido rantavaltioita, mutta 7 artiklan mukaisesti rantavaltiolla on velvollisuus määrätä mannerjalustan ulkorajat 76 artiklan 8 kappaleen ja asianmukaisten kansallisten menettelyjen mukaisesti. Jos rantavaltio ei hyväksy suositusta, sen tulee tehdä toimikunnalle kohtuullisessa ajassa muutettu tai uusi esitys (8 artikla).

9 artiklassa määrätään, että toimikunnan toiminta ei saa vaikuttaa kysymyksiin, jotka liittyvät vastakkain tai vierekkäin sijaitsevien valtioiden välisten rajojen määrittämiseen.

Yleissopimuksen 76 artiklan 10 kappaleessa todetaan, etteivät myöskään artiklan määräykset vaikuta mannerjalustan rajojen määräämiseen sellaisten vastakkain tai vierekkäin sijaitsevien valtioiden kesken, joilla on samaa mannerjalustaa koskevia vaatimuksia. Tästä määrätään 83 artiklassa.

77 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että rantavaltiolla on mannerjalustaan kohdistuvat täysivaltaiset oikeudet sen tutkimiseksi ja sen luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Vaikka mannerjalusta ei kuulu rantavaltion alueeseen, on selvää, että ilmaisu ''täysivaltaiset oikeudet'' kattaa kaikki ne oikeudet, jotka liittyvät mainittuihin päämääriin. Tähän kuuluu myös toimivalta soveltaa asiaan liittyviä määräyksiä ja rangaista määräysten rikkomisesta. Mannerjalustaoikeudet eivät kuitenkaan käsitä esimerkiksi mannerjalustalla olevia laivanhylkyjä ja niiden lastia.

Kysymyksessä ovat 2 kappaleen mukaan rantavaltion yksinoikeudet. Tämä tarkoittaa sitä, että muut kuin rantavaltio eivät voi harjoittaa mannerjalustan tutkimusta tai hyödyntämistä ilman sen suostumusta.

Artiklan 3 kappaleen mukaan rantavaltion oikeudet eivät ole riippuvaisia valtauksesta eivätkä nimenomaisesta julistuksesta vaan kuuluvat sille luonnostaan.

Oikeudet käsittävät kaikki elottomat luonnonvarat sekä ne elolliset organismit, jotka kuuluvat pohjalajeihin 4 kappaleen määritelmän mukaan. Taloudelliselta merkitykseltään tärkeimpiä ovat mineraalivaroihin, erityisesti öljyyn, kohdistuvat oikeudet.

Mannerjalustalla tehtävästä meritieteellisestä tutkimuksesta määrätään 246 artiklassa.

78 artiklan 1 kappaleen mukaan rantavaltion mannerjalustaoikeudet eivät vaikuta mannerjalustan yläpuolella sijaitsevien vesien tai näiden yläpuolella olevan ilmatilan oikeudelliseen asemaan.

Artiklan 2 kappaleessa edellytetään myös, että rantavaltion mannerjalustaoikeuksien käyttö ei saa aiheettomasti haitata merenkulkua tai heikentää yleissopimuksen mukaisia muiden valtioiden oikeuksia ja vapauksia.

79 artiklassa määrätään, että kaikilla valtioilla on oikeus laskea mannerjalustalle merenalaisia kaapeleita ja putkistoja artiklan määräysten mukaisesti. Tavallisimpia merenalaisia kaapeleita ovat telekaapelit, valokaapelit ja sähköä siirtävät korkeajännitekaapelit. Merenalaisia putkistoja käytetään useimmiten öljyn, kaasun tai veden kuljettamiseen.

Oikeutta rajoittavat 2―5 kappaleen määräykset. Artiklan 2 kappaleen mukaan rantavaltio ei saa estää merenalaisten kaapelien ja putkistojen laskemista tai ylläpitoa, lukuun ottamatta oikeuttaan ryhtyä kohtuullisiin toimenpiteisiin mannerjalustansa tutkimiseksi, sen luonnonvarojen hyödyntämiseksi ja putkiston aiheuttaman pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi. Kussakin tapauksessa on arvioitava erikseen, mitkä toimenpiteet voidaan katsoa kohtuullisiksi.

Artiklan 3 kappaleen mukaan mannerjalustalle laskettavien putkistojen kulkureitin määrittämiseen tarvitaan rantavaltion hyväksyminen. Kaapelien osalta sopimukseen ei sisälly vastaavaa säännöstä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan mikään yleissopimuksen VI osassa ei vaikuta rantavaltion oikeuteen asettaa ehtoja sen alueelle tai aluemerelle johtaville kaapeleille tai putkistoille eikä siihen lainkäyttövaltaan, joka rantavaltiolla on mannerjalustansa tutkimisen tai mannerjalustan luonnonvarojen hyödyntämisen tai valtion lainkäyttövaltaan kuuluvien tekosaarten, laitteiden ja rakennelmien toiminnan yhteydessä asennettavien tai käytettävien kaapelien tai putkistojen suhteen.

Artiklan 5 kappaleen mukaan kaikkien valtioiden, jotka laskevat kaapeleita tai putkistoja, on otettava asianmukaisesti huomioon jo paikoillaan olevat kaapelit tai putkistot. Erityisesti on huomattava, ettei tällaisten kaapeleiden ja putkistojen korjaamista saa vaikeuttaa.

Talousvyöhykettä koskeva 60 artikla koskee 80 artiklan mukaan soveltuvin osin myös mannerjalustaa. Määräyksellä on itsenäistä merkitystä tapauksissa, joissa rantavaltio ei ole perustanut talousvyöhykettä tai joissa mannerjalusta ulottuu talousvyöhykkeen ulkorajaa kauemmaksi. Koska rantavaltion toimivalta on näissä tapauksissa suppeampi kuin talousvyöhykkeellä, 60 artiklaa sovelletaan vastaavasti rajoitettuna. Yksinoikeus rakentaa laitteita ja rakennelmia ja antaa lupa rakentaa ja käyttää näitä sekä säännellä niiden rakentamista ja käyttöä rajoittuu tällöin niihin tarkoituksiin, jotka kuuluvat rantavaltion mannerjalustaoikeuksiin, eikä siten ole yhtä laaja kuin vastaava oikeus talousvyöhykkeellä. Tekosaarten osalta rantavaltion toimivalta on mannerjalustalla sama kuin talousvyöhykkeelläkin.

Rantavaltiolla on jo 77 artiklan nojalla yksinoikeus sellaisten porausten sallimiseen ja sääntelemiseen, joita tehdään mannerjalustalla sen tutkimiseksi ja sen luonnonvarojen hyödyntämiseksi. 81 artikla antaa rantavaltiolle vielä laajemmat oikeudet poraustoiminnan sääntelemiseen ulottamalla sen yksinoikeudet koskemaan kaikkea (esimerkiksi puhtaasti tieteellisiin tarkoituksiin tapahtuvaa) porausta mannerjalustalla.

82 artikla liittyy läheisesti mannerjalustan laajuutta koskevaan 76 artiklaan. Nämä kaksi artiklaa muodostavat kompromissin leveäjalustaisten rantavaltioiden ja niiden valtioiden välillä, jotka halusivat, että mannerjalustan raja vastaisi talousvyöhykerajaa.

Artiklan 1 kappaleessa määrätään rantavaltion velvollisuudesta suorittaa maksu tai muu vastaava korvaus (jäljempänä tuotantomaksu) siitä, että se hyödyntää mannerjalustan elottomia luonnonvaroja 200 meripeninkulmaa kauempana aluemeren perusviivasta. Velvollisuus koskee sekä kaikkien mineraalivarojen että muidenkin elottomien luonnonvaraesiintymien hyödyntämistä. Toisaalta artikla ei muutoin rajoita rantavaltion sopimuksen mukaisia oikeuksia mannerjalustallaan 200 meripeninkulman rajan ulkopuolella.

Artiklan 2 kappaleen mukaan rantavaltio on ensimmäisten viiden tuotantovuoden ajan vapaa maksuvelvollisuudesta. Tämän jälkeen maksu suoritetaan kaikesta kyseisellä alueella harjoitetusta tuotannosta. Kuudennesta kahdenteentoista vuoteen maksu nousee 1 %:n vuodessa siten, että kuudentena vuonna se on 1 % tuotantopaikasta saadun tuotannon arvosta tai määrästä ja kahdentenatoista vuotena 7 %. Tämän jälkeen maksu pysyy 7 %:n suuruisena.

Artiklan 3 kappaleessa vapautetaan maksusta kehitysmaat, jotka täyttävät tietyt ehdot. Jos kehitysmaa mannerjalustatuotannostaan huolimatta myös tuo maahan tiettyä mineraalia, se vapautetaan maksusta kyseisen esiintymän osalta. Vapautus koskee kuitenkin vain sellaisen mineraalin tuotantoa, jonka suhteen maa on nettotuoja. Kehitysmaita ei määritellä yleissopimuksessa, mutta käsite on ymmärrettävä YK:n vakiintuneiden kriteerien mukaisesti.

Artiklan 4 kappaleen mukaan tuotantomaksu maksetaan Kansainvälisen merenpohjajärjestön välityksellä. Maksut ja korvaukset eivät sisälly järjestön varoihin, vaan ne on pidettävä niistä erillään. Järjestö jakaa maksut ja korvaukset sopimusvaltioille. Jako tapahtuu kohtuullisiksi katsottavin perustein ja ottaen huomioon kehitysmaiden ja tällöin erityisesti vähiten kehittyneiden ja sisämaavaltioiden edut ja tarpeet.

83 artikla käsittelee vastakkain tai vierekkäin sijaitsevien mannerjalusta-alueiden rajaamista. Säännös on yhteneväinen talousvyöhykkeiden rajaamista koskevan 74 artiklan kanssa. Valtioiden välinen mannerjalustaraja määritetään 83 artiklan nojalla kohtuulliseen ratkaisuun pääsemiseksi sopimuksella Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön (SopS 1/56) 38 artiklan mukaisesti sovellettavan kansainvälisen oikeuden pohjalta. Määräys ei täsmennä, mitä menetelmää rajan määrityksessä tulee käyttää, vaan viittaa yleisesti kansainvälisen oikeuden lähteisiin.

Jos sopimukseen ei päästä kohtuullisessa ajassa asianomaisten valtioiden tulee 2 kappaleen mukaan turvautua yleissopimuksen riitojen ratkaisemista koskevassa XV osassa määrättyihin menettelyihin. Kunnes sopimukseen on päästy, 3 kappale velvoittaa valtiot pyrkimään väliaikaisiin käytännön järjestelyihin keskinäisen ymmärryksen ja yhteistyön hengessä. Nämä järjestelyt eivät kuitenkaan vaikuta rajojen lopulliseen määräämiseen.

Suomen mannerjalustarajat määräytyvät naapurivaltioiden kanssa tehtyjen sopimusten mukaisesti (SopS 20/66, 11/68, 7/73, 88/86, 32/92, 16/95 ja 39/95). Raja on vielä määrittämättä pieneltä osin Viron kanssa Bogskärin kalliosaarten alueella. Viron kanssa äskettäin käynnistyneissä merivyöhykeneuvotteluissa käsitellään tätäkin kysymystä.

84 artiklan 1 kappaleen mukaan mannerjalustan ulkorajat samoin kuin vastakkaisten tai vierekkäisten mannerjalusta-alueiden väliset rajat on merkittävä karttoihin tai ilmoitettava koordinaattiluetteloin. Artikla vastaa talousvyöhykettä koskevaa 75 artiklaa. 84 artiklan 2 kappale asettaa kuitenkin rantavaltiolle lisävaatimuksen, jonka mukaan mannerjalustan ulkorajan osoittavat kartat tai koordinaattiluettelot on talletettava myös Kansainvälisen merenpohjajärjestön pääsihteerin huostaan. Vaatimus perustuu siihen, että kansallisen lainkäyttövallan ulkoraja on samalla kansainvälisen merenpohja-alueen raja. Rantavaltion tulee julkaista kyseiset kartat tai koordinaattiluettelot.

85 artiklassa määrätään, että VI osan määräykset eivät vaikuta rantavaltion oikeuteen hyödyntää merenpohjan sisustaa rakentamalla sinne tunneleita. Tämä koskee muun muassa oikeutta kaivaa mantereelta käsin tunneleita, joiden tarkoituksena on kaivostoiminta merenpohjan alla. Määräys pohjautuu vuoden 1958 mannermaajalustasopimukseen. Sillä ei kuitenkaan liene erityistä käytännön merkitystä, koska rantavaltion mannerjalustaa koskevien täysivaltaisten oikeuksien voidaan jo 77 artiklan nojalla katsoa käsittävän myös merenpohjan hyödyntämisen tunnelia käyttäen.

VII OSA AAVA MERI

Aavaa merta koskeva VII osa seuraa pitkälti Genevessä vuonna 1958 tehdyn aavaa merta koskevan yleissopimuksen (SopS 6―7/65) määräyksiä, jotka ovat luonteeltaan tapaoikeudellisia. Uusia määräyksiä sisältyy kuitenkin 88 artiklaan, joka koskee aavan meren varaamista rauhanomaisiin tarkoituksiin, 108 artiklaan huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laittomasta kaupasta sekä luvattomia radiolähetyksiä aavalta mereltä koskevaan 109 artiklaan. Lippuvaltioiden velvoitteita on 94 artiklassa täsmennetty. Aavan meren ympäristönsuojelua koskevat määräykset, jotka pääosin sisältyvät XII osaan, ovat huomattavasti kattavampia kuin vastaavat säännökset vuoden 1958 yleissopimuksessa. Meritieteellisen tutkimuksen harjoittamista koskevat määräykset sisältyvät XIII osaan.

Merkittävä ero vuoden 1958 yleissopimukseen on myös se, että VII osa sisältää määräyksiä elollisten luonnonvarojen säilyttämisestä ja hoitamisesta (116―120 artikla). Vuoden 1958 järjestelyyn sisältyi sen sijaan erillinen aavan meren kalastusta ja elollisten luonnonvarojen säilyttämistä koskeva yleissopimus (SopS 6/69). Merioikeusyleissopimuksen kalastusta aavalla merellä koskevat määräykset liittyvät pitkälti kalakantojen säilyttämistä ja hoitamista talousvyöhykkeellä koskevaan säännöstöön. Keskeisenä erona on kuitenkin, että aavalla merellä vain lippuvaltiot voivat merioikeusyleissopimuksen mukaan valvoa asianomaisten määräysten noudattamista.

Talousvyöhykkeiden perustaminen on johtanut kasvaneeseen kilpailuun aavan meren luonnonvaroista ja sen seurauksena kalakantojen vähentymiseen ja jopa niiden häviämiseen. Merioikeusyleissopimuksen kalastusta aavalla merellä koskevat määräykset ovat yleisluonteisia. YK:n yleiskokous päättikin 22.12.1994 päätöslauselmallaan 47/192 kutsua koolle hajallaan olevia ja laajalti vaeltavia kalakantoja käsittelevän konferenssin, joka valmisteli ja hyväksyi 4.8.1995 sopimuksen hajallaan olevien ja laajalti vaeltavien kalakantojen säilyttämistä ja hoitoa koskevien YK:n merioikeusyleissopimuksen määräysten täytäntöönpanosta (Agreement for the Implementation of the Provisions of the United Nations Convention on the Law of the Sea of 10 December 1982 relating to the Conservation and Management of Straddling Fish Stocks and Highly Migratory Fish Stocks).

Vuoden 1995 sopimus velvoittaa rantavaltiot ja kalastusta aavalla merellä harjoittavat valtiot alueellisten järjestöjen tai järjestelyjen välityksellä tapahtuvaan yhteistyöhön kalakantojen säilyttämiseksi ja hyödyntämiseksi erityisesti kansalliseen lainkäyttövaltaan kuulumattomilla alueilla. Sopimus sisältää merkittävän poikkeuksen lippuvaltion määräämisoikeuteen aavalla merellä olevien alustensa suhteen, sillä sopimuksella annetaan myös alueellisen järjestön tai järjestelyn jäsenvaltiolle rajoitettu oikeus ryhtyä aavalla merellä toisen valtion lipun alla purjehtivaa alusta koskeviin tarkastus- ja muihin toimiin.

Merioikeusyleissopimuksen VII osa määrittää, missä meren osissa aavaa merta koskevia määräyksiä sovelletaan ja millä ehdoin aavan meren vapauksia voidaan harjoittaa. Yksittäisiä oikeuksia kuten oikeutta merenkulkuun ja ylilentoon voidaan harjoittaa myös talousvyöhykkeellä, mutta esimerkiksi kalastuksen vapaus koskee vain talousvyöhykkeen tai vastaavan kansallisen kalastuslainkäyttövallan piiriin kuuluvan alueen ulkopuolella olevia alueita 116―119 artiklassa olevien määräysten mukaisesti.

Aavan meren oikeusjärjestys perustuu aavan meren vapauden periaatteeseen sekä lippuvaltion lainkäyttövaltaan ja muiden valtioiden pidättymiseen esittämästä lainkäyttövaltaa koskevia vaatimuksia aavan meren alueella. Aavan meren vapaudet käsittävät oikeuden merenkulkuun ja ylilentoon, kalastukseen, merenalaisten kaapeleiden ja putkistojen laskemiseen, tekosaarten ja laitteiden rakentamiseen sekä meritieteelliseen tutkimukseen.

1 OSASTO YLEISET MÄÄRÄYKSET

86 artiklassa määritellään aavaa merta koskevien määräysten soveltamisala. Näitä määräyksiä sovelletaan kaikkiin niihin meren osiin, jotka eivät kuulu talousvyöhykkeeseen, aluemereen, valtion sisäisiin aluevesiin tai saaristovaltion saaristovesiin. Mikäli talousvyöhykettä tai saaristovesiä ei ole perustettu, aavaa merta koskevia määräyksiä sovelletaan aluemeren ulkopuolella oleviin meren osiin. Lisävyöhykkeen perustaminen ei vaikuta asianomaisten merialueiden asemaan aavana merenä. Myöskään mannerjalustalla tai kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitsevalla merenpohjalla sovellettava oikeusjärjestys ei vaikuta sen yläpuolella olevien vesien oikeudelliseen asemaan.

Talousvyöhykkeen osalta artikla sisältää tärkeän täsmennyksen. Sen mukaan artikla ei rajoita vapauksia, joita kaikilla valtioilla on talousvyöhykkeellä 58 artiklan mukaisesti. 58 artiklan mukaan lähes kaikki aavaa merta koskevat määräykset elollisista luonnonvaroista annettuja säännöksiä lukuun ottamatta soveltuvat myös talousvyöhykkeellä sikäli kuin ne eivät ole ristiriidassa talousvyöhykettä käsittelevän V osan kanssa. 86 artiklalla ei rajoiteta näitä vapauksia. Näin ollen, mitä edempänä sanotaan aavasta merestä, soveltuu kyseisiltä osin myös talousvyöhykkeeseen.

87 artiklassa esitetään perusperiaate, jonka mukaan aava meri on avoin kaikille valtioille. Aavan meren vapauksia määritetään artiklaan sisältyvässä luettelossa, joka ei kuitenkaan ole tyhjentävä. Vapauksia tulee soveltaa yleissopimuksen ja muiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaisesti.

Aavan meren vapauden ytimenä on yleinen, kaikkia aluksia ja ilma-aluksia koskeva oikeus kulkea aavalla merellä sekä sen yläpuolella olevassa ilmatilassa samoin kuin merenpinnan alla. Vapaus koskee myös sota-aluksia ja sukellusveneitä. Vapautta rajoittavat merenkulun ja ilmailun harjoittamista koskevat kansainväliset velvoitteet sekä esimerkiksi yleissopimuksen XII osan ympäristönsuojelua koskevat määräykset.

2 kappaleen mukaan kaikkien valtioiden yleisenä velvoitteena on ottaa aavan meren vapauksia käyttäessään asianmukaisesti huomioon muiden valtioiden edut niiden käyttäessä samoja vapauksia. Määräys ei anna millekään vapaudelle etusijaa. Yleissopimuksessa on kuitenkin yksittäisiä määräyksiä (kuten 60 artiklan 7 kappale ja 261 artikla), jotka sallivat merenkululle tietyin ehdoin etusijan verrattuna esimerkiksi vapauteen rakentaa tekosaaria ja harjoittaa meritieteellistä tutkimusta. Valtioiden on aavan meren vapauksia käyttäessään otettava lisäksi huomioon ne yleissopimuksen mukaiset oikeudet, jotka koskevat kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitsevalla merenpohjalla harjoitettavaa toimintaa.

88 artiklan mukaan aava meri varataan rauhanomaisiin tarkoituksiin. Yleissopimuksessa ei ole lähemmin määritelty, mitä ilmaisu ''rauhanomaisiin tarkoituksiin'' sisältää. Sen ei voida katsoa sulkevan kokonaan pois aavan meren käyttöä sotilaalliseen toimintaan; esimerkiksi merenkulun vapaus aavalla merellä koskee myös sota-aluksia. Ilmaisun tulkinnassa on kuitenkin otettava huomioon 301 artiklan yleinen määräys, jonka mukaan valtion on pidätyttävä toisen valtion alueelliseen koskemattomuuteen tai poliittiseen itsenäisyyteen kohdistuvan tai muutoin YK:n peruskirjan osoittamien kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastaisen väkivallan käytöstä tai sillä uhkaamisesta.

89 artikla sisältää perusperiaatteen siitä, etteivät valtiot voi pätevin perustein esittää minkään aavan meren osan kuuluvan täysivaltaisuutensa piiriin.

Jokaisella valtiolla on 87 artiklaan sisältyvää merenkulun vapautta täydentävän 90 artiklan mukaan oikeus harjoittaa merenkulkua aavalla merellä lippuaan käyttävillä aluksilla.

91 artikla velvoittaa valtion määräämään ehdot, joilla alukset saavat sen kansallisuuden ja joiden perusteella ne rekisteröidään sen alueella ja niillä on oikeus käyttää sen lippua. Artiklassa vahvistetaan, että aluksella on sen valtion kansallisuus, jonka lippua sillä on oikeus käyttää. Aavalla merellä harjoitettavan lainkäyttövallan tehokkuuden varmistamiseksi edellytetään lisäksi, että valtion ja sen lippua käyttävän aluksen välillä tulee olla todellinen yhteys.

Artiklan 2 kappale velvoittaa valtion lisäksi antamaan aluksille, joille se on myöntänyt oikeuden käyttää lippuaan, tätä osoittavat asiakirjat.

92 artiklan mukaan alukset saavat käyttää vain yhden valtion lippua. Valtion lipun käyttämisestä seuraa, että alus kuuluu aavalla merellä pääsääntöisesti kyseisen valtion yksinomaiseen lainkäyttövaltaan. Lainkäyttövallan yksinomaisuus on kuitenkin ehdotonta ainoastaan sota-alusten ja ei-kaupallisten valtion alusten osalta. Muita aluksia koskevat lukuisat yleissopimukseen (erityisesti 105 ja 107 artikla (merirosvous), 109 artiklan 4 kappale (luvattomat radiolähetykset), 110 artikla (tarkastusoikeus), 111 artikla (oikeus välittömään takaa-ajoon), 221 artikla (toimet merenkulkuonnettomuuksista johtuvan pilaantumisen ehkäisemiseksi)) sekä esimerkiksi turvallisuusneuvoston YK:n peruskirjan VII luvun nojalla asettamiin pakotteisiin perustuvat poikkeukset, joiden mukaan myös muut valtiot voivat käyttää alusten suhteen lainkäyttövaltaa. Muita kansainvälisiä sopimuksia, joihin tällaisia poikkeuksia sisältyy, ovat esimerkiksi väliintuloa öljynsaastuntaonnettomuuksissa aavalla merellä koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 62―63/76), huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa vastaan tehty YK:n yleissopimus (SopS 44/94) ja vuonna 1995 tehty sopimus hajallaan olevien ja laajalti vaeltavien kalakantojen säilyttämistä ja hoitoa koskevien YK:n merioikeusyleissopimuksen määräysten täytäntöönpanosta.

Alus, joka käyttää kahden tai useamman valtion lippua siten kuin sille sopii, ei voi vedota mihinkään näistä kansallisuuksista muihin valtioihin nähden, ja sitä voidaan pitää kansallisuudettomana aluksena. Tällainen alus ei nauti diplomaattista suojelua; mikään valtio ei voi esittää muille valtioille oikeudellisia vaatimuksia sen puolesta.

Alus ei saa vaihtaa lippua matkansa aikana tai käyntisatamassa, paitsi milloin sen omistussuhteissa tai rekisteröinnissä tapahtuu todellinen muutos. Säännöksen tarkoituksena on estää aluksia vaihtamasta lippua tilapäisesti lippuvaltion valvonnan välttämiseksi. Määräys asettaa myös epäsuorasti vaatimuksia niille ehdoille, joita lippuvaltion on asetettava alusten rekisteröimiselle.

93 artiklan tarkoituksena on varmistaa, että aikaisemmat artiklat eivät vaikuta niiden alusten asemaan, joita käytetään YK:n, sen erityisjärjestöjen ja Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) viralliseen toimintaan ja jotka käyttävät asianomaisen järjestön lippua. YK:n lippua käytetään pääasiassa rauhanturvaamisoperaatioissa ja silloinkin yleensä yhdessä operaatiosta vastaavan valtion lipun kanssa. Vastaavanlaisissa tilanteissa oletetaan, että lippuvaltio säilyttää lainkäyttövaltansa aluksen suhteen, mikäli muuta ei ole sovittu lippuvaltion ja asianomaisen kansainvälisen järjestön välillä.

94 artikla koskee lippuvaltion velvollisuuksia. Artiklan 1 kappaleessa esitetty pääsääntö velvoittaa jokaisen valtion käyttämään tehokkaasti lainkäyttö- ja valvontavaltaansa hallinnollisissa, teknisissä ja sosiaalisissa kysymyksissä sellaisiin aluksiin nähden, jotka käyttävät sen lippua. Artiklan tarkoituksena on erityisesti varmistaa merenkulun turvallisuus asettamalla vaatimuksia sekä alukselle että sen päällikölle, päällystölle ja miehistöllekin.

2 kappale velvoittaa jokaisen valtion pitämään alusrekisteriä, joka sisältää alusten nimet ja muut tiedot. Poikkeuksena ovat sellaiset alukset, joita yleisesti hyväksytyt kansainväliset määräykset eivät niiden pienen koon vuoksi koske. Poikkeussääntö vapauttaa rekisteröintivelvoitteesta esimerkiksi pienehköt veneet ja huvialukset. Alusrekisterin tulee sisältää riittävät tiedot aluksen tunnistamiseksi, mutta rekisteröintiehdot ja rekisteröintitapa ovat lippuvaltion päätettävissä.

Artiklan 3 kappaleessa lippuvaltiolle asetetaan velvoite ryhtyä sen lippua käyttävien alusten suhteen sellaisiin tarpeellisiin toimiin, joilla taataan turvallisuus merellä muun muassa alusten rakenteen, varusteiden ja merikelpoisuuden samoin kuin miehistön kokoonpanon ja työolojen osalta. Luettelo ei ole tyhjentävä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan pätevän katsastajan on katsastettava jokainen alus ennen sen rekisteröimistä ja tämän jälkeen sopivin väliajoin. Aluksella on myös oltava tarvittavat kartat ja merenkulkua koskevat julkaisut, varusteet ja kojeet. Lisäksi on varmistettava, että aluksen päälliköllä ja muulla miehistöllä on vaadittava pätevyys, että he tuntevat asianomaiset ihmishengen turvallisuutta merellä, yhteentörmäysten estämistä, meriympäristön pilaantumisen ehkäisemistä, vähentämistä ja valvontaa sekä radioyhteyksien ylläpitoa koskevat kansainväliset määräykset ja että he noudattavat niitä.

Ryhtyessään 3 ja 4 kappaleen edellyttämiin toimiin jokaisen valtion tulee noudattaa yleisesti hyväksyttyjä kansainvälisiä määräyksiä, menettelyjä ja käytäntöjä.

Artiklan 6 kappaleen mukaisesti valtio, jolla on perusteltua syytä uskoa, että johonkin alukseen nähden ei ole käytetty asianmukaista lainkäyttövaltaa tai valvontaa, voi ilmoittaa asiasta lippuvaltiolle. Saatuaan ilmoituksen lippuvaltion tulee tutkia asia ja ryhtyä tilanteen vaatimiin toimiin sen korjaamiseksi.

Artiklan 7 kappale velvoittaa lippuvaltion kaikissa tilanteissa tutkimaan aluksillaan sattuneet merionnettomuudet. Tutkintavelvollisuus on erityisesti silloin, jos toisen valtion kansalainen on menettänyt henkensä tai loukkaantunut vakavasti onnettomuudessa, jos toisen valtion alusta tai muuta omaisuutta on huomattavasti vahingoitettu tai jos on aiheutettu huomattava ympäristövahinko. Toisen valtion kanssa on tarvittaessa tehtävä tutkintayhteistyötä.

Suomessa käytössä olevat järjestelyt, joiden mukaan onnettomuus tutkitaan merilain (674/94) mukaisesti meriselitysmenettelyssä tai liikenneministeriön asettamassa tutkintatoimikunnassa taikka isoissa onnettomuuksissa suuronnettomuuksien tutkinnasta annetun lain (373/85) mukaisessa tutkintatoimikunnassa, täyttävät 7 kappaleen vaatimukset.

95 artiklan mukaan sota-alukset kuuluvat aavalla merellä yksinomaan lippuvaltion lainkäyttövaltaan. Sota-alukset liittyvät niin läheisesti valtioiden täysivaltaisuuteen, että toisen valtion sota-alukseen kohdistetut lainkäyttötoimet katsotaan rikkomukseksi lippuvaltion täysivaltaisuutta kohtaan. Koskemattomuussuoja koskee sekä toimeenpano- että tuomiovaltaa. Sen sijaan se ei merkitse sitä, että sota-alukset eivät olisi velvollisia noudattamaan esimerkiksi merenkulun turvallisuutta koskevia yleisiä sääntöjä, joskin niidenkin osalta usein sovelletaan poikkeusmääräyksiä.

96 artiklan mukaan myös muut valtion alukset, joita käytetään pelkästään ei-kaupallisiin tarkoituksiin, kuuluvat aavalla merellä yksinomaan lippuvaltion lainkäyttövaltaan. Tällaisia aluksia voivat poliisi- ja tullialusten sekä rannikkovartioalusten lisäksi olla esimerkiksi valtion sairaala-alukset, valtameritutkimusta tekevät kartoitusalukset, koulutusalukset ja ruoppausalukset. Sen sijaan valtion omistamat tai sen hallinnassa olevat kaupalliset alukset eivät yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaan kuulu koskemattomuuden piiriin.

97 artiklan 1 kappaleen mukaan rikosoikeudelliseen tai kurinpidolliseen menettelyyn aluksen päällikköä tai aluksen palveluksessa olevaa henkilöä vastaan yhteentörmäyksen tai muun aavalla merellä tapahtuneen merenkulkuonnettomuuden johdosta voivat ryhtyä vain lippuvaltion tai sen valtion viranomaiset, jonka kansalainen on kyseessä.

Käytännössä merkittävä muiden valtioiden kuin lippuvaltion rikosoikeudellista lainkäyttövaltaa rajoittava tekijä on 3 kappaleen määräys, jonka mukaan vain lippuvaltion viranomaiset saavat näissä tapauksissa määrätä aluksen pidätettäväksi. Määräys on otettava huomioon sovellettaessa merilain (674/94) 18 luvun 12 §:n 2 momenttia, jonka mukaan merenkulkulaitos voi määrätä meriselityksen annettavaksi, jos se katsoo ulkomaisen aluksen käytön yhteydessä sattuneen tapahtuman vaativan selvitystä meriturvallisuuden kannalta ja alus on Suomen satamassa.

Kurinpitoasiassa vain sillä valtiolla, joka on antanut kapteenikirjan, pätevyyskirjan tai lupatodistuksen, on 2 kappaleen mukaisesti oikeus asianmukaisen oikeuskäsittelyn jälkeen peruuttaa tällaiset todistukset ja luvat siinäkin tapauksessa, että todistuksen tai luvan haltija ei ole sen kansalainen.

98 artiklan 1 kappaleen mukaisesti jokaisen valtion on velvoitettava sen lippua käyttävän aluksen päällikkö antamaan apua jokaiselle henkilölle, joka tavataan merellä hukkumisvaarassa, ja rientämään mahdollisimman nopeasti pelastamaan hätään joutuneita. Päällikkö tulee myös velvoittaa antamaan yhteentörmäyksen tapahduttua apua toiselle alukselle, sen miehistölle ja matkustajille sekä, milloin se on mahdollista, ilmoittamaan toiselle alukselle oman aluksensa nimen, rekisteröintisataman ja lähimmän sataman, johon se aikoo poiketa. Päälliköllä on velvollisuus ryhtyä näihin toimenpiteisiin vain, jos se on mahdollista vaarantamatta vakavasti omaa alusta, sen miehistöä ja matkustajia.

Jokaisen rantavaltion tulee 2 kappaleen mukaisesti edistää riittävän ja tehokkaan etsintä- ja pelastuspalvelun perustamista, käyttöä ja ylläpitoa turvallisuuden takaamiseksi merellä ja ilmatilassa sekä, milloin olosuhteet niin vaativat, olla yhteistoiminnassa tämän tarkoituksen toteuttamiseksi ryhtymällä yhteistyöhön naapurivaltioiden kanssa.

Avunantovelvollisuuden voidaan 18 artiklan 2 kappaleen ja 58 artiklan 2 kappaleen nojalla katsoa koskevan muitakin merialueita kuin aavaa merta.

99 artikla velvoittaa jokaisen valtion ryhtymään tehokkaisiin toimiin estääkseen ja rangaistakseen orjien kuljetuksen aluksissa, joilla on oikeus käyttää sen lippua, sekä estääkseen lippunsa laittoman käytön tähän tarkoitukseen. Orja, joka pakenee johonkin alukseen, on sen lipusta riippumatta tämän johdosta vapaa.

Vastaavia määräyksiä on useissa erityissopimuksissa kuten vuonna 1890 Brysselissä tehdyssä yleissopimuskirjassa orjakaupan tukahduttamiseksi (Acte g‚n‚ral pour amener la suppression de la traite des esclaves), orjuutta koskevassa sopimuksessa ja sen muutospöytäkirjassa (SopS 27/27, 8/54) sekä sopimukseen tehdyssä orjuuden, orjakaupan ja orjuuteen verrattavien järjestelmien ja käytännön tukahduttamista koskevassa lisäsopimuksessa (SopS 17/59). Nämä sopimukset eivät kuitenkaan myönnä merioikeusyleissopimuksen 110 artiklan 1 kappaleen b)-kohdan mukaista oikeutta alukseen nousemiseen tapauksissa, joissa epäillään, että alus harjoittaa orjakauppaa.

Rikoslain 25 luvun (578/95) 3 §:n 1 momentin 3)-kohdan mukaan orjien kuljettaminen tai kaupankäynti orjilla on tuomittava ihmisryöstönä, jos teko kokonaisuutena arvostellen on törkeä. Myös 16 luvun 19 § voi tulla sovellettavaksi.

Artiklat 100―107 liittyvät merirosvouden estämiseen. 100 artiklan mukaisesti kaikkien valtioiden on mahdollisimman laajalti toimittava yhteistyössä merirosvouden estämiseksi. Yhteistoimintavelvollisuus koskee aavaa merta ja kaikkia muita valtioiden lainkäyttövallan ulkopuolella olevia alueita ja kattaa merirosvouden sen kansainvälisessä merkityksessä. Siitä mahdollisesti poikkeavat kansallisen oikeuden määritelmät ovat merkityksettömiä sekä yhteistoimintavelvollisuuden että muidenkin merirosvoutta koskevien kansainvälisten velvoitteiden kannalta.

101 artikla sisältää merirosvouden kansainvälisen määritelmän. Siitä käy ilmi, että merirosvoutta voidaan harjoittaa joko miehistön tai matkustajien toimesta sekä yksityisestä aluksesta että ilma-aluksesta käsin ja että merirosvous voi kohdistua sekä alukseen tai ilma-alukseen itseensä tai näissä oleviin henkilöihin ja omaisuuteen. Merirosvouden ei tarvitse käsittää ryöstöä, vaan merirosvoutta on myös laiton väkivallan teko tai vapaudenriisto, joka on tehty yksityistä etua silmällä pitäen. Muunlaisia väkivallantekoja käsitellään vuonna 1988 tehdyssä yleissopimuksessa merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen kieltämisestä (Convention for the Suppression of Unlawful Acts against the Safety of Maritime Navigation). Teko voi tapahtua aavalla merellä tai alueella, johon minkään valtion lainkäyttövalta ei ulotu.

Myös vapaaehtoinen osallistuminen merirosvoaluksen tai ilmarosvoaluksen toimintaan samoin kuin sellaiseen osallistumiseen tai toimintaan yllyttäminen tai tahallinen avunanto katsotaan artiklassa tarkoitetuksi merirosvoudeksi.

Jos sota-aluksen, valtion aluksen tai valtion ilma-aluksen miehistö on noussut kapinaan, rinnastetaan 102 artiklassa sen tekemät merirosvoteot yksityisen aluksen tai ilma-aluksen suorittamiin vastaaviin tekoihin.

103 artikla sisältää merirosvoaluksen ja ilmarosvoaluksen edellä sanottua vastaavan määritelmän. Määritelmä kattaa sekä alukset ja ilma-alukset, joita on jo käytetty merirosvoukseen, että alukset ja ilma-alukset, joita niistä määräävien henkilöiden tarkoituksena on käyttää tähän tarkoitukseen.

Alus tai ilma-alus voi 104 artiklan mukaan säilyttää kansallisuutensa, vaikka siitä on tullut merirosvoalus. Kansallisuuden säilyminen tai menetys määräytyy lippu- tai rekisteröintivaltion lain mukaan.

105 artiklan mukaan jokainen valtio voi ottaa haltuunsa merirosvoaluksen tai ilmarosvoaluksen tai sellaisen merirosvoudella vallatun aluksen tai ilma-aluksen, joka on merirosvojen valvonnassa, pidättää asianomaiset henkilöt ja takavarikoida aluksessa olevan omaisuuden. Oikeutta voidaan soveltaa vain aavalla merellä ja muilla valtioiden lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitsevilla alueilla. 58 artiklan perusteella se soveltunee myös talousvyöhykkeeseen. Haltuunoton toimittaneen valtion tuomioistuin määrää kansallisen lain perusteella rangaistusseuraamuksista samoin kuin aluksesta ja takavarikoidusta omaisuudesta sekä niistä toimenpiteistä, joihin tulee ryhtyä alukseen, ilma-alukseen tai omaisuuteen nähden hyvässä uskossa olevan kolmannen osapuolen oikeuksien huomioon ottamiseksi.

Jos merirosvoudesta epäillyn aluksen tai ilma-aluksen haltuunotto on tapahtunut ilman riittäviä perusteita, haltuunoton suorittanut valtio on 106 artiklan mukaisesti vastuussa haltuunotosta aiheutuneesta menetyksestä ja vahingosta lippu- tai rekisteröintivaltiolle.

107 artiklan mukaan vain sota-alukset, sotilasilma-alukset tai muut alukset tai ilma-alukset, jotka ovat selvästi tunnistettavissa valtion tehtävissä oleviksi ja niihin valtuutetuiksi, voivat ryhtyä pidätystoimiin merirosvouden johdosta. Sanottuja muita aluksia ei määritellä lähemmin, mutta ilmaisun voidaan katsoa tässä yhteydessä tarkoittavan sellaisia aluksia ja ilma-aluksia, joilla on oikeus lainkäyttötoimiin, kuten poliisi- ja tullialuksia ja rannikkovartioaluksia, ja jotka eivät kuulu jo sota-aluksen määritelmän piiriin.

108 artiklan 1 kappale velvoittaa kaikki valtiot toimimaan yhteistyössä estääkseen aavalla merellä harjoitettavan kansainvälisten sopimusten vastaisen huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laittoman kaupan. Tarkempia määräyksiä asiasta on vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksessa ja sen muuttamista koskevassa pöytäkirjassa (SopS 43/65, 23/67, 42/75, 35/80, 65/81 ja 69/86), psykotrooppia aineita koskevassa yleissopimuksessa (SopS 60/76, 50/79, 63/80 ja 70/86) sekä huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa vastaan tehdyssä YK:n yleissopimuksessa (SopS 44/94) ja 31.1.1995 tehdyssä tämän yleissopimuksen 17 artiklan täytäntöönpanoa koskevassa Euroopan neuvoston sopimuksessa meritse tapahtuvasta laittomasta kaupasta (Agreement on Illicit Traffic by Sea, Implementing Article 17 of the United Nations Convention against Illicit Traffic in Narcotics Drugs and Psychotrophic Substances). Näiden yleissopimusten määritelmillä on merkitystä myös 108 artiklaa tulkittaessa.

Valtio, jolla on pätevää aihetta uskoa, että sen lippua käyttävä alus käy laitonta kauppaa huumausaineilla tai psykotrooppisilla aineilla voi 2 kappaleen mukaisesti pyytää muita valtioita yhteistoimintaan kaupankäynnin lopettamiseksi.

109 artiklan 1 kappale velvoittaa kaikki valtiot toimimaan yhteistyössä aavalta mereltä tapahtuvien luvattomien radiolähetysten lopettamiseksi. Luvattomat radiolähetykset määritellään 2 kappaleessa sellaisten radio- tai televisiolähetysten lähettämiseksi aavalla merellä olevasta aluksesta tai laitoksesta, jotka on tarkoitettu yleisesti vastaanotettaviksi kansainvälisten määräysten vastaisesti ja jotka eivät ole hätäkutsujen lähettämistä.

Luvattomia radiolähetyksiä lähettänyttä henkilöä voidaan 3 kappaleen mukaisesti syyttää paitsi aluksen lippuvaltion tuomioistuimessa tai sen valtion tuomioistuimessa, jossa kyseinen laitos on rekisteröity, myös sen valtion tuomioistuimessa, jonka kansalainen henkilö on, ja minkä hyvänsä sellaisen valtion tuomioistuimessa, jossa lähetys on vastaanotettavissa tai jossa lähetys häiritsee luvallista radioyhteyttä.

Vastaavat oikeuspaikkasäännökset sisältyvät Suomen osalta lakiin aavalla merellä tapahtuvan yleisradiotoiminnan rankaisemisesta (400/62).

Artiklan 3 kappaleen perusteella toimivaltainen valtio voi pidättää aavalla merellä henkilön tai aluksen, joka lähettää luvattomia radiolähetyksiä, ja takavarikoida lähettimen. Tällaisia pakkokeinoja tulee harjoittaa 110 artiklan mukaisten tarkastusoikeutta koskevien säännösten mukaisesti.

Kuten aikaisemmin on todettu, lippuvaltion yksinomaisen lainkäyttövallan perusteella yleensä vain se itse voi pysäyttää aluksensa aavalla merellä. Paitsi erillisen sopimuksen nojalla sota-alus voi kuitenkin 110 artiklan mukaisesti tarkastaa ulkomaisen aluksen aavalla merellä, kun on pätevää aihetta epäillä, että alus harjoittaa merirosvoutta tai orjakauppaa, tai että se lähettää luvattomia radiolähetyksiä ja sota-aluksen lippuvaltiolla on 109 artiklan mukainen toimivalta, tai että alus on vailla kansallisuutta tai tosiasiassa samaa kansallisuutta kuin sota-alus. Tarkastusoikeus ei koske oikeudellista koskemattomuutta nauttivia ulkomaisia aluksia.

Artiklan 2 kappaleesta ilmenee, että tarkastusoikeus sisältää sekä alukseen pääsyn että itse tarkastuksen. Sota-alus saa tarkastaa, onko aluksella oikeus siihen lippuun, jota se käyttää. Alus voi lähettää upseerin komennossa olevan veneen epäillyn aluksen luo asiakirjojen tarkastusta varten, ja mikäli epäilykset jatkuvat tämän tarkastuksen jälkeen, tarkastusta voidaan jatkaa aluksessa. Tarkastus on suoritettava mahdollisimman suurella harkinnalla.

3 kappale velvoittaa korvaamaan kaikki tarkastuksesta aiheutuvat menetykset ja vahingot, jos epäilyt osoittautuvat aiheettomiksi ja alus, johon on noustu, ei ole tehnyt mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut tarkastukseen. Korvausvelvollisuuden syntyminen ei riipu siitä, oliko tarkastukseen ryhdyttäessä katsottava olleen perusteltua aihetta alusta koskeville epäilyille.

Tarkastuksen voi 4 ja 5 kappaleen mukaisesti suorittaa myös sotilasilma-alus ja muu asianmukaisesti valtuutettu alus tai ilma-alus, joka on selvästi tunnistettavissa valtion tehtävissä olevaksi.

111 artiklassa määrätään oikeudesta ''välittömään takaa-ajoon''. Rantavaltiolla on 1 kappaleen mukaisesti oikeus ryhtyä välittömään takaa-ajoon silloin, kun sen toimivaltaisella viranomaisella on pätevät syyt epäillä ulkomaisen aluksen rikkoneen valtion lakeja ja määräyksiä. Takaa-ajoon on ryhdyttävä, kun kyseinen alus on takaa-ajavan valtion sisäisillä aluevesillä, saaristovesillä, aluemerellä tai lisävyöhykkeellä. Jos alus on lisävyöhykkeellä, edellytetään lisäksi, että rikkomus on kohdistunut niihin oikeuksiin, joiden suojelemiseksi lisävyöhyke on perustettu. 2 kappaleen mukaisesti oikeutta välittömään takaa-ajoon sovelletaan vastaavasti myös, jos ulkomainen alus on talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla rikkonut niillä yleissopimuksen mukaisesti sovellettavia rantavaltion lakeja. Oikeus välittömään takaa-ajoon sisältää oikeuden pysäyttää ja tarvittaessa pidättää alus sekä viedä se satamaan tarkempia tutkimuksia varten.

Takaa-ajo voidaan 4 kappaleen mukaisesti aloittaa vasta, kun pysähtymistä tarkoittava näkö- tai äänimerkki on annettu sellaisen etäisyyden päästä, että vieraan aluksen on ollut mahdollista nähdä tai kuulla se. Pysähtymiskäskyn antavan aluksen tai ilma-aluksen on siten oltava epäillyn aluksen lähettyvillä, mutta sen ei tarvitse olla sillä vyöhykkeellä, jolla rikkomus on tapahtunut.

Välittömän takaa-ajon on oltava keskeytymätöntä. Mikäli takaa-ajo keskeytyy, sitä ei voida jatkaa. Takaa-ajoa voi kuitenkin jatkaa muu kuin sen aloittanut alus tai ilma-alus ilman, että takaa-ajon katsotaan keskeytyneen. Takaa-ajo voi tapahtua toisten valtioiden talousvyöhykkeellä, mutta se on 3 kappaleen mukaisesti lopetettava heti, kun takaa-ajettu alus saapuu oman maansa tai kolmannen valtion aluemerelle.

Välittömään takaa-ajoon voivat 5 kappaleen mukaisesti ryhtyä ainoastaan sota-alukset tai sotilasilma-alukset tai muut alukset tai ilma-alukset, jotka ovat selvästi tunnistettavissa valtion tehtävissä oleviksi ja niihin valtuutetuiksi. Artiklan 6 kappaleen b)-kohta sisältää erityismääräyksiä ilma-alusten harjoittamasta välittömästä takaa-ajosta.

Jos alus on pysäytetty tai pidätetty aluemeren ulkopuolella olosuhteissa, jotka eivät oikeuta välittömään takaa-ajoon, sille on 8 kappaleen mukaisesti korvattava kaikki tästä mahdollisesti aiheutuneet vahingot ja menetykset.

112 artikla täsmentää 87 artiklan 1 kappaleen c)-kohtaa määräämällä, että jokaisella valtiolla on oikeus laskea merenalaisia kaapeleita ja putkistoja mannerjalustan ulkopuolella olevalle aavan meren pohjalle. Kaapeleita ja putkistoja laskettaessa on asianmukaisesti otettava huomioon jo paikoillaan olevat kaapelit ja putkistot, eikä mahdollisuutta niiden korjaamiseen saa vaikeuttaa.

113 artikla velvoittaa jokaisen valtion laatimaan tarpeelliset lait ja määräykset, joilla määrätään rangaistavaksi sellainen aavalla merellä olevan merenalaisen kaapelin, putken tai suurjännitekaapelin tahallinen tai tuottamuksellinen katkaiseminen tai vahingoittaminen, johon sen lippua käyttävä alus tai sen lainkäyttövaltaan kuuluva henkilö on syyllistynyt. Myös teon, jolla on aiottu aiheuttaa tai josta todennäköisesti aiheutuu tällainen katkeaminen tai vahingoittuminen tulee olla rangaistava. Määräyksiä ei kuitenkaan sovelleta henkilöihin, jotka ryhdyttyään ensin kaikkiin tarpeellisiin varotoimiin katkeamisen tai vahingoittumisen estämiseksi ovat aiheuttaneet sen laillisessa tarkoituksessa henkensä tai aluksensa pelastamiseksi.

Suomen rikoslakia sovelletaan Suomen kansalaisen ja Suomessa pysyvästi asuvan ulkomaalaisen tekemään rikokseen myös silloin, kun rikos on tehty Suomen ulkopuolella, sekä sellaiseen ulkomaalaisenkin tekemään rikokseen, joka on tehty suomalaisessa aluksessa tai alueella, jossa minkään valtion laki ei ole voimassa.

Kaapelin tai putken tahallinen katkaiseminen tai vahingoittaminen on rangaistavaa rikoslain 35 luvun (769/90) mukaisena vahingontekorikoksena ja viestintäkaapelin katkaiseminen myös rikoslain 38 luvun (769/90) mukaisena tietoliikenteen häirintänä sekä mahdollisesti myös rikoslain 34 luvun (578/95) 1 §:n mukaisena tuhotyönä. Tuottamuksellinen kaapelin tai muun sellaisen merenalaisen johdon katkaiseminen tai vahingoittaminen on rangaistavaa eräiden vedenalaisten johtojen suojelemisesta annetun lain (145/65) 2 §:n nojalla.

Merilain 20 luvun 2 §:n hyvän merimiestaidon laiminlyöntiä koskevan määräyksen mukaan aluksessa meriturvallisuuden kannalta olennaisen merkityksellistä tehtävää suorittavaa henkilöä on rangaistava, jos hän laiminlyö, mitä hyvänä merimiehenä on hänen velvollisuutenaan merionnettomuuden estämiseksi. Säännös soveltunee myös sellaisiin tekoihin, joista todennäköisesti seuraa merenalaisen kaapelin tai putken tahallinen tai tuottamuksellinen katkaiseminen tai vahingoittaminen.

113 artiklaan sisältyvä maininta myös sellaisten tekojen rangaistavuudesta, joilla on aiottu aiheuttaa merenalaisen kaapelin tai putken katkeaminen tai vahingoittuminen, viittaa tahallisen vahingoittamisen yritykseen. Vahingonteon tai tietoliikenteen häirinnän yritystä ei Suomen lainsäädännössä ole määrätty rangaistavaksi. Myöskään eräiden vedenalaisten johtojen suojelemisesta annetun lain tarkoittaman rikoksen yritys ei ole rangaistava. Tällainen menettely saattaa kuitenkin olla vastoin hyvän merimiestaidon vaatimuksia merionnettomuuksien estämiseksi.

114 artikla velvoittaa jokaisen valtion laatimaan tarpeelliset lait ja määräykset siitä, että niiden lainkäyttövaltaan kuuluvien henkilöiden, jotka omistavat aavan meren pohjalla kulkevan kaapelin tai putken, tulee vastata korjauskuluista, jos kyseiset henkilöt aiheuttavat toisen kaapelin tai putken katkeamisen tai vahingoittumisen laskiessaan tai korjatessaan omaa kaapeliaan tai putkijohtoaan. 79 artiklan 5 kappaleen mukaisesti jo paikoillaan olevat kaapelit ja putket on tällöin otettava asianmukaisesti huomioon. Korvausvastuuta ei muodostu, jos asiaankuuluvaa varovaisuutta on noudatettu.

Vastaavasta korvausvelvollisuudesta on säädetty eräiden vedenalaisten johtojen suojelemisesta annetun lain (145/65) 3 §:ssä.

115 artikla velvoittaa edelleen jokaisen valtion laatimaan tarpeelliset lait ja määräykset, jotta laivanomistajat, jotka voivat todistaa, että he ovat menettäneet ankkurin, verkon tai muun kalastusvälineen välttääkseen vahingoittamasta merenalaista kaapelia tai putkea, saavat korvauksen kaapelin tai putken omistajalta. Edellytyksenä on, että laivanomistaja on edeltäkäsin ryhtynyt kaikkiin kohtuullisiin varotoimiin.

Vastaavasta korvausvelvollisuudesta on säädetty eräiden vedenalaisten johtojen suojelemisesta annetun lain (145/65) 4 §:ssä.

2 OSASTO AAVAN MEREN ELOLLISTEN LUONNONVAROJEN SÄILYTTÄMINEN JA HOITO

116 artikla täsmentää 87 artiklan 1 kappaleen e)-kohtaa sallimalla tietyin rajoituksin kaikille valtioille oikeuden antaa kansalaistensa kalastaa aavalla merellä. Kalastusoikeutta harjoitettaessa on otettava huomioon artiklassa olevat määräykset, joissa lähdetään siitä, että elollisten luonnonvarojen säilyttämisen ja hoidon kannalta meri on yhtenäinen kokonaisuus, vaikka merioikeus jakaakin sen erilaisiin lainkäyttöalueisiin. Erityisesti tämä koskee tiettyjen kalakantojen vaeltamista talousvyöhykkeen ja aavan meren välillä.

Artiklan a)-kohdan mukaan on kalastusoikeutta harjoitettaessa otettava huomioon valtion sopimusvelvoitteet. Artiklan b)-kohdan mukaisesti on lisäksi otettava huomioon rantavaltioiden oikeudet, velvollisuudet ja edut, joista määrätään muun muassa 63 artiklan 2 kappaleessa ja 64―67 artiklassa. Lisäksi kalastusta on harjoitettava 117―120 artiklan määräysten mukaisesti.

117 artikla velvoittaa valtioita ryhtymään joko yksin tai yhteistyössä muiden valtioiden kanssa tarpeellisiin kansalaisiaan koskeviin toimiin aavan meren elollisten luonnonvarojen säilyttämiseksi.

118 artiklan mukaan valtioiden tulee toimia yhteistyössä aavan meren alueiden elollisten luonnonvarojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi. Artikla vastaa periaatetta, jonka esimerkiksi YK:n Kansainvälinen tuomioistuin totesi vuonna 1974 Ison-Britannian ja Saksan liittotasavallan sekä Islannin välisessä kalastuskiistassa. Sen mukaan kansainvälinen merioikeus edellyttää valtioiden velvollisuutta ottaa asianmukaisesti huomioon toistensa oikeudet ja tarpeet luonnonvarojen säilyttämiseksi kaikkien parhaaksi (ICJ Reports 1974 s. 31 ja 200).

Valtioiden, joiden kansalaiset hyödyntävät samoja tai saman alueen erilaisia luonnonvaroja, tulee neuvotella keskenään tarpeellisista toimista luonnonvarojen säilyttämiseksi.

Valtioiden on myös tarpeen mukaan toimittava yhteistyössä alueellisten tai alueen osaa koskevien kalastusjärjestöjen perustamiseksi elollisten luonnonvarojen säilyttämistä silmällä pitäen.

119 artiklassa määritellään tarkemmin, mitä tarkoitusta varten valtioiden on ryhdyttävä toimiin luonnonvarojen säilyttämiseksi ja mitä niiden on tällöin otettava huomioon. Artikla tulee lukea yhdessä 117 ja 118 artiklan kanssa. Artiklan 1 ja 2 kappaleet ovat lähes samanlaiset kuin 61 artiklan 3, 4 ja 5 kappaleet rantavaltion toimista talousvyöhykkeellä. Koska kalastuksen sääntelyn tavoitteet ja perusteet ovat samat molemmilla alueilla, on mahdollista ryhtyä koordinoituihin toimiin.

Artikla velvoittaa valtiot sallittua saalista määrittäessään ja muista elollisten luonnonvarojen säilyttämistä koskevista toimista määrätessään noudattamaan 1 kappaleen a)- ja b)-kohdassa mainittuja perusteita. Toimien tarkoituksena on pitää hyödynnettävät kannat sen suuruisina tai palauttaa ne sellaisiksi, että ne pystyvät antamaan suurimman mahdollisen tuoton, jonka ympäristölliset ja taloudelliset seikat sallivat. Lisäksi on otettava huomioon kalastustavat, kantojen keskinäinen riippuvuus sekä yleisesti suositetut kansainväliset vähimmäisvaatimukset. Valtioiden on myös otettava huomioon vaikutukset hyödynnettäviin lajeihin liittyviin tai niistä riippuvaisiin lajeihin, jotta nämä voidaan säilyttää sen suuruisina tai palauttaa sellaisiksi, että niiden lisääntyminen ei vakavasti vaarannu. Toimien tulee perustua parhaaseen mahdolliseen valtioiden saatavissa olevaan tietoon.

Kaikkien asianomaisten valtioiden tulee 2 kappaleen mukaisesti antaa ja vaihtaa säännöllisesti käytettävissään olevia kalakantojen säilyttämistä koskevia tietoja toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen välityksellä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan säilyttämistoimissa ja niiden toteuttamisessa ei saa syrjiä minkään valtion kalastajia.

120 artiklan mukaan 65 artiklaa sovelletaan merinisäkkäiden säilyttämiseen ja hoitoon myös aavalla merellä. Määräys koskee pääasiallisesti valaita ja delfiinejä, koska useimpien muiden merinisäkkäiden esiintymisalueet sijoittuvat yleensä talousvyöhykkeen rajojen sisäpuolelle.

VIII OSA SAARIA KOSKEVATMÄÄRÄYKSET

121 artiklan 1 kappale määrittelee saaren luonnon muodostamaksi veden ympäröimäksi maa-alueeksi, joka on vedenpinnan yläpuolella nousuveden aikana. Tämä määritelmä vastaa aluemerta ja lisävyöhykettä koskevan vuoden 1958 yleissopimuksen (SopS 6―7/65) 10 artiklan 1 kappaletta. Saarilla voi olla aluemeri, lisävyöhyke, talousvyöhyke ja mannerjalusta kuten maa-alueillakin. Uutta vuoden 1958 sopimukseen verrattuna on kuitenkin artiklan 3 kappale, jonka mukaan sellaisilla luodoilla, jotka eivät sovellu ihmisasutukseen tai oman taloudellisen toiminnan harjoittamiseen, ei voi olla talousvyöhykettä eikä mannerjalustaa.

IX OSA SULJETUT TAI PUOLI-SULJETUT MERIALUEET

Yleissopimuksen IX osa koskee maantieteellisesti ''suljettuja'' merialueita, joista ei sisältynyt erityisiä säännöksiä vuoden 1958 merioikeusyleissopimuksiin. Tarkoituksena oli ottaa alueiden käytön sääntelyssä huomioon niiden erityispiirteet ja -tarpeet. Yleissopimuksen määräykset jäivät kuitenkin tältä osin yleisluontoisiksi.

122 artiklassa määritellään suljetut ja puolisuljetut merialueet, joilla tarkoitetaan toisaalta sellaisia useamman valtion ympäröimiä merialueita, joita yhdistää vain kapeikko muihin merialueisiin, ja toisaalta sellaisia rajattuja merialueita, jotka muodostuvat joko kokonaan tai pääasiassa kahden tai useamman rantavaltion aluemerestä ja talousvyöhykkeestä. Ensiksi mainituilla tarkoitetaan esimerkiksi Itämerta ja Välimerta, jälkimmäisillä esimerkiksi Pohjanmerta.

123 artiklan mukaan suljettujen tai puolisuljettujen merialueiden rantavaltioiden tulee toimia yhteistyössä käyttäessään yleissopimuksen mukaisia oikeuksiaan ja täyttäessään sen mukaisia velvollisuuksiaan. Valtioita kehotetaan ryhtymään joko suoraan tai alueellisten järjestöjen välityksellä yhteistyöhön elollisten luonnonvarojen käytön, meriympäristön suojelun ja tieteellisen tutkimuksen koordinoimiseksi sekä, milloin tarkoituksenmukaista, kutsumaan muita asiasta kiinnostuneita valtioita tai kansainvälisiä järjestöjä yhteistyöhön artiklan määräysten edistämiseksi.

X OSA SISÄMAAVALTIOIDEN OIKEUS PÄÄSTÄ MERELLE JA POIS MERELTÄ SEKÄ KAUTTAKULUN VAPAUS

Vuonna 1958 tehdyn aavaa merta koskevan yleissopimuksen (SopS 6―7/65) 3 artiklan mukaan sisämaavaltioilla tulee olla vapaa pääsy merelle. Kauttakulun toteuttamisesta tulee sisämaavaltioiden ja kauttakulkuvaltioiden kuitenkin erikseen sopia. Merioikeusyleissopimuksen X osassa sisämaavaltioille taataan nimenomainen oikeus päästä merelle ja takaisin, jotta ne voisivat käyttää muita yleissopimuksen mukaisia oikeuksiaan. Kauttakulun toteuttamisesta tulee kuitenkin edelleen sopia kauttakulkuvaltioiden kanssa. Maailman valtioista yli 40 on sisämaavaltioita.

Myös yleissopimuksen muissa osissa (erityisesti 69―71, 160, 161, 254, 266, 269 ja 272 artikla) käsitellään sisämaavaltioiden tai muiden maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden oikeuksia. Monet artikloista edellyttävät huomion kiinnittämistä tällaisten valtioiden erityisiin tarpeisiin. 70 artiklan 2 kappale määrittelee talousvyöhykettä koskevan V osan osalta maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevan valtion sellaiseksi, joka ei voi vaatia omaa talousvyöhykettä tai jonka maantieteellisestä sijainnista johtuu, että se on riippuvainen alueella sijaitsevien muiden valtioiden talousvyöhykkeiden elollisten luonnonvarojen hyödyntämisestä.

124 artiklassa määritellään sisämaavaltioksi valtio, jolla ei ole merenrantaa ja kauttakulkuvaltioksi joko rantavaltio tai muu valtio, joka sijaitsee sisämaavaltion ja meren välissä ja jonka alueen läpi kauttakulku tapahtuu.

125 artikla sisältää määräyksiä sisämaavaltion ja kauttakulkuvaltion oikeuksista ja velvollisuuksista. Sisämaavaltioilla on oikeus päästä merelle ja mereltä pois voidakseen käyttää yleissopimuksen mukaisia oikeuksiaan, joihin sisältyvät muun muassa aavan meren vapauteen ja ihmiskunnan yhteiseen perintöön liittyvät oikeudet. Kauttakulun ehdoista on sovittava sisämaavaltion ja kauttakulkuvaltion välillä.

126 artiklassa määrätään, ettei sisämaavaltioiden erityiseen maantieteelliseen asemaan perustuvia oikeuksia ja helpotuksia säänteleviin yleissopimuksen määräyksiin tai erityissopimuksiin sovelleta suosituimmuuslauseketta.

127 artiklassa säännellään tulli- ja verokysymyksiä.

128 ja 129 artiklan mukaan voidaan kauttakulkuliikenteen helpottamiseksi sopia tullittomista alueista tai muista tullausjärjestelyistä kauttakulkuvaltioiden tulo- ja lähtösatamissa sekä yhteistyöstä kulkuvälineiden rakentamiseksi ja parantamiseksi. 130―132 artiklassa käsitellään toimia kauttakulkuliikenteen viivytysten tai muiden teknistä laatua olevien vaikeuksien välttämiseksi ja poistamiseksi, määrätään alusten yhtäläisestä kohtelusta satamissa sekä annetaan asianomaisille valtioille vapaus sopia paremmista kauttakulkumahdollisuuksista kuin mitä yleissopimuksessa määrätään.

XI OSA MERENPOHJA-ALUE

Tekniikan kehitys johti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina siihen, että valtiot kiinnostuivat yhä kauempana rannikosta sijaitsevan merenpohjan luonnonvarojen hyödyntämisestä. Aluksi kiinnostus kohdistui mannerjalustaan mutta ulottui sittemmin sen ulkopuolella sijaitsevaan syvänmerenpohjaan.

Vuonna 1967 Maltan YK-suurlähettiläs Arvid Pardo esitti YK:n yleiskokouksessa syvänmerenpohjan ja sen luonnonvarojen määrittelemistä ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi (''common heritage of mankind''). Ajatus sai laajaa kannatusta, ja vuonna 1970 YK:n yleiskokous hyväksyi periaatejulistuksen (päätöslauselma 2749 (XXV) 17.12.1970), jonka mukaan kansallisen lainkäyttövallan ja kansallisten luonnonvarojen ulkopuolella sijaitseva merenpohja sisustoineen on ihmiskunnan yhteistä perintöä. Tämän perusteella YK:n III merioikeuskonferenssi (1973―1982) laati syvänmerenpohjaa ja sen kansainvälistä hallintojärjestelmää koskevan säännöstön, joka sisältyy yleissopimuksen XI osaan sekä III ja IV liitteeseen.

Syvänmerenpohjaa koskeva säännöstö kattaa kansalliseen lainkäyttövaltaan kuulumattoman merenpohjan osan. Tätä osaa merenpohjasta ja sen sisustaa kutsutaan merenpohja-alueeksi. Merenpohja-alueen ja kansalliseen lainkäyttövaltaan kuuluvan mannerjalustan välinen raja määrätään rantavaltioiden toimesta yleissopimuksen VI osaan sisältyvien tarkempien määräysten ja mannerjalustan rajaamista käsittelevän toimikunnan suositusten mukaisesti.

Merenpohja-alueen luonnonvaroja hallinnoi erityinen kansainvälinen elin, Kansainvälinen merenpohjajärjestö (jäljempänä ''merenpohjajärjestö''), joka on yleissopimuksella perustettu tätä tarkoitusta varten. Järjestö voi myöntää oikeuksia merenpohja-alueen luonnonvarojen tutkimista ja hyödyntämistä varten ja voi itsekin osallistua tähän toimintaan tarkoitusta varten perustetun merenpohjajärjestön yrityksen kautta. Järjestön vastuulla on muun muassa laatia sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja merenpohja-alueen luonnonvarojen tutkimista ja hyödyntämistä varten sekä valvoa, että yleissopimuksen määräyksiä samoin kuin järjestön sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja noudatatetaan.

Yleissopimuksen XI osassa sekä III ja IV liitteessä määrätään merenpohjajärjestön ja sen yrityksen organisaatiosta, tehtävistä ja valtuuksista sekä niiden sopimusvaltioiden oikeuksista ja velvoitteista, joiden valtionyritykset ja yksityiset yritykset ja yksityishenkilöt osallistuvat merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan. Lisäksi edellytetään, että erimielisyyksien ratkaisemista varten perustetaan erityinen riitojenratkaisuelin, Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevä jaosto. Tällä elimellä on tuomiovalta merenpohja-alueen toimintaan liittyvissä riidoissa.

Yleissopimuksen XI osassa ja III ja IV liitteessä esitetyn säännöstön muotoutumiseen III merioikeuskonferenssissa vaikuttivat sellaiset kansainvälisen ''suunnitelmatalouden'' periaatteet, joita johtavien teollisuusmaiden oli vaikea hyväksyä. Yhdysvaltojen samoin kuin Ison-Britannian ja Saksan liittotasavallan jätettyä allekirjoittamatta yleissopimuksen sen XI osaan liittyvien ongelmien vuoksi, säännöstön toimeenpano vaikeutui huomattavasti. Vaikka yli sata valtiota allekirjoitti yleissopimuksen jo vuonna 1982, ratifiointeja kertyi hitaasti. Ensimmäisten 60 ratifioijan joukossa oli vain yksi teollisuusmaa (Islanti). Myöskään yleissopimuksen yhteydessä hyväksytyllä erillisellä päätöslauselmalla perustettu Kansainvälisen merenpohjajärjestön ja Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen perustamista valmisteleva toimikunta (1982―1994), jonka työhön Iso-Britannia ja Saksa osallistuivat tarkkailijoina, ei kyennyt löytämään ratkaisua lukkiutuneeseen tilanteeseen. Toimikunnalla ei myöskään ollut valtuuksia poiketa yleissopimuksen määräyksistä merenpohjahallintoa koskevia suosituksia laatiessaan.

Myös kehitysmaat alkoivat suhtautua epäröiden yleissopimuksen ratifiointiin. Vähäisin syy tähän ei ollut se, että ne pelkäsivät joutuvansa kantamaan perustettavien elinten toiminnasta aiheutuvat kustannukset yksin ilman teollisuusmaiden tukea. Samanaikaisesti kaikkien osapuolten mielenkiinto merenpohjan hyödyntämistoimintaa kohtaan väheni sen kaupallisten näkymien heiketessä. Vasta Itä-Euroopan suunnitelmatalouksien romahtaminen ja markkinamyönteisen ajattelutavan voimistuminen kehitysmaaryhmässä loivat vuosikymmenen vaihteessa edellytykset merenpohjahallinnon uudelleenarvioimiselle. Sitä joudutti myös yleissopimuksen voimaantulon edellytyksenä olleen 60. ratifioinnin (tai sopimukseen liittymisen) lähestyminen.

Yleissopimuksen tulevaisuutta uhkaavan vakavan tilanteen vuoksi YK:n pääsihteeri aloitti vuonna 1990 epäviralliset konsultaatiot yleissopimuksen syvänmerenpohjan oikeudellista asemaa koskevasta säännöstöstä, aluksi sopimusjärjestelyn kannalta keskeisimpien valtioiden kanssa. Myös Yhdysvallat, joka ei ollut lähettänyt tarkkailijaa valmistelutoimikuntaan, tuli nyt mukaan neuvotteluihin, jotka 1992 avattiin kaikille asiasta kiinnostuneille. Myös Suomi otti osaa neuvottelukierrokseen, jonka aikana kokoonnuttiin kaikkiaan yhdeksän kertaa.

Neuvotteluprosessin aikana, 16.11.1993, Guyana talletti YK:n pääsihteerin huostaan yleissopimuksen 60. ratifioimiskirjan. Guyanan ratifioinnin jälkeen tiedettiin, että yleissopimus tulisi voimaan 16.11.1994, mikä lisäsi paineita teollisuusmaiden ratifioinnin mahdollistavan kompromissin aikaansaamiseksi. Samalla oli otettava huomioon yleissopimuksen jo ratifioineiden valtioiden edut. Lopputuloksen kannalta oli ratkaisevaa, että Yhdysvallat osallistui neuvotteluihin presidentti Clintonin toimikauden alettua aktiivisemmin kuin aikaisemmin. Yleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvä sopimus (jäljempänä ''soveltamissopimus'') valmistui keväällä 1994, ja se hyväksyttiin YK:n 48. yleiskokouksen jatkoistunnossa 28.7.1994. Soveltamissopimuksen puolesta äänesti 121 maata, joiden joukossa olivat muun muassa EU:n jäsenvaltiot sekä Pohjoismaat. Mikään valtio ei äänestänyt soveltamissopimuksen hyväksymistä vastaan, mutta seitsemän valtiota jätti äänestämättä, niiden joukossa Venäjä. Kyseiset valtiot ilmaisivat yleiskeskustelussa pahoittelunsa sen johdosta, etteivät ne voineet tukea soveltamissopimuksen hyväksymistä sen ''epätäydellisyyden'' vuoksi. Venäjä on kuitenkin myöhemmin allekirjoittanut soveltamissopimuksen.

Suomi allekirjoitti soveltamissopimuksen ratifiointivaraumin, kun se avattiin allekirjoitettavaksi 29.7.1994. Tilaisuudessa soveltamissopimuksen allekirjoitti kaikkiaan 41 valtiota, joista 22 oli teollisuusmaita, mukaan luettuna Yhdysvallat ja kaikki EU:n jäsenvaltiot, sekä komission edustaja EY:n puolesta.

Soveltamissopimuksen teksti muodostaa sekä käytännönläheisempään ja markkinamyönteisempään säännöstöön pyrkineiden teollisuusmaiden että yleissopimuksen määräyksistä periaatteellisesti kiinnipitävien kehitysmaiden hyväksyttävissä olleen kompromissin. Ihmiskunnan yhteisen perinnön periaate on edelleen järjestelmän lähtökohtana. Kompromissin löytymisen kannalta ratkaisevaa oli markkinatalouden yleismaailmallinen vahvistuminen. Syvänmerenpohjan luonnonvarojen tuotannollisen hyödyntämisen ei myöskään odoteta tulevan teknisesti ja taloudellisesti mahdolliseksi muutamaan kymmeneen vuoteen, minkä lisäksi se tuskin muodostuu niin kannattavaksi kuin vuonna 1982 oletettiin.

Saavutetun kompromissin tarkoituksena oli varmistaa, että myös teollisuusmaat, erityisesti Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksa, ratifioisivat yleissopimuksen tai liittyisivät siihen. Saksa onkin jo liittynyt yleissopimukseen.

Myös Suomen näkökulmasta on ratkaisevaa, että yleissopimus ja soveltamissopimus ratifioidaan mahdollisimman laajamittaisesti. Vain tällä tavoin voidaan varmistaa merten eri käyttötapoja koskeva yhtenäinen oikeusjärjestys.

Yleissopimus ja soveltamissopimus muodostavat kokonaisuuden siten, että yleissopimuksen ratifioiminen tai siihen liittyminen merkitsee soveltamissopimuksen 4 artiklan mukaan automaattisesti oikeudellista sitoutumista myös soveltamissopimukseen. Liittyminen ainoastaan soveltamissopimukseen ei myöskään ole mahdollista.

Soveltamissopimus on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen on yleisiä määräyksiä sopimukseen sitoutumisesta sisältävä menettelytapaosa ja toinen liiteosa, jonka sisältö koskee yleissopimuksen XI osan soveltamista.

Menettelytapoja käsittelevässä osassa otetaan huomioon sekä yleissopimuksen jo ratifioineiden valtioiden että muiden valtioiden tarpeet samoin kuin se, että ratifiointiin tarvittava aika on joissakin maissa huomattavan pitkä. Samalla on pyritty varmistamaan se, että kaikki valtiot soveltaisivat yleissopimuksen XI osaa alusta alkaen samalla tavalla. Soveltamissopimus antaa sen vuoksi mahdollisuuden sitoutua sopimukseen eri tavoilla. Soveltamissopimus tulee voimaan, kun 40 valtiota on ratifioinut sen tai liittynyt siihen edellyttäen, että näiden joukossa on sopimuksessa lähemmin määritelty määrä teollisuusmaita.

Soveltamissopimus sisältää lisäksi määräyksen sen väliaikaisesta soveltamisesta. Valtiolle syntyy sopimuksen 7 artiklan mukaan velvoite soveltamissopimuksen väliaikaiseen soveltamiseen, jos se on äänestänyt sopimuksen hyväksymisen puolesta tai allekirjoittaa sen, eikä samanaikaisesti kirjallisesti ilmoita YK:n pääsihteerille, ettei se sovella sopimusta väliaikaisesti. Määräys väliaikaisesta soveltamisesta on sisällytetty soveltamissopimukseen yhtäältä siksi, että sopimus on olennainen osa yleissopimusta ja sitä tulee siten voida soveltaa yleissopimuksen voimaantulosta lähtien, ja toisaalta sen vuoksi, että etenkin teollisuusmaille on haluttu antaa mahdollisuus osallistua merenpohjajärjestön toimintaan väliaikaiselta pohjalta siihen liittyvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen, kunnes ne ovat saaneet vietyä loppuun yleissopimuksen ratifiointia koskevat menettelynsä. Soveltamissopimusta voidaan soveltaa väliaikaisesti enintään 4 vuotta yleissopimuksen voimaantulosta 16.11.1994 lukien eli 16.11.1998 asti. Suomi osallistuu soveltamissopimuksen väliaikaiseen soveltamiseen.

EY on yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen allekirjoittanut kansainvälinen järjestö, joka on yleissopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä jättänyt sopimuksen IX liitteen mukaisen ilmoituksen jäsenvaltioidensa sille siirtämästä toimivallasta tietyissä yleissopimuksen käsittelemissä asioissa. EY voi soveltamissopimuksen 3 ja 8 artiklan mukaan samoin perustein liittyä myös siihen niissä asioissa, joissa sillä on toimivalta ja jotka ovat erityisen tärkeitä raaka-aineiden (mineraalien) tuotantoon ja markkinointiin liittyvien XI osan kauppapoliittisten määräysten kannalta.

Soveltamissopimuksen vaikutusta yleissopimuksen XI osan määräysten samoin kuin III ja IV liitteen soveltamiseen käsitellään artiklakohtaisten perustelujen yhteydessä.

1 OSASTO YLEISET MÄÄRÄYKSET

133 artikla sisältää XI osalle keskeisten ''luonnonvarojen'' ja ''mineraalien'' käsitteiden määritelmät.

XI osan (ja sittemmin myös soveltamissopimuksen) soveltamisalue rajoitetaan 134 artiklassa maantieteellisesti koskemaan merenpohja-aluetta, joka 1 artiklan mukaisesti tarkoittaa kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitsevaa merenpohjaa sisustoineen. Kansallisen lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitseva merenpohja-alue rajautuu rantavaltioiden mannerjalustojen ulkorajoihin. Rantavaltiot määrittelevät nämä rajat itse yleissopimuksen määräysten ja mannerjalustan rajaamista käsittelevän toimikunnan antamien suositusten mukaisesti.

135 artiklassa soveltamisalueen määritelmää täsmennetään siten, että XI osan määräykset samoin kuin niiden perusteella myönnetyt tai harjoitetut oikeudet eivät vaikuta merenpohja-alueen yläpuolella olevien vesien tai ilmatilan oikeudelliseen asemaan. Näiden luonnonvarat eivät siten kuulu ihmiskunnan yhteiseen perintöön, eikä tällä käsitteellä ole vaikutusta näiden vesien ja ilmatilan oikeudelliseen asemaan.

Yleissopimuksen mukaan Kansainvälinen merenpohjajärjestö sen enempää kuin valtiotkaan eivät voi käyttää täysivaltaisia oikeuksia kansainvälisen merenpohja-alueen yläpuolisilla merialueilla tai ilmatilassa.

2 OSASTO MERENPOHJA-ALUETTA SÄÄTELEVÄT PERIAATTEET

136 artiklan mukaan merenpohja-alue luonnonvaroineen on ihmiskunnan yhteistä perintöä.

137 artiklassa todetaan, että merenpohja-alue ei ole kenenkään vallattavissa. Myös kaikki oikeudet merenpohjan luonnonvaroihin kuuluvat koko ihmiskunnalle, jonka puolesta merenpohjajärjestö toimii. Mikään valtio ei saa vaatia tai harjoittaa täysivaltaisuutta tai täysivaltaisia oikeuksia merenpohja-alueen minkään osan tai sen luonnonvarojen suhteen, eikä mikään valtio, luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö saa ottaa haltuunsa merenpohja-alueen mitään osaa.

Omistusoikeus merenpohja-alueelta nostettuihin mineraaleihin voidaan sen sijaan siirtää, ja valtiot sekä luonnolliset ja oikeushenkilöt voivat harjoittaa niitä koskevaa toimintaa edellyttäen, että se tapahtuu yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen määräysten mukaisesti.

Merenpohjajärjestö on velvollinen toimimaan koko ihmiskunnan puolesta, ja mineraalien nostamisen merenpohja-alueelta tulee tapahtua järjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti.

Sopimusvaltioiden toiminta merenpohja-aluetta koskevissa asioissa ei ole vapaata, vaan niiden on 138 artiklan mukaan noudatettava kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja otettava huomioon merenpohjajärjestön oikeus säännellä ja valvoa alueella harjoitettavaa toimintaa.

139 artiklassa velvoitetaan sopimusvaltiot huolehtimaan siitä, että myös niiden valtionyhtiöt tai niiden kansallisuutta olevat tai niiden tai niiden kansalaisten tehokkaasti valvomat luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt toimivat XI osan mukaisesti harjoittaessaan toimintaa merenpohja-alueella. Sama velvoite koskee myös kansainvälisiä järjestöjä niiden toiminnassa merenpohja-alueella.

Sopimusvaltiot ja kansainväliset järjestöt velvoitetaan (muut kansainvälisen oikeuden säännöt huomioon ottaen) vastaamaan vahingosta, joka aiheutuu siitä, että sopimusvaltio tai kansainvälinen järjestö laiminlyö XI osan mukaiset velvoitteensa. Merenpohjajärjestö on kuitenkin yleissopimuksen III liitteen 22 artiklan mukaisesti vastuussa kaikista vahingoista, jotka ovat aiheutuneet siitä, että se on valtuuksiaan käyttäessään ja tehtäviään hoitaessaan menetellyt virheellisesti. Sopimusvaltiot tai kansainväliset järjestöt, jotka toimivat yhdessä, ovat solidaarisessa korvausvastuussa.

Luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön takaajana toimiva valtio ei ole vastuussa niiden aiheuttamasta vahingosta, mikäli valtio on ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin ja asianmukaisiin toimiin sen varmistamiseksi, että toiminnassa noudatetaan XI osan määräyksiä. Valtiolla on kuitenkin tällöin 153 artiklan 4 kappaleen mukainen velvollisuus auttaa merenpohjajärjestöä varmistamaan, että määräyksiä noudatetaan.

Kansainvälisissä järjestöissä jäseninä olevien sopimusvaltioiden tulee ryhtyä asianmukaisiin toimiin sen varmistamiseksi, että järjestöt täyttävät velvollisuutensa tämän artiklan mukaisesti.

140 artiklassa velvoitetaan merenpohjajärjestö ja sopimusvaltiot harjoittamaan toimintaa merenpohja-alueella koko ihmiskunnan hyödyksi ja jakamaan alueella harjoitettavasta toiminnasta mahdollisesti saavutettava rahallinen tai muu taloudellinen hyöty kohtuudenmukaisesti. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota kehitysmaiden sekä sellaisten kansojen etuihin ja tarpeisiin, jotka eivät vielä ole saavuttaneet täyttä itsenäisyyttä tai muunlaista itsehallintoa. Soveltamissopimus asettaa rajoituksia tämän määräyksen soveltamiselle.

141 artiklassa määrätään, että kaikki valtiot saavat erotuksetta käyttää merenpohja-aluetta yleissopimuksen puitteissa. Edelleen määrätään, että aluetta saa käyttää yksinomaan rauhanomaisiin tarkoituksiin. Määräys on muotoiltu yleisesti, eikä sitä ole tarkennettu muualla sopimuksessa. Se ei sulje pois merenpohja-alueen sotilaallista käyttöä muihin kuin hyökkäysluontoisiin tarkoituksiin. Asiasta keskusteltiin YK:n III merioikeuskonferenssissa, mutta yksityiskohtaisemmasta käsittelystä ei päästy yksimielisyyteen. Sen sijaan esimerkiksi vuonna 1971 ydinaseiden sekä muiden joukkotuhoaseiden merenpohjaan ja sen sisustaan asettamisen kieltämiseksi tehty sopimus (SopS 18/72) koskee muun muassa syvänmerenpohjaa.

Kun merenpohja-alueella esiintyvät luonnonvarat ulottuvat myös jonkin rantavaltion mannerjalustalle, tulee kyseisen rantavaltion oikeudet ja lailliset edut ottaa huomioon luonnonvarojen käyttöön tähtäävässä toiminnassa. Sille, jolla on merenpohja-alueella tällaista toimintaa, asetetaan 142 artiklassa velvollisuus neuvotella sen valtion kanssa, jonka lainkäyttövallan piiriin luonnonvarat ulottuvat. Rantavaltion mannerjalustalla sijaitsevien luonnonvarojen hyödyntäminen vaatii tämän valtion etukäteissuostumuksen.

XI osan ja soveltamissopimuksen määräyksistä ja niiden mukaisesti myönnettävistä tai käytettävistä oikeuksista riippumatta rantavaltiolla on oikeus ryhtyä XII osan meriympäristön suojelua ja säilyttämista koskevien määräysten mukaisiin toimiin suojellakseen aluettaan pilaantumiselta, sen uhalta tai muulta vaaralta.

143 artiklassa korostetaan, että meritieteellistä tutkimusta voidaan merenpohja-alueella harjoittaa yksinomaan rauhanomaisiin tarkoituksiin ja koko ihmiskunnan hyödyksi. Tutkimuksessa on lisäksi noudatettava meritieteellistä tutkimusta koskevia yleissopimuksen XIII osan määräyksiä.

Kaikilla valtioilla ja toimivaltaisilla kansainvälisillä järjestöillä on 238 artiklan mukaan oikeus harjoittaa meritieteellistä tutkimusta ottaen huomioon muiden valtioiden oikeudet ja velvollisuudet. Myös merenpohjajärjestö voi 143 artiklan mukaan harjoittaa meritieteellistä tutkimusta, joka koskee merenpohja-aluetta ja sen luonnonvaroja, ja sillä on oikeus tehdä tällaista tutkimusta varten toimintasopimuksia. Merenpohjajärjestö on velvollinen edistämään ja rohkaisemaan alueen meritieteellistä tutkimusta ja sen tulee tiedottaa saatavilla olevista tutkimus- ja analyysituloksista.

Sopimusvaltioiden tulee puolestaan edistää kansainvälistä yhteistyötä merenpohja-alueella tehtävässä meritieteellisessä tutkimuksessa muun muassa osallistumalla kansainvälisiin ohjelmiin ja huolehtimalla siitä, että ohjelmia kehitetään ja että tuloksia levitetään tehokkaasti merenpohjajärjestön kautta tai tarvittaessa muita kansainvälisiä järjestöjä ja kanavia käyttäen. Tästä käy epäsuorasti ilmi, että sopimusvaltiot voivat harjoittaa meritieteellistä tutkimusta itsenäisesti, mikäli kyseessä ei ole merenpohjajärjestön koordinoima meritieteellinen tutkimus, ja että ne voivat tarpeen mukaan itse levittää tutkimustuloksia muita kanavia käyttäen.

Sopimusvaltioiden tulee huolehtia siitä, että kehitetään merenpohja-aluetta koskevia tutkimusohjelmia, joissa otetaan huomioon kehitysmaiden ja teknologialtaan vähemmän kehittyneiden valtioiden etu näiden maiden tutkimusmahdollisuuksien vahvistamiseksi, niiden ja merenpohjajärjestön henkilöstön kouluttamiseksi sekä pätevän henkilöstön käytön edistämiseksi.

144 artikla sisältää teknologian siirtoa merenpohjajärjestölle ja kehitysmaille koskevat erityismääräykset. Yleiset määräykset teknologian siirrosta ovat yleissopimuksen XIV osassa.

Artiklan 1 kappaleessa merenpohjajärjestö velvoitetaan ryhtymään toimiin merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan liittyvän teknologian ja tutkimustiedon hankkimiseksi sekä edistämään ja rohkaisemaan teknologian ja tutkimustiedon siirtämistä kehitysmaille.

Artiklan 2 kappaleessa merenpohjajärjestö ja sopimusvaltiot velvoitetaan lisäksi toimimaan yhteistyössä tällaisen teknologian ja tutkimustiedon siirtämisen edistämiseksi, jotta merenpohjajärjestön tuotantoyritys ja kaikki sopimusvaltiot voivat hyötyä niistä. Järjestöllä ja sopimusvaltioilla on 170 artiklan 4 kappaleen nojalla lisäksi erityinen velvoite siirtää teknologiaa yritykselle. 144 artiklan 2 kappaleen kahdessa alakohdassa eritellään tarkemmin, miten merenpohjajärjestö ja sopimusvaltiot voivat parhaiten edistää teknologian siirtoa. Erityisesti mainitaan, että niiden tulee helpottaa mahdollisuuksia teknologian hankkimiseen tasapuolisilla ja kohtuullisilla ehdoilla.

Soveltamissopimuksen liitteen 5 osastossa luetellaan joukko muita teknologian siirtämiseen liittyviä periaatteita. Niiden mukaisesti teknologiaa tulee ensisijaisesti pyrkiä saamaan avoimilta markkinoilta tai yhteisyrityshankkeiden kautta. Mikäli tämä ei onnistu, merenpohjajärjestö voi pyytää sopimusvaltioita ja niiden takaamia yrittäjiä toimimaan yhteistyössä teknologian hankkimiseksi. Sopimusvaltioilla ja niiden takaamilla yrittäjillä on tässä tapauksessa velvoite ryhtyä yhteistyöhön, kuitenkin niin, että niiden immateriaalioikeudet turvataan. Soveltamissopimuksen määräykset turvaavat siten merenpohjatoimintaan osallistuvien yritysten kaupalliset edut, mikä saattaa rajoittaa merkittävästi merenpohjayrityksen ja kehitysmaiden teknologian saantia.

Soveltamissopimuksen liitteen 5 osaston mukaan yleissopimuksen III liitteen 5 artiklan määräyksiä ei sovelleta.

Yleissopimuksen XII osa sisältää yleisiä määräyksiä meriympäristön suojelemiseksi ja säilyttämiseksi. 145 artiklassa asetetaan sopimusvaltioille ja merenpohjajärjestölle erityinen velvoite meriympäristön tehokkaan suojelun varmistamiseksi merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan mahdollisesti aiheuttamilta haitoilta. Järjestö velvoitetaan myös laatimaan asianmukaisia sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja tätä tarkoitusta varten.

Meriympäristön erityisiksi suojelukohteiksi nimetään rantaviiva, meriympäristön ekologinen tasapaino, kasvisto ja eläimistö sekä merenpohja-alueen luonnonvarat. Erityisinä vaaratekijöinä meriympäristölle mainitaan porauksista, ruoppauksesta, louhinnasta, jätteiden sijoittamisesta sekä merenpohja-alueen toimintaan liittyvien rakennelmien rakentamisesta, käytöstä ja huollosta aiheutuvat haitat.

146 artiklassa merenpohjajärjestö velvoitetaan laatimaan tarpeelliset määräykset ihmishengen tehokkaaksi suojelemiseksi merenpohja-alueella harjoitettavassa toiminnassa.

147 artikla täydentää 135 artiklan määräystä merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan suhteesta merenkulkuun ja muuhun meriympäristössä harjoitettavaan toimintaan. Merenpohja-alueella harjoitettavassa toiminnassa tulee ottaa kohtuullisessa määrin huomioon muu meriympäristössä harjoitettava toiminta ja vastaavasti muussa toiminnassa kohtuullisessa määrin merenpohja-alueella harjoitettava toiminta.

Merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa varten käytettäviin rakennelmiin sovelletaan määräyksiä, jotka vastaavat talousvyöhykkeellä ja mannerjalustalla harjoitettavaa toimintaa koskevan 60 (ja 80) artiklan määräyksiä. Rakennelmien pystyttämisestä, sijoittamisesta ja poistamisesta on ilmoitettava asianmukaisesti, niistä varoittamiseksi tulee olla käytössä pysyvä menettely ja niiden ympärille tulee perustaa asianmukaisesti merkitty suojavyöhyke. Rakennelmia ei saa pystyttää paikkoihin, joissa ne voivat häiritä hyväksyttyjen, kansainväliselle merenkululle keskeisten merireittien käyttöä eikä alueille, joilla harjoitetaan paljon kalastusta. Niillä ei ole saarten asemaa eikä omaa aluemerta, eivätkä ne vaikuta aluemeren, talousvyöhykkeen tai mannerjalustan rajojen määrittämiseen. Tällaisia rakennelmia saa pystyttää, sijoittaa ja poistaa vain merenpohjajärjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti.

148 artiklaan on kirjattu pyrkimys edistää kehitysmaiden tehokasta osallistumista merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan. Erityisesti kehitysmaihin kuuluvien sisämaavaltioiden tai muutoin maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden edut tulee ottaa huomioon siten, että ne pystyvät voittamaan epäedullisesta sijainnista aiheutuvat vaikeudet, jotka haittaavat niiden osallistumista merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan.

Kaikkia merenpohja-alueelta löydettyjä arkeologisia ja historiallisia esineitä tulee 149 artiklan mukaan säilyttää koko ihmiskunnan etua silmällä pitäen. Tällöin otetaan huomioon alkuperävaltiolle tai sille valtiolle, jossa esineellä on kulttuurinen tai historiallinen ja arkeologinen alkuperänsä, kuuluvat etuoikeudet.

3 OSASTO MERENPOHJA-ALUEEN LUONNONVAROJENKEHITTÄMINEN

150 artiklassa määritellään merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa koskevat yleiset periaatteet. Artiklassa painotetaan alueen luonnonvarojen kehittämistä koko ihmiskunnan hyödyksi. Pääpaino on terveen maailmantalouden kehityksen sekä maailmankaupan tasapainoisen kasvun ja kansainvälisen yhteistyön edistämisessä kaikkien maiden, erityisesti kehitysmaiden hyväksi.

150 artiklaan sisältyvien periaatteiden ohella merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa sääntelevät soveltamissopimuksen määräykset, jotka pyrkivät markkinatalouden periaatteiden ja kaupallisten etujen huomioon ottamiseen. Ristiriitatilanteessa sovelletaan soveltamissopimuksen määräyksiä.

Soveltamissopimuksen nojalla 151 artiklan kappaleita 1―7 ja 9 ei sovelleta. Tätä koskeva määräys sisältyy sopimuksen liitteen 6 osaston 7 kappaleeseen. Liitteen 6 osaston mukaan merenpohjajärjestön tuotanto-ohjelman tulee perustua muun muassa seuraaville periaatteille:

― merenpohja-alueen luonnonvarojen kehittämisen tulee tapahtua terveiden kaupallisten periaatteiden mukaisesti;

― merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan sovelletaan tullitariffeja ja kauppaa koskevan GATT-yleissopimuksen määräyksiä ja niiden tilalle mahdollisesti tulevia sopimuksia, millä viitattaneen erityisesti vuoden 1995 alusta käynnistyneen Maailman kauppajärjestön (WTO) toimintaan;

― valtiontukea ei saa myöntää merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan paitsi, milloin se sallitaan edellä tarkoitettujen sopimusten perusteella;

― merenpohja-alueelta ja muista lähteistä saatavien mineraalien kesken ei saa harjoittaa syrjintää; kumpaakaan alkuperää oleville mineraaleille ei pidä myöntää etuoikeutettua pääsyä markkinoille eikä liioin etuoikeutta mineraaleista valmistettavien hyödykkeiden maahantuonnille;

― tuotantosuunnitelmassa, joka koskee merenpohjajärjestön hyväksymää hyödyntämistä kullakin kaivosalueella, on oltava mukana alustava tuotantoaikataulu, jonka tulee sisältää ennakoidut suurimmat mineraalimäärät, jotka kyseisen tuotantosuunnitelman perusteella tuotettaisiin vuodessa; sekä

― jos sopimusvaltio on myöntänyt sellaista valtiontukea, joka on kielletty tai jolla on ollut haitallisia vaikutuksia toisen sopimusvaltion etuihin, sopimusvaltio voi pyytää neuvostoa ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin.

Sanotut periaatteet eivät kuitenkaan vaikuta oikeuksiin tai velvollisuuksiin, joista on määrätty jossakin edellä mainitussa sopimuksessa tai asianomaisissa vapaakauppa- ja tulliliittosopimuksissa niiden sopimusvaltioiden välillä, jotka ovat kyseisten sopimusten osapuolia.

6 osaston säännökset sisältävät myös määräyksiä niihin liittyvien riitojen ratkaisumenettelyistä ja edellyttävät, että merenpohjajärjestö laatii sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja, joilla varmistetaan 6 osaston säännösten täytäntöönpano.

Soveltamissopimukseen sisältyvien tuotanto-ohjelmaa koskevien määräysten merkitys on siinä, että aikaisemmat suunnitelmataloutta lähellä olevat periaatteet on korvattu markkinalähtöisillä tuotantoperiaatteilla. Merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan kohdistuvien tukien on oltava GATT-yleissopimuksen (ja muiden vastaavien sopimusten) mukaisia, eikä merenpohja-alueelta nostettujen ja muista lähteistä nostettujen mineraalien välillä saa tehdä eroa tai antaa merenpohja-alueelta nostetuille mineraaleille etuasemaa. Merenpohjajärjestö ei voi myöskään merenpohja-alueen varojen hyväksikäyttösuunnitelmia hyväksyessään asettaa rajoituksia mineraalien tuotannolle.

151 artiklan 8 kappale on sopusoinnussa soveltamissopimuksen liitteen 6 osaston kanssa siinä, että sen mukaan merenpohja-alueen mineraalien tutkimuksessa ja hyödyntämisessä sovelletaan asianomaisten monenvälisten kauppasopimusten määräyksiä vilpillisiin kauppatapoihin liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Soveltamissopimuksen liitteen 6 osaston 6 kappaleen mukaan merenpohjajärjestön vastuulla on kehittää asiaa koskevia tarpeellisia sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja.

151 artiklan 8 kappaleessa määritellään lisäksi, että GATT-yleissopimuksessa tai vastaavassa järjestelyssä mukana olevat sopimusvaltiot voivat käyttää asianomaisen sopimuksen mukaisia menettelytapoja riitojen ratkaisemiseksi.

151 artiklan 10 kappaleen mukaan merenpohjajärjestön yleiskokouksen tulee joko laatia korvausjärjestelmä sellaisten kehitysmaiden auttamiseksi, joiden vientituloille tai talouselämälle aiheutuu vakavia haittoja tietyn mineraalin hinnan halpenemisesta tai viennin vähenemisestä, jos halpeneminen tai väheneminen johtuu merenpohja-alueella harjoitettavasta toiminnasta, tai vaihtoehtoisesti järjestö voi myös ryhtyä muihin toimiin kyseisten kehitysmaiden auttamiseksi.

Soveltamissopimuksessa on luovuttu suunnitelmista mittavan korvausjärjestelmän perustamisesta. Taloudelliseen apuun käytetään vain varoja, jotka ovat peräisin vapaaehtoisista lähteistä tai merenpohjajärjestön merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan yhteydessä saamista tuloista. 151 artiklan 10 kappaleen määräysten toteuttamisesta on soveltamissopimuksen liitteen 7 osastoon hyväksytty tarkempia säännöksiä. Niiden mukaan merenpohjajärjestö muun muassa perustaa taloudellista apua varten rahaston järjestön varojen siitä osasta, joka ylittää sen hallinnollisten kulujen kattamiseksi tarvittavat varat. Rahastosta avustetaan sellaisia merenpohja-alueen mineraalilajien maaperätuottajiin kuuluvia kehitysmaita, joiden talouselämän katsotaan kärsineen vakavasti mineraalien merenpohja-alueelta tapahtuvasta tuotannosta.

Rahoitusasiaintoimikunta, joka on soveltamissopimuksen liitteen 9 osastossa perustettu uusi elin, hoitaa päätöksentekoprosessissa ne tehtävät, jotka 151 artiklan mukaan kuuluisivat taloudelliselle suunnittelutoimikunnalle.

152 artiklassa määrätään, että merenpohjajärjestön on ihmiskunnan yhteistä perintöä merenpohja-alueella vaaliessaan ja siten 137 artiklan 2 kappaleen mukaisesti merenpohja-alueen luonnonvaroja hoitaessaan vältettävä syrjintää. Tämä ei kuitenkaan koske sitä erityishuomiota, jota XI osan määräysten mukaan voidaan suoda kehitysmaille ja erityisesti kehitysmaihin kuuluville sisämaavaltioille ja muille maantieteellisesti epäedullisessa asemassa oleville valtioille.

153 artikla sisältää tarkemmat määräykset merenpohja-alueen tutkimus- ja hyödyntämisjärjestelmästä.

Artiklan 1 kappaleessa määritellään 137 artiklan periaatteiden mukaisesti, että merenpohjajärjestö järjestää, harjoittaa ja valvoo toimintaa merenpohja-alueella koko ihmiskunnan puolesta yleissopimuksen määräysten ja järjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti.

Artiklan 2 kappaleen mukaan toimintaa merenpohja-alueella voivat harjoittaa joko merenpohjajärjestön oma kaivosyritys tai yhteistyössä järjestön kanssa sopimusvaltiot tai valtion yritykset tai luonnolliset tai oikeushenkilöt, jotka ovat sopimusvaltioiden kansalaisia tai kansallisuutta tai joita tällaiset valtiot tai niiden kansalaiset valvovat näiden valtioiden toimiessa niiden takaajina. Tämä merkitsee sitä, että yleissopimukseen kuulumattomat valtiot tai henkilöt, joilla ei ole vaadittua yhteyttä johonkin sopimusvaltioon, eivät voi harjoittaa toimintaa merenpohja-alueella.

Merenpohjajärjestön yritystä ei soveltamissopimuksen liitteen 2 osaston mukaan toistaiseksi perusteta, vaan järjestön sihteeristö suorittaa yrityksen tehtävät. Neuvosto voi 2 osaston 2 kappaleen mukaan antaa määräyksen yrityksen erillisen toiminnan aloittamisesta, mikäli sitä koskevia yhteishanke-esityksiä on tehty ja ne on hyväksytty. Yrityksen osallistuminen kaivostoimintaan rajoittuu aluksi yhteishankkeisiin.

Toimintaa merenpohja-alueella harjoitetaan merenpohjajärjestön hyväksymän toimintasuunnitelman mukaisesti. 153 artiklan 3 kappaleen ja soveltamissopimuksen liitteen 2 osaston 4 kappaleen mukaisesti toimintasuunnitelma muodostaa merenpohjajärjestön kanssa tehdyn sopimuksen. Sopimus laaditaan yleissopimuksen III liitteessä olevien määräysten ja soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston mukaisesti.

Yleissopimuksen III liitteen 8 artiklan mukaan toimilupapyynnön tulee kohdistua alueeseen, joka laajuudeltaan ja arvioidulta tuotoltaan sallii kahteen erilliseen kaivoshankkeeseen ryhtymisen. Hakijan tulee osoittaa hakemuksessaan, miten alue on jaettavissa kahteen taloudellisesti samanarvoiseksi arvioituun osaan. Tämän jälkeen järjestö päättää kumpi osa pidätetään järjestölle itselleen joko sen yrityksen käyttöön tai hyödynnettäväksi yhteistyössä kehitysmaiden kanssa.

153 artiklan 4 kappaleessa merenpohjajärjestö velvoitetaan valvomaan, että merenpohja-alueella harjoitettava toiminta on yleissopimuksen määräysten samoin kuin järjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen sekä hyväksyttyjen toimintasuunnitelmien mukaista. Sopimusvaltiot velvoitetaan tässä yhteydessä avustamaan järjestöä sen varmistamiseksi, että merenpohja-alueella harjoitettava toiminta on näiden määräysten mukaista. Tämän velvoitteen täyttäminen on välttämätöntä vastuuvapauden saamiseksi 139 artiklan 2 kappaleen mukaisesti.

Artiklan 5 kappaleen määräykset antavat merenpohjajärjestölle oikeuden määräysten valvontaan. Järjestöllä on oikeus tarkastaa kaikki merenpohja-alueella harjoitettavassa toiminnassa käytettävät laitokset. Sanamuoto osoittaa, että järjestöllä ei ole oikeutta tarkastaa merenpohja-alueen ulkopuolisia laitoksia, joita valvoo se valtio, jonka mannerjalustalla ne ovat. Jos tämä valtio kuuluu sopimusvaltioihin, se on kuitenkin velvollinen avustamaan järjestöä 4 kappaleen mukaisesti.

Artiklan 3 kappaleen mukaisesti laadittu toimintasopimus turvaa 6 kappaleen mukaan sopimuspuolelle toimintaoikeuden merenpohja-alueella ja täyttää siten mineraalien omistusoikeuden siirrolle asetetut vaatimukset 137 artiklan 2 kappaleen mukaisesti. Sopimuksen soveltaminen voidaan keskeyttää tai se voidaan purkaa III liitteen 18 ja 19 artiklan mukaisesti, mikäli yleissopimuksen määräyksiä tai järjestön sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja rikotaan vakavasti tai mikäli riitojenratkaisuelimen lopullista ja sitovaa päätöstä ei noudateta.

154 artikla velvoittaa merenpohjajärjestön yleiskokouksen tekemään joka viides vuosi järjestelmällisen yleistarkistuksen yleissopimuksella luodun merenpohja-aluetta koskevan kansainvälisen järjestelmän toiminnasta siitä saatujen käytännön kokemusten perusteella. Soveltamissopimus ei poista tarkistusvelvoitetta, mutta velvoite koskee sen seurauksena yleissopimukseen ja soveltamissopimukseen perustuvaa järjestelmää.

155 artikla sisältää määräykset XI osan ja siihen liittyvien liitteiden tarkistamisesta. Soveltamissopimuksen liitteen 4 osastossa määrätään, ettei 155 artiklan 1, 3 ja 4 kappaleessa kuvattuja erityisiä menettelytapoja sovelleta. XI osaa muutettaessa noudatetaan lisäsopimuksen 4 osaston mukaisesti yleissopimuksen 314―316 artiklan mukaisia menettelytapoja.

155 artiklan 2 kappaleessa on esitetty ne merenpohjahallinnon pääperiaatteet, jotka on säilytettävä määräyksiä tarkistettaessa.

Artiklan 5 kappaleessa on määrätty, että voimassa oleviin toimintasopimuksiin perustuvia oikeuksia on kunnioitettava.

4 OSASTO MERENPOHJAJÄRJESTÖ

ALAOSASTO A YLEISET MÄÄRÄYKSET

156 artiklalla perustetaan Kansainvälinen merenpohjajärjestö, joka toimii 1 kappaleen mukaan yleissopimuksen XI osan määräysten mukaisesti. Järjestön tehtävät on lähemmin määritelty soveltamissopimuksessa. Järjestön toimipaikka sijaitsee 4 kappaleen mukaan Kingstonissa, Jamaikassa.

Kaikki sopimusvaltiot ovat 2 kappaleen mukaan merenpohjajärjestön jäseniä. YK:n III merioikeuskonferenssiin osallistuneilla tarkkailijoilla, jotka ovat allekirjoittaneet konferenssin päätösasiakirjan, on 3 kappaleen mukaan oikeus osallistua tarkkailijoina järjestön toimintaan sen sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti.

Tämän lisäksi myös ne valtiot, jotka eivät vielä ole ratifioineet yleissopimusta, voivat soveltamissopimuksen 7 artiklan nojalla osallistua merenpohjajärjestön toimintaan väliaikaiselta pohjalta. Väliaikaisjärjestelyn tarkoituksena on varmistaa, että osallistuminen järjestön työhön on mahdollisimman laajaa myös sinä aikana, joka kuluu yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen ratifioinnin tai niihin liittymisen edellyttämien valtionsisäisten toimenpiteiden ja muiden asiaankuuluvien menettelyjen loppuunsaattamiseen. XI osan ja soveltamissopimuksen väliaikainen soveltaminen tapahtuu kyseisten valtioiden kansallisten lakien ja määräysten mukaisesti. Väliaikaiseen soveltamiseen osallistuvilla valtioilla on samat oikeudet ja velvollisuudet merenpohjajärjestön toiminnassa kuin sopimusvaltioillakin. Väliaikainen soveltaminen on ajallisesti rajattu ja loppuu viimeistään 16.11.1998.

157 artiklan 1 kappaleessa täsmennetään, että sopimusvaltioiden on järjestettävä ja valvottava merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa merenpohjajärjestön kautta. Tämä vastaa sitä periaatetta, ettei mikään valtio voi vaatia tai harjoittaa täysivaltaisuutta minkään merenpohja-alueen osan tai sen luonnonvarojen suhteen ja että järjestön on alueen luonnonvarojen hyödyntämisessä ja säilyttämisessä toimittava koko ihmiskunnan puolesta.

Artiklan 2 kappale rajoittaa merenpohjajärjestön toiminnan koskemaan vain sille yleissopimuksessa ja soveltamissopimuksessa nimenomaisesti annettuja tehtäviä. Järjestöllä on ne valtuudet, jotka on nimenomaisesti mainittu yleissopimuksessa ja soveltamissopimuksessa ja lisäksi muut sellaiset yleissopimuksen mukaiset valtuudet, joita merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan liittyvien valtuuksien käyttö ja tehtävien harjoittaminen välttämättä edellyttää.

Artiklan 3 kappaleen mukaisesti kaikki merenpohjajärjestön jäsenet ovat yhdenvertaisia, ja 4 kappaleen mukaan jäsenten tulee täyttää vilpittömässä mielessä niille kuuluvat velvollisuudet saadakseen jäsenyydestä koituvat edut ja oikeudet.

158 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että merenpohjajärjestön pääelimet ovat yleiskokous, neuvosto ja sihteeristö. Tämä organisaatio vastaa kansainvälisten järjestöjen tavanomaista rakennetta. Tarkempia määräyksiä näistä elimistä sisältyy artikloihin 159―162 ja 166―169.

Artiklan 2 kappaleessa perustetaan merenpohjajärjestön tuotantoyritys, jonka avulla järjestö voi osallistua merenpohja-alueella harjoitettavaan kaivostoimintaan. Soveltamissopimuksen mukaan yritys ei kuitenkaan toistaiseksi aloita varsinaista hyödyntämistoimintaansa.

Artiklan 3 kappale antaa valtuudet perustaa tarpeellisia lisäelimiä. 163 artiklan mukaan neuvoston alaisuudessa toimii kaksi elintä, taloussuunnittelutoimikunta sekä oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunta, joiden velvollisuudet ja tehtävät määritellään 164 ja 165 artiklassa. Soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 4 kappaleen nojalla taloussuunnittelutoimikuntaa ei kuitenkaan vielä perusteta, vaan oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunta hoitaa sille yleissopimuksen mukaan kuuluvat tehtävät. Sen sijaan soveltamissopimuksella perustetaan uusi elin, rahoitusasiaintoimikunta, jonka suositukset neuvoston ja yleiskokouksen on otettava huomioon tehdessään taloudellisia päätöksiä. Se yhdessä yleiskokouksen, neuvoston, sihteeristön sekä oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunnan kanssa vastaa alkuvaiheessa merenpohjajärjestön tehtävistä yleissopimuksen voimaantultua. Tehtävistä on määräyksiä soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 5 kappaleessa.

Sopimusvaltioiden kustannusten pienentämiseksi on soveltamissopimuksen liitteen 1 osastossa edelleen sovittu, että kaikkien yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen mukaisesti perustettavien elinten ja lisäelinten tulee toimia kustannustehokkaasti. Tätä periaatetta tulee soveltaa myös kokousten lukumäärään, kestoon ja niitä koskeviin järjestelyihin.

Merenpohjajärjestön toimielinten ja lisäelinten perustamisessa samoin kuin niiden tehtävien määrittelyssä tulee lisäksi soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 3 kappaleen mukaan noudattaa asteittaisen kehityksen periaatetta, ottaen huomioon kyseisten elinten toiminnalliset tarpeet niin, että ne voivat tehokkaasti suorittaa velvollisuutensa merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan eri vaiheissa. Tämä merkitsee sitä, että yleiskokous kokoontuu alkuvaiheessa ennen merenpohjan kaivostoiminnan käynnistymistä vain siinä laajuudessa kuin sen tehtävien kannalta on tarpeellista. Kokousjärjestelyjen on vastattava kustannustehokkuuden ja asteittaisen kehityksen periaatteita.

Artiklan 4 kappale määrää, että merenpohjajärjestön pääelinten ja sen yrityksen velvollisuutena on käyttää niitä valtuuksia ja täyttää ne tehtävät, jotka niille on annettu, samoin kuin välttää loukkaamasta muiden pääelinten valtuuksien käyttämistä ja tehtävien suorittamisesta.

ALAOSASTO B YLEISKOKOUS

159 artiklan mukaan yleiskokous koostuu kaikista merenpohjajärjestön jäsenistä. Jokaisella jäsenellä on yleiskokouksessa yksi edustaja, jolla voi olla mukanaan varaedustajia ja asiantuntijoita.

Yleiskokouksen tulee artiklan 2 kappaleen mukaan kokoontua vuosittain säännönmukaisiin istuntoihin. Lisäksi pidetään erityisistuntoja, jos yleiskokous niin päättää tai jos pääsihteeri kutsuu erityisistunnon koolle neuvoston tai merenpohjajärjestön jäsenistön enemmistön pyynnöstä. Istunnot pidetään 3 kappaleen mukaisesti järjestön toimipaikassa Jamaikassa, mikäli yleiskokous ei toisin päätä. Yleiskokous hyväksyy 4 kappaleen mukaan itselleen menettelytapasäännöt ja valitsee itselleen puheenjohtajan ja muut toimihenkilöt.

Jokaisella yleiskokouksen jäsenellä on 6 kappaleen mukaan yksi ääni. Päätösvaltaisuuteen tarvitaan 5 kappaleen mukaan yleiskokouksen jäsenten enemmistö.

Soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 2 kappaleessa on sovittu, että päätöksenteon merenpohjajärjestön elimissä tulee yleensä tapahtua konsensuksella. Mikäli kaikista yrityksistä huolimatta päätöksenteossa ei saavuteta konsensusta, yleiskokouksen on menettelytapakysymyksissä tehtävä liitteen 3 osaston 3 kappaleen mukaan päätöksensä läsnä olevien ja äänestävien jäsenten ääntenenemmistöllä. Asiakysymyksissä päätökset tehdään 159 artiklan 8 kappaleen mukaan läsnä olevien ja äänestävien jäsenten kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä edellyttäen, että tähän enemmistöön sisältyy istuntoon osallistuvien jäsenten enemmistö. Kun on ratkaistava, onko jokin kysymys asiakysymys vai ei, sitä käsitellään asiakysymyksenä, mikäli yleiskokous ei asiakysymysten edellyttämällä ääntenenemmistöllä toisin päätä.

Soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 4 kappaleen mukaan tulee yleiskokouksen sellaisten päätösten, jotka koskevat asiaa, jossa myös neuvostolla on toimivalta tai jotka koskevat hallintoon, talousarvioon tai talouteen liittyvää asiaa, perustua neuvoston antamiin suosituksiin. Mikäli yleiskokous ei hyväksy neuvoston suositusta jossakin asiassa, sen tulee palauttaa asia neuvostolle harkittavaksi uudelleen. Neuvoston tulee harkita asiaa uudelleen yleiskokouksen esittämien näkökantojen valossa.

Tämä määräys on annettu sen varmistamiseksi, ettei yleiskokous tee päätöksiä, jotka ovat ristiriidassa neuvoston päätöksentekosääntöjen mukaisten sopimusvaltioryhmien keskeisten etujen kanssa.

Yleiskokouksen puheenjohtaja voi 159 artiklan 9 kappaleen mukaan lykätä asiakysymyksestä äänestämistä enintään viisi vuorokautta mutta ei kuitenkaan meneillään olevan istunnon yli, ja hänen tulee menetellä näin, mikäli vähintään viidennes yleiskokouksen jäsenistä sitä vaatii. Säännöksen tarkoituksena on edistää mahdollisuuksia neuvotteluratkaisuun pääsemiseksi.

Mikäli vähintään neljännes merenpohjajärjestön jäsenistöstä sitä kirjallisesti vaatii, yleiskokouksen on 10 kappaleen mukaan pyydettävä Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevältä jaostolta neuvoa-antava lausunto siitä, onko jokin yleiskokouksen käsiteltävänä oleva ehdotus yleissopimuksen mukainen, ja yleiskokouksen on lykättävä äänestystä ehdotuksesta, kunnes jaosto on antanut lausuntonsa.

160 artikla antaa yleiskokoukselle varsin laajan toimivallan. Yleiskokous on 1 kappaleen mukaisesti merenpohjajärjestön ylin toimielin, jolle muut pääelimet ovat vastuullisia. Yleiskokouksella on valtuudet keskustella järjestön toimivaltaan kuuluvista kysymyksistä tai asioista ja päättää järjestön toimielinten valtuuksien ja tehtäväjaon mukaisesti, minkä toimielimen käsiteltäväksi kuuluvat sellaiset kysymykset tai asiat, joita ei ole nimenomaisesti määrätty millekään toimielimelle. Yleiskokouksen ja neuvoston toimivaltasuhteita on kuitenkin olennaisesti muutettu soveltamissopimuksella.

Yleiskokouksella on 2 kappaleen mukaan valtuudet valita neuvoston jäsenet sekä pääsihteeri, merenpohjajärjestön yrityksen johtokunnan jäsenet ja pääjohtaja neuvoston suosituksesta, samoin kuin perustaa tarpeellisiksi katsomiaan lisäelimiä, jotta se voi täyttää tehtävänsä XI osan määräysten mukaisesti. Yleiskokouksella on myös oikeus 185 artiklan mukaan pidättää jäsenyyteen liittyvät oikeudet ja erioikeudet sopimusvaltiolta, joka on jatkuvasti törkeästi rikkonut yleissopimuksen ja soveltamissopimuksen määräyksiä.

Yleiskokouksen tulee käsitellä ja hyväksyä merenpohjajärjestöä koskevat säännöt, määräykset ja menettelytavat sekä niiden mahdolliset muutokset. Nämä säännöt, määräykset ja menettelytavat koskevat 2 kappaleen f)-kohdan ii)-alakohdan mukaisesti muun muassa merenpohja-alueen luonnonvarojen etsintää, tutkimusta ja hyödyntämistä, merenpohjajärjestön talouden hoitoa ja sisäistä hallintoa sekä merenpohjajärjestön yritykseltä tapahtuvaa varojen siirtoa järjestölle.

Lisäksi merenpohjajärjestön tulee soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 15 kappaleen mukaan laatia ja hyväksyä liitteeseen sisältyvien järjestön yritystä koskevien periaatteiden mukaisia, muun muassa teknologian siirtoa, tuotantopolitiikkaa, taloudellista apua ja raha-asioita koskevia sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja samoin kuin tarvittavia lisäsääntöjä, -määräyksiä ja -menettelytapoja tutkimusta ja hyödyntämistä koskevien toimintasuunnitelmien hyväksymisen helpottamiseksi.

Hyväksyessään XI osan ja soveltamissopimuksen mukaisesti sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja merenpohjajärjestön on soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 16 kappaleen mukaan otettava huomioon ne XI osan määräyksiin liittyvät sääntö-, määräys- ja menettelytapaluonnokset sekä suositukset, jotka sisältyvät valmistelutoimikunnan selontekoihin ja suosituksiin.

160 artiklan 2 kappaleen f)-kohdan i)-alakohdan mukaan yleiskokouksen tehtävänä on hyväksyä neuvoston suosituksesta ne säännöt, määräykset ja menettelytavat, jotka koskevat merenpohja-alueella harjoitettavasta toiminnasta saatavan rahallisen tai muun taloudellisen hyödyn sekä rantavaltioiden yleissopimuksen 82 artiklan nojalla yli 200 meripeninkulman päähän ulottuvan mannerjalustan osan käytöstä suorittamien maksujen tasapuolista jakamista. Mainittuja sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja käsitellessään yleiskokouksen on erityisesti otettava huomioon kehitysmaiden ja sellaisten kansojen edut ja tarpeet, jotka eivät ole saavuttaneet täyttä itsenäisyyttä tai muuta itsehallintoasemaa. Tämä määräys korostaa merenpohjajärjestön roolia ihmiskunnan yhteisen perinnön valvojana.

Artiklan 2 kappaleen g)-kohdan mukaan yleiskokouksen tehtävänä on myös päättää merenpohja-alueella harjoitettavasta toiminnasta saatavan rahallisen tai muun taloudellisen hyödyn jakamisesta tasapuolisesti yleissopimuksen sekä merenpohjajärjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti.

Yleiskokouksella on valtuudet 2 kappaleen e)-kohdan mukaisesti määrätä jäsenten maksuosuudet merenpohjajärjestölle. Tätä koskevia tarkempia sääntöjä on muutettu soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 14 kappaleella. Sen mukaan merenpohjajärjestöllä on oma tulo- ja menoarvionsa. Sitä seuraavan vuoden loppuun saakka, jona soveltamissopimus tulee voimaan, järjestön hallintokulut suoritetaan YK:n tulo- ja menoarviosta. Sen jälkeen järjestön hallintokulut katetaan arvioon perustuvilla jäsenten suorittamilla maksuosuuksilla, jonka suorittavat myös väliaikaiset jäsenet. Näin menetellään, kunnes järjestölle on kertynyt hallintokulujen kattamiseksi riittävästi varoja muista lähteistä.

Määräyksellä on pyritty välttämään niitä vaikeuksia, joita XI osaa ja soveltamissopimusta väliaikaisesti soveltaville valtioille aiheutuisi, mikäli ne joutuisivat suoraan osallistumaan järjestön hallintokuluihin ennen sopimuskokonaisuuden ratifiointia.

Yleiskokouksen tulee 160 artiklan 2 kappaleen h)-kohdan mukaan käsitellä ja hyväksyä neuvoston ehdotus merenpohjajärjestön vuotuiseksi talousarvioksi. Lisäksi sen tulee i)-kohdan nojalla tarkastella neuvoston ja merenpohjajärjestön yrityksen säännöllisesti antamia raportteja sekä neuvostolta tai muilta järjestön toimielimiltä pyydettyjä erityisselvityksiä.

Yleiskokouksella on 2 kappaleen l)-kohdan ja soveltamissopimuksen liitteen 7 osaston mukaan erityinen velvollisuuus neuvoston suosituksesta toteuttaa yleissopimuksessa ja soveltamissopimuksessa sovitut talouselämän sopeutumista edistävät toimet. Kuten 151 artiklan 10 kappaleen yhteydessä on käynyt ilmi, XI osan määräyksiä korvausjärjestelmästä ei kuitenkaan sovelleta.

Yleiskokouksen raha-asioita ja talousarviota koskevia velvollisuuksia on soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 7 kappaleessa muutettu niin, että yleiskokouksen talouteen tai talousarvioon vaikuttavien päätösten on perustuttava rahoitusasiaintoimikunnan suosituksiin. Tämä merkitsee sitä, että suurimmilla avustajilla on suurempi vaikutus päätöksiin niin kauan, kunnes merenpohjajärjestöllä on tarpeeksi omia varoja hallintokulujensa kattamiseen.

Yleiskokouksen velvollisuuksiin kuuluu lisäksi tutkimusten käynnistäminen ja suositusten esittäminen merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan liittyvän kansainvälisen yhteistyön ja kansainvälisen oikeuden kehittämiseksi. Sen tulee myös käsitellä niitä yleisiä ongelmia, joita merenpohja-alueella harjoitettavasta toiminnasta aiheutuu kehitysmaille ja erityisesti sisämaavaltioille ja muille maantieteellisesti epäedullisessa asemassa oleville valtioille.

ALAOSASTO C NEUVOSTO

Toisin kuin yleiskokous neuvosto koostuu rajoitetusta määrästä jäseniä. 161 artiklan 1 kappaleen mukaisia jäsenten valintaperusteita on muutettu soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 15 kappaleella. Sen mukaan neuvostossa tulee olla 36 merenpohjajärjestön jäsentä, jotka yleiskokous valitsee seuraavasti:

a) neljä jäsentä niiden sopimusvaltioiden keskuudesta, jotka ovat viiden edellisen tilastovuoden aikana joko kuluttaneet yli 2 prosenttia maailman kokonaiskulutuksesta tai joiden nettotuonti on ollut yli 2 prosenttia merenpohja-alueelta saatavista mineraalilajeista tuotettujen hyödykkeiden kokonaistuonnista ja joista yksi aina on Itä-Euroopan alueen bruttokansantuotteeltaan suurin valtio ja yksi valtio, jolla yleissopimuksen voimaantullessa on suurin bruttokansantuote, mikäli nämä valtiot tahtovat olla edustettuina tässä ryhmässä;

b) neljä jäsentä niiden kahdeksan sopimusvaltion keskuudesta, jotka ovat sijoittaneet eniten merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan valmisteluihin ja itse toimintaan joko suoraan tai kansalaistensa välityksellä;

c) neljä jäsentä niiden sopimusvaltioiden keskuudesta, jotka ovat niiden lainkäyttövaltaan kuuluvilla alueilla harjoitettavan tuotannon perusteella merenpohja-alueelta saatavien mineraalilajien suurimpia nettoviejiä, mukaan lukien vähintään kaksi kehitysmaata, joiden talouselämälle kyseisten mineraalien viennillä on huomattava merkitys;

d) kuusi jäsentä erityisetuja edustavista kehitysmaihin kuuluvista sopimusvaltioista. Kysymykseen tulevat muun muassa asukasluvultaan suurien valtioiden, sisämaavaltioiden tai muiden epäedullisessa maantieteellisessä asemassa olevien valtioiden, saarivaltioiden, merenpohja-alueelta saatavien mineraalilajien huomattavien tuojavaltioiden, kyseisten mineraalien mahdollisten tuottajavaltioiden ja vähiten kehittyneiden valtioiden erityisedut; sekä

e) kahdeksantoista jäsentä, jotka valitaan siten, että neuvoston paikkojen jakautumisessa varmistetaan tasapuolinen maantieteellinen jakautuminen. Kultakin maantieteelliseltä alueelta valitaan tämän kohdan perusteella vähintään yksi jäsen. Maantieteellisillä alueilla tarkoitetaan tässä Afrikkaa, Aasiaa, Itä-Eurooppaa, Latinalaista Amerikkaa ja Karibiaa sekä Länsi-Eurooppaa ja muita valtioita.

Jäsenten jaolla viiteen valintaryhmään tähdätään maantieteellisesti tasaiseen jakaumaan ottaen huomioon tiettyjen ryhmien erityisintressit neuvoston äänestyksissä. Jakaumassa on erityisesti pyritty ottamaan huomioon suurten teollisuusmaiden, eniten merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan sijoittaneiden maiden, suurten mineraalintuottajien ja kehitysmaiden edut.

Säännöksen a)-kohdan mukaan ensiksi mainitusta maaryhmästä valitaan neuvoston jäseniksi aina yhtäältä Itä-Euroopan alueen bruttokansantuotteeltaan suurin valtio sekä toisaalta valtio, jolla yleissopimuksen voimaantulopäivänä on suurin bruttokansantuote, mikäli nämä valtiot tahtovat olla edustettuina tässä ryhmässä. Valtiot, joihin tässä viitataan, ovat Venäjä ja Yhdysvallat.

Soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 10 kappaleessa määrätään, että jokaista 15 kappaleen a)-d)-kohdassa mainittua valtioryhmää edustavat neuvostossa kyseisen ryhmän nimeämät jäsenet. Kukin ryhmä nimeää yhtä monta ehdokasta kuin ryhmällä on jäsenpaikkoja täytettävänä. Milloin a)-e)-kohdassa mainituissa ryhmissä mahdollisten ehdokkaiden lukumäärä ylittää kyseisessä ryhmässä vapaina olevien paikkojen lukumäärän, tulee pääsääntöisesti noudattaa vuorotteluperiaatetta. Kunkin ryhmän valtiojäsenten tulee päättää, miten tätä periaatetta noudatetaan kyseisessä ryhmässä.

Neuvoston jäsenet valitaan 161 artiklan 3 kappaleen mukaan neljäksi vuodeksi kerrallaan. 4 kappaleen mukaan heidät voidaan valita myös uudelleen. Neuvoston tulee 5 kappaleen mukaan kokoontua vähintään kolme kertaa vuodessa. Päätösvaltaisuuteen tarvitaan 6 kappaleen mukaan neuvoston jäsenten enemmistö. Jokaisella neuvoston jäsenellä on 7 kappaleen nojalla yksi ääni. 9 kappaleessa määrätään, että jokaisella merenpohjajärjestön jäsenellä on oikeus lähettää edustaja neuvoston kokouksiin. Edustajalla ei kuitenkaan ole äänioikeutta, ellei kyseessä ole neuvoston jäsen.

Artiklan 8 kappaleessa olevia määräyksiä neuvoston päätöksentekomenettelystä on muutettu soveltamissopimuksen liitteen 3 osastossa, eikä tämän kappaleen b)- ja c)-kohtaa siten sovelleta.

Neuvoston tulee soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 2 kappaleen mukaan pääsääntöisesti tehdä päätöksensä konsensuksella. Kehitysmaiden suojelemista mahdollisten hinnanmuutosten tai merenpohja-alueelta saatavien mineraalien vientimahdollisuuksien muutosten aiheuttamilta epäedullisilta vaikutuksilta koskevat kysymykset, merenpohjajärjestön säännöistä, määräyksistä ja menettelytavoista yleiskokoukselle annettavat suositukset ja niiden väliaikainen soveltaminen samoin kuin XI osaa koskevat muutokset on 161 artiklan 8 kappaleen d)-kohdan mukaan aina tehtävä konsensuksella.

161 artiklan 8 kappaleen e)-kohdassa määrätään, että konsensuksella tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että esitystä ei ole virallisesti vastustettu. Kyseisessä kohdassa annetaan ohjeet mahdollisten erimielisyyksien käsittelystä erityisessä sovittelukomiteassa, ja soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 6 kappaleen mukaan neuvosto voi lykätä päätöksen tekemistä jatkoneuvottelujen helpottamiseksi silloin, kun kaikkia keinoja konsensukseen pääsemiseksi jossakin asiassa ei ilmeisesti ole vielä käytetty.

Mikäli kaikki mahdollisuudet päätöksen tekemiseksi konsensuksella on tutkittu eikä konsensusta ole voitu saavuttaa, tulee päätökset menettelytapakysymyksistä soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 5 kappaleen mukaan tehdä neuvoston äänestyksessä läsnä olevien ja äänestävien jäsenten enemmistöllä. Soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 9 kappaleen a)-kohdan mukaan jokaisen 15 kappaleen a)-c)-kohdan mukaisesti valitun valtioryhmän katsotaan olevan oma ''jaostonsa'' neuvostossa tapahtuvassa äänestyksessä. Kohtien d) ja e) mukaisesti valittujen kehitysmaiden katsotaan muodostavan yhden jaoston neuvostossa tapahtuvassa äänestyksessä. Niissä asiakysymyksissä, joissa ei edellytetä konsensusta, päätökset tehdään läsnä olevien ja äänestävien jäsenten kahden kolmanneksen ääntenenemmistöllä edellyttäen, ettei jokin yllä mainitun jaoston enemmistö vastusta kyseisiä päätöksiä. Päätöksiä tehdessään neuvoston tulee soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 5 kappaleen mukaan pyrkiä ajamaan merenpohjajärjestön kaikkien jäsenten etuja.

Hyväksyttäessä toimintasuunnitelmia merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa varten neuvoston tulee seurata erityistä päätöksentekomenettelyä, josta on määräykset soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 11 kappaleessa. Neuvoston tulee hyväksyä oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunnan antama suositus, joka koskee toimintasuunnitelman hyväksymistä, ellei sen läsnä olevien ja äänestävien jäsenten kahden kolmanneksen enemmistö, mukaan lukien neuvoston kunkin jaoston läsnä olevien ja äänestävien jäsenten enemmistö, päätä olla hyväksymättä toimintasuunnitelmaa. Mikäli neuvosto ei ole tehnyt päätöstä määräajassa, katsotaan, että se on hyväksynyt suosituksen. Määräaika on tavallisesti 60 päivää, ellei neuvosto päätä pidentää sitä. Jos toimikunta suosittaa toimintasuunnitelman hylkäämistä tai ei lainkaan anna suositusta, neuvosto voi silti hyväksyä suunnitelman asiakysymyksiä koskevassa päätöksentekomenettelyssä.

Päätökset sellaisista kysymyksistä, joita neuvosto on oikeutettu tekemään merenpohjajärjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen perusteella tai joista sillä on muuten valtuudet päättää, tehdään 161 artiklan 8 kappaleen f)-kohdan mukaan asianomaisissa säännöissä, määräyksissä ja menettelytavoissa mainittujen päätöksentekomenettelyjen mukaisesti tai sellaisissa päätöksentekomenettelyissä, joista neuvosto on voinut päästä konsensukseen.

162 artiklassa määrätään, että neuvosto on merenpohjajärjestön toimeenpaneva elin. Artiklan 1 kappaleen mukaan neuvostolla on valtuudet hyväksyä yleissopimuksen ja yleiskokouksen hyväksymien yleisten periaatteiden mukaisesti merenpohjajärjestön toimialaan kuuluvia kysymyksiä ja asioita koskevat erityiset toimintaperiaatteet.

Neuvosto on siten yleiskokouksen alainen, sillä yleiskokouksen hyväksymät yleisperiaatteet rajaavat neuvoston toimivaltaa. Soveltamissopimus muuttaa kuitenkin näiden kahden elimen toimivaltasuhteita. Sopimuksen liitteen 3 osaston 1 ja 4 kappaleessa määrätään, että yleiskokous määrää neuvoston kanssa yhteistuumin yleiset toimintaperiaatteet merenpohjajärjestölle ja että yleiskokouksen sellaisten päätösten, jotka koskevat asiaa, jossa myös neuvostolla on toimivalta, tai jotka koskevat hallintoon, talousarvioon tai talouteen liittyvää asiaa, tulee perustua neuvoston antamiin suosituksiin. Mikäli yleiskokous ei hyväksy neuvoston suositusta jossakin asiassa, sen tulee palauttaa asia neuvostolle uudelleen harkittavaksi. Neuvoston tulee harkita asiaa uudelleen yleiskokouksen esittämien näkemysten valossa.

Neuvoston toimiala on määritelty 162 artiklan 2 kappaleessa.

Toimialoja, joissa neuvostolla on erityisasema yleiskokoukseen nähden sen perusteella, että sillä on valtuudet tehdä yleiskokoukselle suosituksia, ovat muun muassa taloudelliseen apuun liittyvät asiat (n)-kohta ja soveltamissopimuksen liitteen 7 osasto) sekä merenpohjajärjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen hyväksyminen (o)-kohta ja liitteen 1 osaston 15 kappale). Lisäksi voidaan mainita joukko sisäisiä asioita, kuten ehdokasluettelon esittäminen pääsihteerin valintaa varten (b)-kohta), suositukset merenpohjajärjestön yrityksen johtokunnan jäseniksi ja yrityksen pääjohtajaksi (c)-kohta), yrityksen vuosikertomuksen käsittely (g)-kohta), esityksen tekeminen merenpohjajärjestön vuotuiseksi talousarvioksi (r)-kohta), suositukset jäsenyyteen liittyvien oikeuksien ja erioikeuksien soveltamisen keskeyttämiseksi (t)-kohta) sekä toimenpiteet merenpohjaan liittyvien riitojen ratkaisemisen johdosta (u)- ja v)-kohta).

Neuvosto voi tehdä YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen kanssa merenpohjajärjestön valtuuksien rajoissa sopimuksia, jotka kuitenkin edellyttävät yleiskokouksen hyväksymistä.

Neuvostolla on myös monia itsenäisiä tehtäviä. Niistä voidaan mainita yleissopimuksen noudattamisen valvonta ja koordinointi merenpohjajärjestön toimialaan kuuluvissa kysymyksissä (a)-kohta), lisäelinten perustaminen (d)-kohta ja soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 4 kappale), merenpohjajärjestön yrityksen toimintaperiaatteiden määrääminen (i)-kohta ja 170 artikla), toimintasuunnitelmien hyväksyminen (k)-kohta ja liitteen 3 osaston 11 kappale), merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan valvonta (l)-kohta), kehitysmaiden suojaaminen taloudellisilta haitoilta merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan seurauksena (m)-kohta), merenpohjajärjestön sääntöjen, määräysten, menettelytapojen sekä niihin tehtyjen muutosten väliaikainen hyväksyminen ja väliaikainen soveltaminen (o)-kohdan ii)-alakohta ja liitteen 1 osaston 15 kappale), merenpohjajärjestölle tulevien ja järjestöltä lähtevien maksujen seuranta (p)-kohta), asian saattaminen merenpohjajärjestön puolesta merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevän jaoston ratkaistavaksi, jos määräyksiä on jätetty noudattamatta (u)-kohta), toimenpiteet hätätilanteissa, erityisesti meriympäristölle aiheutuvan haitan välttämiseksi (w)-kohta), alueen hyödyntämisen kieltäminen, kun on selvää näyttöä siitä, että toiminnasta aiheutuisi vakavaa haittaa meriympäristölle (x)-kohta) sekä sopivien valvontamenetelmien luominen (z)-kohta).

Toimintasuunnitelmien hyväksyminen on neuvoston keskeinen tehtävä. Sitä koskevaa j)-kohtaa ei kuitenkaan soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 11 kappaleen b)-kohdan nojalla sovelleta, vaan päätöksenteossa noudatetaan edellä 161 artiklan yhteydessä selostettua soveltamissopimuksen liitteen 3 osaston 11 kappaleeseen perustuvaa menettelyä. Toimintasuunnitelmaa koskevan hakemuksen käsittelyn tulee soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 6 kappaleen mukaan lisäksi tapahtua oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunnan suosituksesta, ja sen tulee seurata yleissopimuksen ja sen III liitteen määräyksiä sekä soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston kappaleissa 6―10 lähemmin määriteltyjä ehtoja. Liitteen 1 osaston 15 kappaleeseen sisältyy myös asiaa koskevia tarkempia määräyksiä.

Kohdan y) määräys katsotaan täytetyksi soveltamissopimuksen liitteen 9 osaston mukaisella rahoitusasiaintoimikunnan perustamisella. Toimikunnassa on 15 jäsentä, jotka valitsee yleiskokous. Siihen saakka kunnes merenpohjajärjestöllä on riittävästi varoja, viidellä järjestön suurimmalla rahoittajalla tulee olla edustaja rahoitusasiaintoimikunnassa. Yleiskokouksen ja neuvoston tulee ottaa huomioon toimikunnan suositukset kaikissa tärkeissä raha-asioita koskevissa päätöksissä. Toimikunnan tulee tehdä kaikki asiakysymyksiä koskevat päätöksensä yksimielisesti.

Soveltamissopimuksen liitteen 9 osaston 7 kappaleen mukaan yleiskokouksen ja neuvoston on otettava huomioon rahoitusasiaintoimikunnan suositukset muun muassa seuraavia asioita koskevissa päätöksissä:

a) merenpohjajärjestön elinten taloudellisia sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja koskevat ehdotukset, järjestön taloudellinen johto ja sisäinen taloudellinen hallinto;

b) niiden maksujen määrittäminen, joita jäsenet suorittavat merenpohjajärjestön hallinnolliseen talousarvioon yleissopimuksen 160 artiklan 2 kappaleen e)-kohdan mukaisesti; sekä

c) kaikki asiaankuuluvat taloudelliset asiat, mukaan lukien merenpohjajärjestön pääsihteerin vuosittain yleissopimuksen 172 artiklan mukaisesti laatima talousarvioehdotus ja sihteeristön työsuunnitelmien toteutukseen liittyvät taloudelliset näkökohdat.

Yleissopimuksen 163 artiklan 1 kappaleen mukaan neuvoston alaisuuteen perustetaan kaksi elintä: taloussuunnittelutoimikunta ja oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunta. Kumpikin toimielin koostuu 15 jäsenestä, jotka valitaan sopimusvaltioiden asettamista ehdokkaista. Toimikuntien tehtävistä on määräyksiä 164 ja 165 artiklassa.

164 artiklan 1 kappaleen mukaan taloussuunnittelutoimikunnan jäsenillä tulee olla asianmukainen pätevyys kaivosteollisuuden, mineraalivarojen hoidon, kansainvälisen kaupan tai kansainvälisen talouden alalla.

Artiklan 2 kappaleen mukaan taloussuunnittelutoimikunnan tehtäviin kuuluvat ehdotukset merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa koskevien päätösten täytäntöönpanemiseksi, merenpohja-alueelta saatavien mineraalien kysynnän, tarjonnan ja hintakehityksen analysointi, sellaisten tilanteiden tutkiminen ja niitä koskevien suositusten antaminen neuvostolle, jotka saattavat aiheuttaa kehitysmaille haittoja merenpohja-alueella harjoitettavan toiminnan seurauksena sekä tähän liittyvän taloudellisen avun ehdottaminen. Taloudellisesta avusta on määräykset 151 artiklan 10 kappaleessa ja soveltamissopimuksen liitteen 7 osastossa.

Soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 4 kappaleen mukaisesti oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunta hoitaa taloussuunnittelutoimikunnan tehtäviä siihen saakka, kunnes neuvosto toisin päättää tai kunnes ensimmäinen tuotantosuunnitelma on hyväksytty.

165 artiklan 1 kappaleen mukaan oikeudellisten ja teknisten asioiden toimikunnan jäsenillä tulee olla asianmukainen pätevyys esimerkiksi mineraalivarojen etsinnässä, hyödyntämisessä ja jalostamisessa, valtameritutkimuksessa ja meriympäristön suojelussa tai merellä tapahtuvaan kaivostoimintaan tai vastaaviin erikoisaloihin liittyvissä taloudellisissa ja oikeudellisissa kysymyksissä.

Toimikunta valvoo neuvoston pyynnöstä merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa. Tämä tapahtuu tarvittaessa yhteistyössä toimintaa harjoittavien yhteisöjen kanssa. Toimikunnan tulee myös toimia neuvoa-antavana elimenä neuvoston tehtäviä koskevissa asioissa. Sen tulee esimerkiksi käsitellä merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa koskevia kirjallisia suunnitelmia ja esittää niistä neuvostolle suosituksia.

ALAOSASTO D SIHTEERISTÖ

166 artiklassa määrätään, että merenpohjajärjestön sihteeristöä johtaa pääsihteeri, joka on järjestön korkein hallinnollinen toimihenkilö. Yleiskokous valitsee pääsihteerin neljäksi vuodeksi ja hänet voidaan myös valita tehtävään uudelleen. Pääsihteeri raportoi vuosittain yleiskokoukselle merenpohjajärjestön työstä.

167 artiklassa määrätään, että pääsihteeri nimittää merenpohjajärjestön henkilöstön järjestön sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti. Henkilöstön valinnan on ensisijaisesti perustuttava sen tehokkuuden, asiantuntemuksen ja moitteettomuuden varmistamiseen sekä valittavien tieteelliseen, tekniseen ja muuhun pätevyyteen. Lisäksi henkilöstö on valittava mahdollisimman laajalta maantieteelliseltä pohjalta.

168 artiklan 1 kappale kieltää pääsihteeriä ja henkilöstöä vastaanottamasta ohjeita miltään hallitukselta tai muualta merenpohjajärjestön ulkopuolelta. Kieltoa vastaan tehdyt rikkomukset annetaan asianomaisen hallintotuomioistuimen käsiteltäviksi. Sopimusvaltiot velvoitetaan kunnioittamaan kieltoa ja sitoutumaan olemaan yrittämättä vaikuttaa merenpohjajärjestön henkilöstöön.

Artiklan 2 kappaleen mukaan pääsihteerillä ja henkilöstöllä ei saa olla taloudellisia etuja, jotka liittyvät merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan, eivätkä he saa paljastaa merenpohjajärjestössä työskennellessään tietoonsa saamiaan luottamuksellisia tietoja. Kiellon rikkominen voidaan saattaa 3 kappaleen mukaan tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja pääsihteerin tulee erottaa asianomainen henkilöstön jäsen, mikäli tuomioistuin sitä suosittaa.

Pääsihteeri velvoitetaan 169 artiklassa ryhtymään sopiviin järjestelyihin neuvonpidon ja yhteistyön edistämiseksi sellaisten ei-hallitustenvälisten kansainvälisten järjestöjen kanssa, jotka YK:n talous- ja sosiaalineuvosto on tunnustanut. Niille järjestöille, joiden kanssa järjestelyihin on ryhdytty, annetaan 2 kappaleessa oikeus osallistua tarkkailijoina merenpohjajärjestön toimielimien kokouksiin. Pääsihteeri voi 3 kappaleen mukaan jakaa sopimusvaltioille tällaisilta järjestöiltä saatuja kirjallisia selvityksiä asioista, joista niillä on erityistuntemusta ja jotka liittyvät merenpohjajärjestön toimintaan.

ALAOSASTO E MERENPOHJAJÄRJESTÖN YRITYS

170 artiklan 1 kappale oikeuttaa merenpohjajärjestön yrityksen osallistumaan järjestön puolesta merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan sekä kuljettamaan, jalostamaan ja markkinoimaan alueelta saatavia mineraaleja. Yritys on järjestön alainen elin, mutta sillä on myös osin itsenäinen oikeustoimikelpoisuus. Yrityksen ja järjestön hierarkiasuhdetta korostetaan kuitenkin 3 kappaleessa olevalla määräyksellä, jonka mukaan yrityksen päätoimipaikan on sijaittava järjestön toimipaikassa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan merenpohjajärjestön yrityksen on tehtäviään hoitaessaan noudatettava järjestön sääntöjä, määräyksiä ja menettelytapoja sekä yleiskokouksen hyväksymiä yleisiä toimintaperiaatteita ja neuvoston määräyksiä.

Artiklan 4 kappaleessa määrätään, että merenpohjajärjestön yrityksen käyttöön on annettava sen toiminnalle välttämättömät varat ja asianmukainen teknologia.

Yleissopimuksen IV liitteessä olevaan merenpohjajärjestön yrityksen perussääntöön sisältyy määräyksiä yrityksen organisaatiosta, talouden hoidosta, tehtävistä ja oikeudellisesta asemasta. IV liitteen 13 artiklan mukaan yrityksellä on sopimusvaltioiden alueella tehtäviensä ja tarkoitusperiensä täyttämiseksi tarvittava oikeustoimikelpoisuus sekä tietyt erioikeudet ja vapaudet. Artiklan 3 kappaleen a)-kohdassa määrätään toimivaltaisesta tuomioistuimesta merenpohjajärjestön yritystä vastaan nostetuissa kanteissa. Määräykset ovat ehdottomia.

Koska merenpohjan tuotannollinen kaivostoiminta ei nykyarvioiden mukaan kuitenkaan tulle ajankohtaiseksi ennen 2020-lukua, merenpohjajärjestön yrityksen toiminta ennen kaivostoiminnan aloittamista on soveltamissopimuksen liitteen 2 osaston 1 kappaleessa rajoitettu analyysi- ja valvontatehtäviin, joista vastaa järjestön sihteeristö. 2 kappaleen mukaan yritys suorittaa kaivostoimintaa koskevia tehtäviä aluksi yhteishankkeiden muodossa eikä sopimusvaltioilla 3 kappaleen mukaan ole velvollisuutta rahoittaa yrityksen kaivospaikkoja. Liitteen 2 osaston 6 kappaleessa tarkennetaan, että IV liitettä sekä muita asianomaisia määräyksiä tulkitaan ja sovelletaan liitteen 2 osaston mukaisesti.

ALAOSASTO F MERENPOHJAJÄRJESTÖN RAHOITUS-JÄRJESTELY

171 artiklan a)-kohdassa määrätään, että merenpohjajärjestön toiminta rahoitetaan muun muassa sopimusvaltioilta saatavilla maksuilla. 160 artiklan 2 kappaleen e)-kohdan ja soveltamissopimuksen liitteen 9 osaston 7 kappaleen mukaan yleiskokous määrittää maksuosuudet rahoitusasiaintoimikunnan suosituksesta. Soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 14 kappaleen mukaan merenpohjajärjestön hallintokulut tulee kuitenkin kattaa YK:n varoista eikä suoraan sopimusvaltioilta saatavilla maksuilla sitä seuraavan vuoden loppuun saakka, jona soveltamissopimus tulee voimaan. Määräyksellä turvataan se, ettei merenpohjajärjestön toimintaan väliaikaiselta pohjalta osallistuville valtioille aiheudu maksuvelvoitteista vaikeuksia.

Merenpohjajärjestön tulot muodostuvat lähinnä toimintasopimuksen tehneiltä yrittäjiltä merenpohja-alueella harjoitettavasta toiminnasta saatavista maksuista, järjestön yritykseltä siirretyistä varoista ja vapaaehtoisista maksuista jäseniltä tai muilta yhteisöiltä. Yrittäjiltä saatavat maksut vahvistetaan III liitteen 13 artiklassa määriteltyjen ja soveltamissopimuksen liitteen 8 osaston mukaisesti muutettujen taloudellisten sopimusehtojen pohjalta. 160 artiklan f)-kohdan ii)-alakohdan sekä soveltamissopimuksen liitteen 9 osaston 7 kappaleen a)-kohdan mukaan varojen siirtämistä merenpohjajärjestön yritykseltä koskevat päätökset tehdään yleiskokouksen antamien sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen mukaisesti yrityksen johtokunnan ja rahoitusasiaintoimikunnan suosituksesta.

171 artiklan d)-kohdan mukaan merenpohjajärjestön varoihin voi sisältyä myös 174 artiklan mukaisesti lainattuja varoja.

Kohdassa f) mainitut maksut tulee ohjata soveltamissopimuksen liitteen 7 osaston 1 kappaleen a)-kohdassa tarkoitettuun rahastoon, joka toimii merenpohjajärjestön alaisuudessa taloudellisen sopeutumisen helpottamiseksi.

172 artikla velvoittaa pääsihteerin tekemään esityksen merenpohjajärjestön vuotuiseksi tulo- ja menoarvioksi ja antamaan sen neuvostolle. Neuvosto on velvollinen käsittelemään esityksen ja antamaan sen sekä mahdolliset sitä koskevat suosituksensa yleiskokoukselle hyväksyttäväksi. Tulo- ja menoarvioesitystä koskevassa päätöksessä on soveltamissopimuksen liitteen 9 osaston 7 kappaleen c)-kohdan nojalla otettava huomioon rahoitusasiaintoimikunnan suositukset.

173 artiklan mukaan maksut, jotka merenpohjajärjestön jäsenet maksavat 171 artiklan a)-kohdan mukaisesti käytetään järjestön hallintomenoihin, kunnes järjestö saa tarkoitukseen riittävästi varoja muista lähteistä. Sama koskee järjestön toiminnan alkuvaiheessa YK:n tulo- ja menoarviosta saatavia varoja.

Jäljelle jäävät varat jäsenten maksuosuuksia lukuunottamatta voidaan järjestön päätöksen mukaan joko jakaa, käyttää yrityksen toiminnan rahoittamiseen tai taloudellisen sopeutumisen edistämiseen.

174 artiklan 1 kappale oikeuttaa merenpohjajärjestön ottamaan lainaa. Tätä oikeutta rajoitetaan soveltamissopimuksen liitteen 1 osaston 14 kappaleessa siten, ettei järjestö saa ottaa lainaa hallintomenojensa rahoittamiseksi. Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltiot eivät ole vastuussa merenpohjajärjestön veloista. Yleiskokous velvoitetaan 2 kappaleessa päättämään järjestön lainanottovaltuuksien rajoista niissä rahoitusmääräyksissä, jotka yleiskokous käsittelee ja hyväksyy neuvoston ja rahoitusasiaintoimikunnan suosituksesta 160 artiklan 2 kappaleen f)-kohdan mukaisesti. 3 kappaleessa oikeutetaan neuvosto käyttämään järjestön lainanottovaltuuksia.

175 artikla velvoittaa yleiskokouksen nimeämään riippumattoman tilintarkastajan, joka tarkastaa vuosittain merenpohjajärjestön tilit ja kirjanpidon.

ALAOSASTO G OIKEUDELLINEN ASEMA, ERIOIKEUDET JA VAPAUDET

176 artiklan mukaan merenpohjajärjestö on kansainvälinen oikeushenkilö, jolla on tehtäviensä ja tarkoitusperiensä täyttämiseksi tarvittava oikeustoimikelpoisuus.

177 artikla takaa merenpohjajärjestölle ne erioikeudet ja vapaudet, joita käsitellään lähemmin seuraavissa artikloissa.

178 artiklassa taataan merenpohjajärjestölle ja sen omaisuudelle ja varoille vapaus oikeudenkäynnistä, ellei vapaudesta jossakin tapauksessa ole nimenomaisesti luovuttu.

179 artiklassa taataan merenpohjajärjestön omaisuudelle ja varoille vapaus etsinnästä ja pakkokeinoista.

180 artiklan määräys vapauttaa merenpohjajärjestön omaisuuden ja varat kaikenlaisista rajoituksista, sääntelystä, valvonnasta ja moratorioista.

181 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että merenpohjajärjestön arkistot ovat loukkaamattomat. 2 kappaleen mukaan merenpohjajärjestö ei saa tallettaa esimerkiksi omistusoikeutta ja teollisuussalaisuuksia koskevia tietoja eikä henkilöstötietoja julkisina pidettäviin arkistoihin. 3 kappale velvoittaa sopimusvaltiot antamaan merenpohjajärjestölle virallisten tietoyhteyksien ylläpitämiseksi yhtä suotuisan kohtelun kuin muillekin kansainvälisille järjestöille.

182 artiklassa taataan lähemmin määritellyt erioikeudet ja vapaudet sopimusvaltioiden edustajille sekä merenpohjajärjestön pääsihteerille ja henkilöstölle.

183 artiklassa määritellään merenpohjajärjestön ja sen henkilöstön vapaus veroista ja tulleista. Artiklan 1 ja 2 kappaleen määräykset tullittomuudesta kuuluvat Euroopan yhteisön toimivaltaan. Yhteisö on yleissopimuksen allekirjoittaessaan ilmoittanut ne yleissopimuksen piiriin kuuluvat asiat, joissa yleissopimuksen allekirjoittaneet jäsenvaltiot ovat antaneet toimivaltansa yhteisölle (ks. luku 2.11. Suomen ja Euroopan yhteisön toimivalta). 2 kappaleen määräykset arvonlisä- ja valmisteverottomuudesta edellyttävät neuvoston hyväksymistä. Menettelyä koskevat säännökset sisältyvät kuudennen arvonlisädirektiivin (77/388/ETY) 30 artiklaan ja valmisteverotuksen järjestelmädirektiivin (92/12/ETY) 23 artiklaan. 183 artiklan 3 kappaleen mukaan merenpohjajärjestön henkilöstö on kansainvälisten järjestöjen henkilöstölle tavanomaisesti myönnettävän palkkojen ja palkkioiden verottomuuden lisäksi vapautettu myös järjestön maksamista muista maksuista perittävistä veroista.

ALAOSASTO H JÄSENTEN OIKEUKSIEN JA ERIOIKEUKSIENPIDÄTTÄMINEN

184 artiklan mukaan sopimusvaltiolla, joka on laiminlyönyt maksunsa merenpohjajärjestölle, ei ole äänioikeutta, jos maksamatta oleva summa on yhtä suuri tai suurempi kuin sen maksettavaksi kuuluvat kahden edellisen vuoden maksut. Yleiskokous voi kuitenkin sallia tällaisen jäsenen äänestävän, jos se toteaa, että maksamatta jättäminen on johtunut asianomaisesta valtiosta riippumattomista seikoista.

185 artiklassa määrätään, että sopimusvaltiolta, joka on jatkuvasti törkeästi rikkonut XI osan määräyksiä, voidaan pidättää jäsenyyteen liittyvät oikeudet ja erioikeudet. Päätöksen asiasta tekee neuvoston suosituksesta yleiskokous, kun Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevä jaosto on todennut rikkomuksen.

5 OSASTO RIITOJEN RATKAISEMINEN JA NEUVOA-ANTAVATLAUSUNNOT

186 artiklassa viitataan artikloiden 187―191 sekä XV osan ja VI liitteen määräyksiin Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevän jaoston perustamisesta ja tuomiovallan käytöstä. Yleissopimuksen VI liitteen 4 osaston 35 artiklan mukaisesti jaosto koostuu 11 tuomarista, jotka tuomioistuimen jäsenet valitsevat keskuudestaan.

187 artiklassa luetellaan tapaukset, joissa merenpohjariitoja käsittelevällä jaostolla on tuomiovalta riitojen ratkaisemiseksi. Jaoston tuomiovalta käsittää:

a) sopimusvaltioiden väliset yleissopimuksen XI osaa koskevat riidat;

b) sopimusvaltion ja merenpohjajärjestön väliset yleissopimuksen XI osan mukaisten velvoitteiden täytäntöönpanoa tai järjestön toimivallan ylittämistä koskevat riidat;

c) XI osan mukaisen toimintasopimuksen osapuolena olevan sopimusvaltion, merenpohjajärjestön tai sen yrityksen, valtionyrityksen tai luonnollisen tai oikeushenkilön väliset sopimuksen tai toimintasuunnitelman tulkintaa tai toisen sopimuspuolen etuihin vaikuttavia toimia koskevat riidat;

d) merenpohjajärjestön ja tietynlaisen toimintasopimusta tavoittelevan yrittäjän väliset riidat, jotka koskevat hakemuksen hylkäämistä tai muuta sopimukseen liittyvää oikeuskysymystä;

e) merenpohjajärjestön ja toimintasopimuksen osapuolen väliset riidat, jotka koskevat järjestön mahdollista korvausvelvollisuutta yleissopimuksen III liitteen 22 artiklan mukaisesti; sekä

f) muut riidat, joissa jaosto on yleissopimuksen mukaan tuomiovaltainen.

Toisin kuin esimerkiksi Kansainvälisessä tuomioistuimessa merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevässä jaostossa voi riidan asianosaisina näin ollen olla myös muita subjekteja kuin valtioita.

188 artiklan mukaan edellä a)-kohdassa tarkoitetut riidat voidaan myös ohjata VI liitteen 15 ja 17 artiklan mukaiselle merioikeustuomioistuimen erityisjaostolle tai merenpohjariitoja käsittelevän jaoston ad hoc -jaostolle. Edellä c)-kohdassa tarkoitetut toimintasopimusta tai -suunnitelmaa koskevat riidat voidaan myös ohjata muilta kuin merioikeusyleissopimuksen tulkintaa koskevilta osilta YK:n Kansainvälisen kauppaoikeuden toimikunnan (UNCITRAL) välitysoikeudellisten sääntöjen mukaiseen sitovaan kaupalliseen välimiesmenettelyyn, elleivät riidan osapuolet sovi toisin. XI osan tulkintaa koskevilta osilta tällainen riita on kuitenkin alistettava merenpohjariitoja käsittelevän jaoston käsiteltäväksi tämän ratkaisua varten. Välimiesmenettelyssä on noudatettava jaoston antamaa ratkaisua.

189 artikla kieltää merenpohjariitoja käsittelevää jaostoa puuttumasta merenpohjajärjestön harkintavaltaan. Jaosto ei voi lausua siitä, ovatko järjestön hyväksymät säännöt, määräykset ja menettelytavat yleissopimuksen mukaisia eikä julistaa niitä pätemättömiksi. Jaoston toimivalta ulottuu tältä osin vain päätöksiin siitä, onko näiden sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen soveltaminen yksittäistapauksissa ristiriidassa yleissopimuksen XI osan mukaisen toimintasopimuksen tai yleissopimuksen riidan osapuolille asettamien muiden velvoitteiden kanssa. Lisäksi jaosto voi käsitellä kysymyksiä mahdollisista toimivallan ylityksistä tai valtuuksien väärinkäytöstä samoin kuin vahingonkorvausvastuusta.

190 artikla sisältää määräyksiä takaajavaltioiden osallistumisesta oikeudenkäyntiin. Takaajavaltiolla on oikeus osallistua kirjallisin tai suullisin lausunnoin menettelyyn, jonka osapuolena on sen takaama luonnollinen tai oikeushenkilö. Mikäli kantajaosapuolena on luonnollinen tai oikeushenkilö ja vastaajana sopimusvaltio, tämä voi pyytää toimintaa takavaa valtiota esiintymään oikeudenkäynnissä kyseisen luonnollisen tai oikeushenkilön puolesta. Jos takaajavaltio ei näin menettele, myös vastaajavaltiota voi edustaa sen kansallisuutta oleva oikeushenkilö.

191 artikla velvoittaa merenpohjariitoja käsittelevän jaoston antamaan yleiskokouksen tai neuvoston pyynnöstä neuvoa-antavia lausuntoja niiden toimintaan liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä. Tarkempia säännöksiä asiasta sisältyy 159 artiklan 10 kappaleeseen ja VI liitteen 40 artiklan 2 kappaleeseen.

XII OSA MERIYMPÄRISTÖN SUOJELU JA SÄILYTTÄMINEN

Meriympäristön suojelua koskevat kansainväliset säännökset perustuvat ensisijaisesti valtioiden välisiin sopimuksiin. Toisaalta suojelutavoitteet ovat myös olleet näkyvästi esillä esimerkiksi YK:n vuosien 1972 (Tukholma) ja 1992 (Rio de Janeiro) ympäristökonferenssien toimintaohjelmissa, ja kansainvälisten järjestöjen (esimerkiksi Kansainvälinen merenkulkujärjestö (IMO) ja YK:n ympäristöohjelma (UNEP)) piirissä on laadittu runsaasti ns. pehmeään oikeuteen (soft law) lukeutuvia suosituksia ja ohjeistoja meriympäristön suojelemiseksi. Keskeisenä periaatteena on, ettei valtio saa sallia alueellaan sellaista toimintaa, josta aiheutuu toisille valtioille tai valtioiden lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitseville alueille ympäristövahinkoa.

Viime vuosikymmeninä on tehty runsaasti meriympäristön suojelua koskevia sekä yleismaailmallisia että alueellisia sopimuksia. Aluksi kansainvälinen yhteistyö kohdistui lähinnä aluksista aiheutuvan öljypilaantumisen torjumiseen. Sittemmin huomiota kiinnitettiin myös radioaktiivisesta materiaalista aiheutuviin vaaroihin ja ydinonnettomuuksiin liittyviin vahingonkorvauskysymyksiin. Vuoden 1958 merioikeusyleissopimuksiin sisällytettiin kuitenkin vain muutamia yleisluontoisia säännöksiä meriympäristön suojelusta.

Liberialaisen säiliöaluksen Torrey Canyonin haaksirikko Cornwallin rannikolla vuonna 1967 vauhditti öljypilaantumista koskevia suojelutoimia. Jo vuonna 1954 tehtyä ja vuonna 1962 täydennettyä yleissopimusta öljyn aiheuttaman meren saastunnan ehkäisemisestä (SopS 6/59, 43/66) vahvistettiin (SopS 5/78), ja vuonna 1969 tehtiin öljyn aiheuttamasta pilaantumisvahingosta johtuvaa siviilioikeudellista vastuuta koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 78―79/80, 80/80, 21/81) sekä ns. interventiosopimus, joka antaa onnettomuustapauksissa rantavaltiolle oikeuden puuttua aavallakin merellä olevaan vieraaseen alukseen, josta aiheutuu vakavaa vahingonvaaraa (SopS 62―63/76). Vuonna 1971 tehtiin kansainvälinen yleissopimus öljyn aiheuttamien pilaantumisvahinkojen kansainvälisen korvausrahaston perustamisesta (SopS 78―79/80, 80/80, 83/94, 33/95). Edelleen tehtiin eräitä alueellisia yhteistyösopimuksia toimenpiteistä öljyn aiheuttaman meren pilaantumisen estämiseksi ja valvomiseksi.

1970-luvulla suojelutoiminta laajeni muihin pilaamislähteisiin. Vuonna 1972 tehtiin ns. Oslon sopimus (SopS 35―36/79, 75/89, 66/90), joka sääntelee jätteiden mereen laskemista Koillis-Atlantin alueella. Samana vuonna hyväksyttiin myös yleismaailmallinen Lontoon sopimus (SopS 33―34/79, 44/81, 22/90, 22/94). Vuonna 1973 laadittiin aluksista aiheutuvaa pilaantumista koskeva yleissopimus, jota täydennettiin ja muutettiin vuonna 1978 tehdyllä pöytäkirjalla (ns. MARPOL 73/78 -yleissopimus). MARPOL 73/78 -yleissopimus sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä sekä haitallisia aineita koskevista päästöistä että alusten rakenteesta ja varusteista (SopS 51/83, 51/92, 74/85, 20/87, 14/89, 62/90, 63/90, 64/90, 12/91, 30/92, 25/93, 48/93, 21/94, 58/94). Vuonna 1973 laajennettiin vuoden 1969 interventiosopimuksen määräykset koskemaan öljyvaaran lisäksi myös muiden haitallisten aineiden aiheuttamia vaaratilanteita (SopS 72/86, 74/86, 65/92). Koillis-Atlantin alueelle solmittiin vuonna 1974 maalta tulevaa pilaantumista koskeva ns. Pariisin sopimus.

Uuteen vaiheeseen siirryttiin vuonna 1974, jolloin Helsingissä hyväksyttiin Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua kos-keva yleissopimus, joka tuli voimaan vuonna 1980 (SopS 11―12/80, 68/80, 31/81, 17/84, 39/84, 65/85, 17/87, 55/92, 8/93, 1/95). Siinä katettiin ensimmäistä kertaa kaikki sopimusalueen pilaamislähteet. Sittemmin on UNEPin puitteissa laadittu vastaavanlaisia suojelusopimuksia eri merialueille. Vuonna 1992 myös Itämeren ympäristönsuojelusopimus uusittiin, mutta uusi sopimus ei ole vielä tullut voimaan.

Viime vuosina on suojeluyhteistyötä entisestään tiivistetty. Aikaisempia sopimuksia on täydennetty, ja vuonna 1992 yhdistettiin edellä mainitut Oslon (1972) ja Pariisin (1974) sopimukset uudeksi Koillis-Atlantin merellisen ympäristön suojelua koskevaksi yleissopimukseksi (ns. OSPAR-sopimus). Meriympäristön suojeluun on kiinnitetty huomiota myös Euroopan yhteisössä ja Suomen aloitteesta käynnistetyssä arktisten alueiden ympäristöyhteistyössä.

Omalta osaltaan meriympäristön suojelua ovat myös edistäneet useat merenkulun turvallisuuteen liittyvät sopimusjärjestelyt.

Yleissopimuksen XII osa koskee meriympäristön suojelua ja säilyttämistä. Sen säännökset kattavat edellä mainittujen alueellisten sopimusten tavoin kaikki meriympäristön pilaamislähteet. Yleissopimus ei sisällä yksityiskohtaisia määräyksiä sovellettavista päästökielloista tai -rajoituksista vaan tarjoaa sopimusoikeudelliset puitteet yksityiskohtaisempien määräysten hyväksymiseksi muissa yhteyksissä. Yleissopimuksen säännökset sisältävät suojelutoimiin ryhtymistä ja suojeluyhteistyötä koskevia perusvelvoitteita sekä määrittelevät valtioiden meriympäristön suojelua koskevat toimivaltuudet yleissopimuksen osoittamilla merivyöhykkeillä. Myös alueellisen yhteistyön tarpeeseen kiinnitetään huomiota. Suojeluvelvoitteet ovat pitkälti puitesäännöksiä, jotka edellyttävät tehokkaita jatkotoimia sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Toimivaltakysymysten osalta XII osa tarjoaa ensimmäistä kertaa kattavan säännöstön erilaisten valtioiden ― rantavaltiot, lippuvaltiot, satamavaltiot ― suojeluvaltuuksista.

Yleissopimuksen XII osa jakaantuu 11 osastoon. Ensimmäinen sisältää periaatesäännöksiä valtion velvollisuudesta suojella meriympäristöä. Toisessa käsitellään valtioiden maailmanlaajuista ja alueellista yhteistyötä pilaamisvaikutusten ehkäisyssä ja torjunnassa. Kolmannessa ja neljännessä osastossa on säännöksiä kehitysmaille annettavasta avusta suojelutoimien edistämiseksi sekä meriympäristön tilan seurannasta ja ympäristövaikutusten arvioinnista. Keskeisimmät meriympäristön suojelua koskevat säännökset sisältyvät 5, 6 ja 7 osastoon, joissa käsitellään toisaalta kansallisten ja kansainvälisten suojelusäännösten laatimista ja toisaalta niiden täytäntöönpanoa. Säännöstöön sisältyy myös määräyksiä jääpeitteisiä alueita koskevista suojelutoimista (8 osasto), valtion vastuuta ja vahingonkorvausvelvollisuutta koskevista kysymyksistä (9 osasto), valtion täysivaltaisen koskemattomuuden (immuniteetin) huomioon ottamisesta (10 osasto) sekä muiden sopimusten sisältämien suojeluvelvoitteiden vaikutuksista (11 osasto).

Suomen osalta voidaan todeta, että merensuojelulainsäädäntöä on äskettäin uudistettu. Vuoden 1994 lopulla säädettiin uusi merensuojelulaki (1415/94), jolla kumottiin aikaisempi laki meren pilaantumisen ehkäisemisestä (298/79). Samassa yhteydessä muutettiin vesilakia (1416/94), aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annettua lakia (1417/94), yleisistä vesi- ja viemärilaitoksista annettua lakia (1418/94) ja jätelakia (1419/94). Muutokset tehtiin, jotta vuoden 1992 Itämeren ympäristönsuojelusopimus, vuoden 1992 OSPAR-sopimus sekä vuoden 1992 maasta toiseen ulottuvien vesistöjen ja kansainvälisten järvien suojelua ja käyttöä koskeva yleissopimus voitaisiin ratifioida.

1 OSASTO YLEISIÄ MÄÄRÄYKSIÄ

192 artikla sisältää valtioiden yleisen velvoitteen suojella ja säilyttää meriympäristöä. Kysymyksessä on perusvelvoite, jonka voidaan katsoa ilmaisevan kaikkia valtioita velvoittavan tapaoikeuden säännön. Velvoite kohdistuu kaikkin merialueisiin ja merivyöhykkeisiin.

193 artikla vahvistaa valtioiden täysivaltaisen oikeuden hyödyntää omia (omalla alueellaan tai muuten lainkäyttövaltansa piirissä sijaitsevia) luonnonvarojaan. Oikeus kytketään toisaalta valtion kansalliseen ympäristöpolitiikkaan ja toisaalta 192 artiklassa mainittuun velvollisuuteen suojella ja säilyttää meriympäristöä. Kansalliset edut ja tavoitteet voidaan ottaa huomioon, mutta meriympäristön suojelua koskevaa perusvelvoitetta ei voida niiden saavuttamiseksi syrjäyttää.

194 artiklan 1 kappaleessa valtiot sitoutuvat yleissopimuksen tarkoittamiin suojelutoimiin. Meriympäristön suojelussa on käytettävä mahdollisimman tarkoituksenmukaisia menettelytapoja. Valtioiden on myös pyrittävä yhtenäistämään suojelupyrkimyksiään. Valtioilta ei kuitenkaan edellytetä kaikilta osin samanlaisia toimintavelvoitteita, vaan säännös sallii valtioiden erilaisten mahdollisuuksien huomioon ottamisen suojelutoimien määrittelyssä. Säännöksen taustalla on kehitysmaiden huoli siitä, että yhtäläiset suojeluvelvoitteet voisivat rasittaa kohtuuttomasti niiden taloudellisia toimintamahdollisuuksia.

Artiklan 2 kappale sisältää valtioiden suojeluvastuuta koskevan perusvelvoitteen. Säännös perustuu Tukholman ympäristökonferenssin vuonna 1972 hyväksymän julistuksen 21 periaatteeseen. Säännöksen mukaan valtioiden on ryhdyttävä kaikkiin tarpeellisiin toimiin, jotta niiden lainkäyttövaltaan tai valvontaan kuuluvasta toiminnasta ei aiheudu vahinkoa muille valtioille tai niiden ympäristölle eikä myöskään pilaantumista, joka leviäisi sellaisille alueille, jotka eivät kuulu minkään valtion lainkäyttövaltaan (lähinnä aava meri ja syvänmerenpohja).

Artiklan 3 kappaleessa määritellään suojelutoimien kohteena olevat pilaamislähteet: päästöt maalla sijaitsevista lähteistä sekä ilmasta käsin tai ilman kautta, jätteiden mereen laskeminen (ns. dumping), alusten aiheuttama pilaantuminen, merenpohjan luonnonvarojen tutkimiseen tai hyödyntämiseen liittyvä pilaantuminen sekä muista meriympäristössä olevista rakennelmista ja laitteista aiheutuva pilaantuminen. Suojelutoimien tulee vähentää mahdollisimman tehokkaasti eri pilaamislähteistä aiheutuvia päästöjä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan valtioiden tulee suojelutoimiin ryhtyessään pidättyä häiritsemästä aiheettomasti muiden valtioiden yleissopimuksen mukaista toimintaa.

Artiklan 5 kappaleessa edellytetään toimenpiteitä harvinaisten tai herkästi vaurioituvien luonnonjärjestelmien (ekosysteemien) sekä harvinaistuneiden, vaarantuneiden ja uhanalaisten lajien ja muiden merielämän muotojen elinympäristön suojelemiseksi ja säilyttämiseksi.

195 artikla sisältää kiellon siirtää pilaantumisvahinkoja tai -vaaraa alueelta toiselle tai muuntaa pilaantumisvaikutuksia muodosta toiseen. Artikla kieltää siten esim. jätteiden siirtämisen toiselle merialueelle upotettaviksi.

196 artikla edellyttää valtioilta suojelutoimia sellaisten meriympäristössä tapahtuvien vahingollisten muutosten estämiseksi, jotka aiheutuisivat teknologian käytöstä tai vieraiden tai uusien lajien ilmaantumisesta tietylle merialueelle.

2 OSASTO MAAILMANLAAJUINEN JA ALUEELLINEN YHTEISTYÖ

197 artikla asettaa valtioille yleisen velvoitteen olla yhteistyössä meriympäristön suojelua koskevien kansainvälisten sääntöjen, säännösten ja menettelytapasuositusten laatimiseksi. Yhteistyöllä tarkoitetaan sekä valtioiden välistä että toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen puitteissa tapahtuvaa toimintaa. Yhteistyö voi olla joko maailmanlaajuista tai alueellista, ja siinä tulee ottaa huomioon alueiden erityispiirteet.

Milloin valtio saa tietoonsa meriympäristöä välittömästi uhkaavan pilaantumisvaaran tai jo tapahtuneen pilaantumisvahingon, siitä tulee 198 artiklan mukaan ilmoittaa sekä sellaisille valtioille, joihin vahinko todennäköisesti ulottuu, että asiaan kuuluville kansainvälisille järjestöille.

Vastaavanlaisia säännöksiä sisältyy moniin meriympäristön suojelua koskeviin sopimuksiin. Esimerkiksi vuoden 1992 Itämeren ympäristönsuojelusopimuksen 13 artikla sisältää pilaantumistapahtumia koskevan ilmoitus- ja konsultointivelvoitteen.

Pohjoismaat tekivät jo vuonna 1967 yhteistyösopimuksen toimenpiteistä meren öljysaastumista vastaan ja hyväksyivät sen tilalle uuden sopimuksen vuonna 1971 (SopS 41/71). Tätä sopimusta on sittemmin tarkennettu ja laajennettu vuonna 1993 tehdyllä sopimuksella, joka ei ole vielä tullut voimaan. Uusin sopimus koskee öljyvahinkojen torjuntayhteistyön lisäksi yhteistyötä torjuttaessa kemikaalivahinkoja merellä.

Vuoden 1974 Itämerisopimuksen 11 artiklan ja VI liitteen määräykset koskevat sopimuspuolten yhteistyötä pilaantumisonnettomuuksien torjunnassa. Liitteen määräykset sääntelevät pääasiassa viranomaisten välistä yhteistyötä sekä alusten päälliköiden onnettomuustapahtumia koskevaa ilmoitusvelvollisuutta. Itämerivaltioiden välistä torjuntayhteistyötä on kehitetty Helsingin komission alaisessa torjuntakomiteassa. Komitean piirissä on valmisteltu erityinen torjuntakäsikirja, joka sisältää yleiset ohjeet sopimusvaltioiden torjuntayhteistyöstä sekä tiedot sopimusvaltioiden torjuntaorganisaatiosta ja torjuntakalustosta.

Suomi on lisäksi tehnyt kahdenvälisiä torjuntayhteistyötä koskevia sopimuksia. Vuoden 1974 Itämerisopimuksen VI liitteen 7 säännön mukaisesti Suomi on sopinut torjuntaa koskevien vastuualuiden jakamisesta Ruotsin (SopS 49/81, 41/95) ja Neuvostoliiton (SopS 61/83) kanssa. Lisäksi Suomi on tehnyt Neuvostoliiton kanssa öljyntorjuntasopimuksen (SopS 54/90)ja Viron kanssa sopimuksen yhteistyöstä torjuttaessa pilaantumisvahinkoja merellä (SopS 31/95). Neuvostoliiton kanssa tehdyt sopimukset ovat voimassa Suomen ja Venäjän välillä.

Merellä tapahtuvien öljyvahinkojen torjunnasta on säädetty laissa aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä (300/79) ja asetuksessa öljyvahinkojen torjunnasta (636/93).

Vahinkoalueella olevien valtioiden sekä toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen tulee 199 artiklan mukaan toimia yhteistyössä 198 artiklassa tarkoitetun pilaantumisen torjumiseksi ja vahinkojen ehkäisemiseksi. Tarkoitusta varten valtioiden tulee yhdessä laatia toimintasuunnitelmia pilaantumisonnettomuuksien varalta.

Vastaavia yhteistoimintavelvoitteita sisältyy moniin ympäristön- suojelua koskeviin sopimuksiin.

200 artikla edellyttää valtioilta yhteistyötä myös meriympäristön pilaantumista koskevien selvitysten tekemiseksi, tutkimusohjelmien toteuttamiseksi ja tietojen vaihdon edistämiseksi.

Myös tällaisesta yhteistyöstä on sovittu monissa sopimuksissa ja siihen viitataan mm. Rion ympäristö- ja kehityskonferenssin vuonna 1992 hyväksymässä Agenda 21 -toimintaohjelmassa (17.35. kohta).

Hankitun tiedon perusteella valtioiden tulee 201 artiklan mukaan olla yhteistyössä määritelläkseen ne tieteelliset perusteet, joiden avulla meriympäristöä voidaan suojella.

3 OSASTO TEKNINEN APU

202 artiklan mukaan valtioiden tulee suoraan tai toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen välityksellä antaa tieteellistä ja teknistä apua erityisesti kehitysmaille. Avun tulee sisältää mm. koulutusta ja laitetoimituksia ja sen tulee myös tukea kehitysmaiden omaa tutkimus-, seuranta- ja koulutustoimintaa. Apua tulee myös antaa vakavien onnettomuustapausten seurausten lievittämiseksi ja ympäristön tilaa koskevien etukäteisarviointien laatimiseksi.

203 artikla edellyttää, että kansainvälisissä järjestöissä annetaan etusija kehitysmaille suojelutoimia koskevia varoja ja teknistä apua jaettaessa sekä järjestöjen erityispalveluja käytettäessä. Säännös viittaa esim. YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) ja UNEPin puitteissa hyväksyttyjen ympäristöohjelmien toteuttamiseen.

4 OSASTO SEURANTA JA YMPÄRISTÖN TILAN ARVIOINTI

204 artikla asettaa valtioille velvollisuuden havainnoida, mitata, arvioida ja analysoida meriympäristön pilaantumisvaaraa ja pi-laantumisen seurauksia. Meriympäristön tilaa tulee seurata valtioiden mahdollisuuksien mukaan ja siten, ettei muiden valtioiden oikeuksia (esimerkiksi alueellista koskemattomuutta) loukata.

Erityisesti valtioiden on seurattava sekä oman toimintansa että valvonnassaan tapahtuvan toiminnan aiheuttamia vaikutuksia.

Valtion on 205 artiklan mukaan joko julkaistava meriympäristön tilaa koskevat selvitykset tai toimitettava ne sopivin väliajoin toimivaltaisille kansainvälisille järjestöille, jotka saattavat ne muiden valtioiden käyttöön.

Helsingin komissio on vuodesta 1979 lähtien koordinoinut Itämeren seurantaohjelmaa (Baltic Monitoring Programme). Ohjelma sisältää säännöllistä hydrografista, kemiallista ja biologista tarkkailua eri puolilla Itämerta. Suomi seuraa aktiivisesti koko Itämeren tilaa ja sen kehitystä. Suomi on muiden sopimusvaltioden tavoin toimittanut Helsingin komissiolle seurantatulokset vuosittain ja osallistuu tilaraporttien laadintaan. Suomi seuraa Itämeren seurantaohjelman lisäksi myös rannikkovesien tilaa ja toimittaa Helsingin komissiolle tiedot rannikontilaraportteihin.

206 artikla sisältää hankekohtaista ympäristöarviointia koskevan velvoitteen. Milloin on perusteltua aihetta uskoa, että suunniteltu toiminta, joka kuuluu valtion lainkäyttövaltaan tai valvontaan, voi aiheuttaa huomattavaa meriympäristön pilaantumista tai merkittäviä vahingollisia muutoksia meriympäristössä, toiminnan vaikutuksia tulee mahdollisuuksien mukaan arvioida ja arvioinnin tuloksista tulee tiedottaa 205 artiklan edellyttämällä tavalla.

Ympäristövaikutusten arviointiin on sittemmin kiinnitetty huomiota myös monissa muissa yhteyksissä (ks. esimerkiksi vuoden 1991 yleissopimus hankkeiden valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arvioinnista; vuoden 1992 Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskevan yleissopimuksen 7 artikla; Rion konferenssin hyväksymän Agenda 21 -toimintaohjelman 17.6.(d) kohta).

Helsingin komission piirissä arvioidaan säännöllisin väliajoin Itämeren kokonaistila. Ensimmäinen säännönmukainen kokonaisarviointi, joka koski Itämeren tilan vaihteluita vuosina 1980―1985, julkaistiin vuonna 1986. Vuonna 1996 komissio julkaisee kolmannen selvitysarvioinnin, joka koskee Itämeren tilaa vuosina 1989―1993. Ensimmäinen rannikkovesien tilanarvio valmistui vuonna 1993.

Vuoden 1992 Itämerisopimuksen 7 artikla koskee ympäristövaikutusten arviointia silloin, kun ehdotetulla toiminnalla saattaa olla huomattavan haitallinen vaikutus Itämeren meriympäristöön. Siinä tapauksessa, että kansainvälinen oikeus tai sopimuspuolta sitova ylikansallinen säännös edellyttää ympäristövaikutusten arviointia, sopimuspuolen tulee artiklan mukaan ilmoittaa asiasta Helsingin komissiolle ja sellaisille sopimuspuolille, joihin maan rajat ylittävä vaikutus Itämeren alueeseen saattaa kohdistua. Suomi on myös kahdenkeskisesti sopinut Viron kanssa ympäristövaikutusten arvioinnista vesiensuojelua koskevan sopimuksen (SopS 80/94) 9 artiklassa.

Ympäristövaikutusten arviointimenettelystä on säädetty laissa (468/94) ja asetuksessa (792/94) ympäristövaikutusten arviointimenettelystä.

5 OSASTO KANSAINVÄLINEN SÄÄNTELY JA KANSALLINEN LAINSÄÄDÄNTÖ MERIYMPÄRISTÖN PILAANTUMISEN EHKÄISEMISEKSI, VÄHENTÄMISEKSI JA VALVOMISEKSI

Osaston säännökset sisältävät perusvelvoitteet eri pilaantumislähteistä peräisin olevan pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi. Kysymyksessä ovat puitesäännökset, jotka eivät sisällä yksityiskohtaisia päästömääräyksiä vaan asettavat valtioille niiden laatimista koskevia velvoitteita. Säännöksissä käsitellään myös kansallisten toimenpiteiden suhdetta kansainvälisiin määräyksiin sekä kansallisten määräysten yhtenäistämistavoit-teita. Edelleen edellytetään, että kansainvälisiä säännöksiä tulee aika ajoin tarkistaa.

207 artikla sisältää perussäännökset maalta peräisin olevaa pilaantumista koskevasta sääntelystä. Suurin osa meriympäristöä pilaavista päästöistä on peräisin maalla sijaitsevista lähteistä.

Valtioiden tulee laatia maalta peräisin olevan pilaantumisen ehkäisemiseksi kansallisia lakeja ja määräyksiä sekä pyrkiä varsinkin toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen tai diplomaattikonferenssien avulla laatimaan myös sitä koskevia kansainvälisiä (sekä yleismaailmallisia että alueellisia) säännöksiä.

Valtioiden tulee myös ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin meriympäristön suojelemiseksi maalta peräisin olevalta pilaantumiselta.

Kansainvälisessä sääntelyssä on otettava huomioon eri alueiden ominaispiirteet, kehitysmaiden taloudelliset edellytykset sekä niiden tarve kehittää talouselämäänsä. Tämä tarkoittaa, että maalta peräisin olevaa pilaantumista koskevat kansainväliset säännökset voivat asettaa kehitysmaille teollisuusmaita lievempiä suojeluvelvoitteita.

Kansallisia määräyksiä laadittaessa tulee kansainväliset säännökset ottaa huomioon. Sikäli kuin kysymys ei ole valtiota oikeudellisesti (esimerkiksi valtiosopimuksen muodossa) sitovista määräyksistä, vaatimus sisältää joustavan velvoitteen: kansainväliset säännökset on otettava huomioon, mutta ehdotonta velvollisuutta kaikkien kansainvälisten määräysten siirtämiseen kansalliseen lainsäädäntöön ei ole.

Suojelutoimien tulee muun muassa estää mahdollisimman tehokkaasti vaikeasti häviävien myrkyllisten, vahingollisten tai haitallisten aineiden pääsy meriympäristöön.

Valtioiden tulee myös pyrkiä yhtenäistämään pilaamislähdettä koskevia suojelutoimiaan alueellisella tasolla.

208 artiklan määräykset koskevat rannikon edustalla tapahtuvaa merenpohjatoimintaa, kuten öljynporausta aluevesillä, talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla.

Myös tämän pilaamislähteen osalta valtioille asetetaan velvoitteita sekä kansallisten että kansainvälisten määräysten laatimiseksi.

Kansainvälisten säännösten osalta valtioiden suojeluvelvoite on kuitenkin maalta peräisin olevaa pilaantumista ehdottomampi: valtioiden tulee laatia varsinkin toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen tai diplomaattikonferenssien avulla pilaamislähdettä koskevia kansainvälisiä (sekä yleismaailmallisia että alueellisia) säännöksiä.

Kansallisten määräysten tulee olla vähintään yhtä tehokkaita kuin vastaavien kansainvälisten säännösten. Tehokkuusvaatimus ei edellytä säännösten identtisyyttä, mutta kylläkin sitä, että kansallisten määräysten vaikutusten tulee vastata kansainvälisiä suojelutoimia.

Valtioiden tulee myös ryhtyä muihin tarpeellisiin toimiin meriympäristön suojelemiseksi pilaamislähteen vaikutuksilta, ja niiden tulee pyrkiä yhtenäistämään pilaamislähdettä koskevia suojelutoimiaan alueellisella tasolla.

209 artikla velvoittaa laatimaan kansainvälisiä säännöksiä myös rantavaltioiden lainkäyttövallan ulkopuolella sijaitsevalla syvänmerenpohjalla (merenpohja-alueella) harjoitettavasta toiminnasta aiheutuvan meriympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi.

Samoin valtioiden tulee laatia kansallisia määräyksiä sellaisen pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi, joka johtuu niiden lippua käyttävien, niissä rekisteröityjen tai muutoin niiden toimivaltaan kuuluvien alusten, rakennelmien ja muun kaluston toiminnasta syvänmerenpohjalla. Kansallisiin määräyksiin sisältyvien vaatimusten tulee olla vähintään yhtä tehokkaita kuin vastaavien kansainvälisten velvoitteiden.

210 artikla käsittelee jätteen tahallista mereen laskemista (dumping) koskevaa sääntelyä.

Valtioiden tulee laatia asiaa koskevia kansallisia määräyksiä sekä pyrkiä laatimaan varsinkin toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen tai diplomaattikonferenssien avulla pilaamislähdettä koskevia kansainvälisiä (sekä yleismaailmallisia että alueellisia) säännöksiä.

Kansallisissa määräyksissä tulee edellyttää, ettei jätteitä lasketa mereen ilman kansallisten viranomaisten lupaa. Kansallisten määräysten tulee olla vaikutuksiltaan vähintään yhtä tehokkaita kuin vastaavien yleismaailmallisten säännösten.

Rantavaltiolla on yksinomainen oikeus päättää jätteiden laskemisesta rannikkonsa edustalla: jätteen laskeminen aluemerellä ja talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalle on mahdollista vain rantavaltion etukäteen antamalla luvalla. Rantavaltion on kuitenkin harkittava asiaa sellaisten valtioiden kanssa, joille jätteen laskemisesta voi niiden maantieteellisen sijainnin vuoksi aiheutua vahinkoa.

211 artiklan mukaan valtioiden tulee laatia sekä kansainvälisiä että niiden lippua käyttäviä tai niissä rekisteröityjä aluksia koskevia kansallisia määräyksiä alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi. Kansallisten määräysten tulee olla vähintään yhtä tehokkaita kuin toimivaltaisessa kansainvälisessä järjestössä (jolla tässä tarkoitetaan IMOa) tai yleisessä diplomaattikonferenssissa laadittujen yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten säännösten. Yleisen hyväksymisen käsitettä ei täsmennetä. Se viittaa ainakin sekä tavanomaisena oikeutena velvoittaviin määräyksiin että riittävän laajan kannatuksen saaneisiin valtiosopimuksiin.

Valtioiden tulee myös edistää sellaisten merenkulkua koskevien reittijärjestelmien käyttöönottoa, jotka vähentävät meriympäristön pilaantumiseen johtavien onnettomuuksien vaaraa.

Rantavaltiolla on 3 kappaleen mukaan oikeus asettaa sen satamiin, sisäisille aluevesille tai ulkosatamiin saapuville aluksille erityisvaatimuksia meriympäristön suojelemiseksi. Kyseiset vaatimukset tulee julkaista ja niistä tulee ilmoittaa toimivaltaiselle kansainväliselle järjestölle. Valtiot voivat myös yhtenäistää kyseisiä säännöksiään, jolloin mainituissa ilmoituksissa on osoitettava yhteistyöosapuolina olevat valtiot. Jos rantavaltio sitä pyytää, valtion tulee vaatia sen lippua käyttävän tai siinä rekisteröidyn rantavaltion aluemerellä olevan aluksen päällikköä ilmoittamaan, aikooko alus kulkea toiseen samalla alueella sijaitsevaan yhteistyöjärjestelyn osapuolena olevaan valtioon, ja jos aikoo, täyttääkö se kyseisen valtion satamaan saapumista koskevat vaatimukset. Ilmoitusvelvollisuus ei kuitenkaan heikennä aluksen oikeutta viattomaan kauttakulkuun eikä myöskään rantavaltion oikeutta asettaa ehtoja sisäisille aluevesille tai ulkosatamiinsa saapumiselle.

Rantavaltiot voivat 4 kappaleen mukaan ryhtyä lainsäädäntötoimiin, joilla aluemerellä ehkäistään, vähennetään tai valvotaan ulkomaisten alusten aiheuttamaa meren pilaantumista. Kansalliset määräykset eivät kuitenkaan saa haitata yleissopimuksen II osan 3 osaston mukaista ulkomaisten alusten viatonta kauttakulkua.

Talousvyöhykkeellä rantavaltion lainsäädäntövaltuudet ovat rajalliset. Rantavaltion lainsäädäntövalta rajoitetaan 5 kappaleessa koskemaan ainoastaan toimivaltaisessa kansainvälisessä järjestössä tai yleisessä diplomaattikonferenssissa laadittujen yleisesti hyväksyttyjen säännösten täytäntöönpanoa. Näin ollen rantavaltiolla ei ole valtuuksia laatia talousvyöhykettä koskevia kansallisia suojelusäännöksiä vaan se voi lainsäädännöllään vain huolehtia kansainvälisten säännösten täytäntöönpanosta. Säännöksen tarkoituksena on turvata mahdollisimman vapaa merenkulku talousvyöhykkeellä.

Artiklan 6 kappaleessa käsitellään talousvyöhykkeillä sijaitsevia ympäristöllisesti erityisen haavoittuvia merialueita. Kun rantavaltiolla on perusteltua aihetta uskoa, että tällaisella alueella tarvitaan alusten aiheuttaman pilaantumisen ehkäisemiseksi erityistoimia, se voi tehdä toimivaltaiselle kansainväliselle järjestölle (IMO) tätä koskevan ilmoituksen. Järjestö ratkaisee 12 kuukauden kuluessa ilmoituksen vastaanottamisesta, voidaanko ehdotettuihin toimenpiteisiin ryhtyä. Mikäli vastaus on myöntävä, rantavaltio voi hyväksyä aluetta koskevia suojelumääräyksiä, joilla pannaan toimeen sellaisia kansainvälisiä säännöksiä, jotka on järjestössä hyväksytty ns. erityisalueisiin sovellettaviksi. Kansallisia määräyksiä ei kuitenkaan saa soveltaa ulkomaisiin aluksiin, ennen kuin 15 kuukautta on kulunut siitä, kun kyseinen ilmoitus on tehty järjestölle.

Ilmoituksessaan rantavaltio voi myös esittää muita sanottuja alueita koskevia määräyksiä. Niitä voidaan kuitenkin soveltaa ulkomaisiin aluksiin vain, jos järjestö hyväksyy ne 12 kuukauden kuluessa ilmoituksen tekemisestä, ja vasta 15 kuukauden kuluttua ilmoituksen tekemisestä. Määräykset voivat koskea päästörajoituksia ja merenkulkukäytäntöä, mutta alusten mallin, rakenteen, miehistön ja laitteiden osalta kansalliset määräykset eivät voi velvoittaa ulkomaisia aluksia noudattamaan muita kuin yleisesti hyväksyttyjä kansainvälisiä säännöksiä. Rajoituksella on pyritty mahdollisimman yhtenäisiin talousvyöhykkeellä tapahtuvaa merenkulkua koskeviin sääntöihin.

212 artikla velvoittaa valtiot säätämään ilmasta käsin tai ilman kautta tapahtuvaa pilaantumista koskevia kansallisia määräyksiä ja kehottaa laatimaan siihen liittyviä kansainvälisiä säännöksiä. Kansallisia määräyksiä sovelletaan valtion ilmatilaan sekä valtion lippua käyttäviin aluksiin tai siinä rekisteröityihin aluksiin ja ilma-aluksiin. Valtioiden tulee myös ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin meriympäristön suojelemiseksi pilaamislähteen vaikutuksilta. Kansallisia määräyksiä sovellettaessa on kansainväliset säännökset ja ilmailun turvallisuus otettava huomioon.

Ilman kautta kulkeutuvaa pilaantumista koskevia säännöksiä sisältyy esim. vuonna 1979 tehtyyn valtiosta toiseen tapahtuvaa ilman epäpuhtauksien kaukokulkeutumista koskevaan yleissopimukseen ja siihen liittyviin pöytäkirjoihin (SopS 15/83, 2/88, 50/87, 46/91, 18/94).

Suomen lainsäädäntö on järjestetty siten, että 212 artiklan velvoitteet täyttyvät. Merensuojelulaissa (1412/94) säädetään meren pilaamisen kiellosta Suomen aluevesirajan ulkopuolella. Vesilain 1 luvun 18 a §:n (1416/94) mukaan Suomen aluevesirajan sisäpuolella ei myöskään saa ryhtyä toimiin, joista voi aiheutua meren pilaantumista aluevesirajan ulkopuolella. Tämän kiellon voidaan tulkita koskevan myös ilmapäästöjä. Jos kyse on Suomen aluevesirajan sisäpuolelta aiheutuvasta meren pilaantumisesta, ilmapäästöjen vaikutuksia säännellään myös ilmansuojelulailla (67/82). Ilmansuojelulain yleisillä määräyksillä estetään päästöjä. Esimerkiksi laivojen rikkipäästöjä rajoitetaan sääntelemällä polttoaineiden rikkipitoisuutta. Ilman pilaantumisen vaaraa aiheuttavien toimintojen ennakkovalvonnalla, ympäristöluvalla, varmistetaan tapauskohtaisesti, ettei toiminnasta aiheudu meren pilaantumista.

Jätteen polton kiellosta on säädetty eri säädöksissä. Merensuojelulain 8 §:llä on kielletty jätteen poltto avomerellä. Jätelain 73 a §:n (1419/94) nojalla on kielletty jätteiden polttaminen Suomen vesialueella. Aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain 26 a §:n (1417/94) mukaan on puolestaan kielletty alusten tavanomaisesta toiminnasta aiheutuvan jätteen polttaminen Suomen vesialueella.

6 OSASTO TÄYTÄNTÖÖNPANO

Osasto sisältää eri pilaamislähteisiin sovellettavien suojelusäännösten täytäntöönpanoa koskevia määräyksiä. Täytäntöönpantaviin kansainvälisiin määräyksiin viitattaessa puhutaan usein sovellettavista säännöistä ja säännöksistä, joilla voidaan katsoa tarkoitettavan valtioita joko sopimusoikeudellisesti tai tavanomaisoikeudellisesti velvoittavia määräyksiä.

Maalta peräisin olevan pilaantumisen osalta valtioiden tulee 213 artiklan mukaan panna täytäntöön sekä asiaa koskevat kansalliset määräyksensä että sovellettavat toimivaltaisissa kansainvälisissä järjestöissä tai diplomaattikonferensseissa hyväksytyt kansainväliset säännökset.

Vastaava täytäntöönpanovelvoite soveltuu 214 artiklan mukaan rantavaltion lainkäyttövaltaan kuuluvaa merenpohjaa koskevaan sääntelyyn.

215 artiklassa viitataan syvänmerenpohjalla (merenpohja-alueella) harjoitettavan toiminnan osalta asiaa käsitteleviin yleissopimuksen XI osan määräyksiin.

Jätteiden mereen laskemista koskevien kansallisten ja kansainvälisten säännösten ja määräysten täytäntöönpanosta huolehtivat 216 artiklan mukaan (a) rantavaltiot silloin, kun on kysymys jätteiden laskemisesta niiden aluemerellä tai talousvyöhykkeellä tai niiden mannerjalustalle; (b) lippuvaltiot silloin, kun on kysymys niiden lippua käyttävistä aluksista tai niissä rekisteröidyistä aluksista tai ilma-aluksista; ja (c) mikä tahansa valtio silloin, kun on kysymys jätteen (tai muiden aineiden) lastaamisesta sen alueella tai sen rannikon edustalla sijaitsevassa ulkosatamassa. Jonkun näistä valtioista ryhdyttyä edellä sanotun mukaisesti oikeudellisiin toimenpiteisiin, ei muilla ole enää siihen velvollisuutta.

Artiklat 217―221 käsittelevät aluksista aiheutuvaa pilaantumista koskevia täytäntöönpanotoimia. Eräiltä osin niitä kuitenkin rajoittavat 223―233 artiklan mukaiset ulkomaisia aluksia koskevat suojatoimet.

217 artiklan 1 kappale velvoittaa valtiot huolehtimaan sekä aluksista aiheutuvaa pilaantumista koskevien kansallisten määräystensä että sovellettavien toimivaltaisessa kansainvälisessä järjestössä tai yleisessä diplomaattikonferenssissa laadittujen kansainvälisten määräysten täytäntöönpanosta. Valtion täytäntöönpanovelvoite koskee sen lippua käyttäviä ja siinä rekisteröityjä aluksia. Lippuvaltion tulee (toimivaltansa puitteissa) huolehtia siitä, että kysymykseen tulevat määräykset pannaan tehokkaasti täytäntöön siitä riippumatta, missä rikkomus on tehty.

Valtioiden tulee 2 kappaleen mukaan edellyttää, että niiden lippua käyttävät tai niissä rekisteröidyt alukset eivät lähde satamasta, jos ne eivät täytä esimerkiksi alusten mallia, rakennetta, varusteita ja miehistöä koskevia vaatimuksia.

Valtioiden tulee 3 kappaleen mukaan huolehtia myös siitä, että niiden lippua käyttävissä tai niissä rekisteröidyissä aluksissa on alusten kuntoa osoittavat todistukset, ja että alukset tarkastetaan säännöllisesti sen toteamiseksi, että niiden kunto vastaa todistuksia. Muut valtiot hyväksyvät todistukset selvitykseksi alusten kunnosta ja pitävät niitä yhtä pätevinä kuin itse antamiaan todistuksia, mikäli ei ole selviä perusteita uskoa, että aluksen kunto ei olennaisilta osin vastaa todistuksen tietoja.

Jos alus rikkoo kansainvälisiä säännöksiä, lippuvaltion tulee 4 kappaleen mukaan heti käynnistää asiaa koskevat tutkimukset ja tarvittaessa ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin siitä riippumatta, missä rikkomus on tehty tai missä rikkomuksesta johtuva pilaantuminen on ilmennyt. Säännös ei kuitenkaan heikennä satamavaltion täytäntöönpanovallasta 218 artiklassa ja rantavaltion täytäntöönpanovallasta 220 artiklassa annettuja säännöksiä eikä 228 artiklan sisältämiä säännöksiä oikeudenkäyntimenettelyä koskevista rajoituksista.

Rikkomusten selvittämiseksi valtioiden tulee 5 kappaleen mukaan olla keskenään yhteistyössä. Lippuvaltion on 6 kappaleen mukaan tutkittava toisen valtion kirjallisesta pyynnöstä rikkomukset, joihin sen lippua käyttävän aluksen on väitetty syyllistyneen. Jos riittäviä perusteita ilmenee, lippuvaltion on ryhdyttävä rikkomuksen johdosta oikeudellisiin toimiin lainsäädäntönsä mukaisesti. Artiklan 8 kappale edellyttää, että rikkomuksista määrättävät rangaistukset ovat riittävän ankaria.

Artiklan 7 kappaleen mukaan lippuvaltion tulee ilmoittaa rikkomukseen liittyneistä toimenpiteistään siitä ilmoituksen tehneelle valtiolle sekä toimivaltaiselle kansainväliselle järjestölle. Tietojen tulee olla kaikkien valtioiden saatavissa.

Säännökset korostavat lippuvaltion valvontavelvollisuuksia, jotka varsinkaan ns. mukavuuslippulaivojen osalta eivät ole riittävästi toteutuneet.

218 artiklaan sisältyy yksi meriympäristön pilaantumista koskevien sopimusmääräysten merkittävimmistä uudistuksista. Artikla käsittelee valtion täytäntöönpanotoimia sellaisten päästörikkomusten johdosta, jotka ovat tapahtuneet valtion sisäisten aluevesien, aluemeren tai talousvyöhykkeen ulkopuolella, ja joihin syyllistynyt ulkomainen alus saapuu valtion satamaan. Rikkomuksen tulee koskea aikaisemmin mainittuja toimivaltaisessa kansainvälisessä järjestössä tai yleisessä diplomaattikonferenssissa laadittuja kansainvälisiä määräyksiä. Kysymykseen tulevat vain päästörikkomukset; tässä tarkoitettu satamavaltion täytäntöönpanovalta ei koske alusten mallia, kuntoa, varusteita ja miehistöä koskevien määräysten laiminlyöntiä. Pääsääntönä on, että satamavaltio voi rikkomusten johdosta ryhtyä tutkimuksiin ja todisteiden niin edellyttäessä myös oikeudenkäyntiin.

Toimenpiteiden edellytyksenä on, että alus on satamassa vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuuden käsitettä ei ole täsmennetty, mutta on katsottu, että aluksen saapuminen satamaan on vapaaehtoista aina, kun satamavaltion viranomaiset eivät olisi sitä sinne pakottaneet. Toisaalta on myös esitetty, ettei satamaan tuloa force majeure -tapauksissa ― esimerkiksi merihädässä ― voida pitää vapaaehtoisena, jolloin satamavaltio ei voisi näissäkään tapauksissa ryhtyä syytetoimiin ulkomaista alusta vastaan.

Jos päästörikkomus on tapahtunut jonkin toisen valtion sisäisillä aluevesillä, aluemerellä tai talousvyöhykkeellä, satamavaltion täytäntöönpanovallan toteutumiseen liittyy 2 kappaleen mukaan erityisehtoja. Tällöin edellytetään, että kyseinen rantavaltio, lippuvaltio, rikkomuksesta vahinkoa kärsinyt valtio tai muu valtio, jota uhkaa vahinko rikkomuksen johdosta, pyytää oikeudellisiin toimiin ryhtymistä tai että rikkomus on aiheuttanut tai todennäköisesti aiheuttaa pilaantumista satamavaltion itsensä sisäisillä aluevesillä, aluemerellä tai talousvyöhykkeellä.

Satamavaltion tulee 3 kappaleen mukaan noudattaa mahdollisuuksiensa mukaan toisten valtioiden esittämiä pyyntöjä tutkia päästörikkomuksia, joiden epäillään tapahtuneen pyynnön esittäneen valtion sisäisillä aluevesillä, aluemerellä tai talousvyöhykkeellä tai aiheuttaneen siellä vahinkoa tai vahingonvaaraa. Satamavaltion tulee mahdollisuuksiensa mukaan noudattaa myös lippuvaltion tutkimuspyyntöä siitä riippumatta, missä rikkomus on tapahtunut.

Tutkimuksia koskevat pöytäkirjat tulee 4 kappaleen mukaan pyynnöstä toimittaa lippuvaltiolle tai asianomaiselle rantavaltiolle. Rantavaltion pyynnöstä ja ottaen huomioon 7 osaston määräykset voidaan myös ne oikeudelliset toimet, joihin satamavaltio on ryhtynyt, keskeyttää, jos rikkomus on tapahtunut kyseisen rantavaltion sisäisillä aluevesillä, aluemerellä tai talousvyöhykkeellä. Tällaisessa tapauksessa todisteet ja asian pöytäkirjat sekä satamavaltion viranomaisille mahdollisesti annettu takuu tai muu rahavakuus toimitetaan rantavaltiolle ja oikeudelliset toimet satamavaltiossa raukeavat.

Jos 7 osaston määräyksistä ei muuta johdu ja jos valtio katsoo, että sen satamassa olevan aluksen merikelpoisuus ei vastaa kansainvälisiä määräyksiä ja että aluksesta tämän johdosta aiheutuu meriympäristölle vahingonvaaraa, sen tulee 219 artiklan mukaan ryhtyä hallinnollisiin toimenpiteisiin aluksen satamasta lähdön estämiseksi. Tällöin alus voi poistua vain lähimmälle korjaustelakalle. Kun aluksen puutteet on korjattu, sen on annettava heti jatkaa matkaansa.

Vastaava menettely sisältyy vuonna 1982 hyväksyttyyn eurooppalaiseen satamavaltiojärjestelyyn, jossa myös Suomi on osapuolena.

220 artiklan 1 kappale käsittelee valtion täytäntöönpano-oikeuksia sellaisiin ulkomaisiin aluksiin nähden, jotka ovat vapaaehtoisesti sen satamissa ja jotka ovat syyllistyneet sen aluemerellä tai talousvyöhykkeellä meriympäristön suojelua koskevien kansallisten tai sovellettavien kansainvälisten säännösten rikkomuksiin. Sikäli kuin 7 osaston säännöksistä ei muuta johdu, rantavaltio voi ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin tällaisia aluksia vastaan.

Artiklan 2 kappaleessa on kysymys valtion aluemerellä purjehtivasta ulkomaisesta aluksesta. Jos tällainen alus on aluemerellä ollessaan rikkonut sanottuja kansallisia tai kansainvälisiä määräyksiä, rantavaltio voi tarkastaa aluksen ja, jos todisteet antavat siihen aihetta, ryhtyä lainsäädäntönsä mukaisiin oikeudellisiin toimenpiteisiin. Alus voidaan esimerkiksi pidättää aluemerellä. Rantavaltion toimintavapautta rajoittavat kuitenkin alusten viatonta kauttakulkua koskevat yleissopimuksen II osan 3 osaston määräykset, ja rantavaltion on myös otettava huomioon yleissopimuksen 7 osaston sisältämät täytäntöönpanotoimia koskevat rajoitukset.

Artiklan kappaleet 3―7 koskevat täytäntöönpanotoimia talousvyöhykkeellä tapahtuneiden rikkomusten johdosta.

Jos on selviä perusteita epäillä, että valtion aluemerellä tai talousvyöhykkeellä oleva ulkomainen alus on talousvyöhykkeellä rikkonut sovellettavia meriympäristön suojelua koskevia kansainvälisiä säännöksiä tai niitä toimeenpanevia kansallisia määräyksiä, rantavaltio voi vaatia siltä tietoja, joiden avulla voidaan todeta, onko rikkomus tapahtunut. Valtioiden tulee edellyttää lippuaan käyttäviltä aluksilta, että ne antavat pyydetyt tiedot.

Rantavaltio voi myös tarkastaa aluksen, jos se on kieltäytynyt antamasta vaadittuja tietoja tai jos sen antamat tiedot ovat selvästi ristiriidassa tosiasiallisen tilanteen kanssa ja olosuhteet sallivat tarkastuksen. Edellytyksenä on kuitenkin, että rikkomuksesta seuraa huomattavia päästöjä, jotka aiheuttavat merkittävää meriympäristön pilaantumista tai sen vaaraa.

Jos on selviä objektiivisia todisteita siitä, että edellä mainitusta tilanteesta aiheutuu rantavaltion rannikolle tai siihen liittyville eduille tai sen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, rantavaltio voi myös ryhtyä alusta vastaan oikeudellisiin toimiin, esimerkiksi pidättää sen aluemerellä tai talousvyöhykkeellä. Rantavaltion tulee kuitenkin antaa aluksen jatkaa matkaansa silloin, kun on sovittu menettelyistä, joilla varmistetaan alusta koskeva riittävä takuu tai muu rahavakuus.

Artiklan 3―7 kappaleen määräyksiä sovelletaan 8 kappaleen mukaan myös sellaisten kansallisten määräysten täytäntöönpanoon, jotka koskevat 211 artiklan 6 kappaleen tarkoittamia ympäristöllisesti haavoittuvia alueita.

221 artiklassa vahvistetaan rantavaltion ns. väliintulo-oikeus (interventio-oikeus) merenkulkuonnettomuuksien ja niihin liittyvän toiminnan yhteydessä. Artiklan mukaan mikään yleissopimuksen XII osan määräys ei heikennä valtioiden oikeutta ryhtyä tällaisissa tapauksissa kansainvälisen tapaoikeuden ja kansainvälisen sopimusoikeuden mukaisiin toimenpiteisiin rannikkonsa edustalla. Ulkomaiseen alukseen puuttumisen edellytyksenä on, että onnettomuuden tai siihen liittyvien toimenpiteiden voidaan aiheellisesti olettaa johtavan huomattaviin rantavaltion rannikkoon tai siihen liittyviin etuihin (esim. kalastukseen) kohdistuviin vahinkoihin. Rantavaltioiden toimenpiteiden tulee olla voimakkuudeltaan suhteessa aiheutuneeseen tai uhkaavaan vahinkoon.

Merenkulkuonnettomuudella tarkoitetaan artiklassa sen 2 kappaleen mukaan sellaista alusten yhteentörmäystä, karilleajoa tai muuta merenkulkuvahinkoa tai tapahtumaa aluksella tai sen ulkopuolella, joka aiheuttaa tai uhkaa välittömästi aiheuttaa alukselle tai sen lastille aineellista vahinkoa.

Artiklan viittaus kansainväliseen sopimusoikeuteen koskee erityisesti vuonna 1969 tehtyä kansainvälistä yleissopimusta väliintulosta öljynsaastuntaonnettomuuksissa aavalla merellä (SopS 62―63/76) ja vuonna 1973 tehtyä pöytäkirjaa väliintulosta aavalla merellä muista aineista kuin öljystä johtuvissa pilaantumistapauksissa (SopS 72/86, 74/86, 65/92).

222 artikla velvoittaa valtiot panemaan täytäntöön ilmatilassaan sekä niiden lippua käyttävien alusten ja niissä rekisteröityjen alusten ja ilma-alusten osalta ilmasta käsin tai ilman kautta tapahtuvaa pilaantumista koskevat kansalliset määräyksensä sekä ryhtymään toimenpiteisiin sovellettavien toimivaltaisissa kansainvälisissä järjestöissä tai diplomaattikonferensseissa laadittujen kansainvälisten määräysten täytäntöönpanemiseksi. Täytäntöönpanotoimien yhteydessä tulee noudattaa ilmailun turvallisuutta koskevia määräyksiä.

7 OSASTO SUOJATOIMET

223 artikla pyrkii helpottamaan edellä sanotun mukaisesti vireillepantujen oikeudenkäyntien toteuttamista. Valtioiden tulee ryhtyä toimenpiteisiin helpottaakseen todistajien kuulemista sekä asianosaisten valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen edustajien osallistumista oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäyntiin osallistuvilla virallisilla edustajilla tulee olla kansallisen lainsäädännön ja kansainvälisen oikeuden mukaiset oikeudet ja velvollisuudet.

Ulkomaisiin aluksiin kohdistuvia täytäntöönpanovaltuuksia voivat 224 artiklan mukaan käyttää vain viranomaiset, sota-alukset, sotilas-ilma-alukset ja muut selkein tunnuksin merkityt toimivaltaiset alukset tai ilma-alukset.

225 artikla koskee velvollisuutta välttää haittavaikutuksia täytäntöönpanovaltuuksien käytössä. Täytäntöönpanovaltuuksia käytettäessä valtiot eivät saa vaarantaa merenkulun turvallisuutta. Toimenpiteiden kohteena olevalle alukselle ei saa aiheuttaa vaaraa eikä sitä saa ohjata vaaralliseen satamaan tai ankkuripaikkaan. Täytäntöönpanotoimien yhteydessä ei meriympäristöä saa kohtuuttomasti vaarantaa.

226 artikla sisältää ulkomaisten alusten tutkimiseen liittyviä määräyksiä. Artiklan 1 kappaleen mukaan valtiot eivät saa 216, 218 ja 220 artiklan mukaisiin tutkimuksiin ryhdyttäessä tarpeettomasti viivyttää ulkomaista alusta. Tutkimukset rajoitetaan ensisijaisesti aluksilta vaadittavien asiakirjojen tarkastamiseen. Lähempi tarkastus sallitaan vain asiakirjojen puuttuessa tai jos ne eivät riitä osoittamaan epäillyn rikkomuksen tapahtumista tai jos on selviä perusteita epäillä, että aluksen tai sen varusteiden kunto ei vastaa asiakirjojen tietoja.

Silloinkin kun tutkimukset osoittavat rikkomuksen tapahtuneen, alus tulee viipymättä vapauttaa kohtuullisena pidettävin ehdoin. Vapauttamisen ehtona voidaan alukselta edellyttää takuuta tai muuta rahavakuutta.

Jos alus aiheuttaa meriympäristölle kohtuutonta vahingonvaaraa, sen vapauttaminen voidaan kieltää tai vapauttamisen ehdoksi voi-

daan asettaa, että alus siirretään lähimmälle sopivalle korjaustelakalle. Lippuvaltiolle on ilmoitettava aluksen vapauttamisen epäämisestä tai vapauttamiselle asetetuista ehdoista. Lippuvaltio voi myös pyytää aluksen vapauttamista yleissopimuksen riitojen ratkaisemista koskevan XV osan mukaisesti.

Valtioiden tulee 3 kappaleen mukaan kehittää yhteistyössä menettelytapoja merellä olevien alusten tarpeettoman tarkastuksen välttämiseksi.

227 artiklassa määrätään ulkomaisten alusten syrjintäkiellosta. Yleissopimuksen XII osan mukaisia oikeuksia ja velvollisuuksia soveltaessaan valtiot eivät saa syrjiä minkään toisen valtion aluksia.

228 artikla koskee oikeudellisten toimien keskeyttämistä ja niihin ryhtymistä koskevia rajoituksia.

Jos rangaistuksen määräämistä tarkoittavien oikeudellisten toimien aiheena ollut rikkomus on tapahtunut tuomioistuinvaltion aluemeren ulkopuolella, menettely tulee keskeyttää, mikäli aluksen lippuvaltio ryhtyy vastaaviin toimiin kuuden kuukauden kuluessa ensimmäisen prosessin käynnistymisestä. Keskeyttämisvelvollisuutta ei kuitenkaan synny, jos on kysymys rantavaltiolle aiheutuneesta huomattavasta vahingosta tai jos lippuvaltio on toistuvasti laiminlyönyt aluksiaan koskevat täytäntöönpanovelvollisuutensa.

Lippuvaltion pyydettyä oikeudellisten toimien keskeyttämistä sen tulee aikanaan antaa oikeudenkäyntiaineistonsa oikeudelliseen menettelyyn aikaisemmin ryhtyneen valtion käyttöön. Lippuvaltiossa käynnistetyn menettelyn päätyttyä sen johdosta keskeytetty menettely raukeaa. Omasta menettelystään aiheutuneiden kulujen korvaamisen jälkeen rantavaltio palauttaa keskeytyneen menettelyn johdosta annetun takuun tai muun rahavakuuden.

Ulkomaisten alusten osalta kyseisten rikkomusten vanhentumisajaksi määritellään 2 kappaleessa kolme vuotta, eikä oikeudellista menettelyä voida pääsääntöisesti käynnistää, jos siihen on jo ryhdytty jossain toisessa valtiossa. Rajoitukset eivät kuitenkaan koske lippuvaltion oikeutta ryhtyä oman lainsäädäntönsä mukaisiin toimenpiteisiin aluksiinsa nähden.

229 artiklan mukaan täytäntöönpanotoimia koskevat rajoitukset eivät vaikuta sellaisiin siviilioikeudellisiin toimiin, joihin ryhdytään meriympäristön pilaantumisesta aiheutuvan vahingon johdosta.

230 artiklassa rajoitetaan valtioiden toimivaltuuksia ulkomaisiin aluksiin kohdistuvien rangaistusten määräämisessä.

Aluemeren ulkopuolella tapahtuneista ympäristörikkomuksista voidaan tuomita vain sakkorangaistuksiin. Aluemerellä tapahtuneista rikkomuksista voidaan sen sijaan langettaa myös muita kuin sakkorangaistuksia, jos kysymyksessä on vakava ja tahallinen ympäristön pilaaminen. Toisin sanoen muut rangaistukset ovat mahdollisia, kun rangaistava toiminta on ristiriidassa yleissopimuksessa määritellyn viattoman kauttakulun oikeuden kanssa (ks. 19 artiklan 2 kappaleen h)-kohta).

Ulkomaisia aluksia koskevissa oikeudenkäynneissä on kunnioitettava syytettyjen yleisesti tunnustettuja oikeuksia.

Laki aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä (300/79) koskee myös ulkomaisia aluksia Suomen aluevesillä. Sen kieltojen rikkomisesta voidaan rikoslain 48 luvun (578/95) perusteella tuomita vankeuteen. Vankeuteen voidaan tuomita myös sellaisesta pilaamisesta, jota ei ole tehty tahallisesti. Jotta ristiriitaa 230 artiklan 2 kappaleen kanssa ei syntyisi, ehdotetaan, että aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain 28 §:n 1 momenttia täydennetään.

231 artiklassa edellytetään, että valtiot ilmoittavat viipymättä lippuvaltiolle ja muille asianomaisille valtioille täytäntöönpanotoimistaan. Aluemerellä tapahtuneiden rikkomusten osalta tämä koskee kuitenkin vain oikeudenkäynteihin liittyviä tietoja. Tiedot on toimitettava lippuvaltion diplomaatti- tai konsuliedustajille ja mahdollisuuksien mukaan myös sen merenkulkuviranomaisille.

Jos valtion täytäntöönpanotoimet osoittautuvat laittomiksi tai menevät pitemmälle kuin kohtuullisesti katsoen olisi ollut tarpeellista, valtio on 232 artiklan mukaan korvausvelvollinen aiheuttamastaan vahingosta. Valtioiden on huolehdittava siitä, että niiden tuomioistuimissa voidaan hakea korvausta tällaisista vahingoista tai menetyksistä.

233 artikla sisältää kansainväliseen merenkulkuun käytettäviä salmia koskevan poikkeussäännöksen. Sen mukaan 5, 6 tai 7 osaston määräykset eivät vaikuta tällaisten salmien oikeusasemaan. Kuitenkin jos muu kuin 236 artiklassa tarkoitettu ulkomainen valtionalus on rikkonut salmeen rajautuvan valtion 42 artiklan 1 kappaleen a)- ja b)-kohdan mukaisia merenkulun turvallisuutta ja ympäristönsuojelua koskevia kansallisia määräyksiä ja siten aiheuttanut tai uhannut aiheuttaa salmien meriympäristölle huomattavaa vahinkoa, salmiin rajautuvat valtiot voivat ryhtyä asianmukaisiin täytäntöönpanotoimiin, jolloin myös 7 osaston määräykset tulevat vastaavasti sovellettaviksi.

8 OSASTO JÄÄPEITTEISET ALUEET

234 artikla sallii rantavaltioille poikkeuksellisen laajat suojeluvaltuudet sellaisilla talousvyöhykerajojen sisäpuolelle sijoittuvilla merialueilla, jotka ovat jään peitossa suurimman osan vuotta. Rantavaltiovaltuuksien edellytyksenä on, että jääolot aiheuttavat alueella haittaa tai poikkeuksellista vaaraa merenkululle ja että pilaamisvaikutukset voivat aiheuttaa alueella luonnon tasapainon vakavaa häiriintymistä. Tällaisilla alueilla rantavaltioilla on oikeus laatia ja panna täytäntöön kaikkiin osapuoliin yhtäläisesti sovellettavia kansallisia määräyksiä aluksista aiheutuvan meren pilaantumisen ehkäisemiseksi, vähentämiseksi ja valvomiseksi.

Artiklan taustalla olivat erityisesti Kanadan arktisia merialueita koskeneet suojelupyrkimykset.

9 OSASTO VASTUU JA VAHINGONKORVAUSVELVOLLISUUS

235 artikla sisältää periaatesäännöksiä valtion vastuusta ja vahingonkorvausvelvollisuudesta meriympäristön suojelussa. Valtiot ovat vastuussa meriympäristön suojelua ja säilyttämistä koskevien kansainvälisten velvoitteidensa täyttämisestä ja tässä yhteydessä myös vahingonkorvausvelvollisia kansainvälisen oikeuden mukaisesti.

Valtioiden tulee 2 kappaleen mukaan huolehtia siitä, että niiden oikeusjärjestys tarjoaa mahdollisuuden pikaisen ja riittävän hyvityksen saamiseen vahingosta, joka johtuu niiden lainkäyttövallan piirissä aiheutetusta meriympäristön pilaantumisesta. Vastaava säännös sisältyy esim. vuonna 1974 hyväksyttyyn Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan väliseen ympäristönsuojelusopimukseen (SopS 74―75/76).

Vastuun ja vahingonkorvausvelvollisuuden yksityiskohdista ei artiklaan sisälly säännöksiä. Tältä osin valtioilta edellytetään 3 kappaleessa yhteistyötä voimassa olevan kansainvälisen oikeuden soveltamiseksi ja edelleen kehittämiseksi. Huomiota tulisi tällöin kiinnittää vahinkojen arvioimiseen ja korvaamiseen ja siihen liittyvien erimielisyyksien ratkaisemiseen, korvausten maksuperusteisiin ja korvausten maksun turvaamiseen esimerkiksi pakollisen vakuutuksen tai korvausrahaston muodossa. Korvausten maksun turvaamisesta voidaan esimerkkinä viitata vuonna 1971 tehtyyn yleissopimukseen öljyn aiheuttamien pilaantumisvahinkojen kansainvälisen korvausrahaston perustamisesta (SopS 78―79/80, 80/80, 83/94, 33/95).

Artikla noudattaa useiden muiden sopimusten (esimerkiksi Itämeren ympäristönsuojelusopimus) mallia. Oikeudellista vastuuta ja vahingonkorvausvelvollisuutta koskeneista kysymyksistä ei niissäkään ole onnistuttu laatimaan yksityiskohtaisempia säännöksiä.

10 OSASTO TÄYSIVALTAINEN KOSKEMATTOMUUS

236 artikla vahvistaa sota-alusten sekä vastaavien muiden valtion omistamien tai käyttämien alusten tai ilma-alusten oikeudellisen koskemattomuuden silloin, kun niitä käytetään muihin kuin kaupallisiin tehtäviin. Yleissopimuksen määräykset meriympäristön suojelusta eivät sovellu tällaisiin aluksiin. Valtioiden tulee kuitenkin kohtuullisessa määrin huolehtia siitä, että niitäkin käytetään yleissopimuksen mukaisesti. Artikla vastaa yleisen kansainvälisen oikeuden näkemystä valtion täysivaltaisesta koskemattomuudesta. Sen painopiste sijoittuu kuitenkin valtion velvollisuuteen huolehtia siitä, etteivät valtionaluksetkaan voi vapaasti ryhtyä ympäristöä pilaaviin toimiin.

11 OSASTO MUIDEN MERIYMPÄRISTÖN SUOJELEMISTA JA SÄILYTTÄMISTÄ KÄSITTELEVIEN YLEISSOPIMUSTEN SISÄLTÄMÄT VELVOITTEET

237 artiklassa todetaan, etteivät yleissopimuksen meriympäristön suojelua ja säilyttämistä koskevat määräykset heikennä asiasta aikaisemmin tehtyjen sopimusten sisältämiä erityisvelvoitteita eivätkä sopimuksia, joita tulevaisuudessa voidaan tehdä yleissopimuksen yleisten periaatteiden edistämiseksi.

Muiden sopimusten asettamat velvoitteet on kuitenkin täytettävä yleissopimuksen yleisten periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti.

XIII OSA MERITIETEELLINENTUTKIMUS

Meritieteellisen tutkimuksen kansainvälisoikeudelliseen sääntelyyn on kiinnitetty huomiota vasta viime vuosikymmeninä. Vielä ennen YK:n I merioikeuskonferenssia (1958) tutkimustoiminta oli vähäistä ja alueellisesti rajoitettua. Sittemmin teknologian kehitys avasi tutkimustoiminnalle uusia mahdollisuuksia erityisesti taloudellisten ja sotilaallisten päämäärien toteuttamiseksi. Aluksi tutkimustoiminta vieraan valtion rannikkovyöhykkeillä perustui tapauskohtaisiin järjestelyihin. YK:n I merioikeuskonferenssissa kiinnitettiin huomiota lähinnä mannerjalustalla tapahtuvaan tutkimukseen. Aavalla merellä tapahtuvan tieteellisen tutkimuksen katsottiin kuuluvan aavan meren vapauksiin.

YK:n yleiskokous sisällytti meritieteellisen tutkimuksen sääntelyä koskevat kysymykset jo III merioikeuskonferenssia valmistelleen merenpohjakomitean toimeksiantoon. Myös YK:n yleiskokouksessa vuonna 1970 hyväksyttyyn merenpohjajulistukseen (päätöslauselma 2749 (XXV) 17.12.1970) sisältyi kohta, jonka mukaan valtioiden tuli edistää rauhanomaisiin tarkoituksiin tehtävää tieteellistä tutkimusta koskevaa kansainvälistä yhteistyötä.

YK:n III merioikeuskonferenssissa eri merivyöhykkeillä tapahtuvan tieteellisen tutkimuksen sääntelyyn kiinnitettiin runsaasti huomiota. Erityisen vaikeaksi osoittautui kysymys tutkimuksen luonteesta. Mahdollisimman laajaa tutkimusvapautta puoltaneet valtiot pyrkivät tekemään eron ''puhtaasti tieteellisen'' tutkimuksen ja luonnonvarojen hyödyntämiseen tähtäävän ''hyötytutkimuksen'' välillä. Aluemeren ulkopuolella rantavaltioiden valvontavaltuuksien tuli soveltua vain jälkimmäiseen. Rantavaltioiden taholla eron tekemistä pidettiin vaikeana: kaikella tieteellisellä tutkimuksella nähtiin olevan myös taloudellista merkitystä. Lisäksi epäiltiin, että tutkimustoimintaa voitaisiin käyttää rantavaltiolle vihamieliseen tiedonhankintaan.

Yleissopimuksessa päädyttiin puhtaasti tieteellisen tutkimuksen ja hyötytutkimuksen välisen eron tunnustavaan kompromissiin. Lähtökohtana on kummassakin tapauksessa rantavaltion lupa, mutta muun kuin hyötytutkimuksen osalta lupamenettelyä on lievennetty.

1 OSASTO YLEISET MÄÄRÄYKSET

238 artikla sisältää perussäännöksen kaikkien valtioiden ja toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen oikeudesta meritieteelliseen tutkimukseen. Tutkimusvapautta rajoittavat kuitenkin yleissopimuksen edellyttämät toisten valtioiden oikeudet ja velvollisuudet.

Tutkimusoikeus liitetään valtioihin ja toimivaltaisiin kansainvälisiin järjestöihin, joiden on huolehdittava sen toteuttamiseen liittyvistä toimenpiteistä ja sen edellyttämien ehtojen täyttämisestä.

Valtioiden ja kyseisten kansainvälisten järjestöjen tulee 239 artiklan mukaan edistää ja helpottaa meritieteellistä tutkimusta ja sen kehittämistä.

240 artiklan mukaan meritieteellistä tutkimusta voidaan tehdä vain rauhanomaisessa tarkoituksessa yleissopimuksen periaatteiden mukaisia tieteellisiä menetelmiä käyttäen. Muutenkaan tutkimus ei saa aiheettomasti haitata merten laillista käyttöä, jonka yhteydessä on toisaalta myös tutkimuksen harjoittaminen otettava huomioon. Erityisesti todetaan, että tutkimustoiminnankin yhteydessä on noudatettava yleissopimuksen määräyksiä meriympäristön suojelemiseksi.

241 artikla vahvistaa, ettei meritieteellisen tutkimuksen harjoittamiseen jollain alueella voida perustaa alueeseen tai sen luonnonvaroihin kohdistuvia oikeudellisia vaatimuksia.

2 OSASTO KANSAINVÄLINENYHTEISTYÖ

242 artikla sisältää yleisen meritieteellistä tutkimusta koskevan yhteistyövelvoitteen, jonka yhteydessä painotetaan valtioiden täysivaltaisuuden ja lainkäyttövallan kunnioittamista. Erityistä huomiota kiinnitetään tiedonvaihdon avoimuuteen silloin, kun on kysymys tutkimustiedosta, jota tarvitaan ihmisten terveydelle ja turvallisuudelle samoin kuin meriympäristölle koituvien vaarojen ehkäisemiseksi ja valvomiseksi.

243 artikla edellyttää valtioilta ja toimivaltaisilta kansainvälisiltä järjestöiltä kahden- tai monenvälisten sopimusten puitteissa tapahtuvaa yhteistyötä meritieteellisen tutkimuksen edistämiseksi.

244 artikla sisältää tarkempia säännöksiä tutkimushankkeita ja -tuloksia koskevien tietojen julkaisemisesta ja levittämisestä. Erityistä huomiota kiinnitetään tiedon jakamiseen kehitysmaille samoin kuin niiden tutkimusohjelmien tukemiseen.

3 OSASTO MERITIETEELLISEN TUTKIMUKSEN HARJOITTAMINEN JA EDISTÄMINEN

Rantavaltiolla on 245 artiklan mukaan aluemerellään täysivaltaiset oikeudet meritieteellisen tutkimuksen harjoittamiseen. Tutkimusta voidaan aluemerellä tehdä vain rantavaltion nimenomaisella suostumuksella ja sen määräämillä ehdoilla.

Yleissopimukseen ei sisälly erillistä säännöstä tutkimuksen harjoittamisesta rantavaltion sisäisillä aluevesillä. On kuitenkin selvää, että myös kaikki niillä tapahtuva tutkimus kuuluu rantavaltion täysivaltaisuuden piiriin.

Suomen alueen valvonnasta ja sen alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta annetun asetuksen (1069/89) 3 §:n 2 momentin 4)-kohdan mukaan ulkomaalainen ei saa aluemeren ulkorajan sisäpuolisilla alueilla suorittaa vedenalaisia tutkimuksia tai töitä ilman puolustusministeriön lupaa. Lupa voidaan 3 momentin mukaan myöntää, jollei siitä aiheudu haittaa alueellisen koskemattomuuden valvonnalle ja valtakunnan turvallisuudelle.

246 artiklan mukaan rantavaltion lainkäyttövaltuudet ulottuvat myös meritieteelliseen tutkimukseen talousvyöhykkeellä ja mannerjalustalla. Niilläkin tehtävään tutkimukseen tarvitaan rantavaltion suostumus.

Normaalitapauksissa suostumus tulee antaa toisille valtioille tai toimivaltaisille kansainvälisille järjestöille, jos kysymyksessä on tutkimus, johon yleissopimuksen mukaisesti ryhdytään rauhanomaisessa tarkoituksessa meriympäristöä koskevan tutkimustiedon kartuttamiseksi koko ihmiskunnan hyväksi. Normaalioloista voi artiklan mukaan olla kysymys silloinkin, kun rantavaltion ja tutkimusta tekevän valtion välillä ei olisi diplomaattisuhteita.

Eräissä tapauksissa rantavaltio voi kuitenkin vapaasti harkintansa mukaan evätä suostumuksen talousvyöhykkeellään tai mannerjalustallaan tapahtuvalta tutkimukselta. Näin voidaan menetellä, jos (a) kysymyksessä on luonnonvaroja koskeva hyötytutkimus; (b) tutkimus sisältää mannerjalustan porausta tai räjähteiden käyttöä tai siihen liittyy vahingollisten aineiden päästämistä meriympäristöön; (c) tutkimus sisältää talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla sijaitsevien tekosaarten ja rakennelmien rakentamista tai käyttöä; tai (d) tutkimuksesta annetut tiedot eivät pidä paikkaansa tai tutkimusta harjoittavalta valtiolta tai kansainväliseltä järjestöltä on aikaisemmista tutkimushankkeista jäänyt täyttämättä rantavaltioon kohdistuvia velvoitteita.

Hyötytutkimusta koskeva peruste (a-kohta) ei kuitenkaan sovellu koko mannerjalustan alueeseen. Rantavaltion ehdottomat lupavaltuudet eivät ulotu sellaisille aluemeren perusviivasta yli 200 meripeninkulman päässä sijaitsevalla mannerjalustan jatkeella (ks. 76 artikla) oleville alueille, joita rantavaltio ei olisi nimenomaisesti nimennyt alueiksi, joilla jo harjoitetaan tai lähitulevaisuudessa tullaan harjoittamaan hyötytutkimusta. Vapaiksi jääneillä mannerjalustan jatkeen alueilla tulee noudattaa normaalia meritieteelliseen tutkimukseen sovellettavaa lupamenettelyä. Poikkeussäännöksen perusteena ovat puhtaasti tieteellisen tutkimuksen ja hyötytutkimuksen välisen eron määrittelyyn liittyneet vaikeudet.

Mannermaajalustalain (149/65) säännökset vastaavat pääpiirteissään artiklan määräyksiä. Säännöksiä on kuitenkin tarkoitus tarkistaa valmisteilla olevan talousvyöhykkeen perustamisen yhteydessä.

247 artikla sisältää määräyksiä kansainvälisten järjestöjen tekemästä tai niiden alaisuudessa tehtävästä meritieteellisestä tutkimuksesta.

Jos kansainvälinen järjestö haluaa tehdä tutkimusta rantavaltion talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla ja rantavaltio on järjestön jäsen tai sillä on järjestön kanssa vastaava kahdenvälinen sopimus, sen katsotaan antaneen luvan tutkimushankkeeseen, jos se on hyväksynyt hankkeen yksityiskohdat silloin, kun järjestö on päättänyt asiasta, tai jos se on osoittanut olevansa itse halukas osallistumaan siihen. Lupa katsotaan myönnetyksi, jos rantavaltio ei ole esittänyt vastalausetta hankkeen johdosta neljän kuukauden kuluessa siitä, kun järjestö on ilmoittanut sille hankkeestaan.

248 artiklan mukaan valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen, jotka aikovat tehdä tieteellistä tutkimusta rantavaltion talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla, on viimeistään kuusi kuukautta ennen tutkimuksen alkua annettava sen yksityiskohtia (mm. tutkimushenkilöstöä, tutkimusmenetelmiä, käytettäviä aluksia, tutkimusaluetta ja tutkimusajankohtaa) koskeva selvitys rantavaltiolle.

Ryhtyessään tutkimushankkeeseen rantavaltion talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla valtion tai kansainvälisen järjestön tulee noudattaa 249 artiklan luettelemia ehtoja esim. rantavaltion oikeudesta osallistua tutkimukseen ja tutkimustulosten tiedottamisesta. Rantavaltiolle on myös heti ilmoitettava tutkimusohjelmassa tapahtuvista huomattavista muutoksista. Jollei toisin sovita, tutkimukseen talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla käytetyt rakennelmat ja laitteet on poistettava heti tutkimuksen päätyttyä.

Elleivät osapuolet toisin sovi, tutkimuksista tiedottamiseen käytetään 250 artiklan mukaan sopivia virallisia kanavia.

251 artiklan mukaan valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen tulee kehittää periaatteita ja ohjeita, jotka helpottavat meritieteellisen tutkimuksen luonteen ja vaikutusten toteamista. Säännöksellä pyritään selventämään puhtaasti tieteellisen tutkimuksen ja hyötytutkimuksen välisen eron määrittelyä.

Rantavaltio voi 252 artiklan mukaan antaa tutkimusta koskevan suostumuksensa joko nimenomaisesti tai hiljaisesti. Tutkimukseen voidaan ryhtyä kuuden kuukauden kuluttua siitä, kun rantavaltiolle on toimitettu 248 artiklan mukaiset tiedot tutkimushankkeesta, jollei rantavaltio ole neljän kuukauden kuluessa tietojen vastaanottamisesta ilmoittanut, että se on evännyt suostumuksensa 246 artiklan mukaisesti tai että hanketta koskevat tiedot ovat selvästi virheellisiä tai edellyttävät täydennyksiä tai että kyseiseltä valtiolta tai järjestöltä on jäänyt täyttämättä aikaisempiin tutkimuksiin liittyneitä velvoitteita.

253 artikla oikeuttaa rantavaltion vaatimaan talousvyöhykkeellään tai mannerjalustallaan käynnissä olevan meritieteellisen tutkimustoiminnan keskeyttämistä, jos se ei vastaa niitä 248 artiklan mukaisesti annettuja tietoja, joiden perusteella valtio on antanut hankkeelle suostumuksensa, tai tutkimusta tekevä valtio tai kansainvälinen järjestö ei kunnioita yleissopimuksen 249 artiklan mukaisia rantavaltion oikeuksia. Tutkimuksen lopettamista voidaan vaatia, jos 248 artiklan määräysten noudattamatta jättäminen merkitsee tutkimushankkeen olennaista muutosta. Tutkimuksen lopettamista voidaan myös vaatia, jos tutkimushankkeesta annettujen tietojen puutteita ei korjata kohtuullisessa ajassa.

Asianomaisen valtion tai kansainvälisen järjestön on noudatettava rantavaltion ilmoitusta tutkimuksen keskeyttämisestä tai lopettamisesta. Keskeyttämismääräys on kuitenkin peruutettava heti, kun tutkimusta tekevä valtio tai kansainvälinen järjestö on täyttänyt 248 ja 249 artiklan asettamat vaatimukset.

254 artikla sisältää määräyksiä rantavaltioiden naapureina sijaitsevien sisämaavaltioiden tai merten käytön kannalta muuten maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden mahdollisuuksista osallistua rantavaltion talousvyöhykkeellä tai mannerjalustalla tapahtuvaan tutkimukseen ja saada sitä koskevia tietoja. Säännös liittyy sisämaavaltioiden ja muiden maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien valtioiden pyrkimyksiin päästä osalliseksi niistä yleissopimuksen sisältämistä uudistuksista, joilla rantavaltioiden toimivaltuuksia laajennettiin pitkälle aikaisemman aavan meren alueelle.

Kyseisille valtioille tulee antaa mahdollisuus osallistua tutkimushankkeeseen sellaisten pätevien asiantuntijoiden välityksellä, joita rantavaltio ei vastusta. Pyynnöstään niille tulee myös antaa tietoja tutkimustuloksia koskeneista arvioista.

255 artikla sisältää valtioille osoitetun kehotuksen ryhtyä kansallisiin toimenpiteisiin, joilla edistetään niiden aluemeren ulkopuolella tapahtuvaa tieteellistä tutkimusta ja helpotetaan tutkimusalusten satamaan pääsyä.

Kaikilla valtioilla ja toimivaltaisilla kansainvälisillä järjestöillä on 256 artiklan mukaan oikeus tehdä yleissopimuksen määräyksiä noudattaen tieteellistä tutkimusta syvänmerenpohjalla (merenpohja-alueella).

257 artikla antaa kaikille valtioille ja toimivaltaisille kansainvälisille järjestöille oikeuden tehdä yleissopimuksen määräyksiä noudattaen meritieteellistä tutkimusta talousvyöhykkeen ulkopuolella sijaitsevilla vesialueilla.

4 OSASTO TIETEELLISEEN TUTKIMUKSEEN KÄYTETTÄVÄT RAKENNELMAT JA LAITTEET MERIYMPÄRISTÖSSÄ

Tieteelliseen tutkimukseen käytettävien rakennelmien ja laitteiden sijoittamista ja käyttöä koskevat 258 artiklan mukaan samat ehdot kuin yleensä tieteellisen tutkimuksen tekemistä eri merialueilla.

259 artiklan mukaan kyseiset rakennelmat tai laitteet eivät ole verrattavissa saariin. Niillä ei ole omaa aluemerta eivätkä ne vaikuta aluemeren, talousvyöhykkeen tai mannerjalustan rajojen määräytymiseen.

Rakennelmien ympärille voidaan 260 artiklan mukaan perustaa enintään 500 metrin levyinen suojavyöhyke, jota kaikkien alusten tulee kunnioittaa.

261 artikla kieltää sijoittamasta rakennelmia tai laitteita niin, että ne haittaavat merenkulkua vakiintuneilla kansainvälisillä laivareiteillä.

262 artikla edellyttää, että rakennelmissa ja laitteissa on tunnukset, jotka osoittavat ne valtiot tai kansainväliset järjestöt, joille ne kuuluvat. Niissä tulee myös olla asianmukaiset varomerkit merenkulun ja ilmaliikenteen turvallisuudesta huolehtimiseksi.

5 OSASTO VASTUU JA VAHINGONKORVAUSVELVOLLISUUS

263 artikla sisältää periaatesäännöksiä meritieteelliseen tutkimukseen liittyvästä kansainvälisoikeudellisesta vastuusta ja vahingonkorvausvelvollisuudesta.

Valtiot ja kansainväliset järjestöt ovat vastuussa siitä, että niiden harjoittamassa tai niiden puolesta tehtävässä meritieteellisessä tutkimuksessa noudatetaan yleissopimuksen määräyksiä. Valtioilla ja kansainvälisillä järjestöillä on näin ollen yleinen huolenpitovelvollisuus myös sellaisesta tutkimuksesta, jota ne eivät itse tee mutta joka tapahtuu niiden valvonnassa. Toisaalta yksittäisten alusten osalta on katsottava, että niihin on sovellettava myös lippuvaltioiden yleisiä valvontavelvollisuuksia.

Valtiot ja kansainväliset järjestöt ovat myös vastuussa sellaisista yleissopimuksen vastaisista toimista, jotka kohdistuvat muiden valtioiden tai niiden kansallisuutta olevien luonnollisten tai oikeushenkilöiden tai kansainvälisten järjestöjen tekemään tieteelliseen tutkimukseen.

Meritieteellisen tutkimuksen aiheuttaman ympäristövastuun osalta viitataan 235 artiklan määräyksiin.

6 OSASTO RIITOJEN RATKAISEMINEN JA VÄLIAIKAISET TOIMET

Meritieteelliseen tutkimukseen liittyvät riidat, jotka johtuvat yleissopimuksen tulkinnasta tai soveltamisesta, tulee 264 artiklan mukaan ratkaista sopimuksen XV osan 2 ja 3 osaston määräysten mukaisesti.

Riidan synnyttyä ei valtio tai kansainvälinen järjestö 265 artiklan mukaan saa ilman asianomaisen rantavaltion nimenomaista lupaa sallia tutkimustoimien aloittamista tai jatkamista, ennen kuin riita on ratkaistu yleissopimuksen määräysten mukaisesti.

XIV OSA MERITEKNOLOGIAN KEHITTÄMINEN JA SIIRTÄMINEN

Teknologian siirtoa koskevat kysymykset ovat olleet viime vuosikymmeninä näkyvästi esillä kansainvälisessä taloudellisessa yhteistyössä. Kehitysmaiden taloudellisen kehityksen turvaaminen edellyttää sellaista teknologiaa ja sitä koskevaa tietoa, jota kehitysmaat voivat saada vain teollisuusmailta. Kehitysmaihin tapahtuvan teknologian siirron tukeminen oli yksi YK:n toimesta vuonna 1974 hahmotellun uuden kansainvälisen talousjärjestyksen keskeisistä tavoitteista. Asiaa koskevat YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat (erityisesti 3202 (S-VI) 1.5.1970 ja 3281 (XXIX) 12.12.1970) muodostavat myös yleissopimuksen meriteknologian kehittämistä ja siirtämistä koskevien säännösten periaatteelliset puitteet.

Yleissopimuksessa teknologian siirtoa käsitellään myös syvänmerenpohjan (merenpohja-alueen) kaivostoiminnan yhteydessä (ks. yleissopimuksen XI osa sekä vuoden 1994 soveltamissopimus). Kyseiset säännökset ovat luonteeltaan yksityiskohtaisia ja kohdistuvat välittömästi merenpohjatoiminnan toteuttamiseen. Nyt kysymyksessä oleva yleissopimuksen XIV osa sen sijaan sisältää vain yleisiä periaatesäännöksiä meriteknologian siirtoa ja kehittämistä koskevan kansainvälisen yhteistyön edistämisestä. Merioikeusyleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä hyväksyttiin myös erillinen päätöslauselma meritieteen ja -teknologian kansallisten perusrakenteiden kehittämisestä.

1 OSASTO YLEISET MÄÄRÄYKSET

266 artiklassa edellytetään, että valtiot edistävät kehitysmaiden meritieteellisiä ja meriteknologisia toimintamahdollisuuksia ja pyrkivät parantamaan meriteknologian siirron taloudellisia ja oikeudellisia edellytyksiä tasapuolisesti kaikkien asianosaisten eduksi.

Sanottua yhteistyötä harjoittaessaan valtioiden tulee 267 artiklan mukaan ottaa huomioon kaikkien asianosaisten lailliset edut. Artiklassa viitataan erityisesti meriteknologian haltijoiden, toimittajien ja vastaanottajien oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

268 artikla sisältää yleisluontoisen luettelon kysymykseen tulevan yhteistyön tavoitteista. Valtioiden tulee joko suoraan tai toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen välityksellä edistää meriteknologian kehittämistä ja sitä koskevan tiedon hankintaa sekä siihen liittyvää kehitysmaiden kansalaisten koulutusta.

Tavoitteiden saavuttamiseksi valtioiden on 269 artiklan mukaan pyrittävä mm. laatimaan teknistä yhteistyötä koskevia ohjelmia, parantamaan edellytyksiä teknologian siirtämiseksi tasapuolisin ja kohtuullisin ehdoin, järjestämään asiaan liittyviä seminaareja ja symposiumeja sekä edistämään alan asiantuntijoiden vaihtoa.

2 OSASTO KANSAINVÄLINENYHTEISTYÖ

Yhteistyötä tehdään 270 artiklan mukaan kahdenvälisten, alueellisten ja monenvälisten ohjelmien avulla.

Meriteknologian siirtämiseksi valtioiden tulee 271 artiklan mukaan edistää yleisesti hyväksyttävien ohjeiden ja määräysten laatimista, joissa otetaan erityisesti huomioon kehitysmaiden edut ja tarpeet.

272 artiklan mukaan valtioiden tulee myös huolehtia siitä, että toimivaltaiset kansainväliset järjestöt koordinoivat meriteknologian siirtoa koskevaa toimintaansa, jolloin varsinkin sisämaavaltioihin tai muuten merten käytön kannalta maantieteellisesti epäedullisessa asemassa oleviin valtioihin lukeutuvien kehitysmaiden edut ja tarpeet tulee ottaa huomioon.

273 artikla velvoittaa valtiot toimimaan aktiivisesti yhteistyössä toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen ja Kansainvälisen merenpohjajärjestön kanssa edistääkseen ja helpottaakseen merenpohja-alueella harjoitettavaan toimintaan liittyvän osaamisen ja meriteknologian siirtoa kehitysmaille, niiden kansalaisille ja merenpohjajärjestön yritykselle.

274 artikla sisältää Kansainväliselle merenpohjajärjestölle osoitettuja velvoitteita huolehtia sen toimintaan liittyvästä teknologian siirrosta erityisesti kehitysmaille. Artiklan mukaan merenpohjajärjestön tulee mm. palkata maantieteellisen tasapuolisuuden pohjalta kehitysmaiden kansalaisia koulutettaviksi sen johto-, tutkimus- ja tekniseen henkilöstöön. Järjestön teknisten asiakirjojen tulee olla kaikkien valtioiden käytettävissä. Meriteknologiaa koskevaa apua tulee antaa sitä pyytäville valtioille, ja etenkin kehitysmaille tulee antaa apua merenpohjatoimintaan liittyvien laitteistojen ja teknisen tiedon hankkimiseksi.

3 OSASTO KANSALLISET JA ALUEELLISET MERITIETEEN JA -TEKNOLOGIAN KESKUKSET

275 artiklan mukaan valtioiden tulee edistää kansallisten meritieteen ja -teknologian tutkimuskeskusten perustamista varsinkin rantavaltioihin kuuluviin kehitysmaihin ja vahvistaa niissä jo olevien keskusten toimintaa. Toiminnan tavoitteena tulee olla näiden maiden meritieteellisen tutkimuksen edistäminen sekä sellaisten kansallisten edellytysten kehittäminen, joiden pohjalta ne voivat käyttää ja säilyttää merellisiä luonnonvarojaan taloudelliseksi hyödykseen.

Valtioiden tulee myös edistää vastaavien alueellisten keskusten perustamista. Tällöin niiden tulee 276 artiklan mukaan olla yhteistyössä toimivaltaisten kansainvälisten järjestöjen, Kansainvälisen merenpohjajärjestön ja kansallisten meritieteen ja meriteknologian tutkimuslaitosten kanssa. Alueen valtioiden tulee tehdä yhteistyötä keskusten kanssa niiden tavoitteiden tehokkaaksi toteuttamiseksi.

277 artikla sisältää esimerkinomaisen luettelon alueellisten tutkimuskeskusten tehtävistä, joihin kuuluvat mm. meritieteellisen ja -teknologisen tutkimuksen eri aloja koskevat koulutusohjelmat, meriympäristön suojelua koskevat tutkimusohjelmat, meritieteellisestä ja -teknologisesta tutkimuksesta saatujen tutkimustulosten julkaiseminen ja teknologian markkinointia sekä patenttisopimuksia ja muita patenttijärjestelyjä koskevien tietojen kokoaminen ja systematisointi.

4 OSASTO KANSAINVÄLISTEN JÄRJESTÖJEN VÄLINEN YHTEISTYÖ

278 artiklassa edellytetään, että yleissopimuksen esillä olevassa osassa ja meritieteellistä tutkimusta käsittelevässä XIII osassa tarkoitetut toimivaltaiset kansainväliset järjestöt ryhtyvät kaikkiin tarkoituksenmukaisiin toimiin meriteknologian siirtämistä ja kehittämistä koskevien velvollisuuksiensa täyttämiseksi.

XV OSA RIITOJEN RATKAISEMINEN

YK:n peruskirja velvoittaa jäsenmaat ratkaisemaan kansainväliset riitansa rauhanomaisia keinoja käyttäen. Peruskirjan 33 artiklan 1 kappale luettelee näistä keinoista tärkeimmät. Niitä ovat neuvottelut, tutkimusmenettely, välitys, sovintomenettely, välitysoikeudellinen tai tuomioistuinmenettely sekä alueellisten elinten tai sopimusten apu.

Vuosien kuluessa valtiot ovat perustaneet monia erityisiä ja yleisiä mekanismeja riitojensa rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi. Ensin mainittuja sisältyy moniin kansainvälisiin yleissopimuksiin kyseistä sopimusta koskevien riitojen ratkaisemiseksi. Vuoden 1958 Geneven merioikeusyleissopimuksiin (SopS 6―7/65 ja 6/69) ei sisältynyt merkittäviä tällaisia määräyksiä. Sopimuksiin liittyvän riitojen ratkaisua koskevan pöytäkirjan (SopS 7/65) merkitys on jäänyt käytännössä vähäiseksi vain noin 40 valtion liityttyä siihen. Myös eräissä muissa merioikeuden alaan kuuluvissa sopimuksissa on erityiset riitojen ratkaisemista koskevat määräyksensä.

Tärkeimpinä yleisinä riitojen rauhanomaisen ratkaisemisen menettelyinä voidaan pitää Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaa sekä ETYKin piirissä vuonna 1992 tehtyä riitojen rauhanomaista ratkaisemista koskevaa ns. Tukholman sopimusta (SopS 30/95). Lisäksi on mainittava vuodelta 1928 oleva yleissopimuskirja, joka sisältää säännöksiä sovittelusta sekä riitojen oikeudellisesta ja välitysoikeudellisesta ratkaisusta (SopS 5/30). Euroopan neuvoston piirissä on vuonna 1957 tehty myös eurooppalainen yleissopimus riitojen rauhanomaisesta ratkaisemisesta (European Convention for the Peaceful Settlement of Disputes). Suomi ei ole liittynyt tähän sopimukseen. Näillä sopimuksilla perustettujen elinten toimivalta on ulottunut myös merioikeudellisiin kysymyksiin. Lisäksi on syytä tuoda esiin Kansainvälisen tuomioistuimen laaja ja tärkeä merialueriitojen ratkaisemista koskeva käytäntö.

Merioikeusyleissopimuksessa riitojen rauhanomaista ratkaisemista koskevat määräykset on sijoitettu sen XV osaan, XI osan 5 osastoon (merenpohjariitojen ratkaiseminen), V, VI, VII ja VIII liitteeseen sekä eräisiin yksittäisiin artikloihin (264 artikla ja IX liitteen 7 artikla). Määräykset eivät ole ehdottomia, vaan riidan osapuolet voivat halutessaan turvautua edelleen joko erityissopimuksilla perustettuihin tai yleisiin mekanismeihin merioikeusriitojensa ratkaisemiseksi. Määräykset tulevat sovellettaviksi vain, jos riidan osapuolet eivät ole toisin sopineet yleisellä tai riitaa itseään koskevalla sopimuksella. Esimerkiksi Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat sitoutuneet saattamaan keskinäiset kalastusriitansa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäviksi. Tämä määräys siis ohittaa merioikeusyleissopimuksen mukaiset menettelyt.

Merioikeusyleissopimuksen riitojen ratkaisemista koskevat määräykset ovat kuitenkin siinä mielessä merkittäviä, että ne velvoittavat valtioita, jotka eivät muualla ole suostuneet muiden elinten toimivaltaan, alistamaan yleissopimuksen alaan liittyvät riitansa siinä perustettuihin menettelyihin. Ne takaavat eräänlaisen perustason, johon kaikki yleissopimuksen sopimusvaltiot ovat sitoutuneet riitojensa selvittämiseksi.

Lähtökohtana on, että sopimusvaltiot sopivat riitansa keskinäisin neuvotteluin. Mikäli näin ei löydetä ratkaisua, riita on alistettava kolmannen osapuolen käsittelyyn. Sopimusvaltiot voivat yleensä valita sen tahon, jolle riita alistetaan. Ellei erityistä sopimusta ole tehty, riita voidaan viedä yleissopimuksella perustettuun ei-sitovaan sovittelumenettelyyn. Mikäli sovintoa ei kuitenkaan synny, tulevat sovellettaviksi yleissopimuksen pakottavat kolmannen tahon mukaantuloa koskevat määräykset. Nämä määräykset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Toiseen ryhmään kuuluvat määräykset, jotka johtavat osapuolia sitovaan ratkaisuun (sitovat menettelyt, XV osan 2 osasto), ja toiseen menettelyt, joissa kolmannen tahon tehtäväksi tulee pyrkimys sovitteluin ja suosituksin saada osapuolet sopimaan riitansa (ei-sitovat menettelyt, 297 artiklan 2 ja 3 kappaleen b)-kohta, 298 artiklan 1 kappaleen a)-kohta sekä V liite).

Sitovaan ratkaisuun johtava menettely on yleissopimuksen pääsääntö. Poikkeuksia pääsäännöstä on kuitenkin runsaasti. Poikkeukset ovat kahdentyyppisiä. ''Automaattiset'' poikkeukset koskevat kaikkia tietynlaatuisia riitoja (297 artikla). Nämä liittyvät erityisesti kalastusta ja meritieteellistä tutkimusta koskeviin riitoihin. Lisäksi valtioille on varattu laajahko oikeus tehdä ''valinnaisia'' poikkeuksia erityisesti merirajoja ja sotilaallisia toimia koskevien riitojen suhteen (298 artikla). Poikkeukset eivät kuitenkaan kata merenkulkuun ja ympäristönsuojeluun liittyviä riitoja, joiden suhteen yleissopimus perustaa hyvin tehokkaan riitojen ratkaisumenettelyn.

Keskeistä roolia riitojen ratkaisemisessa näyttelee yleissopimuksella perustettu Kansainvälinen merioikeustuomioistuin. Tuomioistuin koostuu 21:stä yhdeksäksi vuodeksi kerrallaan valittavasta riippumattomasta tuomarista. Tuomioistuin voi toimia plenum-muodossa tai jaostoihin jakautuneena. Tuomioistuimen organisaatioon, toimivaltaan ja menettelyyn liittyvät säännökset sisältyvät yleissopimuksen VI liitteenä olevaan tuomioistuimen perussääntöön. Tuomioistuimen toiminta on parhaillaan käynnistymässä. Ensimmäiset tuomarivaalit järjestetään 1.8.1996.

Muina kolmansina tahoina tulevat kysymykseen Kansainvälinen tuomioistuin, yleinen tai erityisiä riitatyyppejä käsittelemään asetettu välitysoikeudellinen menettely tai sovittelukomissio. Kansainvälisen tuomioistuimen toimivalta määrittyy sen perussäännön (SopS 1/56) mukaisesti. Yleistä ja erityistä välitysoikeudellista menettelyä koskevat säännökset sisältyvät yleissopimuksen VII ja VIII liitteeseen. Välitystuomioistuimet toimivat normaalisti viisijäsenisinä paneeleina. Jäsenet valitaan sopimusvaltioiden tätä varten koottuun luetteloon esittämistä henkilöistä. Erityistä välitysoikeudellista menettelyä voidaan soveltaa kalastusta, ympäristönsuojelua, meritieteellistä tutkimusta ja merenkulkua koskeviin riitoihin.

Toisin kuin edellä mainitut menettelyt, sovittelu ei tähtää riidan osapuolia sitovaan ratkaisuun. Sovittelua koskevat säännökset sisältyvät yleissopimuksen V liitteeseen.

Merenpohja-alueen hyödyntämistä koskevat yleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvät riidat ohjataan merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevään jaostoon, jonka kokoonpanoa ja menettelyä koskevat säännökset sisältyvät sopimuksen VI liitteen 4 osastoon. Jaostossa voivat olla asianosaisina myös muut kuin valtiot, muun muassa Kansainvälinen merenpohjajärjestö, sen tuotantoyritys sekä merenpohja-alueella toimivat muut yksityiset ja julkiset yhteisöt.

1 OSASTO YLEISET MÄÄRÄYKSET

Yleissopimuksen 279 artiklassa korostetaan sopimusvaltioiden velvollisuutta sopia riitansa rauhanomaisesti YK:n peruskirjan 2 artiklan 3 kappaleen ja 33 artiklan 1 kappaleen mukaisesti. 280 artiklassa vahvistetaan, etteivät yleissopimuksen määräykset estä osapuolia sopimasta riitaansa millä tahansa haluamallaan tavalla. XV osaa sovelletaan siis vain siltä osin kuin ratkaisuun ei ole sovituilla keinoilla päästy eikä osapuolten sopimus estä muuta menettelyä (281 artikla). Mikäli sopimusvaltiot ovat muualla sopineet menettelystä, joka johtaa sitovaan ratkaisuun, tällaisella menettelyllä on 282 artiklan mukaisesti etusija merioikeusyleissopimuksen XV osaan nähden, elleivät riidan osapuolet sovi toisin. Tällainen etusija on esimerkiksi Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön 36 artiklan 2 kohdan nojalla annettuihin selityksiin perustuvalla tuomioistuimen pakollisella toimivallalla. Suomen osalta tällainen selitys on annettu 4.11.1958 (Sops 29/58).

Mikäli sopimusvaltioiden välille syntyy riita yleissopimuksen soveltamisesta, niiden on 283 artiklan mukaisesti ryhdyttävä pikaisesti vaihtamaan näkemyksiä riidan sopimisesta diplomaattisin neuvotteluin tai muulla tavoin. Näin on tehtävä myös, mikäli ratkaisumenettely ei ole johtanut sovintoon tai sen täytäntöönpano vaatii neuvotteluja. Neuvotteluvelvoite on pakottava. Sitä vastoin siihen ei sisälly velvollisuutta päästä sopimukseen. Neuvottelujen kestolle ei ole asetettu määräaikaa.

Yleissopimuksen 284 artiklan mukaan jokaisella riidan osapuolena olevalla sopimusvaltiolla on oikeus ehdottaa toiselle osapuolelle riidan alistamista yleissopimuksen V liitteen 1 osaston mukaiseen tai muuhun sovittelumenettelyyn (''vapaaehtoinen sovittelu''). Elleivät osapuolet muuta sovi, sovittelun suorittaa sovittelukomissio V liitteen mukaista menettelyä noudattaen. Komissio laatii raportin, johon sisällytetään kaikki asiaankuuluvat tosiasia- ja oikeuskysymykset sekä komission suositukset (V liitteen 7 artikla). Raportti ei ole sitova, vaan päämääränä on riidan sovinnollinen ratkaisu. ''Pakolliseen sovitteluun'' ohjataan 297 artiklan 2 ja 3 kappaleessa sekä 298 artiklan 1 kappaleessa tarkoitetut riidat.

285 artiklan mukaan edellä sanottu soveltuu myös riitoihin, jotka on ratkaistava merenpohjariitoja koskevien XI osan 5 osaston määräysten nojalla yleissopimuksen XV osan mukaisesti. Milloin riidan osapuoli on muu taho kuin yleissopimuksen sopimusvaltio, sovelletaan näitä määräyksiä soveltuvin osin.

2 OSASTO SITOVIIN PÄÄTÖKSIINJOHTAVAT PAKOLLISETMENETTELYT

2 osastossa käsitellään oikeudellisesti sitoviin päätöksiin johtavia ratkaisumenettelyjä. Osaston määräyksiä sovelletaan 286 artiklan mukaan silloin, kun 1 osastossa asetetut menettelyt eivät ole johtaneet tulokseen. Samalla on kuitenkin otettava huomioon 3 osaston mukaiset (''automaattiset'' ja ''valinnaiset'') poikkeukset.

Allekirjoittaessaan tai ratifioidessaan yleissopimuksen tai liittyessään siihen tai milloin tahansa tämän jälkeen valtio voi 287 artiklan mukaisesti kirjallisesti ilmoittaa hyväksyvänsä yhden tai useamman seuraavista ratkaisuelimistä käsittelemään yleissopimuksen tulkinnasta tai soveltamisesta syntyviä riitoja: (a) Kansainvälinen merioikeustuomioistuin, (b) Kansainvälinen tuomioistuin, (c) VII liitteen mukaisesti perustettava välitystuomioistuin tai (d) VIII liitteen mukaisesti siinä mainittuja riitaryhmiä varten perustettavat erityiset välitystuomioistuimet. Tällainen ilmoitus on verrattavissa Kansainvälisen tuomioistuimen pakollista toimivaltaa koskeviin selityksiin. 2 kappaleen mukaan ilmoituksella ei kuitenkaan voi ohittaa merenpohjariitoja käsittelevän jaoston yleissopimuksen XI osan 5 osastoon perustuvaa pakollista tuomiovaltaa. Sopimusvaltion, joka ei ole tehnyt ilmoitusta, katsotaan 3 kappaleen mukaisesti hyväksyneen VII liitteen mukaisen välitystuomioistuimen pakollisen toimivallan. Välitystuomioistuin on 5 kappaleen mukaisesti toimivaltainen, jos riidan osapuolet ovat valinneet eri ratkaisuelimen eivätkä sovi asiasta toisin. Ilmoitus voidaan peruuttaa, jolloin sen voimassaolo päättyy 6 kappaleen nojalla kolmen kuukauden kuluttua ilmoituksen tallettamisesta YK:n pääsihteerin huostaan. Peruuttamisella tai määräaikaisen ilmoituksen voimassaolon päättymisellä ei kuitenkaan 7 kappaleen mukaisesti ole vaikutusta vireillä olevaan oikeusriitaan.

Yleissopimuksen sopimuspuoleksi IX liitteen mukaan tuleva kansainvälinen järjestö voi tällöin tai milloin tahansa tämän jälkeen ilmoittaa hyväksyvänsä muun yleissopimuksen 287 artiklan 1 kappaleessa mainitun ratkaisuelimen toimivallan paitsi Kansainvälisen tuomioistuimen (jossa asianosaisina voivat tuomioistuimen perussäännön mukaan olla vain valtiot). Riitaan, jossa tällainen järjestö on osapuolena, sovelletaan soveltuvin osin XV osan määräyksiä. Mikäli järjestö ja sen jäsenvaltio ovat yhdessä riidan osapuolia, järjestön katsotaan hyväksyneen saman menettelyn kuin jäsenvaltio. Jos jäsenvaltio on hyväksynyt Kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan, katsotaan kummankin hyväksyneen menettelyksi VII liitteen mukaisen välitysoikeudellisen menettelyn, elleivät osapuolet toisin sovi.

Edellä mainitut ratkaisuelimet (jäljempänä ''ratkaisijatahot'') ovat 288 artiklan nojalla toimivaltaisia käsittelemään mitä tahansa merioikeusyleissopimuksen tai muun sen alaan liittyvän sopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevaa riitaa. Merioikeustuomioistuimen merenpohjariitoja käsittelevän jaoston tai muun XI osan 5 osastossa tarkoitetun ratkaisijatahon toimivalta määräytyy kyseisen osaston määräysten mukaan. Ratkaisuelimet ovat myös toimivaltaisia ratkaisemaan omaa tuomiovaltaansa koskevat riidat.

289 artikla antaa ratkaisijataholle oikeuden osapuolen pyynnöstä tai omasta aloitteestaan ja osapuolia kuultuaan pyytää jäsenekseen ilman äänivaltaa vähintään kaksi tieteellistä tai teknistä asiantuntijaa.

Ratkaisijataholla on 290 artiklan nojalla myös toimivalta määrätä riidan osapuolien oikeuksien säilyttämiseksi tai vakavien meriympäristöön kohdistuvien vahinkojen ehkäisemiseksi tarpeellisista väliaikaisista toimista. Edellytyksenä on, että ratkaisijataho on lähtökohtaisesti (prima facie) tuomiovaltainen käsittelemään pääasiakysymystä. Osapuolten sopimuksella määräämä elin tai, tällaisen puuttuessa, Kansainvälinen merioikeustuomioistuin tai sen merenpohjariitoja käsittelevä jaosto, voi määrätä väliaikaisista toimista myös, jos tämä on tarpeen oikeuksien suojaamiseksi sinä aikana, joka kuluu välitystuomioistuimen perustamiseen. Väliaikaismääräys on osapuolia sitova.

Ratkaisijatahojen puoleen voivat 291 artiklan mukaan sopimusvaltioiden ohella kääntyä muut yhteisöt siten kuin yleissopimuksessa erikseen määrätään. Erityisesti merenpohjariitojen osalta yleissopimuksen 187 artiklassa on määrätty eräiden muiden tahojen (Kansainvälinen merenpohjajärjestö, sen yritys sekä eräät muut yhteisöt tai luonnolliset tai oikeushenkilöt) kuin sopimusvaltioiden asianosaiskelpoisuudesta. Yleissopimuksen VII liitteen 13 artiklassa sekä VIII liitteen 4 artiklassa avataan myös sopimuksen ulkopuolisille valtioille oikeus esiintyä asianosaisina välitysoikeudellisessa menettelyssä. Yleissopimuksen IX liitteen 7 artiklassa puolestaan avataan sopimuksen ratkaisijatahot Kansainvälistä tuomioistuinta lukuunottamatta myös kansainvälisille järjestöille.

Yleissopimuksen 292 artiklassa määrätään, mikä ratkaisijataho voi käsitellä lippuvaltion väitteen siitä, että toinen sopimusvaltio ei ole noudattanut yleissopimuksen määräyksiä aluksen pikaisesta vapauttamisesta kohtuullista vakuutta vastaan. Elleivät osapuolet sovi tuomioistuimesta kymmenen päivän kuluessa, riita voidaan antaa pidätyksen tehneen valtion 287 artiklan mukaisesti hyväksymälle ratkaisijataholle tai Kansainväliselle merioikeustuomioistuimelle silloinkin, kun pidättäjävaltio ei olisi erikseen hyväksynyt sen toimivaltaa. Vapauttamishakemus on käsiteltävä viivytyksettä.

Ratkaisijatahot soveltavat 293 artiklan mukaisesti merioikeusyleissopimusta ja muuta sen kanssa sopusoinnussa olevaa kansainvälistä oikeutta. Kansainvälisen oikeuden yleisistä periaatteista ja valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 32―33/80) 53 artiklasta kuitenkin seuraa, että merioikeusyleissopimuksen kanssa ristiriidassa oleva pakottavan kansainvälisen oikeuden normi ohittaa sopimusmääräyksen. Myös YK:n peruskirjan 103 artiklaan nojaavat normit (esimerkiksi turvallisuusneuvoston sitovat saartopäätökset) ohittavat merioikeusyleissopimuksen määräykset. Sopimuspuolet voivat myös 2 kappaleen mukaisesti valtuuttaa ratkaisijatahon tekemään ratkaisunsa kohtuullisuuteen pyrkien (ex aequo et bono).

294 artiklan mukaan silloin kun ratkaisijataholle esitetään tuomiovaltapoikkeuksia käsittelevän 297 artiklan piiriin kuuluvaa riitaa koskeva hakemus, se joutuu erityisesti harkitsemaan, onko kanteessa ehkä kysymys oikeuskeinojen väärinkäytöstä tai onko kanne jo lähtökohtaisesti aiheeton. Mikäli näin katsotaan olevan, ratkaisijataho ei ryhdy käsittelemään asiaa.

Käsittelyssä sovelletaan kansainvälisen oikeuden mukaista periaatetta siitä, että ennen kansainvälisten ratkaisuelinten puoleen kääntymistä tulee tyhjentävästi käyttää kaikki kansalliset oikeuskeinot (295 artikla). Artiklan viittaus kansainväliseen oikeuteen tarkoittaa sitä, että vaikka ensisijaista kääntymistä kansallisten elinten puoleen on pidettävä pääsääntönä, siihen on myös lukuisia poikkeuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa tehokkaita kansallisia oikeuskeinoja ei ole olemassa tai joissa on kysymys välittömästi valtioiden välisestä riidasta.

Tämän osaston mukaisesti tehdyt päätökset ovat 296 artiklan mukaan lopullisia ja sitovia, mutta sitovat vain ratkaistun riidan osapuolia. Ratkaisuilla ei ole muodollista ennakkotapausvaikutusta. Vastaava määräys sisältyy myös Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöön. Rajoitus ei ole kuitenkaan käytännössä estänyt tuomioistuimen ratkaisujen muodostumista tosiasiallisesti merkittäviksi oikeusohjeiksi.

3 OSASTO 2 OSASTON SOVELTAMISTA KOSKEVAT RAJOITUKSET JA POIKKEUKSET

3 osastossa asetetaan automaattisia rajoituksia ja tahdonvaltaisia poikkeuksia edellisessä osastossa perustettujen sitovaan ratkaisuun tähtäävien menettelyjen soveltamiselle. Itse asiassa rajoitukset menevät monessa kohdin niin pitkälle, että 2 osaston pakollisesta menettelystä tulee pikemmin poikkeus kuin pääsääntö. Laajat poikkeukset muodostavat vastapainon 309 artiklalle, jossa kielletään varaumien tekeminen yleissopimukseen.

297 artiklan 1 kappaleessa luetellaan ne kolme tilannetta, joissa rantavaltion täysivaltaisten oikeuksien tai lainkäyttövallan soveltamista koskevat riidat kuuluvat 2 osaston pakottavien menettelyjen alaisuuteen: (a) mikäli riita koskee rantavaltion toimia talousvyöhykkeellään merenkulun, ylilennon, merenalaisten kaapelien ja putkistojen laskemisen tai muiden laillisten meren käyttömuotojen suhteen; (b) mikäli riita koskee tilannetta, jossa valtion väitetään rikkoneen joko merioikeusyleissopimusta tai sen mukaisesti annettuja rantavaltion lakeja tai määräyksiä tai muita yleissopimuksen kanssa sopusoinnussa olevia kansainvälisoikeudellisia säännöksiä edellä mainittuja oikeuksia harjoittaessaan, sekä (c) mikäli rantavaltion väitetään rikkoneen meriympäristönsuojelua koskevia sopimus- tai muita määräyksiä. Säännös kattaa varsinkin meriliikennettä ja ympäristönsuojelua koskevat riidat, mutta poistaa 2 osaston pakollisesta menettelystä suurelta osin riidat, joissa on kysymys rantavaltion oikeudesta merellisten luonnonvarojen käyttöön.

Artiklan 2 kappaleen mukaisesti myös meritieteellistä tutkimusta koskevat riidat kuuluvat periaatteessa 2 osaston alaisuuteen paitsi, milloin ne koskevat rantavaltion oikeutta sallia tai keskeyttää tällainen tutkimus talousvyöhykkeellään tai mannerjalustallaan. Käytännössä merkittävimmät tutkimusta koskevat riidat suljetaan näin sitovien menettelyjen ulkopuolelle. Nämä riidat ohjataan eräin poikkeuksin pakolliseen (mutta ei-sitovaan) sovittelumenettelyyn.

Vaikka myös kalastusta koskevat riidat kuuluvat 3 kappaleen mukaisesti periaatteessa 2 osaston alaisuuteen, sen alaisuudesta on kuitenkin suljettu pois tärkeimmät kalastuskysymykset, toisin sanoen asiat, jotka liittyvät rantavaltion täysivaltaiseen oikeuteen määrätä talousvyöhykkeen luonnonvaroista. Tällaiset riidat ohjataan ei-sitovaan sovitteluun, mikäli ne koskevat väitettä, jonka mukaan rantavaltio on laiminlyönyt velvollisuutensa talousvyöhykkeen luonnonvarojen säilyttämisen tai järkiperäisen hoidon suhteen tai esimerkiksi mielivaltaisesti määrittänyt suurimmat sallitut saalismäärät siten, että toiselta valtiolta on evätty sen oikeus nauttia näistä luonnonvaroista. Sovittelukomissio ei kuitenkaan saa omia itselleen rantavaltion harkintavaltaa. Sovittaessa sisämaavaltioiden tai maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien maiden kanssa näiden kalastusoikeuksista, tulisi jo tällaiseen sopimukseen sisällyttää määräykset erimielisyyksien välttämisestä ja ratkaisemisesta.

Näiden ''automaattisesti'' vaikuttavien rajoitusten ohella valtiolla on 298 artiklan 1 kappaleen mukainen oikeus sulkea YK:n pääsihteerille tehtävällä kirjallisella ilmoituksella sitovien menettelyjen ulkopuolelle yksi tai useampi seuraavista kolmesta riitatyypistä:

(a) Aluemerta, mannerjalustaa, talousvyöhykettä tai historiallisia lahtia tai oikeuksia koskevat rajariidat. Nämä on yleensä alistettava sovittelumenettelyyn sopimuksen V liitteen 2 osaston mukaan. Sovittelukomission raportin saatuaan riidan osapuolten tulee pyrkiä sen nojalla sopimukseen tai sopia riidan alistamisesta muuhun menettelyyn;

(b) Sotilaallisia toimia koskevat riidat sekä riidat, jotka liittyvät täytäntöönpanotoimiin 297 artiklan 2 ja 3 kappaleessa tarkoitettujen täysivaltaisten oikeuksien nauttimiseksi;

(c) Riidat, joiden suhteen YK:n turvallisuusneuvosto on harjoittamassa toimivaltaansa paitsi, milloin neuvosto poistaa asian käsittelylistaltaan tai ohjaa sen käsiteltäväksi merioikeusyleissopimuksen mukaisissa menettelyissä.

Ilmoitus voidaan milloin tahansa peruuttaa. Ilmoitusta voidaan myös muuttaa esimerkiksi tekemällä uusi ilmoitus. Milloin ilmoituksen tehnyt valtio haluaisi saattaa ilmoituksensa alaan liittyvän riidan käsiteltäväksi, voi vastaajaosapuoli kieltäytyä käsittelystä vedoten annettuun ilmoitukseen. Mikä tahansa sopimusvaltio voi kuitenkin viedä riidan sellaiseen elimeen, jolle tällaisessa ilmoituksessa on varattu tuomiovalta. Ilmoituksen tekeminen, muuttaminen tai peruuttaminen ei vaikuta vireillä olevan riidan käsittelyyn, elleivät osapuolet toisin sovi (298 artiklan 2 ― 5 kappale).

299 artikla sallii automaattisen poikkeuksen tai tahdonvaraisen ilmoituksen kohteena olevan riidan ottamisen sitovaan käsittelyyn vain osapuolten suostumuksella. Poikkeuksia ja ilmoituksia koskevat määräykset eivät vaikuta riidan osapuolten oikeuteen milloin tahansa sopia riitansa viemisestä muuhun menettelyyn.

V LIITE SOVITTELU

V liitteen 1 osastossa käsitellään yleissopimuksen 284 artiklaan nojaavaa (vapaaehtoista) sovittelumenettelyä. YK:n pääsihteeri pitää sopimusvaltioiden esityksiin perustuvaa luetteloa sovittelijoista. Kullakin sopimusvaltiolla on 2 artiklan mukaan oikeus esittää luetteloon neljä nimeä. Normaalisti kumpikin riidan osapuoli nimittää perustettavaan viisihenkiseen sovittelukomissioon luettelosta kaksi jäsentä, jotka valitsevat komission puheenjohtajan (3 artikla). Komissio hyväksyy 4 artiklan mukaan omat menettelytapasääntönsä, elleivät riidan osapuolet toisin sovi. 5 ja 6 artiklan mukaisesti komission tehtävänä on osapuolia kuultuaan ehdottaa näille keinoja sovinnolliseen ratkaisuun pääsemiseksi. 7 artikla koskee raporttia, joka komission on laadittava vuoden kuluessa perustamisestaan. Raporttiin sisällytetään asiassa saavutetut sopimukset ja jos niihin ei ole päästy, selostus riidan tosiasia- ja oikeuskysymyksistä sekä komission suositukset. Raportti jätetään YK:n pääsihteerille edelleen riidan osapuolille toimitettavaksi. Raportti suosituksineen ei ole osapuolia sitova. 8 artiklan mukaan sovittelumenettely päättyy sovintoon pääsemiseen, raporttiin sisältyvien suositusten hyväksymiseen tai hylkäämiseen osapuolten toimesta tai kolmen kuukauden kuluttua raportin jättämisestä osapuolille. Osapuolet vastaavat komission toiminnasta aiheutuvista kuluista ja niillä on oikeus muuttaa sen menettelytapoja (9 ja 10 artikla).

Liitteen 2 osastossa (11―14 artikla) käsitellään (pakollista) sovittelua tilanteessa, jossa sitova menettely on yleissopimuksen XV osan 3 osaston nojalla suljettu pois. Menettelyn voi panna vireille kumpi tahansa riidan osapuoli eikä toisen osapuolen poisjäänti estä riidan käsittelyä. Komissio ratkaisee omaa toimivaltaansa koskevat riidat. Menettelyssä sovelletaan 1 osaston määräyksiä.

Sovittelun tarkoituksena on saada aikaan osapuolten hyväksyttävissä oleva (kompromissi)ratkaisu. Sovittelu ei ― toisin kuin välitysoikeudellinen menettely ― johda osapuolia sitovaan lopputulokseen. Saatuaan kutsun 284 artiklan mukaiseen sovitteluun, riidan osapuoli voi aina kieltäytyä siitä. Tällöin riita voidaan ottaa käsiteltäväksi muussa elimessä. Sitävastoin pakollinen sovittelu on eräänlainen viimeinen vaihtoehto, josta ei voi kieltäytyä, vaikka sovitteluesitys ei tulekaan sitovaksi.

VI LIITE KANSAINVÄLISEN MERI-OIKEUSTUOMIOISTUIMENPERUSSÄÄNTÖ

VI liitteeseen sisältyvä Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen perussääntö vastaa monilta osin Kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöä. Tuomioistuinten erot liittyvät tuomarien määrään ja vaalitapaan, rahoitukseen, toimivaltaan, sovellettavaan lakiin, asianosaiskelpoisuuteen sekä asemaan Yhdistyneisiin Kansakuntiin nähden. Kansainvälinen tuomioistuin on YK:n oikeudellinen pääelin kun taas merioikeustuomioistuin on itsenäinen oikeushenkilö. Merioikeusyleissopimuksen mukaan ensimmäiset tuomarit olisi pitänyt valita sopimusvaltioiden kokouksessa kuusi kuukautta yleissopimuksen voimaantulon jälkeen. Tämä aikataulu oli kuitenkin liian nopea, jotta yleissopimuksen edellyttämä merkittävimpien oikeusjärjestelmien edustus ja tuomarinpaikkojen tasapuolinen maantieteellinen jakautuminen olisi voinut käytännössä toteutua. Sopimusvaltioiden kokouksessa 21.-22.11.1994 päätettiinkin, että ensimmäiset vaalit järjestetään 1.8.1996.

1 OSASTO TUOMIOISTUIMENJÄRJESTYSMUOTO

1 artiklan 2 kappaleen mukaisesti merioikeustuomioistuimen sijaintipaikaksi tulee Hampurin kaupunki.

Tuomioistuin koostuu 21:stä yleissopimuksen sopimusvaltioiden kokouksessa yhdeksäksi vuodeksi kerrallaan valittavasta henkilöstä. Valituiksi tulevat eniten ääniä saaneet ehdokkaat, kuitenkin niin, että kaikkien valittujen tulee saada vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä ja että sanotun enemmistön on edustettava vähintään puolta sopimusvaltioista. Vaali suoritetaan seitsemän jäsenyyden tullessa avoimeksi joka kolmas vuosi. Ensimmäisessä vaalissa valituiksi tulevista valitaan arvalla seitsemän, joiden toimikausi päättyy kolmen vuoden, ja seitsemän, joiden toimikausi päättyy kuuden vuoden kuluttua. (2, 4 ja 5 artikla).

Tuomarien tulee olla periaatteessa riippumattomia eivätkä he voi virassa ollessaan harjoittaa tuomarintoimen kanssa yhteensopimattomia virkoja tai tehtäviä. Tuomioistuimessa ei voi samanaikaisesti olla useampaa saman valtion kansalaista. Jokaisesta YK:n yleiskokouksen määrittelemästä maantieteellisestä ryhmästä tulee olla vähintään kolme jäsentä. Valinnassa on muutoinkin noudatettava tasapuolisen maantieteellisen jakauman periaatetta. (3 ja 7 artikla).

Virkatoimia suorittaessaan tuomarit nauttivat 10 artiklan mukaan diplomaattisille edustajille myönnettäviä erioikeuksia ja vapauksia. Nämä on lueteltu vuonna 1961 tehdyssä diplomaattisia suhteita koskevassa Wienin yleissopimuksessa (SopS 3―4/70). 18 artiklan 8 kappaleen mukaan tuomioistuimen jäsenet ja pääsihteeri ovat kansainvälisten järjestöjen henkilöstölle tavanomaisesti myönnettävän palkkojen ja palkkioiden verottomuuden lisäksi vapautetut myös korvauksista perittävistä veroista.

12 artiklan mukaan tuomioistuin valitsee keskuudestaan puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan kolmivuotisiksi toimikausiksi sekä nimittää pääsihteerin ja muut virkamiehensä.

Tuomioistuin on 13 artiklan mukaan päätösvaltainen 11 jäsenen ollessa läsnä. Se määrää 14 ja 15 artiklan mukaan itse ne jäsenensä, jotka osallistuvat merenpohjariitoja käsittelevään jaostoon tai muihin mahdollisiin jaostoihin. Merenpohjariitoja käsittelevän jaoston kokoonpano ja tehtävät esitellään jäljempänä. Tuomioistuin voi asettaa myös vähintään kolmesta jäsenestään koostuvia erityisjaostoja käsittelemään erityisiä riitatyyppejä tai tiettyä riitaa, mikäli osapuolet sitä pyytävät. Tällöin tuomioistuimen on jäseniä määrätessään otettava huomioon riidan osapuolten näkökohdat. Tuomioistuin valitsee myös vuosittain viisijäsenisen jaoston käsittelemään nopeutetussa menettelyssä pikaista käsittelyä vaativia asioita. Jaostojen päätöksiä pidetään tuomioistuimen antamina.

Tuomioistuimen kulut katetaan 19 artiklan mukaan sopimusvaltioiden ja merenpohjajärjestön suorittamista maksuista. Jos jutussa on osapuolena muu taho kuin sopimusvaltio tai merenpohjajärjestö, tuomioistuin voi itse määrittää tämän suoritettavaksi tulevat maksut.

2 OSASTO TUOMIOISTUIMENTOIMIVALTA

Tuomioistuin on 21 artiklan mukaan tuomiovaltainen kaikissa merioikeusyleissopimuksen alaan kuuluvissa riidoissa, jotka yleissopimuksen nojalla sille ohjataan, sekä sellaisissa muissa riidoissa, jotka koskevat sopimuksia, joissa tuomioistuimelle on annettu tuomiovalta. Mikäli kaikki sopimuksen osapuolet siihen suostuvat, tuomioistuin voi 22 artiklan mukaan harjoittaa tuomiovaltaa myös muun sopimuksen nojalla. Tällöin ei siis vielä pelkkä asianosaisvaltioiden suostumus riitä riidan ohjaamiseen tuomioistuimeen.

3 OSASTO OIKEUDENKÄYNTI-MENETTELY

Oikeudenkäyntimenettelyä koskevat määräykset vastaavat pitkälti Kansainvälisen tuomioistuimen perussäännön asianomaisia määräyksiä, joskaan eivät samassa laajuudessa käsittele oikeudenkäynnin yksityiskohtia.

Asia tulee 24 artiklan mukaan vireille tuomioistuimessa osapuolten sopimukseen perustuvalla ilmoituksella tai yksipuolisella hakemuksella. Tuomioistuimella ja sen merenpohjariitoja käsittelevällä jaostolla sekä, mikäli tuomioistuin ei ole kokonaisuudessaan koolla, myös sen nopeutetun käsittelyn jaostolla on yleissopimuksen 290 artiklan mukaan toimivalta määrätä osapuolten oikeuksien suojaamiseksi tarpeellisista väliaikaisista toimista (25 artikla). Valtiolla, joka katsoo, että jutussa annettavalla ratkaisulla on vaikutusta sen oikeudellisiin etuhin, on 31 artiklan mukaan mahdollisuus pyytää tuomioistuimelta oikeutta väliintuloon. Milloin juttuun liittyy merioikeus- yleissopimuksen tulkintaa, voivat kaikki sopimusvaltiot tulla mukaan väliintulijoiksi (32 artikla). Jutussa annettu ratkaisu sitoo myös väliintulijoita. Muutoin ratkaisuilla ei ole kulloinkin käsiteltävän jutun ulkopuolelle ulottuvaa sitovaa ennakkotapausvaikutusta (33 artikla).

4 OSASTO MERENPOHJARIITOJA KÄSITTELEVÄ JAOSTO

Merenpohjariitoja käsittelevässä jaostossa on 11 jäsentä, jotka tuomioistuin valitsee enemmistövaalilla keskuudestaan kolmivuotisiksi kausiksi. Jaosto on päätösvaltainen seitsemällä jäsenellä. Riidan osapuolten sitä pyytäessä merenpohjariitoja käsittelevän jaoston on valittava keskuudestaan osapuolten välistä riitaa käsittelemään niiden esittämistä henkilöistä koostuva kolmijäseninen ad hoc -jaosto. (35 ja 36 artikla)

Merenpohjariitoja käsittelevä jaosto on 38 artiklan mukaan toimivaltainen soveltamaan merioikeusyleissopimuksen ja muiden kansainvälisen oikeuden määräysten ohella myös Kansainvälisen merenpohjajärjestön sääntöjä ja määräyksiä sekä merenpohja-aluetta koskevia toimintasopimuksia. Jaoston päätökset ovat 39 artiklan mukaan sopimusvaltioissa samalla tavoin täytäntöönpanokelpoisia kuin sopimusvaltion korkeimpien oikeuksien päätökset.

5 OSASTO MUUTOKSET

Muutoksia tuomioistuimen perussääntöön voidaan tehdä yleissopimuksen 313 artiklan mukaisessa menettelyssä tai sopimusvaltioiden konferenssin konsensuspäätöksellä. Merenpohjariitoja käsittelevää jaostoa koskevia muutoksia voidaan kuitenkin tehdä vain yleissopimuksen 314 artiklan mukaisessa järjestyksessä.

VII LIITE VÄLITYSOIKEUDELLINEN MENETTELY

VII liitteessä käsitellään välitysoikeudellista menettelyä, jonka osapuolet voivat 287 artiklan 1 kappaleen c)-kohdan nojalla valita käsittelemään yleissopimukseen liittyviä oikeusriitojaan. Jokaisella sopimusvaltiolla on 2 artiklan mukaan oikeus nimetä neljä henkilöä YK:n pääsihteerin pitämään välimiesluetteloon.

Välitysoikeudellista menettelyä koskevat säännökset ovat tahdonvaltaisia. Osapuolilla on oikeus sopia menettelystä myös toisin kuin VII liitteessä sanotaan. Liitteessä osoitettu menettely seuraa tavanomaisia välitysoikeudellisen menettelyn muotoja. Välitystuomioistuin koostuu normaalisti viidestä välimiehestä. Menettelyn vireille paneva valtio nimeää ensin yhden välimiehen, minkä jälkeen vastapuolen on 30 päivän määräajan kuluessa nimettävä toinen välimies uhalla, että muutoin tämän määrää Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen puheenjohtaja. Kumpikin ensimmäisenä nimetyistä välimiehistä voi olla osapuolen kansalainen. Lisäksi osapuolten on sovittava kolmen muun välimiehen asettamisesta. Nämä kuten ensin valitut kaksi välimiestäkin tulisi lähinnä nimetä edellä mainitusta välimiesluettelosta eikä heidän tulisi olla riidan osapuolena olevan valtion kansalaisia, elleivät osapuolet toisin sovi. Osapuolet nimeävät jonkun näistä kolmesta jäsenestä välitystuomioistuimen puheenjohtajaksi. Liitteeseen sisältyy myös määräyksiä välimiesten nimeämisestä silloin, kun osapuolet eivät kykene asiasta sopimaan, samoin kuin välimiesten valinnasta silloin, kun riitapuolia on useampia kuin kaksi.

Välitystuomiostuin päättää 5 artiklan mukaan itse omasta menettelystään. Riidan osapuolten velvollisuutena on avustaa sitä mm. toimittamalla sille tarvittavia asiakirjoja ja tietoja. Kulut jaetaan tasan osapuolten kesken, ellei tuomioistuin toisin määrää. Päätökset tehdään enemmistöllä. Jos äänet jakautuvat tasan, puheenjohtajan ääni ratkaisee. Välitystuomio on lopullinen ja osapuolia sitova, elleivät osapuolet ole etukäteen sopineet mahdollisesta valitusmenettelystä. Välitystuomion tulkintaa koskevat riidat ratkaisee välitystuomioistuin itse. (6―8, 10―12 artikla)

VIII LIITE ERITYINEN VÄLITYSOIKEUDELLINEN MENETTELY

Eräät erityisasiantuntemusta vaativat riidat voidaan alistaa yleissopimuksen VIII liitteen mukaiseen erityiseen välitysoikeudelliseen menettelyyn. Tällaiset riidat voivat koskea kalastusta, meriympäristön suojelua, meritieteellistä tutkimusta sekä merenkulkua.

Sopimusvaltiot oikeutetaan 2 artiklassa nimeämään kukin enintään kaksi henkilöä eräiden YK:n erityisjärjestöjen ja ohjelmien pitämiin asiantuntijaluetteloihin. Erityisen välitystuomioistuimen kokoonpano nimetään luettelon osoittamista henkilöistä pääosin VII liitteen mukaista menettelyä noudattaen (3 artikla). Myös muissa menettelykysymyksissä noudatetaan soveltuvin osin VII liitteen määräyksiä. Erikoisuutena on, että osapuolet voivat myös asettaa erityisen välitystuomioistuimen käsittelemään vain riitaan liittyvien tosiseikkojen selvittämistä (5 artikla). Mikäli osapuolet niin sopivat, voi tällaisessa ominaisuudessa toimiva välitystuomioistuin myös antaa osapuolille ei-sitovia suosituksia lähtökohdiksi riitaan johtaneiden kysymysten tarkastelulle. Ellei asiasta toisin sovita, välitystuomioistuimen suorittama tosiseikkojen määritys katsotaan osapuolten välillä lopulliseksi.

XVI OSA YLEISET MÄÄRÄYKSET

XVI osan yleiset määräykset koskevat koko yleissopimusta ja sen liitteitä.

300 artiklassa todetaan yleinen valtiosopimusoikeudellinen periaate, jonka mukaan yleissopimuksen mukaiset velvollisuudet on täytettävä vilpittömässä mielessä ja syyllistymättä oikeuksien väärinkäyttöön. Myös 301 artiklan yleinen periaate merten rauhanomaisesta käytöstä on otettava huomioon yleissopimuksen mukaisia oikeuksia käytettäessä ja velvollisuuksia täytettäessä.

302 artiklassa todetaan, ettei yleissopimuksen voida katsoa vaativan, että sopimusvaltion tulisi yleissopimuksen mukaisten velvollisuuksiensa täyttämiseksi antaa turvallisuusetujensa kannalta haitallisia tietoja. Tämä voi koskea esimerkiksi teknologian siirtämiseen liittyviä kysymyksiä.

303 artikla koskee oikeutta merestä löytyneisiin arkeologisiin ja historiallisiin esineisiin. Asia liittyy myös 149 artiklaan, joka koskee merenpohja-alueella tehtyjä vastaavia löytöjä.

303 artiklan mukaan rantavaltioilla on oikeus (aluevesiensä lisäksi myös) lisävyöhykkeellä (ks. 33 artikla) valvoa tällaisilla esineillä käytävää kauppaa. Artiklan 3 kappaleen mukaan määräykset eivät vaikuta esineiden tunnistettavissa olevien omistajien oikeuksiin eivätkä hylkytavaran talteenottoa koskeviin säännöksiin tai muihin kansainvälisoikeudellisiin säännöksiin, jotka koskevat arkeologisten ja historiallisten esineiden suojelua.

304 artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset vastuusta ja vahingonkorvausvelvollisuudesta eivät vaikuta nykyisten kansainvälisoikeudellisten vastuuta ja vahingonkorvausvelvollisuutta koskevien säännösten soveltamiseen eivätkä uusien kehittämiseen.

XVII OSA LOPPUMÄÄRÄYKSET

Yleissopimuksen XVII osan loppumääräykset vastaavat pitkälti yleisen sopimusoikeuden mukaista käytäntöä mutta sisältävät myös omaleimaisia piirteitä. Sopimuspuolina voivat 305 artiklan mukaisesti olla myös muut oikeussubjektit kuin valtiot. Yleissopimuksen voimaantuloa koskevan 308 artiklan mukaan sopimuksen oli määrä tulla voimaan 12 kuukauden kuluttua siitä, kun kuudeskymmenes ratifioimis- tai liittymiskirja oli talletettu. Tämä tapahtui 16.11.1993, joten sopimus tuli voimaan 16.11.1994. Loppumääräyksissä käsitellään myös yleissopimuksen suhdetta muihin kansainvälisiin sopimuksiin ja yleissopimuksen muuttamista koskevia menettelyjä.

305 artiklan mukaan yleissopimuksen voivat allekirjoittaa kaikki valtiot, tietyt itsemääräämisoikeuteen oikeutetut alueet, sekä sellaiset kansainväliset järjestöt, joille niiden jäsenvaltiot ovat antaneet toimivaltaa yleissopimuksen piiriin kuuluvissa asioissa.

Tarkempia säännöksiä kansainvälisten järjestöjen osallistumisesta sopimusjärjestelyyn sisältyy IX liitteeseen, jonka määräykset on muotoiltu erityisesti silmällä pitäen EY:n mahdollisuutta allekirjoittaa yleissopimus. Lähtökohtana on tällöin se, etteivät EU:n jäsenvaltiot voi itse tehdä kansainvälisiä sopimuksia asioissa, joissa ne ovat luovuttaneet toimivallan EY:lle. EY voi vastaavasti osallistua yleissopimukseen vain niissä kysymyksissä, joissa se on toimivaltainen. EY allekirjoitti yleissopimuksen 7.12.1984.

Järjestöjen osallistumisoikeutta koskeva säännös on hyväksytty myös vuoden 1994 soveltamissopimukseen, jonka EY allekirjoitti 29.7.1994.

IX liitteen 1 artiklassa määritellään yleissopimuksen 305 artiklassa ja IX liitteessä tarkoitettu kansainvälinen järjestö valtioiden perustamaksi hallitusten väliseksi järjestöksi, jolle sen jäsenvaltiot ovat antaneet toimivaltaa yleissopimuksen piiriin kuuluvissa asioissa.

2 artiklan mukaan kansainvälinen järjestö voi allekirjoittaa yleissopimuksen, jos enemmistö järjestön jäsenvaltioista on allekirjoittanut sopimuksen. Lisäksi järjestön tulee yleissopimuksen allekirjoittaessaan ilmoittaa ne sopimuksen piiriin kuuluvat asiat, joissa sen allekirjoittaneet jäsenvaltiot ovat antaneet toimivaltansa järjestölle. EY on antanut tällaisen ilmoituksen allekirjoittaessaan yleissopimuksen (ks. luku 2.11. (Jaetun toimivallan sopimus: Suomen ja Euroopan yhteisön toimivalta)).

4 artiklan mukaan kansainvälinen järjestö on yleissopimuksen sopimuspuoli niissä asioissa, joissa sillä on toimivalta. Tällöin järjestön jäsenvaltiot eivät voi käyttää järjestölle siirrettyä toimivaltaa. Päätöksenteossa kansainvälisen järjestön osallistuminen sopimusjärjestelyyn ei voi merkitä sen jäsenvaltioihin kuuluvien sopimusvaltioiden edustuksen lisääntymistä. Näin ollen järjestön äänivalta vastaa sen jäseninä olevien sopimusvaltioiden lukumäärää.

Kansainvälisen järjestön osallistuminen sopimusjärjestelyyn ei myöskään merkitse sitä, että sellaiset järjestön jäsenvaltiot, jotka eivät ole yleissopimuksen sopimusvaltioita, saisivat yleissopimuksen mukaisia oikeuksia. Edelleen määrätään, että yleissopimuksella on etusija verrattuna kansainvälisen järjestön perustamissopimukseen ja siihen liittyviin asiakirjoihin.

5 artiklassa määrätään toimivallan siirtoa, luonnetta ja laajuutta koskevista ilmoituksista ja tiedotuksista, joita kansainvälisen järjestön jäsenvaltioineen on annettava. Sopimusvaltio on toimivaltainen kaikissa niissä asioissa, joiden siirrosta se ei ole nimenomaisesti tiedottanut.

6 artiklan mukaan vastuu yleissopimuksen mukaisten velvollisuuksien täyttämättä jättämisestä tai yleissopimuksen muusta rikkomisesta jakautuu kansainväliselle järjestölle ja sen jäsenvaltioille toimivaltajaon mukaisesti. Seurauksena siitä, että tietoja vastuun jakautumisesta ei pyydettäessä toimiteta kohtuullisen nopeasti tai että tiedot ovat ristiriitaisia, on solidaarinen korvausvastuu.

7 artikla sisältää määräyksiä kansainvälisiin järjestöihin sovellettavista riitojen ratkaisua koskevista menettelyistä (ks. 287 artikla).

8 artikla sisältää määräyksiä yleissopimuksen ja sen muutosten voimaantulosta ja yleissopimuksen irtisanomisesta kansainvälisen järjestön osalta.

306 artikla sisältää valtioiden ja asianomaisten muiden 305 artiklassa tarkoitettujen yhteisöjen osalta määräyksen yleissopimuksen ratifioimisesta. Kansainvälisten järjestöjen on puolestaan vahvistettava yleissopimus.

Valtioilla ja muilla 305 artiklassa mainituilla yhteisöillä on 307 artiklan mukaan oikeus liittyä yleissopimukseen sen jälkeen, kun allekirjoittamiselle varattu aika on kulunut umpeen eikä yleissopimusta ole tuona aikana allekirjoitettu.

308 artikla sisältää määräykset yleissopimuksen voimaantulosta. Se sisältää myös määräykset merenpohjajärjestön ensimmäisen neuvoston valitsemisesta sekä valmistelutoimikunnan laatimien sääntöjen, määräysten ja menettelytapojen väliaikaisesta soveltamisesta.

Yleissopimukseen ei 309 artiklan mukaan saa tehdä varaumia paitsi, jos muut artiklat sen nimenomaan sallivat. 298 artiklassa on tällainen poikkeus, joka antaa valtiolle oikeuden jättäytyä tietyntyyppisten riitojen osalta sitovien riitojenratkaisumenettelyjen ulkopuolelle.

309 artikla ei kuitenkaan estä valtiota yleissopimuksen allekirjoittamisen tai ratifioimisen yhteydessä antamasta selityksiä ja muita ilmoituksia (310 artikla).

311 artiklassa määritellään yleissopimuksen suhde muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Yleissopimuksella on etusija vuonna 1958 Genevessä tehtyihin merioikeusyleissopimuksiin nähden. Artiklassa sovitaan myös, että 136 artiklassa määrättyyn perusperiaatteeseen ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä ei voida tehdä muutoksia ja että sopimusvaltiot eivät saa olla minkään siitä poikkevan sopimuksen osapuolena.

Yleissopimuksessa määrätään erikseen yksinomaan merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa koskevien määräysten muuttamisesta ja sopimuksen muuttamisesta muilta osin.

Muutoksia, jotka eivät koske merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa, voidaan hyväksyä kahdella tavalla. Kun yleissopimuksen voimaantulosta on kulunut kymmenen vuotta, YK:n pääsihteerin tulee 312 artiklan mukaan kutsua koolle muutosehdotusta käsittelevä tarkistuskonferenssi, jos vähintään puolet sopimusvaltioista vastaa jonkun sopimusvaltion tätä koskevaan pyyntöön myönteisesti.

Tämän lisäksi sopimusvaltio voi 313 artiklan mukaan tehdä kirjallisesti YK:n pääsihteerille yleissopimusta koskevia muutosehdotuksia milloin tahansa sen voimaantulon jälkeen. Mikäli yksikään sopimusvaltio ei ole 12 kuukauden kuluessa pääsihteerin muutosehdotusta koskevan ilmoituksen toimittamisesta vastustanut muutosehdotusta tai sen hyväksymistä 313 artiklan mukaisella yksinkertaisella menettelyllä, muutosehdotus hyväksytään ilman konferenssia.

Yleissopimukseen hyväksytyt muutokset on allekirjoitettava ja ratifioitava 315 artiklan mukaisesti ja ne tulevat voimaan 316 artiklan mukaisesti. Muut kuin merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa ja Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen perussääntöä (VI liite) koskevat yleissopimuksen muutokset tulevat voimaan ne ratifioineiden tai niihin liittyneiden sopimusvaltioiden osalta kolmantenakymmenentenä päivänä siitä, kun kaksi kolmannesta ja joka tapauksessa vähintään 60 sopimusvaltiota, on tallettanut ratifioimis- tai liittymiskirjansa.

Muutokset määräyksiin, jotka koskevat yksinomaan merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa katsotaan 314 artiklan mukaan hyväksytyiksi, kun neuvosto ja yleiskokous ovat ne hyväksyneet. Soveltamissopimuksen liitteen 4 osaston mukaan yleiskokous voi 314 artiklan 2 kappaleen määräyksistä riippumatta ottaa neuvoston suosituksesta milloin tahansa tarkistettaviksi 155 artiklan 1 kappaleessa mainittuja asioita. Merenpohja-alueella harjoitettavaa toimintaa koskeviin määräyksiin tehdyt muutokset tulevat 316 artiklan 5 kappaleen mukaan voimaan kaikkien sopimusvaltioiden osalta vuoden kuluttua siitä, kun kolme neljännestä sopimusvaltioista on tallettanut ratifioimis- tai liittymiskirjansa. Vaikka tämä järjestely on poikkeuksellinen, sitä on pidetty välttämättömänä edellytyksenä kansainvälisen merenpohjahallinnon toimivuudelle. Vaara joutua sidotuksi huonosti harkittuihin päätöksiin on myös varsin pieni, sillä muutokset tehdään yleiskokouksessa neuvoston hyväksymisen jälkeen, mikä neuvoston päätöksentekoprosessin mukaan vaatii konsensusta.

317 artiklan mukaan sopimusvaltiolla on oikeus irtisanoa yleissopimus. Irtisanominen tulee voimaan vuoden kuluttua siitä, kun YK:n pääsihteeri on vastaanottanut sitä koskevan kirjallisen ilmoituksen.

318 artiklassa määrätään, että yleissopimuksen liitteet ovat sen erottamaton osa.

319 artiklan mukaan YK:n pääsihteeri toimii yleissopimuksen tallettajana. Artiklassa annetaan hänelle normaalisti tallettajalle kuuluvat tehtävät.

320 artiklassa määrätään, että yleissopimuksen arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan- ja venäjänkieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset.

Aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (300/79) (alusjätelaki) 28 §:n 1 momenttia soveltamalla ratkaistaan, mistä laissa kielletyistä teoista tuomitaan rangaistus alusjätelain ja mistä rikoslain 48 luvun mukaan. Sellaiseen alusjätelain rikkomiseen, johon rikoslain 48 luvun 1―4 §:n tunnusmerkistöt ulottuvat, voidaan soveltaa näitä säännöksiä. Alusjätelakia soveltamalla voidaan tuomita vain sakkoon, kun taas rikoslaki mahdollistaa ankarienkin vankeusrangaistusten tuomitsemisen.

YK:n merioikeusyleissopimuksen 230 artiklan 2 kappaleessa kielletään muiden kuin sakkorangaistusten tuomitseminen silloin, kun kappaleessa tarkoitettuihin tekoihin on syyllistytty ulkomaisilta aluksilta. Poikkeuksena on vain vakava ja tahallinen aluemerellä tapahtuva pilaaminen. Jotta rikoslaissa säädettyjä vankeusrangaistuksia ei epähuomiossakaan tuomittaisi yleissopimuksen kieltämissä tapauksissa, alusjätelain 28 §:n viittaussäännöstä ehdotetaan muutettavaksi.

Ehdotettavan 1 momentin mukaan rikoslain 48 luvun säännöksiä ei enää voitaisi soveltaa Suomen aluemerellä tapahtuneisiin, huolimattomuudesta tai törkeästä huolimattomuudesta tehtyihin tekoihin. Momentissa ei sen sijaan olisi nimenomaista kieltoa tuomita rikoslain mukaan vankeutta muusta kuin vakavasta, mutta tahallisesta pilaamisesta, vaikka yleissopimuksen 230 artiklan 2 kappaleessa tällainen kielto onkin. Lakiin kieltoa ei ehdoteta otettavaksi, koska ilman sitäkin olisi hyvin epätodennäköistä, että muusta kuin vakavasta alusjätelain rikkomisesta tuomittaisiin yleissopimuksen vastaisesti vankeuteen, vaikka pilaaminen olisikin tahallista.

Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimus tuli voimaan 16 päivänä marraskuuta 1994. Sen on helmikuun alkuun 1996 mennessä ratifioinut tai siihen on liittynyt 85 valtiota, muun muassa Euroopan unionin jäsenvaltioista Saksa, Italia, Itävalta ja Kreikka. Suomen osalta yleissopimus tulee voimaan kolmantenakymmenentenä päivänä ratifioimiskirjan tallettamisesta.

Yleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvä sopimus tulee kansainvälisesti voimaan 30 päivän kuluttua siitä päivästä, jona 40 valtiota on ilmoittanut sitoutuvansa noudattamaan sopimusta edellyttäen, että mainittuihin valtioihin kuuluu vähintään seitsemän YK:n III merioikeuskonferenssin II päätöslauselman 1 kappaleen a)-kohdassa mainittua valtiota ja että vähintään viisi näistä on kehittyneitä valtioita. Helmikuun loppuun 1996 mennessä sopimukseen on sitoutunut 45 valtiota. Soveltamissopimus ei kuitenkaan ole vielä tullut kansainvälisesti voimaan, sillä asetetun erityisehdon täyttyminen edellyttää vielä kolmen päätöslauselmassa mainitun kehittyneen valtion ratifiointia.

Esitykseen liittyvät lait ehdotetaan tulevaksi voimaan samanaikaisesti yleissopimuksen kanssa.

Suomen lainsäädäntö vastaa hyvin merioikeusyleissopimuksessa ja sen XI osan soveltamiseen liittyvässä sopimuksessa asetettuja velvoitteita. Sopimuksiin sisältyy kuitenkin sellaisia rangaistuksia koskeviin rajoituksiin, erioikeuksiin ja vapauksiin sekä XI osan osalta myös yksityisen henkilöön oikeusasemaan liittyviä määräyksiä, jotka edellyttävät Suomessa laintasoista sääntelyä. Suomen tarkoituksena on myös sitoutua Kansainvälisen merioikeustuomioistuimen pakolliseen ja sitovaan riitojenratkaisumenettelyyn. Lisäksi sopimuksista aiheutuu valtiolle jatkuvia menoja. Hallitus pyytää sopimuksille eduskunnan suostumuksen myös, koska sopimuskokonaisuus on periaatteellisesti erittäin tärkeä.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n ja valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 2 momentin mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Montego Bayssa 10 päivänä joulukuuta 1982 tehdyn Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen ja New Yorkissa 28 päivänä heinäkuuta 1994 tehdyn merioikeusyleissopimuksen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen.

Koska merioikeusyleissopimus ja sen XI osan soveltamiseen liittyvä sopimus sisältävät määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavat lakiehdotukset:

1.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Montego Bayssa 10 päivänä joulukuuta 1982 tehdyn Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen määräykset ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.

2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

---

2.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä 16 päivänä maaliskuuta 1979 annetun lain (300/79) 28 §:n 1 momentti, sellaisena kuin se on 21 päivänä huhtikuuta 1995 annetussa laissa (696/95), seuraavasti:

28 §

Rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta, jollei siihen ole syyllistytty huolimattomuudesta ulkomaiselta alukselta, säädetään rikoslain 48 luvun 1―4 §:ssä.

---

---

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

---

Helsingissä 22 päivänä maaliskuuta 1996

Tasavallan Presidentti
MARTTI AHTISAARI

Vt. ulkoasiainministeri Pääministeri
Paavo Lipponen