Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Siirry esitykseen

Puutteelliset hakuehdot

HE 207/1995
Hallituksen esitys Eduskunnalle 81. Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymän osa-aikatyötä koskevan yleissopimuksen hyväksymisestä

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Kansainvälisen työjärjestön (ILOn) yleiskokous, Kansainvälinen työkonferenssi hyväksyi vuonna 1994 osa-aikatyötä koskevan yleissopimuksen (nro 175) sekä siihen liittyvän suosituksen (nro 182).

Yleissopimus pyrkii turvaamaan osa-aikatyöntekijöille vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekevien työntekijöiden kanssa samantasoisen turvan muun muassa työhön ja sosiaaliturvaan liittyvien oikeuksien osalta. Yleissopimusta täydentävä suositus sisältää yksityiskohtaisempia suosituksia aiheesta.

Suomen lainsäädäntö täyttää yleissopimuksen edellytykset. Esityksessä ehdotetaan, että Eduskunta hyväksyisi yleissopimuksen nro 175. Samalla suositus nro 182 saatetaan Eduskunnan tietoon otettavaksi huomioon vastaisessa lainvalmistelutyössä siltä osin kuin sitä pidetään tarkoituksenmukaisena. Näin täytetään myös Kansainvälisen työjärjestön perussäännön velvoite saattaa Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymät asiakirjat lakiasäätävän elimen käsittelyyn viimeistään 18 kuukauden kuluessa ne hyväksyneen työkonferenssin päättymisestä.


YLEISPERUSTELUT

1. Asian valmistelu

Osa-aikatyötä koskeva yleissopimus (nro 175) sekä siihen liittyvä suositus (nro 182) hyväksyttiin Kansainvälisessä työkonferenssissa kesäkuussa 1994. Yleissopimuksen hyväksymisen puolesta äänesti 258 edustajaa, vastaan 88 (lähinnä työnantajaryhmään kuuluvaa) edustajaa ja 43 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä. ETA-sopimuksen piiriin kuuluvien maiden hallitusten edustajat ― Suomi mukaan lukien ― äänestivät pääsääntöisesti yleissopimuksen hyväksymisen puolesta. Tosin Ison-Britannian hallituksen edustajat vastustivat yleissopimuksen hyväksymistä. Ranskan hallituksen edustajat sekä toinen Portugalin edustaja pidättäytyivät äänestyksestä Portugalin toisen edustajan kannattaessa yleissopimuksen hyväksymistä.

Lausunnon tämän hallituksen esityksen laatimista varten ovat antaneet sosiaali- ja terveysministeriö, ulkoasiainministeriö, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto (TT), Liiketyönantajain Keskusliitto (LTK), Valtion työmarkkinalaitos (VTML), Kunnallinen työmarkkinalaitos (KT), Suomen Ammattijärjestöjen Keskusliitto (SAK), Toimihenkilökeskusjärjestö STTK sekä AKAVA ry. Lausunnonantajista SAK, STTK, AKAVA ja VTML ilmoittivat kannattavansa yleissopimuksen hyväksymistä. Sosiaali- ja terveysministeriö totesi, ettei Suomen lainsäädännössä ole sen hallinnonalan osalta esteitä yleissopimuksen ratifioinnille. Ulkoasiainministeriö totesi, että yleissopimuksen ratifiointi tuntuisi perustellulta, kunhan huolehditaan siitä, että maamme lainsäädäntö täyttää yleissopimuksen edellytykset sekä että yleissopimus ei ole ristiriidassa asiasta EU:ssa mahdollisesti hyväksyttyjen säännösten kanssa. TT ja LTK ilmoittivat katsovansa, että yleissopimuksen suhde Suomen lainsäädäntöön sekä yleissopimuksen mahdollisen ratifioinnin tarpeellisuus on syytä arvioida tarkemmin vasta sitten, kun EU:ssa mahdollisesti asiasta aikanaan hyväksyttävän direktiivin sisältö ja sen lainsäädäntöömme aiheuttamat muutostarpeet ovat selvillä. Kunnallinen työmarkkinalaitos totesi, ettei Suomessa ole tarvetta ratifioida yleissopimusta, koska työelämän muutokset ovat voimakkaassa muutostilassa.

ILO-neuvottelukunta päätti asiaa käsitellessään puoltaa yleissopimuksen ratifioimista. Neuvottelukunnan Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliittoa, Palvelutyönantajia sekä Kunnallista työmarkkinalaitosta edustavat jäsenet vastustivat ratifiointia. He ilmoittivat katsovansa, että yleissopimusta ei tule tässä vaiheessa ratifioida vaan että sen suhde Suomen lainsäädäntöön sekä sen ratifiointimahdollisuus olisi syytä arvioida tarkemmin vasta sitten, kun EU:ssa mahdollisesti asiasta aikanaan hyväksyttävän direktiivin sisältö ja sen lainsäädäntöömme aiheuttamat muutostarpeet olisivat selvillä. Yleissopimusta ei tule mainittujen järjestöjen mukaan ratifioida myöskään sen vuoksi, että parhaillaan on vireillä lainsäädännön uudistamista työelämän joustavuuden lisäämiseksi ja siten työttömyyden vähentämiseksi.

2. Nykytilanne ja yleissopimuksen merkitys

Osa-aikatyö on viime vuosina lisääntynyt teollistuneissa maissa yleensä ja myös Suomessa. Perinteisesti osa-aikatyön tekeminen on ollut Suomessa eräisiin muihin Euroopan maihin verrattuna melko vähäistä. Vuonna 1994 noin 8,6 % Suomen työllisistä teki osa-aikatyötä, kun taas eräissä EU-maissa yli 20 % tai jopa yli 30 % työvoimasta tekee osa-aikatyötä. Myös naisten osuus osa-aikatyöntekijöistä on ollut Suomessa vähäistä verrattuna moniin Euroopan maihin. Vuonna 1994 noin 11,2 % työllisistä naisista teki Suomessa osa-aikatyötä. Työllisistä miehistä osa-aikatyötä teki 6,1 %. Kaikista osa-aikatyöntekijöistä naisten osuus oli Suomessa 63,5 %, kun taas Belgiassa ja Saksassa jopa 90 % osa-aikatyöntekijöistä on naisia. Niinpä Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on pitänyt joissakin ratkaisuissaan sukupuolten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen, erityisesti samapalkkaperiaatteen vastaisena sitä, että osa-aikatyöntekijät on asetettu esimerkiksi palkkauksessa tai sosiaalietuuksissa kokoaikatyöntekijöitä huonompaan asemaan, koska tämän on todettu johtavan välillisesti naisten syrjintään.

Heikossa työllisyystilanteessa osa-aikatyön etuja on se, että tarjolla oleva työ voidaan jakaa useampien työntekijöiden kesken ja siten vähentää työttömyydestä aiheutuvia sosiaalisia ja toimeentulo-ongelmia. Työnantajan kannalta osa-aikatyön käyttö mahdollistaa työntekijän palkkaamisen joustavasti esimerkiksi tasoittamaan ruuhkahuippuja. Osa-aikatyöntekijöiden on myös todettu olevan vähemmän sairauden vuoksi poissa työstä. Osa-aikatyö sopii joissakin tilanteissa myös työntekijän elämäntilanteeseen kokoaikatyötä paremmin. Osa-aikatyön tekemiseen on kuitenkin usein liittynyt työntekijän kannalta puutteita. Osa-aikatyöstä saatu toimeentulo ei ole aina riittävä. Lisäksi osa-aikatyöntekijöiden työsuhteeseen ja sosiaaliturvaan liittyvä suojelu on ollut kokoaikatyöntekijöihin verrattuna puutteellista.

Osa-aikatyöntekijöitä ei ole suljettu soveltamisalaltaan yleisten ILOn yleissopimusten ulkopuolelle, vaan lähtökohtaisesti kaikkia yleissopimuksia tulee soveltuvin tavoin noudattaa myös osa-aikatyöntekijöihin. Toisaalta työntekijän työajan pituutta ei kuitenkaan ole nimenomaisesti mainittu eräiden yleissopimusten sisältämissä luetteloissa niistä seikoista, joiden perusteella työntekijöitä ei saa syrjiä. Näitä soveltamisalaltaan yleisiä yleissopimuksia ei myöskään ole laadittu pitäen erityisesti mielessä osa-aikatyöntekijöiden ongelmat ja erityinen suojelun tarve. Osa-aikatyötä koskevan yleissopimuksen laatimista pidettiinkin tarpeellisena sen vuoksi, että useissa maissa osa-aikaisten työntekijöiden suojelussa on edelleen merkittäviä puutteita kokoaikaisiin työntekijöihin verrattuina.

Kansainvälisen työjärjestön osa-aikatyötä koskevaa yleissopimusta ja suositusta laadittaessa on pyrkimyksenä ollut joustavan yleissopimuksen ja sitä täydentävän yksityiskohtaisemman suosituksen hyväksyminen. Yleissopimuksen johtolauseessa korostetaan vapaaehtoisesti valitun osa-aikatyön merkitystä sekä yleensä osa-aikatyön taloudellista merkitystä uusien työpaikkojen luomisessa. Yleissopimuksen ja suosituksen pääpaino on kuitenkin osa-aikatyöntekijöiden työsuhteen ehtoihin, työolosuhteisiin ja sosiaaliturvaan liittyvien oikeuksien suojelussa.

Suomessa työturvallisuutta koskevassa ja muussa työlainsäädännössä on yleensä ― vuosilomaoikeutta lukuunottamatta ― lähdetty siitä, että samat oikeudet kuuluvat ilman vähimmäisaikoja sekä kokoaikaisille että myös osa-aikaisille työntekijöille. Sen sijaan oikeus saada eräitä sosiaaliturvaetuuksia edellyttää tietyn vähimmäisajan kestänyttä työntekoa tai tietyn vähimmäisansion kertymistä määrätyltä ajalta. Yleissopimus kuitenkin sallii tietyin ehdoin tällaisten vähimmäisaikojen asettamisen. Maamme lainsäädäntö ei muutoinkaan ole ristiriidassa yleissopimuksen kanssa.

Yleissopimus ei myöskään ole ristiriidassa yhteisölainsäädännön kanssa, johon ei tällä hetkellä kuulu nimenomaisesti osa-aikatyötä koskevaa sääntelyä. Tosin osa-aikatyötä on käsitelty yhteisön toimielimissä EY:n komission vuonna 1990 antamien direktiiviesitysten perusteella. Koska jäsenvaltiot eivät päässeet yksimielisyyteen osa-aikatyön sääntelystä, komissio on aloittanut 27.9.1995 eurooppalaisten työmarkkinaosapuolten kanssa neuvottelut asiaa koskevan direktiivin hyväksymisestä Maastrichtin sopimuksen sosiaalipöytäkirjan mukaista menettelyä käyttäen muiden jäsenvaltioiden paitsi Ison-Britannian kesken.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Yleissopimuksen ja suosituksen sisältö

Yleissopimuksen 1 artikla sisältää eräiden yleissopimuksessa käytettyjen käsitteiden määritelmiä. Käsitteellä ''osa-aikatyöntekijä'' tarkoitetaan yleissopimuksessa työntekijää, jonka säännöllinen työaika on lyhyempi kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekevän työntekijän. Sen sijaan kokoaikatyöntekijöitä, jotka ovat osittain työttömiä sen seurauksena, että heidän säännöllistä työaikaansa on kollektiivisesti ja tilapäisesti lyhennetty taloudellisista, teknisistä tai rakenteellisista syistä, ei pidetä osa-aikatyöntekijöinä.

Tätä yleissopimusta sovelletaan sen 3 artiklan nojalla lähtökohtaisesti kaikkiin osa-aikatyöntekijöihin. Jäsenvaltio voi kuitenkin, neuvoteltuaan asianomaisten edustavien työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kanssa, jättää kokonaan tai osittain soveltamisalan ulkopuolelle tiettyjä työntekijä- tai yritysryhmiä, jos yleissopimuksen soveltaminen näihin ryhmiin aiheuttaisi huomattavia erityisongelmia. Yleissopimuksen ratifioivan jäsenvaltion tulee ilmoittaa yleissopimuksen noudattamisesta annettavissa raporteissa kaikki työntekijä- ja yritysryhmät, jotka on jätetty soveltamisalan ulkopuolelle ja syyt, miksi tätä pois jättämistä pidettiin tai edelleen pidetään tarpeellisena.

Osa-aikatyöntekijöille tulee 4 artiklan nojalla suoda samantasoinen suojelu kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekeville työntekijöille järjestäytymisoikeuden, oikeuden käydä työehtosopimusneuvotteluja ja oikeuden toimia työntekijöiden edustajina osalta. Sama koskee työturvallisuutta ja -terveyttä sekä työmarkkinoilla ja ammatinharjoittamisen yhteydessä tapahtuvaa syrjintää.

Osa-aikatyöntekijöiden ei tule 5 artiklan mukaan saada alempaa peruspalkkaa kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekevät työntekijät vain sen takia, että he tekevät osa-aikatyötä. Työntekoon perustuvia lakisääteisiä sosiaaliturvajärjestelmiä on 6 artiklan nojalla sopeutettava siten, että osa-aikatyöntekijöitä koskevat ehdot ovat samantasoiset kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekeviä työntekijöitä koskevat ehdot.

Osa-aikatyöntekijöille tulee pyrkiä turvaamaan 7 artiklan nojalla yhtä hyvät ehdot kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekeville työntekijöille äitiyssuojelun, työsopimuksen päättämisen, palkallisen vuosiloman ja palkallisten yleisten vapaapäivien sekä sairausloman osalta.

Jäsenvaltio voi 8 artiklan nojalla jättää osa-aikatyöntekijät, joiden työn kesto on määrättyä vähimmäisaikaa lyhyempi tai ansiot määrättyä vähimmäismäärää pienemmät, 6 artiklassa tarkoitettujen sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisalan ulkopuolelle, paitsi kun kyseessä ovat työtapaturman tai ammattitaudin perusteella maksettavat korvaukset, sekä 7 artiklan kattamien toimien soveltamisalan ulkopuolelle, paitsi kun kyseessä ovat muut kuin lakisääteisten sosiaaliturvajärjestelmien mukaiset äitiyssuojelua koskevat toimet. Mainittujen vähimmäisedellytysten tulee olla tarpeeksi lievät, jotta ne eivät sulje pois kohtuuttoman suurta prosenttiosuutta osa-aikatyöntekijöistä. Jäsenvaltion tulee myös ajoittain tarkistaa voimassa olevat vähimmäisedellytykset.

Pääsyä tuottavaan ja vapaasti valittuun osa-aikatyöhön, joka vastaa sekä työntekijöiden että työnantajien tarpeita ja joka täyttää 4 ja 7 artiklojen mukaisen suojan, tulee pyrkiä 9 artiklan mukaan helpottamaan. Tässä tarkoituksessa tulee arvioida uudelleen sellaista lainsäädäntöä, joka saattaa estää tai haitata osa-aikatyön aloittamista tai sen vastaanottamista. Työnvälityksen ja siihen liittyvän tietopalvelun yhteydessä tulee pyrkiä tunnistamaan mahdollisuudet osa-aikatyöhön ja tiedottamaan niistä. Työllisyyspolitiikassa tulee kiinnittää erityistä huomiota muun muassa työttömien, perheenhuoltovelvollisuuksia omaavien työntekijöiden, ikääntyneiden työntekijöiden, vammaisten työntekijöiden ja yleissivistävässä tai ammatillisessa koulutuksessa olevien työntekijöiden tarpeisiin ja mieltymyksiin.

Kun se on asianmukaista, tulee 10 artiklan nojalla ryhtyä kansallisen lainsäädännön ja käytännön mukaisiin toimiin sen varmistamiseksi, että siirtyminen kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön tai päinvastoin on vapaaehtoista.

Yleissopimusta täydentävä suositus nro 182 sisältää tarkempia määräyksiä osa-aikatyöstä. Suomen lainsäädännön kehittämisen kannalta merkittävä on muun muassa suosituksen 6 kohta, jossa edellytetään, että työntekijät, jotka etsivät vain osa-aikatyötä, täyttävät työttömyysturvan maksamisen edellyttämän työmarkkinoiden käytettävissä olemisen ehdon.

2. Yleissopimuksen suhde Suomen lainsäädäntöön

Yleissopimuksen 1 artiklassa määritellään osa-aikatyöntekijän käsite. Määritelmä on yleisluontoinen eikä siinä ole asetettu osa-aikatyölle alarajaksi mitään tiettyä tuntimäärää. Sen mukaan käsitteellä ''osa-aikatyöntekijä'' tarkoitetaan yleissopimuksessa työntekijää, jonka säännöllinen työaika on lyhyempi kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekevän työntekijän. Sen sijaan kokoaikatyöntekijöitä, jotka ovat osittain työttömiä sen seurauksena, että heidän säännöllistä työaikaansa on kollektiivisesti ja tilapäisesti lyhennetty taloudellisista, teknisistä tai rakenteellisista syistä, ei pidetä yleissopimusta sovellettaessa osa-aikatyöntekijöinä.

Suomen työlainsäädännöstä puuttuvat kokoaikatyöntekijän ja osa-aikatyöntekijän käsitteiden yleiset määritelmät. Tosin työaikalait sisältävät säännökset säännöllisistä vuorokautisista ja viikottaisista enimmäistyöajoista. Myös työehtosopimukset sisältävät määräyksiä samoista asioista. Niiden mukainen säännöllisen työajan enimmäispituus vaihtelee aloittain, tehtävittäin ja työntekijäryhmittäin. Työttömyysturvalain 7 a §:n, jossa käsitellään työttömän oikeutta kieltäytyä osa-aikatyöstä, mukaan osa-aikatyönä pidetään työtä, jossa työaika on enintään 4/5 alalla sovellettavasta kokoaikaisen työntekijän enimmäistyöajasta. Samaa määritelmää sovelletaan säänneltäessä osa-aikatyöntekijän oikeutta soviteltuun työttömyyspäivärahaan (työttömyysturvalain 17 §). Työllisyysasetuksen (määräaikainen muutos, 51/94) mukaista osa-aikalisää maksettaessa ehtona on vähintään 40 %:n ja enintään 60 %:n pituisen työajan noudattaminen henkilön normaalista kokoaikaisesta säännöllisestä työajasta. Hallituksen esityksessä (HE 19:1988 vp.), joka koski muun muassa työsopimuslain eräiden säännösten muuttamista, määriteltiin osa-aikatyöksi kaikki sellainen työ, jossa työaika työsopimuksen mukaan on lyhyempi kuin mitä alalla yleisesti noudatettavassa työehtosopimuksessa on sovittu säännöllisen työajan enimmäismäärästä.

Tilastoja laatiessaan Tilastokeskus katsoo osa-aikatyöntekijäksi henkilön, jonka viikkotyöaika on alle 30 tuntia. Kuntasektori käyttää kuitenkin opetustyötä koskevissa tilastoissaan rajana 16 viikottaista opetustuntia.

Yleissopimuksessa osa-aikatyöntekijän määritelmä on jätetty joustavaksi eikä yleissopimus edellytä käsitteen tarkkaa määrittelemistä myöskään kansallisessa lainsäädännössä. Olennaista on pyrkimys siihen, että työajan pituus ei aiheuta epätasa-arvoista kohtelua eri työntekijöiden kesken. Tästäkin säännöstä sallitaan tehtäväksi poikkeuksia tiettyjen etuuksien ja oikeuksien kohdalla siten, että yleissopimus sallii tiettyjen vähimmäisedellytysten asettamisen näiden oikeuksien syntymiselle.

Yleissopimuksen 3 artikla sallii jäsenvaltioiden jättää sen soveltamisalan ulkopuolelle tiettyjä osa-aikatyöntekijä- tai yritysryhmiä. Tämä poikkeusmahdollisuus antaa yleissopimukselle joissakin maissa mahdollisesti tarvittavaa joustavuutta. Poikkeukset tulee ilmoittaa tämän yleissopimuksen noudattamisesta Kansainväliselle työtoimistolle annettavassa ensimmäisessä raportissa. Suomessa tarvetta tällaiseen tiettyjen työntekijä- tai yritysryhmien poissulkemiseen saattaa olla lähinnä kuntasektorin osalta.

Jäsenvaltion tulee 4 artiklan mukaan ryhtyä toimiin, jotta osa-aikatyöntekijöillä olisi samantasoiset oikeudet kuin vastaavilla kokoaikatyöntekijöillä järjestäytymiseen, työehtosopimusneuvotteluihin, työntekijöiden edustajina toimimiseen sekä työterveyteen ja turvallisuuteen nähden. Osa-aikatyöntekijöiden tulee myös olla suojattuja työssä ja ammatissa tapahtuvaa syrjintää vastaan. Suomessa osa-aika- ja kokoaikatyöntekijöillä on samanlaiset mahdollisuudet järjestäytymiseen, työehtosopimusten solmimiseen sekä toimimiseen työntekijöiden edustajina. Myöskään työsuojeluasioissa ei tehdä eroa kokoaika- ja osa-aikatyöntekijöiden välillä, vaan kumpaakin ryhmää suojellaan työturvallisuuslaissa (299/58) ja muissa säädöksissä ja määräyksissä samalla tavoin työn vaaroilta ja rasitukselta.

Työsopimuslain (320/70) 17 §:n 3 momentin, merimieslain (423/78) 15 §:n 3 momentin sekä rikoslain 47 luvun 3 §:n mukaiset työsyrjinnän kiellot sekä sukupuolten tasa-arvosta annetun lain (609/86) säännökset suojaavat samalla tavalla kokoaikatyöntekijöitä ja osa-aikatyöntekijöitä työssä ja ammatissa tapahtuvalta syrjinnältä. Tosin työn kestoa ei ole mainittu niiden seikkojen joukossa, joiden perusteella työntekijän syrjintä on nimenomaisesti kielletty.

Osa-aikatyöntekijällä on 5 artiklan mukaan oikeus samantasoiseen peruspalkkaan kuin vastaavaa työtä tekevällä kokoaikatyöntekijällä. Koska sekä kokoaikaisten että osa-aikaisten työntekijöiden palkat määräytyvät Suomessa yleensä alan työehtosopimuksen mukaan ja kun työehtosopimuskäytännön perusteella määräytyvän osa-aikatyöstä maksettavan palkan taso käytännössä vastaa kokoaikatyöstä maksettavan palkan tasoa, maassamme noudatettavan käytännön on katsottava täyttävän myös tämän kohdan edellytykset.

Yleissopimuksen 6 artikla koskee osa-aikatyöntekijöiden oikeutta lakisääteiseen sosiaaliturvaan. Sopimusmääräys edellyttää, että työntekoon perustuvissa lakisääteisissä sosiaaliturvajärjestelmissä osa-aikatyöntekijöitä koskevat ehdot ovat samat kuin vastaavaa työtä kokoaikaisesti tekeviä työntekijöitä koskevat ehdot. Nämä ehdot voidaan kuitenkin määritellä suhteutettuna esimerkiksi työaikaan, sosiaaliturvamaksuihin tai ansioihin. Yleissopimusta täydentävä suositus nro 182 sisältää määräyksen (suosituksen 6 kohta), jossa edellytetään että työntekijät, jotka etsivät vain osa-aikatyötä, täyttävät työttömyysturvan maksamisen edellyttämän työmarkkinoiden käytettävissä olemisen ehdon. Työttömyysturvalain 1 §:n mukaan Suomessa asuvalla työttömällä työnhakijalla, jonka toimeentulon on katsottava perustuvan toiselle tehtävästä työstä saatavaan palkkatuloon, on oikeus työttömyysturvaan laissa erikseen säädettävin edellytyksin. Lain 4 §:ssä säädetään pääsääntö, jonka mukaan päivärahaa voidaan maksaa vain kokoaikatyötä hakevalle henkilölle. Saman pykälän 3 momentissa todetaan kuitenkin poikkeus, jonka mukaan osatyökyvyttömyyseläkkeellä olevalla henkilöllä on oikeus työttömyyspäivärahaan, vaikka hän ei hae kokoaikatyötä. Suomi ei siten täytä suosituksen tätä kohtaa, mutta suosituksen kohdasta voidaan päätellä, että koska tällainen määräys on otettu suositukseen, itse yleissopimus ei edellytä työttömyysturvan maksamista vain osa-aikatyötä hakeville henkilöille.

Työttömyysturvalain mukaan osa-aikatyötä tehneiden kokonaan työttömien päivärahan saantiehdot ovat periaatteessa samat kuin kokoaikatyötä tehneiden. Siten päivärahan saaminen edellyttää sitä, että heidän tulee hakea kokoaikatyötä. Työttömyysturvalain osa-aikatyötä koskevat säännökset ja yleissopimuksen 6 ja 8 artiklojen määräykset huomioon ottaen ei työttömyysturvan osalta ole periaatteessa esteitä yleissopimuksen ratifioinnille. Kansainväliselle työjärjestölle yleissopimuksen noudattamisesta annettavassa ensimmäisessä raportissa tulee kuitenkin varmuuden vuoksi ilmoittaa, että Suomi sulkee yleissopimuksen 6 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle työttömyysturvaetuuksien osalta sekä osa- että kokoaikatyötä tehneet työnhakijat, jotka eivät hae kokoaikatyötä. Lisäksi raportissa tulee työttömyysturvan osalta ilmoittaa järjestelmään kuulumisen vähimmäisvaatimuksena työttömyysturvalain mukaisen työssäoloehdon täyttäminen.

Työeläkejärjestelmissä osa-aikatyöntekijöitä koskevat samat ehdot kuin kokoaikatyötä tekeviä. Osa-aikatyöntekijät vakuutetaan samalla tavalla kuin kokoaikatyötä tekevät, jos eläkejärjestelmän piiriin pääsyn minimivaatimukset täyttyvät. Eläke-etuudet määräytyvät työskentelyajan ja ennen eläketapahtumaa saadun ansion mukaan.

Työntekijäin eläkelain (TEL) piiriin kuulumisen vähimmäisvaatimuksena on, että kuukausiansio on vähintään 1 085,07 markkaa (1995) ja että työsuhde on kestänyt vähintään yhden kuukauden. Myös alle kuukauden kestäneet työsuhteet kuuluvat lain piiriin, jos niitä on saman työnantajan palveluksessa vähintään kolmena peräkkäisenä kuukautena ja ansio kunakin kuukautena on vähintään 1 085,07 markkaa sekä työtunteja on vähintään 20 kuukaudessa. Karkean arvion mukaan 0,5 % TEL-palkkasummasta jää työntekijäin eläkevakuutuksen ulkopuolelle.

Lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelain (LEL) mukaan (koskee metsä- ja uittotyötä, maa-, vesi- ja talonrakennustyötä, maatila- ja puutarhatalouden työtä, satamatyötä ja työskentelyä kotimaan liikenteen aluksissa) kaikki LEL- ansiot on vakuutettava. Eläkettä kertyy vuonna 1995, jos ansiot ovat vähintään 3 424 markkaa vuodessa.

Eräiden työsuhteessa olevien taiteilijoiden ja toimittajien eläkelain (TaEL) mukaan (koskee luovaa taiteellista tai esityksellistä työtä) kaikki TaEL-ansiot on vakuutettava. Eläkettä kertyy vuonna 1995, jos ansiot ovat vähintään 6 510,42 markkaa vuodessa.

Valtion eläkelain (VEL), kunnallisten viranhaltijain ja työntekijäin eläkelain (KVTEL) ja evankelis-luterilaisen kirkon eläkelain (KiEL) työskentelylle asettamat vähimmäisvaatimukset vastaavat työntekijäin eläkelain vaatimuksia.

Merimiesten eläkelain (MEL) (koskee työskentelyä ulkomaanliikenteessä käytettävässä suomalaisessa kauppa-aluksessa, merellä ansiotarkoituksessa toimivassa pelastus- tai kalastusaluksessa tai muussa kuin satamajäänsärkijässä) mukaan kaikki ansiotoiminta on vakuutettava. Eläkettä laskettaessa muodostetaan samana kalenterivuonna olleista alle 15 päivän työsuhteista yksi työsuhde.

Yleissopimuksen noudattamisesta annettavassa ensimmäisessä raportissa tulee 8 artiklan 3 kohdan edellyttämällä tavalla mainita edellä luetellut eläke-etuuksien saamisedellytyksiin liittyvät vähimmäisajat ja tiettyjä vähimmäisansioita koskevat edellytykset yleissopimuksen mukaisten velvoitteiden rajaamiseksi.

Sairausvakuutusetuuksiin on oikeus jokaisella Suomessa asuvalla henkilöllä. Etuuksiin ei vaikuta työnteko ansionmenetyskorvauksia lukuun ottamatta. Ansionmenetystä korvaavat etuudet, erilaiset päivärahat (sairauspäiväraha, äitiys-, isyys- ja vanhempainraha) lasketaan verotuksessa todetusta työtulosta, joten osa-aikatyö vaikuttaa maksettavan päivärahan suuruuteen.

Lakisääteisen tapaturmavakuutuksen mukaan vakuutettuja ovat työnantajaan työsuhteessa olevat henkilöt sekä maatalousyrittäjät oman järjestelmänsä mukaisesti. Työnteon kestolla ei ole merkitystä ratkaistaessa oikeutta tapaturmakorvaukseen. Aivan vähäinenkin työskentely synnyttää oikeuden korvaukseen, jos laissa säädetty työtapaturma sattuu tai ammattitauti ilmenee. Osa-aikatyö on samalla tavalla vakuutettua kuin kokoaikainen työ, mutta osa-aikatyöstä saatu pienempi ansio merkitsee pienempää korvausta ansionmenetyksenä.

Osa-aikatyötä koskevan yleissopimuksen 6 artiklan edellytykset täyttyvät työeläkejärjestelmän, sairausvakuutuksen sekä tapaturmavakuutuksen osalta. Sekä osa-aikatyö että kokoaikatyö arvostellaan etuusjärjestelmissä samalla tavalla, kun kysymys on järjestelmän piiriin tulosta. Eroavaisuutena on ainoastaan ansionmenetyskorvauksissa etuuden suuruus, johon vaikuttaa ennen etuuden saamista olleiden ansioiden taso.

Osa-aikatyöntekijöille on 7 artiklan mukaan taattava kokoaikatyöntekijöihin nähden samat ehdot, kun kyseessä on äitiyssuojelu, työsuhteen päättäminen, vuosiloma ja vapaapäivät sekä sairausloma. Rahalliset korvaukset voidaan kuitenkin suhteuttaa työaikaan tai ansioihin. Äitiyssuojeluun ja sairauslomaan liittyvien rahallisten korvausten suhteen osa-aikatyötä tekevät ja kokoaikatyötä tekevät ovat Suomessa samassa asemassa etuuksien maksuedellytyksiä harkittaessa. Korvauksen määrä on suhteutettu ansioihin. Työsopimuslain työsuhteen päättämistä sekä äitiys- ja sairauslomia koskevia säännöksiä sovelletaan Suomessa yleensä sekä kokoaikatyöntekijöihin että osa-aikatyöntekijöihin. Työsopimuslaki sisältää lisäksi eräitä säännöksiä, joilla pyritään erityisesti suojaamaan osa-aikatyöntekijän sekä osa-aikatyöhön siirtyvän tai siirrettävän työntekijän asemaa.

Vuosilomalain (272/73) nojalla osa-aikatyöntekijän oikeus vuosilomaan tai lomakorvaukseen määräytyy samalla tavoin kuin kokoaikatyöntekijän vastaavat oikeudet. Vuosilomalain 9 ja 10 §:t sisältävät kuitenkin joitakin osa-aikatyöntekijöihin sovellettavia erityissäännöksiä, joita noudatetaan tilanteissa, joissa työsuhde on jatkunut niin harvoina päivinä tai niin vähän aikaa, ettei työntekijälle ole syntynyt oikeutta vuosilomaan. Siten työntekijälle, joka on ollut lomanmääräytymisvuoden aikana työssä niin harvoina päivinä tai niin lyhyen ajan, ettei hänelle kerry ainoatakaan lomanmääräytymiskuukautta tai vain osa kalenterikuukausista on täysiä lomanmääräytymiskuukausia, suoritetaan, mikäli hän on ollut lomanmääräytymisvuoden aikana työssä yhteensä vähintään 35 tuntia, lomapalkan asemesta lomakorvauksena työsuhteen kestosta riippuen joko 81/2 % tai 11 % lomanmääräytymisvuoden palkasta. Vuosilomalain 16 §:ssä sallitaan poikkeaminen vuosilomalain säännöksistä työehtosopimuksilla. Käytännössä myös työehtosopimusten määräykset kuitenkin täyttävät yleissopimuksen edellyttämän tason.

Syyskuussa 1995 solmitun tulopoliittisen kokonaisratkaisun yhteydessä sovittiin, että osa-aikatyöntekijöiden sekä tilapäistyöntekijöiden vuosilomaoikeutta laajennetaan siten, että laskettaessa oikeutta vuosilomapalkkaan tai vuosilomakorvaukseen työsuhteen päättyessä mukaan otetaan kaikki saman kalenterikuukauden aikana samalle työnantajalle tehty työ, vaikka työsuhteita olisi ollut useampia.

Yleissopimuksen 9 ja 10 artikloissa korostetaan toimia, joilla helpotetaan työntekijöiden pääsyä tuottavaan ja vapaasti valittuun osa-aikatyöhön. Yleissopimuksen 10 artikla edellyttää kansallisen lainsäädännön mukaisia toimia sen varmistamiseksi, että siirtyminen kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön on vapaaehtoista. Työsopimuslain 39 a §:n mukaan työnantaja voi irtisanomisaikaa noudattaen yksipuolisesti muuttaa työsuhteen osa-aikaiseksi vain, jos työsuhteen irtisanomisperusteet ovat olemassa. Osa-aikaistaminen on seikka, joka kuuluu yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (725/78) mukaisesti yhteistoimintamenettelyn piiriin. Työsopimuslain 42 b §:ssä säännellään osa-aikatyöntekijän oikeutta lisätyöhön ja koulutukseen. Työsopimuslain 34 d―f §:t sisältävät säännöksiä, joilla helpotetaan työntekijän oikeutta päästä osa-aikatyöhön lapsen hoidon vuoksi sen vuoden loppuun asti, jona lapsi aloittaa peruskoulun. Työntekijällä on laissa säädetyin edellytyksin oikeus myös keskeyttää osittainen hoitovapaa. Lisäksi laki turvaa osittaisella hoitovapaalla olleen työntekijän oikeutta palata aikaisempaan tai siihen rinnastettavaan työhön.

Kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön vapaaehtoisesti siirtyvälle henkilölle voidaan myös työllisyysasetuksessa (130/93) säädetyin edellytyksin myöntää valtion varoista ansiovähennyksen korvauksena osa-aikalisää (väliaikainen muutos 51/94). Edellytyksenä on muun muassa se, että työnantaja palkkaa osa-aikatyöhön siirtyvän työntekijän tehtäviin työttömän työnhakijan. Osa-aikatyöhön siirtyvälle tulee varata tilaisuus siirtyä takaisin kokoaikatyöhön, kun osa-aikalisän maksaminen päättyy. Myös työeläkelainsäädäntö sisältää säännökset, joilla 58―64-vuotiaille työntekijöille on turvattu mahdollisuus siirtyä tietyin edellytyksin vapaaehtoiselle osa-aikaeläkkeelle. Lisäksi voidaan työttömyyspäivärahaa maksaa osatyökyvyttömyyseläkkeellä olevalle henkilölle, vaikka hän ei hae kokoaikatyötä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomen lainsäädännön ja yleissopimuksen voidaan katsoa vastaavan toisiaan siinä määrin, että yleissopimus voidaan ratifioida.

3. Yleissopimuksen suhde yhteisölainsäädäntöön

Yleissopimus ei sen 2 artiklan mukaan vaikuta osa-aikatyöntekijöihin sovellettaviin muiden kansainvälisten sopimusten mukaisiin edullisempiin määräyksiin.

EU:ssa ei ole varsinaista osa-aikatyöntekijöitä koskevaa erityissääntelyä. Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annettu direktiivi (93/104/EY) ei sekään sisällä yleissopimuksen kanssa päällekkäisiä osa-aikatyötä koskevia määräyksiä, vaan yleisiä päivittäisiä ja viikottaisia lepoaikoja, vuosilomaa, lepotaukoja sekä viikottaista enimmäistyöaikaa koskevia määräyksiä sekä määräyksiä yö- ja vuorotyöstä ja työajan järjestelystä sekä niiden suhteesta työterveyteen ja -turvallisuuteen.

EY:n komissio antoi vuonna 1990 kolme direktiiviehdotusta, joilla pyrittiin epätyypillisissä työsuhteissa olevien työntekijöiden suojelemiseen. Näistä yhden ehdotuksen perusteella hyväksyttiin vuonna 1991 Rooman sopimuksen 118 a artiklan nojalla Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiivi määräaikaisessa tai tilapäisessä työsuhteessa olevien työntekijöiden työturvallisuuden ja -terveyden parantamisen edistämistä koskevien toimenpiteiden täydentämisestä (91/383/ETY). Mainittu direktiivi koskee ainoastaan määräaikaisia sekä tietynlaisia tilapäisiä työsuhteita. Se ei sisällä erityisesti osa-aikatyöntekijöitä koskevia säännöksiä.

EU:n jäsenvaltioiden välillä ei saavutettu yksimielisyyttä kahden muun edellä mainitun direktiiviehdotuksen hyväksymisestä eli ehdotuksen direktiiviksi koskien tiettyjen työsuhteiden ehtoja sekä ehdotuksen direktiiviksi koskien tiettyjä työsopimussuhteita ja kilpailun vääristymiä.

Neuvoston käsittelyn aikana edellä mainitut direktiiviluonnokset etääntyivät huomattavasti alkuperäisistä komission ehdotuksista. Loppuvaiheessa käsiteltiin kahta direktiiviluonnosta, joista toinen olisi koskenut määräaikaisia ja tilapäisiä työsuhteita ja toinen osa-aikatyötä. Osa-aikatyötä koskevassa neuvoston käsiteltävänä olleessa direktiiviluonnoksessa osa-aikatyön käsite oli määritelty kutakuinkin samalla tavoin kuin yleissopimuksen 3 artiklassa. Direktiiviluonnos sisälsi myös säännösehdotuksen osa-aikatyöntekijöiden tasavertaisesta kohtelusta työsuhteessa. Sen mukaan erilainen kohtelu olisi voinut olla sallittua objektiivisin perustein. Luonnos sisälsi lisäksi määräyksen siitä, että osa-aikatyöntekijät tulisi laskea yrityksen työntekijöiksi, kun arvioidaan työntekijöiden edustuselinten perustamisvelvollisuutta yrityksissä. Direktiiviesitykseen sisältyi myös säännösehdotus työnantajan velvollisuudesta tiedottaa työntekijöiden edustajille vuosittain osa-aikatyöntekijöiden käytöstä yrityksessä. Yhteenvetona voidaan todeta, että direktiiviehdotuksen tarkoituksena oli, ILOn yleissopimuksen tavoin, säännellä osa-aikatyötä koskevaa vähimmäissuojaa eivätkä sen säännökset olisi olleet ristiriidassa ILOn yleissopimuksen kanssa.

Komissio on käynnistänyt 27.9.1995 neuvottelut eurooppalaisten työmarkkinaosapuolten kanssa osa-aikadirektiivin hyväksymisestä Maastrichtin sopimuksen sosiaalipöytäkirjan mukaista menettelyä käyttäen 14 valtion eli muiden EU-maiden paitsi Ison-Britannian kesken. EU:n komission sosiaalipolitiikan valkoisessa kirjassa todetaan, että asiaa koskevien direktiivien sisällössä tulee ottaa huomioon myös ILOn osa-aikatyötä koskeva yleissopimus.

4. Yleissopimuksen voimaantulo ja irtisanominen

Yleissopimus tulee voimaan sen ratifioivan valtion osalta 12 kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona Kansainvälisen työtoimiston pääjohtaja on rekisteröinyt yleissopimuksen ratifioinnin.

Yleissopimuksen ratifioinut jäsenvaltio voi irtisanoa sen 10 vuoden kuluttua siitä päivästä, jona yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan ilmoittamalla irtisanomisesta Kansainvälisen työtoimiston pääjohtajalle. Irtisanominen tulee voimaan vasta vuoden kuluttua ilmoituksen rekisteröimispäivämäärästä. Jäsenvaltio, joka ei vuoden kuluessa mainitun 10 vuoden määräajan päättymisestä käytä irtisanomisoikeuttaan, saa irtisanoa yleissopimuksen aina 10 vuoden välein.

5. Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymien yleissopimusten ja suositusten eduskuntakäsittely

Kansainvälisen työjärjestön perussäännön 19 artikla edellyttää kunkin jäsenvaltion saattavan yleiskokouksen hyväksymät yleissopimukset ja suositukset määräajassa yleiskokouksen päättymisestä toimivaltaisen valtioelimen käsiteltäväksi lainsäädäntö- ja muita toimia varten. Tämän vuoksi suositus tulee saattaa eduskunnan käsiteltäväksi.

Yleissopimus nro 175 ei sisällä määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa voimassaolevan lainsäädännön kanssa tai jotka edellyttävät lainsäädäntötoimia.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 24 päivänä kesäkuuta 1994 hyväksytyn Kansainvälisen työjärjestön yleissopimuksen nro 175, joka koskee osa-aikatyötä, ja

että Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 24 päivänä kesäkuuta 1994 hyväksytty Kansainvälisen työjärjestön suositus nro 182, joka koskee osa-aikatyötä, otetaan huomioon tulevassa lainsäädäntötyössä sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista ja mahdollista.

Helsingissä 18 päivänä joulukuuta 1995

Tasavallan Presidentti
MARTTI AHTISAARI

Ministeri
Antti Kalliomäki

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.