Esitys sisältää ehdotuksen Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleiskokouksessa, Kansainvälisessä työkonferenssissa vuonna 1992 hyväksytyn yleissopimuksen nro 173 osittaisesta hyväksymisestä.

Tämä yleissopimus koskee työntekijöiden saatavien turvaamista työnantajan maksukyvyttömyystapauksessa. Samalla Eduskunnan tietoon saatetaan työkonferenssin yleissopimuksen yhteydessä hyväksymä yleissopimusta täydentävä suositus nro 180.

Yleissopimuksessa nro 173 maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan tilanteita, joissa kansallisen lainsäädännön mukaisesti on käynnistetty menettelyt työnantajan varojen jakamiseksi velkojien saatavien suorittamiseksi. Yleissopimuksen osa I sisältää yleisiä määräyksiä, osa II koskee työntekijöiden saatavien turvaamista etuoikeudella ja osa III työntekijöiden saatavien turvaamista palkkaturvajärjestelmällä sekä osa IV yleisiä loppumääräyksiä. Yleissopimuksen ratifioivan jäsenvaltion on hyväksyttävä yleissopimuksen osien I ja IV lisäksi joko osan II tai osan III velvoitteet tai molempien osien velvoitteet.

Suomen lainsäädäntö vastaa yleissopimuksen määräyksiä palkkaturvajärjestelmän osalta eikä lainsäädännöllisiä esteitä sopimuksen hyväksymiseen tältä osin ole. Velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain (1578/92) mukaan ulosotossa ja konkurssissa velallisen varat jaetaan siten, että täytäntöönpanokustannusten ja panttioikeutta nauttivien saatavien jälkeen muut velkojat saavat yhtäläisin oikeuksin suorituksen saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa. Tämän vuoksi Suomi ei voi ratifioida sopimuksen II osan määräyksiä työntekijöiden saatavien turvaamisesta etuoikeudella.

Sopimusmääräykset ovat sopusoinnussa myös työntekijöiden suojaa työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetun EY:n direktiivin (80/987/ETY) kanssa. Mainittu direktiivi kuuluu ETA-sopimuksen piiriin.

---

Työntekijöiden saatavien turvaamista työnantajan maksukyvyttömyystapauksessa koskeva yleissopimus nro 173 ja sopimusta täydentävä suositus nro 180 hyväksyttiin Kansainvälisessä työkonferenssissa kesäkuussa 1992.

Lausunnon tämän hallituksen esityksen laatimista varten antoivat oikeusministeriö, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto TT, Liiketyönantajain Keskusliitto LTK, Kunnallinen työmarkkinalaitos, Valtion työmarkkinalaitos, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ja Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto STTK.

Yleissopimuksen ja suosituksen tarkoituksena on parantaa työntekijöiden saatavien turvaa työnantajan maksukyvyttömyystilanteissa. Sopimus ja suositus ovat kaksiosaisia siten, että toisen osan (osa II) tarkoituksena on turvata työntekijöiden saatavat hyvällä etuoikeusasemalla ja toisen osan (osa III) palkkaturvajärjestelmällä. Kaksiosaisuudella on pyritty joustavuuteen ja siihen, että mahdollisimman monet jäsenvaltiot voisivat hyväksyä sopimuksen. Jäsenvaltio voi valita ratifioiko se sopimuksen osat II ja III vaiko vain jommankumman.

Suomessa työntekijän saatavat on tähän asti turvattu sekä parhaalla yleisellä etuoikeudella konkurssissa että palkkaturvajärjestelmällä. Vuoden 1993 alusta lukien etuoikeusjärjestelmä kumottiin lailla velkojien maksunsaantijärjestyksestä (1578/92). Mainitulla lailla poistetaan yleiset etuoikeudet, myös työsuhteesta johtuvan saatavan etuoikeus kahden vuoden siirtymäajan jälkeen. Sekä ulosotossa että konkurssissa velallisen varat jaetaan vastaisuudessa siten, että täytäntöönpanokustannusten ja panttioikeutta nauttivien saatavien jälkeen muut velkojat saavat yhtäläisin oikeuksin suorituksen saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa. Etuoikeusjärjestelmän kumoamisen vuoksi Suomi ei voi ratifioida sopimuksen osan II määräyksiä työntekijöiden saatavien turvaamisesta etuoikeudella.

Palkkaturvajärjestelmästä säädetään palkkaturvalaissa (649/73), palkkaturva-asetuksessa (833/73) sekä merimiesten palkkaturvalaissa (927/79) ja merimiesten palkkaturva-asetuksessa (137/81). Suomen palkkaturvalainsäädäntö täyttää yleissopimuksen nro 173 edellytykset siten, että estettä sen osan III ratifioimiselle ei ole.

ILO on aiemmin vuonna 1949 hyväksynyt palkansuojelua koskevan yleissopimuksen nro 95, jota Suomi ei ole ratifioinut. Tämän uuden sopimuksen osan II velvoitteiden hyväksymisestä seuraa automaattisesti sopimuksen nro 95 velvoitteiden lakkaaminen. Myös osan III hyväksyvä jäsenvaltio voi vapautua sopimuksen nro 95 velvoitteista siltä osin kuin palkkaturvajärjestelmä kattaa turvattavat saatavat. Yleissopimus nro 95 on edelleen avoin uusille ratifioinneille.

ETA-sopimuksen osana Suomi tulee sidotuksi työntekijöiden suojaa työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetun EY:n direktiivin (80/987/ETY) säännöksiin. Tämä direktiivi sisältää säännöksiä siitä, miten jäsenvaltioiden tulee turvata työntekijöiden saatavat palkkaturvajärjestelmällä. Direktiivissä määritellään työnantajan maksukyvyttömyystilanteet, ajanjakso, jolta saatavat on turvattava sekä asetetaan palkkaturvajärjestelmälle tiettyjä työntekijän suojelemiseksi tärkeitä edellytyksiä. Direktiivi sisältää myös sosiaaliturvaa koskevia määräyksiä. Sekä ILOn yleissopimus nro 173 että palkkaturvaa koskeva direktiivi määrittelevät työntekijän suojan vähimmäistason, josta voidaan aina poiketa työntekijän eduksi. Yleissopimuksen määräykset ovat muutoinkin sopusoinnussa mainitun direktiivin kanssa.

Yleissopimuksen I osassa on yleisiä määräyksiä. Artiklassa 1 on määritelty maksukyvyttömyyden käsite. Maksukyvyttömyys on määritelty tilanteeksi, jossa kansallisen lainsäädännön mukaisesti on käynnistetty menettely työnantajan varojen jakamiseksi velkojien saatavien suorittamiseksi. Jäsenvaltio voi sopimusta soveltaessaan laajentaa maksukyvyttömyyden koskemaan myös muita tilanteita, joissa työntekijöiden saatavia ei työnantajan taloudellisen tilanteen vuoksi voida maksaa.

Jäsenvaltion on yleissopimuksen 3 artiklan mukaan hyväksyttävä joko osan II velvoitteet, joilla määrätään työntekijöiden saatavien turvaamisesta etuoikeudella tai osan III velvoitteet, joilla määrätään työntekijöiden saatavien turvaamisesta palkkaturvajärjestelmällä tai molempien osien velvoitteet. Valinnasta on ilmoitettava ratifioinnin yhteydessä.

Yleissopimuksen soveltamisala on sen 4 artiklan mukaan yleinen siten, että se koskee kaikkia työntekijöitä ja kaikkia talouden osa-alueita. Tietyt työntekijäryhmät, erityisesti julkisen alan työntekijät, voidaan kuitenkin sulkea sopimuksen kummankin osan ulkopuolelle näiden työsuhteen erityisluonteen perusteella, tai jos muunlaiset takeet antavat heille tätä yleissopimusta vastaavan turvan. Poikkeuksista ja niiden syistä on ilmoitettava Kansainväliselle työjärjestölle.

Yleissopimuksen II osassa on määräykset työntekijöiden saatavien turvaamisesta etuoikeudella. Artiklan 5 mukaan työnantajan maksukyvyttömyystapauksessa työsuhteesta johtuvat työntekijöiden saatavat on suojattava etuoikeudella siten, että ne maksetaan maksukyvyttömän työnantajan varoista ennen kuin etuoikeudettomat velkojat voivat saada osuutensa.

Yleissopimuksen 6 artiklassa luetellaan ne saatavat, jotka etuoikeuden on vähintään katettava.

Työntekijöiden saatavien etuoikeutta voidaan yleissopimuksen 7 artiklan mukaan rajoittaa kansallisella lainsäädännöllä tai hallinnollisilla määräyksillä säädettyyn määrään, joka ei saa olla sosiaalisesti hyväksyttävän tason alapuolella.

Yleissopimuksen 8 artiklan mukaan työntekijöiden saataville on kansallisella lainsäädännöllä tai hallinnollisilla määräyksillä annettava parempi etuoikeusasema kuin useimmille muille etuoikeutetuille saataville ja erityisesti valtion ja sosiaaliturvajärjestelmän saatavia parempi etuoikeus.

Yleissopimuksen III osassa on määräykset työntekijöiden saatavien turvaamisesta palkkaturvajärjestelmällä. Artiklan 9 mukaan työsuhteesta johtuvat työntekijöiden saatavat on turvattava palkkaturvajärjestelmällä, kun työnantaja ei voi suorittaa niitä maksukyvyttömyytensä vuoksi.

Jäsenvaltio voi yleissopimuksen 10 artiklan mukaan työmarkkinajärjestöjen kanssa neuvoteltuaan ryhtyä asianmukaisiin toimiin järjestelmän mahdollisten väärinkäytösten estämiseksi.

Yleissopimuksen 11 artiklasta ilmenee, ettei sopimuksessa anneta määräyksiä palkkaturvajärjestelmän hallinnosta, johdosta, toiminnasta tai rahoituksesta. Toimintamuodot ja -tavat voidaan päättää kansallisella lainsäädännöllä tai käytännöllä.

Yleissopimuksen 12 artikla määrittelee ne saatavat, jotka vähintään tulee työntekijöille turvata. Työntekijöiden palkat ja palkallisiin vapaisiin perustuvat saatavat tulee turvata ainakin kahdeksalta viikolta ennen maksukyvyttömyyden alkua tai työsuhteen päättymistä. Kertyneet vuosilomakorvaukset tulee maksaa ainakin puolelta vuodelta ennen maksukyvyttömyyden alkua tai työsuhteen päättymistä. Lisäksi tulee turvata työntekijöille työsuhteen päättymisen yhteydessä maksettavat erokorvaukset.

Yleissopimuksen 13 artiklan mukaan palkkaturvasuorituksen enimmäismäärää voidaan rajoittaa, ei kuitenkaan alle sosiaalisesti hyväksyttävän tason. Enimmäismäärää on tarpeen mukaan tarkistettava sen arvon säilyttämiseksi.

Suositus sisältää yleissopimusta laajemman työnantajan maksukyvyttömyystilannetta koskevan soveltamisalan sekä huomattavasti enemmän saatavia, jotka työntekijöille tulisi työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa turvata. Suosituksen taustamateriaalista ilmenee, että luettelot ovat esimerkinomaisia ja tarkoitus on, että jäsenvaltiot voisivat valita omaan järjestelmäänsä soveltuvat kohdat.

Suosituksen II osa koskee työntekijöiden saatavien turvaamista etuoikeudella. Sen 3. (1) kohdassa luetellaan saatavat, joiden tulee vähintään kuulua etuoikeuden piiriin. Lisäksi kohdassa 3. (2) luetellaan ne saatavat, jotka myös voidaan turvata etuoikeudella.

Suosituksen 5 kohdassa on maininta saatavista, jotka erääntyvät sen jälkeen, kun maksukyvyttömyysmenettelyt on aloitettu. Suosituksen 6 kohta koskee nopeutettua maksumenettelyä.

Suosituksen III osa koskee työntekijöiden saatavien turvaamista palkkaturvajärjestelmällä. Soveltamisalaa koskevassa 7 kohdassa todetaan, että palkkaturvajärjestelmän tulee kattaa työntekijöiden saatavat mahdollisimman laajasti.

Kohta 8 koskee palkkaturvajärjestelmien toimintaperiaatteita. Sen mukaan järjestelmien tulee olla hallinnollisesti, taloudellisesti ja oikeudellisesti työnantajasta riippumattomia. Työnantajien tulee osallistua niiden rahoitukseen, elleivät julkiset viranomaiset huolehdi siitä kokonaan. Työntekijöiden edut tulee turvata riippumatta siitä, onko työnantaja täyttänyt velvoitteensa osallistua järjestelmän rahoitukseen. Palkkaturvan työntekijöille maksamat suoritukset siirtyisivät maksajalle, joka tulisi työntekijöiden sijaan suhteessa työnantajaan. Palkkaturvajärjestelmää varten kerättyjä varoja saa käyttää vain tähän tarkoitukseen.

Palkkaturvan piiriin kuuluvat saatavat luetellaan suosituksen kohdassa 9 yksityiskohtaisesti. Saatavat on jaettu kahteen ryhmään, joista toinen käsittää saatavat, jotka palkkaturvan tulee kattaa ja toinen saatavat, jotka voidaan kattaa palkkaturvalla.

Suosituksen viimeisenä kohtana on ohje velvoitteesta neuvotella työntekijöiden kanssa. Työntekijöille tai heidän edustajilleen on annettava ajoissa tietoa ja heidän kanssaan olisi neuvoteltava työntekijöiden saataviin liittyvistä maksukyvyttömyysmenettelyistä.

Suomessa työntekijöiden saatavat on tähän asti turvattu parhaalla yleisellä etuoikeudella konkursseissa. Etuoikeusjärjestelmä kumottiin 1.1.1993 voimaan tulleella lailla velkojien maksunsaantijärjestyksestä (1578/92). Kahden vuoden siirtymäajan jälkeen yleiset etuoikeudet, myös työsuhteesta johtuvan saatavan etuoikeus poistetaan. Ulosotossa ja konkurssissa velallisen varat jaetaan siten, että pakkotäytäntöönpanosta aiheutuvien kulujen ja panttioikeutta nauttivien saatavien jälkeen muut velkojat saavat yhtäläisen oikeuden maksuun saataviensa suuruuden mukaisessa järjestyksessä.

Palkkaturvajärjestelmästä säädetään palkkaturvalaissa (649/73) ja palkkaturva-asetuksessa (833/73) sekä merimiesten osalta merimiesten palkkaturvalaissa (927/79) ja merimiesten palkkaturva-asetuksessa (137/81). Mainittujen lakien kannalta maksukyvyttömyyden määritelmä ei tuota ongelmia. Niiden mukaan valtio turvaa työntekijäin työsuhteesta johtuvan palkka- ja muun saatavan suorituksen työnantajan konkurssin ja muun maksukyvyttömyyden varalta palkkaturvana. Maksukyvyttömyystilanteet on määritelty niin laajasti, että ne käytännössä kattavat kaikki tilanteet, joissa työnantaja taloudellisten vaikeuksien vuoksi ei pysty palkkoja maksamaan.

Palkkaturvalaki ja merimiesten palkkaturvalaki koskevat yleisesti työsuhteessa olevia työntekijöitä. Julkishallinnon virkamiehet eivät siten luonnollisesti kuulu järjestelmän piiriin. Myöskään valtioon tai kuntaan työsuhteessa oleviin työntekijöihin lakeja ei ole sovellettu. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, ettei valtiota eikä kuntaa voida asettaa konkurssiin. Muodollisena palkkaturvan maksamisen esteenä näille henkilöille on ollut se, että heidän saatavillaan ei ole voinut olla palkkaturvalain 2 §:n 1 momentin edellyttämää etuoikeusasetuksen 4 §:n 1 momentin mukaista palkkasaatavan etuoikeutta työnantajan konkurssissa.

Etuoikeusuudistuksen yhteydessä palkkaturvalakia on tarkistettu siten, että vaatimus saatavan etuoikeudesta työnantajan konkurssissa on poistettu 1.1.1995 lukien. Kun valtion ja kunnan virkamiesten ja valtion- ja kunnallishallinnon työntekijöiden palkkasaatavien suoritus valtion ja kuntien varoista on kuitenkin aina taattu kokonaisuudessaan, niiden maksaminen palkkaturvana ei voi käytännössä tulla kyseeseen. Niinpä tarkoituksena onkin ilmoittaa ILOlle ensimmäisessä sopimuksen soveltamisesta annettavassa raportissa, että Suomi jättää sopimuksen soveltamisen ulkopuolelle valtion ja kuntien palveluksessa olevat henkilöt sopimuksen 4 artiklan 2 ja 3 kohtien mukaisesti.

Palkkaturvalain mukaan maksetaan sellaiset työntekijän työsuhteesta johtuvat saatavat, jotka ovat erääntyneet kolmen kuukauden kuluessa ennen palkkaturvahakemuksen jättämistä. Tämä merkitsee saatavien laajempaa turvaamista kuin yleissopimuksen 12 artikla edellyttää. Ajanjakso, jolta saatavat turvataan on kahdeksaa viikkoa pitempi ja korvattavaksi voivat tulla kaikenlaatuiset työsuhteesta johtuvat saatavat. Vuosilomakorvaukset voidaan maksaa koko lomanmääräytymisvuodelta ja tätä pitemmältäkin ajalta, jos ne erääntyvät säännöksen tarkoittamana aikana. Työnantajan velvollisuutta suorittaa työntekijöille artiklan d-kohdassa tarkoitettua erokorvausta työsuhteen päättyessä ei Suomen työlainsäädännössä ole. Muunlaiset korvaukset tai hyvitykset työsuhteen päättymisestä sen sijaan kuuluvat palkkaturvan piiriin, jos työnantajalla on velvollisuus sellaisia maksaa.

Sopimuksessa palkkaturvajärjestelmästä maksettavien saatavien ajanjakso määritellään lukien työnantajan maksukyvyttömyyden alkamisesta tai työsuhteen päättymisestä. Palkkaturvalain maksuedellytykset on sitä vastoin kytketty saatavien erääntymiseen ja palkkaturvahakemuksen jättämiseen. Palkkaturvalain mukainen ratkaisu on työntekijän kannalta sikäli edullisempi, että palkkaturvaa voidaan maksaa työsuhteen kestäessäkin. Lisäksi sama henkilö voi tehdä useita peräkkäisiä samaa työnantajaa koskevia hakemuksia. Kun palkkaturvalain maksukyvyttömyys -käsitettä ei myöskään ole sidottu konkurssiin tai muuhun muodolliseen menettelyyn, saatavien laskeminen maksukyvyttömyysajan alkamisesta ei sovi meidän järjestelmäämme. Palkkaturvaoikeuden riippuminen hakemuksen jättämisestä sinänsä ei ole sopimuksen vastaista, koska yleissopimus ei lainkaan sääntele palkkaturvamenettelyyn ja palkkaturvan hakemiseen liittyviä kysymyksiä. Palkkaturvalain muuttaminen sopimuksen rakenteiden mukaiseksi ei siten ole tarpeellista, huomioon ottaen, että työntekijän saatavat on turvattu vähintään sopimuksen edellyttämältä ajanjaksolta, kun palkkaturvahakemus tehdään heti työsuhteen päätyttyä.

Lisäksi vuoden 1993 alusta voimaantulleen palkkaturvalain 2 §:n muutoksen (1587/92) mukaan voidaan kuitenkin eräitä korvausluonteisia saatavia hakea kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun niitä koskeva lainvoimainen tuomio tai vakiintunutta työmarkkinakäytäntöä noudattaen tehty sovinto on vahvistettu.

Palkkaturvalaissa ja merimiesten palkkaturvalaissa ei ole erityistä luetteloa turvattavista saatavalajeista, koska palkkaturvana voidaan maksaa kaikki työntekijän työsuhteesta johtuvat saatavat. Eri tyyppisten saatavien nimeämisellä suosituksessa ei ole Suomen kannalta erityistä merkitystä. Kuitenkin luettelon viimeisessä kohdassa suositetaan turvattavaksi kaikki luettelon mukaiset saatavat, jos ne on tuomittu maksettavaksi työntekijöille oikeuden päätöksellä tai sovittelun kautta kolmen maksukyvyttömyyden alkua edeltävän kuukauden ajalta. Kysymys on riitaisten saatavien turvaamisesta silloin, kun niitä koskeva oikeudenkäynti on saatettu päätökseen mainitussa määräajassa. Palkkaturvalait eivät kaikissa tilanteissa turvaa riidanalaisten saatavien suoritusta näin laajasti.

Yleissopimuksen 13 artiklan 1 kohdassa määrätään, että palkkaturvajärjestelmällä turvatut saatavat voidaan rajoittaa säädettyyn määrään, joka ei saa olla sosiaalisesti hyväksyttävän tason alapuolella. Palkkaturvalain 2 §:n 5 momentin mukaan palkkaturvan enimmäismäärästä yhtä työntekijää kohden säädetään asetuksella. Vain harvoin työntekijän saatavat työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa ylittävät asetuksessa säädetyn määrän. Palkkaturvalain enimmäismäärän rajoittaminen on siten toteutettu artiklan edellyttämällä tavalla.

Palkkaturvalakien mukaan valtio turvaa työntekijän saatavat ja järjestelmän toiminnan rahoitus tapahtuu budjettivaroin. Palkkaturvaa maksettaessa työntekijän saatavat siirtyvät valtiolle, joka huolehtii niiden takaisinperinnästä. Työttömyyskassojen keskuskassan kautta työnantajat maksavat valtiolle vuosittain jälkikäteen palkkaturvana maksettujen ja työnantajilta takaisinperityksi saatujen pääomamäärien erotuksen. Järjestelmä vastaa suosituksen mukaisia toimintaperiaatteita.

Palkkaturvalaissa on säännöksiä väärinkäytösten estämiseksi. Lain 2 §:n 4 momentin ja 12 §:n nojalla palkkaturvaviranomaiselle on annettu harkintavaltaa palkkaturvan eväämiseksi, jos on aihetta epäillä väärinkäytöstarkoitusta. Lisäksi lain 2 a §:ssä on nimenomainen säännös palkkaturvan väärinkäyttämiseksi tehtyjen järjestelyjen estämiseksi.

Edellä olevan perusteella yleissopimuksen III osan ratifioinnille on katsottava olevan edellytykset. Sen sijaan Suomi ei voi etuoikeusjärjestelmän muuttumisen vuoksi ratifioida yleissopimuksen II osaa.

Suomen ILO-neuvottelukunta on käsitellyt asian ja puoltaa yleissopimuksen hyväksymistä.

Lausunnonantajat ovat katsoneet, että Suomen nykyinen palkkaturvajärjestelmä täyttää nykyisellään yleissopimuksen III osassa edellytetyn vähimmäistason, joten lainsäädännöllistä estettä sopimuksen ratifioimiselle tältä osin ei ole. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK r.y. on katsonut, että Suomen tulisi ratifioida molemmat osat.

Ehdotuksessa tarkoitettu yleissopimus tulee voimaan sen ratifioivan valtion osalta 12 kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin sopimuksen ratifiointi on rekisteröity Kansainvälisessä työtoimistossa.

Sopimuksen ratifioinut jäsenvaltio voi sanoa ratifioinnin irti 10 vuoden kuluttua siitä päivästä, jolloin sopimus ensiksi on tullut voimaan. Tämän jälkeen sopimus on irtisanottavissa 10-vuotiskausittain.

Kansainvälisen työjärjestön perussäännön 19 artikla edellyttää kunkin järjestön jäsenvaltion saattavan yleiskokouksen hyväksymät yleissopimukset ja suositukset määräajassa yleiskokouksen istunnon päättymisestä toimivaltaisen valtioelimen käsiteltäviksi lainsäädäntö- ja muita toimia varten.

Yleissopimus nro 173 ei sisällä määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa voimassaolevan lainsäädännön kanssa tai jotka edellyttävät lainsäädäntötoimia.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Genevessä pidetyssä 79. Kansainvälisessä työkonferenssissa 23 päivänä kesäkuuta 1992 hyväksytyn Kansainvälisen työjärjestön yleissopimuksen nro 173, joka koskee työntekijöiden saatavien turvaamista työnantajan maksukyvyttömyystapauksessa osat I ja III ja IV ja

että Genevessä pidetyssä 79. Kansainvälisessä työkonferenssissa 23 kesäkuuta 1992 hyväksytty Kansainvälisen työjärjestön suositus nro 180, joka koskee työntekijöiden saatavien turvaamista työnantajan maksukyvyttömyystapauksessa, otettaisiin huomioon tulevassa lainsäädäntötyössä sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista ja mahdollista.

Helsingissä 22 päivänä joulukuuta 1993

Tasavallan Presidentti
MAUNO KOIVISTO

Työministeri
Ilkka Kanerva