Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Siirry esitykseen

Puutteelliset hakuehdot

HE 95/1992
Hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan talousalueen perustamiseen liittyvien sopimusten eräiden määräysten hyväksymisestä

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Euroopan vapaakauppaliiton jäsenvaltioiden (EFTA-valtiot) sekä Euroopan talousyhteisön ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön sekä niiden jäsenvaltioiden välisen sopimuksen Euroopan talousalueesta sekä EFTA-valtioiden sopimuksen valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta ja sopimuksen EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta.

Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen (ETA-sopimus) tarkoituksena on luoda yhtenäinen Euroopan talousalue toteuttamalla neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus eräitä poikkeuksia ja siirtymäaikoja lukuun ottamatta yhtä täydellisesti kuin ne toteutetaan Euroopan yhteisössä yhteisön sisämarkkinaohjelman mukaisesti vuoden 1992 loppuun mennessä. Yhteistyö Euroopan talousalueella toteutetaan ottamalla käyttöön yhteiset säännöt. EFTA-valtiot hyväksyvät ja sisällyttävät kukin omaan oikeusjärjestykseensä Euroopan yhteisön asianomaiset säädökset. ETA-sopimuksen tarkoituksena on lisäksi luoda yhdenvertaiset kilpailun edellytykset sopimuspuolten kesken sekä laajentaa ja syventää sopimuspuolten yhteistyötä neljään vapauteen liittyvillä ja niiden ulkopuolisilla aloilla. Sopimuksessa on lisäksi määräykset sopimuspuolten yhteisestä, uusien EY-säädösten hyväksymiseen liittyvästä päätöksentekojärjestelmästä sekä määräykset sopimuksen toiminnan edellyttämistä toimielimistä.

Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyllä EFTA-valtioiden sopimuksella otetaan käyttöön ETA-sopimuksen täytäntöönpanoon liittyvät EFTA-osapuolta koskevat menettelyt, joilla valvotaan ETA-sopimuksesta aiheutuvien velvoitteiden sekä kilpailua koskevien määräysten noudattamista. Sopimuksella perustetaan erillinen EFTA-valtioiden valvontaviranomainen ja tuomioistuin, jotka ovat itsenäisiä. EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyllä sopimuksella järjestetään EFTA-valtioiden osalta ETA-sopimuksen mukaisen päätöksenteon valmistelu sekä ETA-sopimuksen täytäntöönpanoon liittyvä hallinto ja hallinnointi.

Sopimus Euroopan talousalueesta tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, jos kaikki sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifioimis- ja hyväksymiskirjansa ennen mainittua päivää. Muussa tapauksessa sopimus tulee voimaan viimeistä ilmoitusta seuraavan toisen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Viimeinen määräpäivä ilmoituksen tekemiselle on 30 päivä kesäkuuta 1993. Tämän päivämäärän jälkeen sopimuspuolet kutsuvat koolle diplomaattikonferenssin arvioimaan tilannetta, jos tarvittavia ratifiointi-ilmoituksia ei ole tehty siihen mennessä.

EFTA-valtioiden sopimus valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta sekä sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tulevat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, jos Euroopan talousaluetta koskeva sopimus tulee voimaan mainittuna päivänä ja jos kaikki EFTA-valtiot ovat tallettaneet sopimuksia koskevat ratifioimiskirjat. Jollei Euroopan talousaluetta koskeva sopimus tule voimaan mainittuna päivänä, sopimukset tulevat voimaan päivänä, jona Euroopan talousaluetta koskeva sopimus tulee voimaan, tai päivänä, jona kaikki EFTA-valtiot ovat tallettaneet kaikki sopimuksia koskevat ratifioimiskirjat, sen mukaan kumpi näistä päivistä on myöhempi.

Esitykseen liittyy lakiehdotus Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta, lakiehdotus valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta sekä lakiehdotus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä. Ehdotetut lait tulisivat voimaan asetuksella säädettävänä päivänä. Tarkoituksena on, että lait tulevat voimaan samana päivänä kuin niissä tarkoitetut sopimukset.


YLEISPERUSTELUT

1. Nykyinen tilanne ja asianvalmistelu

Suomi on osallistunut ulkomaankaupan vapauttamispyrkimyksiin sekä Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan niiden mahdollisuuksien rajoissa, joita taloutemme kehitys ja muut kansainväliset suhdejärjestelymme ovat antaneet. Suomelle on pienenä ja ulkomaankaupasta suhteellisesti riippuvaisena maana ollut tärkeätä se, että ulkomaankaupan toimintaedellytykset on voitu luoda mahdollisimman hyviksi. Tämä on edellyttänyt aktiivista osallistumista ja sopeutumista muutosprosesseihin.

Suomi ratkaisi suhteensa sen lähimpien kauppakumppaneiden kesken perustettuun Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) siten, että Suomi tuli EFTAn liitännäisjäseneksi käytännössä täysjäsenen velvoittein (FINEFTA) vuonna 1960. Samaan aikaan tehtiin entisen Neuvostoliiton kanssa kauppasopimus, jossa taattiin Neuvostoliiton tuotteille Suomen markkinoilla sama asema kuin EFTA-valtioiden tuotteille. Suhteemme Euroopan talousyhteisöön (ETY) ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön järjestettiin vapaakauppasopimuksilla vuonna 1973.

Sopimusten perusteella Suomi on voinut käydä näihin järjestöihin kuuluvien maiden kanssa laajaa teollisuustuotteiden vapaakauppaa vuodesta 1984 lähtien, jolloin loput vielä jäljellä olleista tulleista ja määrällisistä rajoituksista poistuivat.

Luxemburgissa huhtikuussa 1984 kokoontuneet EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteisön jäsenvaltioiden ministerit päättivät yhteistyön laajentamisesta sellaisille uusille aloille, joita vapaakauppasopimukset eivät vielä kattaneet. Tässä niin sanotussa Luxemburgin julistuksessa otettiin päämääräksi eurooppalaisen talousalueen luominen. Tavoite oli määritelty melko väljästi, eikä julistuksella ollut samaa oikeudellista sitovuutta kuin kansainvälisellä sopimuksella. Tavoitteiden toteuttamiseksi luotiin toimintamuodot yhteistyön kehittämistä varten, ja yhteistyön tuloksena on tehty eräitä EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteistöjen (EY) välisiä sopimuksia muun muassa kaupan teknisten esteiden ja koulutuksen alalla.

EY:n taholla ja EFTA-valtioissa alkoi kuitenkin esiintyä näkemyksiä, joiden mukaan Luxemburgin prosessiin perustuva yhteistyö ei tuota riittäviä tuloksia. Yhteistyössä siirryttiin seuraavaan vaiheeseen, kun EY:n komission puheenjohtaja Jacques Delors teki tammikuussa 1989 aloitteen kiinteämmän ja kokonaisvaltaisemman yhteistyösuhteen luomisesta EY:n ja EFTA-valtioiden välille. Tämän aloitteen seurauksena alkoi ETA-prosessi.

Suomen hallitus suhtautui myönteisesti aloitteeseen ja oli omista lähtökohdistaan valmis osallistumaan aktiivisesti EFTA-EY-yhteistyön syventämiseen. Maaliskuussa 1989 Oslossa kokoontuneet EFTA-valtioiden pääministerit antoivat selkeän myönteisen vastauksen puheenjohtaja Delorsin aloitteeseen ja asettivat tavoitteeksi tavaroiden, palvelujen, pääoman ja henkilöiden vapaan liikkumisen mahdollisimman täydellisesti toteuttavan dynaamisen ja homogeenisen eurooppalaisen talousalueen luomisen.

Pian Oslon kokouksen jälkeen pidettiin EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden yhteinen ministerikokous Brysselissä. Myös EY:n jäsenvaltiot suhtautuivat myönteisesti puheenjohtaja Delorsin aloitteeseen. Delorsin esittämät ja EFTA-valtioiden pääministerien tukemat keskustelut päätettiin aloittaa mahdollisimman pian.

Edellä selostettujen ministerikokousten päätösten tuloksena käynnistettiin virkamiestason selvitystyö. Tarkoituksena oli selvittää, miltä pohjalta mahdolliset neuvottelut Euroopan talousalueen luomiseksi voitaisiin käydä.

Näitä keskusteluja varten perustettiin johtoryhmä, jossa EFTA-valtioita ja EY:n komissiota edustivat valtiosihteeri- tai osastopäällikkötason virkamiehet. Johtoryhmä perusti viisi työryhmää, jotka käsittelivät tavaroiden, palvelujen ja pääomien sekä henkilöiden vapaata liikkumista, yhteistyötä neljään vapauteen läheisesti liittyvillä aloilla sekä oikeudellisia ja institutionaalisia kysymyksiä.

Valmistelevissa keskusteluissa komissio selosti EY:n omia suunnitelmia ja tavoitteita neljän vapauden toteuttamiseksi. Yhdessä kartoitettiin sitä, miten laajasti EY-säädökset voitaisiin ottaa tulevan ETA-järjestelyn pohjaksi. Samalla tutkittiin, miten ETA-järjestely voitaisiin toteuttaa ja minkälaisia oikeudellisia ja institutionaalisia ratkaisuja sitä varten tarvittaisiin. Selvitystyö saatiin päätökseen 20.10.1989 mennessä.

Brysselissä pidettiin 19.12.1989 EFTA- ja EY-valtioiden yhteinen ministerikokous, jossa päätettiin ETA-neuvottelujen aloittamisesta varhain vuoden 1990 alussa ja siitä, että neuvottelut tulee viedä läpi nopeassa aikataulussa. Erityisesti EFTA-valtioiden tavoite oli, että ETA-järjestely tulisi voimaan vuoden 1993 alusta lähtien eli samaan aikaan EY:n sisämarkkinaohjelman toteutumisen kanssa.

Tammikuussa 1990 korkean tason johtoryhmä aloitti virallisia neuvotteluja edeltävät selvitysluontoiset keskustelut, joiden aikana keskityttiin pohtimaan sitä, mitkä ovat ne oleelliset EY-säädökset, jotka olisi tarkoitus ottaa tulevan sopimuksen pohjaksi, missä asioissa tarvitaan poikkeuksia ja siirtymäjärjestelyjä ja minkälainen päätöksentekojärjestelmä luodaan ETA-järjestelyä varten.

Selvitysluontoiset keskustelut saatiin päätökseen maaliskuun 1990 loppuun mennessä. Johtoryhmä ilmoitti kantanaan, että valmistelevissa keskusteluissa on saatu riittävä pohja sille, että viralliset neuvottelut Euroopan talousalueen luomiseksi voitaisiin aloittaa. EFTAn johtoryhmän kokouksessa 2.4.1990 hyväksyttiin EFTAn neuvottelulähtökohdat. EFTAn ministerit hyväksyivät kokouksessaan 3.4.1990 EY:lle osoitetun viestin, jossa todettiin valmius aloittaa neuvottelut viivytyksettä.

Göteborgissa 14.6.1990 pidetyssä EFTAn ministerikokouksessa EFTAn ministerit ja EY:n komission varapuheenjohtaja vahvistivat yhdessä tavoitteen saattaa ETA-neuvottelut päätökseen siten, että sopimus voisi tulla voimaan 1.1.1993.

EY:n komission saatua EY:n jäsenvaltioilta muodolliset neuvotteluvaltuudet viralliset neuvottelut aloitettiin 20.6.1990 Brysselissä.

Neuvotteluja käytiin samoissa ryhmissä kuin selvitysluontoisten keskustelujen aikana. Neuvotteluja johti korkean tason neuvotteluryhmä. Ryhmä sai viiden sen alaisena toimivan neuvotteluryhmän selvitykset tiedokseen ja ratkaisi sellaiset kysymykset, joita ei neuvotteluryhmissä voitu ratkaista. Neuvotteluryhmät kokoontuivat keskimäärin kerran tai kaksi kuukaudessa.

EY:n komissio edellytti prosessin alusta lähtien, että EFTA vahvistaa sisäisiä rakenteitaan ja päätöksentekomenetelmiään tulevaa yhteistyöjärjestelyä silmälläpitäen. Se edellytti, että EFTA-ryhmä esiintyy keskusteluissa ja myöhemmin neuvotteluissa yhtenäisesti eli että EFTA-valtiot muodostavat sisäisesti yhteisen kannan käsiteltäviin asioihin ennen kuin kanta esitetään komissiolle. Menettelyä noudatettiin koko prosessin ajan, ja EFTAn kannan esitti kulloinkin EFTAn puheenjohtajamaa.

Neuvottelujen kuluessa pidettiin EFTAn ja EY:n jäsenvaltioiden yhteisiä ministerikokouksia. Niissä käsiteltiin sellaisia neuvottelukysymyksiä, joita virkamiestasolla ei pystytty ratkaisemaan.

Ensimmäinen yhteinen ministerikokous virallisten neuvottelujen alettua pidettiin 19.12.1990 Brysselissä. Kokouksessa päästiin yhteisymmärrykseen eräistä keskeisistä kysymyksistä, kuten suojalausekemenettelystä, jonka nojalla EFTA-valtiot saattoivat luopua suurimmasta osasta poikkeusvaatimuksiaan. Kokouksessa sovittiin myös päätösten valmistelusta ja päätöksenteosta sekä ETA:n neuvoston ja ETA:n sekakomitean perustamisesta ja tehtävistä. Osapuolet vahvistivat myös sitoumuksensa ETA-sopimuksen aikaansaamiseksi siten, että se tulisi voimaan vuoden 1993 alusta lukien. Tavoitteeksi asetettiin saada neuvottelut päätökseen ennen kesää 1991.

Seuraava yhteinen ministerikokous pidettiin Brysselissä 13.5.1991. Kokouksessa lähes kaikki institutionaaliset ja oikeudelliset kysymykset saatiin ratkaistua samoin kuin suurin osa sisältökysymyksistä. Jäljelle jäi kolmen vaikeimman kysymyksen ― kalastuksen, kauttakulkuliikenteen ja rahaston ― lisäksi joukko pienempiä neuvottelukysymyksiä.

EFTA- ja EY-valtioiden ministerit kokoontuivat vielä yhteen yhteiseen kokoukseen Luxemburgissa 18.6.1991. Tavoitteena oli, että kaikki jäljellä olevat avoimet kysymykset olisi voitu ratkaista, ja monen kysymyksen kohdalla päästiinkin yhteisymmärrykseen. Koska asioista oli sovittu ilman, että niitä olisi kirjattu, esiintyi kokouksen jälkeen kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä, mistä olisi sovittu.

Salzburgissa pidettiin 24.―25.6.1991 EFTAn ylimääräinen ministerikokous, johon osallistui myös EY:n puheenjohtajavaltion Luxemburgin ministeri sekä komission varapuheenjohtaja. Kokouksessa ei neuvoteltu vaan todettiin osapuolten kannat avoimista kysymyksistä sekä sitoumus saattaa neuvottelut päätökseen heinäkuun 1991 loppuun mennessä.

Neuvottelut jatkuivat tiiviinä koko heinäkuun. Heinäkuun lopulla kokoontunut korkean tason neuvotteluryhmä ei kuitenkaan päässyt yhteisymmärrykseen jäljellä olleista kysymyksistä, joista hankalin oli kalastus.

Elokuun ajan neuvotteluissa oli tauko, ja ne jatkuivat jälleen syyskuun alussa. Neuvottelujen takaraja oli siirtynyt jo useasti, eikä virallista takarajaa enää asetettu. Käytännössä aikaa ei kuitenkaan ollut paljon, sillä sopimuksen voimaansaattamistoimille oli jätettävä riittävästi aikaa. Luxemburgiin EY:n aloitteesta kokoontuneet rinnakkaiset EFTA- ja EY-valtioiden ministerikokoukset 21.10.1991 nähtiinkin viimeisenä mahdollisuutena saada onnistunut lopputulos neuvotteluissa. Luxemburgissa päästiin sopimukseen kaikista vielä avoinna olleista neuvottelukysymyksistä, ja neuvottelut voitiin todeta asiallisesti päättyneiksi.

Sopimustekstin luonnostelua varten perustettu EFTAn ja EY:n yhteinen luonnosteluryhmä oli laatinut sopimusta jo keväästä lähtien. Luxemburgin kokouksen jälkeen sopimuksen viimeistely jatkui.

ETA-sopimuksen marraskuuksi 1991 suunniteltu parafointi siirtyi kun Euroopan yhteisöjen komissio päätti hakea EY:n tuomioistuimelta lausuntoa siitä, onko ETA-sopimus sopusoinnussa Rooman sopimuksen kanssa. Tuomioistuin antoi lausuntonsa 14 päivänä joulukuuta 1991 ja totesi, että eräät sopimuksen kohdat, erityisesti yhteisen ETA-tuomioistuimen perustamista koskevat määräykset, olisivat ristiriidassa Rooman sopimuksen kanssa.

EFTA-valtioiden ja EY:n pääneuvottelijat neuvottelivat tämän jälkeen uudestaan ne sopimuksen kohdat, joita EY:n tuomioistuin piti lausunnossaan Rooman sopimuksen vastaisina. Osapuolet päättivät muun muassa uudesta riitojen ratkaisemista koskevasta järjestelystä minkä mukaan EY:n tuomioistuimen rinnalle perustetaan itsenäinen, EFTA-valtioiden osalta ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa kysymyksissä toimivaltainen EFTAn tuomioistuin. Pääneuvottelijat allekirjoittivat 14 päivänä helmikuuta 1992 yhteisen julistuksen, jossa ETA-sopimusta koskevat neuvottelut todettiin päättyneiksi.

EY:n parlamentin esittämän vaatimuksen johdosta komissio päätti pyytää vielä EY:n tuomioistuimelta lausuntoa sopimuksen uudelleen neuvotelluista kohdista. Tuomioistuimen 10 päivänä huhtikuuta 1992 antama lausunto oli myönteinen ja ETA-sopimuksen englanninkielinen toisinto parafoitiin Brysselissä huhtikuun 14 päivänä 1992.

ETA-sopimus allekirjoitettiin kaikilla ETA-kielillä ministeritasolla Porton kaupungissa Portugalissa 5 päivänä toukokuuta 1992.

Suomessa sekä eduskunta, hallinto että yhteiskunnan eri etupiirit ovat osallistuneet tiiviisti ETA-sopimukseen liittyvään valmisteluun.

Valtioneuvosto antoi eduskunnalle Suomen suhtautumista Länsi-Euroopan integraatiokehitykseen selostavan selonteon 1.11.1988 ja tiedonannon 29.11.1989. Lisäksi annettiin 13.3.1990 kattavampi, ETA-sopimusneuvottelujen asiasisältöä yksityiskohtaisesti selostava selonteko, joka oli eduskunnassa laajan valiokuntakäsittelyn kohteena. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta antoi yksityiskohtaisen mietinnön selonteosta (UaVM 7/1990 vp).

Hallitus antoi myös säännöllisesti eduskunnalle ja erityisesti sen ulkoasiainvaliokunnalle selvityksiä ETA-neuvottelujen etenemisestä.

ETA-neuvotteluja varten asetettiin 26.1.1990 neuvotteluvaltuuskunta, jonka jäsenet edustivat Suomea neuvotteluissa. Neuvottelijoiden tukena toimi laaja valmisteluorganisaatio, joka koostui eri hallinnonalojen sekä etujärjestöjen edustajista.

Vuonna 1987 perustettiin ulkoasiainministeriön alaisuuteen EFTA-EY-seurantatoimikunta, joka on koostunut keskeisten ministeriöiden kansliapäälliköistä sekä Suomen Pankin johtokunnan jäsenestä. Seurantatoimikunta on osallistunut Suomen kannanottojen valmistelemiseen. Sen alaisuudessa on toiminut viime vaiheessa 25 valmistelujaostoa, jotka on perustettu neuvotteluissa käsiteltävien asiakokonaisuuksien jaottelua noudattaen. Valmistelujaostoissa on ollut edustus eri viranomaisista ja elinkeinoelämän etujärjestöistä sekä ammattijärjestöistä. Ne ovat valmistelleet Suomen kannanotot ennen niiden viemistä seurantatoimikunnan vahvistettaviksi.

Tasavallan Presidentti asetti 26.5.1989 neuvottelukunnan valmistelemaan ja käsittelemään Suomen kannanottoja Länsi-Euroopan taloudelliseen yhdentymiskehitykseen liittyvistä kysymyksistä käytävissä neuvotteluissa. Neuvottelukuntaan kuuluu 53 jäsentä ja ne edustavat eri ministeriöitä, yhdentymiskehityksen kannalta keskeisiä keskusvirastoja, elinkeinoelämän etujärjestöjä, työmarkkinajärjestöjä sekä eduskunnassa edustettuna olevia puolueita. Myös Ahvenanmaan maakuntahallituksen edustaja on neuvottelukunnan jäsen.

Puhemiesneuvosto asetti 11.6.1991 eduskunnan sekä ulkoasiain- ja oikeusministeriön edustajista koostuvan toimikunnan selvittämään Euroopan talousalueen luomista koskevien sopimusten ja niihin liittyvän lainsäädännön eduskuntakäsittelyn menettelytapateknisiä ja voimavarakysymyksiä sekä niitä menettelyjä, joilla eduskunnan sisäinen päätöksenteko Euroopan talousalueeseen liittyvissä kysymyksissä järjestetään. Valtioneuvosto asetti 5.3.1992 komitean selvittämään yhdentymisratkaisujen vaikutuksia eduskunnan, tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulkopoliittisiin ja kansainvälisiä asioita koskeviin valtaoikeuksiin ja näihin liittyviin päätöksenteko- ja työnjakojärjestelmiin sekä laatimaan selvitysten perusteella tarvittavat ehdotukset muutoksiksi valtiosääntöön.

2. Sopimusten yhteiskunnallinen merkitys

ETA-sopimuksen vaikutukset ulottuvat koko yhteiskuntaan. Ennennäkemättömän mittavalla ja laaja-alaisella sopimuksella on suora vaikutus Suomen lainsäädäntöön ja sen kehittämiseen sopimuksen kattamilla aloilla. Sopimuksella hyväksytty säännöstö ei kuitenkaan määrittele harjoitettavan yhteiskuntapolitiikan sisältöä. Yrityksille ja yksittäisille ihmisille sopimus luo yhdenvertaiset toimintaedellytykset muiden ETA-valtioiden yritysten ja kansalaisten kanssa. Heidänkin osaltaan varsinainen toiminta jää sopimuksen asettamissa puitteissa omaan harkintaan.

ETA-sopimuksen kautta Suomi tulee kiinteäksi osaksi 19 maata ja liki 400 miljoonaa ihmistä kattavaa sisämarkkina-aluetta, jossa tavarat, palvelut, pääomat ja ihmiset liikkuvat yhteisten sääntöjen pohjalta vapaasti vuoden 1993 alusta lukien. Sillä sovitaan myös laajasta yhteistyöstä monilla aloilla kuten tutkimus- ja kehitystyö, koulutus, ympäristönsuojelu, kuluttajansuojelu, sosiaaliset kysymykset jne. ETA-sopimuksessa on lisäksi sovittu yhteisistä hallinnointi- ja päätöksentekoelimistä, menettelystä uusien päätösten valmistelemiseksi ja tekemiseksi sekä sopimuksen ja sen pohjalta tehtävien päätösten noudattamisen valvonnasta.

Lainsäädännöllisesti Suomi sitoutuu sopimuksen kattamilta osin yhteisiin sääntöihin ja niiden noudattamiseen sekä määrättyihin menettelytapoihin uuden lainsäädännön kehittämisessä. Sopimus ei kuitenkaan sisällä päätöksentekovallan luovuttamista ylikansallisille elimille, vaan viime kädessä lopulliset päätökset pysyvät omissa käsissä.

Sopimuksella ei myöskään luoda mitään yhteistä politiikkaa. ETA-sopimus ei merkitse yhteistä maatalouspolitiikkaa, ei yhteistä kauppapolitiikkaa, ei yhteistä talous- ja valuuttapolitiikkaa, ei yhteistä verotuspolitiikkaa, ei yhteistä sosiaalipolitiikkaa, ei yhteistä aluepolitiikkaa, ei yhteistä kulttuuripolitiikkaa eikä mitään muutakaan yhteistä politiikkaa. Sopimuspuolet voivat vapaasti harjoittaa haluamaansa toimintaa, kunhan sillä ei rikota ETA-sopimuksen määräyksiä. Yhteisten raamien sisällä kukin sopimuspuoli voi harkita minkälaisella politiikalla omat edut tulevat parhaiten hoidetuksi. Oman politiikan vaikutukset ulottunevatkin pitemmälle kuin mihin sopimus sinänsä osapuolia velvoittaa.

Ulkopolitiikka on kokonaan ETA-sopimuksen ulkopuolella. Erillisellä julistuksella sopimusmaat ilmoittavat kyllä valmiutensa kehittää vuoropuhelua myös ulkopoliittisista kysymyksistä. Pohjoismaiden välistä yhteistyötä voidaan ylläpitää ja kehittää, kunhan vain siitä ei synny ristiriitaa ETA-sopimuksen noudattamisen kannalta. Ahvenanmaan erityisasema on ETA-sopimuksessa myös turvattu.

ETA-sopimuksen hyväksyminen edellyttää Suomen lainsäädännön muuttamista sopusointuiseksi sopimuksen määräysten kanssa. Vaikka Suomen oman lainsäädännön kehittämisessä onkin kaiken aikaa kiinnitetty huomiota myös kansainväliseen kehitykseen, merkitsee ETA-sopimus sitoutumista mittavaan lainsäädäntöuudistukseen. Yksityiskohtaisesti muutostarpeita on selvitetty nyt esillä olevan esityksen eri kohdissa. Eduskunnan käsiteltäväksi on tulossa noin 250:n lain muuttamista koskevaa erillistä esitystä, jotka tulisi pääsäännön mukaan saada hyväksytyksi vuoden 1992 loppuun mennessä.

ETA-sopimus tulee ottaa huomioon myös muutettaessa maan sisäistä lainsäädäntöä sopimuksen piiriin kuuluvilla aloilla. Lainmuutoksille ei sinänsä ole estettä, kunhan vain ETA:n sekakomiteassa voidaan todeta, etteivät muutokset haittaa sopimuksen hyvää toimimista.

ETA-sopimussäännöstöön ETA:n sekakomitean päätöksellä tehtävät lisäykset ja muutokset rinnastuvat kansainvälisiin sopimuksiin, myös sellaiset, jotka asiasisältönsä puolesta muuten kuuluisivat Suomessa normaalin lainsäädännön piiriin. Voimaansaattamislakiesityksessä on tarkemmin selvitetty tästä johtuvia seurauksia valtioelinten toimivaltajakoon.

ETA-sopimuksen keskeisenä tavoitteena on tavaroiden, palvelujen, pääomien ja henkilöiden liikkumista koskevien esteiden poistamisella parantaa taloudellista tehokkuutta ja sitä kautta kohentaa taloudellisen kasvun edellytyksiä ja työllisyyttä. ETA-sopimuksen kansantaloudellisia vaikutuksia on selvitetty esityksen kohdassa 3.1. Sopimuksesta saatavien mahdollisuuksien hyväksikäyttö ja niistä johtuviin haasteisiin sopeutuminen riippuu ensisijaisesti maassa harjoitettavasta talous- ja muusta yhteiskuntapolitiikasta.

ETA-sopimuksen yksi keskeinen periaate on kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän poistaminen koko talousalueelta. Suomalaisille yrityksille tämä merkitsee toimintaedellytysten paranemista muissa ETA-valtioissa, vastaavasti myös muiden ETA-valtioiden yritysten toimintaedellytysten paranemista Suomessa. Hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoiden vapautumisen myötä kilpailu kiristyy, minkä tulisi heijastua kuluttajien eduksi hintatasoa alentavasti. Suomessa suojatuilla sektoreilla toimiville yrityksille kiristyvä kilpailu merkitsee sopeutumisongelmia, mikä voi ainakin aluksi vaikuttaa heikentävästi myös työllisyyteen. Yhteisten kilpailusääntöjen noudattamista valvovat EY:n komissio ja EFTAn valvontaviranomainen. Yhteisistä säännöistä ei voida poiketa ilman sopimusrikkomuksista johtuvia seuraamuksia.

Itsenäisten ammatinharjoittajien ja työntekijöiden liikkumista koskevien esteiden poistamisen ja liikkumisen edellytyksiä parantavien tutkintojen vastavuoroisen tunnustamisen ja sosiaaliturvan yhteensovittamisen seurauksena voitaneen odottaa ihmisten liikkumisen ETA-valtiosta toiseen lisääntyvän. On vaikea määrällisesti arvioida, missä määrin ja mihin suuntaan liikkumista tulee tapahtumaan. Suomessa eri tahojen tekemien yleisarviointien ja EY:n sisäisten kokemusten valossa mitään yhteiskunnallisesti merkittävää muuttoliikettä ei ETA-sopimuksen seurauksena ole odotettavissa.

Henkilöiden liikkumiseen vaikuttaa yleisten toimintaedellytysten, joihin kuuluu oikeus hakea työtä koko talousalueella, lisäksi keskeisesti myös työpaikkojen tarjonta. Oleskeluluvan ETA-valtioiden kansalaiset saavat Suomessa kun työsuhde on syntynyt. Silloin he tulevat myös Suomen sosiaaliturvan piiriin. Sama koskee suomalaisia työnhakijoita muissa ETA-valtioissa. Sosiaaliturvan tasoon tai luonteeseen ETA-sopimus ei edellytä muutoksia. Se on kunkin maan itsensä päätettävissä. Sosiaaliturvan soveltamisessa ei kuitenkaan sallita syrjin-tää. Sosiaaliturvan koordinointijärjestelmässä on sovittu mitä etuuksia ja miten viedään maasta toiseen. ETA-sopimus ei myöskään merkitse passiunionia, vaikka rajatarkastusten yksinkertaistamisesta aiotaankin ryhtyä keskustelemaan sopimuspuolten kesken.

ETA-neuvottelujen alkaessa ja niiden aikana Suomessa on kiinnitetty sosiaaliturvan ohella erityistä huomiota omistusoikeuteen. Omistusoikeuden osalta sopimukseen sisältyy Suomelle kiinteää omaisuutta ja yritysostoja koskeva kolmen vuoden siirtymäkausi. Yksityisten henkilöiden vapaa-ajan asuntojen kuten kesämökkien omistusoikeuden edellytyksenä on asuminen Suomessa Tanskassa voimassa olevan mallin mukaisesti. Sopimukseen sisältyy myös suojalauseke, jonka perusteella vakavien taloudellisten, yhteiskunnallisten tai ympäristöön liittyvien syiden vuoksi sopimukseen sisältyviä oikeuksia, myös omaisuuden hankintaan liittyviä oikeuksia, on mahdollista rajoittaa.

Neljän vapauden lisäksi ETA-sopimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset heijastuvat myös muilla aloilla harjoitettavan yhteistyön kautta. Täysi osallistumisoikeus EY:n tutkimus- ja koulutusohjelmiin tarjoaa suomalaisille tutkimuslaitoksille, korkeakouluille ja yrityksille uudelle tasolle nousevaa yhteistyömahdollisuutta. Sen hyväksikäyttö edellyttää myös kotimaassa uudenlaista panostusta. Sama koskee kaikkia muitakin yhteistyöaloja. Kuluttajansuojelun, ympäristönsuojelun ja sosiaalisten kysymysten osalta neljään vapauteen suoraan liittyvät määräykset eivät laske Suomen normitasoa. Eräiltä osin määräyksiä Suomessa joudutaan kiristämään. Joidenkin yksittäisten kysymysten osalta on sovittu erityisratkaisuista. Yhteisen normitason kehittämisessä ja muussa yhteistyössä vaikutusmahdollisuudet paranevat. Korkea normitaso ja ympäristön osalta kestävän kehityksen periaate sisältyvät sopimuksessa johdannon tavoitteenasetteluun. Mikään ei myöskään estä Suomea ottamasta käyttöön sopimuksessa sovittua normitasoa tiukempiakin määräyksiä, kunhan ne vain eivät ole ristiriidassa muiden sopimusvelvoitteiden kanssa.

ETA-sopimuksen tarjoamien mahdollisuuksien hyväksikäyttö ja sen tuomien ongelmien ratkaiseminen on suuri yhteiskunnallinen haaste niin hallinnolle, yrityksille kuin yksityisille kansalaisillekin. Hallinnointiin, päätöksentekoon ja muuhun toimintaan osallistuminen edellyttää asiasisällön ja menettelytapojen tuntemuksen lisäksi entistä laajemmilta piireiltä aktiivisuutta ja entistä parempaa kieli- ja neuvottelutaitoa. Yritysten, ammatinharjoittajien ja työntekijöiden kannalta ei ETA-sopimuksen jälkeen voida enää puhua Suomen kotimarkkinoista, koska samat säännöt koskevat koko talousaluetta. Varautumisen uusiin haasteisiin ja valmiuksien parantamisen uusien mahdollisuuksien hyväksikäyttämiseen tulisikin olla mahdollisimman laajaa.

3. ETA-sopimuksen taloudelliset vaikutukset

3.1. ETA-sopimuksen vaikutuksista kansantalouteen ja talouspolitiikkaan

3.1.1. Yleisarvio

Suomen talouden rakenne on pääpiirteiltään varsin samankaltainen EY:n taloudellisen rakenteen kanssa. Palvelujen osuus bruttokansantuotteesta on kummassakin noin 2/3. Investointiasteemme on ollut korkeampi kuin EY:ssä; yksityisen kulutuksen osuus puolestaan matalampi. Julkisen kulutuksen osuus on kummassakin lähes viidennes. Sosiaalisten tulonsiirtojen osuus bruttokansantuotteesta on EY:ssä noin viidennes, mutta Suomessa noin kymmenen prosenttia 1.12.1991. Kokonaisveroaste, jossa muun muassa työnantajan pakolliset eläkevakuutusmaksut ovat mukana, on Suomessa jonkin verran korkeampi kuin EY:n jäsenvaltioissa keskimäärin. Viennin osuus on meillä laskenut viime vuosina alle EY:ssä vallitsevan tason. Tehdasteollisuuden osuus on meillä noin viidennes ja EY:ssä vajaa neljännes. Teollisuuden rakenne on meillä yksipuolisempi kuin EY:ssä.

Euroopan talousalueen luomisen keskeinen tavoite on vähentää tavaroiden, palvelusten, pääomien ja työvoiman liikkumisen esteitä alueeseen kuuluvien maiden välillä. Päämääränä on turvata kaikille yrityksille, elinkeinonharjoittajille sekä työvoimalle mahdollisimman vapaa ja tasavertainen pääsy hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinoille koko talousalueella. Markkinoiden toimivuuden koheneminen ja kilpailun kiristyminen lisäävät talouksien tehokkuutta ja vahvistavat pitkän aikavälin taloudellisen kasvun perustaa.

Rajamuodollisuuksien ja -esteiden vähentäminen alentaa ulkomaankaupan kustannuksia yrityksissä ja julkisella sektorilla. Esteiden madaltuminen ja kustannusten pieneneminen luovat edellytyksiä talousalueen sisäisen kaupan vilkastumiselle ja kilpailulle.

Tavaroiden ja palvelusten sekä työvoiman ja pääomien mahdollisuus liikkua nykyistä vapaammin tehostaa kilpailua ja kaventaa siten kuluttajaa hyödyntävällä tavalla kustannusten ja hintojen välisiä marginaaleja niin tuotannossa kuin jakelussakin. Kilpailun lisääntyminen tähän saakka kansallisesti suhteellisen suojatuilla aloilla pakottaa nostamaan tuottavuutta, kun kustannusten vyöryttäminen hintoihin vaikeutuu.

Laajan yhtenäisen markkina-alueen synty edistää suurtuotannon etujen hyödyntämistä ja sallii suhteellisiin etuihin perustuvan kansainvälisen erikoistumisen syventämisen. Tuottavuus kohoaa ja yksikkökustannukset alenevat.

Euroopan talousalueeseen liittyminen turvaa Suomen vientiteollisuudelle tasavertaiset toimintapuitteet päämarkkina-alueellamme, mikä on välttämätön edellytys Suomen kaltaisen pienen talouden kehitykselle.

Laajat markkinat edistävät lisäksi tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehittämistä ja siten pidemmällä aikavälillä taloudellista kasvua. Euroopan talousalueella tiivistyvä yhteistyö tutkimuksessa ja tuotekehityksessä voimistaa yhdentymisen taloudellista kasvua tukevia vaikutuksia.

On perusteltua arvioida, että Euroopan talousalueen luomisen taloudelliset vaikutukset ovat myönteisiä alueen kaikissa maissa. Menneisyydestä saadut kokemukset tukevat tätä arviota. Vaikutusten suuruudesta ei voida tehdä täsmällisiä laskelmia, mutta muun muassa EY:n piirissä tehdyt arviot osoittavat, että alueen kansantuote on keskipitkällä aikavälillä huomattavasti suurempi kuin ilman yhdentymistä. Kilpailun tehostuessa tuottavuus kohoaa ja kuluttajahintojen nousu hidastuu samalla kun myös työllisyys kohentuu pitkällä aikavälillä. Markkinoiden toimivuuden parantuminen kohentaa alueen kilpailukykyä alueen ulkopuolisiin maihin nähden ja lisää näin osaltaan talouskasvua Euroopan talousalueella.

Missä määrin yksittäiset valtiot hyötyvät yhdentymisestä, riippuu paljolti paitsi harjoitettavasta talouspolitiikasta myös yritysten ja työmarkkinoiden sopeutumisesta uuteen toimintaympäristöön. Markkinavoimien merkitys eri maiden talouksien tasapainottajana korostuu yhdentymisen olosuhteissa. Laajamittainen julkinen tuki tai muunlaiset kilpailuoloja vääristävät talouspoliittiset toimet ovat pitkälti poissuljettuja vaihtoehtoja, koska ne syrjisivät talousalueeseen kuuluvien toisten maiden yrityksiä ja vääristäisivät siten kilpailuolosuhteita.

Lyhyellä aikavälillä integraation vaikutukset ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Varautuminen yhdentyviin markkinoihin lisää investointeja ja nopeuttaa talouksien rakennesopeutusta. Rajaesteiden väheneminen ja kilpailun lisääntyminen vähentävät toisaalta työpaikkoja sopeutumiskautena aiemmin suojatuilla kotimarkkinoilla. On epävarmaa syntyykö uusia työpaikkoja sitä mukaa kuin vanhoja poistuu ja siirtyvätkö työvoima ja pääomat riittävän joustavasti uusille aloille ja alueille. On odotettavissa, että yhdentymisen alkuvaiheessa työttömyys lisääntyy paikallisesti ja maissa, joiden sopeutumiskyky on heikko.

On perusteltua olettaa, että yhdentymisen vaikutukset ovat Suomessa samansuuntaisia kuin muissa talousalueen maissa. Osallistuminen lisää kansallisten talouksien tehokkuutta ja kokonaistuotantoa sekä mahdollistaa näin elintason kohottamisen. Tämän edellytyksenä on se, että tuotantovoimat kohdentuvat myös Suomessa uudelleen ja että kilpailu nyt vielä monilla tavoin suojassa toimivilla sektoreilla lisääntyy huomattavasti, vaikka näille aloille ei markkinoiden pienuuden ja syrjäisyyden vuoksi tulisikaan ulkomaisia kilpailijoita.

Euroopan taloudellisen yhdentymisen ulkopuolelle jättäytyminen heikentäisi taloutemme kilpailukykyä. Kaupanesteet säilyisivät ennallaan tai saattaisivat pidemmällä aikavälillä lisääntyä. Yhdentymisen tuottavuutta kohottavat vaikutukset jäisivät toteutumatta ja tehoton toiminta suojatulla sektorilla voisi jatkua. Vientiteollisuus joutuisi käyttämään kalliimpia tuotantopanoksia kuin kilpailijamaiden yritykset. Suomalaisilla yrityksillä ei olisi myöskään yhtä hyviä mahdollisuuksia kuin kilpailijamaiden yrityksillä osallistua eurooppalaiseen tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan. Turvatakseen toimintaedellytyksensä monien suomalaisyritysten olisi siirrettävä toimintojaan yhä enemmän ulkomaille.

3.1.2. Ulkomaankauppa

Euroopan yhdentymisen vaikutukset välittyvät ulkomaankauppaan eri tavoin. Tärkeimmät näistä kauppavirtoihin vaikuttavista tekijöistä ovat yleinen kysynnän kasvun voimistuminen Euroopassa sekä yhdentymiskehitykseen osallistuvien maiden välisen kaupanesteiden väheneminen. Välillisiä vaikutuksia, jotka suuntaavat kaupan kehitystä pitemmällä aikavälillä ja lisäksi vaikuttavat tuotannon ja kaupan rakenteeseen, ovat muun muassa suorien sijoitusten kautta toteutuvat muutokset tuotantokapasiteetin sijainnissa Euroopan talousalueella sekä hinta- ja kustannusrakenteiden muutosten kautta toteutuvat kilpailukykyvaikutukset.

EY:n sisämarkkinaohjelman toteutumisen arvioidaan voimistavan merkittävästi taloudellista kasvua yhteisön alueella. Kasvava kysyntä eri jäsenmaissa lisää myös varsinaisen yhteisöalueen ulkopuolelta tapahtuvaa tuontia ja kasvattaa siten myös maailmankauppaa. Tämä vaikutus riippuu osittain EY:n harjoittaman kauppapolitiikan luonteesta. Mitä liberaalimpaa yhteisön yhteinen kauppapolitiikka on, sitä enemmän ulkopuoliset valtiot saavat hyötyä.

Edelleen, sisämarkkinaohjelma merkitsee siihen osallistuvien maiden välisten kaupanesteiden poistumista, esimerkiksi teknisten määräysten yhdenmukaistumista ja julkisten hankintojen vapauttamista, ja siten kauppavaihdon vilkastumista yhteisöalueen sisällä. Kaupan lisääntyminen yhteisömaiden välillä perustuu osittain siihen, että tuonti kolmansista maista syrjäytyy. ETA-ratkaisun keskeisiä vaikutuksia on se, että sen avulla tämä syrjäytetyksi tulemisen uhka kyetään Suomen teollisuuden osalta pääosin välttämään. Sopimuksen tuloksena merkittävä osa niistä kaupanesteistä, joilla vielä on ollut merkitystä suomalaiselle teollisuudelle kaupassa EY:n jäsenvaltioiden kanssa, poistuu. Myös palvelujen kaupan esteitä puretaan.

Samalla väistyvät myös monet tuotannontekijäliikkeiden rajoitukset, jotka ovat vaikeuttaneet suomalaisten yritysten sopeutumista eurooppalaiseen työnjakoon. Kolmas, pitemmällä aikavälillä ulkomaankaupan määräytymiseen vaikuttava seikka ovat suorat sijoitukset, jotka tulevat entistä enemmän korvaamaan kauppavirtoja. Tähän vaikuttaa myös se, että olosuhteet eivät muutu vain varsinaisen valmistustoiminnan kohdalla. Myös monet muut yritystoiminnan kannalta keskeiset, merkittäviä kustannuksia aiheuttavat toiminnot kuten varastointi ja kuljetukset joudutaan arvioimaan uudelleen.

Sisämarkkinaohjelma pyrkii ratkaisemaan EY:n jäsenvaltioiden osalta tuotannon tehokkuuden ― suurtuotannon etujen ― ja vapaan kilpailun välistä ristiriitaa ja siten vastaamaan Yhdysvaltojen ja Japanin haasteeseen erityisesti kallista huipputekniikkaa ja tutkimuspanostusta vaativilla aloilla. Yhdentyneiltä eurooppalaisilta markkinoilta voidaan löytää tilaa riittävälle määrälle kyllin suuria ja tehokkaita tuotantoyksiköitä siten, että kilpailuolosuhteet eivät markkinoilla vaarannu. Tämä avaa mahdollisuuden edelleen kohottaa tuottavuutta. Samalla entistä paremmin toimiva kilpailu takaa tuotantopanosten edullisemman saatavuuden. Erityisesti pienen kansantalouden kannalta ulkomaankaupan laajenemisen ja yhdentymisen kautta saavutettavissa olevilla tehokkuuseduilla on ratkaiseva merkitys kilpailukyvyn kohentamisessa.

Kilpailukyvyn määräytyminen muuttuu, kun hyödyke- ja tuotannontekijämarkkinat avautuvat. Voimistuva kilpailu ja suurtuotannon etujen hyväksikäytön helpottuminen nopeuttavat tuottavuuden kasvua, mikä mahdollistaa kansantalouden kilpailukyvyn sopeutumisen entistä avoimempiin markkinoihin. Suomen lähtötasoltaan korkea hinta- ja kustannustaso aiheuttaa sen, että muutokset meillä voivat olla suhteellisen voimakkaita. Toisaalta voidaan arvioida, että mitä enemmän sopeutumistarvetta kansantaloudella on, sitä enemmän voidaan integraatiosta pitemmän ajan kuluessa saada hyötyä. On ilmeistä, että tämä merkitsee tuotannon ja viennin rakennemuutosten jatkumista 1990-luvulla.

Tuotannon ja ulkomaankaupan rakenteeseen yhdentymisellä näyttäisi olevan kahdenlaisia vaikutuksia. Aloilla, joissa tuotannontekijäpanostus ja raaka-aineperusta ovat merkittäviä tekijöitä, integraatio korostaa asianomaisen valtion ja toimialan suhteellista etua. Tämän mukaisesti Euroopan talousalueen sisäinen työnjako syvenisi siten, että voimakkaat ja kilpailukykyiset tuottajat entisestäänkin vahvistaisivat asemiaan ja että kauppavirrat eri toimialojen välillä lisääntyisivät. Suomelle tämä kehitys merkitsisi ennen kaikkea metsäteollisuuden aseman korostumista. Muutokset tässä suhteessa olisivat tuskin kovin voimakkaita, sillä jäljellä olevien kaupanesteiden poistuminen ei sanottavasti vaikuta metsäteollisuuden kilpailuasemaan, jossa potentiaaliset suurtuotannon edut on suureksi osaksi jo hyödynnetty. Itse asiassa voidaan arvioida, että muun muassa metsäteollisuuden raaka-ainekäytössä tapahtumassa olevien muutosten vuoksi Suomen suhteellinen etu metsäteollisuustuotteiden tuottajana on osin heikentymässä.

Muille runsasta pääoma- ja tutkimuspanostusta vaativille toimialoille kiristyvässä kilpailussa selviytyminen näyttäisi merkitsevän ratkaisuja, jotka edellyttävät entistä laajempaa, yli rajojen ulottuvaa yritysten välistä yhteistyötä. Yhdentymiseen liittyvä pääomamarkkinoiden vapauttaminen näyttäisi antavan tällaiseen yhteistoimintaan uusia mahdollisuuksia. Tämänsuuntaisen kehityksen ei sinänsä tarvitse merkitä työpaikkojen menetyksiä, sillä näillä aloilla Suomen kustannuskilpailukyky on voinut nopean tuottavuuden nousun vuoksi säilyä suhteellisen hyvänä.

Vielä viime vuosikymmenen alussa Suomen teollisuudella oli suhteellinen etu Euroopan maiden vertailussa työvaltaisilla aloilla. Nyt suhteellinen etumme näyttää olevan aloilla, joilla koulutetun työvoiman käytöllä on keskeinen merkitys. Työvaltaisilla aloilla selviytyminen yhdentymisen johdosta lisääntyvästä kilpailusta edellyttänee merkittävää kustannusten alenemista tai toiminnan suuntaamista uudelleen.

Toinen kehityslinja koskee toimialoja, joissa tuotannontekijäpanostuksella on vähemmän ratkaiseva merkitys. Näihin kuuluvat muun muassa monet Suomen kannalta tärkeät koneenrakennusteollisuuden alat. Näillä aloilla yhdentyminen tapahtuu pikemminkin toimialojen sisällä, tehokkuusetujen hyväksikäytön ja erikoistumisen kautta siten, että alan sisäinen kauppa lisääntyy. Viime vuosikymmenen aikana toteutunut teollisuuden voimakas tuottavuuden kasvu ja siihen perustunut vientimenestys koski paljolti aloja, joilla mahdollisuudet saada tehokkuusetuja muun muassa uutta teknologiaa hyödyntämällä ovat suuret.

Tällä niin sanotulla ristikkäiskaupalla, joka on kaikkein nopeimmin kasvava maailmankaupan osa ja joka olennaisesti liittyy talouksien yhdentymiseen, on kuitenkin toistaiseksi ollut Suomen ja EY:n jäsenvaltioiden välisessä kaupassa suhteellisen vähäinen merkitys. Kaupan ja tuotannontekijäliikkeiden esteiden poistuessa näyttäisi näiden seikkojen merkitys kuitenkin korostuvan. Samalla sekä viennin että tuonnin kansantuoteosuudet ilmeisesti kasvavat.

3.1.3. Tuotannontekijävirrat

Tavarakauppa on jo pitkälti vapaata. Sen sijaan tuotannontekijöiden liikkeiden vapauttaminen merkitsee olennaista muutosta nykytilanteeseen verrattuna. ETA-sopimus vähentää kaupanesteiden vaikutusta suoriin sijoituksiin. Tarve kiertää kaupanesteitä suorien sijoitusten avulla käy tarpeettomaksi. Suorien sijoitusten määrä ja suuntautuminen riippuu entistä selvemmin siitä, millaiseksi yritykset näkevät strategiset vaihtoehtonsa.

On mahdollista, että suorien sijoitusten kasvu Suomesta ulkomaille hidastuu. Jos kustannuserot Suomen ja EY:n jäsenvaltioiden välillä tasaantuvat yhdentymisen vuoksi, paine siirtää tuotantoa ulkomaille korkean kotimaisen kustannustason vuoksi vähenee. Toimintojen kansainvälistyminen yhdentymisen seurauksena luo toisaalta ainakin jossain määrin tarvetta laajentaa ja uudelleensijoittaa toimintoja, mikä voi lisätä suoria sijoituksia. Suomen markkinoiden avautuminen puolestaan lisännee ulkomaisten yritysten sijoituksia Suomeen.

Kilpailun lisääntyminen ja toisiin maihin sijoittautumisen helpottuminen johtanevat siihen, että yritykset voivat entistä vapaammin sijoittua parhaaksi katsomalleen alueelle. Sijaintiin vaikuttavina tekijöinä tullevat korostumaan kustannustason lisäksi muun muassa talouden toiminta, koulutustaso, työmarkkinaolosuhteet sekä muut yritysten toimintaedellytyksiin vaikuttavat tekijät.

Työvoiman liikkuvuutta rajoittavien esteiden väheneminen lisännee työvoiman siirtymistä korkean elintason maihin, mikä pienentäisi eri maiden välillä vallitsevia työllisyys- ja palkkaeroja. Vaikutukset ilmenisivät todennäköisesti hyvin hitaasti. Työvoiman liikkuvuutta rajoittavat edelleen monet säädökset ja kulttuurien erot.

Työvoiman liikkuvuusmahdollisuuksien kohentuminen ja suomalaisten yritysten kansainvälistyminen lisännevät suomalaisen korkeasti koulutetun työvoiman halukkuutta siirtyä EY:n alueelle, koska koulutettujen suhteelliset palkat ovat suurempien palkkaerojen ja keveämmän verotuksen vuoksi EY:n jäsenvaltioissa korkeampia kuin Suomessa samalla kun elinkustannukset ovat matalampia kuin Suomessa.

Suomen nimellisesti korkea palkkataso ja pienet tuloerot voivat houkutella jossain määrin vähän koulutettua työvoimaa EY:n matalapalkkamaista Suomeen. Maantieteellinen sijaintimme ja ilmastomme, kieli- ja kulttuurierot sekä elinkustannusten korkeus hillinnevät kuitenkin tehokkaasti muuttohalukkuutta EY:n jäsenvaltioista Suomeen.

3.1.4. Talouspolitiikan kehykset

Taloudellisen yhdentymisen tiivistyminen syventää valtion osallistumista kansainväliseen työnjakoon. Talouden kehitys riippuu tällöin aiempaa selkeämmin sen kauppakumppaneiden talouskehityksestä sekä valtion vientimenestyksestä, siis kilpailukyvystä. Myös suhdannevaihtelut välittyvät tällöin entistä nopeammin valtiosta toiseen.

Kunkin valtion oma talouspoliittinen liikkumavara samalla pienenee ja talouspolitiikan hoidolle asetettavat vaatimukset kasvavat. Talouden tasapainoinen kehitys ja tehokkuus nousevat yhä tärkeämmiksi; tasapainoinen kehitys vähentää inflaatiovaaraa ja tehokkuus pitää kustannustason kurissa. Yhdentymisen syveneminen lisää sekä talouden ulkoista riippuvuutta että talouspolitiikalle tästä koituvia rajoituksia.

ETA-sopimuksen voimaantulo ei sinänsä muodollisesti vaikuta mahdollisuuksiimme harjoittaa itsenäistä talouspolitiikkaa. Vaikka EY:n talous- ja rahaliittosuunnitelmat asteittain toteutuvat ja sisältävät myös julkisen sektorin budjettipolitiikan ja budjettien rahoitusta koskevia rajoituksia, ei näillä rajoituksilla sellaisinaan ole vaikutusta ulkopuolisiin maihin. Kotimaisen kysynnän ja siten muun muassa työllisyyden kehitykseen voidaan edelleenkin pyrkiä vaikuttamaan perinteisin suhdannetasaustoimin kuten säätelemällä julkisia menoja tai verotuksen tasoa, sillä ETA-sopimuksessa ei ole määräyksiä, jotka estäisivät tällaiset toimet. Liioin raha- tai tulopolitiikkaan ei sopimuksella ole suoranaisia vaikutuksia.

Selvää on, että neljän vapauden toteutuminen merkitsee kiinteiden valuuttakurssien vallitessa varsin tiukkoja rajoituksia Suomen finanssipolitiikalle. Elvytykseen pyrkivällä finanssipolitiikalla ei välttämättä saavuteta tavoiteltuja tuloksia tuotannon ja työllisyyden suhteen, jos inflaation kiihtyminen johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen, vaihtotasevajeen kasvuun ja korkojen nousuun.

Tuotannontekijöiden sekä hyödykkeiden liikkumisen helpottuminen johtaa siihen, että verotusta koskevia säännöksiä tultaneen eri maissa yhdenmukaistamaan jo markkinavoimien luomien paineiden vuoksi ilman erityisiä yhdenmukaistamista koskevia sopimuksiakin. Paineet samankaltaistumiseen, käytännössä verotuksen kevenemiseen, ovat sitä suuremmat, mitä helpommin verotuksen kohde pystyy liikkumaan keveämpää verotusta soveltavaan valtioon.

Kytkeytymisemme Länsi-Euroopan talouksien yhdentymiseen edellyttää vakaata, kestävällä tasolla olevaa markan arvoa suhteessa Euroopan muihin valuuttoihin. Tämä antaa talouspolitiikalle ja inflaatiokehitykselle selkeän ohjenuoran; harjoitettavalle talouspolitiikalle asetetaan aikaisempaa ahtaammat rajat inflaation suhteen. Aktiivisella korkopolitiikallakaan ei sanottavasti voida vaikuttaa taloudelliseen kehitykseen. Ulkomaisten pääomaliikkeiden vapautuminen on johtanut siihen, että korkotason kehitys riippuu olennaisesti kansainvälisistä korkoliikkeistä sekä valuuttamarkkinoiden kehityksestä.

Tasapainoinen talouskehitys perustuu siten olennaisesti joustaviin markkinoihin sekä kilpailukykynäkökohtiin perustuvaan tulopolitiikkaan. Kilpailijamaita nopeampaan kustannuskehitykseen vievät ratkaisut johtaisivat nopeasti ulkomaankaupan tasapainon heikkenemiseen ja vaatisivat talouspolitiikan kiristämistä.

3.1.5. Verotus

Yleisenä periaatteena ETA-sopimuksessa on se, että kansalaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä on kiellettyä. Suomen verojärjestelmän mukaan verovelvollisuus perustuu täällä asumiseen tai toimimiseen eikä kansalaisuuteen. Täten kansalaisuuden perusteella tapahtuvaa syrjintää ei esiinny Suomen verojärjestelmässä. Poikkeuksena tästä voitaneen kuitenkin pitää ulkomaisilta ajoneuvoilta Suomessa tapahtuvasta maantieliikenteestä eräissä tapauksissa perittäviä veroja, joista Suomi tulee vastavuoroisuuden periaatetta noudattaen luopumaan.

Verotuksen osalta ETA-sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevassa osassa kielletään syrjivä sisäinen verotus ja sisäisten verojen takaisinmaksu. ETA-sopimukseen ei sisälly suoranaisesti välitöntä verotusta koskevia määräyksiä.

3.1.6. ETA-sopimuksen vaikutus alueelliseen kehitykseen

ETA-sopimuksen vaikutuksia alueelliseen kehitykseen on vaikea arvioida täsmällisesti. Vaikutukset ovat pääosin välillisiä ja riippuvat paljolti yleisestä taloudellisesta kehityksestä. Julkisen sektorin sisällä toteutettaviin aluepoliittisiin toimenpiteisiin ETA-sopimus ei vaikuta. Siten esimerkiksi kuntien valtionosuusjärjestelmä kantokykyluokituksineen samoin kuin julkisten infrastruktuuri- ja muiden sellaisten investointien suuntaaminen alueellisin perustein ovat edelleen täysin kansallisesti päätettävissä. Yritystoimintaan liittyvät alueelliset vaikutukset syntyvät lähinnä kansainvälisen ja kotimaisen kilpailuasetelman muuttumisesta.

ETA-sopimus kieltää antamasta sellaista tilapäistäkään tukea yrityksille, joka vääristäisi kilpailuasemaa ETA-markkinoilla.

Sopimus antaa kuitenkin Suomelle mahdollisuuden omaan aluetukipolitiikkaan siellä, missä työttömyys- ja talouskehitys ovat huonot. Tällä tuella voidaan näin vaimentaa kielteisiä kehitysvaikutuksia. Aluepoliittista tukea joudutaan joidenkin tukien osalta muuttamaan, mutta parhaillaan menossa olevassa aluepolitiikan uudistamisessa otetaan huomioon ETA:n valtiotukisääntöjen asettamat rajoitukset.

Elintarviketeollisuus on yksi ala, joka joutuu ETA-sopimuksen aiheuttaman kansainvälistymisen johdosta tervehdyttämään toimintaansa selviytyäkseen uudessa kilpailutilanteessa. Vaikka elintarviketeollisuus on keskittynyt Etelä-Suomeen, ei toimialan lääneittäisessä työvoimaosuudessa ole merkittäviä eroja. Niillä alueilla, joilla teurastus- ja lihanjalostus muodostavat merkittävän osuuden alueen elintarviketeollisuuden henkilökunnasta, voidaan tutkimusten mukaan olettaa saneerauksen kuitenkin olevan voimakkainta.

Matkailu on eräs EY:n nopeimmin kasvavista toimialoista. Matkailun edistämiskeskus on tarkistanut matkailuelinkeinolle kohdistuvaa tukea siten, että tuki ei enää kohdistu yrityksille eikä muutenkaan vinouta kilpailua. Näin ollen nykyinen tuki ei ole ETA-sopimuksen vastainen. Muihin matkailulle myönnettäviin tukiin, kuten läänin kehittämisraha ja Lapin matkailun lomatuki, ei niiden luonteen ja vähäisyyden vuoksi liioin kohdistu muutospaineita.

Muiden alueellisesti vaikuttavien tukimuotojen osalta alueellinen kuljetustuki ei ETA-sopimuksen tultua voimaan olisi nykymuodossaan sallittu tukimuoto. Kuljetustuen loppuminen saattaa vaikuttaa Pohjois- ja Itä-Suomen teollisuuden kilpailukykyyn, etenkin metsäteollisuuden osalta. Alueellisen kuljetustuen uudistaminen on osa aluelainsäädännön uudistamista, jossa kuljetustuen sijasta toimitaan yritysten sijaintituen puitteissa.

Suomen aluekehityksen kannalta merkittävän KERA Oy:n toiminta ja rahoitusmuodot eivät tule muuttumaan ETA-sopimuksen johdosta. KERA Oy:n toimintaa on myös mahdollista sopimuksen estämättä laajentaa koko maan kattavaksi.

EY:n koulutusohjelmien yhtenä tavoitteena on alueellisen tasapainon edistäminen. Rahoitusta myönnetään esimerkiksi hankkeisiin, jotka mahdollistavat syrjäseutujen nuorten osallistumisen henkilövaihtoon. Tällä voidaan katsoa olevan myönteinen vaikutus alueellisen kehityksen kannalta. Tietoverkkoyhteistyöhön osallistuminen ja teknologiansiirron tehostuminen parantavat syrjäisten alueiden kehitysmahdollisuuksia.

Mikäli kirjolohen tuotanto lisääntyy viennin kasvaessa, sillä on merkitystä alueelliseen kehitykseen saaristo- ja rannikkoalueilla.

Teknologiansiirron tehostuminen teknologiayhteistyön kautta vaikuttaa positiivisesti alueelliseen kehitykseen.

Kilpailukykyisimmät yhdyskunnat tulevat menestymään. Aluepoliittisilla toimenpiteillä tuleekin auttaa eri alueiden tuotantorakenteen uudistamista siten, että reaalinen kilpailukyky paranee.

3.2. Esityksen taloudelliset vaikutukset ja budjettivaikutukset

Yleistä

ETA-sopimuksella on huomattavia vaikutuksia valtion tulo- ja menoarvioon. Se aiheuttaa valtiolle välittömiä lisämenoja, toisaalta myös vähentää valtion menoja. Paineet verotuksen alentamiseksi kasvavat, mutta tuotannon kasvuvaikutuksen takia valtion tulot myös lisääntyvät.

Suurimmat välittömät kustannukset aiheutuvat Suomen maksuosuudesta ETA:n rahoitusjärjestelmään (koheesiorahasto) ja Suomen maksuosuudesta EY:n III puiteohjelmaan. ETA-sopimuksen täytäntöönpanon aiheuttamat valmistelu-, seuranta- ja valvontatehtävät edellyttävät henkilöresurssien lisäämistä kotimaan hallinnossa sekä jonkin verran Brysselissä. Matkakustannukset tulevat kasvamaan kansainvälisen yhteydenpidon lisääntyessä. Tutkimus-, koulutus- ja kehittämishankkeet ja niiden vaatimat voimavaratarpeet lisääntyvät. Samoin koko valtionhallinnon ETA-koulutus edellyttää lisämäärärahoja.

Sopimuksesta voidaan olettaa johtuvan myös menojen vähenemistä. Eräät tukimuodot todennäköisesti supistuvat, koska kilpailua vääristävät tukimuodot on poistettava. Julkisten hankintojen vapauttaminen vähentänee valtion määrärahatarpeita lähinnä suurten infrastruktuurihankkeiden osalta. Sopimus pakottaa kilpailusyistä jatkamaan valtion- ja kunnallishallinnon saneeraamista, mikä vähentänee valtion menopaineita.

Näiden budjetin ETA-menojen nettovaikutusta ei toistaiseksi ole mahdollista arvioida.

Sopimuksen vaikutusten arviointia valtion budjetin tulopuolen kehitykseen vaikeuttavat muun muassa seuraavat tekijät.

Sopimukseen ei tule määräyksiä verotuksen yhdenmukaistamisesta. Voitaneen kuitenkin arvioida, että Suomen talouden entistä suurempi integroituminen muuhun Länsi-Eurooppaan lisää paineita luonnollisten henkilöiden tuloverotuksen alentamiseen. Suomessa marginaaliverot ovat kansainvälisesti korkeat ja paineet eläkemaksujen korottamiseen ovat lähivuosina suuret. Yritysten ja muiden yhteisöjen tuloverotuksessa aleneva kansainvälinen suuntaus pakottanee kilpailusyistä jatkamaan verotuksen alentamista myös Suomessa. Tarve saada ulkomaisia investointeja maahan vaikuttaa samansuuntaisesti.

Välillisessä verotuksessa EY:n tavoitteena on kaksiportaisen arvonlisäveron käyttöönotto jäsenmaissa, ja kilpailusyistä myös Suomessa jouduttaneen lähivuosina siirtymään tähän verotuskäytäntöön. Tämä merkitsisi kuitenkin vähintään verotuottojen kasvun hidastumista verrattuna nykyrakenteeseen, kun otetaan huomioon muun muassa seuraavat tekijät. Maataloustuotteiden verottaminen alemman verokannan mukaisesti samoin kuin kaikkien palvelujen ottaminen arvonlisäverotuksen piiriin merkitsisivät usean miljardin tulonmenetyksiä valtiolle. Paineet autoveron ja alkoholin verottamisen alentamiseksi ilmeisesti kasvaisivat. Sen sijaan verovapaan myynnin loppuminen talousalueen sisäisessä matkailussa lisäisi verotuottoja, mutta saattaisi vähentää matkailua.

Edellä esitetyn perusteella näyttäisi kokonaisvaikutuksena olevan budjetin tulojen kasvun hidastuminen verrattuna nykytilanteeseen. Toisaalta tuotannon kasvun odotettavissa oleva nopeutuminen lisää valtion verotuloja, mutta inflaation oletettu hidastuminen puolestaan heikentää veroprogression tulovaikutusta.

Integraation syventämisen ja ETA-sopimuksen solmimisen eräs keskeinen perustelu on ollut sen oletetut suotuisat tuotannon kasvuvaikutukset. Ne aiheutuvat muun muassa tuotannon mittakaavaeduista, kaupan esteiden poistumisesta ja kilpailun lisääntymisestä. ETA-sopimus myös alentanee Suomen yleistä hintatasoa.

Kokonaisuutena ETA-sopimuksen vaikutuksista kuntien talouteen ei ole käytettävissä täsmällisiä arvioita. Koska sopimuksen oletetaan lisäävän koko kansantalouden kasvua ja tulonmuodostusta, olisi vaikutus tällöin myös koko kuntasektorin tasolla positiivinen.

Suurin ETA-sopimuksesta johtuva menoerä muodostuu Suomen maksuosuudesta ETA:n rahoitusjärjestelmään. Maksuosuus, joka suoritetaan ulkoasiainministeriön kautta, on arviolta runsaat 110 miljoonaa markkaa vuodessa viiden vuoden ajan eli vuosina 1993―1997.

EY:n kolmannen puiteohjelman budjetti on 5,7 miljardia ECUa. Vuoden 1990 bruttokansantuoteosuuksien perusteella laskettu komissiolle maksettava kolmannen puiteohjelman osallistumismaksu on Suomen osalta yhteensä noin 360 miljoonaa markkaa, jonka voidaan tämänhetkisten tietojen perusteella arvioida jakautuvan eri vuosille seuraavasti: 1993 100 miljoonaa markkaa, 1994 160 miljoonaa markkaa ja 1995 100 miljoonaa markkaa (maksatusperusteisesti esitettynä).

Rahoja palautuu Suomeen sen mukaan, miten tutkimusohjelmiin osallistutaan. Komissio maksaa pääsäännön mukaan 50 prosenttia hankkeen kokonaiskustannuksista. Loppurahoitus tulee kansallisista lähteistä. Hankkeeseen osallistuva yritys maksaa itse osuutensa loppukustannuksista. Julkista erillisrahoitusta tarvitaan kattamaan tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen osallistumiskustannuksia sekä luomaan valmiuksia yhteistyölle. Kotimaan julkinen erillisrahoitustarve (päätösperusteisesti esitettynä) on noin 230 miljoonaa markkaa, joka jakautuu eri vuosille suunnilleen seuraavasti: 1993 120 miljoonaa markkaa ja 1994 110 miljoonaa markkaa.

Komissio on ehdottanut kolmatta puiteohjelmaa koskevaa 2 miljardin ECUn lisärahoitusta, josta ei ole vielä tehty päätöstä. Jos lisäbudjetti hyväksytään, Suomi joutuu maksamaan noin 200 miljoonaa markkaa lisää komissiolle.

Puiteohjelmamaksut on tarkoitus maksaa keskitetysti ulkoasiainministeriön kautta. Erillisrahoitustarve sen sijaan hoidetaan kunkin hallinnonalan omalta momentilta. Tätä rahoitustarvetta käsitellään ministeriökohtaisesti eri hallinnonalojen menoja koskevassa osuudessa.

Kolmannen puiteohjelman lisäksi eräät hallinnonalat osallistuvat EY:n muihin yhteistyöohjelmiin ja myös näiden ohjelmien rahoitus on tarkoitus järjestää keskitetysti ulkoasiainministeriöstä. Suomen rahoitusosuus osallistumisesta opetusministeriön hallinnonalaan kuuluviin EY:n tietopalveluohjelmiin (IMPACT) on noin 500 000 markkaa. Koulutusohjelmien ja Media-ohjelman rahoitusosuudet ovat yhteensä noin 23,1 miljoonaa markkaa vuonna 1993 ja yli 40 miljoonaa markkaa vuonna 1995. Kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla PK-yritysten osalta EY:n yritysohjelman (1988― 1993) kustannukset ovat Suomen osalta vuonna 1993 osallistumisen laajuuden mukaan noin 4 miljoonaa markkaa. Ympäristöministeriön hallinnonalalla osallistuminen Euroopan ympäristöviraston toimintaan maksaa noin 1 miljoona markkaa vuodessa. Työministeriön hallinnonalalla osallistuminen Dublin-instituutin toimintaan maksaa vuonna 1993 tämän hetken arvion mukaan enintään 1 miljoonaa markkaa. Vaikka osallistumismaksut tässä kappaleessa todettuihin ohjelmiin suoritetaan ulkoasiainministeriön momentilta, asianomaiset hallinnonalat vastaavat ohjelmien toteutuksesta ja hallinnoinnista ja tästä aiheutuvista kustannuksista.

Osallistuminen EY:n komiteoihin vaatii koko tutkimus- ja kehityssektorilla kaiken kaikkiaan vajaat 20 henkilötyövuotta, mistä suurin osa on suoraa lisäystä nykyiseen tilanteeseen verrattuna. Perustettavan sihteeristön tarve on lisäksi 3―5 täysipäiväistä henkilöä.

Erilaiset tutkimusyhteistyöhön liittyvät toiminnot vaativat entistä runsaammin virkamiesten työaikaa myös kotimaassa.

Täysinosallistuminen puiteohjelmaan merkitsee sitä, että Suomen EY-tutkimusyhteistyön volyymi on kasvatettava noin kolminkertaiseksi nykyiseen verrattuna. Tutkimussektorilla työmäärän lisäys on erittäin suuri ja sitoo huomattavan määrän tutkijoita. Suurimpia ongelmia tutkimusyhteistyön mahdollisuuksien täysimääräisessä hyödyntämisessä ja varojen mahdollisimman suuressa palautumisessa Suomeen on epäilemättä tutkimushenkilöstön riittävyys.

Teknisten määräysten tarkastustoiminta siirtyy osittain tehtäväksi muissa ETA-valtioissa, mikä vähentää tarkastuskustannuksia Suomessa. Tarkoitus on siirtyä tarkastustoiminnassa nykyistä enemmän liikelaitostoimintaan, minkä voidaan arvioida vähentävän kustannuksia. Toisaalta valvonta siirtyy rajoilla tapahtuvasta tarkastuksesta enemmän markkinavalvontaan, jonka tehostaminen tulee aiheuttamaan lisäkustannuksia. Näiden muutosten kokonaisvaikutusta ei kuitenkaan ole mahdollista vielä arvioida.

ETA-sopimuksen toimeenpaneminen kaupan teknisten esteiden alalla lisää työtehtäviä valtionhallinnossa. Lisääntyneet tehtävät voidaan kuitenkin hoitaa monessa tapauksessa kohdentamalla henkilöstöä uudelleen. Kansallisesta säädösvalmistelusta vapautuu henkilöstöä kansainvälisiin tehtäviin. Tuotteiden rajatarkastuksista luopuminen vapauttaa henkilöstöä ja voimavaroja Suomessa tapahtuvaan tuotteiden testaukseen ja tarkastukseen sekä markkinavalvontaan. Useassa ministeriössä, keskusvirastossa tai toimielimessä tarvitaan kuitenkin lisähenkilöstöä. Tarve koskee ammattivirkamiesten lisäksi myös muita henkilöstöryhmiä, kuten esimerkiksi kääntäjiä sekä toimisto- ja ATK-henkilöstöä.

ETA-sopimuksen johdosta myös EFTAn menot kasvavat siitä syystä, että EFTA perustaa oman valvontaelimen ja tuomioistuimen sekä laajentaa sihteeristöään uusien ETA-tehtävien vuoksi. Tämän takia myös ulkoasiainministeriön pääluokasta maksettava Suomen EFTA-jäsenmaksu tulee kasvamaan. Koska EFTAn uusien toimintojen suunnittelu on vielä kesken, ei tarkkaa arviota Suomen EFTA-jäsenmaksusta tulevaisuudessa voida tehdä. Tämän hetken arvio on 34 miljoonaa markkaa vuonna 1993. Maksuosuus kattaa myös EFTAn muusta toiminnasta aiheutuvat kulut.

Taloudelliset vaikutukset hallinnonaloittain

Täsmällisiä arvioita ETA-sopimuksen taloudellisista vaikutuksista eri hallinnonaloilla ei ole mahdollista vielä laatia. Arviot on tehty helmikuun 1992 tietojen pohjalta. Arviot täsmentyvät koko ajan ja eduskunnalle voidaan antaa tarkempaa tietoa hallituksen esityksen käsittelyn aikana.

Lisätarpeet pystytään osittain kattamaan ministeriöiden tulevien vuosien menokehysten puitteissa. Osittain ministeriöillä on kuitenkin sellaisia menoja, joihin tarvitaan lisämäärärahoja. Kunkin hallinnonalan tarkastelussa on pyritty toteamaan, onko lisärahoitus tarpeen.

Pyrittäessä tekemään kokonaisarviota sopimuksesta valtiolle aiheutuvista kustannuksista voidaan todeta seuraavat menot. Suomen maksuosuus ETA-rahoitusjärjestelmään on runsaat 110 miljoonaa markkaa vuodessa vuosina 1993―1997, maksuosuudet EY:n III puiteohjelmaan sekä muihin yhteistyöohjelmiin vuonna 1993 yhteensä noin 129,6 miljoonaa markkaa. Kotimainen rahoitus tutkimus- ja yhteistyöohjelmiin on eri hallinnonaloilla vuonna 1993 yhteensä noin 100 miljoonaa markkaa. EFTAn jäsenmaksu on arviolta noin 34 miljoonaa markkaa.

Henkilöstön lisätarvetta on vaikea arvioida, sillä ministeriöt eivät ole pystyneet vielä luotettavasti arvioimaan mahdollisuuksia nykyisten resurssien uudelleenkohdentamiseen. Jos oletetaan, että keskimääräinen valtiolle aiheutuva kulu yhden lisähenkilön palkkaamisesta on noin 245 000 markkaa vuodessa, aiheutuisi ministeriöiden arvioimasta runsaan 100 henkilön lisätarpeesta yhteensä noin 25 miljoonan markan menot vuodessa.

Matkamäärärahojen tarve on vuonna 1993 noin 24 miljoonaa markkaa ja koulutustarve aiheuttaa arviolta 7 miljoonan markan menot. Muita sekalaisia menoja aiheutuu noin 80 miljoonaa markkaa.

Eläkemenojen kasvu aiheuttaa vuonna 1993 noin 160 miljoonan markan lisämenot, josta 120 miljoonaa markkaa aiheutuu Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen (81/81) muuttamisesta ETA-sopimuksen johdosta ja sen vaikutuksesta kansaneläkkeisiin.

Tullien, tuontimaksujen ja muiden sellaisten maksujen ETA-sopimuksesta johtuvat muutokset aiheuttavat valtiolle noin 30 miljoonan markan tulojen vähennyksen vuodessa.

Ulkoasiainministeriö

Ulkoasiainministeriön hallinnonalalla suurimmat ETA-sopimuksesta aiheutuvat menot ovat Suomen maksuosuus ETA:n rahoitusjärjestelmään, Suomen maksuosuudet EY:n kolmanteen puiteohjelmaan sekä Suomen EFTA-jäsenmaksu, joita kaikkia on selostettu edellä. Näiden maksujen aiheuttamaa määrärahatarvetta ei voida kattaa ulkoasiainministeriön tulevasta menokehyksestä vaan niihin tarvitaan lisämääräraha.

Ulkoasiainministeriön hallinnonalalla ETA-sopimuksesta aiheutuvat välittömät henkilöstölisäykset on turvattu vuoden 1992 tulo- ja menoarviossa, jossa ministeriön koordinaatiotehtävien hoitamiseen on osoitettu neljä uutta virkaa. Vuoden 1993 ja sen jälkeistä tarvetta ei voi vielä luotettavasti arvioida. Suomen pysyvää edustustoa EY:ssä joudutaan vahvistamaan pääasiassa ammattiministeriöiden henkilöstöllä.

Matkakustannuksia arvioidaan olevan vuonna 1993 noin 5 miljoonaa markkaa. Tarkoitus on, että sopimuksen tultua voimaan kukin hallinnonala vastaa itse sopimuksesta johtuvista omista matkakuluistaan. Ulkoasiainministeriön kustannettaviksi jäisivät vain ministeriön omien virkamiesten matkat sekä mahdolliset ennakoimattomat muiden viranomaisten matkat. Koulutus hoidetaan ministeriön tavanomaisena koulutustoimintana kohdentamalla koulutusta integraatiokoulutukseen.

Oikeusministeriö

Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston tilapäisen ETA-yksikön tehtävänä olisi huolehtia ETA-sopimuksen voimaansaattamiseen liittyvän lainvalmistelun ohjauksesta. Tähän liittyy myös voimaansaattamislainsäädännön sopimuksenmukaisuuden valvontaan liittyvä yhteistyö EFTAn valvontaviranomaisen kanssa. Uusien ETA-säädösten osalta yksikön nykyiset säädösten suomenkielisten toisintojen valmistelutehtävät mahdollisesti jatkuvat. Vuoden 1992 talousarvion mukaan yksikön henkilöstömäärä alenee vuoden 1992 aikana kahdella nykyisestä kahdeksasta.

ETA-sopimuksesta ei aiheudu lisätarpeita ministeriön matkamäärärahojen osalta. Sopimuksesta johtuu sen sijaan huomattavia uusia koulutustarpeita erityisesti tuomioistuimien osalta. Integraatiokoulutus on otettu huomioon oikeusministeriön koulutustoiminnan painopistealana. Integraatiokoulutuksen tarpeen ajoittuminen samanaikaiseksi alioikeusuudistuksen aiheuttaman koulutustarpeen kanssa saattaa kuitenkin edellyttää ministeriön koulutusmäärärahojen lisäämistä.

Sisäasiainministeriö

Pelastuspalvelun osalta yhteistoimintatehtävät ja mahdollisesti perustettavan avunantokomennuskunnan valmiuden ylläpito edellyttävät muutaman henkilön työpanosta. Paikallispoliisissa tehtävät lisääntyvät.

EY:n direktiivien mukainen hankinnoista ilmoittaminen lisäisi alkuvaiheessa hankinnoista vastaavien viranomaisten hallintokustannuksia. Kilpailun lisääntyminen alentaisi kuitenkin hankintahintoja. Myös neuvonta ja koulutus tuovat mukanaan lisäkustannuksia eri viranomaisille.

Tuotevalvonnan kustannukset ovat arviolta 1.5 miljoonaa markkaa.

Koulutus sisäasiainministeriön hallinnonalalla edellyttää vuosina 1992―1995 600 000 markan lisämäärärahaa.

Valtiovarainministeriö

Valtiovarainministeriön hallinnonalalla ETA-säädöksiin perustuvat tilastot on uudistettava säädösten mukaisiksi siirtymäkauden aikana, tilastotoimen osalta 1995 saakka, osittain 1997 saakka. Uudistamisesta aiheutuviksi kokonaiskustannuksiksi koko siirtymäkauden ajalta on laskettu noin 20 miljoonaa markkaa. Pysyviksi lisäkustannuksiksi on vuositasolla arvioitu 6―7 miljoonaa markkaa. Kustannusten suurin osa on henkilöstökustannuksia, koska eräissä tilastoissa (teollisuus, liikenne) joudutaan lisäämään henkilöstöä useammalla henkilöllä ainakin uudistuksen ajaksi. Sopimus lisää hallinnon työmäärää kaikilla niillä tilastoalueilla, joista on säädöksiä. Sopimus lisää henkilöstön määrää näillä tilastoalueilla siirtymävaiheen aikana, mikäli nykyiset tehtävät aiotaan hoitaa keskeytyksittä myös tänä aikana. Näin arvioiden henkilöstön lisäystarve on 20 henkilöä. Henkilöstön lisäystarve siirtymävaiheen jälkeen riippuu siitä, supistetaanko tilastotuotantoa joillakin säädösten ulkopuolelle jäävillä tilastoalueilla sekä muista toiminnoista. Mikäli näin ei tehdä, henkilöstön lisäystarve pysyvästi on noin 10―15 henkilöä. Kustannuksissa on myös tilastojärjestelmien yleisestä muuttamisesta (esimerkiksi uuden toimialaluokituksen käyttöönottaminen) sekä laitehankinnoista aiheutuvia atk- ja muita kustannuksia. Samoin kustannuksissa on mukana koulutus- ja matkakustannuksia. Myös tiedonantajille tietojen antamisesta aiheutuvat menot lisääntyvät.

ETA-sopimuksen hallinnointi ja tulevan ETA-lainsäädännön valmistelu vaatinee valtiovarainministeriön rahalaitostoimiston voimavarojen lisäystä pysyvästi yhdellä henkilötyövuodella. Sopimus vaatii osallistumista ulkomailla tapahtuvaan komitea- ja muuhun valmistelutyöhön ja tämän aiheuttama vajaus kotimaiseen valmistelukapasiteettiin on korvattava.

Pankkitarkastusviraston arvioitu ETA-sopimuksen hallinnointiin tarvittava pysyvä henkilökunnan lisäys on 3―5 henkilötyövuotta.

Rakennushallinnossa direktiivien edellyttämien ilmoitusten tekeminen vaatii arviolta 30 henkilötyöpäivän työpanoksen vuodessa.

Koko hallinnonalalla edellä mainitut ETA-sopimuksen vaatimat henkilöstövoimavarat pyritään hoitamaan sisäisin siirroin lisäämättä henkilökunnan määrää. Erillisessä työryhmässä pohditaan mahdollisuutta turvata pankkitarkastusviraston lisävoimavaratarve irrottamalla virasto budjetin ulkopuoliseksi itsenäiseksi laitokseksi, jonka menoista valvottavat vastaisivat.

Koulutusmäärärahasta, jota ministeriössä on tällä hetkellä varattu noin miljoona markkaa, tullaan suuri osa käyttämään integraatiokoulutukseen.

Matkamäärärahoja ei myöskään ole tarkoitus lisätä, vaan määrärahat pyritään ohjaamaan tarvittaessa ETA-sopimuksen vaatimiin matkoihin.

Opetusministeriö

Kotimaiset toimintakustannukset koulutus-, tutkimus- ja viestintäalalla ovat vuonna 1993 noin 27,5 miljoonaa markkaa, josta tutkimusohjelmien osuus on 19 miljoonaa markkaa. Vuonna 1995 kun kaikki ohjelmat avautuvat Suomelle ja muille EFTA-valtioille voidaan kustannukset arvioida yli 40 miljoonaksi markaksi.

Alustavan arvion mukaan ETA-sopimuksen toimeenpano edellyttää opetusministeriön hallinnonalalla noin 20 henkilötyövuoden panoksen. Tällä hetkellä ETA-asioiden hoito vaatii noin 9 henkilön työpanoksen. Lisätarve vuosina 1993-1995 on noin 11 henkilötyövuotta. Pääosa tarpeesta kohdistuu opetusministeriön alaisiin laitoksiin kuten opetushallitus, kansainvälisen henkilövaihdon keskus ja Suomen Akatemia, jotka tulevat huolehtimaan ohjelmien kansallisesta hallinnosta.

Maa- ja metsätalousministeriö

Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalalla valtion tehtävät lisääntyvät huomattavasti, mutta tarkkojen lukujen esittäminen työmäärästä ja henkilöstön määrästä on tässä vaiheessa mahdotonta.

Kustannuksia on arvioitu lähinnä vain valtiolle aiheutuvien kulutusmenojen näkökulmasta. Pääomakustannusten, joiden määrä jäänee arvion mukaan vähäiseksi, sekä muille organisaatioille aiheutuvien kustannusten selvittäminen ei tässä vaiheessa ole mahdollista. Suurimman kustannuserän muodostavat toiminnan lisäyksestä johtuvat henkilöstökustannukset, kuten palkat, toimituspalkkiot, koulutus ja matkakustannukset. Lisäksi menoja aiheutuu tutkimustoiminnasta, tiedottamisesta, painatuksista ja muista toimistomenoista sekä vähäisistä kalusto- ja laitehankinnoista.

Työmäärän lisäystä on tarkasteltu lähinnä henkilötyövuosien lisäyksen valossa. Maataloussektorin voimavaratarve vuonna 1993 on noin 6 henkilötyövuotta ja eläinlääkintäsektorin voimavaratarve noin 50 henkilötyövuotta. Kokonaisuudessaan menot ovat yhteensä 25 miljoonaa markkaa, joka jakaantuu palkkausmenoihin 10,5 miljoonaa markkaa, matkakustannuksiin 3 miljoonaa markkaa, koulutuskuluihin 3 miljoonaa markkaa, tutkimukseen 2 miljoonaa markkaa ja muihin kulutusmenoihin 3,5 miljoonaa markkaa. Lisäksi mukana on 3 miljoonaa markkaa, joka on maa- ja metsätalousministeriön erillisrahoitustarve EY:n kolmanteen puiteohjelmaan. Osa tarkastustoiminnasta tulee olemaan vastaanottajalle maksullista, joten valtiolle aiheutuvat menot tullaan osittain kattamaan tutkimus- ja tarkastusmaksuilla. Tuloja arvioidaan muodostuvan 4 miljoonaa markkaa.

Lannoitteiden tarkastusjärjestelmän muutokset edellyttävät tarkastushenkilöstön työtehtävien suuntaamista uudelleen, mutta henkilöstötarve voitaneen hoitaa hallinnonalan sisäisinä siirtoina. Matkat aiheuttavat noin 260 000 markan kulut vuodessa, käännöspalkkiot ja tiedon välitys noin 30 000 markkaa. Valtion maatalouskemian laitoksen akkreditoinnin kustannusten arvioidaan olevan kymmeniä tuhansia markkoja ja sen ylläpito on vuosittain noin 10 000 markkaa.

Torjunta-aineiden osalta ulkomaanmatkat aiheuttavat noin 200 000 markan lisäkulut vuodessa ja käännöspalkkiot ja tiedotustehtävät noin 30 000 markkaa vuodessa.

Liikenneministeriö

Liikenneministeriön matkakustannustarpeen arvioidaan lisääntyvän vuositasolla vähintään 1 miljoonalla markalla. Telehallintokeskuksen ja Ilmailulaitoksen matkakustannusten arvioidaan lisääntyvän n. 0,5―1 miljoonalla markalla. Käännöskustannuksia ja muita ulkopuolisista palveluista aiheutuvia kustannuksia on myös arvioitu aiheutuvan ministeriössä 200 000―300 000 markkaa sekä sen alaisessa hallinnossa vähintään 500 000 markkaa.

Uusien tehtävien hoitamista varten ministeriössä on perustettava rajoitetusti uusia virkoja. Virkojen perustamisesta (1 virka liikenneministeriöön, 1 virka Telehallintokeskukseen, mahdollisesti 1―2 virkaa Ilmailulaitokseen) aiheutuu noin 1 miljoonan markan palkka- ja muut kustannukset.

Tietopankkiyhteyksistä aiheutuu noin 40 000―50 000 markan kustannukset vuositasolla.

Kaupan teknisten esteiden sektorilla ETA-sopimus ei muuta ammattivirkamiesten tarvetta, mutta virkamiesten tehtävät muuttuvat asteittain. Käännöstyöhön tarvitaan yksi kielenkääntäjä. Matkakuluja aiheutuu vuosittain yhteensä noin 250 000 markkaa ja koulutuskuluja noin 20 000 markkaa.

Osallistuminen EY:n tutkimus- ja kehitysohjelmiin merkitsee vuonna 1993 noin 2,2 miljoonan markan ja vuonna 1994 noin 2,5 miljoonan markan erilliskustannuksia merentutkimuksen osalta. Tiede- ja teknologiaohjelman MAST teknologiaosuuden erilliskustannuksista aiheutunee lisäksi noin 1,5 miljoonan markan kustannukset vuosina 1993 ja 1994. Lisäksi komiteatyöskentely edellyttää huomattavaa lisäystä matkamäärärahoissa. Myös liikenneministeriö varautuu osallistumaan eräisiin EY:n tutkimushankkeisiin, joista aiheutuvia kustannuksia ei tässä vaiheessa voida kuitenkaan tarkemmin arvioida.

Kauppa- ja teollisuusministeriö

Kauppa- ja teollisuusministeriö pyrkii toteuttamaan ETA-sopimuksen aiheuttaman työmäärän lisäyksen hallinnon voimavaroja uudelleen kohdentamalla. ETA-sopimuksesta muuten aiheutuvia lisämenoja ei voida hoitaa nykyisen menokehyksen puitteissa kuin osittain.

ETA-komiteatyöskentelystä arvioidaan aiheutuvan lisäkustannuksia matkakuluina noin 3 miljoonaa markkaa.

Valtiontukimääräysten kustannusvaikutuksia valtiontalouden kannalta ei voida arvioida tässä vaiheessa. Julkisten hankintojen osalta hallintomenettelyt ja kustannukset lisääntyvät sekä valtion että kuntien osalta.

III puiteohjelman kotimaiset erilliskustannukset ovat kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla noin 72 miljoonaa markkaa vuonna 1993.

Informaatikon viran perustaminen aiheuttaa lisäkustannuksia.

Kaupan teknisten esteiden alalla ministeriölle aiheutuu lisäkuluja. Matkakuluja aiheutuu yhteensä noin 1,5 miljoonaa markkaa. Ministeriö on asettanut toimikunnan selvittämään sähköturvallisuusasioiden organisointia ja rahoitusta. Ennakkotarkastuksen poistuminen merkitsee sitä, että Sähkötarkastuskeskus menettää nykyisistä tuloistaan 30―40 miljoonaa markkaa. Markkinavalvonnan vuosikustannukset ovat noin 20―30 miljoonaa markkaa.

Paineastioiden osalta tarkastustehtävien määrä vähenee, mutta osallistuminen määräysten ja standardien laadintaan lisääntyy. Teknillisen tarkastuskeskuksen piiritoimistojen tarkastusvälineiden tasokorotus edellyttää noin 2―3 miljoonan markan ja niiden vuotuinen ylläpito noin 0,3 miljoonan markan lisäystä vuodessa. Käännöstöistä aiheutuu noin 200 000 markan lisäkulut. Aerosolitarkastuksista vapautuu noin 1,5 henkilön vuotuinen työpanos.

Jalometallien tarkastuksessa tarvittavan ATK-järjestelmän kehittämiseen tarvitaan noin 100 000 markkaa. Siirryttäessä markkinavalvontaan mittauslaitteiden tarkastuksesta kertyvät tulot vähenevät merkittävästi.

Tuoteturvallisuuden valvontaan liittyvän tutkimustoiminnan määrärahoja olisi lisättävä.

Kaupan teknisten esteiden kysymysten valtion sisäinen koordinointi on tarkoitus keskittää yhteen ministeriöön. Tämä aiheuttaa 1―2 henkilön lisätarpeen.

Sosiaali- ja terveysministeriö

Sosiaali- ja terveysministeriön yksityisvakuutustoimistossa lisähenkilöstönä tarvitaan 2 uutta esittelijää vuosina 1993 ja 1994. Uusia ulkomaan virkamatkoja arvioidaan kertyvän noin yksi matka kuukaudessa. Arvioidut lisäkustannukset olisivat siten vuonna 1993 yhteensä noin 0,95 miljoonaa markkaa ja vuonna 1994 noin 1,4 miljoonaa markkaa. Lukuihin sisältyvät edellisten vuosien lisätarpeet. Nämä lisäkustannukset eivät kuitenkaan jää rasittamaan valtiontaloutta, sillä ne peritään vakuutus- ja eläkelaitoksilta niin sanottuina vakuutustarkastusmaksuina kuten muutkin vakuutustoiminnan valvonnasta valtiolle aiheutuvat kustannukset.

Sosiaalivakuutuksesta hallinnolle aiheutuvat uudet tehtävät lisäävät hallintomenoja. Näiden tarkka arviointi on vaikeaa. Merkittävimpiä menoihin vaikuttavia tekijöitä on sopimuksesta suoraan aiheutuvien vaikutusten ohella Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen muutos ETA-sopimuksen johdosta ja sen vaikutus kansaneläkkeisiin, joita koskevaa lainsäädäntöä tullaan myös muuttamaan. Uusi järjestely merkitsee, että muissa Pohjoismaissa asumisella ansaitut kansaneläkkeet maksetaan Suomessa asuville eläkeläisille samalla kun heille asumisen perusteella maksettavat Suomen kansaneläkkeet ovat pienempiä kun nykyisen lainsäädännön mukaiset. Toisaalta taas Suomen on maksettava täällä asumisen perusteella ansaitut kansaneläkkeet muihin Pohjoismaihin. On arvioitu, että alkuvaiheessa vuonna 1993 näiden järjestelyjen eläkemenojen lisäävä vaikutus on noin 120 miljoonaa markkaa. Tämän jälkeen menokehitykseen vaikuttaa erisuuntaisia tekijöitä, joiden yhteistuloksena kansaneläkemenot myöhempinä vuosina edelleen hitaasti kasvavat siten, että vuonna 2000 lisäys on noin 200 miljoonaa markkaa.

Työeläkemenojen lisäys on vuonna 1993 noin 40 miljoonaa markkaa, josta se kasvaa noin 75 miljoonaan markkaan vuonna 2000. Nämä menot ovat lähinnä yksityisen sektorin menoja.

Kansainvälisten maksujen ja tietojen välitystehtävien keskittäminen Kansaneläkelaitokseen vaikuttaa kuntien valtionosuusjärjestelyihin, ja ne tulee ottaa huomioon. Samalla joudutaan järjestämään menettelystä aiheutuvat valtionosuudet Kansaneläkelaitokselle. Menettelyllä on vaikutuksensa valtion budjetointijärjestelmään.

Sopimus edellyttää yhden lakimiehen ja yhden tuoteturvallisuusasioihin perehtyneen terveydenhuollon asiantuntijan lisäystä sosiaali- ja terveysministeriössä. Sosiaali- ja terveyshallituksessa tarvitaan yksi virka lisää. Siirtymäkaudella tarvitaan erityisasiantuntijaresursseja. Koulutuskustannukset ovat noin 60 000 markkaa 1―2 vuoden aikana.

Sairaanhoitotarvikkeita sääntelevän EY-direktiivin edellyttämien rekistereiden perustaminen maksaa arviolta noin 500 000 markkaa. Lääkevalvontajärjestelmän kehittäminen ja myyntilupahakemusten arviointi edellyttää ulkopuolisten asiantuntijoiden käyttöä, minkä arvioidaan aiheuttavan noin 500 000 markan kulut vuodessa. Hakemusten käsittelyaikavaatimusten täyttäminen edellyttää noin 10 tilapäistä lisähenkilöä ja niistä aiheutuvat kulut ovat noin 2,6 miljoonaa markkaa vuodessa.

Tarkoituksena on, että muista ETA-valtioista olevat vakuutusyhtiöt, jotka alkavat harjoittaa vakuutuspalvelujen vapaata tarjontaa Suomessa, joutuvat tilittämään välilliset verot ja lakisääteiset maksut (vakuutusmaksuvero, palosuojelumaksu, liikenneturvallisuusmaksu) samoin edellytyksin kuin Suomeen toimipaikan perustaneet vakuutusyhtiöt. Arviota siitä, mikä vaikutus vakuutuspalvelujen vapaalla tarjonnalla tulee olemaan välillisten verojen ja lakisääteisten maksujen kertymään, ei voida esittää.

Matkakuluja arvioidaan aiheutuvan yhteensä noin 940 000 markkaa vuodessa. Käännöstöihin arvioidaan tarvittavan noin 300 000 markkaa vuodessa.

Ministeriön henkilöstön ETA-yleiskoulutuksen järjestämiseen tarvitaan noin 450 000 markkaa ja lisäksi usean vuoden ajan noin 200 000 markkaa kieli- ym. koulutukseen.

Ympäristöministeriö

Ympäristöministeriön hallinnonalalla mahdollisten henkilöstökustannusten lisäksi kustannuksia syntyy osallistumisesta EY:n tutkimusohjelmiin, Euroopan ympäristöviraston toimintaan ja EY:n, ETA:n ja EFTAn asiantuntija- ja hallintoelinten toimintaan. Matkakustannusten arvioidaan lisääntyvän noin 3 miljoonalla markalla. Käännös- ja julkaisumenot aiheuttavat noin 1 miljoonan markan menot.

Työtehtävät lisääntyvät sekä ympäristöministeriössä että vesi- ja ympäristöhallituksessa ETA-sopimuksen johdosta merkittävästi. Mikäli uusia virkoja ei perusteta, nykyisiä tehtäviä tulee runsaasti karsia.

ETA-sopimus aiheuttaa yleistä kustannusten lisäystä muun muassa tiedonvälityksestä, tilastoinnista, raportoinneista ja selvityksistä, ja osa niistä kohdistuu myös tutkimuslaitoksiin ja kuntiin. Direktiivien toimeenpano lisää kustannuksia myös kuntatasolla, sillä niiden vaatimusten täyttäminen edellyttää tiettyjä investointeja, kuten polttolaitosten tai jätteiden hyödyntämislaitosten rakennus- tai korjausinvestointeja. Direktiivit tiukentavat myös kunnallisten jäteveden puhdistamojen vaatimuksia ja vaikuttavat kunnallisten energialaitosten ympäristönsuojelutoimintaan. Markkamääräisten arvioiden esittäminen ei ole tässä vaiheessa mahdollista.

Rakennustuotteita käsittelevään asiantuntijaryhmään osallistumisesta aiheutuu noin 1 260 0000 markan kustannukset. Koulutuskustannukset ovat noin 100 000 markkaa. Meluun liittyvien päästömääräysten valvontaa varten akkreditoidun mittauspaikan rakentaminen ja mittausvalmiuksien järjestäminen aiheuttavat noin 3―4 miljoonan markan kustannukset. Melupäästöarvojen todentamismittauksiin tarvitaan vuosittain noin 50 000―100 000 markkaa. Koulutuskustannukset ovat noin 50 000 markkaa.

Työministeriö

ETA-sopimuksen taloudelliset vaikutukset työhallinnon alalla arvioidaan olevan vuonna 1993 yhteensä noin 7,7 miljoonaa markkaa ja vuosina 1994―1996 noin 7,9 miljoonaa markkaa.

Ohjelmiin ja verkostoihin osallistumisen vaikutukset voidaan arvioida tarkemmin vasta kun EFTA-valtioiden osallistumisen maksuperuste on selvä. Alustavan arvion mukaan kustannukset olisivat vuonna 1993 yhteensä noin 2,3 miljoonaa markkaa ja vuosina 1994―96 noin 2,6 miljoonaa markkaa. Työvoimapoliittinen tutkimus vaatisi varoja vuonna 1993 ja vuosina 1994―1996 noin 1 miljoonaa markkaa. Koulutuskustannukset ovat noin 1.4 miljoonaa markkaa vuodessa. Matkakuluja on arviolta 1 miljoona markkaa vuodessa. Työsuojeluhallitukselle aiheutuu kuluja työturvallisuuteen ja standardointiin liittyvistä matkoista, käännöstöistä sekä julkaisuista yhteensä noin 2 miljoonaa markkaa vuodessa.

ETA-sopimuksesta aiheutuva työmäärän lisäys työhallinnon alalla on yhteensä noin 33 henkilötyövuotta, mikä pyritään pääosin hoitamaan sisäisin siirroin ja uudelleenkohdennuksin.

Eräiden tullien, tuontimaksujen ja muiden sellaisten maksujen muutokset

Jalostettujen maataloustuotteiden hinnanerokorvausjärjestelmän muutoksen arvioidaan vähentävän talousalueelta tuotavista elintarvikkeista kannettavia verotuloja nykyiseen tilanteeseen verrattuna noin 80 miljoonalla markalla ja vähentävän jalostettujen elintarvikkeiden viennistä maksettavia hinnanerokorvauksia noin 50 miljoonalla markalla.

Kalataloustuotteiden tuotekateluetteloon kuuluvien tuotteiden tullien poistuminen tai alentuminen vähentää tuontitulleista kertyviä tuloja. Tulojen arvioidaan kuitenkin alenevan vain vähäisessä määrin, koska tullit ovat jo nyt varsin alhaiset eikä tuonnin odoteta nykyisestään juuri lisääntyvän.

4. ETA-sopimuksen vaikutuksista päätöksentekojärjestelmiin

ETA-sopimuksen johdosta entistä suurempi osa Suomen lainsäädännöstä perustuu kansainvälisiin sopimuksiin. Tämä lainsäädännön osa tulee kehittymään ETA-sopimuksella perustettujen toimielinten, erityisesti ETA:n sekakomitean, päätösten pohjalta. Komiteassa päätetään muun muassa uusista säännöistä, jotka tulevat voimaan Euroopan talousalueella. Koska ETA-sopimus edellyttää, että EFTA-valtioilla on yhteinen äänioikeus, sekakomitean tekemiä päätöksiä edeltävät EFTA-valtioiden väliset neuvottelut niiden yhteisen kannan muodostamiseksi. Nämä neuvottelut käydään pysyvässä komiteassa, jonka EFTA-valtiot perustavat ETA-sopimuksen yhteydessä. Pysyvää komiteaa käsitellään hallituksen esityksen jaksossa 7.III.

ETA-sopimuksen ratifiointi aiheuttaa sen, että Suomessa on järjestettävä päätöksentekomenettely ETA-kysymysten ratkaisemiseksi. Tämän lisäksi ratifioinnilla on epäsuoria vaikutuksia suomalaisten valtioelinten keskinäiseen toimivallanjakoon.

Voidakseen vaikuttaa päätöksentekoon ETA:ssa Suomella on oltava kanta kaikkien niiden kysymysten suhteen, joita käsitellään ETA:n toimielimissä. Koska päätökset tulevat koskemaan useiden ministeriöiden ja viranomaisten toimialoja ja koska on tärkeää, että Suomen kantaa ajetaan johdonmukaisesti kaikissa asiaa käsittelevissä toimielimissä, on tarpeen perustaa koordinoiva elin, joka seuraisi ajankohtaisia kysymyksiä ETA:ssa, vahvistaisi aikataulun Suomen kannan valmistelulle kyseisessä asiassa ja valvoisi, että aikataulua seurataan. Kannan valmistelu kuuluu ensisijaisesti asianomaisille ammattiviranomaisille. Koska ETA:ssa käsiteltävillä kysymyksillä on usein kosketuskohtia useiden ammattiviranomaisten toimialoihin, voi eri viranomaisten kantojen yhteensovittaminen olla välttämätöntä. Edelleen on välttämätöntä koordinoida ammattiviranomaisten kannat yhdenmukaisiksi vallitsevan yleisen poliittisen ja ulkopoliittisen linjan kanssa.

Eri tasoilla muodostuneita kantoja on voitava ajaa johdonmukaisesti sekä EFTA-valtioiden välisissä neuvotteluissa että EFTAn ja EY:n välisissä neuvotteluissa. Tämä edellyttää, että eri tasoilla olevilla neuvottelijoille annettavien ohjeiden on oltava saatavilla keskitetysti ja olisi suotavaa, että ohjeet antaisi edellä mainitusta koordinaatiosta vastaava viranomainen.

ETA:ssa hyväksyttyjä päätöksiä on pidettävä kansainvälisinä sopimuksina. Koska ETA-sopimus ei merkitse lainsäädäntövallan siirtämistä ylikansallisille toimielimille, on sopimuspuolten toimivaltaisten elinten otettava kantaa päätökseen. Uusia säädöksiä koskevat päätökset saatetaan Suomessa voimaan asianmukaisin lainsäädäntötoimin. Uudet säännöt aiheuttavat usein myös tarpeen muuttaa voimassa olevaa lainsäädäntöä. Siitä huolimatta, että säännöt sisältyvät kansainvälisiin sopimuksiin, on välttämätöntä uskoa sisäisen lainsäädännön muutosten valmistelu ammattiviranomaisille.

ETA-sopimus asettaa merkittäviä velvoitteita Suomessa voimaan tulevan lainsäädännön sisällön suhteen. Koska määräykset sisältyvät Suomea sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin, Suomen lainsäädäntöelimet eivät voi yksipuolisesti muuttaa valtiota sitovia sääntöjä ilman haitallisia seuraamuksia.

ETA-sopimuksen määräyksillä on merkitystä lainsäädännön sisällön lisäksi myös määräysten täytäntöönpanon ajankohdan ja muodon suhteen. ETA-sopimuksen määräykset ajasta, jonka kuluessa Suomen ja muiden EFTA-valtioiden on otettava kantaa ehdotuksiin uusiksi ETA-säännöiksi, merkitsevät sitä, että Suomen on tietyssä ajassa siitä, kun uudet säännöt ovat tulleet päätöksenteon kohteeksi ETA:n sekakomiteassa, ilmoitettava komitealle, ovatko uudet säännöt hyväksyttäviä. Jos EFTA-valtiot eivät määrätyn ajan kuluessa ilmoita, että uudet säännöt ovat hyväksyttävissä, ETA-sopimuksen kyseinen kohta raukeaa väliaikaisesti. Tämän välttämiseksi on Suomella oltava päätöksentekomenettely, joka mahdollistaa sen, että asetetun määräajan kuluessa muodostetaan kanta uusien sääntöjen hyväksyttävyydestä Suomen kannalta. Kysymykseen voivat ilmeisesti ottaa kantaa ainoastaan ne elimet, jotka päättävät asiasta lopullisesti. Päätöksenteko helpottuu, jos päätöksentekoelimillä on ollut mahdollisuus seurata kysymyksen käsittelyn aikaisempia vaiheita.

Koska aina ei ole mahdollista tai edes toivottavaa valmistella sääntöjen voimaansaattamiseen tarvittavaa lainsäädäntöä, voi olla tarpeen, että eduskunta tekee erikseen päätökset ETA:n sekakomiteassa tehdyn sopimuksen hyväksymisestä ja päätöksen voimaansaattamiseksi Suomessa tarvittavasta lainsäädännöstä.

Määräysten täytäntöönpanon muodon osalta EFTA-valtioiden on ETA-sopimuksen mukaan pantava täytäntöön säännöt, jotka perustuvat EY:n asetuksiin siirtämällä säännöt sanatarkasti lainsäädäntöönsä. Tämä tarkoittaa sitä, että tällaiset säännöt on saatettava voimaan blankettilailla tai -asetuksella. Direktiiviin perustuvat säännöt voidaan toteuttaa kansallista lainsäädäntötekniikkaa käyttäen. Viime kädessä ETA-säännöille on annettava etusija suhteessa niiden kanssa ristiriidassa oleviin kansallisiin säännöksiin ja määräyksiin.

Sopimukseen sisältyy myös määräyksiä velvoitteiden noudattamisen valvonnasta. Hallituksen tarkoituksena on ennalta estää Suomen ETA-sopimuksen mukaisten sitoumusten noudattamatta jättäminen. ETA-sopimuksen noudattaminen edellyttää jatkuvaa valvontaa, jotta hallitus ei tee sopimuksen vastaisia muutosehdotuksia lainsäädäntöön. Valtioneuvostoon on siksi perustettava elin, jonka tehtävänä on etukäteen valvoa, että ehdotukset hallituksen esityksiksi sekä asetuksiksi ja alemmanasteisiksi määräyksiksi ovat ETA-sopimuksen mukaisia.

ETA-sopimuksen määräysten täytäntöönpanoon liittyen ilmenee Suomessa välillisesti joukko periaatteellisesti merkittäviä ongelmia. ETA-sopimuksen määräykset uusia säädöksiä koskevista päätöksistä on tosin muotoiltu niin, että ne eivät välttämättä aiheuta muutoksia tapaan, jolla ETA:n sekakomitean hyväksymät uudet säännöt saatetaan osaksi Suomen lainsäädäntöä. Sellaiset uudet ETA-säännöt, jotka Suomen valtiosäännön mukaan kuuluvat lainsäädännön alaan, saatetaan Suomessa voimaan lailla. Jos säännöt eivät kuulu lainsäädännön alaan, ne saatetaan voimaan asetuksella.

Koska aikaisempaa suurempi osa lainsäädännöstä seuraa kansainvälisistä sopimuksista, on kuitenkin syytä tarkastella muun muassa säännöksiä, jotka koskevat eduskunnan asemaa kansainvälisten sopimusten sisältöä ja hyväksymistä koskevissa neuvotteluissa, ainakin kun kysymyksessä ovat ETA-sopimukseen liittyvät sopimukset. Syy tähän on seuraava. Kun kysymys on lakiehdotuksista, jotka eivät koske kansainvälisiä sopimuksia, eduskunta voi tehdä ehdotukseen haluamansa muutokset. Kun eduskunnalle annetaan ehdotus valmiiksi neuvotellun kansainvälisen sopimuksen hyväksymisestä ja voimaansaattamisesta, voi eduskunta kuitenkin ainoastaan hyväksyä tai hylätä sopimuksen voimaansaattamislakeineen, mutta se ei voi tehdä sopimuksen sisältöön muutoksia. Jotta eduskunnan vaikutusmahdollisuuksia ei rajoitettaisi enempää kuin on tarpeen kysymyksissä, jotka aikaisemmin on säännelty kansallisella lainsäädännöllä mutta jotka ETA-sopimuksen takia perustuvat kansainväliseen sopimukseen, on tärkeää antaa eduskunnalle mahdollisuus vaikuttaa sääntöjen sisältöön jo neuvotteluvaiheessa.

Tasavallan Presidentti määrää Suomen suhteista ulkovaltoihin hallitusmuodon 33 §:n asettamin rajoituksin. Jos entistä suurempi osa lainsäädäntöä sidotaan presidentin johdolla käytyjen neuvottelujen tuloksena syntyviin kansainvälisiin sopimuksiin, tämä voi aiheuttaa eduskunnan harjoittaman parlamentaarisen valvonnan heikkenemistä. Valvonta koskee hallituksen toimintaa, ja se ilmenee siten, että eduskunta voi osoittaa epäluottamuksensa hallituksen toiminnalle. Eduskunnalla ei ole vastaavaa mahdollisuutta tasavallan presidentin toimien osalta.

Siirtyminen kansallisesta lainsäädännöstä kansainvälisiin sopimuksiin merkitsee samalla valtioneuvoston sisäisen työnjaon muuttumista. Ulkoasiainministeriön toimiala laajenee muiden ministeriöiden kustannuksella. Näin ollen on epäselvää, kuka valtioneuvoston jäsenistä kantaa vastuun kehityksestä tietyllä alalla.

ETA-sopimus voi johtaa siihen, että uudet säännöt, joihin Suomi on antanut suostumuksensa, eivät koskaan tule voimaan. Tähän ongelmaan ei sinänsä sisälly mitään uutta. ETA-sopimus voi kuitenkin johtaa siihen, että uusia sääntöjä ensin sovelletaan väliaikaisesti, mutta sääntöjen soveltaminen lakkaa myöhemmin. Tämän vuoksi voi olla aihetta tarkastella säännöksiä kansainvälisten velvoitteiden lakkaamisesta ja tämän vaikutuksesta kansalliseen lainsäädäntöön.

Tässä hallituksen esityksessä ei ole ehdotuksia tämän ja muiden ETA-sopimuksen mahdollisesti välillisesti aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi. Näitä kysymyksiä selvitetään erikseen vuoden 1992 valtiosääntökomiteassa ja ne annetaan eduskunnalle myöhemmin.

5. ETA-sopimuksen muut organisatoriset ja henkilöstövaikutukset

Yleistä

ETA-sopimuksella on huomattavia vaikutuksia valtioneuvoston toimintaan ja viranomaisten tehtäviin. Merkittävä osa Suomea sellaisenaan sitovasta ja osaksi oikeusjärjestystämme tulevasta lainsäädännöstä tullaan jatkossa valmistelemaan kansainvälisellä tasolla. Tämän vuoksi ammattiministeriöiden on osallistuttava eurooppalaiseen yhteistyöhön entistä tiiviimmin. Niiden suorat yhteydet EFTAn hallintoelimiin, sekä valvontaviranomaiseen että sihteeristöön, tulevat lisääntymään. Tämä asettaa osalle hallintoa uusia vaatimuksia muun muassa kielitaidon ja kansainvälisen neuvottelukäyttäytymisen suhteen. Valmiuksia tehtävien suorittamiseen on parannettava ja tehostettava monin eri tavoin. Koulutuksella tulee olemaan tässä keskeinen osuus.

Ministeriöiden välinen työnjako pyritään pitämään entisellään. Monien asiakokonaisuuksien osalta asioiden valmisteluvastuu jakaantuu useamman ammattiministeriön alaan. Valtioneuvoston toimintaa joudutaan tältä osin järjestämään uudelleen ja sopimaan toiminnan selkeästä yhteensovittamisesta eri viranomaisten kesken.

ETA-sopimuksen johdosta ulkomaan kansalaisten asioiminen Suomen viranomaisten kanssa lisääntyy. Myös Suomen kansalaisille joudutaan antamaan muun muassa direktiiveissä määriteltyjä tietoja. Ylipäätään tarve viranomaisten palveluun panostamiseen ja tiedotuksen lisäämiseen kasvaa.

Ratkaisuvalta ETA-kansalaisten ensimmäisen oleskeluluvan suhteen on tarkoituksenmukaista siirtää sisäasiainministeriöltä paikallispoliisille. Ratkaisuvallan siirto lyhentää käsittelyaikoja sekä vastaa EY:n tuomioistuimen ja komission kantaa ratkaisuvallan siirrosta paikallistasolle.

Vaikutukset valtion ja kuntien työnjakoon

ETA-sopimuksella on vaikutusta valtion ja kuntien väliseen työnjakoon eräillä yksittäisillä aloilla.

Julkisissa hankinnoissa hankintamenettelyjä koskevien velvoitteiden kohdistaminen kuntien ja kuntainliittojen hankintoihin merkitsee puuttumista kunnalliseen itsehallintoon. Kunnille lähinnä hankintamenettelyyn liittyviä velvollisuuksia sisältävää lainsäädäntöä koskevat esitykset annetaan erikseen.

Sisäasiainministeriön hallinnonalalla koulutuksen ja neuvonnan järjestäminen edellyttää valtion ja kuntien työnjakoa erityisesti julkisissa hankinnoissa ja pelastuspalveluissa.

EY:n yleistä korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmää koskeva direktiivi koskee lailla ja asetuksella säädettyjen kelpoisuusehtojen ohella hallinnollisella määräyksellä asetettuja kelpoisuusehtoja, jollaisia voi olla kuntien ja kuntainliittojen tehtävissä. Kunnilta ja kuntainliitoilta on tarkoitus lailla poistaa oikeus päättää hallinnollisella määräyksellä, että virkaan tai tehtävään saa kelpoisuuden vain suomalaisen koulutuksen perusteella.

Mahdolliset muutokset aluepolitiikassa saattavat vaikuttaa teknologiansiirtoasioissa valtion ja kuntien väliseen työnjakoon.

Ympäristöministeriön hallinnonalalla korostuu ETA-sopimuksen myötä alueiden käyttöä ja rakentamista koskevien valtakunnallisten tavoitteiden tärkeys. Tämän seurauksena valtion viranomaisten tehtävät painottuvat todennäköisesti valtakunnallisesti merkittäviin asioihin ja muissa asioissa kuntien päätösvalta lisääntyy.

Valtiolle ja kunnille tulee myös kokonaan uusia tehtäviä muun muassa maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalalla, kuten erilaiset hyväksymis-, tarkastus-, rekisteröinti- ja valvontatehtävät. Hallinnollinen päätöksenteko ja viranomaisvalvonta lisääntyvät huomattavasti nykyiseen verrattuna ja vähentävät hallinnon joustavuutta, mutta lisäävät toisaalta toiminnan yhtenäisyyttä eri osa-alueilla.

Valtion viranomaisten keskinäiset toimivaltasuhteet

Lähtökohtana ETA-sopimuksen täytäntöönpanossa on, että viranomaisten välinen työnjako pysyy ennallaan ja että kukin viranomainen hoitaa talousalueen toteuttamiseen liittyvät omaan hallinnonalaansa kuuluvat tehtävät.

ETA-asioiden yhteensovittaminen edellyttää kuitenkin eri viranomaisten välistä tiivistä yhteistyötä ja tätä varten luotua yhteistyökoneistoa. Sen tulee ulottua poliittiselta tasolta asiantuntijatasolle ja kattaa kaikki ne hallinnonhaarat, joita ETA-toiminta välittömästi tai välillisesti koskee.

Valtionhallinto on järjestettävä siten, että eurooppalaiseen yhteistyöhön ja ETA-sopimuksen edellyttämään päätöksentekoon pystytään osallistumaan tehokkaasti selkeän työnjaon pohjalta.

Tarkoituksena on, että poliittisella tasolla ETA-koordinaatiosta vastaa erityinen tätä varten perustettava ministerivaliokunta.

Integraationeuvottelukunta, jossa ovat edustettuina eri hallinnonalat sekä keskeiset yhteiskunnan etupiirit, voisi jatkaa toimintaansa laajapohjaisena valmistelu- ja keskusteluelimenä.

Ulkoasiainministeriö toimii kansallisten viranomaisten välisenä koordinaatioviranomaisena. Käsiteltävät asiat kulkevat ulkoasiainministeriön kautta Brysseliin. Ulkoasiainministeriön vastuulla on huolehtia siitä, että kannanmuodostus eri kysymyksiin ja ristiriitatapauksissa eri näkemysten yhteensovittaminen tapahtuu riittävän ajoissa.

Tehokas koordinaatio edellyttää laajaa valmistelukoneistoa, jonka johdossa on hallituksen ministerivaliokunta.

Virkamiestason koneisto rakennetaan olemassaolevan EFTA-EY-seurantatoimikunnan ja sen alaisten valmistelujaostojen mallin mukaisesti. Seurantatoimikunnan apuna toimii osastopäällikkö/ylijohtajatasoinen työvaliokunta.

Järjestelmää kehitetään lähtien siitä, että ETA-sopimuksen johdosta viranomaisten väliset toimivaltasuhteet maan sisäisesti eivät muuttuisi. Kunkin valmistelujaoston puheenjohtajuudesta ja sihteeriydestä vastaa asiassa toimivaltainen ministeriö. Ulkoasiainministeriöllä on edustus kussakin jaostossa, jonka lisäksi se johtaisi suoranaisesti kauppapolitiikkaa käsitteleviä jaostoja. Sekä seurantatoimikunta että laaja valmistelujaosto toimivat yleisinä koordinoivina eliminä ulkoasiainministeriön johdolla. Jaostoissa ovat edustettuina kaikki ne viranomaiset, joita kyseessä olevat asiat koskevat. Lisäksi jaostojen työskentelyyn voivat osallistua etujärjestöt samalla tavoin kuin ETA-neuvotteluissa.

Käytännössä järjestelmä toimii siten, että kun Brysselistä saadaan tieto jonkin uuden asian vireilletulosta, asia viedään asianomaiseen valmistelujaostoon, jossa sovitaan siitä, miten ja kenen toimesta asian valmistelu Suomessa hoidetaan. Yleensä tieto tulee Suomen pysyvästä edustustosta ulkoasiainministeriöön, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että asia saatetaan välittömästi asianomaisen ministeriön ja valmistelujaostojen tietoon. Ulkoasiainministeriön tehtävänä on myös saattaa asia eduskunnan tietoon heti kun EY:n komissio on tehnyt virallisen ehdotuksen. Vastuuministeriön tehtävänä on avustaa eduskuntaa asian käsittelyssä. Mahdolliset neuvottelut hallituksen ja eduskunnan välillä käydään asianomaisen vastuuministeriön johdolla. Viranomaisten väliset mahdolliset toimivaltaa koskevat epäselvyydet käsitellään seurantatoimikunnassa ja tarvittaessa asianomaisessa ministerivaliokunnassa. EY:ssä asioiden jakautuminen eri osastojen kesken ei noudata samaa jakoa kuin eri ministeriöiden välinen toimivaltajako Suomessa ja tämä saattaa aiheuttaa koordinaatiotarvetta.

Suomen kanta kuhunkin kysymykseen valmistellaan edellä selostetun koneiston puitteissa. Pääsääntönä on se, että ammattiviranomaiset vastaavat työnjaon mukaisesti osallistumisesta asiantuntijatason kokouksiin. Ohjeet Brysselin edustustolle toimitetaan ulkoasiainministeriön kautta.

Ulkoasiainministeriö vastaa asiantuntijatason koordinaatiosta ja osallistumisesta ETA:n neuvoston ja EFTAn pysyvän komitean työskentelyyn. On kuitenkin tärkeää, että kukin vastuuministeriö osallistuu uuden lainsäädännön kaikkiin valmisteluvaiheisiin, myös EFTAn ja ETA:n toimielimissä. Tässäkin mielessä on tärkeää, että ETA:n kannalta keskeisillä ammattiministeriöillä on oma edustaja Brysselin pysyvässä edustustossa.

Ulkoasiainministeriö vastaa myös siitä, että kaikki toiminta on ulkopolitiikan kannalta tarkoituksenmukaista. Ulkoasianministeriön koordinaatioroolia on tarkoitus tarkistaa muutamien vuosien kuluttua, kun yhteydet ETA:n toimielimiin ovat käytännössä muotoutuneet.

Koordinointitehtävän suorittaminen edellyttää ulkoasiainministeriön organisaation kehittämistä. Ministeriön kauppapoliittiselle osastolle perustetaan erillinen ETA-asioihin keskittyvä yksikkö. Myös osastojen välistä Eurooppa-asioiden koordinaatiota tehostetaan.

ETA-sopimuksen mukaan Suomi osallistuu täysin oikeuksin EY:n tutkimuksen ja teknologisen kehittämistoiminnan III puiteohjelmaan 1990―1994. Jotta puiteohjelmasta ja sen osatoiminnoista saataisiin mahdollisimman suuri hyöty ja myös rahallinen palaute, on viranomaisten vastuut puiteohjelman eri osista määriteltävä selkeästi. Viranomaisten välistä yhteistoimintaa koordinoi tällä hetkellä ulkoasiainministeriön asettama Länsi-Euroopan tutkimus- ja kehittämistoiminnan seurantatoimikunta, jonka toimikautta on jatkettu vuoden 1992 loppuun. Tarkoituksena on myös vahvistaa toimikunnan sihteeristöä mahdollisimman pian.

Suomen viranomaisten välinen työnjako puiteohjelman 15 tutkimusohjelman suhteen on seuraava: informaatioteknologia, Teknologian kehittämiskeskus; tietoliikenneteknologia, Teknologian kehittämiskeskus; yleisesti kiinnostavat telemaattiset järjestelmät, Teknologian kehittämiskeskus; teolliset ja materiaaliteknologiat, Teknologian kehittämiskeskus; mittaus ja testaus, Mittatekniikan keskus; ympäristö, ympäristöministeriö; merentutkimus ja meriteknologia, Merentutkimuslaitos; bioteknologia, Teknologian kehittämiskeskus; maatalous ja maatalousteollisuus, maa- ja metsätalousministeriö; biolääketiede ja terveyden tutkimus, sosiaali- ja terveysministeriö; kehitysmaiden biotieteet ja teknologiat, ulkoasiainministeriö; muu kuin ydinenergia, kauppa- ja teollisuusministeriö; ydinfission turvallisuus, kauppa- ja teollisuusministeriö; kontrolloitu ydinfuusio, kauppa- ja teollisuusministeriö ja inhimilliset resurssit ja liikkuvuus, Suomen Akatemia.

Vastuuviranomaisen tehtäviin kuuluu osallistuminen Suomen edustajana tutkimusohjelmia hallinnoivien ja avustavien komiteoiden työhön sekä III puiteohjelman jälkeisen uuden puiteohjelman suunnitteluun, huolehtia kansallisten määrärahojen mitoittamisesta kattamaan tutkimusohjelmiin osallistumisesta aiheutuvat välilliset kustannukset, edistää suomalaisten korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja yritysten sekä mahdollisesti muiden tahojen osallistumista asianomaisen tutkimusohjelman alaisiin projekteihin, huolehtia tarvittavasta tiedonvälityksestä sekä osallistua koordinoivaan hallinnonalojen neuvoa-antavaan valmistelutyöhön.

ETA-sopimuksen tekniseen lainsäädäntöön perustuvien tehtävien hoitaminen edellyttää, että viranomaisten keskinäistä yhteistyötä tehostetaan ja tehtävien jakoa ja velvollisuuksia selkiytetään. Ammattiviranomaiset huolehtivat omalla toimialallaan ETA-sopimuksen toimeenpanon edellyttämistä tehtävistä. Kaupan teknisten esteiden poistamiseen tähtäävien näkökohtien ja ETA-sopimusjärjestelmän yleisten tavoitteiden huomioon ottamisen tulee olla osa ammattiviranomaisten tavanomaista toimenkuvaa. Sopimuksen toimivuuden ja viranomaisten yhteistyön järjestämiseksi sopimuksen yleistä valtionsisäistä hallinnointia keskitetään.

Teknillistä tarkastustoimintaa joudutaan muuttamaan ja kehittämään oleellisesti, jotta se vastaisi yhdentymiskehityksen asettamia vaatimuksia. EY:n käytännön mukaan määräyksiä antava viranomainen tulee erottaa tarkastuslaitoksista. Nykyään useat ministeriöt harjoittavat tarkastustoimintaa ja vastaavasti tarkastuslaitokset antavat määräyksiä. Toinen oleellinen muutos koskee markkinoille pääsyyn liittyvän tarkastustoiminnan korvaamista valmistuksen valvonnalla ja markkinavalvonnalla. Näillä muutoksilla on merkittäviä vaikutuksia niin tarkastustoiminnan organisaatioon kuin henkilöstötarpeeseen. Valtioneuvosto on 29.8.1991 asettanut komitean valmistelemaan ehdotukset tarvittaviksi toimenpiteiksi 15.9.1992 mennessä.

EY:n koulutusohjelmiin ja tietoverkkoihin osallistuminen edellyttää monissa tapauksissa kansallisen yksikön perustamista. Ohjelmien koordinointi- ja hallintotehtäviä on tarkoitus keskittää opetusministeriön alaisiin virastoihin ja laitoksiin, kuten opetushallitus ja kansainvälisen henkilövaihdon keskus. Viestintäalan kansainvälisiä tehtäviä varten on keväällä 1991 perustettu yksikkö, joka vastaa myös EY:n MEDIA-ohjelman kansallisesta hallinnosta.

Työpaikkoja ja elinolosuhteita kunnissa koskevat kyselyt ETA-maista lisääntyvät. Tästä aiheutuu työvoimatoimistoille lisää tehtäviä, vaikka onkin lähdettävä siitä, etteivät nämä tehtävät siirry kokonaisuudessaan työhallinnon tehtäviksi. Sopimusvaltioiden kansalaisten työlupavaatimuksen poistuessa työlupien käsittely tältä osin loppuu ja työvoimahallinnon tehtävät vähenevät.

Useiden ympäristönsuojelulakien toimeenpano jakautuu Suomessa eri hallinnonaloille. Tällaisia lohkoja ovat erityisesti kemikaalivalvonta, teollisuusturvallisuus, liikenteen ilmansuojelu, vesiensuojelu ja tulevaisuudessa ympäristövaikutusten arviointi ja biotekniikkaa koskeva valvonta. Toimivaltasuhteita on tarkistettava eräiltä osin, esimerkiksi terveydenhoitolaissa ja vesilaissa säänneltyjen asioiden osalta. Keskushallinnon ja aluehallinnon välistä tehtävien jakoa jouduttaneen myös tarkistamaan.

Kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalalla on sovittava Tilastokeskuksen kanssa energiaa koskevien tilastotietojen keräämisestä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö vastaa julkisten hankintojen osalta tavara- ja palveluhankintoihin liittyvien sopimusvelvoitteiden voimaansaattamisesta ja täytäntöönpanosta mukaan luettuina tilastointi- ja muu tietojenantovelvollisuus ETA:n toimielimille sekä vastuu koulutus- ja tiedotusasioista. Osa tehtävistä on suunniteltu annettavaksi Valtion hankintakeskuksen hoidettavaksi. Ministeriön yhteyteen on suunniteltu perustettavaksi neuvottelukunta, joka toimisi eri viranomais- ja muiden etutahojen yhteistyöelimenä ja antaisi tarvittaessa lausuntoja. Valtiovarainministeriö vastaa julkisista hankinnoista siltä osin kuin ne liittyvät rakentamiseen.

Valtiontuen osalta kansallinen koordinointiviranomainen on kauppa- ja teollisuusministeriö. Koordinointiviranomaisen tehtävänä on ensisijaisesti pitää yhteyttä ETA-sopimuksen noudattamisesta vastuussa oleviin viranomaisiin Suomessa.

ETA-sopimuksen kilpailusääntöihin liittyvistä käytännön tehtävistä, mukaan luettuna kilpailusääntöjen noudattamisen kansallinen valvonta ja yhteistyö EFTAn ja EY:n valvontaviranomaisten kanssa, vastaa kilpailuvirasto. Virastolle kuuluisivat myös liikenteen alalla harjoitettavan syrjinnän poistamiseen liittyvistä sopimusmääräyksistä aiheutuvat kansalliset valvontatehtävät. Kauppa- ja teollisuusministeriö vastaa kansainväliseen yhteistyöhön ja ETA-säädösten kehittämiseen liittyvistä valtionsisäisistä tehtävistä.

Kilpailusektorilla erityisesti suurten yritysten asema muuttuu siten, että niiden on oltava suoraan yhteydessä kansainvälisen valvontaviranomaisen kanssa. Julkisten hankintojen osalta yrityksille tulee muutoksenhakumahdollisuus, mikäli ne katsovat, että hankintoja suorittavan yksikön säännöstenvastainen menettely on loukannut niiden oikeuksia.

Teräskauppaa koskevan materiaalin kerääminen siirtyy kuluttajavirastolta hoidettavaksi kauppa- ja teollisuusministeriössä.

Liikenneministeriön hallinnonalalla ETA-sopimus lisää viranomaisten välistä vuorovaikutusta, sillä Suomessa viranomaisten toimivaltasuhteet on esimerkiksi ajoneuvojen pakokaasupäästöjen osalta järjestetty EY:stä poikkeavalla tavalla. Myös EY:n kilpailulainsäädännön noudattamisen valvonta edellyttää erityisvalvontaviranomaisten ja kilpailuviranomaisten välisen yhteistyön järjestämistä. Sopimus edellyttää eräiltä osin myös tehtävien painopisteiden uudelleenkohdentamista hallinnonalan virastoissa sekä uusien hallintomenettelyjen luomista muun muassa erilaisten ilmoitusvelvollisuuksien hoitamiseksi. Sopimuksen johdosta on lisäksi luotava uusia tilastointi-, rekisteröinti- ja seurantajärjestelmiä. Viranomaisten toimivallanjakoa on eräiltä osin muutettu tai tullaan muuttamaan. Esimerkiksi liikenneministeriössä käsiteltävät tavaraliikenteen liikennelupa-asiat siirretään vuoden 1993 alussa lääninhallituksiin.

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla ulkomaalaisille annettavien hoitopalvelujen määrä lisääntyy huomattavasti. Näistä sekä suomalaisille muissa ETA-valtioissa annetuista hoidoista aiheutuvat kansainvälisten maksujen ja tietojen välitystehtävät on tarkoitus keskittää pääosin Kansaneläkelaitokselle, jonka yhteydenpitotehtävät ulkomaisiin sosiaalivakuutuslaitoksiin, kuntiin ja valtioon siten lisääntyvät. Myös lapsilisien maksatuksen tehokkaan toteutuksen kannalta on tarpeellista, että vuoden 1993 alusta muutenkin vireillä ollut lapsilisien maksatus siirretään Kansaneläkelaitokseen. Päätökset ulkomaille lähetetyn työntekijän pysymisestä Suomen sosiaaliturvan piirissä lisääntyvät, ja nämä päätökset on entistä laajemmin uskottava Eläketurvakeskuksen tehtäväksi. Tarkoituksenmukaista on myös keskittää ulkomaille lomakkeiden avulla tapahtuva työttömyysturvaa koskeva tietojenvälitys, joka ETA-sopimuksen vuoksi lisääntyy, esimerkiksi Kansaneläkelaitokseen.

Sosiaali- ja terveysministeriön toimialalla yhteistyö ja tietojenvaihto muiden ETA-maiden vakuutusviranomaisten kanssa lisääntyy. Vakuutusvälittäjien toiminta on tarkoitus saattaa erityisen sääntelyn alaiseksi, jolloin toiminnan valvonta kuuluisi ministeriölle. Sosiaalivakuutuslaitosten osalta kansainvälinen tietojenvälitys on keskitettävä.

Valtiovarainministeriön hallinnonalalla suorat yhteydet ulkomaisiin viranomaisiin lisääntyvät. ETA-sopimuksen luottolaitoksia ja arvopaperimarkkinoita koskeva liitesäännöstö vaatii useissa tapauksissa tietojen vaihtoa ja yhteydenottoa ulkomaisiin viranomaisiin ennen päätösten tekemistä kotimaassa. Tämä saattaa johtaa joidenkin lupahakemusten pidempiin käsittelyaikoihin.

Tilastoyhteistyön osalta Tilastokeskuksen lisäksi myös muut viranomaiset, kuten tullihallitus, tielaitos, maatilahallitus, riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, laativat ETA-säädösten mukaisia tilastoja. Useimpia säädöksiin perustuvia tilastoja joudutaan uudistamaan, joitakin huomattavastikin.

ETA-sopimuksen henkilöstövaikutukset

ETA-sopimus asettaa koko julkishallinnon henkilöstölle uudenlaisia vaatimuksia, koska kansainvälinen yhteistyö ja kansainväliset säädökset tulevat osaksi niiden jokapäiväistä toimintaa. Osa henkilöstöstä joutuu osallistumaan ETA-sopimuksen mukaiseen asiantuntijatason ja valvontaelinten väliseen yhteistyöhön, EY:n komiteatyöskentelyyn, EFTAn sisäiseen koordinointiin ja yhteydenpitoon EY:n eri organisaatioihin. Myös tiedonvaihto ja yleinen tiedottaminen kansallisella tasolla lisääntyvät.

Uudet vaatimukset vaikuttavat henkilöstön määrään, valintaperusteisiin ja koulutukseen. Henkilöstön valinnassa tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota kykyyn hoitaa asioita kansainvälisissä yhteyksissä. Tämä edellyttää asioiden syvällisen tuntemuksen lisäksi riittävää kielitaitoa sekä kansainvälisen neuvottelukäyttäytymisen tuntemusta. Näitä ominaisuuksia tulee lisätä virkamieskunnan keskuudessa laajamittaisella koulutustoiminnalla.

Koulutustarvetta on kartoitettu eri hallinnonaloilla ja kartoituksen tuloksena eri ministeriöiden kesken on sovittu, että valtiovarainministeriön henkilöstöosasto suunnittelee koko valtionhallinnon kattavan koulutussuunnitelman. Valtion koulutuskeskuksen tarjoamia mahdollisuuksia pyritään myös hyödyntämään. Kukin hallinnonala tarvitsee ensinnäkin perustietoa antavaa yleiskoulutusta melko laajalle henkilöstöryhmälle. Lisäksi tarvitaan koulutusta asianomaiseen hallinnonalaan liittyvistä erityiskysymyksistä, kuten alan ETA-sääntöjen tuntemusta. Kielitaidon parantaminen on tärkeää laajalle joukolle ja tässä korostuu englannin kielen lisäksi erityisesti ranskan kielen taito. Koulutuksessa tulee kiinnittää huomiota myös neuvottelutaidon kehittämiseen. Koulutuksen painopistettä tulisi siirtää integraatiokysymyksiin.

ETA-sopimuksen johdosta työmäärä lisääntyy useilla hallinnonaloilla sopimuksen asettamien uusien velvoitteiden johdosta. Uudet tehtävät pyritään mahdollisuuksien mukaan hoitamaan nykyisen henkilöstön turvin hallinnonalojen voimavaroja uudelleen kohdentamalla sekä siirtämällä henkilöstöä uusiin tehtäviin ja muuttamalla tehtävien painopistettä. Tietyillä hallinnonaloilla lisähenkilöstön tarve on kuitenkin ilmeinen. Henkilöstötarvetta ja sen taloudellisia vaikutuksia selvitetään tarkemmin esityksen taloudellisia vaikutuksia koskevassa osassa.

ETA-sopimuksen vaikutukset toimitilatarpeeseen sekä kalusto- ja laitehankintoihin

Lisääntyvät tehtävät aiheuttavat henkilöstön kasvua vastaavan tarpeen toimitiloihin.

ETA-sopimuksen täytäntöönpano ja seuranta edellyttävät, että viranomaisilla on joustava pääsy kansainvälisiin tietopankkeihin ja että heillä on käytössään ainakin keskeisimmät EY-julkaisut. Sähköiset yhteydet EY:n yksiköihin ja muihin EFTA-valtioihin sekä erilaisiin tietoverkostoihin vaativat asianmukaisia laitehankintoja. ATK-välineistön merkitys tulee ylipäätään lisääntymään ja sen käyttöä on lisättävä. Oikeusministeriön tarkoituksena on sisällyttää ETA-sopimukseen liittyvien EY-säädösten suomennokset ja ruotsinnokset Finlex-tietopankkiin. Tarkoituksena on myös hankkia EY:n Celex-säädöstietokannan englannin kielinen aineisto Suomeen siten, että sitä voitaisiin käyttää Finlex-järjestelmän kautta.

Tutkimuslaitteiden on oltava hyvää kansainvälistä tasoa, jotta ollaan kilpailukykyisiä yhteistyökumppaneita etsittäessä, projekteja valittaessa ja jotta pystytään käyttämään muualla tuotettua tietoa.

Työpaikkojen ilmoittaminen kansainväliseen työnvälitykseen (SEDOC) edellyttää toimivien ATK-yhteyksien luomista kansainväliseen järjestelmään työhallinnon alalla.

6. ETA-sopimuksen pääkohdat

Johdanto-osa

ETA-sopimuksen johdanto-osassa todetaan aluksi sopimuspuolet, joita ovat Euroopan talousyhteisö, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sekä Euroopan yhteisön ja Euroopan vapaakauppaliiton jäsenvaltiot. EY:n osalta ETA-sopimus on siten niin sanottu yhdistetty sopimus, jossa sopimuspuolina ovat yhteisöjen lisäksi myös jäsenvaltiot. Lisäksi todetaan Euroopan talousalueen (ETA) merkitys sekä määritellään sopimuksen soveltamiseen ja edelleen kehittämiseen liittyviä yleisiä tavoitteita ja periaatteita.

Johdannossa ilmoitetaan sopimuspuolten olevan vakuuttuneita siitä, että ETA edistää rauhaan, kansanvaltaan ja ihmisoikeuksiin perustuvan Euroopan rakentamista. EFTA-valtioiden sekä EY:n ja sen jäsenvaltioiden välisen erityissuhteen ensiarvoisuus vahvistetaan. Sopimuspuolet ilmoittavat vakaan päätöksensä edistää maailmanlaajuisen kaupan vapauttamista ja yhteistyötä markkinatalouden pohjalta, erityisesti GATT:n ja OECD:n sopimusmääräysten mukaisesti.

Johdannossa vahvistetaan tavoite perustaa dynaaminen ja yhtenäinen Euroopan talousalue, joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja yhdenvertaisiin kilpailuedellytyksiin sekä antaa riittävät, oikeudelliset täytäntöönpanokeinot. Tässä yhteydessä todetaan myös, että tavoitteena on ETA:n toteutuminen yhdenvertaisuuden ja vastavuoroisuuden sekä sopimuspuolten etujen, oikeuksien ja velvollisuuksien yleisen tasapainon pohjalta. Neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuminen aiotaan toteuttaa mahdollisimman täydellisesti koko Euroopan talousalueella. Myös yhteistyötä neljää vapautta sivuavassa ja laaja-alaisessa politiikassa päätetään vahvistaa ja laajentaa.

Sopimuspuolet ilmaisevat pyrkimyksensä edistää ETA:n sopusointuista kehitystä ja tässä yhteydessä tunnustavat tarpeen pienentää alueiden välisiä taloudellisia ja sosiaalisia eroja sopimusta soveltamalla eli niin sanotun koheesiotavoitteen.

Johdannossa ilmaistaan halu vahvistaa yhteistyötä Euroopan parlamentin ja EFTA-valtioiden parlamenttien jäsenten välillä sekä EY:n ja EFTA-valtioiden työmarkkinaosapuolten välillä. Yksilöiden tärkeä merkitys Euroopan talousalueella tunnustetaan heidän käyttäessään sopimukseen perustuvia oikeuksiaan ja vedotessaan niihin tuomioistuimessa.

Sopimuspuolet ilmaisevat vakaan päätöksensä säilyttää, suojella ja parantaa ympäristön laatua sekä huolehtia luonnonvarojen varovaisesta ja järkevästä käytöstä, erityisesti noudattaen kestävän kehityksen sekä varautuviin ja ehkäiseviin toimiin ryhtymisen periaatteita. Myös sääntöjen edelleen kehittämisen perustana tulee olla terveyden, turvallisuuden ja ympäristön suojelun korkea taso.

Sosiaalisen ulottuvuuden edelleen kehittämisen tärkeys Euroopan talousalueella tunnustetaan. Tähän kuuluu miesten ja naisten tasa-arvoinen kohtelu. Sopimuspuolet toivovat myös turvaavansa taloudellisen ja sosiaalisen edistyksen sekä edistävänsä elintason nousua ja työolojen parantamista Euroopan talousalueella.

Sopimuspuolet ilmaisevat myös päättäväisyytensä edistää kuluttajien etuja ja vahvistaa heidän asemaansa markkinoilla korkeatasoisen kuluttajansuojan toteuttamiseksi.

Johdannossa edelleen sopimuspuolet sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen Euroopan teollisuuden tieteellisen ja teknisen tason vahvistamisesta sekä sen rohkaisemisesta kansainvälisesti kilpailukykyisemmäksi.

Sopimuspuolet katsovat, ettei ETA-sopimus miltään osin ole este jonkin EFTA-valtion liittymiselle Euroopan yhteisöihin.

Lopuksi osapuolet toteavat, ettei ETA-sopimus rajoita sopimuspuolten päätöksenteon itsenäisyyttä tai valtaa tehdä kansainvälisiä sopimuksia, jollei sopimuksen määräyksistä tai kansainväliseen julkisoikeuteen sisältyvistä rajoituksista muuta johdu.

Sopimuksen rakenne

ETA-sopimus on rakenteeltaan poikkeuksellinen. Sopimuksen muodostavat pääsopimus, sopimuksen pöytäkirjat ja liitteet sekä ne EY:n säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Käytännön syistä on ollut välttämätöntä turvautua ETA-sopimuksen osaksi otettavien EY-säädösten osalta viittaustekniikkaan, jossa ETA-sopimuksessa rajoitutaan asianomaisten EY-säädösten otsikoiden ja näitä säädöksiä koskevien mukautusten mainitsemiseen. Viittaustekniikasta huolimatta kyseiset EY-säädökset ovat osa ETA-sopimusta ja ETA-sopimuksen voimaansaattamislaki koskee niitä. ETA-sopimuksen liitteissä viitatut EY-säädökset tullaan julkaisemaan kotimaisilla kielillä ETA-sopimuksen julkaisemisen yhteydessä. Perustuslakivaliokunnan lokakuussa 1991 oikeus- ministeriölle antaman lausunnon mukaisesti on eräillä asialohkoilla kuitenkin päädytty menettelyyn, jossa ETA-sopimuksen hyväksymistä koskevaan hallituksen esitykseen ei sisällytetä lainsäädännön alaan kuulumattomia EY-säädöksiä.

ETA-sopimuksen liitteiden mukaan sopimuspuolet ja ETA:n valvontaviranomaiset kiinnittävät huomiota tai ottavat aiheellisella tavalla huomioon liitteissä mainitut EY-säädökset, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia. Kysymys on yleensä komission tai neuvoston suosituksista, päätöslauselmista tai ilmoituksista, jotka sisältävät EY-säädösten soveltamiskannanottoja tai EY:n säännöstön kehittämistä koskevia kannanottoja. Koska kyse on oikeudellisesti sitomattomasta aineistosta, ei kyseisiä EY-säädöksiä saateta voimaan Suomessa. Ne pyritään mahdollisuuksien mukaan kuitenkin julkaisemaan kotimaisilla kielillä.

ETA-neuvottelujen päätösasiakirjaan liittyy erinäisiä sopimuspuolten antamia, sopimuksen soveltamiseen liittyviä julistuksia. Ne eivät ole osa ETA-sopimusta. ETA-neuvotteluista on lisäksi laadittu sopimuspuolten yhteiset hyväksytyt pöytäkirjamerkinnät, joissa selvennetään eräitä sopimukseen liittyviä kysymyksiä. Nekään eivät ole osa sopimusta, mutta heijastavat sopimuspuolten yhteistä kantaa eräistä sopimuksen soveltamiskysymyksistä ja sitovat sopimuspuolia.

6.I Tavoitteet ja periaatteet

Sopimuksen I osassa määrätään sopimuksen tavoitteista ja yleisistä periaatteista.

Sopimuksen keskeinen tavoite on edistää sopimuspuolten kaupan ja taloussuhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistamista yhtenäisen Euroopan talousalueen luomiseksi. Tähän pyritään luomalla yhdenvertaiset kilpailun edellytykset ja noudattamalla samoja sääntöjä.

Tavoitteen saavuttamiseksi toteutetaan tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääoman vapaa liikkuvuus ja perustetaan sellainen järjestelmä, joka estää kilpailun vääristymisen ja turvaa kilpailusääntöjen yhdenvertaisen noudattamisen. Lisäksi toteutetaan läheisempi yhteistyö muilla aloilla, kuten tutkimus ja kehitys, ympäristö, koulutus ja sosiaalipolitiikka.

Periaatteissa määritellään se, mitä sopimuksessa tarkoitetaan termeillä "sopimus" ja "EFTA-valtiot". "Sopimuspuolet" määritellään yhteisön ja EY:n jäsenvaltioiden osalta liittämällä määritelmä näiden keskinäisiin toimivaltasuhteisiin siten kuin ne on määritelty Rooman sopimuksessa tai Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksessa.

Sopimuspuolten lojaliteettivelvollisuus edellyttää sopimusvelvoitteiden täyttämisen varmistamista kaikin keinoin ja sellaisten toimien välttämistä, jotka saattaisivat vaarantaa sopimuksen tavoitteiden saavuttamisen. Sopimuksen mukaista yhteistyötä on helpotettava. Eräs keskeinen periaate on se, että kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä sopimuksen soveltamisalalla.

Sopimuspuolilla on yleinen asioiden esilleotto-oikeus (droit d'‚vocation) eli oikeus ottaa koska tahansa haluamansa asia ETA:n sekakomiteassa tai ETA:n neuvostossa käsiteltäväksi.

Sopimusmääräysten tulkinnassa tulee noudattaa EY:n tuomioistuimen ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista antamia merkityksellisiä ratkaisuja sikäli kuin kyseiset sopimusmääräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen tai Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen määräyksiä tai niiden soveltamiseksi annettuja säädöksiä.

Säädökset, jotka sisältyvät sopimuksen liitteisiin tai ETA:n sekakomitean päätöksiin tai joihin näissä viitataan, ovat sopimuspuolia sitovia. Ne on saatettava osaksi sopimuspuolten oikeusjärjestystä siten, että EY:n asetuksia vastaavat säädökset on otettava sellaisenaan oikeusjärjestyksen osaksi. EY:n direktiivejä vastaavien säädösten osalta sopimuspuolten viranomaiset voivat itse valita täytäntöönpanotavan ja -muodon.

6.II Tavaroiden vapaa liikkuvuus

6.II.1. Perusperiaatteet

Sopimuksen 8―16 artiklassa ovat tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat perusmääräykset, joiden tarkoituksena on varmistaa sopimuspuolten välisen kaupan esteetön toteutuminen.

ETA-sopimus perustuu hyvin laaja-alaiseen vapaakauppajärjestelyyn, jossa sopimuspuolet kuitenkin säilyttävät kolmansiin maihin itsenäiset kauppasuhteensa. EFTA-valtioilla ja EY:llä ei ole yhteistä kauppapolitiikkaa. Mahdollisten kaupan vääristymien torjumiseksi on tarpeen määrittää, mitkä tuotteet kuuluvat sopimuksen soveltamisalaan. Sopimuksen 8 artikla sisältää säännöt yleisestä soveltamisalasta.

Sopimus vastaa periaatteessa teollisuustuotteiden katteeltaan Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen (SopS 66―67/73, muut. SopS 106/89) sekä EFTA-konvention (SopS 16/61 siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen) soveltamisalaa, jossa tullien ja määrällisten rajoitusten poisto koskee sopimuspuolten alueelta peräisin olevia teollisuustuotteita. Koska ETA-sopimuksen osapuolilla ei ole myöskään yhteistä maatalouspolitiikkaa, ETA-sopimus koskee, kuten vapaakauppasopimuksetkin, vain sopimuksessa erikseen mainittuja maatalous- ja kalataloustuotteita. Tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaate koskee siten yleisesti teollisuustuotteita, mutta vain rajoitetusti maataloustuotteita. ETA-sopimuksen tuotekate on vapaakauppasopimusten tuotekatetta jonkin verran laajempi. ETA-sopimuksen tavoitteet ulottuvat kuitenkin teollisuustuotteiden kauppaa haittaavien esteiden poistamisessa oleellisesti vapaakauppasopimusten soveltamisalaa laajemmalle.

Sopimuksen tuotekate on määritetty sopimuksen 8 artiklan 3 kohdassa. Ne muutamat poikkeukset teollisuustuotteista (eräät valkuaisaineet ja tärkkelykset), joita sopimus ei koske, on mainittu sopimuksen 2 pöytäkirjassa. Sopimuksen 8 artiklan 3 kohdan b alakohta sisältää niin sanottuja jalostettuja maataloustuotteita koskevan määräyksen. Määräyksessä viitataan pöytäkirjaan 3, joka sisältää varsinaiset so- pimusjärjestelyt hinnanerokorvaustuotteiden osalta. Järjestelyjen tarkoituksena on, että jalostettujen maataloustuotteiden vapaakaupan tuotekatetta laajennetaan ja raaka-aineiden hinnanerojen tasausta koskevaa säännöstöä täsmennetään.

Raaka-aineiden hinnanerokorvausjärjestelmän tarkistaminen edellyttää Suomessa siirtymistä valmisteverojärjestelmästä tuontimaksujärjestelmään sekä eräiden GATT-tullisidontojen irtisanomista. Tuotekatteen laajentaminen edellyttää myös tullitariffin (660/87) muuttamista. GATT-sidonnat on tarkoitus irtisanoa ETA-sopimuksen tultua hyväksytyksi. Irtisanomisneuvottelujen jälkeen eduskunnalle on tarkoitus antaa esitykset tuontimaksulain (1008/77), tullitariffin ja elintarviketuotteiden valmisteverosta annetun lain (868/79) muuttamisesta.

Perusmaataloustuotteiden kaupasta on sovittu erikseen kunkin EFTA-valtion ja EY:n välillä kahdenvälisillä sopimuksilla. Pöytäkirjassa 42 viitataan näihin sopimuksiin. Sopimuspuolet sitoutuvat saattamaan sopimukset voimaan viimeistään samaan aikaan ETA-sopimuksen kanssa. Suomen ja EY:n väliset sopimukset koskevat juustoa, naudan- ja sianlihaa, Suomen tekemiä tariffimyönnytyksiä yhteisön taloudellisten ja sosiaalisten erojen tasaamiseksi sekä EY:n myöntämää suomalaisen vodkan tuontitullin poistoa. Sopimuksen 19 artiklassa on määritelty, millä tavoin maataloustuotteiden kauppaa voidaan osapuolien välillä edistää.

Kalaa ja kalataloustuotteiden kauppaa koskevat järjestelyt on esitetty pöytäkirjassa 9.

Koska EFTA-valtioilla ja toisaalta EY:llä on oma kauppapolitiikkansa kolmansiin maihin nähden ja sen mukaisesti erilaiset tavaroiden tuontikohtelut, tarvitaan alkuperäsääntöjä määrittämään, mitkä tavarat ovat peräisin Euroopan talousalueelta. Säännöt ovat periaatteiltaan samat kuin Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen 3 pöytäkirjan sekä EFTA-konvention B-liitteessä olevat säännöt lukuun ottamatta ETA-sopimukseen sisältyviä eräitä sääntöjen yksinkertaistuksia ja parannuksia.

Sopimuksen 9 artiklan 1 kohdassa viitataan 4 pöytäkirjaan, jossa ovat sopimuksen alkuperäsäännöt. Pöytäkirja sisältää myös edellä mainitut uudet säännöt, joiden tarkoituksena on helpottaa alkuperäsääntöjen soveltamista. Uudet säännöt ovat seuraavat:

― täyskumulaatiosääntö, joka tarkoittaa sitä, että kaikki eri ETA-valtioissa tapahtuneet valmistusvaiheet voidaan laskea yhteen; ja

― toleranssisääntö, joka tarkoittaa, että alueen ulkopuolisia aineksia voidaan käyttää 10 prosenttiin saakka lopputuotteen arvosta kuitenkin siten, että tekstiilisektori on soveltamisen ulkopuolella.

Tämän lisäksi on sopimuksessa sääntö, jonka mukaan sallitaan tietyin edellytyksin alueen ulkopuolinen valmistus, jonka arvo ei kuitenkaan saa olla yli 10 prosenttia lopputuotteen arvosta. Kemian sektorilla otetaan käyttöön vaihtoehtoinen prosenttisääntö. Myös alkuperän osoittamisen esitystapaa on yksinkertaistettu.

Tavaroiden alkuperällä on merkitystä erityisesti tulleja ja määrällisiä rajoituksia koskevien määräysten soveltamisessa. ETA-sopimuksella ei perusteta tulliliittoa vaan vapaakauppa-alue. Tämän vuoksi sopimuksen 8 artiklassa määrätään, että 10―15, 19 ja 25―27 artiklan määräykset soveltuvat vain tuotteisiin, jotka sopimukseen sisältyvien alkuperäsääntöjen mukaan ovat peräisin sopimuspuolten alueelta. Näin ollen tuonti- ja vientitullien ja niitä vaikutukseltaan vastaavien maksujen kantamisen kielto, tuonnin ja viennin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden kielto, syrjivien verotustoimenpiteiden kielto, maataloustuotteiden kauppaa koskeva artikla, vientirajoituksia koskeva suojalauseke sekä polkumyyntitoimenpiteiden kielto eivät koske kolmansista maista peräisin olevia tuotteita. Myös hiili- ja terästuotteita koskevia määräyksiä sovelletaan vain alkuperätuotteisiin. 8 artiklan määräyksistä seuraa, että sopimuspuolet eivät sitoudu harjoittamaan yhteistä kauppapolitiikkaa.

Sopimuksen 8 artiklan määräyksistä seuraa myös, että muita kuin edellä mainittuja sopimuksen määräyksiä sovelletaan myös kolmansista maista peräisin oleviin tuotteisiin. Sen vuoksi valtion monopoleja koskevan artiklan määräykset, eläin- ja kasvinsuojelumääräykset, maataloustuotteita koskeva yleinen uusien kaupan teknisten esteiden kielto, kalakauppaa koskevat määräykset, tulliyhteistyötä ja kaupan menettelyjä koskevat määräykset, kaupan teknisiä esteitä koskevat määräykset ja tuotevastuuta koskevat määräykset ja energiaa koskevat määräykset koskevat myös kolmansista maista peräisin olevia tavaroita, jollei niiden soveltamisalaa ole liitteissä erikseen rajattu.

Sopimuksen 8 artiklan mukaan ETA-sopimuksen määräyksiä ei pääsäännön mukaan sovelleta harmonoidun tavarankuvaus- ja koodausjärjestelmän ryhmiin 1―24. Tästä seuraa, että maataloustuotteiden kauppaan ei sovelleta sopimuksen määräyksiä. Sopimuksen 8 artiklan 3 kohdan b alakohdasta kuitenkin seuraa, että sopimusta sovelletaan pöytäkirjassa 3 olevin varauksin jalostettuihin elintarvikkeisiin.

Alkuperäsääntöjä koskevan 4 pöytäkirjan määräyksistä poiketen määritellään julkisten hankintojen vesi-, energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alalla toimivien yksiköiden hankintamenettelyistä annetun direktiivin (90/531/ETY) yhteydessä direktiivin edellyttämä kotimaisuusastevaatimus kuitenkin EY:n sisäisesti soveltamien alkuperäsääntöjen (asetus 68/802/ETY) mukaisesti.

Tavaroiden vapaan liikkumisen toteuttaminen sopimuksen ehdoin edellyttää lainsäädännön eurooppalaista yhdenmukaistamista, vastavuoroisuuden hyväksymistä sekä yhtenäisiä kilpailuolosuhteita ja yhteistyötä kauppapolitiikan alalla, minkä vuoksi muiden kuin 8 artiklan 2 kohdan luettelemien sopimuskohtien lisäksi tavaroiden alkuperällä ei ole sopimuksen soveltamisen kannalta merkitystä.

Sopimuksen 11 ja 12 artiklan mukaan tuonnin ja viennin määrälliset rajoitukset ja niihin verrattavat toimenpiteet on sopimuspuolten välillä kielletty. Sopimuksen 13 artiklassa luetellaan, millä edellytyksin tästä kiellosta voidaan poiketa. Suomi on Euroopan vapaakauppaliiton jäsenenä sekä yhteisön kanssa tehdyn vapaakauppasopimuksen johdosta jo sitoutunut olemaan soveltamatta sanottuja toimenpiteitä. ETA-sopimuksen johdosta kielto tulee koskemaan eräitä uusia tuotteita. Muun muassa fossiilisten polttoaineiden tuontilisenssioinnista joudutaan luopumaan. Määrällisten rajoitusten kieltoa koskevilla artikloilla on suora oikeusvaikutus. Näitä artikloja koskevien Rooman sopimuksen artiklan 30―36 tulkinnassa kehitetty niin sanottu Cassis de Dijon -periaate tulee sovellettavaksi myös Suomessa. Periaatteen mukaan yhden sopimuspuolen alueella laillisesti valmistettu ja markkinoitu tuote on päästettävä periaatteessa esteittä myös muiden jäsenvaltioiden markkinoille. Artiklojen tulkinnalla on suuri merkitys myös teollis- ja tekijänoikeuksien kannalta. Kansallisen lainsäädännön määräykset, joilla oikeudenhaltijoille annetaan oikeus kieltää toisen sopimuspuolen alueella oikeudenhaltijan suostumuksella markkinoitujen tuotteiden maahantuonti, ovat kiellettyjä.

Sopimuksen 16 artiklan mukaan valtioiden on varmistettava, ettei niiden ylläpitämien valtion monopolien toiminta johda tavaroiden hankinnan ja markkinoinnin osalta EY:n jäsenvaltioiden tai EFTA-valtioiden kansalaisten syrjintään.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien yleisten määräysten johdosta voimassa olevaa tavarakauppaa koskevaa lainsäädäntöä on tarpeen täydentää ja yksityiskohtaistaa. Muun muassa lakiin maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta (157/74) on tehtävä lähinnä teknisluonteisia muutoksia. Lisäksi tuotevastuulakia (694/90) on muutettava. EY:n oikeuskäytäntö huomioon ottaen on tavaramerkkilakia (7/64), patenttilakia (550/67) sekä kulutustavaroiden alkuperämaan ilmoittamisesta annettua lakia (227/83) muutettava.

6.II.2. Maatalous- ja kalataloustuotteet

Eläinlääkintä- ja kasvinsuojelusäännöt

Yleistä

Sopimuksen 17 artikla koskee eläinlääkintä- ja kasvinsuojelualoja. Eläinlääkintäalaan kuuluvat sopimuksessa varsinaisten eläinlääkintämääräysten lisäksi eläinten rehut ja kotieläinjalostus sekä kasvinsuojelun alaan varsinaisen kasvinsuojelun lisäksi kylvösiemenet. Määräysten tarkoituksena on eläinlääkinnän alalla edistää eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden sekä rehujen vapaata kauppaa ja poistaa sitä estävät määräykset. Sopimukseen liittyvän julistuksen mukaan varsinaista kasvinsuojelulainsäädäntöä ei oteta sopimukseen, koska yhteisössä valmistellaan parhaillaan uutta kasvinsuojeludirektiiviä. EY:n uusien säännösten omaksumista jatkossa myös ETA-valtioissa käsitellään kuitenkin sopimuksessa määrättyä menettelytapaa noudattaen 99 ja 102 artiklan mukaisesti. Kylvösiementen tuotantoa ja kauppaa koskevien määräysten tarkoituksena on yhtenäistää kylvösiemeniä koskevat vaatimukset ja siten poistaa siementavaran erilaisiin vaatimuksiin perustuvia kaupan esteitä.

Artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen I, joka sisältää varsinaiset sopimusjärjestelyt eläinlääkintä- ja kasvinsuojelulainsäädännön alalla. Liitteen mukaan sopimuksen ulkopuolelle jäävät tässä vaiheessa rajatarkastuksia, kolmansista maista tuotavia tavaroita ja eläinlääkinnän alalla lisäksi eläinsuojelua ja rahoitusjärjestelyjä koskevat määräykset.

Ruotsinnokset kaikista niistä lainsäädännön alaan kuuluvista EY-säädöksistä, joihin viitataan liitteessä I, eivät ole valmistuneet hallituksen esityksen antamiseen mennessä. Tämän takia niiden hyväksymisestä ja voimaan saattamisesta annetaan erillinen hallituksen esitys niin pian kuin mahdollista. Kyseisten säädösten suomennokset annetaan kuitenkin erikseen tiedoksi eduskunnalle samanaikaisesti tämän hallituksen esityksen kanssa ja niiden perustelut sisältyvät tähän hallituksen esitykseen.

Eläinlääkintä

Sopimuksen eläinlääkintää koskevien määräysten tarkoituksena on eläintautien leviämisen estämiseksi, eläimistä saatavien elintarvikkeiden hygieenisen laadun varmistamiseksi sekä eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden vapaan liikkuvuuden edistämiseksi yhdenmukaistaa eläintauteja, elintarvikehygieniaa ja elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvontaa koskevaa lainsäädäntöä.

Sopimukseen sisältyy liitteen I mukaan useita eläintauteja, lihaa ja lihavalmisteita, kalaa ja kalatuotteita, maitoa, munatuotteita sekä eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvontaa koskevia direktiivejä ja päätöksiä (99 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen).

Edellä mainittujen säädösten estämättä saadaan Suomessa kuitenkin noudattaa kansallisia säännöksiä BSE-taudin osalta sekä elävien kalojen, äyriäisten ja mädin sekä lampaiden ja vuohien tuonnissa. Näitä poikkeusjärjestelyjä tarkastellaan uudelleen vuonna 1995.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen vuoksi on tarpeen muuttaa eläintauteja, kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamista, lihantarkastusta ja maidontarkastusta koskevaa lainsäädäntöä. Eläintautilakiin (55/80) on muun muassa lisättävä säännökset, joiden perusteella voidaan antaa määräyksiä tautitilanteen leviämisen selvittämiseksi, määrätä eläimet merkittäviksi tunnistamista varten sekä antaa määräyksiä eläimistä peräisin olevien jätteiden käytöstä ja jätteitä käsittelevien laitosten toiminnasta ja valvonnasta. Lihantarkastuslaissa (160/60) määrättyä lihantarkastuspakkoa on laajennettava ja eläimet on tarkastettava aina myös elävänä ennen teurastusta. Maidontarkastuslain (558/46) osalta sopimus edellyttää lakiin lisättäväksi säännökset, jotka koskevat maidontuotantotilojen rekisteröimistä ja niiden säännöllistä tarkastusta siinä tapauksessa, että lämpökäsiteltyä maitoa vietäisiin Suomesta muihin ETA-valtioihin. Sellaisista eläimistä saatavista elintarvikkeista, jotka eivät kuulu lihantarkastuslain tai maidontarkastuslain soveltamisalan piiriin, on tarpeen antaa erillinen, näitä elintarvikkeita koskeva laki. Lainsäädäntöön on otettava myös alkionsiirtoja koskevat säännökset. Ne on tarkoituksenmukaista sisällyttää kotieläinten jalostustoiminnasta annettavaan lakiin.

Kotieläinjalostus ja hevoskilpailut

Kotieläinjalostusta koskevaa lainsäädäntöä pyritään sopimuksella yhdenmukaistamaan siten, että poistetaan ETA-valtioiden mahdollisesti erilaisista jalostustavoitteista johtuvat rajoitukset jalostuseläinten kaupasta. Tällä edistetään kotieläinjalostusta ja sen myötä kotieläintaloutta. Sopimukseen on otettu EY:n sian-, karjan-, lampaan- ja vuohenjalostusta sekä hevosjalostusta koskevat direktiivit ja päätökset (25 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen). Sopimukseen on otettu myös hevoskilpailujen järjestämistä koskeva direktiivi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimusmääräysten täytäntöönpanemiseksi on tarpeen muuttaa lakia eräiden kotieläinten maahan tuonnista (871/73) ja lakia hevosten maahan tuonnista (328/38). Sopimus edellyttää muutoksia myös lakiin kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamisesta (182/49). Tämä laki tulisi kumota ja korvata kotieläinten jalostustoimintaa sääntelevällä lailla, joka kattaisi kotieläinten jalostuksen, keinosiemennyksen ja alkionsiirrot. Hevosjalostuksen sääntelyn perusteista ja hevoskilpailujen järjestämisestä tulisi niin ikään säätää lailla.

Rehut

Rehuja koskevien määräysten tarkoituksena on rehujen valmistusta, markkinointia, laatuvaatimuksia sekä valvontaa koskevaa lainsäädäntöä yhdenmukaistamalla poistaa erilaisista vaatimuksista aiheutuvia kaupanesteitä ETA:n alueella. Sopimukseen sisältyy liitteessä I luetellut EY:n rehuja koskevat direktiivit ja päätökset (24 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen). Sopimuksen mukaan rehujen lisäaineiden ja tiettyjen eläinten ruokintaan käytettävien tuotteiden (mikrobivalkuaiset) käytön yhdenmukaistaminen pyritään toteuttamaan tietyn siirtymäkauden, yleensä kahden vuoden kuluessa. Sopimus sisältää kuitenkin myös eräitä pitempiaikaisia poikkeusjärjestelyitä esimerkiksi kasvunedisteiden ja antibioottien suhteen. Näitä poikkeuksia tarkastellaan sopimuksen mukaan uudelleen vuonna 1995.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen takia rehulain (376/86) säännöstöä on tarpeen muuttaa esimerkiksi rehuvalmisteiden määritelmiä, hyväksymistä, laatu-, merkintä- ja pakkausvaatimuksia sekä tuontia ja valvontaa koskevalta osalta.

Kylvösiemenet

Kylvösiementen alalla sopimuspuolten tarkoituksena on siementuotantoa ja markkinointia koskevaa lainsäädäntöä yhtenäistämällä parantaa siementavaran laatua ja siten kasvinviljelyn tuottavuutta sekä poistaa lajikeperusteisia ja erilaisiin laatuvaatimuksiin perustuvia siementavaran kaupan esteitä. Sopimukseen sisällytetään liitteessä I luetellut EY:n siemendirektiivit ja siemenalaa koskevat päätökset (18 direktiiviä ja päätöstä muutoksineen), jotka EFTA-valtioiden tulee pääsääntöisesti sisällyttää lainsäädäntöönsä 1.1.1993 lukien. Suomessa saadaan kuitenkin direktiivien estämättä, jollei sopimuspuolten kesken muuta sovita, vuoden 1996 loppuun saakka 1) tuottaa ja markkinoida rehu- ja viljakasvien kylvösiemenestä kauppasiemenluokan siementavaraa kansallisen lainsäädännön mukaisesti, 2) määrätä viljakasvien valiosiementuotannossa sukupolvien lukumäärästä ja 3) määrätä rehu- ja viljakasvien siementavaran itävyysvaatimuksesta. Sopimuksessa on sovittu muodostettavaksi vuoden 1995 loppuun mennessä yhteinen lajikeluettelo, joka kattaa myös EFTA-valtioiden hyväksytyt lajikkeet. Siihen saakka EFTA-valtiot saavat soveltaa kansallisia lajikeluetteloitaan.

Liitteessä I on lisäksi lueteltu siemenalaa koskevat päätökset (69 päätöstä muutoksineen), jotka EFTA-valtioiden ja EFTAn valvontaviranomaisen tulee aiheellisella tavalla ottaa huomioon sopimuksen täytäntöönpanossa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Siementavaran kaupasta annettua lakia (669/75) on sopimuksen johdosta tarpeellista muuttaa muun muassa eräiden maahantuontia ja valvontaa sekä vakuustodistuksen merkintöjä koskevien säännösten osalta.

Muiden kaupanesteiden kielto

Sopimuksen 18 artiklasta ilmenevän periaatteen mukaan sopimuksessa sovittua eläintauti- ja kasvinsuojeluperusteisten kaupanesteiden vähentämistä ei saa vaarantaa muilla kaupan teknisillä esteillä. Sama koskee 23 artiklan a ja b alakohdassa tarkoitettuja tuotteita. Määräys ei aiheuta Suomessa lainsäädäntömuutoksia.

Kehittämislauseke

Sopimuksen 19 artiklassa ovat maataloustuotteita koskevat yleiset määräykset, joiden tarkoituksena on sopimuspuolten välisen maataloustuotteiden kaupan edistäminen. Määräysten mukaan sopimuspuolet selvittävät kahden vuoden välein, ensimmäisen kerran vuoden 1993 loppuun mennessä, mahdollisuuksia maatalouspolitiikkansa kehyksissä tapahtuvan maatalouskaupan asteittaiseen vapauttamiseen. Sopimus ei tältä osin edellytä Suomessa lainsäädäntömuutoksia.

Kala- ja muut meren tuotteet

Sopimuksen 20 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 9, jossa on kalaa ja muita meren tuotteita koskevat määräykset. Määräysten tarkoituksena on laajentaa kalan ja muiden meren tuotteiden vapaakauppaa. Pöytäkirja liitteineen sisältää varsinaiset sopimusjärjestelyt. EFTAsta EY:öön vietävien, pöytäkirjaan 9 sisältyvän tuoteluettelon sisältämien kalataloustuotteiden tullit ja muut viennin rajoitukset poistuvat eräin poikkeuksin joko kokonaan 1.1.1993 lukien tai asteittain vuoteen 1997 mennessä. EFTA myöntää EY:n kalataloustuotteille samat edut, jotka ovat jo voimassa EFTA-valtioiden välillä.

Pöytäkirja sisältää myös määräykset kalataloustuotteita koskevan kilpailun vääristymisen ehkäisemiseksi, sopimuspuolten lipun alla purjehtivien kalastusalusten satamiin pääsystä ja saaliin markkinoinnista. Neuvottelut sopimusvaltiosta peräisin olevien kalataloustuotteiden kauttakuljetuksesta jatkuvat. Pöytäkirja 46 sisältää lisäksi evoluutioklausuulin kalastusalan yhteistyön kehittämisestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Järjestelyt edellyttävät tullitariffin muuttamista eräiltä osin.

6.II.3. Tulliasiain yhteistyö ja kaupan helpottaminen

Sopimuksen 21 artiklassa ovat rajamuodollisuuksien yksinkertaistamista, keskinäistä hallinnollista apua tulliasioissa sekä kauppamenettelyjen yksinkertaistamista koskevat määräykset.

Kaupan helpottamiseen tähtäävät rajamuodollisuuksien ja -tarkastusten yksinkertaistamista koskevat säännökset ovat sopusoinnussa rajatarkastusten yksinkertaistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 64/85) sekä Euroopan talousyhteisön ja EFTA-valtioiden välisen, vuonna 1988 voimaantulleen tavarakaupan muodollisuuksien yksinkertaistamista ja yhteistä passitusmenettelyä koskevien sopimusten (SopS/66/87 ja 68/87) kanssa. Keskeisenä tavoitteena on sopimuspuolten tarkastusten ja muodollisuuksien yhdenmukaistaminen ja yksinkertaistaminen. Käytännön määräykset on sijoitettu pöytäkirjaan 10.

Sopimuspuolet avustavat toisiaan tulliasioissa varmistaakseen tullilainsäädännön oikean soveltamisen sopimuspuolten alueella. Suomella on kahdenvälisiä sopimuksia usean EY-valtion sekä erikseen monenvälinen sopimus pohjoismaiden kanssa. ETA-sopimuksen mukaiset järjestelyt laajentavat tulliyhteistyön kaikkien EFTA-valtioiden ja EY:n väliseksi. Tullihallinnollisen avun piiriin eivät kuitenkaan kuulu yhteisön toimivallan ulkopuolella olevat asiat, kuten huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden salakuljetuksen estäminen. Sitä koskevasta yhteistyöstä pyritään sopimaan erikseen EY- ja EFTA-valtioiden kesken. Käytännön määräykset on sijoitettu pöytäkirjaan 11.

Sopimuksen kauppamenettelyjen yksinkertaistamista koskevilla määräyksillä pyritään vahvistamaan jo voimassa olevia yhteistyömuotoja sekä EFTA-valtioiden vaikutusmahdollisuuksia erityisesti siltä osin kuin ne koskevat EY:n ohjelmia ja hankkeita. Yhteistyössä noudatetaan VI osassa määrättyjä menettelytapoja.

Sopimuksen 8 artiklan 3 kohdasta poiketen 21 artiklaa sovelletaan kaikkiin tuotteisiin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tulliasioiden yhteistyötä ja kaupan helpottamista koskevat ETA-sopimuksen määräykset eivät aiheuta lainsäädännön muutostarvetta Suomessa.

6.II.4. Muut tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat säännöt

Kaupan teknisiä esteitä koskevat määräykset

Yleistä

ETA-sopimuksen kaupan teknisten esteiden alaan kuuluvien määräysten tarkoituksena on tavaroiden vapaan liikkuvuuden edistäminen. Niillä yhdenmukaistetaan valtioiden asettamia vaatimuksia, jotka koskevat tuotteiden ominaisuuksia, merkitsemistä, pakkaamista, valmistusta, tuotteista annettavia tietoja sekä tuotteiden testaamista, tarkastamista ja näistä annettavia todistuksia. Tuotteita koskevilla vaatimuksilla valtiot pyrkivät erityisesti ihmisten terveyden ja turvallisuuden, ympäristön sekä kuluttajansuojan turvaamiseen. Tällaiset tekniset määräykset muodostavat kuitenkin kaupan teknisen esteen silloin kun ne eroavat maittain niin, että tavaroiden vapaa liikkuvuus estyy.

ETA-neuvottelujen lähtökohdaksi hyväksyttiin EY:n säädöstö. Lisäksi EFTA-valtiot asettivat tavoitteeksi korkean suojelutason turvaamisen. Sopimuksen johdanto-osan mukaan yhteisten ETA-sääntöjen edelleen kehittämisen perustana tulee olla terveyden, turvallisuuden ja ympäristön suojelun korkea taso. Eräiden kaupan teknisten esteiden alojen osalta sovitut poikkeusjärjestelyt perustuvat EFTA-valtioiden pyrkimykseen turvata suojelun korkea taso kyseisen alan sääntelyssä.

Määrällisesti kaupan teknisten esteiden ala on ylivoimaisesti suurin ETA-sopimuksen sisältämistä asiakokonaisuuksista. Se sisältää noin 700 säädöstä, mikä on noin puolet säädösten kokonaismäärästä. Ala on jaettu pääasiassa tuotekohtaisesti 27 alaryhmään.

Kaupan teknisiä esteitä koskeva sääntely rakentuu neljän perusperiaatteen varaan. Ne ovat:

― 1) oleellisten turvallisuusvaatimusten yhdenmukaistaminen;

― 2) tuotteita koskevien vaatimusten vastavuoroinen tunnustaminen (Cassis de Dijon);

― 3) tarkastustulosten vastavuoroinen tunnustaminen; ja

― 4) teknisiä määräyksiä ja standardeja koskevien ehdotusten ilmoitusjärjestelmä.

Oleellisten turvallisuusvaatimusten yhdenmukaistaminen

EY:n teknisten direktiivien laatimisessa noudatetaan nykyään pääasiassa niin sanottua uutta menettelytapaa. EY:n direktiiveistä, jotka tulevat myös ETA-säännöiksi, valtaosa on kuitenkin vanhan menettelytavan mukaan laadittuja direktiivejä, joissa vaatimukset määritellään yksityiskohtaisesti. Uuden menettelytavan mukaisia direktiivejä ETA-sopimukseen sisältyy kymmenkunta. Niiden lainsäädännölliset, hallinnolliset ja aineelliset vaikutukset ovat kuitenkin paljon suuremmat kuin vanhojen direktiivien, koska niiden soveltamisalaan kuuluvien tuotteiden määrä on hyvin suuri verrattuna yleensä kapea-alaisiin ja yksityiskohtaisiin vanhan menettelytavan mukaisiin direktiiveihin.

Uuden menettelytavan tärkein periaate on se, että direktiiveissä, joiden sisältämien säännösten noudattaminen on pakollista, säädetään ainoastaan oleellisista turvallisuus- ja muista vastaavista vaatimuksista. Tuotteen tekniset yksityiskohdat jätetään sen sijaan eurooppalaisten standardointijärjestöjen laatimien vapaaehtoisten standardien varaan. Nämä standardit on puolestaan otettava kansallisiksi standardeiksi, millä varmistetaan se, etteivät kansalliset standardit aiheuta kaupan esteitä. Standardien yhdenmukaistaminen on erityisen tärkeää sen vuoksi, että direktiivien väljien sanamuotojen vuoksi voidaan direktiivien katsoa saavan aineellisen sisältönsä käytännössä vasta asianomaisten standardien valmistuttua. Direktiivejä tulkitaan siis standardien kautta.

ETA-sopimukseen on otettu vain 31.7.1991 mennessä hyväksytyt ja julkaistut EY-asetukset ja direktiivit. Valmisteilla olevat säädökset hyväksytään aikanaan ETA-päätöksiksi ETA-sopimuksen päätöksentekojärjestelmän mukaisesti. Tiedossa olevat EY:ssä valmisteltavat direktiivit nostavat monilla aloilla oleellisesti turvallisuustasoa siitä, minkä jo ETA-sopimuksen osaksi hyväksytyt direktiivit takaavat. Tämä tieto EY-lainsäädännön kehityssuunnasta on erityisen tärkeä niillä aloilla, joihin liittyy siirtymäaika. Sama koskee kuitenkin myös eräitä muita aloja kuten terveydenhuollon laitteita ja tarvikkeita sekä hissejä ja nostolaitteita, joissa siirtymäaikoja ei ole tarvittu tulossa olevien uusien EY-määräysten takia.

Tuotteita koskevien vaatimusten vastavuoroinen tunnustaminen

Peruslähtökohta kaupan teknisten esteiden poistamisessa EY:ssä on määräysten, standardien ja tarkastusmenettelyjen yhdenmukaistaminen. Kaikilla aloilla tämä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista tai mahdollista. Yhdenmukaistamisen ulkopuolelle jäävillä aloilla EY:n jäsenvaltiot voivat periaatteessa määrätä itsenäisesti teknisestä lainsäädännöstään. Jäsenvaltioiden on kuitenkin otettava huomioon se, että Rooman sopimuksen mukaan jäsenvaltioiden väliset tuonnin ja viennin määrälliset rajoitukset ja kaikki niitä vaikutuksiltaan vastaavat toimenpiteet ovat kiellettyjä.

EY:n tuomioistuin on näitä toisistaan poikkeavia määräyksiä tulkitessaan painottanut tavaroiden vapaata liikkumista. Yksi tulkinnoista tunnetaan vastavuoroisen tunnustamisen eli Cassis de Dijon -periaatteena (ks. tapaus 120/78, Rewe-Zentral AG v. Bundesmonopolverwaltung f¢r Branntwein). Sen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa laillisesti valmistettu ja markkinoitu tuote on päästettävä periaatteessa esteettä myös muiden jäsenvaltioiden markkinoille.

Cassis de Dijon -periaatteen soveltamisen ei katsottu tuottavan ongelmia EFTA-valtioille, joten se hyväksyttiin sellaisenaan ETA-sopimukseen. Edellä selostettu koskee siten myös EFTA-valtioita ETA-sopimuksen voimaantulon jälkeen. Vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta selostetaan myös tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien 8―16 artiklan yksityiskohtaisten perustelujen yhteydessä.

Tarkastustulosten vastavuoroinen tunnustaminen

Tarkastustoiminta jakautuu toisaalta valmistajan omaan laadunvalvontaan ja toisaalta ulkopuolisten tarkastuselinten suorittamaan tarkastustoimintaan. Viranomaisten lisäksi myös yksityiset toimielimet voivat suorittaa tarkastuksia. Tämä edellyttää akkreditointia eli toimielinten toteamista päteviksi.

Tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamista koskevan EY:n lainsäädännön perustana ovat 1989 ja 1990 hyväksytyt niin sanotut yleisen menettelyn (Global Approach) periaatteet, joissa uuden menettelyn sisältämiä periaatteita varmentamismenettelyjen osalta täydennettiin ja täsmennettiin. EFTA-valtiot totesivat nämä periaatteet neuvotteluissa sellaisinaan hyväksyttäviksi.

Yksi pääperiaate on, että Euroopan talousalueella tuotteet tarkastetaan ja sertifioidaan, eli todetaan vaatimusten mukaisiksi, yleensä vain kerran ― yleensä valmistusmaassa ― minkä jälkeen ne liikkuvat vapaasti koko talousalueella. Tämä edellyttää tuotteiden vaatimuksenmukaisuutta koskevien varmentamismenettelyjen yhdenmukaistamista ja varmentamistoimenpiteiden vastavuoroista hyväksymistä.

ETA-sopimuksessa on myös sovittu siitä, että koko ETA:ssa käytetään EY:n direktiivien mukaisia merkkejä (CE-merkki) osoittamaan tuotteiden vaatimustenmukaisuutta.

Teknisiä määräyksiä ja standardeja koskevien ehdotusten ilmoitusjärjestelmä

Kaupan teknisten esteiden osalta on suuri merkitys teknisiä määräyksiä ja standardeja koskevalla ilmoitusjärjestelmällä, jolla pyritään torjumaan kaupan teknisten esteiden syntyminen jo ennakolta. Järjestelmä velvoittaa valtiot ilmoittamaan valmisteilla olevista teknisistä määräyksistä ja standardeista toisilleen, jolloin valtiot voivat muun muassa vaatia ehdotuksia muutettaviksi kaupan teknisten esteiden syntymisen torjumiseksi. Neuvotteluissa ei saatu EFTA-valtioiden toivomaa ratkaisua, jonka mukaan järjestelmää koskeva direktiivi 83/189/ETY olisi sellaisenaan ulotettu kattamaan koko talousalueen. Käytännössä EY:n ja EFTAn välinen tietojenvaihtojärjestelmä pysyy ennallaan, mutta muodollisesti se tulee osaksi ETA-sopimusta.

Poikkeusjärjestelyt

Yleistä

Kaupan teknisten esteiden ala sisältää seitsemän sellaista kohtaa, joissa päädyttiin poikkeusjärjestelyihin, koska Suomen vaatimustaso EY:n lainsäädäntöön verrattuna on merkittävästi korkeampi. Poikkeusjärjestelyt ovat joko siirtymäaikoja tai pysyviä poikkeuksia. Tämä merkitsee sitä, että tavarat eivät näiltä osin liiku vapaasti ETA:ssa.

Moottoriajoneuvojen pakokaasupäästöt

Autojen pakokaasupäästövaatimusten osalta EFTA-valtiot voivat 1.1.1995 saakka noudattaa kansallista lainsäädäntöään. Tämän jälkeenkin ne voivat säilyttää kansalliset määräyksensä, mutta niiden on sallittava myös EY:n direktiivien vaatimusten mukaisten autojen pääsy markkinoilleen.

Autojen turvavyöt

EFTA-valtiot voivat 1.7.1997 saakka kieltää laskemasta markkinoilleen ajoneuvoja, joiden turvavyöt eivät täytä tuolloin EY:ssä voimaan tulevia, mutta Suomessa jo tällä hetkellä voimassa olevia määräyksiä.

Pienjännitesähkölaitteet

Suomi, Ruotsi ja Islanti voivat 31.12.1993 saakka pitää kansalliset määräyksensä, jona aikana ennakkohyväksyntämenettelyä voidaan edelleen soveltaa.

Lannoitteet

Lannoitteiden poikkeusjärjestely koskee pelkästään lannoitteiden kadmiumpitoisuutta, jota EY:n lannoitedirektiiveissä ei lainkaan määritellä.

EFTA-valtiot voivat rajoittaa kadmiumia sisältävien lannoitteiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti. Sopimuspuolten on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

Tietyt vaaralliset aineet

EFTA-valtiot voivat rajoittaa sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti seuraavien kemikaalien pääsyä markkinoilleen:

― klooratut orgaaniset liuottimet

― asbestikuidut

― elohopeayhdisteet

― arseeniyhdisteet

― orgaaniset tinayhdisteet

― pentakloorifenoli

― kadmium

― akkujen ja paristojen raskasmetallit.

Sopimuspuolten on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

Suomen lainsäädäntö ei kuitenkaan tällä hetkellä ole ristiriidassa EY:n vaatimusten kanssa.

EFTA-valtiot voivat lisäksi rajoittaa akkujen ja paristojen pääsyä markkinoilleen tämän sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevan lainsäädäntönsä mukaisesti.

Torjunta-aineet

EFTA-valtiot voivat rajoittaa torjunta-aineiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti.

Otsonikerrosta heikentävät aineet

EFTA-valtiot voivat noudattaa sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevaa kansallista lainsäädäntöään. Sopimuspuolten on järjestettävä käytännön yhteistyö ja niiden on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

Yhteenveto vaikutuksista

Säädösten muutostarve

Direktiivien Suomen lainsäädäntöön aiheuttama muutostarve kohdistuu lakia alemmantasoisiin säädöksiin, koska Suomessa tuotteille asetetuista vaatimuksista säädetään pääasiassa tällaisilla alemmantasoisilla säädöksillä. Tarvittavien muutosten määrää pienentää se, että Suomessa on seurattu EY:n lainsäädäntöä ja kehitetty säännöksiämme ja määräyksiämme sen mukaiseksi.

Merkittävimmät laintasoiset muutokset ovat seuraavat:

Sähkölaista (319/79) on poistettava useimpien pienjännitesähkölaitteiden osalta vaatimus pakollisesta, ennen markkinoille pääsyä suoritetusta tyyppihyväksynnästä. Turvallisuustason ylläpitämiseksi on samalla vahvistettava viranomaisten mahdollisuuksia suorittaa markkinavalvontaa ja määrätä vaarallisiksi havaitut laitteet poistettaviksi markkinoilta ja kuluttajilta.

Lääkelaista (395/87) on poistettava myyntiluvan myöntämiseen liittyvä vaatimus lääkevalmisteen kohtuullisesta hinnasta. EY:n periaatteena on se, että lääkevalmisteen hinta ei saa olla esteenä myyntiluvan myöntämiselle. EY:n myyntilupahakemusten ja eräiden muiden lupahakemusten käsittelyaikoja koskevien säännösten huomioon ottamiseksi lääkelakiin lisätään säännökset, joiden perusteella käsittelyajoista säädettäisiin asetuksella. Myyntiluvan hakemiseen oikeutettujen piiriä laajennetaan ja luvan voimassaoloaikaa pidennetään.

Sairaanhoitotarvikelakiin (997/84) on lisättävä säännökset vaaratilannerekisterin luomisesta sekä kliiniseen tutkimustyöhön käytettävistä lääketieteellisistä laitteista.

Lannoitelakia (377/86) on "ETY-lannoitteita" koskevan sääntelyn johdosta muutettava muun muassa lannoitteiden laatua, merkintöjä ja markkinointia koskevien säännösten osalta.

Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetusta laista (131/73) puuttuvat nimenomaiset säännökset määräysten vastaisten taikka vaarallisten tuotteiden markkinoilta ja käytöstä poistamisesta. Nämä vaatimukset sisältyvät kuitenkin eri tavaroita koskeviin direktiiveihin. Sen takia lakiin on lisättävä direktiivien vaatimuksia vastaavat säännökset. Lisäksi lain ennakkotarkastussäännöstä muutetaan siten, että se ei muodosta kaupanestettä.

Tarkastustoiminnan muutostarve

Tarkastustulosten vastavuoroinen tunnustaminen merkitsee sitä, että Suomen on hyväksyttävä minkä tahansa ETA-valtion ilmoittaman pätevän laitoksen suorittama tarkastus; tarkastusta ei voi vaatia toistettavaksi Suomessa. Jotta suomalaisten tarkastuslaitosten tarkastustulokset hyväksyttäisiin muissa ETA-valtioissa, on niiden kyettävä osoittamaan täyttävänsä varsin tiukat eurooppalaiset pätevyysvaatimukset.

Sitä mukaa kun EY:n uudet tarkastustoimintaa koskevat periaatteet otetaan uusiin ja uusittaviin direktiiveihin, tarkastustoiminnan painopiste siirtyy yhä enemmän valmistuksen valvontaan ja markkinoilla jo olevien tuotteiden valvontaan. Lisäksi vastuuta tuotteiden tarkastamisesta siirretään niiden valmistajille, joilla on yhä useammin oltava tätä varten erityinen laatujärjestelmä.

Suojelun taso

Vuonna 1987 voimaan tulleeseen Euroopan yhtenäisasiakirjaan perustuvan Rooman sopimuksen 100 a artiklan mukaan on direktiivejä valmisteltaessa terveyttä, turvallisuutta, ympäristönsuojelua ja kuluttajansuojaa koskevissa vaatimuksissa otettava lähtökohdaksi suojelun korkea taso. Vähäisin poikkeuksin viime vuosina hyväksytyt direktiivit merkitsevät Suomessa nykyisin voimassa olevan suojelun tason säilymistä tai tiukkenemista. Samoin tiedot EY:ssä valmisteilla olevista uusista direktiiveistä ja entisten uusimisesta antavat kuvan suojelun tason jatkuvasta ja määrätietoisesta parantamisesta.

Niille varsin harvoille aloille, joissa EY:n direktiiveihin mukautuminen olisi merkinnyt Suomen jo saavuttaman suojelun tason alenemista, on saatu meitä tyydyttävät poikkeusjärjestelyt. Ainoa varsinainen ongelma-ala on pienjännitesähkölaitteet. Pienjännitesähkölaitteita koskeva direktiivi on jo vuodelta 1973 eikä se enää vastaa EY:n omia, direktiiveille ja niihin sisällytettäville tarkastusmenettelyille asetettuja vaatimuksia. Suomen sähköturvallisuustoiminnalle tulee nykyisen hyvän sähköturvallisuustasomme säilyttäminen nykyisen direktiivin asettamin ehdoin merkitsemään huomattavaa haastetta. EY:n direktiivi uusittaneen kuitenkin lähivuosina.

Teknisen lainsäädännön kehittäminen ja hallinnointi

Tuotteita ja niitä koskevia määräyksiä koskevan lainsäädännön kehittäminen siirtyy ETA-sopimuksen mukaan yleensä kotimaisilta viranomaisilta ETA-sopimuksen toimielimien alaisuuteen. Sopimuksen mukaan EFTA-valtioilla on oleellisesti rajallisemmat vaikutusmahdollisuudet kuin ne olisivat pitäneet toivottavana. Erityisen ongelmalliseksi voi sopimuksen mukainen kahden pilarin malli osoittautua olemassa olevan lainsäädännön hallinnoinnissa. Lukuisat EY:n komiteat ja muut toimielimet käsittelevät jatkuvasti direktiivien tulkintaan, soveltamiseen, niihin liittyvään standardointiin ja tarkastustoimintaan liittyviä käytännön ongelmia. Kun EFTA-valtiot eivät voi täysimääräisesti osallistua tähän työhön, on pelättävissä vaikeuksia direktiivien yhdenmukaisessa soveltamisessa koko ETA:ssa.

Suhteet kolmansiin maihin

ETA-sopimuksen 23 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 12, jossa on määräykset suhteista kolmansiin valtioihin kaupan teknisten esteiden alalla. Pöytäkirjan mukaan EY neuvottelee kolmansien maiden kanssa tehtävät, teknisten määräysten ja tarkastusten yhdenmukaisuuden keskinäistä tunnustamista koskevat sopimukset sellaisten tuotteiden osalta, joihin EY:n lainsäädännössä edellytetään liitettäväksi CE-merkki. Neuvottelujen lähtökohtana on se, että kolmannet maat neuvottelevat vastaavat sopimukset EFTA-valtioiden kanssa. Sopimuspuolet ovat yhteistyössä ETA-sopimuksessa määrättyjen yleisten tiedonanto- ja neuvottelumenettelyjen mukaisesti. Sopimuspuolten välillä mahdollisesti ilmeneviä erimielisyyksiä käsitellään ETA-sopimuksen riitojen ratkaisumenettelyn mukaisesti.

Tuotevastuu

Tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja riittävän korkeatasoisen kuluttajansuojan turvaamiseksi yhdenmukaistetaan tuotevastuuta ETA-valtioissa koskeva lainsäädäntö EY:n tuotevastuudirektiivin pohjalta. Tämän johdosta on tuotevastuulakia tarkistettava.

6.II.5. Hiili- ja terästuotteet

Sopimuksen 27 artiklassa viitataan pöytäkirjoihin 14 ja 25, jotka sisältävät erityisiä määräyksiä hiili- ja terästuotteiden kohtelusta. Pöytäkirjan 14 mukaan hiili- ja terästuotteita koskevat kahdenväliset vapaakauppasopimukset jäävät voimaan, ja ETA-sopimuksen määräyksiä sovelletaan siltä osin, kuin kahdenvälisiin sopimuksiin ei sisälly vastaavia määräyksiä. Pöytäkirjasta 14 ei aiheudu lainsäädännön muutostarpeita.

Pöytäkirja 25 sisältää terästeollisuutta koskevat kilpailusäännöt.

6.III Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus

6.III.1. Työntekijät ja itsenäiset ammatinharjoittajat

ETA-sopimuksen 28―30 artiklassa on työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaata liikkumista koskevat määräykset, jotka sisältävät työntekoa ja ammatinharjoittamista sekä niihin liittyen oleskelua, sosiaaliturvaa ja tutkintojen tunnustamista koskevat määräykset. Näiden määräysten tarkoituksena on poistaa kansalaisuuteen perustuva syrjintä sekä sellaiset esteet, jotka vaikeuttavat työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaata liikkumista ja oleskelua EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden alueilla heidän siirtyessään toiseen valtioon palkatun työn saamiseksi tai itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi. Henkilöiden oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen voidaan rajoittaa ainoastaan yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen liittyvillä perusteilla. Liikkumisvapaus koskee EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden kansalaisia. Lisäksi artiklan liitteen säännökset sisältävät määräyksiä työntekijän perheenjäsenien oikeuksista. Perheenjäsenten oikeudet eivät riipu heidän kansalaisuudestaan.

Vapaa liikkuminen

Sopimuksen 28 artiklassa viitataan liitteeseen V, joka sisältää tarkemmat määräykset työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaasta liikkumisesta ja oleskelusta ETA-valtioiden alueilla sekä määräykset, jotka turvaavat työntekijöiden ja heidän perheenjäseniensä oikeuden jäädä työsuhteen päättymisen jälkeenkin työskentelyvaltion alueelle. Lisäksi liite sisältää määräykset ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien erityistoimenpiteiden yhteensovittamisesta. Viimeksi mainitut koskevat myös sijoittautumisoikeutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta. Liitteessä mainitaan ETA-sopimukseen sisällytettävät EY:ssä voimassa olevat asetukset työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta, työntekijöiden ammattiyhdistysoikeuksista ja työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa sekä kolme henkilöiden liikkumista ja oleskelua jäsenvaltioiden alueilla koskevaa direktiiviä. Lisäksi liitteessä mainitaan siirtotyöläisten lasten koulutusta koskeva direktiivi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen 28 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen muuttaa ulkomaalaislakia (378/91) siten, että ETA-valtioiden kansalaisilta poistuu työlupavelvollisuus ja että työsuhteen synnyttyä oleskeluluvan saaminen on automaattista. Myös maahan tuloa, rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskevia säännöksiä tulee tarkistaa. Lisäksi 28 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa työllisyyslain (275/87) Suomen kansalaisuutta vailla olevaa henkilöä koskevaa säännöstä ja eräitä työvoimapalvelujärjestelmän toimeenpanoa koskevia määräyksiä sekä tarpeen kumota siirtolaisvälityslaki (11/56), jotta liikkuvuuteen liittyviä työnvälitys- ja siirtolaisvälityspalveluja voitaisiin ETA-valtioiden kansalaisille antaa samoin ehdoin kuin Suomen kansalaisillekin. Artiklan syrjintäkielto edellyttää myös työnvälityslain (246/59) tarkistamista sen 3 b §:n (1645/91) sisältämien kansalaisuusrajoituksien vuoksi. Samoin merilakia (167/39) ja lakia ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta (1707/91) on tarkistettava niiden sisältämien kansalaisuusrajoitusten vuoksi. Lisäksi sopimuksen 28 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen poistaa kansalaisuusrajoituksia henkilöstörahastolaista (814/89) ja henkilöstön edustuksesta yritysten hallinnossa annetussa laissa (725/90).

Sopimuksen 28 artiklan 4 kohdan mukaan artiklan määräyksiä ei sovelleta julkisen hallinnon tehtäviin. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vastaava Rooman sopimuksen 48 artiklan rajoitus ei kuitenkaan koske kaikkia tehtäviä julkisessa hallinnossa. Tämä aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa valtion virkamiehiä koskevaa kielilainsäädäntöä työvoiman vapaasta liikkuvuudesta annetun neuvoston asetuksen N:o 1612/68 3 artiklan 1 kohdassa esitetyn periaatteen mukaisesti sekä tarpeen säätää erikseen ETA-maiden kansalaisten suorittamien tutkintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta. Muutoin Suomen julkisen hallinnon virkoihin ja tehtäviin pääsyä koskeva lainsäädäntö vastaa ETA-sopimuksen työvoiman vapaan liikkuvuuden periaatteita.

Sosiaaliturva

Sopimuksen 29 artiklassa viitataan liitteeseen VI, joka sisältää sosiaaliturvaa koskevat määräykset työntekijöiden ja vapaiden ammatinharjoittajien liikkumisvapauden toteuttamiseksi. Liite sisältää ETA-sopimukseen sisällytettävät EY:ssä voimassa olevat asetukset, joita ovat asetus 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä ja asetus 574/72 edellä mainitun asetuksen täytäntöönpanosta muutoksineen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Mainituilla EY:n asetuksilla pyritään sovittamaan yhteen eri jäsenvaltioiden sosiaaliturvajärjestelmiä siten, että työntekijä ja itsenäinen ammatinharjoittaja perheenjäsenineen kuuluisi aina jonkun valtion lainsäädännön piiriin eikä menettäisi oikeutta etuuksiin liikkuessaan jäsenvaltioissa. Koska asetukset koskevat eri valtioiden kansallisten lainsäädäntöjen yhteensovittamista, ei sopimuksen tämä artikla aiheuta välitöntä tarvetta muuttaa Suomen sosiaaliturvalainsäädäntöä. Lähinnä valtiontaloudellisista ja myös hallinnollisista syistä on kuitenkin perusteltua muuttaa asumisperusteisia kansaneläkelakia (347/56) ja yleistä perhe-eläkelakia (38/69) siten, että eläkkeen määrä sidottaisiin Suomessa asutun ajan pituuteen. Tämän lisäksi sosiaaliturvaa koskevaan lainsäädäntöön joudutaan tekemään eräitä lähinnä teknisluonteisia tarkistuksia.

Tutkintojen tunnustaminen

Sopimuksen 30 artiklassa viitataan liitteeseen VII, joka sisältää ETA-sopimukseen sisällytettävän EY:ssä voimassa olevan tutkintojen tunnustamista ja ammatinharjoittamisen yhdenmukaistamista koskevan säännöstön. Myös liikennettä koskevaan liitteeseen XIII sisältyy liikenteenharjoittajan ammattiinpääsyn yhdenmukaistamisesta ja tutkintojen vastavuoroisesta tunnustamisesta annettuja EY-säädöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus muuttaa niitä perusteita, joiden mukaan ETA-valtioiden kansalaisten suorittamat tutkinnot tuottavat kelpoisuuden julkisen hallinnon tehtäviin Suomessa ja aiheuttavat tarpeen muuttaa eräitä ammatinharjoittamisesta annettuja säännöksiä siten, että ETA-valtioiden kansalaisten tutkinnot tunnustetaan Suomessa.

6.III.2. Sijoittautumisoikeus

Sijoittautumisoikeutta koskevat määräykset ovat ETA-sopimuksen 31―35 sekä 124 ja 125 artiklassa. Määräysten tarkoituksena on osaltaan henkilöiden vapaan liikkuvuuden toteuttaminen. Henkilöiden vapaa liikkuvuus liittyy läheisesti myös palveluiden vapaata tarjoamista koskeviin sopimuksen 36―39 artiklan määräyksiin. Sijoittautumisoikeutta koskevilla sopimuksen määräyksillä on myös läheinen asiallinen yhteys pääomien vapaata liikkuvuutta koskeviin määräyksiin (40―45 artikla).

Sijoittautumisoikeudella tarkoitetaan muiden luonnollisten henkilöiden kuin palkkatyöläisten oikeutta muuttaa toiseen jäsenvaltioon ja harjoittaa siellä taloudellista toimintaa. Käsitteestä on Suomessa perinteisesti käytetty nimitystä liikkeenperustamisoikeus. EY:ssä sijoittautumisoikeudella ja -vapaudella on kuitenkin laajempi sisältö kuin pelkkä oikeus liikeyrityksen perustamiseen. Sijoittautumisoikeuden alaan kuuluu siten esimerkiksi ryhtyminen käsityöläiseksi tai maanviljelijäksi toisessa valtiossa. Se sisältää sekä itsenäisenä elinkeinonharjoittajana tapahtuvan toiminnan aloittamis- ja harjoittamisoikeuden että yhteisöjen perustamis- ja johtamisoikeuden niillä ehdoilla, jotka vastaanottajavaltion lainsäädännössä asetetaan sen omille kansalaisille.

ETA-sopimuksen 4 artiklasta ilmenevän syrjimättömyysperiaatteen mukaisesti kaikilla ETA-valtioiden kansalaisilla ja yhteisöillä tulee olla yhdenvertainen oikeus alkaa harjoittaa toimintaansa toisessa ETA-valtiossa tai ostaa niissä toimivien yhtiöiden osakkeita tai osuuksia kuin kyseisen valtion omilla kansalaisilla ja yhteisöillä.

Sijoittautumisoikeutta koskevia määräyksiä ei sovelleta toimintoihin, joihin satunnaisestikin sisältyy julkisen vallan harjoittamista. Julkista valtaa sisältäviä toimintoja ei Suomessa kuitenkaan ole delegoitu itsenäisille elinkeinon- tai ammatinharjoittajille. Suomessa ei liioin ole julkisoikeudellisia ammatillisia ja toimialajärjestöjä, lukuun ottamatta Suomen asianajajaliittoa. Asianajajien osalta sopimus ei kuitenkaan edellytä sijoittautumisvapauden tunnustamista, vaan palvelujen vapaan tarjoamisen helpottamista.

Henkilöiden oikeutta vapaaseen liikkumiseen voidaan rajoittaa yksinomaan perusteilla, jotka liittyvät yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen. Vastaanottajavaltion oikeutta rajoittaa maahantuloa ja oleskelua on täsmennetty direktiivillä 64/221/ETY.

ETA-sopimuksen mukaan jonkin EY- tai EFTA-valtion lainsäädännön mukaisesti perustettua yhtiötä, jolla on sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai päätoimipaikka ETA-alueella, tulee kohdella kuten EY- ja EFTA-valtion kansalaista. Sijoittautumisoikeutta ei kuitenkaan sovelleta voittoa tavoittelemattomiin yhtiöihin. Taloudellista toimintaa harjoittamattomat poliittiset, uskonnolliset tai muut sellaiset yhteisöt rajataan näin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle.

Sijoittautumisoikeuteen liittyy läheisesti seuraava, sopimuksen yleisiin ja loppumääräyksiin sisältyvä sääntely:

ETA-valtioiden kansalaisilla tulee 124 artiklan mukaan olla yhdenvertainen oikeus yhtiöiden pääoman muodostamiseen. Lainsäädäntö, joka rajoittaa näiden valtioiden kansalaisten oikeutta omistaa yhtiöiden osakkeita ja osuuksia, on sopimuksen vastaista, minkä takia Suomessa voimassa olevaa rajoituslainsäädäntöä tulee muuttaa syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi.

ETA-sopimuksella ei 125 artiklan mukaan puututa sopimuspuolten omistusoikeutta koskeviin järjestelmiin. Kullakin valtiolla on täysi oikeus päättää omistusoikeutta koskevasta sääntelystään ottaen kuitenkin huomioon syrjimättömyysperiaatteen asettamat rajoitukset.

6.III.3. Palvelut

Yleistä

Sopimuksen 36―39 artikla sisältää palvelujen vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset, joilla pyritään luomaan palvelujen tarjoamisen ja niiden vastaanottamisen yhteismarkkinat sopimuspuolten välillä. Palvelujen vapaaseen liikkuvuuteen liittyvät läheisesti sijoittautumisoikeutta koskevat määräykset sopimuksen 31―35 artiklassa. Palveluilla on läheisiä liittymäkohtia myös tavarakauppaan ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. Lisäksi sopimukseen sisältyviä yhteisiä määräyksiä muun muassa kilpailu- ja kuluttajapolitiikan, valtiontuen, julkisten hankintojen ja tuotteiden hyväksymisen aloilla sovelletaan palveluihin.

Palvelujen tarjoamisen vapaus merkitsee EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden kansalaisten oikeutta tilapäisluonteisesti tarjota ja vastaanottaa palveluja toisen jäsenvaltion alueella. Vapaus käsittää markkinoillepääsyn, oleskeluoikeuden ja elinkeinon harjoittamisen vapauden samoilla edellytyksillä kuin paikalliset luonnolliset ja oikeushenkilöt. Palvelujen käsite määritellään vastikkeelliseksi suoritukseksi, joka jää tavaroiden, pääomien tai henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta annettujen sopimusmääräysten ulkopuolelle. Palveluihin kuuluu erityisesti teollinen ja kaupallinen toiminta sekä käsityöläisten ja ammatin harjoittamiseen kuuluva toiminta. Luonnollisilla henkilöillä tulee olla jonkun EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion kansalaisuus tai ETA-valtion kansalaisuuteen perustuva pysyvä oleskeluoikeus. Oikeushenkilöltä edellytetään, että se on muodostettu jonkin sopimuspuolen lainsäädännön mukaisesti ja että sen sääntömääräinen kotipaikka tai taloudellisen toiminnan keskus sijaitsee jossakin EY:n jäsenvaltiossa tai EFTA-valtiossa. Palvelujen tarjoamisen vapaus on sidottu toiminnan harjoittamisen tilapäisyyteen. Milloin toimintaa harjoitetaan tilapäistä pysyvämmällä tavalla, sovellettavaksi tulevat sijoittautumisoikeutta koskevat määräykset. Palvelujen tarjoaja tai vastaanottaja saa harjoittaa toimintaansa tilapäisesti jossakin sopimusvaltiossa syrjimättömyysperiaatteen mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Palvelujen tarjoamisen vapaus edellyttää, että Suomen voimassaolevaa lainsäädäntöä muutetaan syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi. Palveluelinkeinoja koskevat yleiset lainsäädännön muutostarpeet otetaan huomioon elinkeinon harjoittamisen oikeutta (122/19) sekä ulkomaalaisten ja eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita (219/39) koskevaa lainsäädäntöä uudistettaessa. Lisäksi ETA-sopimuksen palveluja koskevalla liitesäännöstöllä on huomattavia vaikutuksia eräitä ohjesääntöisiä elinkeinoja koskevaan sääntelyyn.

Vakuutuspalvelut

Sopimuksen määräyksiä palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamisesta sekä sijoittautumisoikeuden rajoitusten poistamisesta sovelletaan myös vakuutusliikkeen harjoittamiseen. Sopimuksen 36 artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen IX, jonka mukaan ETA-sopimukseen sisällytetään 17 EY:n vakuutusdirektiiviä ja direktiivin muutosta sekä yksi liikennevakuutusta koskeva EY:n komission päätös.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomelle tarpeen muuttaa vakuutusyhtiölakia (1062/79) ja muuta vakuutusliikkeen harjoittamista koskevaa lainsäädäntöä. Vakuutusyhtiöiden toimintapääomaa koskevia vaatimuksia on yhdenmukaistettava EY:n direktiivien kanssa. Säännöksiä, jotka koskevat vakuutusyhtiöiden oikeutta omistaa osuuksia vieraalla toimialalla toimivissa yrityksissä, on muutettava. Muiden ETA-valtioiden kansalaiset ja yhteisöt on saatettava samaan asemaan kuin Suomen kansalaiset ja suomalaiset yhteisöt siltä osin kuin on kyse oikeudesta perustaa vakuutusyhtiö tai omistaa sen osakkeita. Lainsäädäntöön on otettava säännökset vakuutustoiminnan valvontaviranomaisten kansainvälisestä yhteistyöstä. Muista ETA-valtioista olevien vakuutusyhtiöiden mahdollisuuksia perustaa edustusto Suomeen on helpotettava. Näille vakuutusyhtiöille on myös annettava oikeus eräissä tapauksissa myydä vakuutuspalveluja muista ETA-valtioista olevista toimipaikoista Suomeen tänne edustustoa tai muuta toimipaikkaa perustamatta. Tästä vakuutuspalvelujen vapaasta tarjoamisesta on tarkoituksenmukaista säätää erillislaissa.

Edellä selostetut muutostarpeet eivät yleensä koske lakisääteistä työeläkevakuutusta eivätkä lakisääteistä tapaturmavakuutusta. Suomi ei kuitenkaan saa syrjiä muiden ETA-valtioiden kansalaisia ja yhteisöjä, kun on kyse lakisääteistä työeläkevakuutusta harjoittavan vakuutusyhtiön perustamisesta tai sen osuuksien omistamisesta.

Liikennevakuutuslain (279/59) soveltamisalaa on laajennettava koskemaan myös muualla ETA:n alueella kuin Suomessa sattuneita liikennevahinkoja. Liikennevakuutuksen toimilupaa koskevia säännöksiä on muutettava poistamalla tarveharkintaperiaate ja antamalla muista ETA-maista oleville vakuutusyhtiöille mahdollisuus liikennevakuutuksen harjoittamiseen Suomessa.

Koska vahinkovakuutusdirektiivit koskevat paitsi vakuutusyhtiöiden myös suurten vakuutusyhdistysten toimintaa, vakuutusyhdistyslakia (1250/87) on muutettava. Erityisesti pääomavaatimuksia on olennaisesti korotettava suurten vakuutusyhdistysten osalta. Vahinkovakuutusyhtiöiden pääomavaatimukset ulotetaan koskemaan suuria vakuutusyhdistyksiä. Myös pienten vakuutusyhdistysten pääomavaatimuksia korotetaan.

Niistä muutoksista, joita sopimus aiheuttaa vakuutusliikkeen harjoittamista koskevaan lainsäädäntöön, annetaan erilliset hallituksen esitykset. Sopimuksen pääomaliikkeitä käsittelevän liitteen XII mukaan ulkomaalaisomistusta koskevien rajoitusten poistamista varten on vuoden 1996 lopussa päättyvä siirtymäaika.

Rahoituspalvelut

Sopimuksen 36 artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen IX, jonka mukaisesti ETA-sopimukseen sisällytetään EY:n voimassa olevat yksitoista luotto- ja rahoituslaitosta koskevaa direktiiviä, joiden tarkoituksena on yhtenäistää luotto- ja rahoituslaitosten perustamisoikeutta, toimintaedellytyksiä ja palvelujen tarjontaa koskevia säännöksiä sekä tehdä mahdolliseksi yhden toimiluvan ja kotivaltiovalvonnan periaatteen noudattaminen Euroopan talousalueella.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kansallinen lainsäädäntömme ei kaikilta osin vastaa direktiivien vaatimuksia. Sopimus aiheuttaa siten Suomelle tarpeen muuttaa pankkeja ja muita rahoituslaitoksia koskevan lainsäädännön rakennetta ja sisältöä. Muutostarve koskee lakia talletuspankkien toiminnasta (1268/90), rahoitustoimintalakia (1544/91), liikepankkilakia (1269/90), säästöpankkilakia (1270/90), osuuspankkilakia (1271/90), lakia ulkomaalaisen oikeudesta omistaa suomalaisen luottolaitoksen osakkeita ja harjoittaa pankkitoimintaa Suomessa (684/78), kiinnitysluottopankkilakia, luotto-osakeyhtiölakia (546/69) ja lakia hypoteekkiyhdistyksistä (936/78) sekä lakia pankkitarkastusvirastosta (1273/90).

Sopimuksen liitesäännöstöön ei sisälly sellaisenaan sovellettavaa EY-lainsäädäntöä. Sopimuksen luotto- ja rahoituslaitoslainsäädäntöömme aiheutuvista muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Muutostarpeita on selvitetty rahoituslainsäädännön tarkistamistoimikunnan mietinnössä (KM 1992:13).

Arvopaperikauppa

Arvopaperikauppaa koskeva sopimuksen liitesäännöstö, seitsemän direktiiviä muutoksineen, on mainittu palvelujen tarjoamista koskevassa liitteessä IX. Arvopaperimarkkinoiden sääntelyyn liittyy läheisesti myös sijoittautumisoikeus ja pääomien vapaa liikkuvuus. Arvopaperikauppaa koskevat direktiivit perustuvat pääosin Rooman sopimuksen 54 artiklan 3 kohdan g alakohtaan. Sen mukaan sijoittautumisoikeuden turvaamiseksi on pyrittävä sovittamaan yhteen niitä jäsenvaltioiden vaatimia takeita, joita yhtiöiden ja muiden yritysten on annettava jäsenilleen ja muille. Arvopaperikauppaa koskevan liitesäännöstön tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi tehokkaiden eurooppalaisten arvopaperimarkkinoiden synty. Tähän pyritään yhtäältä varmistamalla alueella noudatettavan sijoittajansuojan vähimmäistaso ja toisaalta edellyttämällä liikkeeseenlaskijoiden ja kansallisten viranomaisten toimenpiteiden vastavuoroista tunnustamista silloin, kun nämä täyttävät direktiivien määrittämät vähimmäisvaatimukset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen voimaan saattaminen Suomessa vaatii muutosten ja täydennysten tekemistä arvopaperimarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, lähinnä arvopaperimarkkinalakiin (495/89). Arvopaperien liikkeeseenlaskijoiden tiedonantovelvollisuus ensimarkkinoille on laajennettava koskemaan myös vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskua. Ensimarkkinoille annettavat esitteet on pääosin saatettava viranomaisten hyväksymistä vaativiksi ja lakiin on otettava säännös muissa ETA-valtioissa hyväksyttyjen esitteiden vastavuoroisesta tunnustamisesta. Tiedonantovelvollisuutta jälkimarkkinoille on laajennettava. On säädettävä velvollisuus tietyissä tapauksissa laatia esite arvopaperien myyntitarjouksesta ja velvoitettava pörssiosakkeiden tai niihin oikeuttavien arvopaperien liikkeeseenlaskijat julkistamaan osavuosikatsauksia. Vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskijoihin on ulotettava velvollisuus tiedottaa jälkimarkkinoille arvopaperien arvoon vaikuttavista seikoista. Osakkeenomistajan velvollisuutta ilmoittaa huomattavasta pörssiyhtiöiden osuuksien hankinnasta ja luovutuksesta on täsmennettävä ilmoitusvelvollisten, -rajojen ja -menettelyn osalta. Pörssilistalleoton ehdoksi ei voida enää asettaa sitä, että ETA-valtiosta olevan liikkeeseenlaskijan arvopaperi on julkisen kaupankäynnin kohteena ulkomailla. On luotava oikeus valittaa tuomioistuimeen päätöksestä, jolla arvopaperi on päätetty olla ottamatta pörssilistalle tai poistaa listalta. Sisäpiirin kaupankäyntiä koskevan kiellon piiriin on otettava liikkeeseenlaskijaan liittyvän tiedon ohella arvopaperia koskevan tiedon käyttäminen. Pankkitarkastusviraston mahdollisuuksia antaa tietoja ulkomaisille viranomaisille on sisäpiirin kaupankäynnin osalta laajennettava. Sijoitusrahastolakiin (480/87) on tehtävä lähinnä rahastoyhtiön sijoitustoimintaa koskevat ja rahastoihin liittyvää tiedonantovelvollisuutta laajentavat muutokset.

Liitesäännöstön vaatimista muutoksista Suomen lainsäädäntöön annetaan erilliset hallituksen esitykset. Muutostarpeita on selvitetty arvopaperimarkkinatoimikunnan mietinnössä "Yhdentyvä Eurooppa ja arvopaperimarkkinalait" (KM 1991:48).

Tele- ja audiovisuaaliset palvelut

Telepalveluihin ja audiovisuaalisiin palveluihin sovelletaan 36 artiklan määräyksiä palvelujen vapaasta liikkuvuudesta sekä liitteissä X ja XI mainittuja EY-säädöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Teletoiminnasta annettujen direktiivien vaatimat muutokset Suomen lainsäädäntöön on otettu huomioon erillisessä hallituksen esityksessä (HE 227/91 vp).

EY:ssä televisiolähetystoiminnasta annettu direktiivi aiheuttaa eräitä muutoksia kaapelilähetystoiminnasta annettuun lakiin. Muutostarpeet otetaan huomioon hallituksen esityksessä eduskunnalle kaapelilähetystoiminnasta annettavan lain muuttamisesta. Direktiivin vastineoikeutta koskevat säännökset edellyttävät radiovastuulain muuttamista, josta annetaan erillinen hallituksen esitys. EY:n televisiodirektiivin mainontaa ja ohjelmistoa koskevat säännökset voidaan sisällyttää televisiotoiminnan harjoittajien toimilupaehtoihin.

6.III.4. Pääomat

Sopimuksen 40―45 artiklassa on pääomanliikkeitä koskevat määräykset, joiden tarkoituksena on vapauttaa pääomanliikkeet EFTAn ja EY:n jäsenvaltioissa asuvien välillä.

Tässä luvussa on myös määräykset juoksevien maksujen vapauttamisesta ja julkisen sektorin luotoista sekä pääomanliikkeisiin liittyvät suojalausekkeet.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen Pankin valuuttamääräykset eivät enää 1.10.1991 lähtien rajoita pääomien vapaata liikkumista eivätkä juoksevia maksuja ulkomaille tai ulkomailta. Tältä osin sopimus ei anna aihetta toimenpiteisiin. Sen sijaan sopimuksesta aiheutuu Suomelle velvoite purkaa lainsäädäntöön sisältyvät ulkomaalaisomistusrajoitukset, siltä osin kuin ne kohdistuvat muista ETA-valtioista peräisin oleviin pääomanliikkeisiin. Vapauttamisvelvollisuus ei kuitenkaan koske vapaa-ajanasuntojen hankkimista koskevia rajoituksia.

Voimassa oleva laki ulkomaalaisten ja eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa ja hallita kiinteätä omaisuutta ja osakkeita säätää luvanvaraiseksi ulkomaalaisten suorittamat kiinteistöjen ja suomalaisten yhtiöiden osakkeiden hankinnat. Vakuutusyhtiöitä koskevat vastaavan sisältöiset säännökset ovat vakuutusyhtiölain 3 a luvussa ja pankkeja koskevat säännökset laissa ulkomaalaisen oikeudesta omistaa suomalaisen luottolaitoksen osakkeita ja harjoittaa pankkitoimintaa Suomessa. Henkilöyhtiöiden osalta ulkomaalaisrajoitukset sisältyvät lakiin ulkomaalaisen sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta ryhtyä yhtiömiehiksi kauppayhtiöön ja kommandiittiyhtiöön (322/73).

ETA-sopimuksen voimaantulon jälkeen ei enää ole mahdollista soveltaa lainsäädäntöä, jonka mukaan toisen ETA-valtion kansalainen tai ETA-valtiosta oleva yritys tarvitsisi viranomaisen luvan hankkiessaan omistukseensa suomalaisen yrityksen tai kiinteää omaisuutta Suomessa. Sopimukseen sisältyy kuitenkin siirtymäsäännös, joka mahdollistaa Suomen voimassa olevan rajoituslainsäädännön soveltamisen 1.1.1996 saakka.

Sopimuksen edellyttämistä muutoksista rajoituslainsäädäntöön annetaan erilliset hallituksen esitykset.

6.III.5. Talous- ja rahapoliittinen yhteistyö

ETA-sopimus lisää taloudellista vuorovaikutusta EFTA-valtioiden ja EY:n välillä. Talouspoliittisen yhteistyön tarve kasvaa markkinoiden yhdentyessä. Siksi ETA-sopimuksessa on määräys, 46 artikla, jo aiemmin olemassa olevien yhteyksien syventämisestä talous- ja rahapolitiikassa. Tämä ei kuitenkaan merkitse velvoitetta EFTA-valtioiden ja EY:n talouspolitiikan yhteensovittamiseen.

Yhteistyön sisältönä on ensinnäkin ETA-sopimuksen toteuttamista koskeva mielipiteiden ja tietojen vaihto, joka tapahtuu sitoumuksetta. Toiseksi vaihdetaan mielipiteitä ja tietoja yhdentymisen vaikutuksista taloudelliseen toimeliaisuuteen sekä talous- ja rahapolitiikan hoitoon. Kolmanneksi vaihdetaan mielipiteitä ja tietoja kokonaistaloudellisesta tilanteesta, hallitusten toimista ja tulevaisuuden näkymistä pyrkimyksenä edistää valuutta- ja rahamarkkinoiden vakautta ja luoda edellytyksiä talouksien tasapainoiselle sisäiselle ja ulkoiselle kehitykselle.

Talouspoliittisen yhteistyön muodot jäävät myöhemmin kehitettäviksi kuten myös ETA-sopimuksen toteutumisen seurannassa käytettävien kokonaistaloudellisten ja tilastollisten osoittimien määrittely.

6.III.6. Liikenne

ETA-sopimuksen tavoitteena on luoda ETA-valtiot kattavat, yhtäläiselle ja vastavuoroiselle markkinoillepääsylle perustuvat kuljetuspalvelumarkkinat. Sopimuksen pohjana on EY:n kuljetuspalveluita koskeva sääntely. EY:n lainsäädännöllä pyritään vapauttamaan kuljetuspalvelujen tarjonta asteittain vuoteen 1993 mennessä lisäämällä sekä liikennemuotojen sisäistä että niiden välistä kilpailua. Liikennepalveluiden vapauttamisen vastapainoksi EY:n säädöksillä yhdenmukaistetaan liikennemuotojen teknisiä määräyksiä ja sosiaalista lainsäädäntöä sekä pyritään muun muassa parantamaan liikenneturvallisuutta. Myös yhdistettyjä kuljetuksia suositaan muun muassa ympäristön suojelemiseksi myöntämällä niille verohelpotuksia sekä vapauttamalla ne tavaraliikenteen kiintiöistä.

ETA-sopimus korvaa pääsäännön mukaan ETA-valtioiden kansainvälisen liikenteen kahdenväliset sopimusjärjestelyt. Kahdenvälisistä sopimusjärjestelyistä luopuminen yksinkertaistaa nykyisiä hallintomenettelyjä. Tämän arvioidaan parantavan kuljetuspalveluiden toimintaedellytyksiä.

ETA-sopimuksen 38 artiklan mukaan vapauteen tarjota kuljetuspalveluja sovelletaan sopimuksen liikennettä koskevan luvun määräyksiä. Luvun määräykset vastaavat pääosin Rooman sopimuksen liikennettä koskevan osaston määräyksiä. ETA-sopimuksen liikennettä koskevan luvun määräyksiä sovelletaan, kuten Rooman sopimuksen vastaavia määräyksiä, ainoastaan rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen. Sopimuksen liitteessä XIII luetellaan kaikkia liikennemuotoja koskevia, ETA-säännöiksi otettavia EY-säädöksiä, joissa määritetään kuljetusmarkkinoiden vapauttamisen ja yhdenmukaistamisen taso.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen viime vuosina uudistettu liikennealan lainsäädäntö vastaa pääosin EY:n sääntelyä. ETA-sopimus aiheuttaa Suomessa vain vähäisiä lainsäädännöllisiä muutostarpeita. Suomella ei ole kuljetuspalvelujen liitesäännöstön osalta siirtymäkausia.

ETA-sopimuksen liitesäännöstöön sisältyy myös muun muassa liikennettä koskevia EY:n kilpailu- ja valtiontukisääntöjä. Suomessa ei ole näitä säädöksiä vastaavaa lainsäädäntöä. Myös julkisia hankintoja koskevilla EY:n säännöksillä on keskeinen merkitys liikennealalla. Kyseisiä EY-säädöksiä selostetaan kilpailusääntöjä, valtion tukea ja julkisia hankintoja koskevien sopimuksen määräysten perusteluissa.

Liikenneluvun liitesäännöstöön sisältyy eräitä sellaisia useampia liikennemuotoja koskevia yhteisiä sääntöjä, jotka edellyttävät uusien hallintomenettelyjen, muun muassa erilaisten seuranta- ja tilastointijärjestelmien luomista.

Sisämaanliikenne

ETA-sopimuksen liitesäännöstössä on kaikille sisämaanliikennemuodoille yhteisiä säädöksiä. Sisämaanliikenteellä tarkoitetaan EY:ssä rautatie-, maantie- ja sisävesiliikennettä sekä yhdistettyjä kuljetuksia. Säädökset sisältävät Rooman sopimuksen liikenneosaston määräysten täytäntöönpanoa ja soveltamista koskevat säännökset. Yhteisiä säädöksiä on annettu muun muassa valtiontuesta, infrastruktuureista, yhdistetyistä kuljetuksista sekä kilpailusäännöistä. Suomen lainsäädännössä ei ole vastaavia säännöksiä.

EY:ssä on maantien tavaraliikenteessä tavoitteena siirtyä 1.1.1993 alkaen vapaisiin maantien tavaraliikennemarkkinoihin poistamalla kaikki liikenteenharjoittamista koskevat määrälliset sekä liikenteenharjoittajan kansallisuutta tai toimipaikan sijaintia koskevat rajoitukset. Jatkossa liikenteenharjoittamisoikeutta säädellään laadullisilla kriteereillä. Suomessa vuonna 1991 toteutettu tavaraliikennelainsäädännön uudistus vastaa pääosin EY:n lainsäädäntöä.

Myös maantien henkilöliikenteessä EY:ssä pyritään luomaan tavaraliikennettä vastaava järjestelmä. Asian käsittely on kuitenkin EY:ssä vielä kesken.

EY:n maantieliikenteen sosiaalilainsäädännössä säädetään ajo- ja lepoajoista sekä kuljettajien koulutuksesta. Suomen ajo- ja lepoaikalainsäädäntöä on EY:n säädösten johdosta muutettava siten, että enimmäisajoaikoja lyhennetään ja vastaavasti lepoaikoja pidennetään jossain määrin. Muutosten arvioidaan yhtäältä lisäävän Suomessa kuljetuskustannuksia ja toisaalta edistävän kuljettajien työsuojelua sekä vähentävän myös jossain määrin onnettomuuskustannuksia.

EY:ssä rautatieliikenteestä annettujen säädösten tavoitteena on rautatieyritysten talouden parantaminen sekä yritysten kilpailuedellytysten saattaminen tasavertaiseen asemaan muiden liikennemuotojen kanssa. Tavoitteeseen pyritään lisäämällä rautatieyritysten teknistä, kaupallista ja liikkeenhoidollista yhteistoimintaa sekä lisäämällä yritysten taloudellista itsenäisyyttä ja kaupallista vastuuta. Kilpailullisen tasavertaisuuden saavuttamiseksi muiden kuljetusyritysten kanssa toteutetaan rautatieyrityksissä myös niin sanottu tilien säännönmukaistaminen (normalisointi), jolla säädetään rautatieyrityksille maksettavista tai niiltä perittävistä korvauksista. EY:ssä rautatieyritysten tilien normalisoinnista annettu asetus edellyttää Suomessa tarkistuksia sekä valtion liikelaitoksista annettuun lakiin että Valtionrautateistä annettuun lakiin. Pääosin Suomessa Valtionrautateiden vuonna 1990 toteutettu liikelaitosuudistus vastaa EY:n tavoitteita.

EY:n sisävesiliikenteen säädöksissä säädetään sisävesialusten teknisistä vaatimuksista, kuljetusten rakenteellisesta kehittämisestä sekä tutkintojen yhdenmukaistamisesta ja vastavuoroisesta tunnustamisesta.

Koska Suomella ei ole suoraa sisävesiyhteyttä Keski-Eurooppaan, EY:n sisävesiliikennesäännökset koskevat Suomea vain välillisesti.

Merenkulku

OECD:n sääntelyllä on luotu sen jäsenmaiden, muun muassa myös EY:n jäsenvaltioiden välille vapaat merikuljetusmarkkinat. Kansallisten lippujen alla purjehtivien kauppalaivastojen toimintaedellytysten turvaamiseksi EY:ssä on nähty kuitenkin tarpeelliseksi antaa yksityiskohtaisempia EY:n sisäisiä merenkulkusääntöjä, joilla säädetään tarkemmin merenkulun kilpailun vapauden toteutumisesta, yhteisistä menettelytavoista kolmansien maiden protektionistisia toimenpiteitä vastaan sekä kilpailupolitiikan soveltamisesta merikuljetuksiin.

Kaikki EFTA- ja EY-valtiot ovat OECD:n jäsenvaltioita. Tästä syystä Euroopan talousalueen kansainvälinen merenkulku perustuu jo nyt vapaan kaupallisen kilpailun periaatteille. ETA-sopimuksella ei siten ole merkittäviä välittömiä vaikutuksia suomalaisen varustamoelinkeinon nykyisiin toimintaedellytyksiin.

Ilmaliikenne

EY:ssä pyritään asteittain vapauttamaan ilmaliikenteen sääntelyä. EY:n asetuksissa säädetään muun muassa joustavasta hinnoittelusta, paikkatarjonnasta annettujen rajoitusten lieventämisestä, markkinoille pääsyn helpottamisesta sekä kilpailusääntöjen soveltamisesta.

EY:ssä on tavoitteena saattaa voimaan viimeistä ilmaliikenteen vapautumisvaihetta koskeva säännöstö 1.1.1993 mennessä. Tällöin säädösehdotusten mukaisesti tekniset, sosiaali-, turvallisuus- ja ympäristöstandardit yhdenmukaistettaisiin ja ilmaliikennesektori vapautettaisiin kilpailulle. Yhdessä jäsenvaltiossa hyväksytty toimilupa antaisi mahdollisuuden lentotoiminnan harjoittamiseen koko yhteisön alueella. Lisäksi poistettaisiin paikkatarjontaa sekä yhteisön jäsenvaltioiden välisiä reitityksiä sääntelevät rajoitukset.

Suomi on Euroopan siviili-ilmailukonferenssin ECACin jäsenenä tehnyt kansainväliset sopimukset Euroopan sisäisen säännöllisen ilmaliikenteen tariffien vahvistamismenettelystä ja kapasiteetin jakamisesta. ETA-sopimuksen liitesäännöstö korvaa ECAC-sopimuksissa olevat määräykset.

6.IV Kilpailusäännöt ja muut yhteiset säännöt

6.IV.1. Yrityksiin sovellettavat säännöt

Sopimuksen kilpailumääräyksillä pyritään varmistamaan se, ettei kilpailu vääristyisi Euroopan talousalueella. Kilpailusäännöt ovat tarpeen sen estämiseksi, ettei tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden toteuttamista tehdä tyhjäksi yritysten välisillä kilpailunrajoituksilla tai käyttämällä väärin määräävää markkina-asemaa. Määräävän markkina-aseman väärinkäytön kielto sopimuksessa on ollut myös edellytyksenä sille, että sopimuspuolet ovat pitäneet keskinäisistä polkumyynnin vastaisista toimenpiteistä luopumista mahdollisena.

Sopimuksen 53 ja 54 artikla vastaavat Rooman sopimuksen 85 ja 86 artiklaa. Sopimuksen 53 artikla sisältää kilpailuoikeuden ytimen. Sen mukaisesti sopimuksen toiminnan kanssa ristiriitaisia ja kiellettyjä ovat sellaiset yritysten väliset sopimukset, yritysten muodostamien yhteenliittymien päätökset sekä yhdenmukaistetut menettelytavat, jotka saattavat vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan ja joiden tarkoituksena tai seurauksena on kilpailun estäminen, rajoittaminen tai vääristäminen Euroopan talousalueella. Sopimuksen 54 artiklassa kielletään määräävän markkina-aseman väärinkäyttö, jos se voi vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan.

Sopimuksen 55 artiklan mukaan komission ja EFTAn valvontaviranomaisen velvollisuutena on huolehtia siitä, että sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan oikein. Toimivaltaisen valvontaviranomaisen on, yhteistyössä keskenään ja kansallisten viranomaisten kanssa tehtävä tutkimuksia silloin, kun on aihetta epäillä sopimuksen kilpailusääntöjen rikkomista. Jos valvontaviranomainen havaitsee, että sääntöjä on rikottu, sen on ehdotettava toimenpiteitä sääntöjen rikkomisen lopettamiseksi ja tehtävä rikkomuksen jatkuessa päätös asiassa. Tarpeen vaatiessa valvontaviranomainen voi valtuuttaa kansalliset viranomaiset ryhtymään toimenpiteisiin rikkomuksen lopettamiseksi.

Sopimuksen 55 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 21 ja liitteeseen XIV. Ne sisältävät tarkemmat määräykset yrityksiä koskevien kilpailusääntöjen soveltamisesta. Pöytäkirjan 21 mukaan EFTA-valtiot sitoutuvat antamaan EFTAn valvontaviranomaiselle vastaavan toimivallan ja tehtävät kuin komissiolla on Rooman sopimuksen sekä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen (jäljempänä Pariisin sopimus) nojalla. Pöytäkirjassa ja liitteessä määritellään yksityiskohtaisesti, mitkä valtuudet EFTAn valvontaviranomaiselle on annettava. EFTA-valtiot ovat 2.5.1992 allekirjoittaneet artiklassa tarkoitetun sopimuksen.

Sopimuksen 56 artikla sisältää määräykset EFTAn valvontaviranomaisen ja komission välisestä toimivallan jaosta. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen silloin, kun kilpailunrajoitukset vaikuttavat vain EFTA-valtioiden väliseen kauppaan. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen myös silloin, kun tapauksessa tutkittavien yritysten liikevaihdosta Euroopan talousalueella tulee vähintään 33 prosenttia EFTA-valtioiden alueelta. Edellä mainitussa tapauksessa toimivaltainen viranomainen on kuitenkin EY:n komissio, mikäli tapauksella on vaikutusta EY:n jäsenmaiden väliseen kauppaan. Tapauksen koskiessa määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä toimivalta kuuluu sille valvontaviranomaiselle, jonka alueella määräävän markkina-aseman väärinkäyttö ilmenee. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen myös silloin, kun on kysymys sellaisten yrityskeskittymien valvonnasta, joissa EY:n yrityskeskittymien valvontaa koskeva asetus ei tule sovellettavaksi. Kaikissa muissa tapauksissa toimivalta kuuluu komissiolle.

EY:n oikeuskäytännön mukaan Rooman sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan myös muista kuin EY:n jäsenvaltioista olevien yritysten toteuttamiin kilpailunrajoituksiin, jos ne rajoittavat kilpailua yhteismarkkinoilla ja vaikuttavat jäsenvaltioiden väliseen kauppaan (ks. tapaus Ahlström Oy ym. v. Komissio, 89, 104, 114, 116, 117 ja 125―129/85). Soveltamisen edellytyksenä ei ole se, että kilpailunrajoituksen osapuolilla olisi tytäryhtiö tai muu sellainen liittymä EY:n alueella tai että kilpailunrajoitussopimus tai muu järjestely olisi tehty EY:n alueella. ETA-sopimuksen 56 artiklan määräykset merkitsevät sitä, että komission Rooman sopimuksen mukaista toimivaltaa suhteessa EFTA-valtioista oleviin yrityksiin rajoitetaan EFTAn valvontaviranomaisen hyväksi.

Sopimuksen 57 artikla sisältää määräykset yrityskeskittymien valvonnasta. Säännöt perustuvat EY:n asetukseen N:o 4064/89 yrityskeskittymien valvonnasta. Erikseen on sovittu siitä, että EFTA-valtiot voivat osallistua mainitulla asetuksella perustetun neuvoa-antavan komitean työhön.

Sopimuksen 58 artiklassa ja siinä viitatuissa pöytäkirjoissa 23 ja 24 määritellään, millä tavoin EFTAn valvontaviranomaisen ja komission on harjoitettava yhteistyötä. Valvontaviranomaisten yhteistyö muodostuu hyvin kiinteäksi.

ETA-sopimuksen kilpailusäännöillä annetaan EFTAn valvontaviranomaiselle laajat valtuudet valvoa kilpailusääntöjen noudattamista Suomen alueella. Yritysten on ilmoitettava etukäteen valvontaviranomaiselle sellaiset sopimukset ja järjestelyt, jotka saattavat rajoittaa kilpailua ja joiden osalta ETA-sopimuksen aineellisiin määräyksiin ei nimenomaisesti ole sisällytetty määräyksiä tai ohjeita kilpailua rajoittavan järjestelyn sallittavuudesta. Vain EFTAn valvontaviranomaisella on toimivaltaansa kuuluvissa tapauksissa oikeus myöntää poikkeuksia ETA-sopimuksessa kiellettyjen rajoitusten osalta. Se voi myös määrätä kilpailusääntöjä rikkoneiden yritysten maksettavaksi huomattavia sakkoja.

Sopimuksen 59 artikla vastaa Rooman sopimuksen 90 artiklaa. Sen mukaan valtion yrityksiä ja yksityisiä yrityksiä tulee lähtökohtaisesti kohdella samalla tavalla. Julkiset yritykset määritellään EY:ssä yrityksiksi, joiden suhteen valtiolliset taikka alueelliset tai paikalliset julkisyhteisöt voivat käyttää määräävää vaikutusvaltaa joko suoraan tai välillisesti. Viranomaisilla oletetaan olevan tällaista vaikutusvaltaa, jos niillä on enemmistö yrityksen osakkeista tai äänimäärästä taikka oikeus nimittää yli puolet yrityksen johtoelimen jäsenistä. Suomessa sopimuksen periaatteet aiheuttavat sen, että Suomen valtio ja kunnat joutuisivat peruuttamaan kaikki sellaiset valvonnassaan oleville yrityksille antamansa erioikeudet, jotka saattavat vaikuttaa Suomen ja muiden sopimuspuolten väliseen kauppaan sopimuksen 53 ja 54 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Sellaisten julkisten yritysten, joille valtio on uskonut tärkeän yhteiskunnallisen palvelutehtävän tai veromonopolin, tulee noudattaa kilpailusääntöjä siinä määrin kuin näiden sääntöjen soveltaminen ei ehkäise niille uskottujen erityistehtävien hoitamista.

Sopimuksen 59 artiklassa määritellään, miten julkisia yrityksiä koskevia määräyksiä valvotaan. EY:ssä komissio vastaa valvonnasta Rooman sopimuksen 93 artiklan mukaisesti. EFTA-valtioiden osalta valvonnasta vastaa EFTAn valvontaviranomainen, jolla on komission tehtäviä ja valtuuksia vastaavat tehtävät ja valtuudet.

Sopimuksen 60 artiklassa viitataan liitteeseen XIV, jonka mukaan lähes kaikki EY:ssä voimassa olevat kilpailua koskevat aineelliset säädökset ovat osa ETA-sopimusta. Kilpailuasetukset koskevat muun muassa terästuotteiden kauppaa, yksinmyynti- ja yksinostosopimuksia, patentteja ja taitotietoa (know how) koskevia lisenssisopimuksia, erikoistumissopimuksia sekä luvake- eli franchising-sopimuksia. Liikenteen osalta sopimus sisältää erityisiä kilpailumääräyksiä. Lisäksi EY:n komissio on antanut eräitä merkittäviä kilpailusääntöjen tulkintaa koskevia ilmoituksia ja ohjeita. Kilpailusääntöjä koskeva oikeuskäytäntö, joka on suomalaisessa oikeuskäytännössä otettava huomioon, käsittää noin 150 oikeustapausta. Koska maataloustuotteet eivät kuulu ETA-sopimuksen soveltamisalaan, ETA-sopimukseen ei ole sisällytetty maataloustuotantoa koskevia kilpailusääntöjä.

Pöytäkirja 25 sisältää eräitä terästuotteita koskevat kilpailusäännöt. Ne vastaavat sisällöltään Pariisin sopimuksen 66 ja 67 artiklan eräitä määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan vain sellaisiin kilpailunrajoituksiin, jotka vaikuttavat sopimuspuolten väliseen kauppaan. Suomessa voimassa olevaa lainsäädäntöä sovelletaan yleensä vain yksinomaan Suomessa vaikuttaviin kilpailunrajoituksiin. Näin ollen ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen ja kilpailunrajoituksista annetun lain (709/88) soveltamisalat ovat pääosin erilaiset, eikä kilpailulainsäädäntöä tarvitse muuttaa Suomessa sen johdosta, että ryhdytään soveltamaan myös ylikansallisia kilpailusääntöjä. Koska sopimuksen kilpailusäännöt rajoittavat merkittävästi sopimusvapautta ja vaikuttavat yksityisten oikeusasemaan, ne kuuluvat lainsäädännön alaan ja saatetaan voimaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla.

ETA-sopimuksen kilpailusäännöt merkitsevät sitä, että muu kuin suomalainen viranomainen, siis EFTAn valvontaviranomainen ja eräissä tapauksissa EY:n komissio, on toimivaltainen antamaan sitovia päätöksiä yritysten kilpailua rajoittavista toimenpiteistä. EFTAn valvontaviranomaisella on erikseen määritellyissä tapauksissa myös oikeus hallinnollisessa menettelyssä määrätä suomalaisille yrityksille maksettavaksi sakkoja, sekä suorittaa tutkimuksia suomalaisten viranomaisten avustuksella Suomessa, esimerkiksi tehdä tutkimuskäyntejä yrityksissä. Lisäksi sopimuksen kilpailusääntöjen mukaan suomalaiset yritykset ovat velvollisia omasta aloitteestaan ilmoittamaan toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle sellaisista omista hankkeistaan, jotka saattavat rajoittaa kilpailua ETA-sopimuksessa kielletyllä tavalla. Näissä tapauksissa ainoastaan valvontaviranomaisella on toimivalta tehdä päätös siitä, voidaanko kilpailunrajoitus sallia.

ETA-sopimuksen kilpailusäännöillä Suomen oikeusjärjestykseen sisällytetään uusia, periaatteellisesti merkittäviä ylikansallisia piirteitä. EFTAn valvontaviranomaisen sopimuksen mukainen toimivalta merkitsee julkisen vallan käyttöä sisältävien tehtävien uskomista kansainväliselle toimielimelle, minkä takia ETA-sopimus merkitsee tältä osin poikkeusta hallitusmuodon hallintoa koskevista säännöksistä ja sopimus on saatettava voimaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävällä lailla.

Kilpailulainsäädäntöön on erityisesti EFTAn valvontaviranomaisen uuden toimivallan vuoksi kuitenkin sisällytettävä eräitä menettelytapasäännöksiä. Näitä muutoksia selostetaan kilpailusääntöjä koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa tarkemmin. Koska kilpailulainsäädäntöön liittyvä EY-lainsäädäntö on varsin laajaa ja koska edellä kuvatut periaatteellisesti merkittävät yksityiskohdat toistuvat lähes samankaltaisina kaikissa EY:n asetuksissa, ehdotetaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislakiin lisättäväksi valtuutussäännös, jonka mukaan ETA-sopimuksen liitteissä mainittuihin kilpailua koskeviin asetuksiin tehtävät muutokset ja uudet vastaavat asetukset voitaisiin saattaa Suomessa voimaan asetuksella.

Sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamista varten Suomen on nimettävä se viranomainen, joka toimii yhteistyössä toimivaltaisen valvontaviranomaisen kanssa sopimuksessa määritellyissä tapauksissa. Voimaansaattamislaissa on säännökset tältä osin toimivaltaisesta viranomaisesta Suomessa. Toimivaltainen viranomainen on kilpailuvirasto. Komiteoissa edustautuminen tapahtuu voimaansaattamislaissa määrätyllä tavalla.

6.IV.2. Valtion tuki

Sopimuksen 61―64 artiklat koskevat valtiontukea. Artiklat liittyvät olennaisesti neljän vapauden toteuttamiseen ja täydentävät vientiin ja tuontiin liittyvien tullien ja määrällisten rajoitusten poistamista koskevia määräyksiä. Valtion tukea koskevilla määräyksillä pyritään eliminoimaan elinkeinoelämälle myönnettävän tuen kilpailuolosuhteita vääristävä vaikutus Euroopan talousalueella. Määräyksillä asetetaan lisäksi yhtenäiset kriteerit sallitulle tuelle.

Valtion tuki käsitteenä tulkitaan sopimuksessa laajasti. Siten annetun tuen muoto tai nimike ei sellaisenaan ole ratkaisevaa. Tukea voidaan antaa esimerkiksi suorana toimintatukena, veronhuojennuksena, osakepääomaan sijoituksena, subventoituna lainana, kiinteän omaisuuden luovuttamisena yritykselle erityisen edullisin ehdoin tai valtion takuuna kurssimuutosten varalta.

Valtion tukena pidetään kaikkea julkisista varoista annettavaa tukea. Näin myös muun muassa kuntien yrityksille suuntaaman tuen sallittavuutta on arvioitava ETA-sopimuksen valtiontukea koskevien määräysten valossa.

ETA-sopimuksen toiminnan kanssa ristiriitaisena pidetään yleensä sopimuspuolten väliseen kauppaan vaikuttavaa tukea, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa. Eräissä 61 artiklassa mainituissa tapauksissa julkinen tuki on kuitenkin aina sallittu. Tällaisia tapauksia ovat yksittäisille kuluttajille myönnettävä sosiaalinen tuki, joka myönnetään harjoittamatta syrjintää tuotteiden alkuperän perusteella sekä luonnonmullistusten tai muiden poikkeuksellisten tapahtumien aiheuttaman vahingon korvaamiseksi. Sopimuksen 61 artiklassa luetellaan vielä tukimuotoja, jotka saatetaan eräiden olosuhteiden vallitessa katsoa sallituiksi.

EY:n tulkintakäytännön perusteella vientituki ja yritykselle suunnattava toimintatuki ovat pääsäännön mukaan kiellettyjä. Sen sijaan pienyritysten tuki, aluetuki ja tutkimus- ja kehitystuki voidaan katsoa sallituiksi.

Sopimukseen liittyy julistus, jossa todetaan EY:ssä sovellettujen arviointiperusteiden ohella harva asutus erääksi tuen sallittavuuden arvioimisen perusteeksi aluepoliittisia aluejakoja muodostettaessa.

Sopimuksen 62 artiklassa määritellään, miten valtiontukea koskevien määräysten noudattamista valvotaan. EY:n jäsenvaltioiden myöntämän tuen sopimuksenmukaisuutta valvoo EY:n komissio Rooman sopimuksessa määrätyllä tavalla. EFTA-valtioiden osalta valvonnasta vastaa erikseen perustettava EFTAn valvontaviranomainen, jolle EFTA-valtiot sitoutuvat sopimuksen 108 artiklan mukaan antamaan vastaavan toimivallan ja tehtävät kuin EY:n komissiolla on Rooman sopimuksen ja Pariisin sopimuksen nojalla.

Valtiontukisäännökset koskevat sekä voimassa olevia että uusia tukimuotoja. Säännösten perusteella EFTA-maat toimittavat uusia tukiohjelmia tai näiden muutoksia koskevat ennakkoilmoitukset (notifikaatiot) EFTAn valvontaviranomaiselle, joka käsittelee ne ja ilmoittaa hyväksymisestä. Vanhojen tukiohjelmien osalta valvontaviranomainen ryhtyy toimenpiteisiin harkitsemallaan tavalla.

Harjoittaessaan valtion tukia koskevaa valvontaa EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission on oltava keskenään yhteistyössä pöytäkirjassa 27 määrätyllä tavalla.

Sopimuksen 63 artiklassa viitataan liitteeseen XV, jonka mukaan ETA-sopimukseen sisällytetään lähes kaikki EY:ssä voimassa olevat valtiontukia koskevat säädökset. Lukuun ottamatta valtion ja julkisten yritysten välisiä suhteita koskevaa direktiiviä liitteessä mainitaan kuitenkin vain sellaisia EY:n neuvoston ja komission antamia ohjeita, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia. EFTAn valvontaviranomaisen on otettava toiminnassaan huomioon liitteessä luetellut ohjeet. Laivanrakennuksen osalta on annettu erillinen julistus, jolla sitoudutaan olemaan riitauttamatta toisen osapuolen telakkatukia vuonna 1993, jonka päättyessä EY:n 7 telakkadirektiivin voimassaolo lakkaa. EY on lisäksi yksipuolisella julistuksella ilmoittanut pyrkivänsä edelleen alentamaan laivanrakennustukea.

Sopimuksen 64 artiklassa on määräykset valvontaviranomaisten valtion tukien valvontaa koskevien erimielisyyksien ratkaisemisesta sekä valtion tukien johdosta käyttöön otettavista vastatoimenpiteistä.

ETA-sopimuksen valtion tukea koskevat säännöt eivät suoranaisesti koske tukea, jota EY itse antaa EY:n yrityksille. Sopimukseen liittyy molemminpuolinen julistus, jossa todetaan, että tämänkin tuen tai muun vastaavan tuen tulee tulevaisuudessa noudattaa sopimuksen valtion tukimääräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Aluepoliittista lainsäädäntöä ollaan parhaillaan uudistamassa. Uudet lait käsiteltäneen eduskunnassa vuonna 1993. Tässä yhteydessä uudistetaan laki aluepolitiikasta (1168/88), laki yritystoiminnan alueellisesta tukemisesta (1297/88) ja laki kuljetusten alueellisesta tukemisesta (954/81). Tarvittaessa otetaan huomioon ETA-sopimuksen määräykset, jotka koskevat muun muassa yksittäiseen hankkeeseen myönnettävän tuen enimmäistasoa. Samassa yhteydessä tarkistetaan myös pienyritysten investointi- ja käynnistystukea sekä pienten ja keskisuurten yritysten kehittämishankkeiden tukea koskevia säännöksiä. Hankkeessa sovitetaan myös yhteen erimuotoiset tuet (kumulaatiosäännökset). Lisäksi on tarkoitus muuttaa lakia energia-avustuksista (1607/91) vuoden 1993 budjetin käsittelyn yhteydessä siten, että myös ulkomaisessa omistuksessa olevilla yrityksillä on mahdollisuus hakea avustusta.

Valtioneuvoston 5.4.1992 tekemän periaatepäätöksen mukaan vuoden 1994 alusta on tarkoitus siirtyä arvonlisäverojärjestelmään, jolloin liikevaihtoverojärjestelmään nykyisin sisältyvät ETA-sopimuksen kannalta mahdollisesti soveltumattomat liikevaihtoverotuet poistuvat.

ETA-sopimuksen valtiontukisäännöt koskevat myös veronhuojennuksia. Voimassa oleva lainsäädäntö ilmoitetaan EFTAn valvontaviranomaiselle. Mahdolliset lainsäädännön muutostarpeet ja soveltamiskäytäntöön tehtävät muutokset selviävät vasta valvontaviranomaisen soveltamiskäytännön myötä.

Valtionyhtiöitä koskevia tukikysymyksiä selostetaan 59 artiklan perustelujen yhteydessä.

EFTAn valvontaviranomaiselle annetaan laajat valtuudet puuttua suomalaisille yrityksille annettavaan julkiseen tukeen. Tästä aiheutuvia lainsäädännön muutostarpeita selostetaan jäljempänä.

6.IV.3. Muut yhteiset säännöt

Julkiset hankinnat

ETA-sopimuksen julkisia hankintoja koskevien määräysten tarkoituksena on avoimen tarjousmenettelyn avulla lisätä julkisen sektorin tehokkuutta ja alentaa hankittavien tuotteiden hintoja. Viranomaiset ovat usein mieluummin ostaneet omassa maassa valmistettuja tavaroita tai käyttäneet paikallisten rakennusyritysten palveluja, vaikka kotimainen hintataso olisi ollut ulkomaista korkeampi. Hankintojen vastavuoroisella avaamisella eri maiden yritykset pääsevät tasavertaisin ehdoin tarjoamaan tuotteitaan kaikkialla Euroopan talousalueella.

Sopimuksen 65 artiklassa viitataan liitteeseen XVI, jonka mukaan EY:n voimassa olevat yhdeksän julkisten hankintojen direktiiviä sisällytetään ETA-sopimukseen. Nämä direktiivit koskevat tavarahankintoja, julkisia rakennusurakoita, eräiden viranomaisten ja toimilupalaitosten hankintoja (telepalvelut, vesi- ja energiahuolto ja liikenne) sekä hankintatoimen valvontaa. Liitteessä viitataan lisäksi määräaikojen laskemista koskevaan EY-asetukseen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Hankintamenettelyjä koskevat määräykset ulottavat vaikutuksensa valtion viranomaisten ohella myös kuntien viranomaisiin ja eräisiin toimiluvan tai muun erityisen oikeuden nojalla toimiviin yrityksiin. Suomessa hankinta-asetukset koskevat ainoastaan valtion viranomaisia. Direktiivien soveltamisalan laajuus ja valvontasäännöstö edellyttävät laintasoista sääntelyä niiden voimaansaattamisessa. Tarvittavasta lainsäädännöstä annetaan erillinen hallituksen esitys. Julkisia hankintoja koskevien direktiivien soveltaminen edellyttää määräaikojen laskemista koskevan EY:n asetuksen N:o 1182/71 soveltamista. Kyseinen ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla voimaan saatettava säädös syrjäyttää julkisten hankintamenettelyjen osalta säädettyjen määräaikojen laskemisesta annetun lain (150/30) säännökset.

Teollis- ja tekijänoikeudet

Erot teollis- ja tekijänoikeuksia koskevassa lainsäädännössä voivat rajoittaa tavaroiden ja palvelujen vapaata liikkuvuutta ja vääristää kilpailun edellytyksiä. Koska tekniikalla, osaamisella ja luovuudella on yhä suurempi merkitys tavaroiden ja palvelujen tuotannossa ja kaupassa, on EY:ssä pyritty yhdenmukaistamaan teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaa sääntelyä. ETA-sopimuksella toteutetaan vastaava lainsäädännön lähentäminen myös yhteisön ja EFTA-valtioiden välillä.

ETA-sopimuksen 65 artiklassa viitataan pöytäkirjaan 28 ja liitteeseen XVII, joihin sisältyvät henkistä, teollista ja kaupallista omaisuutta koskevat määräykset. Niitä koskevia määräyksiä sovelletaan kaikkiin tuotteisiin ja palveluihin. Sanonnalla henkinen, teollinen ja kaupallinen omaisuus tarkoitetaan teollis- ja tekijänoikeuksia.

Pöytäkirjaan sisältyy luettelo niistä kansainvälisistä alan sopimuksista, joihin sopimuspuolet sitoutuvat liittymään, sekä määräyksiä muun muassa niin sanotusta oikeuksien sammumisperiaatteesta. Liitteen mukaan EY:n voimassa olevat alan säädökset sisällytetään ETA-sopimukseen (kolme direktiiviä, yksi neuvoston päätös sekä lisäksi tietyn siirtymäajan järjestelyin yksi neuvoston ja yksi komission päätös).

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Liitesäännöstöön sisältyvät direktiivit aiheuttavat eräitä muutoksia integroitujen piirien piirimallien, tavaramerkkien sekä tietokoneohjelmien suojaa koskevaan lainsäädäntöön.

Teollis- ja tekijänoikeuksia käytettäessä täytyy ottaa huomioon myös sopimuksen yleiset tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset ja kilpailusäännöt. Esimerkiksi EY:n tuomioistuin on tulkinnut sopimuksen 13 artiklaa vastaavaa Rooman sopimuksen määräystä (36 artikla) siten, että näihin oikeuksiin vedoten ei voida kieltää yhdessä jäsenvaltiossa oikeudenhaltijan suostumuksella markkinoitujen tuotteiden maahantuontia toiseen jäsenvaltioon. Suomessa ETA-sopimus aiheuttaa tarpeen siirtyä patentti- ja mallioikeuksien kansallisesta sammumisesta Euroopan talousalueen kattavaan alueelliseen sammumiseen. Käytännössä tämä johtaa muun muassa teknologian tuontia ja vientiä koskevien lisenssisopimusten tarkistamiseen. Koska kyseessä on tältä osin voimassaoleviin patentteihin perustuvien lisenssisopimusten taannehtiva rajoittaminen, on kyseinen sopimusmääräys (pöytäkirja 28, 2 artikla) saatettava voimaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Sopimuksen aiheuttamista muutoksista tullaan antamaan erillisiä hallituksen esityksiä ja asetusten muutoksia.

6.V Neljän vapauden kannalta olennaiset laaja-alaiset määräykset

6.V.1. Sosiaalipolitiikka

Työympäristö ja työoikeus

ETA-sopimuksen työympäristöä ja työoikeutta koskevien määräysten tarkoituksena on edistää työolojen ja työntekijöiden elintason paranemista. Samoin pyritään edistämään työmarkkinaosapuolten keskinäistä vuoropuhelua Euroopan talousalueella.

Sopimuksen 68 artiklassa viitataan liitteeseen XVIII, jonka mukaan EY:n voimassaolevat työoikeusdirektiivit sisällytetään ETA-sopimukseen velvoittavina määräyksinä. Näitä varsinaisia työoikeusdirektiivejä on kolme. Sopimuksen 67 artiklassa viitataan liitteeseen XVIII, jonka mukaan EY:n voimassa olevat työpaikan olosuhteita koskevat työsuojeludirektiivit otetaan ETA-säännöiksi. Edellä mainittujen ohella myös muualla sopimuksessa, muun muassa työvoiman vapaata liikkumista, kaupan teknisiä esteitä, sosiaaliturvaa, tasa-arvoa ja liikennettä koskevissa liitteissä on työympäristön sekä työntekijöiden olojen ja oikeuksien parantamiseen tähtääviä asetuksia ja direktiivejä.

Sopimuspuolten voimassa olevat sopimuksen sisältämiä vähimmäisvaatimuksia tiukemmat työympäristö- ja työoikeusvaatimukset saadaan pitää voimassa ja sellaisia voidaan antaa myös tulevaisuudessa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomessa tarpeen muuttaa työlainsäädäntöä eräiltä osin. Muutoksia Suomen työlainsäädäntöön on tehtävä työsopimuslakiin (320/70), yhteistoiminnasta yrityksissä annettuun lakiin (725/78), työturvallisuuslakiin (299/58) ja työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettuun lakiin (131/73).

Miesten ja naisten tasa-arvoisuus

Sopimuksen 69 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava ja pidettävä voimassa samapalkkaisuusperiaate. Palkalla tarkoitetaan tavanomaista perus- ja vähimmäispalkkaa sekä mitä tahansa muuta vastiketta, jota työntekijä saa joko rahana tai rahanarvoisina etuuksina välittömästi tai välillisesti työsuhteensa perusteella työnantajaltaan. Sopimuksen 70 artiklassa sopimuspuolet sitoutuvat sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämiseen. Liitteessä XVIII mainitaan myös EY:n samapalkkaisuutta ja sukupuolten tasa-arvoisuutta koskevat direktiivit.

Samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamisesta annetun direktiivin lisäksi on sukupuolten välisen tasa-arvoisuuden toteuttamiseksi samapalkkaisuuden periaatetta laajemmin EY:ssä annettu useita direktiivejä, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteessä. Niiden johdosta tarpeellisista lainsäädännön muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Sosiaalinen ulottuvuus

Sosiaaliseen ulottuvuuteen voidaan EY:ssä laajasti ymmärrettynä katsoa kuuluvan kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat ihmisten asemaan ja olosuhteisiin EY-jäsenvaltioissa. Sosiaalipolitiikka on Euroopan yhteisöissä jäsenvaltioiden toimivaltaan kuuluva asia. Käsite "sosiaalinen ulottuvuus" on yhteisnimitys monille EY-politiikan alueille. Käsite koskettaa talouspolitiikan ohella muun muassa sosiaali-, koulutus-, työ- ja kuluttajansuojapolitiikan aloja.

Koska sosiaalipolitiikka kuuluu EY:ssä jäsenvaltioiden toimivaltaan, voivat yhteisön toimet olla luonteeltaan vain toissijaisia. Tämän periaatteen mukaan yhteisön toimenpiteet tulevat kysymykseen vain silloin, kun kansalliset toimet yhdentymisprosessin tavoitteiden saavuttamiseksi ovat riittämättömiä. Selkeää rajanvetoa yhteisön ja kansalliseen toimivaltaan kuuluvien asioiden välillä ei jäsenvaltioiden ja EY:n välillä toistaiseksi ole voitu tehdä.

EY:n jäsenvaltioiden valtion ja hallituksen päämiehet, Yhdistynyttä kuningaskuntaa lukuun ottamatta, hyväksyivät joulukuun 1989 lopulla Strasbourgissa "Yhteisön julistuksen työntekijöiden sosiaalisista perusoikeuksista". Peruskirja on yleisluonteinen julistus, joka käsittelee työntekijöiden työoikeudellista asemaa ja sosiaaliturvaa 12 eri alueella. Julistuksen toimeenpanoa varten EY:n komissio antoi samana vuonna sosiaalisten perusoikeuksien 45-kohtaisen toimintaohjelman. Sen perusteella komissio on tehnyt ehdotuksia direktiiveiksi ja asetuksiksi niillä aloilla, joilla EY:n lainsäädäntö näyttää välttämättömältä taloudellisen ja sosiaalisen yhtenäisyyden edistämiseksi. EY päätti Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 jatkaa sosiaalisen peruskirjan täytäntöönpanoa. Yhdistynyt kuningaskunta jää kuitenkin tämän yhteistyön ulkopuolelle.

ETA-neuvottelujen pohjaksi ei sosiaalisen ulottuvuuden osalta ole asetettu EY:n lainsäädäntöä samalla tavalla kuin neljän vapauden osalta on tehty. Sitovista määräyksistä sopimisen sijaan tavoitteeksi asetettiin yhteistyön laajentaminen ja vahvistaminen. Sosiaalipolitiikan osalta on ETA-sopimuksessa todettu alan yhteistyön lähtökohdaksi vuoropuhelu, johon kuuluu ETA-sopimuksen mukaan molempia sopimuspuolia kiinnostavien erityiskysymysten kartoittaminen ja käytännön yhteistyömuodoista sekä tiedonvaihdosta sopiminen. Osapuolten välinen yhteydenpito tapahtuu kokousten, seminaarien ja asiantuntijatapaamisten muodossa. EFTA-valtiot antavat ETA-sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä 9.12.1989 vahvistettuun työntekijöiden sosiaalisia oikeuksia koskevaan peruskirjaan liittyvän julistuksen. Sen mukaan EFTA-valtiot toivovat yhteistyön työmarkkinaosapuolien kanssa voimistuvan ETA:n piirissä. Tämän toteuttamiseksi EFTA-valtiot kiinnittävät huomiota toissijaisuusperiaatteeseen ja huomauttavat, että työntekijöiden oikeuksien toteuttamisessa tulee antaa mahdollisuuksia kansallisten käytäntöjen käyttämiseen. EFTA-valtiot korostavat erityisesti työmarkkinaosapuolien ja työehtosopimusten merkitystä.

Julistus noudattelee ja tukee Suomen voimassa olevaa työoikeuden säätelyjärjestelmää, joka rakentuu lainsäädännön ja sitä täydentävän työmarkkinaosapuolien välisen työehtosopimusjärjestelmän varaan. Työoikeuden säätely toteutetaan ETA:n piirissä samalta pohjalta. ETA-sopimuksessa sopimuspuolet ilmoittavat lisäksi tahtonsa rohkaista työmarkkinaosapuolten vuoropuhelua Euroopan talousalueella.

6.V.2. Kuluttajansuoja

ETA-sopimuksen kuluttajansuojaa koskevien määräysten tarkoituksena on tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja palvelujen tarjonnan vapauden edistämiseksi sekä kuluttajien ja, tietyissä tapauksissa, myös kilpailevien elinkeinonharjoittajien suojaamiseksi yhdenmukaistaa kuluttajansuojalainsäädäntöä. Sopimuksen 72 artiklassa viitataan liitteeseen XIX, jonka mukaan EY:n voimassa olevat kuluttajansuojadirektiivit sisällytetään ETA-sopimukseen. Näitä varsinaisia kuluttajansuojadirektiivejä on seitsemän. Lisäksi myös muualla sopimuksessa, muun muassa kaupan teknisiä esteitä sekä liikennettä koskevissa liitteissä, on kuluttajansuojan parantamiseen tähtääviä asetuksia ja direktiivejä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomelle tarpeen täydentää ja yksityiskohtaistaa kuluttajansuojalainsäädäntöä. Muun muassa kuluttajansuojalain (38/78) kotimyyntisäännökset on ulotettava koskemaan myös palveluja ja kulutusluottosäännökset muitakin kuin hyödykesidonnaisia kulutusluottoja. Kuluttajansuojalakiin sekä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annettuun lakiin (1061/78) on lisättävä säännökset, jotka mahdollistavat harhaanjohtavan mainonnan kieltämisen jo ennen sen julkaisemista. Valmismatkasopimuksista joudutaan antamaan yksityiskohtaisia säännöksiä lailla.

6.V.3. Ympäristö

Euroopan yhteisön ympäristöalan direktiivit koskevat hankkeitten ympäristövaikutusten arviointia sekä siihen liittyvää ympäristön tilan seurantaa ja ympäristötietojen saatavuutta, vesiensuojelua, ilmansuojelua, kemikaalivalvontaa, teollisuusturvallisuutta, biotekniikkaa ja jätehuoltoa. Eliölajien suojelu, luonnonsuojelualueet ja luonnon yleiskäyttöoikeudet eivät sen sijaan kuulu ETA-sopimuksen soveltamisalaan. Euroopan yhteisön ympäristönsuojelusäädökset sisältävät sitovia, yhdenmukaistamista edellyttäviä säännöksiä, vaikka jäsenvaltioille on yleensä annettu oikeus hyväksyä direktiivien vaatimustasoa tiukempia kansallisia normeja.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ympäristönsuojelualan direktiivien edellyttämän laintasoisen sääntelyn tarve Suomessa merkitsee käytännössä joko Euroopan yhteisön direktiivin sisällön ottamista suoraan lain säännöksiin tai sellaisen valtuutussäännöksen ottamista lakiin, jonka nojalla direktiivin edellyttämät säännökset voidaan antaa lakia alemmilla säädöksillä tai määräyksillä. Kysymys voi olla myös näiden yhdistelmästä. Sääntelytapa ratkaistaan tapauskohtaisesti valmisteltaessa myöhemmin erikseen annettavia hallituksen esityksiä.

ETA-sopimuksen voimaansaattaminen edellyttää seuraavaa laintasoista sääntelyä ympäristönsuojelussa: julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia, ympäristöä koskevan tiedonsaannin turvaamista, ympäristön seurantaa ja biotekniikkaa koskevan lainsäädännön antamista, vesilainsäädännön muuttamista sekä jätehuoltolainsäädännön uudistamista. Biotekniikkaa koskeva lainsäädäntö tulee saattaa voimaan 1.1.1995 mennessä ja muu lainsäädäntö 1.1.1993 mennessä.

ETA-sopimus edellyttää vesilainsäädäntömme tarkistamista siten, että se mahdollistaa Euroopan yhteisön yleisten päästö- ja laatumääräysten voimaansaattamisen sekä voimassa olevien lupaehtojen tarkistamisen EY-säädösten edellyttämällä tavalla. Tämän vuoksi vesilakiin (264/61) tarvitaan valtuutussäännökset direktiivien yksityiskohtaisen sisällön voimaansaattamiseksi asetuksella tai valtioneuvoston päätöksellä. Lakia alemmantasoista sääntelyä joudutaan käyttämään varsin laajalti vesialan eri direktiivien päästö- ja laatumääräysten huomioon ottamiseksi.

Uudistettavan jätehuoltolain (673/78) nojalla on tarkoitus antaa valtioneuvoston päätöksiä ainakin asbestin aiheuttaman ympäristön pilaantumisen vähentämisestä, yhdyskuntajätteiden polttolaitosten aiheuttaman ilman pilaantumisen ehkäisemisestä, polykloorattujen bifenyylien (PCB), polykloorattujen terfenyylien (PCT) ja jäteöljyjen käsittelystä sekä puhdistamolietteen käytöstä maanviljelyssä.

Ilmansuojelussa on tarkoitus selvittää, missä määrin ilmansuojelulain (67/82) nojalla suurten kattilalaitosten ja yhdyskuntajätteiden polttolaitosten päästöjä on säänneltävä valtioneuvoston päätöksellä. Vireillä olevassa ilmansuojelulain nojalla annettujen ohjearvojen uudistustyössä on lisäksi tarkoitus arvioida muun muassa titaanidioksiditehtaiden päästömääräysten sekä ilman lyijy- ja asbestipitoisuuksista annettavien ohjearvojen tarpeellisuutta.

Teollisuuslaitosten onnettomuusvaaran ehkäisemistä koskevien määräysten tarkentaminen edellyttää työturvallisuuslain nojalla jo annetun valtioneuvoston päätöksen (1705/91) lisäksi kemikaalilain (744/89) ja räjähdysvaarallisista aineista annetun lain (263/53) nojalla annettujen asetusten muuttamista sekä muutoksia räjähdystarvikkeista, maakaasuista ja nestekaasuista räjähdysvaarallisista aineista annetun lain perusteella annettuihin säännöksiin.

6.V.4. Tilastot

ETA-sopimuksen 76 artiklassa on tilastoyhteistyötä koskevat määräykset, joiden tarkoituksena on varmistaa yhtenäisen ja vertailukelpoisen tilastotiedon saaminen talousalueen kannalta tärkeistä asioista. Tilastoyhteistyö liittyy kiinteästi kaikkiin neljään vapauteen. Yhtenäinen tieto on välttämätöntä vapauksien toteuttamisessa ja seurannassa. Artiklassa viitataan liitteeseen XXI, joka sisältää tilastoalueittain EY:n voimassa olevista tilastoja koskevista säädöksistä yhteistyön kannalta tarpeelliseksi katsotut 17 asetusta, yhden päätöksen ja 10 direktiiviä muutoksineen. Edelleen artiklassa viitataan sopimuksen pöytäkirjaan 30, joka sisältää erityismääräykset tilastoyhteistyön järjestämisestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tilastoyhteistyötä koskevat ETA-määräykset velvoittavat kansallisia tilastoviranomaisia ja -laitoksia. Ne eivät sisällä velvoitteita yksittäisille kansalaisille, yrityksille taikka yhteisöille, vaan koskevat yleensä tuotettavien tilastojen sisältöä sekä niiden tuottamisessa sovellettavia määräaikoja ja menettelytapoja. Suomessa näistä asioista päättävät tilastoja laativat viranomaiset. Olemassa oleva tilastokohtainen lainsäädäntö (maataloustilastot) ei ole ristiriidassa EY-säädösten kanssa. Sopimuksen sisältämä salassapidettävien tietojen luovuttaminen EY:n tilastovirastolle tekee tarpeelliseksi tietojen luovuttamista koskevien kansallisten säännösten tarkistamisen.

Nykyisten tilastojen muuttamiseksi EY-säädösten mukaisiksi on sovittu, että tiedot kerätään säädösten mukaisesti viimeistään vuodesta 1995 alkaen. Tämän lisäksi Suomella on kahden erityisen paljon muutoksia aiheuttavan EY-säädöksen osalta siirtymäaikaa vuoteen 1997.

6.V.5. Yhtiöoikeus

Sopimuksen 77 artiklassa on yhtiöoikeutta koskevat määräykset, joissa viitataan sopimuksen liitteeseen XXII, jonka mukaan ETA-sopimukseen sisällytetään EY:n voimassa olevat yhtiöoikeudelliset direktiivit (yhdeksän direktiiviä muutoksineen) sekä eurooppalaista taloudellista etuyhtymää koskeva asetus. Näiden säädösten tarkoituksena on sijoittautumisoikeuden käyttämisen helpottamiseksi sekä yli kansallisten rajojen toimivien yhtiöiden velkojien ja yleisön suojaamiseksi yhdenmukaistaa osakeyhtiöitä ja muita pääomayhtiöitä koskevaa lainsäädäntöä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimus aiheuttaa Suomelle tarpeen täydentää ja yksityiskohtaistaa yhtiö- ja kirjanpitolainsäädäntöä. Muun muassa osakeyhtiölainsäädännössämme on otettava käyttöön erottelu julkisten ja yksityisten osakeyhtiöiden välillä. Ensiksi mainitut ovat suurempia yhtiöitä, joiden osakkeet on tarkoitettu laajemman sijoittajapiirin omistettaviksi, viimeksi mainitut ovat luonteeltaan suljettuja, pieniä ja keskisuuria yhtiöitä. Eurooppalainen taloudellinen etuyhtymä ("ETEY") on yritysten kansainvälistä yhteistoimintaa varten tarkoitettu erityinen oikeushenkilömuoto. Kirjanpitolainsäädännön osalta joudutaan antamaan nykyistä tarkemmat säännökset tilinpäätöksen ja konsernitilinpäätöksen muodosta, sisällöstä ja tarkastuksesta. Myös tilintarkastajien hyväksymistä ja valvontaa koskevaa järjestelmää joudutaan kehittämään.

Sopimuksesta yhtiö- ja kirjanpitolainsäädäntöön aiheutuvista muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Sopimuksen XXII liitteen mukaan kyseisten säännösten antamista ja täytäntöönpanoa varten on siirtymäaika, joka päättyy Suomen osalta kahden vuoden kuluttua sopimuksen voimaantulosta. Eurooppalaista taloudellista etuyhtymää koskevaa asetusta N:o 2137/85 ei ehdoteta saatettavaksi voimaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla, vaan sitä koskeva voimaansaattamissäännös annetaan samassa yhteydessä kuin yhtiöoikeudellisten direktiivien voimaansaattamiseksi tarpeelliset yhtiölainsäädännön muutokset. Tämän takia ei kyseisen asetuksen säännösten yksityiskohtaisia perusteluja ole otettu tähän hallituksen esitykseen.

6.VI Yhteistyö muilla kuin neljän vapauden aloilla

Neljään vapauteen nähden täydentäviä tai erillisiä aloja koskevat yhteistyömääräykset sisältyvät sopimuksen 78―88 artiklaan ja näitä määräyksiä täydentävään pöytäkirjaan 31. Myös sopimuksen muissa osissa on yhteistyön kannalta huomioon otettavia määräyksiä.

Artiklassa 78 luetellaan yhteistyöaloina nimenomaisesti seuraavat alat:

― tutkimus- ja kehittämistoiminta;

― tietopalvelut;

― ympäristö;

― koulutus, harjoittelu ja nuoriso;

― sosiaalipolitiikka;

― kuluttajansuoja;

― pienet ja keskisuuret yritykset;

― matkailu;

― audiovisuaalinen ala;

― pelastuspalvelu.

Tarkoituksena on, että yhteistyötä syvennetään ja laajennetaan EY:n toimintoihin liittyen ja sitomatta yhteistyöaloja EY:n säännöstöön muutoin kuin erikseen mainituissa tapauksissa.

Osapuolten yhteistyön lähtökohta on vuoropuhelu. Yhteistyössä noudatetaan sopimuksen yleisiä päätöksentekomuotoja ja yhteistyöjärjestelyjä. Näihin kuuluvat tietojen vaihto sekä neuvottelut suunnitelmista ohjelmien, toimintojen ja hankkeiden toteuttamiseksi tai niiden muuttamiseksi. Mahdollisia yhteistyömuotoja ovat osallistuminen EY:n ohjelmiin tai muihin hankkeisiin ja toimintoihin, tietojen vaihto, rinnakkainen lainsäädäntö sekä yhteistyö kansainvälisissä järjestöissä ja suhteessa kolmansiin maihin. EY:n ohjelmia, hankkeita tai muita toimintoja koskevassa yhteistyössä ja päätöksenteossa noudatetaan ohjelmien täydellisen avoimuuden periaatetta, rahoitusosuutta vastaavaa osallistumisoikeutta komissiota avustavien komiteoiden toimintaan sekä oikeuksien ja velvoitteiden tasapainoa. Tietojenvaihdon muodossa tapahtuvassa yhteistyössä EFTA-valtioiden viranomaisilla on sama oikeus saada ja antaa tietoja kuin EY:n jäsenvaltioilla. ETA:n sekakomitea tekee yhteistyötä ja siihen perustuvien toimenpiteiden täytäntöönpanoa varten tarpeelliset päätökset.

Sopimuksen tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (1 artikla).

Määräysten tarkoituksena on tiivistää EY:n ja EFTA-valtioiden yhteistyötä tutkimus- ja kehittämistoiminnan alalla. Sopimuksen mukaan EFTA-valtiot osallistuvat sopimuksen voimaantulosta alkaen täysimääräisesti yhteisön kolmanteen tutkimuksen ja teknologian kehittämistoiminnan puiteohjelmaan (1990 ― 1994) lukuun ottamatta EURATOM-sopimuksen alaisia ydinenergia-alan tutkimusohjelmia. Suomen tähänastinen osallistuminen EY:n tutkimusohjelmiin on perustunut yhteisön kanssa vuonna 1986 solmittuun puitesopimukseen tieteellisestä ja teknisestä yhteistyöstä (SopS 49/87).

EY:n puiteohjelmat tutkimuksen alalla koostuvat eri alojen tutkimusohjelmista ja niiden sisällä edelleen projekteista ja ne ovat keskeinen osa eurooppalaista tiede- ja teknologiayhteistyötä. Neuvoston päätökset yhteisön II ja III puiteohjelmasta (EYVL L 302/1, 24.10.87 ja EYVL L 117/28, 8.5.90) sisältävät yhteistyön säädöspohjan ja ohjelmakuvauksen. Puiteohjelmat antavat Suomelle mahdollisuudet saada käyttöön taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehittämistyössä tarvittavaa tietoa, jonka hankkimiseen kansalliset voimavarat eivät yksinään riitä. Osallistuminen puiteohjelmiin on tärkeää Suomen teollisuuden kilpailukyvyn kannalta keskeisten tekniikkojen kehityksen turvaamiseksi ja tieteellisen perustan vahvistamiseksi.

Aikaisemmin osallistuminen on tapahtunut lähinnä projektitasolla ja joissakin tapauksissa myös täydellisen osallistumisen pohjalta. Eräät ohjelmat ovat olleet suljettuja. Sopimuksen mukainen täydellinen osallistuminen kolmanteen puiteohjelmaan merkitsee aiempaan verrattuna sitä, että EFTA-valtiot saavat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin EY:n jäsenvaltiotkin lukuun ottamatta päätäntävaltaa. Yhteisölle menevä puiteohjelmamaksu määräytyy bruttokansantuoteosuuden perusteella. Varoja palautuu Suomeen sen mukaan, miten tutkimusprojekteihin osallistutaan. Päätökset osallistumisesta uusiin puiteohjelmiin tehdään ETA-sopimuksessa esitetyn menettelyn mukaisesti.

Sopimuksen tietopalveluja koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (2 artikla).

Määräysten tarkoituksena on tietopalveluja koskevien toimintojen vahvistaminen sopimuspuolten kesken. Sopimus luo edellytykset Suomen ja yhteisön välisen tiedonvaihdon ja kehittämistyön lisäämiselle myös tietopalvelutoimintojen osalta. Sopimus mahdollistaa lisäksi Suomen osallistumisen yhteisön tietopalveluja koskeviin puiteohjelmiin, erityisohjelmiin, projekteihin ja muihin toimintoihin. Osallistuminen tietopalveluohjelmiin on Suomelle tärkeää. Yhteistyö on välttämätöntä sekä informaatiopalvelujen teknisiin apuvälineisiin että varsinaisen tieteellisen ja teknisen tiedon välittämiseen liittyvissä kehittämishankkeissa. Kirjasto- ja tietopalvelujen kehittäminen Suomessa edellyttää muun muassa yhteisön tekijänoikeus-, tietosuoja- ja asiakirjojen julkisuuslainsäädännön kehityksen seuraamista. Kirjastopalvelut luovat lisäksi edellytyksiä kansallisen tiede-, kulttuuri- ja talouselämän kehittämiselle.

Yhteisön toiminnan kehyksissä tapahtuvaa yhteistyötä ympäristöön liittyvissä kysymyksissä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (3 artikla).

Määräysten tarkoituksena on vahvistaa ja laajentaa yhteistyötä ympäristönsuojelun alalla, sikäli kuin tällaisesta yhteistyöstä ei ole määrätty sopimuksen muissa osissa. Yhteistyöalat koskevat erityisesti vesiensuojelua, ilmansuojelua, jätehuoltoa, kemikaalivalvontaa, teollisuusturvallisuutta ja biotekniikkaa.

Sopimuksen koulutusyhteistyötä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (4 artikla).

Määräysten tarkoituksena on antaa EFTA-valtioille mahdollisuudet osallistua yhteisön koulutus- ja nuorisovaihto-ohjelmiin, niiden johtamis- ja kehittämistyöhön sekä monipuolistaa koulutusalan tietojen- ja asiantuntijoiden vaihtoa sekä muuta yhteistyötä koulutuksen alalla. Sopimus ei kuitenkaan rajoita Suomen koulutusjärjestelmän tai Suomen ja muiden maiden välisen koulutusyhteistyön itsenäistä kehittämistä.

Osallistuminen yhteisön koulutusohjelmiin edistää maamme korkeakoulujen ja ammatillisten oppilaitosten kansainvälistymistä lisäämällä niiden mahdollisuuksia kansainväliseen yhteistyöhön sekä erityisesti opiskelija-, opettaja- ja nuorisovaihtoon.

Suomalaiset koulutusasiantuntijat pääsevät sopimuksen voimaantulon jälkeen osallistumaan yhteisön koulutusalan työryhmiin, asiantuntijakokouksiin, seminaareihin ja konferensseihin. Suomi voi myös liittyä yhteisön EURYDICE koulutustietoverkostoon. Lisäksi yhteistyö yhteisön ammattikoulutuskeskuksen (CEDEFOP) toiminnan osalta tulee mahdolliseksi.

Sopimuksen sosiaalipolitiikkaan liittyvää yhteistyötä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (5 artikla).

Sosiaalipolitiikka kuuluu yhteisössä jäsenvaltioiden toimivaltaan. Jäsenvaltiot päättävät itse kansallisen sosiaalipolitiikan linjoista. Yhteisön tason toimia harkitaan vasta silloin, kun kansalliset toimet yhdentymisprosessin saavuttamiseen eivät riitä. Yhteisön piirissä käytetyssä käsitteessä sosiaalinen ulottuvuus on painopiste työntekijöiden sosiaalisissa oikeuksissa. Laaja-alaisesta sosiaalipolitiikasta käsitteen pohjoismaisessa merkityksessä ei ole tässä yhteydessä kysymys.

Sopimuksen sosiaalipolitiikkaa koskevat artiklat sisältävät työympäristöä, työoikeutta, samapalkkaisuutta, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja työmarkkinadialogia koskevia määräyksiä. Työmarkkinadialogilla korostetaan työmarkkinaosapuolten keskinäistä vuoropuhelua ja sen vaikutusta koko sosiaalipolitiikan kehittämisessä Euroopan talousalueella. Lisäksi pöytäkirja 31 sisältää määräykset, joilla mahdollistetaan EFTA-valtioiden osallistuminen yhteisön vanhuutta koskevaan ohjelmaan.

Sopimuksen kuluttajansuojaan liittyvää yhteistyötä koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (6 artikla).

Sopimuksen johdannossa todetaan sopimuspuolten sopineen kuluttajien etujen edistämisestä ja heidän asemansa parantamisesta markkinoilla tavoitteena kuluttajansuojan korkea taso. Määräyksiä edelleen kehitettäessä on samoin lähtökohdaksi sovittu korkea suojan taso samoin kuin sopimuspuolten mahdollisuudet edelleen kehittää omaa kuluttajansuojalainsäädäntöään. Vastaavat määräykset sisältyvät Rooman sopimukseen.

Sopimuksen 78 artiklassa kuluttajansuoja mainitaan nimenomaisesti yhtenä yhteistyöalana. Tällä tarkoitetaan EFTA-valtioiden osallistumista yhteisön erilaisiin toimintoihin kuten kuluttajapoliittisten toimintaohjelmien valmisteluun, projekteihin, tietojenvaihtojärjestelmiin, tietojenvaihtoverkostoon sekä kuluttajatutkimushankkeisiin. Tarkoituksena on myös kuluttajansuojan alalla se, että yhteistyötä syvennetään ja laajennetaan yhteisön toimintoihin liittyen ja sitomatta yhteistyötä EY:n säännöstöön muutoin kuin erikseen mainituissa tapauksissa.

Sopimuksen pieniä ja keskisuuria yrityksiä koskevaan yhteistyöhön liittyvät määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (7 artikla).

Sopimuspuolten välistä yhteistyötä pienten ja keskisuurten yritysten osalta tullaan erityisesti edistämään kohtuuttomien hallinnollisten, rahoituksellisten ja lainsäädäntöön liittyvien liiketoiminnan esteiden poistamiseksi, tietojen antamiseksi yrityksille, erityisesti pienille ja keskisuurille yrityksille, avun antamiseksi politiikoista ja ohjelmista, joilla on merkitystä niille, sekä yritysten, erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten rohkaisemiseksi yhteistyöhön ja yhteistoimintoihin keskenään.

Sopimus antaa Suomelle mahdollisuudet osallistua yhteisön yritysohjelmaan. Vuosien 1990―1993 aikana yhteisössä toteutettavan yritysohjelman (neuvoston päätös 89/490/ETY liiketoimintaympäristön parantamisesta ja yhteisön yritysten, erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten kehittämisen edistämisestä) tavoitteena on turvata ja parantaa liiketoiminnan edellytyksiä sekä auttaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä hyödyntämään yhteismarkkinoiden mahdollisuuksia. Tämän ohjelman kustannusvaikutukset EY:ssä ovat nelivuotiskautena 135 miljoonaa ECUa. Siinä tapauksessa, että Suomella on mahdollisuus osallistua tähän ohjelmaan sen koko laajuudessa, voidaan Suomen osuudeksi osallistumismaksusta arvioida muodostuvan noin 4 miljoonaa markkaa vuodessa. Osallistuminen tähän ohjelmaan riippuu kuitenkin siitä, missä laajuudessa EY on valmis harjoittamaan tätä yhteistyötä.

Sopimuksen matkailua koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (8 artikla).

Määräysten tarkoituksena on pyrkiä sopimuspuolten välisellä yhteistyöllä selvittämään sellaisia alueita ja toimintoja, joilla lähempi yhteistyö saattaisi edistää matkailua ja eurooppalaisen matkailuteollisuuden yleisiä olosuhteita sopimuspuolten alueella. Suomen matkailuelinkeinon toiminnallisten edellytysten kannalta on keskeistä hyödyntää yhteisön jäsenvaltioiden tarjoamia yhteistyömahdollisuuksia. Suomeen suuntautuvan matkailun kannalta on Euroopassa tapahtuvalla kehityksellä keskeinen merkitys. Sopimuksella luodaan Suomelle uusia mahdollisuuksia osallistua yhteisön matkailua koskeviin kehittämishankkeisiin ja ohjelmiin.

Sopimuksen audiovisuaalisia palveluja koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (9 artikla).

Sopimukseen on kulttuurikysymyksistä sisällytetty ainoastaan audiovisuaaliset palvelut. Rooman sopimukseen ei tällä hetkellä sisälly kulttuurikysymyksiä koskevia määräyksiä, mutta Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 päätettiin sen täydentämisestä kulttuuripolitiikkaa koskevilla määräyksillä.

Audiovisuaalisia palveluja koskevat määräykset mahdollistavat Suomen osallistumisen yhteisön MEDIA-ohjelmaan (neuvoston päätös 90/685/ETY toimintaohjelman täytäntöönpanosta Euroopan audiovisuaalisen alan teollisuuden edistämiseksi, Media 1991―1995). Sopimuksen mukaan päätökset EFTA-valtioiden osallistumisen varmistamiseksi tehdään mahdollisimman pian sopimuksen voimaantulon jälkeen, jollei osallistumista ole järjestetty muulla tavoin aikaisemmin. Media-ohjelman tarkoituksena on vahvistaa eurooppalaisen audiovisuaalisen tuotannon asemaa ja kilpailukykyä. Lisäksi pyritään edistämään eurooppalaisen ohjelmiston liikkuvuutta sekä Euroopan sisällä että Euroopan ulkopuolisilla alueilla. Sopimus merkitsee EFTA-valtioiden ja yhteisön jäsenvaltioiden välistä, entistä tiiviimpää yhteistoimintaa elokuva-, televisio- ja videotuotannossa sekä jakelussa. Sopimus parantaa myös osallistumismahdollisuuksia sellaiseen audiovisuaalisen alan koulutukseen, jota Suomessa ei ole. Ohjelmaan osallistuminen tukee Suomen audiovisuaalisen tuotannon ja jakelun edistämiseksi laaditun kehittämisohjelman toteuttamista.

Sopimuksen pelastuspalvelua koskevat määräykset sisältyvät 78 artiklaan ja pöytäkirjaan 31 (10 artikla).

Lisääntyvä kansainvälinen vuorovaikutus edellyttää yhdenmukaista varautumista onnettomuusvaaroihin muun muassa siten, että vaarallisten aineiden merkintää, varastointia ja kuljetusta sekä eri turvallisuusjärjestelmiä ja niiden merkintää koskevat järjestelyt ovat yhtenevät. Sopimuksen pelastuspalvelua koskevilla määräyksillä pyritään turvaamaan näiden näkökohtien toteutuminen. Sopimuksen mukaan EFTA-valtiot osallistuvat yhteisön eri ohjelmien mukaiseen ja myös vapaamuotoiseen yhteistoimintaan ja tietojen vaihtoon.

Sopimuksen 82 artiklassa ja pöytäkirjassa 32 määrätään niistä perusteista, joilla EFTA-valtioiden rahoitusosuudet lasketaan ja maksuunpannaan silloin, kun EFTA-valtiot osallistuvat sopimuksen 81 artiklan tarkoittamalla tavalla EY:n puiteohjelmaan, erityisohjelmaan, hankkeeseen tai muuhun toimeen. EFTA-valtioiden rahoitusosuus toteutetaan määräämällä yhteisön toimintaan osallistumisesta johtuva osuus suhteessa niihin rahoihin, jotka on vuosittain otettu yhteisöä varten yhteisön yleisen talousarvion kyseistä toimintaa vastaavalle momentille.

Suhdeluku, jonka mukaan EFTA-valtioiden rahoitusosuus lasketaan, on yhtäältä kunkin EFTA-valtion markkinahintaisen bruttokansantuotteen sekä toisaalta yhteisön jäsenvaltioiden ja kyseisen EFTA-valtion yhteenlaskettujen bruttokansantuotteiden suhde. Tämä suhdeluku lasketaan kutakin varainhoitovuotta varten viimeisten saatavilla olevien tilastotietojen pohjalta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen VI osan yhteistyömuotoja koskevat määräykset eivät aiheuta muutoksia Suomen lainsäädäntöön.

6. VII Toimielimiä koskevat määräykset

6. VII.1. Assosiaation rakenne

ETA-sopimuksella perustetaan päätöksentekoa ja sopimuksen hallintoa varten kaksi elintä, ETA:n neuvosto ja ETA:n sekakomitea. Sopimus sisältää myös määräyksiä siitä, kuinka EFTA-valtioiden asiantuntijat ja edustajat toimivat yhdessä EY:n sisäisissä komiteoissa, jotka avustavat EY:n komissiota hallinnossa tai EY:n sopimusten kehittämisessä. Edelleen ETA-sopimuksella perustetaan komitea, joka koostuu EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten ja EY:n parlamentin edustajista. Sopimus sisältää myös määräyksiä EFTA-valtioiden ja EY:n etujärjestöjen välisestä yhteistyöstä.

ETA-sopimus ei anna täydellistä kuvaa niistä toimielimistä ja elimistä, jotka perustetaan sopimuksen johdosta, ja eri elimille kuuluvista tehtävistä. Ne sopimukset, jotka EFTA-valtiot ETA-sopimukseen liittyen ovat tehneet keskenään, sisältävät määräyksiä muun muassa EFTA-valtioiden tässä suhteessa ETA-sopimuksessa antamien sitoumusten täyttämisestä suhteessa yhteisöön. ETA-sopimuksessa edellytetään esimerkiksi, että EFTA-valtiot tietyissä tapauksissa sovittavat kantansa yhteen niin, että ne suhteessa yhteisöön voivat esittää yhteisen kannan. Edelleen edellytetään, että EFTA-valtiot yhdessä hoitavat osan niistä hallinnollisista tehtävistä, jotka seuraavat ETA-sopimuksesta, ja että ne valvovat EFTA-valtioilla ETA-sopimuksen mukaan olevien velvoitteiden täyttämistä. Näitä tehtäviä hoitamaan EFTA-valtiot perustavat pysyvän komitean ja valvontaviranomaisen, joka valvoo sitä, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen mukaiset velvoitteet. EFTA-valtiot perustavat myös EFTAn tuomioistuimen.

ETA:n neuvosto

ETA-sopimus ei sisällä määräyksiä, jotka koskevat sopimuspuolten valtionpäämiesten tapaamisia. Tällä ei suljeta pois valtionpäämiesten tapaamisia, eikä liioin sitä, että ETA-sopimusta koskevia poliittisia päätöksiä tehdään tällaisissa tapaamisissa. Tällaiset päätökset ovat kuitenkin epävirallisia, ja niiden toteuttaminen vaatii sopimuksen mukaisten toimivaltaisten elinten päätöksiä.

ETA-sopimuksen poliittista johtamista varten perustetaan ETA:n neuvosto. Neuvosto koostuu kunkin EFTA-valtion hallituksen jäsenestä, kaikista EY:n neuvoston jäsenistä, minkä lisäksi siinä on EY:n komission jäseniä. Yhdeltä puolen EFTA-valtiot ja toiselta puolen EY sopivat keskenään neuvoston päätöksistä. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että EFTA-valtioiden on päädyttävä yhteiseen kantaan, vaikkei sopimuksessa nimenomaisesti todeta, että EFTA-valtioiden on oltava päätöksenteossaan yksimielisiä. ETA:n neuvoston työjärjestystä koskevissa neuvotteluissa on sovittu, että siihen otetaan tällainen määräys.

ETA:n neuvosto vastaa ensisijaisesti poliittisten aloitteiden tekemisestä pantaessa ETA-sopimusta täytäntöön. Neuvosto arvioi sopimuksen toimintaa ja kehitystä kokonaisuutena. Arvioinnin perusteella neuvosto päättää ETA:n sekakomitean noudattamista yleisistä suuntaviivoista. ETA:n neuvosto tekee lisäksi ETA-sopimuksen muuttamiseen tähtäävät poliittiset päätökset. ETA:n neuvosto käsittelee myös sopimuspuolen pyynnöstä kysymyksiä, jotka ovat aiheuttaneet vaikeuksia sopimusta täytäntöönpantaessa. Sopimuspuoli voi näin ollen aina saattaa asian käsiteltäväksi ETA:n neuvostossa riippumatta siitä, millä tasolla vaikeudet ovat ilmenneet. Muissa kuin erityisen kiireellisissä tapauksissa tällainen kysymys on kuitenkin käsiteltävä ensiksi ETA:n sekakomiteassa.

ETA-sopimus ei sisällä sääntöjä ETA:n neuvoston kokousten valmistelusta. Tarkoituksena on käsitellä kysymystä neuvoston työjärjestyksessä.

ETA:n sekakomitea

ETA-sopimuksen juoksevien asioiden hoitaminen kuuluu pääsäännön mukaan ETA:n sekakomitealle. ETA:n sekakomitea on keskeinen päätöksentekoelin uusien ETA-säädösten suhteen, ja sen tehtäviin kuuluvat sopimuksen täytäntöönpanon ja soveltamisen jatkuva seuraaminen sekä toiminta yhteydenpitoelimenä tietojenvaihdon ja sellaisten neuvottelujen osalta, jotka koskevat sopimuksen täytäntöönpanoon ja soveltamiseen liittyviä vaikeuksia.

ETA:n sekakomitea koostuu sopimuspuolten edustajista. Tavallisesti komitean edellytetään kokoontuvan virkamiestasolla. Komiteaa koskevat määräykset eivät sulje pois mahdollisuutta kokoontua myös ministeritasolla. Komitean puheenjohtajana toimii puolivuotiskausittain EFTA-valtion edustaja ja EY:n komission edustaja.

Komitea voi perustaa alakomiteoita tai työryhmiä, mikäli sitä pidetään tarpeellisena. Voidaan ennakoida, että tällaisia alakomiteoita perustetaan esimerkiksi tulliasioita, kaupan teknisiä esteitä ja eläinlääkintää koskevissa kysymyksissä.

Sopimuksen mukaan komitean on kokoonnuttava vähintään kerran kuukaudessa. Komitean on tämän lisäksi kokoonnuttava puheenjohtajan kutsusta ja sopimuspuolen pyynnöstä komitean työjärjestyksen mukaisesti.

Yksi ETA:n sekakomitean tehtävistä on päätösten tekeminen uusista ETA-säännöistä. EY- ja EFTA-osapuolet tekevät päätökset sekakomiteassa konsensus- periaatteen mukaisesti ja myös EFTA-valtioiden on tehtävä omalta osaltaan tällaiset päätökset yksimielisesti. ETA-sopimus ei sisällä määräyksiä siitä, kuinka EFTA-valtiot sovittavat yhteen kantansa niin, että lopullisessa päätöksenteossa on päädytty yhteiseen linjaan. Tätä kysymystä säännellään sopimuksessa EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta. Tästä sopimuksesta ilmenee, että EFTA-valtiot tietyin poikkeuksin tekevät päätökset yksimielisesti. Sopimus pysyvästä komiteasta sisältää kuitenkin useita poikkeuksia tästä säännöstä.

ETA:n sekakomitean päätös uusista säännöistä saa kansainvälisen sopimuksen luonteen. Toisin kuin EY:ssä, sopimuksista tulee EFTA-valtioita sitovia ainoastaan voimassaolevien kansallisten menettelytapojen mukaisesti.

ETA:n sekakomitean on myös varmistuttava siitä, että sopimuspuolet toimivat sopimuksen mukaisesti ja että sopimus pannaan tehokkaalla tavalla täytäntöön. Myös muut keskustelut, joiden tarkoituksena on sopimuksen kehittäminen, käydään pääasiassa sekakomiteassa. Tällaisia ovat esimerkiksi keskustelut yhteistyöstä neljän vapauden ulkopuolella. Komitea hoitaa lisäksi sopimuksen päivittäistä hallinnointia, ja se on vastuussa sopimuksen soveltamisen yhteydessä ilmenevien ongelmien ratkaisemisesta muiden toimenpiteiden kuin uusien sääntöjen avulla, siinä laajuudessa kuin sopimuksen edellyttämät valvontaelimet eivät ratkaise ongelmia. Sopimukseen sisältyy myös määräyksiä siitä, että sopimuspuoli, joka aikoo suorittaa tiettyjä toimenpiteitä, on ilmoitusvelvollinen suunnitelmistaan komitealle. Tämänkaltaisten määräysten avulla annetaan komitealle mahdollisuus arvioida toimenpiteitä muun muassa siltä kannalta, ovatko ne ETA-sopimuksen mukaisia.

ETA:n sekakomitealla on myös keskeinen asema ETA-sopimuksesta johtuvien riitojen ratkaisemisessa. Toisaalta sopimuspuoli voi myös nostaa komiteassa kysymyksen siitä, onko toinen sopimuspuoli täyttänyt sopimuksen mukaiset velvoitteensa. Sekakomitea seuraa sopimuksen soveltamista ja se voi puuttua asioiden kulkuun, jos se katsoo, että sopimuspuolten tai sopimukseen liittyvien toimielinten tulkinnat eroavat toisistaan. ETA:n sekakomitean asemaa riitojen ratkaisemisessa käsitellään kohdassa 6.VII.3.

ETA:n sekakomitean on vuosittain laadittava kertomus yhteistyön toiminnasta ja kehityksestä. Kertomus toimitetaan ETA:n parlamentaariselle sekakomitealle. Tarvittaessa voidaan laatia myös muita kertomuksia ajankohtaisista kysymyksistä.

ETA:n parlamentaarinen sekakomitea

EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten ja EY:n parlamentin välistä yhteistyötä varten perustetaan parlamentaarinen sekakomitea. Komiteaa koskevia määräyksiä on myös pöytäkirjassa 36.

Parlamentaarikkokomiteassa on 66 jäsentä. Jäsenistä 33 on EFTA-valtioiden parlamenttien jäseniä loppujen 33 jäsenen ollessa Euroopan parlamentin jäseniä. ETA-sopimuksessa ei säännellä kysymystä siitä, kuinka jäsenet jakautuvat EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten kesken. EFTA-valtiot ratkaisevat kysymyksen keskinäisellä sopimuksellaan. ETA-sopimuksella ei liioin säännellä sitä, miten EFTA-valtioiden kansanedustuslaitokset valitsevat edustajansa komiteaan. Koska kysymystä ei myöskään säännellä EFTA-valtioiden välisissä sopimuksissa, on se ratkaistava kansallisessa lainsäädännössä.

ETA:n parlamentaarinen sekakomitea vahvistaa sisäisen työjärjestyksensä. Kysymys siitä, kuinka komitea tekee päätöksensä niiden kertomusten ja suositusten osalta, jotka komitea haluaa hyväksyä, ratkaistaan komitean työjärjestyksessä.

ETA:n parlamentaarinen sekakomitea edistää vuoropuhelun ja keskustelun avulla EFTA-valtioiden ja EY:n välistä yhteisymmärrystä ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Komitealla ei ole virallista asemaa ETA:n päätöksentekomenettelyssä. Se voi halutessaan keskustella ajankohtaisista ehdotuksista uusiksi säännöiksi ja ilmoittaa kantansa kertomuksissa tai päätöslauselmissa. Se saa myös ETA:n sekakomitealta vuosittain kertomuksen sopimuksen toiminnasta ja kehityksestä. Komitea voi myös keskustella muista ajankohtaisista kysymyksistä.

Sopimuksen mukaan ETA:n parlamentaarinen sekakomitea voi kutsua ETA:n neuvoston puheenjohtajan kuultavaksi. Vaikka sitä ei ole nimenomaisesti todettu sopimuksessa, on edellytetty, että ETA:n sekakomitean puheenjohtaja on parlamentaarisen sekakomitean pyynnöstä läsnä komitean kokouksissa. ETA:n sekakomitean puheenjohtaja esittää muun muassa kertomuksen sopimuksen toiminnasta ja kehityksestä parlamentaariselle sekakomitealle.

ETA:n konsultatiivinen komitea

ETA-sopimus sisältää myös määräyksiä EFTA-valtioiden ja EY:n etujärjestöjen välisestä yhteistyöstä. Koska kyseessä on yksityisten järjestöjen eikä valtiollisten elinten välinen yhteistyö, yhteistyön yksityiskohtaisen sääntelyn ei ole katsottu olevan mahdollista.

Sopimuksella perustetaan konsultatiivinen komitea, jossa on yhtä monta edustajaa EY:n talous- ja sosiaalikomiteasta ja EFTAn konsultatiivisesta komiteasta. Sopimuksella ei säännellä kysymystä siitä, kuinka edustajat valitaan. EFTAn osalta kysymys ratkaistaan EFTA-valtioiden välisellä sopimuksella.

ETA:n konsultatiivisen komitean tehtävänä on kyseisten järjestöjen välisten yhteyksien vahvistaminen ja järjestelmällisen ja säännöllisen yhteistyön harjoittaminen. Komitean on lisättävä tietoisuutta sopimuspuolten talouden ja muiden talousalueeseen liittyvien etujen kasvavan molemminpuolisen riippuvuuden taloudellisista ja sosiaalisista näkökohdista.

Komitealla ei ole virallista asemaa ETA:n päätöksentekomenettelyssä. Tämä ei estä komiteaa tekemästä konkreettisia ehdotuksia lainsäädännöksi kertomuksissaan ja päätöslauselmissaan. Komitea voi myös laatia kertomuksia ja antaa päätöslauselmia siitä, kuinka ETA-sopimusta pitäisi kehittää, tai muista kysymyksistä.

6.VII.2. Päätöksentekomenettely

Yleistä

ETA-sopimus merkitsee sitä, että yhdenmukaisten sääntöjen, joilla pyritään toteuttamaan tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus, on oltava voimassa koko talousalueella. Sama koskee kilpailusääntöjä ja muita yhteisiä sääntöjä, jotka koskevat tiettyjä neljän vapauden ulkopuolisia aloja. Sopimus sisältää edelleen määräyksiä yhteistyöstä useilla muilla alueilla.

Yksi sopimuksen tarkoituksista on se, että yhdenmukaisia sääntöjä on voitava kehittää rinnakkaisesti EY:n vastaavien sääntöjen kanssa. Muun muassa tätä tarvetta silmällä pitäen ETA-sopimus sisältää määräyksiä päätöksenteosta. Määräykset on muotoiltu ensisijaisesti uutta lainsäädäntöä koskevia päätöksiä silmällä pitäen. Niitä voidaan soveltuvin osin soveltaa myös muihin ETA:ssa tehtäviin päätöksiin. Sopimus sisältää edelleen erityisiä määräyksiä sopimuspuolten välisten riitojen ratkaisemisesta.

Lähtökohtana päätöksentekomenettelyä koskeville määräyksille on ollut se, ettei yhteistyö saa loukata sopimuspuolten itsenäistä päätöksentekovaltaa. Päätöksentekoa koskevaan lukuun sisältyy näin ollen määräys, jonka mukaan kullakin sopimuspuolella on oikeus muuttaa sisäistä lainsäädäntöään ETA-sopimuksen kattamilla aloilla. Näin voi kuitenkin tapahtua ainoastaan sillä edellytyksellä, että muutoksella ei loukata syrjimättömyysperiaatetta ja että ETA:n sekakomitea katsoo, että muutos ei vaikuta sopimuksen tehokkaaseen toimintaan.

Sopimuksen määräykset uusia sääntöjä koskevista päätöksistä, joiden on oltava voimassa talousalueella, on muotoiltu kolmea eri tapausta silmällä pitäen. Ensimmäinen tapaus koskee pääsopimuksen ja siihen rinnastettavien pöytäkirjojen muuttamista. Tätä koskevat määräykset ovat IX osassa (Yleiset määräykset ja loppumääräykset). Toinen tapaus koskee sopimuksen liitteissä tarkoitetun EY-lainsäädännön muuttamista. Kolmas tapaus koskee muutoksia niihin sopimuksen pöytäkirjoihin, jotka luetellaan 98 artiklassa.

Pääsopimuksen ja siihen rinnastettavien pöytäkirjojen muuttaminen

ETA-sopimus sisältää nimenomaisen määräyksen pääsopimuksen ja siihen rinnastettavien pöytäkirjojen muuttamisesta ainoastaan yhdessä tapauksessa. Pääsopimukseen on rinnastettu sellaisia määräyksiä sisältävät pöytäkirjat, jotka sisältönsä takia olisi voitu sisällyttää pääsopimukseen mutta jotka yksityiskohtaisuutensa vuoksi tai muusta syystä ovat pöytäkirjassa.

Kysymys, joka nimenomaisesti säännellään pääsopimuksessa, koskee ETA-sopimuksen laajentamista koskemaan alaa, jota se ei aikaisemmin ole koskenut. Ehdotus laajentamiseksi on tehtävä ETA:n neuvostossa, jonka on yksimielisesti annettava kysymyksen selvittäminen ja kertomuksen laatiminen tehtäväksi ETA:n sekakomitealle. Neuvosto voi päättää neuvottelujen aloittamisesta sopimuspuolten välillä. Sopimus ei sisällä tarkempia määräyksiä siitä, kuinka neuvottelut käydään. Sopimuspuolten on päätettävä menettelystä. Jos neuvottelut johtavat päätökseen sopimuksen soveltamisalan laajentamisesta, kunkin sopimuspuolen on ratifioitava tai hyväksyttävä päätös asiaa koskevien sisäisten sääntöjensä mukaisesti.

Se, että sopimus sääntelee ainoastaan kysymystä siitä, kuinka sen laajentaminen tapahtuu, ei tarkoita sitä, että muiden muutosten tekeminen pääsopimukseen olisi poissuljettua. Tällaisia muutoksia ennakoidaan epäsuorasti muun muassa niissä määräyksissä, jotka edellyttävät sopimuspuolten säännöllisin väliajoin tarkastavan sopimuksen toimintaa. On pidetty itsestään selvänä, että kukin sopimuspuoli voi tehdä sopimukseen muutosehdotuksia. Tällainenkin ehdotus on tehtävä ETA:n neuvostossa. Jos osapuolet ovat yksimielisiä sopimuksen muutostarpeesta, neuvosto päättää muutosten valmistelussa noudatettavasta menettelystä. Tällaisen ehdotuksen johdosta syntyvät muutokset on ratifioitava tai hyväksyttävä sopimuspuolten sisäisten sääntöjen mukaisesti.

Päätös ETA-sopimuksen liitteiden muuttamisesta

Pääsopimuksen muuttamisen ohella sopimuksessa säännellään kysymys siitä, kuinka sellaiset muutokset, jotka aiheutuvat liitteissä tarkoitetun EY:n lainsäädännön muutoksista, toteutetaan ETA-sopimuksen puitteissa. Päätöksentekomenettelyn eri vaiheet ilmenevät 99 artiklasta.

Muutokset EY:n lainsäädäntöön valmistellaan EY:n sisällä. Tämä tapahtuu joko perustuen EY:n komission yksinoikeuteen tehdä lakiehdotuksia tai EY:n neuvoston komissiolle delegoimaan toimivaltaan. Jälkimmäisessä tapauksessa komissio valmistelee ehdotukset jäsenvaltioiden asiantuntemusta hyväksi käyttäen. Siinä tapauksessa, että ehdotus koskee ETA-sopimusta, toisin sanoen muodostaa muutoksen tai lisäyksen sopimuksen liitteissä viitattuun säädökseen, EY:n komission on kutsuttava asiantuntijoita EFTA-valtioista ottamaan osaa työhön. EFTA-valtioiden asiantuntijat osallistuvat näin ollen työhön asiantuntemuksensa perusteella eivätkä EFTA-valtioiden edustajina.

Voimassaolevien EY-säädösten muutosten valmistelussa menettely poikkeaa edellä kuvatusta ja valmistelu tapahtuu EY:n asiantuntijakomiteoissa. Kun EY:n neuvosto delegoi lainsäädäntötoimivaltaa komissiolle, perustetaan tavallisesti jäsenvaltioiden asiantuntijoista koostuva komitea valvomaan komissiolle siirretyn toimivallan käyttöä.

ETA-sopimus sisältää määräyksiä siitä, kuinka EFTA-valtioiden asiantuntijoiden ja niiden edustajien on oltava yhteistyössä EY:n asiantuntijakomiteoiden kanssa. Määräyksissä käsitellään kolmea tapausta.

Ne komiteat, jotka auttavat EY:n komissiota sen toimeenpanotehtävien täyttämisessä (komitologiakomiteat), työskentelevät komission puheenjohtajuuden alaisuudessa. Työ jaetaan epäviralliseen vaiheeseen ja viralliseen kokoukseen. Epävirallisen vaiheen aikana keskustellaan kunnes päästään hyväksyttävään ratkaisuun. Tämän jälkeen komitea kutsutaan virallisesti koolle ratkaisun hyväksymistä varten. ETA-sopimuksen kattamilla aloilla on EY:n komission taattava EFTA-valtioiden asiantuntijoille mahdollisimman laaja osallistumismahdollisuus valmisteltaessa ehdotuksia ja toimenpide-ehdotuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että EFTA-valtioiden asiantuntijat osallistuvat työskentelyyn epävirallisen vaiheen aikana, mutta he eivät osallistu komitean viralliseen kokoukseen. Jos EY:n komitea ei pääse yksimielisyyteen ehdotuksesta, voidaan asia siirtää EY:n neuvoston ratkaistavaksi. Vastaavalla tavalla voi EFTA-valtio, jos se ei hyväksy ratkaisua, johon on päädytty, ottaa asian esille ETA:n sekakomiteassa tai ETA:n neuvostossa.

EFTA-valtioiden yhteistyön EY:n ohjelman ja muun toiminnan hallintoon liittyvien asiantuntijakomiteoiden kanssa on perustuttava täyteen osallistumiseen myös virallisessa komiteatyöskentelyssä, silloin kun EFTA-valtiot osallistuvat taloudellisesti yhteistyöstä aiheutuvien kustannusten kattamiseen.

Sopimus sääntelee edelleen yhteistyötä muiden EY:n komiteoiden kanssa. Kyseessä on rajattu määrä yleensä neuvoa-antavia komiteoita. EFTA-valtiot osallistuvat täysin tällaisten komiteoiden työskentelyyn pöytäkirjasta 37 ilmenevässä laajuudessa. Sopimus sisältää näiden komiteoiden osalta määräyksiä siitä, kuinka osallistuminen tapahtuu.

EY:n komission tehtyä sisäisen käsittelynsä jälkeen säädösehdotuksen EY:n neuvostolle, sen on annettava EFTA-valtioille jäljennös ehdotuksesta. Jonkin sopimuspuolen pyynnöstä ehdotuksesta keskustellaan ensin ETA:n sekakomiteassa. Sekakomiteassa käytävän keskustelun tarkoituksena on yhtäältä se, että EY:n komission on ilmoitettava ehdotuksesta ja siihen johtaneista syistä EFTA-valtioille, ja toisaalta se, että EFTA-valtiot voivat ilmoittaa näkökantansa ehdotuksen suhteen. EFTA-valtioiden näkökannat otetaan mahdollisuuksien mukaan EY:ssä huomioon ehdotuksen jatkokäsittelyn aikana. Tätä seuraa jatkuva tiedonvaihto- ja neuvottelumenettely. Se merkitsee muun muassa sitä, että EY:n komissio tiedottaa EFTA-valtioille jokaisesta merkittävästä käsittelyvaiheesta ja ehdotuksista säädösehdotuksen muuttamiseksi. EFTA-valtiot voivat ilmoittaa näkökantansa ehdotuksen suhteen. EFTA-valtiot eivät näin ollen ota osaa EY:n sisäiseen keskusteluun komission ehdotuksesta. Tämän käsittelyn aikana EFTA-valtioiden näkökannalle annettava paino riippuu aiheen poliittisesta tärkeydestä ja siitä, ilmoittavatko EFTA-valtiot aikovansa kieltäytyä hyväksymästä lopputulosta, johon EY:ssä ollaan päätymässä.

Sopimuspuolten itsenäistä päätösvaltaa koskevista määräyksistä seuraa, että EY voi antaa uusia säännöksiä myös ETA-sopimuksen kattamilla aloilla. Kun EY on hyväksynyt uuden lainsäädäntönsä, siitä ilmoitetaan EFTA-valtioille ETA:n sekakomiteassa. Komitean on tämän jälkeen päätettävä, otetaanko EY:n uusi lainsäädäntö osaksi ETA-sopimusta. Jos kaikki EFTA-valtiot ovat valmiit hyväksymään EY:n uuden lainsäädännön, komitean tarvitsee ainoastaan päättää EY-lainsäädännön sellaisista sovellutuksista ja mukautuksista, jotka ovat tarpeen sen soveltamiseksi ETA:ssa.

Jos EFTA-valtiot, tai jokin niistä, eivät voi hyväksyä EY:n uutta lainsäädäntöä, on ETA:n sekakomitean todettava, mihin osaan ETA-sopimusta uudet säännöt suoranaisesti vaikuttaisivat. Tämän jälkeen sekakomitean on yritettävä löytää ratkaisu niihin vaikeuksiin, jotka ilmaantuvat, jos eri säännöt ovat voimassa EY:ssä ja EFTA-valtioissa. Tällainen ratkaisu voi esimerkiksi olla se, että EFTA-valtiot, tai jokin niistä, saa siirtymäajan ennen kuin lainsäädäntöä voidaan soveltaa, tai se, että todetaan ETA-sopimuksen voivan toimia tyydyttävästi EY:n uuden lainsäädännön ja jonkin EFTA-valtion kansallisten sääntöjen välisistä eroista huolimatta.

ETA:n sekakomitean on mahdollisuuksien mukaan tehtävä päätös uusien sääntöjen suhteen niin nopeasti, että niiden soveltaminen voidaan aloittaa samanaikaisesti EY:ssä ja EFTA-valtioissa. Jos komitea ei ole tehnyt tällaista päätöstä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun EFTA-valtioille komiteassa ilmoitettiin EY:n uuden lainsäädännön hyväksymisestä, katsotaan sen ETA-sopimuksen osan, jota EY:n sisäinen lainmuutos suoranaisesti koskee, raukeavan väliaikaisesti.

Väliaikaisen raukeamisen vaikutus alkaa kuuden kuukauden kuluttua siitä, kun ETA:n sekakomitean viimeistään olisi pitänyt tehdä päätös, mutta ei kuitenkaan missään tapauksessa aikaisemmin kuin sinä päivänä, jona vastaavat säännöt astuvat voimaan EY:ssä. Komitean on yksimielisesti päätettävä siitä, että voimassa olevat säännöt eivät raukea väliaikaisesti. Komitean on myös sääntöjen väliaikaisen raukeamisen jälkeen jatkettava yrityksiään ongelman ratkaisemiseksi niin, että väliaikainen raukeaminen voidaan peruuttaa.

Päätös sopimuksen pöytäkirjan muuttamisesta

Edellä on kiinnitetty huomiota siihen, että sopimuksen pöytäkirjojen muuttaminen tapahtuu kahta eri menettelytapaa käyttäen. Eräät pöytäkirjoista rinnastetaan tässä suhteessa pääsopimukseen. Näiden pöytäkirjojen muuttaminen tapahtuu pääsopimuksen muuttamismenettelyä käyttäen. Muita pöytäkirjoja voidaan muuttaa ETA:n sekakomitean päätöksellä ilman diplomaattikonferenssia.

Valtiosäännön asettamat vaatimukset

ETA-sopimus ei tähtää sopimuspuolten sisäisten valtioelinten toimivallan siirtämiseen ETA:n neuvostolle tai sekakomitealle. Osa neuvoston tai sekakomitean tekemistä päätöksistä voi sitoa sopimuspuolia tai osaa niistä vasta, kun niiden valtiosääntöjen asettamat vaatimukset on täytetty. Suomen osalta voi esimerkiksi olla kysymys siitä, että eduskunnan tai tasavallan presidentin on hyväksyttävä uudet ETA-säännöt. Jos valtiosäännön asettamia vaatimuksia ei ole täytetty ennen ETA:n neuvoston tai ETA:n sekakomitean lopullisen päätöksen tekemistä, vaatimukset on täytettävä jälkikäteen. Uutta lainsäädäntöä koskevissa kysymyksissä on siten mahdollista, että vaatimuksia ei voida täyttää ennen kuin jäljellä oleva aika ennen sääntöjen väliaikaista raukeamista loppuu. Sopimus sisältää siksi määräyksiä, jotka antavat sisäisille päätöksentekoelimille kohtuullisen ajan päätöstä koskevan kannan ottamiselle ja jotka näin johtavat siihen, että säännöt eivät raukea turhaan.

Kyseiset määräykset edellyttävät sopimuspuolen asian käsittelyn yhteydessä ilmoittavan ETA:n sekakomiteassa, että kyseinen päätös alkaa sitoa sopimuspuolta vasta, kun valtiosäännön asettamat vaatimukset on täytetty. Jos päätös esimerkiksi koskee uutta lainsäädäntöä, voi Suomen osalta olla aihetta ilmoittaa, että kysymys kuuluu eduskunnan lainsäädäntövallan piiriin tai että tasavallan presidentti ei ole vielä ottanut kantaa päätökseen. Asianomaisen sopimuspuolen on pyrittävä vaatimusten täyttämiseen ennen ajankohtaa, jolloin päätös sisältönsä perusteella tulisi voimaan. Jos vaatimukset täyttyvät, sopimuspuolen on ilmoitettava muille sopimuspuolille siitä. Tässä tapauksessa päätös tulee voimaan niin kuin alunperin oli suunniteltu. Jos ilmoitus, jonka mukaan valtiosäännön asettamat vaatimukset ovat täyttyneet, annetaan vasta kyseisen ajankohdan jälkeen, päätös tulee voimaan tarkemmin määriteltynä ajankohtana, kun kaikkien sopimuspuolten valtiosääntöjen asettamat vaatimukset on täytetty. Jos kaikkia tarvittavia ilmoituksia ei ole tehty kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun sekakomitea antoi päätöksensä, voi tulla kyseeseen päätöksen väliaikainen soveltaminen. Eräillä EFTA-valtioilla on nimittäin mahdollisuus soveltaa väliaikaisesti kansainvälisiä sopimuksia ennen kuin toimivaltainen valtioelin ottaa lopullista kantaa päätökseen. Tämä mahdollisuus on otettu huomioon ETA-sopimuksessa.

Siitä, että ilmoitusta valtiosäännön vaatimusten täyttymisestä tai sääntöjen väliaikaisesta soveltamisesta ei tehdä, on seurauksena se, että ETA-sopimuksen asianomainen osa raukeaa väliaikaisesti. Sopimus sisältää tarkempia määräyksiä ajankohdasta, jolloin tämä vaikutus alkaa.

6.VII.3. Yhdenmukaisuus, valvontamenettely ja riitojen ratkaiseminen

Yhdenmukaisuus

ETA-sopimuksen tavoitteena on luoda yhdenmukaiset markkinat, jotka käsittävät kaikkien sopimuspuolten alueen. Yhdenmukaisten markkinoiden kulmakivenä on, ettei lainsäädäntö aseta esteitä tavaroiden, henkilöiden, palveluiden eikä pääomien vapaalle liikkuvuudelle alueella, jonka markkinat käsittävät. Tämän perusvaatimuksen toteuttamiseksi ETA-sopimuksella on sovittu, mitkä oikeussäännöt koskevat näitä niin sanottuja neljää perusvapautta. Sopimuspuolet ovat päätyneet yksimielisyyteen siitä, että voimassa oleva yhteisön lainsäädäntö on yhdenmukaisten markkinoiden sääntelyn pohjana. On myös sovittu, että ETA-sopimuksen määräykset puetaan sellaiseen kieliasuun, joka mahdollisimman suuressa määrin vastaa EY:n vastaavien säännösten sanamuotoa. Sillä, että se teksti, jota sopimuspuolten on sovellettava, on yhdenmukainen yhteisön lainsäädännön kanssa, luodaan edellytykset sille, että tekstejä myös sovelletaan ja tulkitaan samalla tavalla.

Sopimuksessa on eri keinoin pyritty luomaan takeita toisaalta sille, että kaikki sopimuspuolet tulkitsevat ETA-sopimuksen määräyksiä samalla tavalla, ja toisaalta sille, että sellaisia ETA-sopimuksen määräyksiä, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön lainsäädännön säännösten kanssa, tulkitaan ja sovelletaan samalla tavalla kuin EY:n kysymyksessä olevaa lainsäädäntöä.

Sopimuksen johdannossa todetaan muun muassa, että sopimuspuolet pitävät tavoitteena perustaa dynaaminen ja yhdenmukainen Euroopan talousalue, joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja yhdenvertaisiin kilpailun edellytyksiin. Johdannon niiden kohtien joukossa, jotka sisältävät tulkintaohjeita sopimusta soveltaville tuomioistuimille ja viranomaisille, on sitä paitsi kohta, jonka mukaan sopimuspuolten tavoitteena on päästä sopimuksen ja sopimuksessa merkittäviltä osin toistettavien yhteisön lainsäädännön säännösten yhtenäiseen tulkintaan ja soveltamiseen ja ylläpitää tätä yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista sekä päästä yksilöiden ja yritysten yhdenvertaiseen kohteluun neljän vapauden aloilla ja kilpailun edellytyksissä. Sellaiset tulkintaohjeet ovat tärkeitä EY:n tuomioistuimen tulkitessa yhteisön lainsäädäntöä. Tarkoituksena on, että sopimuspuolten tuomioistuimet ja viranomaiset antavat sopimuksessa asetetuille tavoitteille saman merkityksen kuin EY:n jäsenvaltioiden tuomioistuimet ja viranomaiset vastaaville yhteisön lainsäädännön lausumille.

Tätä ETA-sopimuksen yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista korostetaan myös siinä artiklassa (6 artikla), jonka mukaan niitä sopimuksen määräyksiä, jotka ovat sisällöltään samoja kuin vastaavat EY:n lainsäädännön säännökset, on sopimusta täytäntöön pantaessa ja sovellettaessa tulkittava EY:n tuomioistuimen ennen sopimuksen allekirjoittamista antamien merkityksellisten ratkaisujen mukaisesti. Tältä osin EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö muodostaa näin ollen sitovan osan ETA-sopimusta, ja kansallisten tuomioistuinten ja viranomaisten on sitä noudatettava. Samalla käy ilmi, ettei määräyksen tarkoituksena ole säännellä kysymystä EY:n tuomioistuimen ratkaisujen tulevasta merkityksestä ETA-sopimuksen tulkinnassa. EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehtyyn sopimukseen on otettu samansisältöinen määräys. Näin on varmistettu, että ETA-sopimuksen määräys sitoo myös näitä toimielimiä ja että myös ne soveltavat sitä.

Sopimuksen yhdenmukaista tulkintaa korostetaan myös 7 artiklassa ja pöytäkirjassa 35. Mainitussa 7 artiklassa pyritään edistämään sopimuksen yhtenäistä tulkintaa ja soveltamista määräyksillä siitä, miten sopimuspuolet saattavat voimaan ne EY:n säädökset, joihin viitataan sopimuksessa. Säädös, joka vastaa ETY:n asetusta, saatetaan sellaisenaan osaksi sopimuspuolten oikeusjärjestystä. ETY:n direktiiviä vastaavan säädöksen osalta sopimuspuolten viranomaisilla on oikeus valita täytäntöönpanon muoto ja keinot. Asiallisesti määräys merkitsee sitä, että EFTA-valtioissa voimassa oleville ETA-säännöille asetetaan samat kieliasua koskevat vaatimukset kuin vastaavassa yhteisön lainsäädännössä.

Samalla on kuitenkin korostettava, että ETA-säännöt olennaisilta osiltaan poikkeavat yhteisön lainsäädännöstä. Säädös, joka vastaa ETY:n asetusta, ei tule voimaan Suomessa, ellei sitä saateta valtionsisäisesti voimaan niiden säännösten mukaisesti, jotka yleensäkin koskevat kansainvälisten sopimusten voimaansaattamista, kun taas EY:ssä asetus tulee voimaan, kun EY:n neuvosto on sen hyväksynyt. Toinen olennainen eroavuus on, ettei yksilö tai yritys voi Suomessa perustaa mitään vaatimusta ETY:n direktiiviä vastaavaan ETA-sääntöön, ellei direktiiviä ole saatettu täällä voimaan. Pöytäkirjasta 35 ilmenee epäsuorasti, ettei 6 artiklassa tarkoiteta sellaista EY:n säädöksille tyypillistä suoraa soveltamista eikä sellaisia suoria vaikutuksia kuin EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetään. Jos EY:n säädösten tällaiset oikeusvaikutukset olisi sisällytetty sopimukseen, ei sopimukseen olisi tarvinnut ottaa määräystä siitä, että EFTA-valtioiden tulee ETA-sääntöjen ja valtionsisäisen lainsäädännön mahdollisten ristiriitatilanteiden varalta tarvittaessa saattaa voimaan lailla tai muulla säädöksellä säännökset, joiden mukaan ETA-säännölle on annettava etusija valtionsisäiseen oikeuteen nähden.

ETA-sopimuksessa on joukko määräyksiä siitä, kuinka yhtenäistä tulkintaa tulisi voida ylläpitää sopimuksen voimaantulon jälkeen. Sopimuksella toteutetaan tuomioita koskeva tietojenvaihtojärjestelmä (106 artikla). Sen mukaan EFTAn tuomioistuin, EY:n tuomioistuin, EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ja EFTA-valtioiden ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet lähettävät toisilleen tuomiot, joissa on sovellettu ja tulkittu yhtäältä ETA-sopimusta ja toisaalta yhteisön oikeutta, kansallisen viranomaisen tai EY:n tuomioistuimen kirjaajan välityksellä. Näin kysymyksessä olevat tuomioistuimet voivat jatkuvasti seurata oikeuskehitystä ETA-sopimuksen voimassaoloalueella ja välttää sen, että alueella päädyttäisiin tuomioita koskevan tiedonpuutteen takia erilaisiin tulkintoihin.

ETA-sopimukseen sisältyviä oikeussääntöjä soveltavat ensi kädessä kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet. Jotta niiden tulkinnat eivät eroaisi toisistaan, ehdotetaan ETA-sopimuksen yhteydessä kahta mahdollisuutta järjestää yhteistyö kansallisten tuomioistuinten sekä EFTAn tuomioistuimen ja EY:n tuomioistuimen kesken, joista kaksi viimeksi mainittua ovat viime kädessä vastuussa sopimuksen yhtenäisestä tulkinnasta. ETA-sopimuksen mukaan EFTA-valtiot voivat oikeuttaa tuomioistuimet pyytämään, että EY:n tuomioistuin päättää ETA-säännön tulkinnasta (107 artikla). Tarkempia määräyksiä asiasta on pöytäkirjassa 34. Pöytäkirjan mukaan EFTA-valtio voi antaa sellaisen oikeutuksen, jolloin voidaan määritellä, mitkä tuomioistuimet ja tuomioistuinten kaltaiset toimielimet voivat pyytää sellaista päätöstä. Sen jälkeen on oikeutuksen saaneiden tuomioistuinten asiana päättää, pyytävätkö ne päätöstä niiden käsiteltävänä olevassa asiassa. Jos päätöstä pyydetään, se sitoo sitä pyytäneen tuomioistuimen tulkintaa. Tästä syystä hallitus katsoo, ettei kysymyksessä olevaa mahdollisuutta ole syytä käyttää.

EFTA-valtioiden välillä EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta tehdyssä sopimuksessa on määräys, jonka mukaan EFTAn tuomioistuin voi EFTA-valtion tuomioistuimen pyynnöstä antaa lausuntonsa siitä, miten ETA-sopimuksen määräystä on tulkittava. EFTAn tuomioistuin voi lausuntoaan laatiessaan ottaa huomioon, miten EY:n tuomioistuin on tulkinnut ETA-sopimusta ja yhteisön oikeuden vastaavia säännöksiä.

Lopuksi ETA-sopimuksessa on määräykset siitä, miten menetellään, jos tuomioistuimet tulkitsevat sopimusta eri tavoilla. ETA:n sekakomitean tulee jatkuvasti seurata EFTAn tuomioistuimen ja EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön kehitystä. Jotta tämä olisi mahdollista, on näiden tuomioistuinten tuomiot toimitettava komitealle. Jos komitea pitää jotakin EY:n tuomioistuimen päätöstä niin tärkeänä, ettei voida jättää avoimeksi sitä mahdollisuutta, että EFTA-valtiot tai EFTAn tuomioistuin tulkitsisivat sopimusta kysymyksessä olevalta kohdalta toisin, tuomion sisältämä oikeussääntö voidaan sopimuspuolten sopimuksella muuttaa uudeksi ETA-säännöksi, jonka EFTA-valtiot sitoutuvat saattamaan voimaan. Jos taas komitea katsoo, että EFTAn tuomioistuin on poikennut EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja että tämä vaikuttaa sopimuksen moitteettomaan toimintaan, voidaan pysytettäväksi haluttu oikeussääntö vastaavalla tavalla muuttaa osaksi ETA-sopimusta.

Jollei ETA:n sekakomitea ole kahden kuukauden kuluessa siitä, kun kysymys EFTAn ja EY:n tuomioistuinten oikeuskäytännön eroavuudesta on otettu esille, onnistunut sopimuksen yhdenmukaisen tulkinnan ylläpitämisessä, voidaan soveltaa määräyksiä sopimuspuolten välisten riitojen ratkaisemisesta.

Valvontamenettely

Yhdenmukaisten sääntöjen ja mahdollisimman yhdenmukaisen tulkinnan tavoitetta koko sopimusalueella edistetään myös siten, että sopimuspuolet ovat sopineet miten sopimuksen voimaansaattamista ja soveltamista valvotaan. Valvonnalla tarkoitetaan sopimusvelvoitteiden täyttämisen ulkopuolista kontrollia. Yleinen valvonta kuuluu EFTA-valtioiden osalta EFTAn valvontaviranomaiselle, jonka EFTA-valtiot ovat sitoutuneet perustamaan. EY:n jäsenvaltioiden osalta valvonta kuuluu EY:n komissiolle. Seuraavassa selostetaan EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission tehtävänjakoa niissä erityistehtävissä, jotka koskevat kilpailua, julkisia hankintoja ja valtion tukea koskevien sopimusmääräysten noudattamisen valvontaa.

ETA-sopimuksessa säännellään lähinnä kysymystä EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission yhteistyöstä. Molempien valvontaviranomaisten tulee 109 artiklan mukaan muun muassa neuvotella keskenään ja vaihtaa tietoja tehdyistä valituksista sekä tutkia toimivaltaansa kuuluvat valitukset ja siirtää valitus toisen valvontaviranomaisen käsiteltäväksi, jos asia kuuluu tämän toimivaltaan. Jolleivät valvontaviranomaiset ole yhtä mieltä valituksen perusteella suoritettavista toimista tai jos ne ovat erimielisiä tutkimuksen lopputuloksesta, voidaan asia saattaa ETA:n sekakomitean ratkaistavaksi.

Sellaisten toimielinten olemassaolo, jotka valvovat, että sopimuspuolet täyttävät ETA-sopimuksen mukaiset velvollisuutensa, ei merkitse sitä, että kaikki valvontatehtävät voitaisiin Suomen osalta jättää EFTAn valvontaviranomaiselle. Jokainen sopimuspuoli on velvollinen valtionsisäisesti valvomaan, että sen sopimuksen mukaiset velvoitteet täytetään.

ETA-sopimuksella EFTA-valtiot sitoutuvat perustamaan riippumattoman valvontaviranomaisen ja luomaan EY:ssä noudatettavaa menettelyä vastaavan valvontamenettelyn, johon sisältyy myös menettely ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi ja EFTAn valvontaviranomaisen kilpailua koskevien toimenpiteiden laillisuuden kontrolloimiseksi. Määräykset näiden sitoumuksien täyttämisestä toisiin sopimuspuoliin nähden ovat EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyssä sopimuksessa.

EFTA-valtioiden välisen sopimuksen mukaan EFTAn valvontaviranomaisen on valvottava, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen sekä EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaiset velvollisuutensa. Valvontaviranomaisessa on seitsemän jäsentä, jotka valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan EFTA-valtioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella. Valvontaviranomaisen jäseninä voi olla vain EFTA-valtioiden kansalaisia. EFTA-valtioiden hallitukset valitsevat myös valvontaelimen puheenjohtajan yhteisellä sopimuksellaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenten tulee olla riippumattomia EFTA-valtioista ja EFTAsta. Ulkopuoliset eivät saa antaa heille ohjeita eivätkä he saa ottaa ohjeita vastaan ulkopuolisilta. Asiat ratkaistaan valvontaviranomaisessa enemmistöpäätöksellä.

EFTA-valtioiden välisessä sopimuksessa ei määrätä, miten tehtävät jaetaan jäsenten kesken. Tehtävänjaosta määrätään valvontaviranomaisen työjärjestyksessä.

EFTAn valvontaviranomaisen toiminta on osin ennaltaehkäisevää, osin virheellisyyksien korjaamista. Ennaltaehkäisevää toimintaa ei ole säännelty sopimuksessa. Se voi käsittää ETA-sopimuksen tulkintaa ja soveltamista koskevien neuvojen antamista EFTA-valtioille. EFTAn valvontaviranomainen voi myös hyväksyä ilmoituksia ja suuntaviivoja siitä, miten se vastaisuudessa soveltaa ETA-sääntöjä.

Virheellisyyksien korjaamista tarkoittava toiminta perustuu siihen, että EFTAn valvontaviranomainen tutkii EFTA-valtioiden toimenpiteitä, joihin voi sisältyä valtioiden ETA-sopimuksen mukaisten velvollisuuksien rikkominen. Sellaisiin tutkimuksiin EFTAn valvontaviranomainen voi ryhtyä omasta aloitteestaan taikka esimerkiksi muiden EFTA-valtioiden, EY:n komission taikka yksityisten tai yritysten valituksen johdosta. Valitusten osalta ei vaadita, että toimenpide olisi koskenut valittajaa itseään. Valittaminen on maksutonta, eikä se edellytä minkään muotovaatimusten noudattamista. Lisäksi EFTAn valvontaviranomainen voi ryhtyä toimenpiteisiin niiden tietojen perusteella, joita EFTA-valtioiden on ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaisesti toimitettava EFTAn valvontaviranomaiselle.

Menettely epäillyn sopimusrikkomuksen johdosta on seuraavanlainen.

Ennen kuin EFTAn valvontaviranomainen ryhtyy toimenpiteisiin jonkin ulkopuolisen tekemän valituksen johdosta, valitus tutkitaan. Jos valitus antaa siihen aihetta, EFTAn valvontaviranomainen ottaa kirjallisesti yhteyttä asianomaiseen EFTA-valtioon ja pyytää sitä antamaan asetetun määräajan kuluessa selvityksen. EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen 2 ja 6 artiklan määräysten mukaan EFTA-valtiot ovat velvolliset vastaamaan tällaisiin kyselyihin. Tämä alustava menettely johtaa usein siihen, että asia jätetään sillensä joko sillä perusteella, että selvitys on tyydyttävä, tai sillä perusteella, että EFTA-valtio korjaa puutteen.

Jollei asiaa voida jättää sillensä alustavan käsittelyn jälkeen, pannaan vireille muodollinen menettely kyseistä valtiota vastaan. EFTAn valvontaviranomainen lähettää ensin muodollisen ilmoituksen asianomaiselle valtiolle. Ilmoitus sisältää selvityksen asiaan liittyvistä seikoista ja niiden suhteesta ETA-sopimukseen. Edelleen todetaan, että kysymyksessä saattaa olla ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden rikkominen. Asianomaista valtiota kehotetaan ilmoitetun ajan kuluessa esittämään käsityksensä asiasta.

Jollei valtio esitä EFTAn valvontaviranomaiselle sellaisia tietoja, jotka saavat tämän vakuuttuneeksi, ettei sopimusta ole rikottu, EFTAn valvontaviranomainen lähettää asianomaiselle valtiolle perustellun lausunnon ja siinä ilmoitetaan väitetty sopimusrikkomus, EFTAn valvontaviranomaisen ratkaisun perusteet ja sitä tukevat tosiasiat. Lopuksi lausunnossa kehotetaan asianomaista valtiota määräajassa korjaamaan sopimuksenvastaisuus.

Jos sopimuksenvastaisuutta ei korjata määräajassa, voi EFTAn valvontaviranomainen panna asianomaista valtiota vastaan vireille menettelyn EFTAn tuomioistuimessa.

Edellä kuvattu menettely koskee yleistä valvontaa, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen mukaiset velvoitteensa. Tämän menettelyn ohella on erityinen menettely sen valvomiseksi, että sopimusvaltiot täyttävät julkisia hankintoja ja valtion tukia koskevat velvoitteensa. Tätä menettelyä samoin kuin sen valvomista, etteivät yritykset riko ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä, on käsitelty kysymyksessä olevien sääntöjen yhteydessä. Tässä yhteydessä käsitellään ainoastaan kahden valvontaviranomaisen toimivallanjakoa.

Valtion tukien osalta EFTAn valvontaviranomainen valvoo EFTA-valtioiden myöntämiä valtion tukia, kun taas EY:n komissio valvoo EY:n jäsenvaltioiden valtion tukia. Kun kysymys on EY:n myöntämistä tuista, saadaan kysymykset esimerkiksi sopimuksen syrjintäkiellon rikkomisesta ottaa käsiteltäviksi ETA:n sekakomiteassa. Julkisten hankintojen osalta toimivallanjako määräytyy hankkijaviranomaisen kotivaltion mukaan. Myös tässä suhteessa EFTAn valvontaviranomainen valvoo EFTA-valtioita ja EY:n komissio EY:n jäsenvaltioita.

Määräykset kilpailusääntöjen valvonnasta on EY:n tuomioistuimen lausunnon perusteella kirjoitettu niin, että ne täyttävät kolme eri vaatimusta. Yrityksillä on ETA-sopimuksen mukaan oltava yhtä hyvä oikeussuoja kuin yhteisön lainsäädännön mukaan. EY:n komission nykyistä toimivaltaa ei saa rajoittaa. Lopuksi EFTAn valvontaviranomaisen käsiteltäväksi tulee kuulua kohtuullinen määrä kilpailuasioita. Samalla on otettava huomioon, että ETA-sopimus koskee vain sellaisia kilpailutoimenpiteitä, jotka koskevat vähintään kahden valtion välistä kauppaa. Jos toimenpiteellä on vaikutuksia vain yhdessä valtiossa, kuuluu asia asianomaisen valtion kansallisten kilpailuviranomaisten käsiteltäväksi.

ETA-sopimuksen 56 artiklan mukaan EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen käsittelemään kilpailuasiat, joiden vaikutukset koskevat vain EFTA-valtioiden keskinäistä kauppaa. Toimivallanjakoa ei ole esimerkiksi liitetty toimenpiteisiin ryhtyneen yrityksen kotipaikkaan. EFTAn valvontaviranomainen voi näin ollen olla toimivaltainen käsittelemään asian, joka koskee yhdestä tai useammasta EY:n jäsenvaltiosta olevan yrityksen toimia, jos toimilla on vaikutuksia ainoastaan kahdessa tai useammassa EFTA-valtiossa. Tällainen tapaus voi esimerkiksi olla sopimus, jolla kaksi EY:n jäsenvaltioista olevaa yritystä on jakanut Pohjoismaiden markkinat.

Lisäksi EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen käsittelemään asiat, jotka koskevat toimenpiteitä, joilla on vaikutuksia vain yhdessä EY:n jäsenvaltiossa, jos kysymyksessä olevan yrityksen liikevaihdosta vähintään 33 prosenttia kertyy EFTA-valtioiden alueelta. Kysymyksessä oleva prosenttiosuus lasketaan yrityksen ETA-sopimuksen soveltamisalueelta kertyvästä kokonaisliikevaihdosta.

EY:n komissio on toimivaltainen käsittelemään muut asiat. Näihin kuuluvat muun muassa asiat, jotka koskevat toimenpiteitä, joilla on vaikutuksia kahdessa tai useammassa EY:n jäsenvaltiossa, taikka toimenpiteitä, joilla on vaikutuksia vain yhdessä jäsenvaltiossa, jos yrityksen edellä selostetulla tavalla lasketusta kokonaisliikevaihdosta alle 33 prosenttia kertyy EFTA-valtioiden alueelta.

Määräykset toimivallanjaosta kilpailuasioissa ovat verrattain monimutkaisia. Vaikeuksia, joita tästä voisi aiheutua yrityksille, lieventävät olennaisesti määräykset kahden valvontaviranomaisen yhteistyöstä. Asian vireillepanosta väärässä valvontaviranomaisessa ei aiheudu yritykselle mitään oikeudenmenetyksiä. Valvontaviranomaisten yhteistyön puitteissa asia siirretään toimivaltaiselle viranomaiselle.

Riitojen ratkaiseminen

ETA-sopimuksessa on määräyksiä sopimusvaltioiden välisten riitojen ratkaisemisesta ja sopimuksen nojalla tehtävien päätösten tuomioistuinvalvonnasta. Myös näiden määräysten osalta ETA-sopimusta täydentää EFTA-valtioiden välillä tehty sopimus valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta. Riitojen ratkaisemismenetelmät vaihtelevat riidan kohteena olevan kysymyksen ja riidan osapuolten mukaan. EFTA-valtion ja EY:n väliset riidat käsittelee pääasiassa ETA:n sekakomitea. Tietyissä tapauksissa riidat voidaan saattaa ratkaistaviksi välimiesmenettelyssä. Jos riita koskee sellaisia ETA-sääntöjä, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön lainsäädännön vastaavien sääntöjen kanssa, komitea voi pyytää EY:n tuomioistuimen lausunnon sääntöjen tulkinnasta. EFTA-valtioiden väliset riidat voidaan käsitellä samassa järjestyksessä taikka EFTAn tuomioistuimessa. Riidat, jotka koskevat yrityksiä, voi valvontaviranomaisten toimivallanjaon mukaisesti käsitellä joko EFTAn tuomioistuin tai EY:n toimivaltainen tuomioistuin.

Yhden tai useamman EFTA-valtion ja EY:n välinen riita voidaan ETA-sopimuksen 111 artiklan mukaan saattaa ETA:n sekakomitean ratkaistavaksi. Komitealle on annettava kaikki ne tiedot, jotka tarvitaan riidan ratkaisemiseksi. Komitea voi ratkaista riidan poliittisin perustein. Päätös tästä tehdään yksimielisesti.

Jos riita koskee sellaisten sopimusmääräysten tulkintaa, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä kuin yhteisön lainsäädännön vastaavat säännökset, ETA:n sekakomitealla on kolme kuukautta aikaa löytää riitaan ratkaisu. Jollei komitea ole tässä ajassa päässyt sopimukseen ratkaisusta, riidan osapuolet voivat sopia, että ne pyytävät EY:n tuomioistuinta antamaan ratkaisun kysymyksessä olevien sääntöjen tulkinnasta. Sellainen tulkintaratkaisu sitoo yhteisön lainsäädännön mukaan EY:n toimielimiä. EY ei näin ollen voi hyväksyä mitään sellaista riidan ratkaisua, joka poikkeaa tulkintaratkaisusta. Tästä syystä tulkintaratkaisusta tulee myös EFTA-valtioita sitova. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä vaihtoehtoa, että riita vielä tässä vaiheessa ratkaistaan muilla kuin oikeudellisilla perusteilla.

Jollei komitea ole ratkaissut riitaa kuuden kuukauden kuluessa sen saattamisesta komitean ratkaistavaksi ja jolleivät riidan osapuolet ole pyytäneet EY:n tuomioistuimelta tulkintaratkaisua, sopimuspuoli voi sopimuksen tasapainon palauttamiseksi joko ryhtyä suojatoimenpiteisiin 112 artiklan 2 kohdan mukaisesti ja 113 artiklan mukaista menettelyä noudattaen taikka ottaa käyttöön 102 artiklan mukaisen menettelyn, johon liittyy väliaikainen raukeaminen, ottaen tarvittavassa määrin huomioon, että kysymys on tuomioistuinten erilaisesta tulkinnasta. Jälkimmäinen vaihtoehto lienee ongelmallisempi, koska se kohdistuu myös siihen osapuoleen, joka käyttää sitä hyväkseen.

Jos riita koskee suojatoimenpiteiden soveltamisalaa tai kestoa taikka sitä, ovatko 114 artiklan mukaisesti toteutetut tasapainottavat toimenpiteet oikeasuhtaisia, eikä ETA:n sekakomitea ole onnistunut ratkaisemaan riitaa kolmen kuukauden kuluessa asian saattamisesta sen ratkaistavaksi, sopimuspuoli voi saattaa riidan ratkaistavaksi pöytäkirjassa 33 tarkoitetussa välimiesmenettelyssä. Sellaisessa välimiesmenettelyssä voidaan käsitellä vain määrätyt asiat. Menettelyssä ei esimerkiksi voida ottaa kantaa niiden ETA-sopimuksen määräysten tulkintaan, jotka ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön lainsäädännön vastaavien säännösten kanssa.

Pöytäkirjan 33 mukaan riidan ratkaisee kolme välimiestä, jolleivät osapuolet sovi toisin. Kummankin puolen on 30 päivän kuluessa valittava välimies. Jos jommallakummalla puolella on useampia osapuolia, näiden on näin ollen päästävä yksimielisyyteen välimiehestä. Osapuolten valitsemien välimiesten on kahden kuukauden kuluessa valittava välimiesoikeuden puheenjohtaja. Jolleivät he voi sopia muusta puheenjohtajasta, puheenjohtaja on valittava ETA-sekakomitean laatimaan luetteloon otetun seitsemän henkilön joukosta.

Yhden tai useamman EFTA-valtion ja EY:n välinen riita voi koskea muitakin kysymyksiä kuin sellaisia, joissa EY:n tuomioistuimelta voidaan pyytää tulkintaratkaisua taikka jotka voidaan saattaa ratkaistaviksi välimiesmenettelyssä. Sellaisten tapausten varalta sopimuksessa ei ole osoitettuna muuta menettelyä riitojen ratkaisemiseksi kuin että riidan ratkaisee ETA:n sekakomitea. Komitean asiana on löytää sopivat keinot riitojen ratkaisemiseksi.

ETA-sopimuksen 108 artiklan mukaan EFTA-valtiot perustavat tuomioistuimen, EFTAn tuomioistuimen. ETA-sopimusta sovellettaessa EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään jutut tai asiat, jotka liittyvät EFTA-valtioita koskevaan valvontamenettelyyn, ratkaisemaan valitukset, jotka koskevat EFTAn valvontaviranomaisen päätöksiä kilpailuasioissa, ja ratkaisemaan kahden tai useamman EFTA-valtion väliset riidat.

EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaan EFTAn tuomioistuimessa on seitsemän jäsentä, jotka valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Jäsenten tulee olla kelpoisia oman maansa ylimpiin tuomarinvirkoihin. Mitään kansalaisuusvaatimuksia ei aseteta. Jäsenet valitsevat tuomioistuimen puheenjohtajan kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään EFTAn valvontaviranomaisen EFTA-valtiota vastaan nostaman kanteen, joka perustuu ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen mukaisten velvollisuuksien puutteelliseen täyttämiseen. Sellainen kanne voidaan nostaa, jos asianomainen EFTA-valtio ei ole korjannut sopimuksenvastaisuutta valvontaviranomaisen perustellussa lausunnossaan asettamassa määräajassa. Riita rajoitetaan valtiolle annetun, perusteltua lausuntoa edeltäneen muodollisen ilmoituksen sisältöön. Jos tuomioistuin katsoo selvitetyksi, että sopimusta on rikottu, se lausuu tämän tuomiossaan. EFTA-valtioiden välisen sopimuksen 33 artiklasta seuraa, että valtio on tämän jälkeen velvollinen korjaamaan sopimuksenvastaisuuden.

EFTAn tuomioistuin on lisäksi 32 artiklan mukaan toimivaltainen käsittelemään EFTA-valtion toista EFTA-valtiota vastaan nostaman kanteen, joka koskee ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välisen sopimuksen rikkomista. Sopimuksessa ei kuitenkaan ole määräystä, jonka mukaan tällainen riita olisi siirrettävä EFTAn tuomioistuimeen. Näin ollen sinänsä ei ole estettä sille, että riita otetaan käsiteltäväksi ETA:n sekakomiteassa tai ratkaistaan jollakin muulla tavalla.

EFTA-valtio voi myös nostaa kanteen valvontaviranomaista vastaan ja vaatia, että valvontaviranomaisen päätös julistetaan mitättömäksi sillä perusteella, ettei valvontaviranomainen ole ollut toimivaltainen päättämään asiasta, että se on laiminlyönyt noudattaa olennaisia menettelyä koskevia vaatimuksia tai että valvontaviranomainen on väärinkäyttänyt valtaansa.

Yritykset, jotka eivät tyydy EFTAn valvontaviranomaisen päätökseen kilpailuasioissa, voivat nostaa kanteen valvontaviranomaista vastaan ja vaatia, että päätös julistetaan mitättömäksi. Tuomioistuin on myös toimivaltainen muuttamaan valvontaviranomaisen uhkasakkoa koskevaa päätöstä.

Valvontaviranomaista vastaan voidaan myös nostaa kanne toimimatta jättämisestä, kun on olemassa velvollisuus toimia.

Lisäksi EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään valvontaviranomaista vastaan muulla kuin sopimuksen perusteella nostetun vahingonkorvauskanteen.

Juttuja, jotka koskevat ETA-sopimuksen ja siihen liittyvän EFTA-valtioiden välisen sopimuksen tulkintaa, käsitellään vastaisuudessa usein EFTA-valtioiden tuomioistuimissa. Jotteivat eri tuomioistuimet tulkitsisi ja soveltaisi sopimusta eri tavalla, on EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen 34 artiklassa annettu tuomioistuimille mahdollisuus hankkia EFTAn tuomioistuimen lausunto ETA-sopimuksen tai EFTA-valtioiden välisen sopimuksen määräyksen tulkinnasta. Mitään velvollisuutta sellaisen lausunnon hankkimiseen ei sopimuksessa aseteta. Lausunto ei muodollisesti sido sitä pyytänyttä tuomioistuinta. EFTA-valtioille annetaan myös oikeus valtionsisäisessä lainsäädännössään päättää, mitkä tuomioistuimet tai tuomioistuinten kaltaiset toimielimet voivat pyytää sellaisen lausunnon. Hallituksen tarkoituksena ei ole ehdottaa sellaisia rajoituksia.

Täytäntöönpanokysymyksiä

ETA-sopimuksen 110 artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat panemaan täytäntöön EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission päätökset maksuvelvollisuudesta. Niin ikään sopimuspuolet sitoutuvat panemaan täytäntöön EFTAn tuomioistuimen sekä EY:n tuomioistuimen ja EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomiot, jotka koskevat velvollisuutta maksaa tietty rahamäärä. Lähinnä on kysymys kilpailuasioissa annetuista sakkoja ja uhkasakkoja koskevista päätöksistä ja tuomioista.

Tällaiset päätökset ja tuomiot pannaan täytäntöön samassa järjestyksessä kuin riita-asioissa annetut tuomiot siinä valtiossa, jossa täytäntöönpano tapahtuu. Jokainen sopimuspuoli määrää viranomaisen, jonka tehtävänä on vahvistaa oikeiksi sellaiset päätökset, ja ilmoittaa tästä viranomaisesta muille sopimuspuolille. Viranomainen varustaa tuomion tai päätöksen täytäntöönpanomääräyksellä.

Muutoksenhaku päätökseen taikka EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ratkaisun osalta tuomioon ei estä täytäntöönpanoa, ellei EFTAn valvontaviranomaisen osalta EFTAn tuomioistuin taikka EY:n viranomaisten osalta EY:n tuomioistuin kiellä päätöksen täytäntöönpanoa.

6.VII.4. Suojatoimenpiteet

Sopimuksen 112―114 artiklaan sisältyvät sopimuksen yleistä suojalauseketta koskevat määräykset. 112 artiklan mukaan sopimuspuolilla on mahdollisuus turvautua suojatoimenpiteisiin, mikäli tietyllä alalla tai alueella syntyy vakavia taloudellisia, yhteiskunnallisia tai ympäristöön liittyviä vaikeuksia. Vastaavaa yleistä määräystä ei ole Rooman sopimuksessa. EY:n lainsäädäntöön sisältyy sitävastoin suojalausekkeita koskevia erityissäännöksiä. Viimeksimainitut sisältyvät ETA-sopimuksen liitteissä viitattuun liitesäännöstöön, sikäli kun on kysymys sopimuksen alaan kuuluvista säädöksistä.

Sopimuksen mukaan sopimuspuoli voi yksipuolisesti päättää suojatoimenpiteisiin ryhtymisestä. Määräyksen taustana on EFTA-valtioiden neuvottelujen alussa esittämät vaatimukset pysyvistä poikkeuksista. Suojalausekkeen käytölle asetetut perusteet on muotoiltu varsin väljästi. Suojatoimenpiteiden soveltamisala ja kesto on rajoitettava siihen mikä on ehdottomasti tarpeen tilanteen korjaamiseksi. Sovellettavien toimenpiteiden on oltava sellaisia, mitkä aiheuttavat vähiten häiriötä sopimuksen toiminnalle. Suojatoimenpiteitä on sovellettava kaikkiin sopimuspuoliin.

Sopimus sisältää lisäksi erityiset suojatoimenpiteiden käyttöä koskevat menettelytapasäännöt. Sopimuspuolen, joka aikoo ryhtyä tässä tarkoitettuihin suojatoimenpiteisiin, on ilmoitettava siitä viipymättä ETA:n sekakomitean välityksellä muille sopimuspuolille sekä annettava asian kannalta merkitykselliset tiedot.

Sopimuspuolet ryhtyvät välittömästi tämän jälkeen neuvotteluihin ETA:n sekakomiteassa päämääränään yhteisesti hyväksyttävän ratkaisun löytäminen. Ellei tämä ole mahdollista, voidaan suojatoimenpiteisiin ryhtyä aikaisintaan kuukauden kuluttua määräyksessä tarkoitetun ilmoituksen tekemisestä tai tätä ennen siinä tapauksessa, että ETA:n sekakomiteassa tapahtuva neuvottelumenettely on saatettu loppuun. Tilanteen niin vaatiessa sopimuspuoli voi poikkeuksellisesti ryhtyä myös välittömiin toimenpiteisiin. Tässäkin tapauksessa sen on ilmoitettava toteutetuista toimenpiteistä ETA:n sekakomitealle. Toimenpiteistä neuvotellaan ETA:n sekakomiteassa joka kolmas kuukausi siitä lukien kun niihin on ryhdytty. Tämän lisäksi voi mikä tahansa sopimuspuoli pyytää ETA:n sekakomiteaa tarkastelemaan kysymyksessä olevia toimenpiteitä. Tällä on luotu mahdollisuus siihen, että toimenpiteiden lopettamisesta tai rajoittamisesta voidaan yhteisesti keskustella. Päätöksen siitä tekee kuitenkin niihin ryhtynyt sopimuspuoli.

Sopimuksen mukaan muulla kuin suojatoimenpiteisiin ryhtyneellä sopimuspuolella on oikeus ryhtyä sellaisiin tasapainottaviin toimenpiteisiin, jotka ovat ehdottomasti tarpeen suojatoimenpiteistä mahdollisesti aiheutuneen epätasapainon poistamiseksi. Tasapainottavien toimenpiteiden on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia toteutettuihin suojatoimenpiteisiin nähden. Ensisijaisesti on aina sovellettava sellaisia toimenpiteitä, joista on vähiten häiriötä ETA-sopimuksen toiminnalle.

6.VIII Rahoitusjärjestelmä

Sopimuksen rahoitusjärjestelmää koskevat määräykset sisältyvät 115―117 artiklaan ja näitä määräyksiä täydentävään pöytäkirjaan 38. Määräysten mukaan EFTA-valtiot perustavat rahoitusjärjestelmän yhteisön jäsenvaltioiden alueellisten, taloudellisten ja sosiaalisten erojen kaventamiseksi. Rahoitusjärjestelmää käytetään yhteisön taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien alueiden kehityksen tukemiseen ja rakenteellisten vinoutumien korjaamiseen.

Rahoitusjärjestelmän kokonaismäärä on kaksi miljardia ECUa (noin yksitoista miljardia markkaa). Järjestelmästä myönnetään yhteisön jäsenvaltioihin kuuluville Kreikalle, Irlannin saarelle, Portugalille ja eräille Espanjan osille 1,5 miljardia ECUa korkotuettuja lainoja siten, että EFTA-valtioiden maksama korkotuki on 3 %. Lainojen takaisinmaksuaika on kymmenen vuotta. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat kuitenkin lyhennyksistä vapaita.

Lainojen lisäksi EFTA-valtiot myöntävät suoraa avustusta 500 miljoonaa ECUa, jota koskevat päätökset tehdään viiden vuoden aikana. EFTA-valtiot hallinnoivat rahastoa siten, että ne päättävät varojen käytöstä yhteisesti sovittuihin kohteisiin. Etusija annetaan sellaisille hankkeille, joissa otetaan erityisesti huomioon ympäristö kaupunkiympäristön kehittäminen mukaan luettuna, liikenne taikka koulutus ja harjoittelu. Yksityisten yritysten hankkeiden osalta erityinen huomio kiinnitetään pieniin ja keskikokoisiin yrityksiin. Suomen maksuosuuden on arvioitu olevan noin 100 miljoonaa markkaa, mikäli rahoitusjärjestelmään sisältyvät osuudet suoritetaan sopimuksen voimaantulosta lukien peräkkäisinä vuosina viitenä yhtä suurena eränä.

Kahdenväliset maataloussopimukset

Sopimuksen 115 artiklassa oleva maininta erityisistä maataloutta ja kalataloutta koskevista järjestelyistä viittaa pöytäkirjaan 42, jossa on sovittu perusmaataloustuotteiden kaupan laajentamisesta kahdenvälisin järjestelyin. Suomen ja EY:n kesken on sovittu juusto- ja lihakauppaa helpottavista järjestelyistä ja lisäksi Suomi vapauttaa tiettyjen, niin sanottujen koheesiotuotteiden tuonnin runsaan 50 tuotenimikkeen osalta.

6.IX Yleiset määräykset ja loppumääräykset

Sopimuksen IX osa sisältää yleiset määräykset ja loppumääräykset. Niihin sisältyvät määräykset ETA-sopimuksen suhteesta voimassaoleviin EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteisöjen välisiin sopimuksiin, alueellista yhteistyötä koskevat määräykset sekä määräykset Ahvenanmaan asemasta ja sopimuksen voimaantulosta.

ETA-sopimuksen määräyksiä sovelletaan ensisijaisina määräyksinä siltä osin kuin sopimuksen asiallinen soveltamisala vastaa EFTA-valtioiden ja EY:n välisten muiden sopimusten soveltamisalaa. Lisäksi määrätään, että ETA-sopimuksella ei ole vaikutusta Pohjoismaiden väliseen yhteistyöhön, mikäli yhteistyö ei vaikeuta sopimuksen toimintaa.

Ahvenanmaan osalta määrätään sopimuksen soveltamisen edellytykseksi Suomen hallituksen ratifioinnin yhteydessä tekemä asiaa koskeva ilmoitus. Sopimuksen määräykset eivät kuitenkaan estä soveltamasta Ahvenanmaalla voimassa olevia rajoituksia, jotka koskevat kotipaikkaoikeutta vailla olevien luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden oikeutta hankkia tai hallita kiinteätä omaisuutta taikka näiden sijoittautumisoikeutta taikka oikeutta tarjota palveluja ilman Ahvenanmaan viranomaisten lupaa.

Sopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993 siinä tapauksessa, että kaikki sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa ennen mainittua päivämäärää. Jollei näin ole tapahtunut, sopimuksen osapuolet kutsuvat koolle diplomaattikonferenssin arvioimaan tilannetta.

7. EFTAan liittyvät sopimukset

7.I Yleistä

ETA-sopimuksen toimeenpano edellyttää erillistä EFTA-osapuolta koskevaa järjestelyä, jolla toteutetaan EFTAn sisäinen päätöksenteko ja hallinnointi, valvotaan ETA-sopimuksesta aiheutuvien velvoitteiden toimeenpanoa ja seurantaa sekä kilpailua koskevien määräysten täytäntöönpanoa ja toteutetaan erillinen riitojen ratkaisemista koskeva institutionaalinen järjestely. Näitä kysymyksiä koskevat vastaavat määräykset sisältyvät Euroopan yhteisöjen osalta Rooman sopimukseen.

EFTA-osapuolta koskeva järjestely on toteutettu kahdella ETA-sopimukseen keskeisesti liittyvällä erillisellä sopimuksella, joilla perustetaan EFTAn valvontaviranomainen ja tuomioistuin ja EFTA-valtioiden pysyvä komitea. Näitä sopimuksia koskevat neuvottelut on käyty ETA-sopimusta koskevien neuvottelujen yhteydessä. Sopimukset parafoitiin Brysselissä huhtikuun 14 päivänä 1992 ja allekirjoitettiin Porton kaupungissa Portugalissa toukokuun 2 päivänä 1992. Sopimusten on tarkoitus tulla voimaan samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa 1 päivänä tammikuuta 1993. EFTAn valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sopimusjärjestelyn taustalla on ETA-sopimuksen osapuolten pyrkimys, säilyttämällä sopimuspuolten tuomioistuinten riippumattomuus, päästä ETA-sopimuksen ja sen soveltamisalaan kuuluvien yhteisön lainsäädännön säännösten yhtenäiseen tulkintaan ja soveltamiseen, sekä yksilöiden ja yritysten yhdenvertaiseen kohteluun neljän vapauden alalla ja kilpailun edellytyksissä. Järjestelyyn sisältyy lisäksi osapuolten yhteisymmärrys Euroopan yhteisöjen komission ennen sopimuksen voimaantuloa noudattamien oikeudellisten ja hallinnollisten menettelytapojen tarkoituksenmukaisesta huomioon ottamisesta sopimusta sovellettaessa.

EFTA-valtiolla tarkoitetaan sopimuksissa osapuolta, joka on Euroopan vapaakauppaliiton jäsen sekä ETA-sopimuksen ja EFTA-valtioiden valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sekä EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen osapuoli.

7.II Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehty EFTA-valtioiden sopimus

Sopimus EFTA-valtioiden valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta liittyy välittömästi ETA-sopimuksen täytäntöönpanoon. Sopimuksen johdannossa todetaan, että EFTA-valtiot perustavat ETA-sopimuksen 108 artiklan mukaisesti itsenäisen valvontaviranomaisen ja ottavat käyttöön Rooman sopimuksen mukaista järjestelmää vastaavat menettelyt, joilla turvataan ETA-sopimuksesta sekä valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevasta sopimuksesta johtuvien velvoitteiden toimeenpano (yleisvalvonta) sekä valvotaan ETA-sopimukseen sisältyvien kilpailua, valtion tukia ja julkisia hankintoja koskevien määräysten noudattamista (erityisvalvonta). Valvontaviranomainen valvoo lisäksi sitä, miten ETA-sopimuksen muut osapuolet soveltavat sopimusta. EFTAn valvontaviranomaiselle ETA-sopimuksen mukaan kuuluvat tehtävät suorittaa Euroopan yhteisöissä komissio. Näiden elinten toimivallat eroavat kuitenkin päätöksentekoon osallistumisen osalta siten, että EFTAn valvontaviranomaisella ei ole EY:n komissiolle Rooman sopimuksen mukaan kuuluvaa oikeutta vastaavaa oikeutta osallistua ETA-sopimuksen mukaiseen päätöksentekoon.

EFTAn valvontaviranomaisessa on seitsemän riippumatonta, pätevyyden perusteella valittua jäsentä, joiden on oltava EFTA-valtioiden kansalaisia. Päätökset tehdään valvontaviranomaisessa äänten enemmistöllä ja ne ovat täytäntöönpanokelpoisia Suomessa.

EY- ja EFTA-osapuolen tarkoituksena oli neuvottelujen alkaessa perustaa ETA-sopimuksesta aiheutuvien riitojen ratkaisemista varten yhteinen ETA-tuomioistuin ja siihen liittyen kilpailuasioissa toimivaltainen ensimmäisen asteen tuomioistuin. Nämä toimielimet olisivat vastanneet Euroopan yhteisöjen tuomioistuinta ja ensimmäisen asteen tuomioistuinta. EY:n tuomioistuimen päädyttyä kantaan, minkä mukaan kaavailtu järjestely olisi Rooman sopimuksen vastainen osapuolet päättivät tuomioistuinkysymyksen järjestämisestä siten, että EY:n tuomioistuinten lisäksi perustetaan itsenäinen EFTAn tuomioistuin, joka on EFTA-valtioiden osalta toimivaltainen ETA-sopimuksen soveltamisalaan liittyvissä kysymyksissä. ETA-sopimuksen 108 artiklassa määrätään nimenomaisesti EFTAn tuomioistuimen toimivallasta erityisesti EFTA-valtioita koskevaan valvontamenettelyyn, EFTAn valvontaviranomaisen kilpailuasioissa tekemiin päätöksiin ja kahden tai useamman EFTA-valtion välisiin riitoihin liittyvissä kysymyksissä.

EFTAn tuomioistuimessa on seitsemän jäsentä. Tuomioistuimella on toimivalta käsitellä kanteet, jotka koskevat ETA-sopimuksen, EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen tai valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamissopimuksen tulkintaan tai soveltamiseen liittyvien riitojen ratkaisemista. Tuomioistuimella on lisäksi toimivalta antaa neuvoa-antavia lausuntoja ETA-sopimuksen tulkinnasta jonkin EFTA-valtion tuomioistuimen pyynnöstä, mikäli kansallinen tuomioistuin pitää lausuntoa sen käsiteltävänä olevaan juttuun liittyvän päätöksenteon kannalta tarpeellisena. Tuomioistuimella on lisäksi toimivalta tutkia EFTAn valvontaviranomaisen päätösten laillisuutta. Tuomioistuimella on myös toimivalta käsitellä EFTAn valvontaviranomaista vastaan nostetut vahingonkorvauskanteet.

Sopimukseen liittyy kaksi liitettä ja seitsemän pöytäkirjaa, joista viisi sisältää EFTAn valvontaviranomaisen toimivaltaan liittyviä kysymyksiä koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä sekä määräykset valvontaviranomaisen ja sen jäsenten erioikeuksista ja vapauksista. Kaksi pöytäkirjaa liittyy tuomioistuimeen. Näihin sisältyvät tuomioistuimen perussääntö ja määräykset tuomioistuimen ja sen jäsenten erioikeuksista ja vapauksista. Sopimuksen liitteissä on luettelot eräistä EY:n kilpailu- ja valtiontukisääntöihin liittyvistä tulkinta-asiakirjoista, joita vastaavat asiakirjat annetaan valvontaviranomaisen päätöksellä.

7.III Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta

Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta liittyy oleellisesti Euroopan talousaluetta koskevaan sopimukseen. ETA-sopimuksen mukaan sopimuspuolten päätöksenteko sopimuksen soveltamisalaan liittyvissä kysymyksissä tapahtuu ETA:n sekakomiteassa ja ETA:n neuvostossa. EFTA- ja ETA-osapuolen yhteinen päätöksenteko edellyttää, että osapuolet ryhtyvät sisäisiin päätöksenteon edellyttämiin valmisteleviin toimenpiteisiin. ETA-sopimuksen täytäntöönpano edellyttää lisäksi osapuolten sisäisiä hallintoa ja hallinnointia koskevia ja neuvotteluihin liittyviä toimenpiteitä. Näistä myös sopimuksen johdannossa todetuista toimenpiteistä määrätään EFTA-valtioiden osalta EFTA-valtioiden pysyvää komiteaa koskevassa sopimuksessa. Euroopan yhteisöjen osalta vastaavista toimenpiteistä määrätään Rooman sopimuksessa.

Pysyvässä komiteassa ovat edustettuina EFTA-valtioiden edustajat. EFTA-valtiot neuvottelevat komiteassa kun se on tarpeen ETA:n sekakomiteassa tai neuvostossa tehtävää päätöstä varten. Komitea suorittaa lisäksi erikseen yksilöidyt ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluviin kysymyksiin liittyvät tehtävät.

Pysyvä komitea voi kokoontua ministeritasolla tai korkeiden virkamiesten tasolla. Muun tason kokouksia pidetään erillisellä päätöksellä perustetuissa avustavissa alakomiteoissa ja muissa toimielimissä. Kunkin EFTA-valtion edustajalla on pysyvässä komiteassa yksi ääni. Komitea voi tehdä päätöksiä, jotka sitovat kaikkia EFTA-valtioita, sekä antaa suosituksia EFTA-valtioille. Komitean päätökset tehdään ja suositukset annetaan pääsäännön mukaan yksimielisesti. Sopimukseen sisältyy lisäksi nimenomaisia määräyksiä äänten enemmistöllä tehtävistä päätöksistä.

Toimivaltaansa kuuluvissa kysymyksissä pysyvä komitea voi pyytää neuvoja EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsenten komitealta ja EFTAn konsultatiiviselta komitealta.

Sopimukseen liittyy kaksi pöytäkirjaa ja liite lisäyksineen, jotka muodostavat sopimuksen erottamattoman osan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

EFTA-valtioiden valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sopimuksen voimaantulon edellyttämät säännökset sisältyvät esitykseen liittyvään ehdotukseen laiksi EFTA-valtioiden valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta, joka esitetään käsiteltäväksi perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Sopimuksen voimaan- tuloa koskevien säännösten lisäksi lakiehdotus sisältää sopimuksen soveltamisen kannalta tarpeelliseksi katsottuja asiasisältöisiä säännöksiä.

EFTA-valtioiden pysyvän komitean toimivaltaan kuuluviin tehtäviin sisältyy sellaista päätöksentekoa, joka voi ulottaa vaikutuksensa kansallisten hallintoviranomaisten toimintaan. Lisäksi sopimukseen liittyvässä pöytäkirjassa 1 olevan 2 artiklan määräysten mukaan pysyvä komitea suorittaa myös sellaiset tehtävät, jotka vastaavat Euroopan yhteisöjen komissiolle annettavia uusia, pöytäkirjassa tarkoitettuihin tehtäviin rinnastettavia tehtäviä. Tämän vuoksi sopimukseen voidaan katsoa sisältyvän lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä.

EFTA-valtioiden pysyvää komiteaa koskevan sopimuksen voimaantulon edellyttämät säännökset sisältyvät esitykseen liittyvään ehdotukseen laiksi EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä, joka esitetään hyväksyttäväksi tavanomaisena blankettilakina.

8. Sopimusten voimaansaattaminen Suomessa

Hallituksen esitykseen sisältyy ehdotus laiksi Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta. Ehdotettu laki on niin sanottu sekamuotoinen voimaansaattamislaki ja se sisältäisi sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä koskevan tavanomaisen blankettisäännöksen lisäksi sopimuksen soveltamiseksi tarpeellisia toimivalta-, valtuutus- ja rangaistusäännöksiä. Lakiehdotus sisältää myös ETA-sopimuksen pöytäkirjan 35 voimaansaattamisen edellyttämät säännökset ETA-sääntöjen etusijasta suhteessa niiden kanssa ristiriidassa oleviin kansallisiin säännöksiin. Lakiehdotus esitetään käsiteltäväksi perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Laki ehdotetaan saatettavaksi voimaan asetuksella siten, että se tulisi voimaan samanaikaisesti sopimuksen kanssa. Lakiehdotukseen sisältyy tavanomainen valtuus antaa asetuksia sopimuksen täytäntöönpanosta.

Niiden direktiivien, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, voimaansaattamiseksi on tarpeen muuttaa noin 250 lakia sekä lukuisia asetuksia ja alemmanasteisia määräyksiä. Direktiivien johdosta tarpeellisista lainmuutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Nämä esitykset tulisi käsitellä siten, että lainmuutokset tulevat voimaan viimeistään samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa, jollei sopimuksessa ole erikseen määrätty siirtymäkaudesta.

Esitykseen sisältyy myös ehdotus laiksi EFTA-valtioiden valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimusten soveltamisesta. Myös tämä laki olisi sekamuotoinen voimaansaattamislaki, ja se ehdotetaan käsiteltäväksi perustuslainsäätämisjärjestyksessä. EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen osalta esitykseen sisältyy ehdotus tavanomaiseksi blankettilaiksi.

Perustuslakivaliokunnan 10 päivänä lokakuuta 1991 oikeusministeriölle antaman lausunnon mukaisesti on ETA-sopimuksen liitteiden II ja XIII osalta hallituksen esitykseen sisällytetty EY-säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä, vain siltä osin kuin ne sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia säännöksiä. Muiden liitteiden osalta oikeudellisesti sitova liitesäännöstö on sen sijaan sisällytetty täydellisenä hallituksen esitykseen.

Sopimusaineisto on laajuutensa takia jouduttu jakamaan XVII niteeseen. Aineisto on sijoitettu eri niteisiin asiakokonaisuuksien mukaan jaoteltuna sopimuksen eduskuntakäsittelyn helpottamiseksi. Esitykseen sisältyvät EY-säädösten suomennokset ja ruotsinnokset eivät ole lopullisia, mutta ne on pääosin tarkastettu epävirallisesti Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteeristössä. Ruotsinkieliset tekstit on tiettyjä yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta laadittu Ruotsissa siten, että Suomen viranomaisilla on ollut tilaisuus osallistua käännösten tarkastamiseen. Tarkoituksena on, että sopimuspuolet vahvistavat ETA-sopimuksen liitesäännöstön todistusvoimaiset toisinnot suomen ja ruotsin kielellä ennen sopimuksen voimaantuloa. ETA-sopimuksen sekä kahden EFTA-valtioiden välisen sopimuksen suomen- ja ruotsinkieliset tekstit ovat todistusvoimaisia. Oikeudellisesti sitova sopimusaineisto tullaan julkaisemaan täydellisenä suomen ja ruotsin kielellä sopimusten voimaansaattamisasetusten liitteenä.

9. Riippuvuus muista esityksistä ja kansainvälisistä sopimuksista

Edellä on viitattu ETA-sopimukseen kuuluvien direktiivien täytäntöönpanon edellyttämiin erillisiin hallituksen esityksiin.

ETA-sopimuksen liitteen I liitesäännöstön lainsäädännön alaan kuuluvien EY-säädösten ruotsinnokset eivät ole valmistuneet tämän hallituksen esityksen antamiseen mennessä. Koska hallitusmuodon 22 §:n mukaan hallituksen esitykset eduskunnalle annetaan suomen ja ruotsin kielellä, on ETA-sopimuksen eduskuntakäsittelyn viivästymisen välttämiseksi päädytty ratkaisuun, jossa asianomaiset EY-säädökset suljetaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislakiehdotuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Täydentävä hallituksen esitys asianomaisten EY-säädösten hyväksymisestä ja voimaan saattamisesta annetaan eduskunnalle niin pian kuin mahdollista. Kyseessä olevien EY-säädösten perustelut sisältyvät jo tähän hallituksen esitykseen ja niiden suomennokset annetaan eduskunnan tietoon erikseen samanaikaisesti tämän hallituksen esityksen kanssa.

Valtioneuvosto asetti 5 päivänä maaliskuuta 1992 komitean selvittämään yhdentymisratkaisujen vaikutuksia ylimpien valtioelinten ulkopoliittisiin ja kansainvälisiä asioita koskeviin valtaoikeuksiin ja näihin liittyviin päätöksenteko- ja työnjakojärjestelmiin. Komitean ehdotusten pohjalta tullaan antamaan tarpeelliset ehdotukset eduskunnan valtaoikeuksien turvaamisesta ETA-sopimukseen liittyvässä lainsäädäntötyössä sekä valtioneuvoston ETA-asioihin liittyvän valmistelun järjestämisestä.

Eduskunnan edustajien valitsemisesta ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan annetaan lakiehdotus syysistuntokaudella. Tarkoituksena on ehdottaa joko asian järjestämistä samalla tavalla kuin laissa Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta (354/89) tai järjestelyä, jossa valtiopäiväjärjestykseen otetaan yleiset säännökset eduskunnan osallistumisesta kansainvälisillä sopimuksilla perustettuihin parlamentaarisiin yhteistyöelimiin. Kysymystä selvitetään puhemiesneuvoston 11 päivänä kesäkuuta 1991 asettamassa eduskunnan ETA-toimikunnassa.

Oikeusministeriö asetti 13 päivänä marraskuuta 1991 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää sekä tehdä tarvittavat säädös- ja muut ehdotukset muun muassa ETA-säädösten julkaisemista koskevista sekä voimaansaattamisen muista säädöskokoelmaan vaikuttavista kysymyksistä. Työryhmä ehdotti 28 päivänä huhtikuuta 1992 päivätyssä muistiossa Suomen säädöskokoelman sopimussarjan jakamista osastoihin siten, että sopimussarjasta muutoin julkaistavista sopimuksista erottuvan kokonaisuuden muodostavat sopimukset sekä niihin liittyvät asiakirjat voitaisiin julkaista sopimussarjan erillisessä osastossa. Työryhmä ehdotti edelleen, että myös muut ministeriöt kuin ulkoasiainministeriö voisivat julkaista tällaisessa sopimussarjan erillisessä osastossa asianomaisiin sopimuskokonaisuuksiin liittyviä ilmoituksia. Tarkoituksena on, että Euroopan talousaluetta koskeva sopimusaineisto julkaistaisiin sopimussarjan erillisessä osastossa "Euroopan talousalue".

Hallituksen esitys työryhmän ehdotusten toteuttamiseksi tarvittavista muutoksista lakiin kansainvälisten sopimusten julkaisemisesta (360/82) on tarkoitus antaa hyvissä ajoin ennen sopimusten voimaantuloa.

Työryhmä ehdotti edelleen Suomen säädöskokoelmasta annetun asetuksen (696/80) täydentämistä säännöksellä, jonka mukaan julkaistaessa ETA-sopimuksen 7 artiklassa tarkoitettujen EY:n säädösten täytäntöönpanemiseksi annettuja säädöksiä säädöskokoelmaan otettaisiin viittaus asianomaiseen EY:n säädökseen. Myös tämä ehdotus on tarkoitus toteuttaa ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Suomi ja Euroopan talousyhteisö ovat ETA-sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä sopineet eräistä maataloustuotteiden kaupan helpottamiseen liittyvistä järjestelyistä ja sitoutuneet saattamaan kyseiset kahdenväliset maataloussopimukset voimaan viimeistään samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa. Sopimusten hyväksymisestä annetaan erillinen hallituksen esitys.

ETA-sopimuksen sopimuspuolten tarkoituksena on kesäkuussa 1992 allekirjoittaa ETA-sopimuksen lisäpöytäkirja, jolla sopimusta täydennetään 31 päivän heinäkuuta 1991 jälkeen annetuilla ETA:n kannalta merkityksellisillä EY:n säädöksillä. Lisäpöytäkirjan hyväksymisestä annetaan hallituksen esitys syysistuntokaudella 1992. On mahdollista, että ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa laaditaan muitakin lisäpöytäkirjoja.

EFTA-valtiot ovat allekirjoittaneet 20 päivänä toukokuuta 1992 Reykjavikissa erillisen sopimuksen, joka koskee ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan kuuluvien EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsenten komiteaa. Myös tämän sopimuksen hyväksymisestä annetaan hallituksen esitys syysistuntokaudella.

ETA-sopimuksen soveltaminen edellyttää sopimukseen liittyvien ilmoitusten ja päätösten julkaisemista kansainvälisellä tasolla. Tarkoituksena on perustaa EY:n viralliseen lehteen tätä varten EY:n virallisilla kielillä ilmestyvä ETA-osasto sekä pohjoismaisilla kielillä ilmestyvä ETA-täydennysosa. Järjestelyn taloudellisista ja muista yksityiskohdista on tarkoitus sopia ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Sopimusten perustelut

1.1. Sopimus Euroopan talousalueesta

I osa Tavoitteet ja periaatteet

1 artikla. Artiklassa määritellään ETA-sopimuksen tavoitteet. Artiklasta käy myös ilmi se, että ETA-sopimus on EY:n kannalta niin sanottu assosiaatio-sopimus, jota tarkoitetaan Rooman sopimuksen 238 artiklassa, eikä pelkästään Rooman sopimuksen 113 artiklassa tarkoitettu kauppapoliittinen sopimus.

ETA-sopimuksen keskeinen tavoite, yhtenäisen Euroopan talousalueen luominen, pyritään saavuttamaan toteuttamalla neljä vapautta eli tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus eräitä poikkeuksia ja siirtymäaikoja lukuun ottamatta yhtä täydellisesti kuin ne on tarkoitus toteuttaa EY:ssä yhteisön sisämarkkinaohjelman mukaisesti vuoden 1992 loppuun mennessä. Yhteistyötä Euroopan talousalueella koskevat näillä aloilla yhteiset säännöt, sillä EFTA-valtiot hyväksyvät EY:n kyseiset säädökset ja sisällyttävät ne oikeusjärjestyksiinsä. Sopimukseen liittyvät valvontaa ja EFTAn tuomioistuinta koskevat määräykset on laadittu sitä silmällä pitäen, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan ja tulkitaan samalla tavalla koko talousalueella. Näin voidaan taata mahdollisimman suuri yhtenäisyys Euroopan talousalueella.

Yhdenvertaisten kilpailun edellytysten luomisella on myös keskeinen merkitys sopimuksen tavoitteen saavuttamisessa. ETA-sopimuksen kilpailusäännöt ovat samansisältöiset kuin EY:n kilpailusäännöt. Sääntöjen valvontaa varten EFTA-valtiot perustavat oman, EY:n komissiota vastaavan valvontaelimen.

Yhteisten sääntöjen ja yhdenvertaisten kilpailun edellytysten pohjalta edistetään sopimuspuolten kaupan ja taloudellisten suhteiden jatkuvaa ja tasapainoista vahvistumista Euroopan talousalueen luomiseksi.

Tavoitteen saavuttamiseksi yhteistyötä myös laajennetaan ja syvennetään neljään vapauteen liittyvillä ja niiden ulkopuolisilla aloilla. Sopimuksen 1 artiklassa mainitaan tällaisina aloina tutkimus- ja kehitystyö, ympäristöpolitiikka, koulutus ja sosiaalipolitiikka. Näiden lisäksi yhteistyöstä on sovittu useilla muilla aloilla. EFTA-valtiot saavat muun muassa oikeuden osallistua EY:n puiteohjelmiin, erityisohjelmiin, hankkeisiin tai muuhun toimintaan näillä aloilla.

2 artikla. Artiklassa on tiettyjen sopimuksessa esiintyvien ilmausten määritelmät. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artiklan a alakohdassa määritellään ilmaus "sopimus", jolla tarkoitetaan ETA-sopimusta. Viittaus sopimukseen käsittää siis pääsopimuksen lisäksi myös pöytäkirjat ja liitteet sekä ne säädökset, joihin pöytäkirjoissa ja liitteissä viitataan. Määritelmästä seuraa esimerkiksi, että 3 artiklan määräys siitä, että sopimuspuolet varmistavat "tästä sopimuksesta" johtuvien velvoitteiden täyttämisen, kattaa ne velvollisuudet, jotka johtuvat pääsopimuksesta, pöytäkirjoista, liitteistä ja niissä mainituista säädöksistä.

Pöytäkirjoissa ja liitteissä viitataan sopimuksen artikloihin. Tällainen viittaus tarkoittaa pääsopimuksessa olevaa artiklaa. Viittauksissa pöytäkirjojen ja liitteiden määräyksiin mainitaan sen sijaan erikseen, mitä liitettä tai pöytäkirjaa viittaus tarkoittaa.

Artiklan b alakohdassa on EFTA-valtioiden määritelmä. Sama määritelmä on useissa ETA-sopimukseen liittyvissä EFTA-valtioiden välisissä sopimuksissa. Määritelmää on pidetty tarpeellisena sitä tilannetta silmällä pitäen, että kaikki EFTA-valtiot eivät ratifioisi ETA-sopimusta. EFTA-valtioilla tarkoitetaan siten ETA-sopimuksessa niitä valtioita, jotka ovat ratifioineet sekä ETA-sopimuksen että Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevan yleissopimuksen.

Määritelmästä seuraa, ettei ETA-sopimus estä sitä, että valtio on EFTAn jäsen ratifioimatta ETA-sopimusta. Jos jäsen eroaa EFTAsta, ei kyseinen valtio ole enää EFTA-valtio ETA-sopimuksen tarkoittamassa merkityksessä. Määritelmä ei pyri määrittämään tällaisen eroamisen seurauksia esimerkiksi ylimeno-ongelmien osalta.

Artiklan c alakohdassa määritellään, mitä tarkoitetaan sopimuspuolilla, kun on kysymys EY:stä ja sen jäsenvaltioista. Määräyksestä käy ilmi, että ilmauksella voi olla kolme eri asiasisältöä riippuen siitä, kuka EY:n sisäisten sääntöjen mukaan on asiassa toimivaltainen. Koska sisäiset toimivaltasuhteet jatkuvasti muuttuvat, ETA-sopimuksessa ei ole yritetty määritellä aluetta, jolla EY tai jäsenvaltiot ovat toimivaltaisia, tai miten toimivalta on jaettu niiden kesken.

Sopimuspuolen määritelmä tarkoittaa sitä, että kaikissa tilanteissa tulee voida osoittaa taho, joka on EY:n puolelta vastuussa sopimuksesta johtuvista velvoitteista.

Sopimus sisältää joissakin kohdissa määräyksiä siitä, kuka EY:n sisällä käyttää sopimukseen perustuvia oikeuksia tai ketä velvoitteet koskevat. Sopimuspuolen määritelmä ei esimerkiksi vaikuta siihen, että yhteisö sellaisenaan on vastuussa sellaisten sopimuksen mukaisten velvoitteiden täyttämisestä, jotka kuuluvat yhteisön toimivaltaan, vaikka yksittäisen EY:n jäsenvaltion toiminta tai laiminlyönti on aiheuttanut sopimusrikkomuksen.

3 artikla. Artiklassa asetetaan sopimuspuolille velvoite ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi. Vastaava määräys on EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisen ja EFTAn tuomioistuimen perustamisesta tehdyn sopimuksen 2 artiklassa. Artiklan esikuvana on ollut Rooman sopimuksen 5 artikla. Artikla ei kuitenkaan vastaa Rooman sopimuksen edellä mainitun, yhteisön päämäärien toteuttamisen edistämisvelvollisuutta koskevan 1 kohdan toista virkettä. Määräysten muotoilun erilaisuuden vuoksi on jokseenkin epävarmaa, missä määrin näitä kolmea määräystä voidaan tulkita yhdenmukaisesti.

Artiklan mukaiset velvoitteet eivät koske ainoastaan sopimuspuolten ylimpiä valtioelimiä, vaan niitä sovelletaan kaikkiin kansallisiin viranomaisiin, riippumatta siitä, ovatko niiden tehtävät luonteeltaan lainsäädäntövallan, tuomiovallan vai toimeenpanovallan käyttämistä. Artiklaa sovelletaan lisäksi valtion harjoittamaan elinkeinotoimintaan ja valtion yrityksiin sekä alue- ja hallinnon viranomaisiin. Kaikkien näiden elinten toimia ja laiminlyöntejä voidaan pitää sopimuspuolen sopimusrikkomuksena.

Artiklassa asetetaan toisaalta velvollisuus ryhtyä toimenpiteeseen ja toisaalta velvollisuus pidättyä toimenpiteistä. Useat yksityiskohtaiset sopimuksen määräykset täydentävät velvollisuutta ryhtyä toimenpiteisiin. Edellä mainitusta artiklasta johtuu esimerkiksi velvollisuus saattaa sovitut säännöt valtionsisäisesti voimaan ja kumota ETA-sääntöjen vastaiset sisäiset säännöt ETA:n sekakomitean päättämässä ajassa.

EY:ssä Rooman sopimuksen vastaava artikla on myös perustana velvollisuudelle ottaa huomioon yhteisön oikeuden sisältämät yleiset oikeusperiaatteet, kuten muun muassa yksilön perusoikeuksien kunnioittamisen, suhteellisuusperiaatteen, yhdenvertaisuusperiaatteen, oikeusturvan periaatteen, taannehtivuuskiellon ja periaatteen, jonka mukaan osapuolta on kuultava ennen kuin osapuolen oikeuksiin vaikuttava päätös tehdään (EY:n tuomioistuimen päätös 237/82). Sopimuksessa asetetusta yhdenmukaisuuden tavoitteesta seurannee, että vastaavat periaatteet ovat osa ETA-sopimusta.

Artikla merkitsee myös sopimuspuolten velvoitetta noudattaa ETA-sääntöjä yhtä tehokkaasti kuin sisäisiä sääntöjä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että sopimuspuolten on tehokkaasti toimeenpantava ETA-sääntöjen loukkaamisesta seuraavat sanktiot (EY:n tuomioistuimen tasa-arvodirektiiviä koskeva päätös 14/83). Vaatimus merkitsee lisäksi sitä, että ETA-sääntöjen soveltamista koskevat kysymykset on voitava saada vähintään yhtä tehokkaalla tavalla tuomioistuimen tutkittaviksi kuin valtionsisäisten oikeussääntöjen soveltamista koskevat kysymykset ja että niitä käsiteltäessä sovelletaan samoja prosessisääntöjä.

Huolimatta siitä, että artikla ei vastaa Rooman sopimuksen vastaavan artiklan 1 kohdan toista virkettä, on todennäköistä, että artiklaa tulkitaan niin, että sopimuspuolet ovat velvollisia antamaan toisilleen sopimuksen toiminnan kannalta tarpeellisia tietoja. EFTA-valtioiden välisissä suhteissa voidaan tämä velvollisuus johtaa niiden välisestä sopimuksesta valvontaviranomaisen ja EFTAn tuomioistuimen perustamisesta.

Artiklan 2 kohta koskee velvollisuutta pidättyä toimenpiteistä, jotka voivat vaarantaa sopimuksen tavoitteiden saavuttamisen. Tavoitteilla tarkoitetaan 1 artiklan 1 kohdasta ilmenevien tarkoitusten lisäksi myös saman artiklan 2 kohdan mukaisia keinoja.

Rooman sopimuksen vastaavan määräyksen katsotaan tarkoittavan muun muassa sitä, että EY:n jäsenvaltiot ovat velvollisia pidättymään sekä sellaisista toimenpiteistä, jotka ovat yhteisön voimassa olevan oikeuden sääntöjen kanssa ristiriitaisia, että myös sellaisista toimenpiteistä, jotka ovat ristiriidassa yhteisön tulevien päätösten, eurooppaoikeuden yhdenmukaisen soveltamisen tai tämän oikeuden käytännön toimivuuden kanssa. Jos tällaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty, on jäsenvaltion tehtävä kaikki tarvittavat päätökset ristiriidan eliminoimiseksi (EY:n tuomioistuimen päätös 14/68). Ei voida poissulkea sitä mahdollisuutta, että ETA-sopimuksen vastaavaa määräystä tulkitaan samalla tavoin.

Edellä mainitusta määräyksestä seuraa, että on ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden vastaista tuomita sisäisten sääntöjen mukaisesti joku rangaistukseen sopimuksen edellyttämästä käyttäytymisestä.

4 artikla. Artiklassa kielletään yleisesti kansalaisuudesta johtuva syrjintä. Määräystä täydentävät useat erityiset syrjintäkiellot sekä pääsopimuksessa, esimerkiksi 28, 31, 36, 40, 50 ja 61 artikla, että niissä säädöksissä, joihin sopimuksessa viitataan. Sopimus sisältää myös muita syrjintäkieltoja, muun muassa sukupuoleen perustuvan syrjinnän kiellon.

Kyseinen artikla vastaa Rooman sopimuksen 7 artiklaa.

Edellä mainittu artikla sisältää syrjintäkiellon, joka on voimassa sopimuksen soveltamisalueella. Artikla koskee näin ollen taloudellisen toiminnan yhteydessä tapahtuvaa syrjintää. Artiklaan ei siten voi tukeutua kysymyksissä, jotka eivät kuulu ETA-sopimuksen piiriin. Rooman sopimuksen vastaavan määräyksen on esimerkiksi katsottu tarkoittavan, että työntekijöiden vapaata liikkuvuutta on sovellettava myös osapäivätyötä tekeviin työntekijöihin (EY:n tuomioistuimen päätös 53/81). Määräystä on myös sovellettu niin, että se koskee kaikkea, myös vapaa-ajantoimintojen yhteydessä tapahtuvaa, sellaisten henkilöiden eriarvoista kohtelua, jotka ovat käyttäneet hyväkseen Rooman sopimuksen määräyksiä työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta ja jotka määräyksen turvin oleskelevat toisessa EY:n jäsenvaltiossa.

Artikla ei myöskään vaikuta sopimuksen sisältämien erityisten syrjintäkieltojen soveltamiseen. Kyseisen artiklan soveltamisalue ulottuu kuitenkin laajemmalle kuin erityiset syrjintäkiellot. Se koskee yleisesti sopimuspuolen viranomaisen tai viranomaisen toimesta tapahtuvaa syrjintää. Artikla koskee näin ollen esimerkiksi syrjintää työehtosopimuksessa (EY:n tuomioistuimen päätös 13/76) tai elinkeinoelämän järjestöjen toimesta tapahtuvaa syrjintää (päätös 197/84). EY:ssä vastaavaa määräystä on myös sovellettu kansalaisuudesta johtuvan syrjinnän kiellon piirin ulkopuolella.

Määräyksessä syrjinnällä tarkoitetaan kaikkia sellaisia tapauksia, joissa toisen jäsenvaltion kansalaisiin tai yrityksiin (esimerkiksi EY:n tuomioistuimen päätös 354/82) sovelletaan ankarampia sääntöjä tai muuten käytännössä tai oikeudellisesti asetetaan huonompaan asemaan kuin sen valtion kansalaiset, jossa käsittely tapahtuu. Myös viimeksi mainitun valtion kansalaiset voivat tietyssä määrin tukeutua määräykseen (esimerkiksi EY:n tuomioistuimen päätös 14/68 ja 115/78), paitsi silloin kun kysymys on kokonaan valtionsisäinen. Määräys kattaa sekä sen tilanteen, että samanlaisia tapauksia käsitellään eri tavalla, että tilanteen, jossa erilaisia tapauksia käsitellään samalla tavoin.

Määräys koskee myös välillistä syrjintää, jossa muiden kuin kansallisuuden kriteerien soveltaminen asiallisesti johtaa samaan tulokseen kuin syrjintä kansalaisuuden perusteella. Kansalaisuuden perusteella tapahtuva syrjintä voi esimerkiksi ilmetä kieleen tai asumiseen liittyvinä vaatimuksina.

Artiklassa ei aseteta vaatimusta, jonka mukaan eri sopimuspuolten olisi kohdeltava henkilöitä samalla tavalla kuin muut sopimuspuolet, vaan se koskee ainoastaan valtion sisällä tapahtuvaa syrjintää. Näin ollen artiklan vastaiseksi ei katsota sitä, että kaikki verovelvolliset jossakin valtiossa maksavat korkeampaa veroa kuin vastaavat verovelvolliset toisessa valtiossa.

Artikla 5. Artiklassa on määräys sopimuspuolen oikeudesta saattaa ETA-sopimusta koskeva ongelmallinen kysymys ETA:n sekakomitean tai ETA:n neuvoston käsiteltäväksi. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artikla on sijoitettu tavoitteita ja periaatteita koskevien määräysten joukkoon sen selventämiseksi, että sitä sovelletaan yleisesti. Artikla voi näin ollen johtaa siihen, että sopimuspuoli ETA:n sekakomiteassa tai ETA:n neuvostossa ottaa esille kaikenlaisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi kysymyksiä, jotka koskevat olemassaolevien sääntöjen toimintaa, ja kysymyksiä siitä, miten eri EFTA-valtioiden edustajat voivat osallistua EY:n komiteatyöskentelyn valmisteluvaiheeseen. Määräys ei koske ainoastaan uusien säädösten hyväksymismenettelyä ETA:ssa. Artiklaa voidaan soveltaa esimerkiksi silloin, kun EFTA-valtio haluaa ottaa esille kysymyksen siitä, onko jokin EY:n jäsenvaltio jättänyt täyttämättä ETA-sopimuksesta johtuvat velvoitteet, tai silloin kun EFTA-valtio katsoo, että EY:n komission myöntämä tuki on ristiriidassa ETA-sopimuksen periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 89 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että kysymykset yleensä otetaan esille ensin ETA:n sekakomiteassa ja ainoastaan erityisen kiireellisissä tapauksissa ne voidaan esittää suoraan ETA:n neuvostossa.

6 artikla. Artiklan mukaan niitä ETA-sopimuksen määräyksiä, jotka sisällöltään ovat samanlaisia kuin Rooman sopimuksen tai hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen vastaavat määräykset taikka näitä kahta sopimusta sovellettaessa annetut säädökset, tulkitaan EY:n tuomioistuimen ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista antamien merkityksellisten ratkaisujen mukaisesti.

Määräyksillä, jotka ovat sisällöltään samanlaisia kahden edellä mainitun sopimuksen vastaavien määräysten kanssa, tarkoitetaan erityisesti ETA-sopimuksen aineellisia säännöksiä. Artiklaa sovelletaan kuitenkin myös silloin kun kyseessä ovat esimerkiksi 3 ja 4 artiklan määräykset. Artiklaa sovelletaan lisäksi myös määräyksiin, jotka koskevat menettelyä kilpailukysymyksissä. Kuten yleisperustelujen 6.VII osan 3 luvussa todetaan, artiklaa ei sovelleta EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, joka koskee EY:n säädösten suoraa soveltamista ja vaikutusta.

7 artikla. Artiklassa on määräyksiä niiden säädösten sitovuudesta, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, tai jotka sisältyvät ETA:n sekakomitean tuleviin päätöksiin. Määräys koskee myös tapaa, jolla tällaiset säädökset sisällytetään sopimuspuolten sisäiseen oikeusjärjestykseen. Artiklaa täydentää pöytäkirja 35.

Artiklan esikuvana on ollut Rooman sopimuksen 189 artikla. Koska ETA-sopimus poikkeaa Rooman sopimuksesta muun muassa siten, ettei se siirrä lainsäädäntövaltaa ETA:n elimelle, voidaan artiklaa ainoastaan osittain tulkita Rooman sopimuksen 189 artiklan mukaisesti.

Artiklan a alakohdan mukaan säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä tai jotka sisältyvät ETA:n sekakomitean päätökseen ja jotka vastaavat Rooman sopimuksen mukaisia asetuksia, sisällytetään sellaisenaan sopimuspuolten oikeusjärjestykseen. Määräys on ymmärrettävä siten, ettei kyseisiä säädöksiä saa muuttaa muodon tai yhteyden osalta niin, että se voisi vaikuttaa niiden tulkintaan. Rooman sopimuksen vastaavan määräyksen tarkoitus on muun muassa se, että määräyksen yhteisön- oikeudellisen luonteen on ilmettävä säädöksestä (EY:n tuomioistuimen päätös 94/77). Tämä koskee myös ETA:n säädöksiä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tällaisiin säädöksiin kohdistuvien rikkomusten seuraamuksia koskevia määräyksiä ei oteta säädöksen tekstiin. Sitä vastoin tällaisista seuraamuksista voidaan säätää sillä lainsäädäntötoimella, jolla ETA-säädös saatetaan sisäisesti voimaan.

Artiklan b alakohdan mukaan sopimuspuolilla on oikeus valita se muoto ja keino, jolla ne panevat Rooman sopimuksen direktiiviä vastaavan säädöksen sisäisessä oikeusjärjestyksessään täytäntöön. Näin ollen ei ole oikeudellisia esteitä sille, että tällaiset säädökset muotoillaan uudelleen kansallista lainsäädäntötekniikkaa soveltaen. Tällainen uudelleen muotoileminen ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että säädöksen sisältö muuttuu. Määräyksen uudelleen muotoilemiselle on kuitenkin käytännössä rajoituksia. Säännökset voivat olla niin yksityiskohtaisesti muotoiltuja, että uudelleen muotoileminen muuttaa sisältöä. Vaikka sopimus ei sisältäisikään suoranaista uudelleen muotoilemisen kieltävää oikeudellista velvoitetta, on vaarana, että sopimuspuoli syyllistyy sopimusrikkomukseen, jos säännöt, jotka ovat tarkkoja ja ehdottomia, muotoillaan uudelleen kansallista lainsäädäntötekniikkaa noudattaen.

Säädös voi vastata jo voimassa olevaa oikeutta. Tällöin ei ole tarpeen panna säädöstä täytäntöön.

Sopimuspuolet päättävät sisäisesti, mitkä viranomaiset panevat direktiivejä vastaavat säädökset täytäntöön.

II osa Tavaroiden vapaa liikkuvuus

1 luku Perusperiaatteet

8 artikla. Sopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan toteutetaan tavaroiden vapaa liikkuvuus.

Artiklan 2 kohdan mukaan tullien ja määrällisten rajoitusten poistamista koskevia 10 ― 13 artiklaa sovelletaan vain sopimuspuolten alkuperätuotteisiin. Sama koskee seuraavia yksittäisiä artikloja: sisäisen verotuksen syrjimättömyyttä edellyttävä velvoite (14 artikla), sisäisten verojen takaisinmaksua maastaviennin yhteydessä koskeva sääntö (15 artikla), maataloustuotteiden kaupan kehittämistä koskeva 19 artikla, jälleenvientiin ja pulaan liittyviä toimenpiteitä koskeva 25 artikla, polkumyynnin vastaisten toimenpiteiden soveltamisen kieltävä 26 artikla sekä hiili- ja terästuotteiden kauppaa koskeva 27 artikla.

Artiklan 3 kohdassa määrätään, mitä tuotteita sopimuksen määräykset koskevat. Sopimusta sovelletaan 3 kohdan 1 alakohdan mukaan teollisuustuotteisiin, jotka kuuluvat harmonoidun tavarankuvaus- ja koodausjärjestelmän nimikkeistön 25 - 97 ryhmiin. Artiklan 3 kohdan a alakohdassa viitataan 2 pöytäkirjaan, jossa on lueteltu sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jätettäviä teollisuustuotteita koskevat poikkeukset. Kohdan b alakohdassa viitataan 3 pöytäkirjaan, joka sisältää varsinaiset sopimusjärjestelyt hinnanerokorvaustuotteiden osalta.

EY:n ja EFTA-valtioiden välisissä vapaakauppasopimuksissa ja EFTA-konvention D-liitteessä on mainittu ne jalostetut maataloustuotteet, jotka kuuluvat vapaakaupan piiriin. Näiden tuotteiden kaupassa teollisuustullit ja muut tuonnin rajoitukset on poistettu. Tällaisia tuotteita ovat muun muassa makeiset ja leipomotuotteet. Koska elintarviketeollisuuden raaka-ainekustannukset kuitenkin eroavat huomattavasti toisistaan EFTA-valtioiden ja EY:n välillä, on ollut tarpeen luoda hinnanerokorvausjärjestelmä, jolla nämä erot tasataan. Suomessa tasausjärjestelmä on liitetty elintarviketuotteiden valmisteverosta annettuun lakiin. EY:ssä ja muissa EFTA-valtioissa tasausjärjestelmä on yleensä liitetty tuontimaksujärjestelmään ja maataloustuotteiden vientitukeen.

ETA-sopimusjärjestelyssä laajennetaan ja selkeytetään vapaakaupan piiriin kuuluvien jalostettujen maataloustuotteiden tuotekatetta. Eräät jäännöstullit poistetaan tai niitä alennetaan. Lisäksi hinnanerokorvauksia koskevia säännöksiä täydennetään siten, että ylimääräinen tuontisuoja ja vientituki voidaan välttää.

Suomen kotimarkkinoiden kannalta merkittäviä vapaakaupan piiriin tulevia uusia tuoteryhmiä ovat paahdettu kahvi, eräät margariinit ja hillot sekä eräät alkoholijuomat, joista on poistettava fiskaalinen alkoholitulli. Viennin kannalta merkittäviin muutoksiin kuuluu muun muassa sokerikemian tuotteiden tullin aleneminen kahdeksasta prosentista neljään prosenttiin EY:ssä.

Hinnanerokorvausjärjestelmän sääntöjä täydennetään siten, että maahantuojalla on aina oikeus vaatia tuontimaksun määräämistä tuotteen todellisen raaka-ainesisällön mukaan eikä tuoteryhmälle määritellyn keskimääräisen raaka-ainesisällön perusteella kuten nykyisin. Tämän lisäksi raaka-aineiden hinnanerojen tasaus perustuisi näissä tapauksissa teollisuuden maksaman todellisen kotimarkkinahinnan ja Euroopan talousalueen vastaavan alhaisimman hinnan väliseen erotukseen. Tätä järjestelmää sovellettaisiin vain talousalueen sisäisessä kaupassa.

Käytännössä järjestelmä toimisi siten, että maahantuoja voisi halutessaan liittää tullausasiakirjojen yhteyteen alkuperätodistuksen tavoin raaka-aineilmoituksen, jonka perusteella viranomaiset laskevat tuontimaksun määrän. Lisäksi edellytetään, että tuotteen raaka-ainesisältö on tarkastettu vientimaassa ja että vientituki on maksettu talousalueen raaka-aineiden hinnaneron perusteella. Jos maahantuoja ei liitä kauppa-asiakirjoihin kyseistä ilmoitusta, kannetaan tuonnista yleinen tuontimaksu.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Todellisen raaka-ainekäytön mukainen hinnanerotasaus edellyttää, että Suomessa siirrytään valmisteverojärjestelmästä tuontimaksujärjestelmään ja että eräät GATT-tullisidonnat (asetus 917/87) irtisanotaan. Tuotekatteen laajentaminen edellyttää myös tullitariffin muuttamista. GATT-sidonnat on tarkoitus irtisanoa sen jälkeen, kun ETA-sopimus on hyväksytty. Irtisanomisneuvottelujen jälkeen eduskunnalle on tarkoitus antaa esitykset tuontimaksulain, tullitariffin ja elintarviketuotteiden valmisteverosta annetun lain muuttamisesta.

Teollisuustuotteet ja eräät jalostetut maataloustuotteet ovat olleet tullittomia ja ilman määrällisiä rajoituksia Suomen ja Euroopan talousyhteisön välisen vapaakauppasopimuksen nojalla. Tullikohtelun suhteen ETA-sopimus laajentaa ja yhtenäistää vain jalostettujen maataloustuotteiden tuotekatetta. Sopimuksen määräykset koskevat kuitenkin aiemmasta poi-keten laajasti muitakin kaupan esteitä kuin tulleja ja määrällisiä rajoituksia.

9 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksen alkuperäsäännöt ovat pöytäkirjassa 4. Alkuperäsäännöt eivät kuitenkaan rajoita sopimuspuolten GATT-sopimuksen mukaisia velvoitteita. Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet jatkavat ponnistelujaan alkuperäsääntöjen parantamiseksi ja yksinkertaistamiseksi edelleen sekä tulliyhteistyön lisäämiseksi. Tätä koskeva tarkastelu tapahtuu 3 kohdan mukaan ensimmäisen kerran ennen vuoden 1993 loppua ja sen jälkeen kahden vuoden välein. Tarkastelun perusteella aiheutetut toimenpiteet sisällytetään ETA-sopimukseen.

Pöytäkirja 4

Yleistä

Tavarakaupan osalta ETA-sopimus merkitsee parannettua vapaakauppaa. ETA-sopimuksen mukaisia etuja, jollei erikseen muuta ole sovittu, sovelletaan siten ainoastaan sopimuksen alkuperäsääntöjen määräykset täyttäviin tuotteisiin. Koska EFTA- ja EY-valtiot eivät muodosta yhtä yhteistä tulliliittoa, merkitsee tämä sitä, että sopimuspuolten kansallisissa tullitariffeissa kolmansien maiden tuotteisiin sovellettavat tullit ovat erisuuruisia. Tullitasojen erilaisuuden takia alkuperäsääntöjen tarkoituksena on osaltaan estää kaupan vinosuuntaus edellyttämällä, että talousalueen ulkopuolelta tuotuja materiaaleja on valmistettava talousalueella riittävästi. Toisaalta tarkoituksena on myös edistää ETA-valtioiden teollisuuden toimintaedellytyksiä siten, että riittävä osa työtä ja valmistuksessa käytettävää materiaalia tulee talousalueelta. Pöytäkirja 4 sisältää alkuperäsäännöt, jotka useilta osiltaan perustuvat nykyisin sovellettaviin EFTA-konvention B-liitteen ja toisaalta Suomen ja Euroopan talousyhteisön vapaakauppasopimuksen 3 pöytäkirjan mukaisiin alkuperäsääntöihin, joista jäljempänä käytetään nimitystä EFTA-EEC -alkuperäsäännöt.

Riittävän valmistamisen perusperiaatteet ovat samat kuin nykyisissä EFTA-EEC -alkuperäsäännöissä. Mikäli tuote valmistamisen tai jalostamisen seurauksena siirtyy harmonoidun tullitariffinimikkeistön nelinumeroisesta nimikkeestä toiseen, katsotaan sen olevan riittävästi valmistettu. Kun harmonoitu nimikkeistö on alkujaan tehty tuotteiden luokittelujärjestelmäksi, ei nelinumeroisesta nimikkeestä toiseen siirtyminen kaikissa tapauksissa riitä riittäväksi valmistamiseksi. Tästä syystä sääntöihin on nimikkeenmuutosvaatimuksen lisäksi lisätty muita edellytyksiä. Esimerkiksi tekstiili- ja vaatetustuotteiden osalta edellytetään kahta peräkkäistä nelinumeroisesta nimikkeestä toiseen siirtymistä eli niin kutsuttua kaksivaihevalmistusta.

On toisaalta useita tuotteita, joissa riittävän valmistamisen voidaan katsoa tapahtuneen, vaikka nimikkeenmuutosta ei tapahtuisikaan. Tällaisissa tapauksissa tuotteen osalta on erikseen mainittu, millainen valmistaminen on alkuperäsääntöjen määräysten mukainen.

Nykyisin voimassaoleviin EFTA-EEC -alkuperäsääntöihin verrattuna uutta tämän pöytäkirjan määräyksissä ovat seuraavat asiat:

― pöytäkirjan 2 artiklaan sisältyvä alkuperän määritelmä, jossa lasketaan mukaan kaikki ETA-alueella tapahtuneet valmistusvaiheet (täyskumulaatio);

― pöytäkirjan 4 artiklaan sisältyvä muuta kuin alkuperämateriaalia koskeva yleinen 10 prosentin toleranssisääntö ja tämän artiklan määräyksiä täydentävään lisäyksen II luetteloon suurimmalle osalle kemiansektorin tuotteita merkitty vaihtoehtoinen 40 prosentin sääntö;

― pöytäkirjan 11 artiklaan sisältyvä määräys, jonka perusteella jokin työvaihe voidaan suorittaa Euroopan talousalueen ulkopuolisessa maassa tietyin edellytyksin ja ottaen huomioon, ettei ulkopuolinen arvonlisäys nouse yli 10 prosentin laskettuna lopputuotteen tehdashinnasta;

― pöytäkirjan 16 artiklassa mainitun alkuperän osoittamiseen tarkoitetun kauppalaskuilmoituksen muotoa on yksinkertaistettu ja käyttöalaa laajennettu;

― pöytäkirjan 27 artiklassa viitataan täyskumulaation toteamiseksi tarkoitettuun uuteen asiapaperiin (hankkijan ilmoitus).

Uutta on myös alkuperäsääntöjen esitystapa, jolla on pyritty parantamaan sääntöjen luettavuutta ja helpottamaan eri asiakokonaisuuksien löytymistä. Samaa asiakokonaisuutta koskevat artiklat on koottu yhteiseen osastoon ja sen lisäksi jokaisella artiklalla on oma sisältöä kuvaava otsikko.

Pöytäkirjan lisäyksessä II on lueteltu kaikki sopimuksen soveltamisalaan kuuluvat tuotteet tullitariffin nimikkeistön mukaisessa järjestyksessä. Kunkin tuotteen kohdalla on tätä tuotetta tai tuoteryhmää koskeva riittävän valmistamisen määritelmä. Mikäli tuotteeseen voidaan soveltaa vaihtoehtoista prosenttisääntöä, on sitä koskeva maininta omassa sarakkeessaan.

Muutosten sisältö

Artiklojen asiasisältö on, edellä lueteltuja artikloja lukuunottamatta, samanlainen kuin nykyisin voimassaolevissa EFTA-EEC -alkuperäsäännöissä. Tämän takia seuraavassa rajoitutaan selostamaan ainoastaan niitä artikloja, joiden sisältö poikkeaa EFTA-EEC-alkuperäsäännöistä.

Määriteltäessä sitä, onko tuote kokonaan tuotettu tai riittävästi valmistettu, otetaan 2 artiklan mukaan huomioon kaikki Euroopan talousalueella tapahtuva valmistus. Tämä niin sanottu täyskumulaatio tarkoittaa käytännössä lisäksi sitä, että yksittäisen alkuperämaan sijasta alkuperäsääntöjen mukainen tuote on ETA-alkuperää. Yksittäistä alkuperämaata ei enää mainita.

Nykyisten alkuperäsääntöjen heikkoutena on ollut se, että alkuperäkelpoisuutta määriteltäessä alue, jossa riittävän valmistamisen on täytynyt tapahtua, on EY:n osalta tarkoittanut koko yhteisön aluetta ja EFTA-valtioiden osalta yksittäistä EFTA-valtiota. Käytännössä tämä on asettanut EFTA-valtioiden valmistajat EY-valtioiden valmistajia epäedullisempaan asemaan. Eri EFTA-valtioiden ja talousyhteisön alkuperätuotteita on saanut käyttää valmistuksessa (niin sanottu diagonaalinen kumulaatio), mutta eri EFTA-valtioissa ja talousyhteisössä tapahtuneiden epätäydellisten valmistusvaiheiden yhteenlaskeminen ei ole ollut mahdollista.

EFTA-valtiot ovat vuodesta 1975 alkaen pyrkineet saamaan alkuperäsääntöihin muutoksen, joka mahdollistaisi täyden kumulaation. Täyskumulaatio koskee kaikkia sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia tuotteita, myös tekstiili- ja vaatetussektoria. Sen voidaan omalta osaltaan katsoa edistävän ETA-valtioiden keskeisiä alihankintoja ja lisäävän teollisuuden toimintaedellytyksiä tältä osin.

Pöytäkirjan 2 artiklan toisessa kohdassa on mainittu ne poikkeukset, joihin alkuperäsääntöjä ei sovelleta. Näitä ovat pöytäkirjan lisäyksessä VII mainitut öljytuotteet ja itävaltalaista alkuperää olevat pöytäkirjan lisäyksessä VIII mainitut tärkkelystuotteet. Öljytuotteiden osalta EFTA-valtiot soveltavat edelleen yhteisiä EFTA-konventioon sisältyviä alkuperäsääntöjä ja EY:n jäsenvaltiot samoin edelleen kukin omia kansallisia sääntöjään.

Tärkkelystuotteita koskeva poikkeus johtuu siitä, että kyseisessä liitteessä mainitut tuotteet on Itävallan osalta suljettu vuoteen 1997 saakka ETA-sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Riittävästi valmistettuja tai käsiteltyjä tuotteita koskevat määräykset ovat pöytäkirjan 4 artiklassa. Artiklan 1 kohdassa on viitattu lisäyksen II luetteloon, jossa on erikseen mainittu kutakin tuotetta tai tuoteryhmää koskevat riittävän valmistamisen ehdot. Perusvalmistusedellytysten lisäksi ainoastaan koneita ja laitteita (ryhmät 84―91) on koskenut vaihtoehtoinen prosenttisääntö, jonka mukaan ulkopuolisia raaka-aineita ja osia on voinut käyttää prosenttiluvun sallimissa rajoissa riippumatta siitä, onko niiden nelinumeroinen tullitariffinimike vaihtunut tai ei. Prosenttiluku on vaihdellut 20 prosentista 40 prosenttiin. ETA-neuvotteluissa EFTA-valtiot esittivät vaihtoehtoista 50 prosentin sääntöä kaikille teollisuustuotteille (ryhmät 25―97). Yhden, yhteisesti hyväksytyn prosenttiluvun käyttö olisi omalta osaltaan yksinkertaistanut alkuperäsääntöjen soveltamista.

ETA-sopimukseen sisältyy koneiden ja laitteiden vaihtoehtoisen prosenttisäännön lisäksi 40 prosentin vaihtoehtoinen prosenttisääntö seuraaviin tullitariffin ryhmiin kuuluville tuotteille: ryhmiin 28 ja 29 kuuluvat epäorgaaniset ja orgaaniset kemikaalit sekä ryhmiin 31―38 kuuluvat kemian teollisuuden tuotteet. Muovituoteryhmän 39 osalta vaihtoehtoisen prosenttisäännön prosenttiluvuksi tuli 25 prosenttia. Prosenttiluku ottaa huomioon oman kemian teollisuutemme edut.

Artiklan toisessa kohdassa on uusi muuta kuin alkuperämateriaalia koskeva 10 prosentin sääntö. Riippumatta siitä, minkälaiset kelpuuttavan valmistamisen määräykset tuotetta koskevat, voidaan aina käyttää valmistuksessa muita kuin alkuperätuotteita, mutta niiden arvo ei saa nousta yli 10 prosentin laskettuna lopputuotteen tehdashinnasta. Mikäli tuotteella jo on prosenttisääntö, ei tätä 10 prosenttia voida kuitenkaan enää lisätä aiemmin määrättyihin prosenttimääriin. Tämä 10 prosentin toleranssisääntö ei koske tullitariffin ryhmiin 50―63 kuuluvaa tekstiili- ja vaatetussektoria.

Mainitusta uudesta määräyksestä näyttäisivät eniten hyötyvän sellaiset tuotteet, joiden kohdalla kelpuuttavana valmistamisena on ollut nimikkeenmuutos. Tähän asti vähäinenkin samaan nimikkeeseen lopputuotteen kanssa kuuluneen muuta kuin alkuperää olevan komponentin käyttö on riistänyt lopputuotteelta oikeuden vapaakauppasopimuksen mukaiseen etuuskohteluun. Sääntö korvaa aiemmin ainoastaan eräitä koneita ja laitteita koskeneen 5 prosentin toleranssisäännön lopputuotteen kanssa samaan nimikkeeseen kuuluvien komponenttien käytöstä. Lisäksi poistuu ulkopuolisten transistoreiden käyttöä koskenut 3 prosentin rajoitus.

Edelleenkin alkuperäsääntöihin sisältyvä alueperiaate (pöytäkirjan 10 artikla) edellyttää, että tuotteen on saavutettava alkuperäasemansa vapaakauppa-alueella, nyt Euroopan talousalueella tapahtuneen riittävän valmistamisen seurauksena. Tästä määräyksestä johtuu, että alkuperäsääntöihin edelleen sisältyy tarkat kuljettamista koskevat määräykset (13 artikla) sekä näyttelytavaroita (14 artikla) että kolmannesta maasta sellaisenaan palautettuja tavaroita (12 artikla) koskevat erilliset määräykset. Uutena asiana alkuperäsääntöihin sisältyy alueen ulkopuolisen valmistamisen salliminen tietyin edellytyksin.

Määräykset Euroopan talousalueen ulkopuolella tapahtuneesta valmistuksesta tai käsittelystä ovat pöytäkirjan 11 artiklassa. Artiklan 1 ja 2 kohdassa on määritelty tällaisen toiminnan perusedellytykset.

1. Materiaali lähetetään talousalueelta ja palautetaan käsittelyn jälkeen sinne.

2. Materiaali voi olla talousalueella kokonaan tuotettua tai sitä on käsitelty siellä enemmän kuin 5 artiklassa luetellut riittämättömät valmistusmenetelmät edellyttävät. Ei siis edellytetä, että lähetettävän materiaalin olisi jo oltava riittävästi valmistettu talousalueen alkuperätuote.

3. On osoitettava tulliviranomaisia tyydyttävällä tavalla, että palautetun tuotteen valmistuksessa ja käsittelyssä on käytetty lähetettyä materiaalia ja että talousalueen ulkopuolinen arvonlisä ei ylitä 10 prosenttia laskettuna lopullisen alkuperätuotteen tehdashinnasta.

4. Talousalueen ulkopuolella tapahtuneita toimenpiteitä ei oteta huomioon alkuperäkelpoisuutta määriteltäessä. Kuitenkin sellaisissa tapauksissa, että lisäyksen II luettelossa on prosenttisääntö, jolla on rajattu muun kuin alkuperämateriaalin käyttö tiettyyn prosenttiin, ei tätä 10 prosenttia voida enää lisätä.

Talousalueen ulkopuolelle syntyneiden kustannusten on siten sisällyttävä tällaisessa tapauksessa siihen prosenttiosuuteen, joka kyseisen lopputuotteen kohdalla on asetettu muulle kuin alkuperämateriaalille. Mikäli tuotteella on siis luettelossa jo 50 prosentin sääntö, ei ulkopuolisen osuuden käyttömahdollisuus tämän artiklan määräysten perusteella kasva 60 prosenttiin.

Artiklan 2 ja 3 kohdassa todetaan, että ulkopuolinen "kokonaislisäarvo" voi sisältää myös ulkopuolella lisättyä materiaalia. Sen 4 kohdassa on määräykset siitä, että talousalueen ulkopuoliset toimenpiteet ovat mahdollisia ainoastaan sellaisissa tapauksissa, että lopputuotteelle lisäyksen II luettelossa tarkoitetut riittävän valmistamisen edellytykset täyttyvät talousalueella. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että ainoastaan jokin tietty työvaihe tuotantoprosessista voitaisiin suorittaa talousalueen ulkopuolella.

Artiklan 5 kohdassa todetaan, että kyseiset määräykset eivät koske tullitariffin ryhmiin 50―62 kuuluvaa tekstiili- ja vaatetussektoria.

Alueen ulkopuolisen valmistuksen salliminen tietyin edellytyksin on selkeä poikkeus perinteisestä vapaakauppa-ajattelusta. Kilpailukelpoisten vapaakauppatuotteiden valmistus edellyttää kuitenkin sitä, että teollisuuden rakenteellinen kehitys, työnjako ja kaupan virtaukset pyritään mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon nykyaikaisissa vapaakauppaa säätelevissä alkuperäsäännöissä. Miten paljon eri teollisuuden alat tästä mahdollisuudesta hyötyvät, vaihtelee eri sopimuspuolten ja teollisuudenalojen osalta. Väärinkäytösten estämiseksi on luotava järjestely, jolla talousalueen ulkopuolelle lähetettävää materiaalia ja palautustavaraa valvotaan ja tämä tulee aiheuttamaan lisätyötä myös tulliviranomaisille.

Alkuperäehdoista määrätään pöytäkirjan 16 artiklassa. Sen mukaan tavaratodistus EUR.1 säilyy ennallaan. Toisena vaihtoehtona on edelleen kauppalaskuun merkittävä vakuutus (kauppalaskuilmoitus), jota "valtuutetut viejät" voivat käyttää kaikessa viennissään. Muut viejät voivat käyttää sitä vienneissään, mikäli lähetyksen arvo ei ylitä 6 000 ECUa eli noin 29 500 markkaa. Tällä hetkellä sovellettava arvoraja on 5 110 ECUa eli 25 000 markkaa. Kauppalaskuilmoituksen malli on liitteessä IV ja se on muodoltaan yksinkertaisempi ja lyhyempi verrattuna nykyisin voimassaolevaan kauppalaskuilmoitukseen. EFTA-valtiot olisivat olleet valmiita luopumaan kokonaan tulliviranomaisen vahvistusta vaativasta EUR.1 tavaratodistuksesta, mutta EY ei ollut siihen vielä valmis.

Hankkijan ilmoituksesta määrätään pöytäkirjan 27 artiklassa. Alkuperäsääntöjen 2 artiklaan sisältyvä täyskumulaatio tuo mukanaan uuden asiapaperin, alihankkijan ilmoituksen. Määrittäessään lopullisen tuotteen alkuperäasemaa valmistajan (viejän) täytyy tarvittaessa olla selvillä käyttämiensä materiaalien alkuperästä. Mikäli toisessa ETA-valtiossa tapahtunut valmistus ei ole ollut riittävää, ilmoitetaan alihankkijan ilmoituksella, minkälaisia materiaaleja ja kuinka paljon on käytetty, jotta valmistaja pystyy ottamaan sen osaltaan huomioon lopputuotteen alkuperäasemaa määrittäessään. Alihankkijan ilmoitus voi olla yksittäistä lähetystä koskeva tai vakinaisen alihankkijan osalta määrätyn ajan voimassaoleva. Alihankkijan ilmoitusten mallit sisältyvät lisäyksiin V ja VI.

Nykyisin voimassaolevien vapaakauppasopimusten määräyksiin on jo sisältynyt tulliviranomaisten välistä hallinnollista yhteistyötä koskevat määräykset, jotka vastaavat pöytäkirjan kyseisiä määräyksiä. Näiden määräysten tarkoituksena on valvoa ja varmistaa alkuperäsääntöjen oikea soveltaminen. Määrämaan tulliviranomaiset voivat tarvittaessa lähettää tuonnin yhteydessä esitetyn alkuperäselvityksen viejämaahan tarkempaa tutkimusta varten. Uutta pöytäkirjan säännöissä on se, että tämä tarkistusmahdollisuus koskee myös alihankkijan ilmoituksia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Alkuperäsääntöjen määräykset eivät aiheuta erillistä lainsäädännön muutostarvetta.

* * *

10 artikla. Tuonti- sekä vientitullien kieltoa ja vaikutuksiltaan vastaavien maksujen kieltoa koskevat määräykset ovat 10 artiklassa. Sekä EFTA-sopimuksen että Euroopan talousyhteisön kanssa tehdyn vapaakauppasopimuksen perusteella kaikkien tullitariffin ryhmiin 25―97 kuuluvien tuotteiden teollisuustullit on poistettu. Tämän lisäksi teollisuussuoja on poistettu sopimuksissa erikseen mainituilta niin sanotuilta jalostetuilta elintarviketuotteilta. EFTA-sopimuksen nojalla on tullit poistettu myös kaloilta ja kalatuotteilta sekä eräiltä maataloustuotteilta. Jalostettujen elintarviketuotteiden valmistukseen käytettyjen maatalousraaka-aineiden kotimarkkinahinnan ja maailmanmarkkinahinnan välisen eron tasaaminen on ollut mahdollista sekä EFTA-sopimuksen että Euroopan talousyhteisön kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.

Eräistä jalostetuista maataloustuotteista (lastenruoka, makaroni, ruokaleipä, ja rasvaa sisältävä jäätelö) kannetaan kuitenkin myös jäännöstullia, joka katsottiin aikanaan tarpeelliseksi kyseisiä tuotteita valmistavan teollisuuden kilpailukyvyn kannalta. Jäännöstullien merkitys on kuitenkin nykyään niin vähäinen, että ne voidaan poistaa. Tullien poistamisella ei ole sanottavaa merkitystä kotimaiselle teollisuudelle eikä valtiontaloudelle.

EFTA-sopimus sallii eräiden pelkästään tuontiveroihin kohdistettavien niin sanottujen finanssitullien kantamisen. Näillä tulleilla ei ole kotimaista teollisuutta suojaavaa vaikutusta, vaan ainoastaan fiskaalinen merkitys. Suomi on kantanut finanssitulleja seuraavista tuotteista: kaakaovoi, kaakaojauhe, kahviuutteet, juomien valmistuksessa käytettävät alkoholipitoiset valmisteet, viski, genever, liköörit sekä eräät muut alkoholijuomat ja tupakkavalmisteet. Nämä tuotteet eivät kuulu Suomen ja talousyhteisön välisen vapaakaupan piiriin. Tupakkavalmisteita lukuun ottamatta EFTA-valtioista tuoduista tavaroista kannetut finanssitullit ovat olleet samat kuin muista maista tuotuihin tavaroihin sovelletut tullit. Näin ollen EFTA-tuonti on ollut tupakkaa lukuun ottamatta samassa asemassa kuin muu tuonti.

Artiklan mukaan finanssitullien kantaminen on sen sijaan kiellettyä eräitä sopimuksen 5 pöytäkirjassa mainittuja Sveitsiä ja Liechtensteinia koskevia poikkeuksia lukuun ottamatta. Koska kaikki finanssitullin alaiset tuotteet tulevat ETA-sopimuksen piiriin, on Suomen poistettava nykyiset finanssitullit Euroopan talousalueelta tapahtuvalta tuonnilta. Finanssitullin alaisiin nimikkeisiin kuuluvista tuotteista on kannettu vuosittain tullia noin 5 miljoonaa markkaa. Eräissä tapauksissa tulli on ollut yli 50 prosenttia tuontihinnasta. Finanssitullien poistuminen merkitsee huomattavaa tullietua ETA-tuotteille kolmansien maiden tuontiin verrattuna.

Alkoholijuomien lisäksi ETA-sopimuksen piiriin tulee myös eräitä uusia jalostettuja maataloustuotteita kuten margariinit ja voiseokset, hillot ja paahdettu kahvi. Margariinien ja voiseosten tullit poistetaan viiden vuoden siirtymäajan kuluessa. Tullisuojan poistumisesta huolimatta raaka-aineiden hinnanerojen tasaaminen on sopimuksen mukaan sallittua. Sopimuksen piiriin kuuluvien jalostettujen maataloustuotteiden luetteloa yhtenäistetään samalla siten, että lähes kaikki jo aikaisemmin EFTA-vapaakaupan piirissä olevat tuotteet tulevat ETA-vapaakaupan piiriin.

ETA-sopimukseen liittyvällä kahdenvälisellä sopimuksella on sovittu myös eräiden niin sanottujen koheesiotuotteiden tullien poistamisesta. Tähän luetteloon kuuluu runsaat 50 tuoteryhmää, joihin kuuluu lähinnä sellaisia hedelmiä, kasviksia, vihanneksia ja niistä valmistettuja tuotteita, joita ei tuoteta Suomessa. Viime vuosien tuonnin mukaan arvioituna tullien poistaminen merkitsee noin 20 miljoonan markan tullietua. Koska tuontilisensiointi poistuu samalla ja Euroopan talousalueelta tuotavien tuotteiden suhteellinen tulliasema paranee, on edun arvo edellä mainittua 20 miljoonaa markkaa suurempi.

Jalostettujen maataloustuotteiden hinnanerotasausjärjestelmän muutokset edellyttävät eräiden tuotteiden tullisidontojen irtisanomista. Muutoksilla ei ole kuitenkaan sanottavaa vaikutusta keskimääräiseen tuontisuojaan, sillä tarkoituksena on korvata ainoastaan nykyinen valmisteverotukseen perustuva järjestelmä tuontimaksulla. Tätä muutosta on selvitetty yksityiskohtaisemmin 8 artiklan perusteluissa.

11 artikla. ETA-sopimuksen 11 - 13 artiklan vaikutusta on tarkasteltava kokonaisuutena, koska 13 artikla vaikuttaa 11 ja 12 artiklan soveltamiseen merkittävällä tavalla. Sopimuksen 11 artiklassa kielletään tuonnin määrällisten rajoitusten ja kaikkien niitä vaikutuksiltaan vastaavien toimenpiteiden ylläpitäminen. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 30 artiklaa. EY:n tuomioistuin on katsonut, että ETA-sopimuksen 11 ja 12 artiklaa vastaavilla Rooman sopimuksen 30 ja 34 artiklalla on välitön oikeusvaikutus (ks. muun muassa tapaus 74/76, Iannelli v. Meroni).

Artiklaan sisältyvää määräystä tuonnin määrällisiä rajoituksia vaikutuksiltaan vastaavien toimenpiteiden kiellosta tulkitaan laajasti. Myös sellaiset julkisen vallan toimenpiteet, jotka eivät ole sitovia, ovat 11 artiklan nojalla kiellettyjä. Esimerkkinä voidaan mainita viranomaisille annettavat ohjeet kotimaisen tuotannon suosimisesta (249/81, Komissio v. Irlanti). Arvioitaessa, onko toimenpide vaikutukseltaan tuonnin määrällistä rajoitusta vastaava, ei ole pidettävä ensisijaisesti silmällä toimenpiteen tarkoitusta, vaan sen vaikutuksia. Toimenpide on oikeutettu vain, jos se voidaan perustella ETA-sopimuksen 13 artiklassa mainituilla perusteilla. Toimenpide on periaatteessa kielletty, jos sillä saattaa olla tuontia rajoittavaa vaikutusta. Ei siis ole tarpeen osoittaa, että toimenpide myös käytännössä rajoittaa tuontia (8/74, Procureur de Roi v. Dassonville).

Periaatteessa yhden sopimuspuolen alueella laillisesti valmistetun ja markkinoidun tuotteen markkinointi on sallittava myös muiden sopimuspuolten alueella.

Valtioiden välisessä kaupassa esiintyvät esteet johtuvat kuitenkin usein kansallisissa lainsäädännöissä esiintyvistä eroista. Erityisesti elintarvikkeita koskevan lainsäädännön yksityiskohdat vaihtelevat valtiosta toiseen. Vaikka EY:ssä on lainsäädäntöä yhdenmukaistettu runsaasti, elintarvikelainsäädäntöä ei edes ole pyritty kaikilta osiltaan yhdenmukaistamaan. Suuri osa sääntelystä on siis edelleen kansallista. EY:n oikeuskäytännön mukaan tuotteiden markkinointia koskevat erot kansallisessa lainsäädännössä ovat hyväksyttäviä silloin, kun ne ovat tarpeellisia muun muassa hyvän kauppatavan, terveysvalvonnan tai kuluttajansuojan kannalta. Tätä koskevan tapauksen Rewe-Zentral AG v. Bundesmonopolverwaltung f¢r Branntwein 120/78, eli niin sanotun Cassis de Dijon -tapauksen perusteella edellä mainittua periaatetta kutsutaan Cassis de Dijon -periaatteeksi.

ETA-neuvottelujen aikana tehtyjen selvitysten jälkeen EFTA-valtiot totesivat, että Cassis de Dijon -periaatetta voidaan soveltaa sellaisenaan myös ETA-sopimuksessa. ETA-sopimuksen kaupan teknisiä esteitä koskevaan liitteeseen II sisältyviä Cassis de Dijon -periaatteen tulkintaan liittyviä komission antamia tiedonantoja ja ohjeita selostetaan 13 artiklan perustelujen yhteydessä.

Eräissä tapauksissa viranomaisten toimenpiteet ovat kiellettyjä, vaikka ne kohdistuisivat samalla tavoin ja syrjimättömästi koti- ja ulkomaisiin tuotteisiin. Esimerkiksi kansallisen lainsäädännön määräys, jolla kielletään sellaisten tavaroiden vähittäismyynti, jotka eivät ole varustettuja alkuperämaamerkinnällä, on 11 artiklan vastainen (207/83, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta).

Myös jäsenvaltioiden julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön on oltava sisällöltään sellaista, ettei se vaikeuta jäsenvaltioiden välillä käytävää kauppaa. Syrjivät hankintasäännöt ovat kiellettyjä (45/87, komissio v. Irlanti).

Artiklan tulkinnalla on suuri merkitys myös teollis- ja tekijänoikeuksien alalla. Kansallisen lainsäädännön määräykset, joilla oikeudenhaltijoille annetaan oikeus kieltää toisen sopimuspuolen alueella oikeudenhaltijan suostumuksella markkinoitujen tuotteiden maahantuonti, ovat kiellettyjä (78/80, Deutsche Grammophon v. Metro). Teollisuusoikeuksiin liittyvää 11 artiklan nojalla kehitettyä oikeuskäytäntöä selostetaan 65 artiklan perusteluissa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Harkittaessa 11 artiklasta johtuvia lainsäädännön muutostarpeita on otettava huomioon, että ETA-sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevilla määräyksillä ei, toisin kuin Rooman sopimuksen vastaavilla määräyksillä, perusteta tulliliittoa. Näin ollen 11 artiklakin koskee vain alkuperätuotteilla käytävää kauppaa. Sopimuksen 8 artiklan määräyksien perusteella suurin osa maataloustuotteista jää määrällisten rajoitusten kiellon ulkopuolelle.

Tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vastaavien toimenpiteiden kielto sisältyy myös Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen 13 artiklaan, Suomen ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen (SopS 65/74) 9 artiklaan sekä EFTA-konvention 10 artiklaan. ETA-sopimuksen tavarakate on hieman laajempi kuin vapaakauppasopimusten ja EFTA-konvention tavarakatteet.

Euroopan talousyhteisön kanssa solmitun vapaakauppasopimuksen sekä EFTA-konvention nojalla Suomi voi kuitenkin ylläpitää eräitä fosfaattilaatuja, eräitä fossiilisia polttoaineita (lähinnä kivihiili ja maaöljy) sekä fosfaatti- ja kalilannoitteita koskevia tuonnin määrällisiä rajoituksia. ETA-sopimukseen ei vastaavanlaista pöytäkirjaa sisälly. Muutoksella ei kuitenkaan ole käytännön merkitystä, koska Suomi ei enää nykyisin ylläpidä edellä mainittuja tuotteita koskevia tuonnin määrällisiä rajoituksia.

Eräät elintarvikkeet (margariini, hillot) siirtyvät hinnanerokorvausjärjestelmän piiriin. Tämän vuoksi niitä koskevista tuonnin määrällisistä rajoituksista on luovuttava. Lisensioinnista luopuminen toteutetaan muuttamalla asetusta maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista.

Tuonnin ja viennin määrällisiä rajoituksia koskevat määräykset sisältyvät lakiin maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta sekä asetukseen maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista (1301/89). Määrällisten rajoitusten kiellon tullessa koskemaan uusia tavararyhmiä, ja koska laissa viitataan Euroopan vapaakauppaliiton perustamista koskevaan konventioon, jonka määräykset korvautuvat ETA-sopimuksella, on lähinnä teknisistä syistä tarpeen muuttaa lain 2 pykälää. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön takia lakia kulutustavaroiden alkuperämaan ilmoittamisesta (227/83) on muutettava siten, että Euroopan talousalueella valmistettujen kulutustavaroiden osalta poistetaan vaatimus alkuperämaan ilmoittamisesta.

Hallituksen esitys lain muuttamisesta annetaan erikseen.

Teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan lainsäädännön muutostarpeita selostetaan yksityiskohtaisesti 65 artiklan perustelujen yhteydessä.

12 artikla. Artiklassa kielletään viennin määrällisten rajoitusten ja kaikkien niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden ylläpitäminen. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 34 artiklaa. EY:n tuomioistuin on katsonut, että Rooman sopimuksen 34 artiklalla on välitön oikeusvaikutus (83/78, Pigs Marketing Board v. Redmond).

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Viennin määrällisten rajoitusten ja niitä vastaavien toimenpiteiden kielto sisältyy myös Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun vapaakauppasopimuksen 13 a artiklaan sekä EFTA-konvention 11 artiklaan. ETA-sopimuksen tuotekate on näiltä osin hieman laajempi kuin vapaakauppasopimuksen ja EFTA-konvention tuotekatteet. Euroopan talousyhteisön kanssa solmitun vapaakauppasopimuksen Pöytäkirja n:o 7:ään liittyvän yhteisen ilmoituksen nojalla Suomi voi ylläpitää romutettaviksi tarkoitettuja aluksia ja muita uivia rakenteita koskevia määrällisiä vientirakenteita koskevia vientirajoituksia. ETA-sopimuksen 12 artiklan mukaan kaikki viennin määrälliset vientirajoitukset on kielletty.

Romutettaviksi tarkoitettujen alusten sekä muiden uivien rakenteiden vientilisensioinnista luopuminen toteutetaan muuttamalla asetusta maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista. Muutokset toteutetaan maan ulkomaankaupan ja taloudellisen kasvun turvaamisesta annetun lain muuttamisen yhteydessä. Rajoitusten poistamisen toteuttamiseksi ei ole tarpeen hankkia eduskunnan suostumusta.

13 artikla. Sopimuksen 11 ja 12 artiklaan sisältyvää kieltoa tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden ylläpitämisestä lieventää huomattavasti sopimuksen 13 artikla, jossa luetellaan ne edellytykset, joiden vallitessa tuontia voidaan 11 ja 12 artiklan sisältämistä kielloista huolimatta rajoittaa. Artikla vastaa sisällöltään ja sanamuodoltaan Rooman sopimuksen 36 artiklaa. Artiklassa mainittujen perusteiden lisäksi on EY:n oikeuskäytännön mukaan mahdollista rajoittaa tuontia myös verovalvonnan tehokkuuden varmistamiseksi, julkisen terveyden suojelemiseksi, hyvien kauppatapojen suojelemiseksi, kuluttajansuojelullisista syistä sekä ympäristön suojelemiseksi.

Artiklaa ei pääsäännön mukaan sovelleta aloilla, joilla on jo yhdenmukaistettu lainsäädäntö. Tämän vuoksi aloilla, joiden osalta kaupan teknisiä esteitä koskeva liite sisältää erillisiä määräyksiä, ei ole mahdollista perustella tuonnin tai viennin määrällisiä rajoituksia tai vaikutuksiltaan vastaavia toimenpiteitä 13 artiklalla. Liitteessä viitattuihin direktiiveihin on yleensä sisällytetty erilliset aineelliset ja menettelymääräykset sen varalta, että markkinoilla olisi kaupan direktiivien määräysten vastaisesti valmistettuja tuotteita.

EY:n komissio on antanut tiedonantoja ja ilmoituksia Rooman sopimuksen 30 ja 36 artiklan tulkinnasta. ETA-sopimusneuvotteluissa on sovittu, että nämä ETA-sopimuksen 11 ja 13 artiklan tulkintaan liittyvät, oikeudellisesti sitomattomat asiakirjat mainitaan kaupan teknisiä esteitä koskevassa liitteessä II.

Komission tiedonannon C/245/86 mukaan kansallinen tekninen määräys on vailla oikeusvaikutuksia kolmatta osapuolta vastaan, jollei sitä ole ilmoitettu teknisten määräysten ja standardien ilmoitusjärjestelmää koskevan direktiivin (83/189/ETY) mukaisesti. Komission tulkintatiedonanto elintarvikkeiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella (C/271/89) ja komission ilmoitus aikaisemmin jossakin muussa jäsenvaltiossa rekisteröityjen ajoneuvojen tyyppihyväksyntä- ja rekisteröintimenettelystä (C/281/88) mainitaan myös ETA-sopimuksessa. Myös tiedonanto sellaisten lääketuotteiden rinnakkaistuonnista, joille on myönnetty markkinointilupa, ja tiedonanto jäsenvaltioiden perustamissopimuksen 30 artiklan mukaisista toimista, jotka liittyvät hintavalvontaan ja lääketuotteiden korvaukseen (C/310/86), selkeyttävät ETA-sopimuksen 11 ja 12 artiklan tulkintaa.

14 artikla. Artikla koskee välillisiä veroja, joista tärkeimpiä ovat arvonlisävero ja valmisteverot. Artiklan 1 kohdan mukaan muista ETA-valtioista tuoduista tuotteista ei saa periä korkeampia veroja kuin vastaavista kotimaisista tuotteista. Artiklan 2 kohdassa kielletään kotimaisia tuotteita välillisesti suojaavien verojen periminen.

Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 95 artiklan 1 ja 2 kohdan määräyksiä, joiden tarkoituksena on EY:n tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan täydentää tullien ja niitä vastaavien maksujen kieltoa ja siten osaltaan turvata tavaroiden vapaata liikkuvuutta. Tuomioistuimen mukaan sisäisten maksujen tulee olla vaikutukseltaan täysin neutraaleja kotimaisten ja tuontitavaroiden välisessä kilpailutilanteessa (ks. tapaus 171/78, Komissio v. Tanska). Rooman sopimuksen 95 artiklassa ei kielletä käänteistä syrjintää eli maksujen perimistä kotimaisilta tuotteilta korkeampana kuin tuontitavaroilta (ks. tapaus 86/78, Peureux). Tuomioistuimen mukaan yksityiset voivat kansallisissa tuomioistuimissa vedota suoraan Rooman sopimuksen 95 artiklan syrjintäkieltoihin (ks. tapaus 143/80, Essevi & Salengo).

Veron käsitettä käytetään artiklassa sen laajassa merkityksessä. Se kattaa EY-tuomioistuimen mukaan esimerkiksi kansainvälisessä tavaraliikenteessä tavaroiden painon mukaan perittävät maksut (ks. tapaus 20/76, Schöttle).

15 artikla. Artiklassa kielletään vientituen antaminen ylisuurten veronpalautusten muodossa. Artiklan määräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen 96 artiklassa olevia määräyksiä.

16 artikla. Artikla koskee valtion monopoleja. Artiklan määräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen 37 artiklan 1 kohdan määräyksiä.

Myös ETA-sopimuksen pöytäkirja 8 koskee valtion monopoleja. Sen 1 kohdan mukaan Itävalta, Islanti, Sveitsi ja Liechtenstein saavat kahden vuoden siirtymäajan eräiden kauppamonopoliensa sopeuttamiseen. Pöytäkirjan 2 kohdan mukaan valtion monopoleja koskevaa 16 artiklaa sovelletaan myös viiniin. Muut alkoholituotteet kuuluvat ilman erityismääräyksiäkin artiklan soveltamisalan piiriin.

Ilmaisua "monopoli" ei puheena olevassa yhteydessä ole ymmärrettävä sen taloudellisessa merkityksessä, eli siten, että jollakin yrityksellä olisi yksinomainen tai lähes yksinomainen määräävä asema markkinoilla, vaan oikeudellisena terminä, jolloin monopolilla tarkoitetaan lain suomaa oikeutta, mahdollisuutta tai kykyä tuottaa tai markkinoida tavaroita sellaisissa olosuhteissa, että muut tahot eivät voi kilpailla yksinoikeuden haltijan kanssa. Jotta artikla tulisi sovellettavaksi, on monopolin myös oltava luonteeltaan "kaupallinen" ja tavalla tai toisella valtion hoidossa.

Valtion monopoleihin rinnastetaan kaikki järjestelmät, joilla valtiot, tosiasiallisesti tai suoraan lain nojalla, joko suoraan tai epäsuorasti, ohjaavat tuontia tai vientiä jäsenvaltioiden välisessä kaupassa, taikka vaikuttavat siihen huomattavalla tavalla. Valtion monopoleja koskeva määräys soveltuu myös monopoleihin, jotka valtio on antanut jollekin taholle.

Artiklaa sovelletaan vain tavaroiden kauppaan (ks. tapaus 155/73, Sacchi). Artiklalla on välitön oikeusvaikutus (ks. tapaus 6/64, Costa v. ENEL). Artikla syrjäyttää siten sen kanssa ristiriidassa olevan kansallisen lain määräykset. Artiklaa ei sovelleta kolmansien maiden kanssa käytävään kauppaan (ks. tapaus 91/78, Hansen v. HZA Flensburg).

Rooman sopimuksen 37 artiklassa mainitaan "kaupalliset monopolit". Artikla ei koske valmistusmonopoleja, vaan niiden toimintaa on arvioitava sopimuksen kilpailusääntöjen nojalla. Jos samalle yksikölle on annettu valmistusmonopolin lisäksi tuonti- ja vientimonopoli tai jakelumonopoli, saattaa tilanne 37 artiklan sisältämän syrjimättömyyskiellon vuoksi kuitenkin muodostua ongelmalliseksi.

On huomattava, että valtion monopolin toimintaa arvioitaessa artiklan soveltamisala on erittäin laaja. EY:n tuomioistuimen mukaan 37 artiklan soveltamisala ei rajoitu esimerkiksi monopolin oikeuksiin suoraan kuuluviin tuonti- tai vientioikeuksiin, vaan se kattaa kaikki toimenpiteet, jotka liittyvät monopolin olemassaoloon ja vaikuttavat ulkomaankauppaan, riippumatta siitä, kuuluvatko toimenpiteiden kohteena olevat tavarat monopolioikeuksien piirin vai eivät (ks. tapaus 13/70, Cinzano v. Hauptzollamt Saarbrücken).

Valtion monopoleja koskeva artikla ei kuitenkaan edellytä kaupallistenkaan valtion monopolien täydellistä poistamista (ks. esim. tapaus 45/75, Pubblico Ministero v. Manghera). Sen sijaan monopolit on sopeutettava niin, ettei syrjintää esiinny.

Syrjintä on ymmärrettävä laajassa merkityksessä. Määräys suojelee sekä ostajia niissä valtioissa, jotka ylläpitävät monopoleja, että muissa jäsenvaltioissa olevia ostajia. Näin ollen sekä tuonti- että vientimonopolit kuuluvat artiklan soveltamisalaan (ks. tapaus 161/82, komissio v. Ranska).

Artiklan tarkoituksena on varmistaa, että monopolia ylläpitävässä valtiossa kuluttajalle ei tavaroiden ostamisessa aiheudu monopolin vuoksi haittaa tavaravalikoiman laajuuden suhteen. Hänen tulee voida hankkia mistä tahansa jäsenvaltiosta peräisin olevia tuotteita. Kaikissa jäsenvaltioissa olevien myyjien tulee voida markkinoida tuotteitaan valintansa mukaan parhaat olosuhteet tarjoavissa paikoissa. Artiklan tarkoituksena on siten kattaa kaikki kaupalliset toiminnot, ja varmistaa, että toimittajat ja kuluttajat voivat vapaasti määritellä hintansa kaikilla kaupankäynnin tasoilla. Lisäksi heidän tulee voida mainostaa tuotteitaan, varastoida tuotteensa sekä pyrkiä muutoin hankkimaan asiakkaita monopolin estämättä.

Sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä Suomi, Islanti, Norja ja Ruotsi antoivat yhteisen yksipuolisen julistuksen koskien niiden ylläpitämiä alkoholimonopoleja. Julistuksen mukaan alkoholimonopolien ylläpito johtuu tärkeistä terveys- ja sosiaalipoliittisista näkökohdista. Julistus katsottiin tarpeelliseksi, koska EY:ssä ei ole voimassa pohjoismaiden alkoholimonopoleja vastaavia järjestelyjä. Sopimuksen tulevan tulkinnan varalta Pohjoismaat tahtoivat tuoda esille sen näkökantansa, että valtion monopoleja koskevaa artiklaa tulkittaessa on otettava huomioon myös sosiaali- ja terveyspoliittiset näkökohdat.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa on kolme artiklassa tarkoitettua valtion monopolia, Valtion viljavarasto, Oy Alko Ab sekä Helsingin yliopiston almanakkaerioikeus.

Valtion viljavarasto käy kauppaa perusmaataloustuotteilla, joiden kauppa on ETA-sopimuksen soveltamisalan ulkopuolella. Tämän vuoksi valtion viljavaraston toimintaan ei ETA-sopimuksen johdosta ole tarpeen tehdä muutoksia.

Oy Alko Ab on alkoholilaissa (459/68) tarkoitettu alkoholiyhtiö, jolle on annettu, eräin laissa mainituin poikkeuksin, yksinoikeus alkoholijuoman ja väkiviinan valmistukseen, maahantuontiin, maastavientiin ja myyntiin. ETA-sopimuksen johdosta on alkoholilakia muutettava Oy Alko Ab:n maahantuontiin ja maastavientiin liittyvien yksinoikeuksien osalta. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Helsingin yliopistolla on yliopistosta annetun lain (854/91) 5 §:n nojalla yksinoikeus suomen- ja ruotsinkielisten almanakkojen ja kalenterien julkaisemiseen. ETA-sopimuksen johdosta on sanottua lakia mahdollisesti muutettava siten, että yliopiston erioikeus ei sisällä almanakkojen ja kalenterien maahantuontia. Asiaa selvitetään erikseen.

2 luku Maatalous- ja kalataloustuotteet

17 artikla. Sopimuksen 17 artiklan mukaan eläinlääkintää ja kasvinsuojelualaa koskevista erityisjärjestelyistä määrätään liitteessä I. Eläinten, eläimistä saatavien tuotteiden ja rehujen sekä kylvösiementen kaupan helpottamiseksi sekä niiden terveyden ja laadun takaamiseksi on EY:ssä annettu useita direktiivejä ja päätöksiä.

Liitteessä I ovat yhteistyön järjestämistä ja kyseisiä aloja koskevat määräykset, jotka sisältävät muun muassa EY:n säädöksistä sallitut poikkeukset, sekä luettelo sopimukseen sisältyvistä EY:n direktiiveistä ja päätöksistä näillä aloilla.

Liitteen määräysten mukaan sopimuksen ulkopuolelle jäävät toistaiseksi rajatarkastuksia ja kolmansista maista eli talousalueen ulkopuolelta tuotavia tavaroita koskevat määräykset sekä eläinlääkinnän alalla lisäksi eläinsuojelua ja rahoitusjärjestelyjä koskevat määräykset. Asiakokonaisuutta tarkastellaan uudelleen vuonna 1995. Liite sisältää lisäksi eräitä teknisluonteisia tai yksittäisiä EFTA-valtioita koskevia määräyksiä.

Eläinlääkintämääräyksissä on kolmansista maista tuotavien tuotteiden ja eläinten osalta kuitenkin sovittu, että sopimuspuolet eivät saa soveltaa kolmansista maista tapahtuvaan tuontiin lievempiä säännöksiä kuin mitä sopimuksen soveltamisesta johtuu. Tästä huolimatta EFTA-valtiot voivat pysyttää hormonaalisia ja tyreostaattisia aineita koskevat kansalliset säännöksensä kolmansista maista tapahtuvassa tuonnissa. Sen lisäksi eläinten ja tuotteiden tulee täyttää vastaanottavan ETA-valtion lainsäädännön kolmansia maita koskevat tuontivaatimukset, jos niitä käytetään tuojavaltiossa ETA-valtioihin vietävien tuotteiden valmistukseen tai ne viedään sellaisenaan edelleen ETA-valtioihin. Viejävaltion on varmistettava, että asianomainen toimivaltainen viranomainen ryhtyy kussakin tapauksessa tarvittaviin toimenpiteisiin sen seikan varmistamiseksi, että edellä mainittuja määräyksiä noudatetaan. Eläinlääkintämääräyksiin sisältyy myös ihmisten ja eläinten terveyteen liittyviä suojatoimia, paikan päällä tehtäviä tarkastuksia ja yhteisiä vertailulaboratorioita sekä tieteellistä eläinlääkintäkomiteaa koskevia määräyksiä. Jotta EFTAn valvontaviranomaisella olisi aikaa ryhtyä toimenpiteisiin tarvittavien menettelytapojen järjestämiseksi, eläinlääkintäalan liitesäännöstöä sovelletaan vasta yhdeksän kuukauden kuluttua sopimuksen voimaantulosta, mutta kuitenkin viimeistään 1 päivästä tammikuuta 1994 lukien.

Vaikka eläinsuojelu jääkin sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, on sopimuspuolten sopimukseen liittyvän julistuksen mukaan seurattava tämän alan lainsäädännössä ETA-valtioissa tapahtuvaa kehitystä sekä neuvoteltava toistensa kanssa, jos niiden eläinsuojelulainsäädäntöjen eroavuudet estävät tavaroiden vapaan liikkumisen.

Sopimukseen liittyvän julistuksen mukaan EFTA-valtiot eivät sisällytä lainsäädäntöönsä EY:n voimassa olevaa kasvinsuojelulainsäädäntöä. EFTA-valtiot voivat siten tällä alueella toistaiseksi pysyttää omat säännöksensä. Uudet yhteisön säännökset käsitellään sopimuksessa määrättyä menettelyä noudattaen 99 ja 102 artiklan mukaisesti. Sopimus ei tässä vaiheessa edellytä lainsäädännön muutoksia Suomessa.

EY:ssä nykyinen rajatarkastuksiin perustuva kasvinsuojelujärjestelmä on tarkoitus korvata vuoden 1993 alusta lukien sisämarkkinoiden edellyttämällä uudella säännöstöllä. Uudessa järjestelmässä valvonta siirtyy tuotannon valvontaan ja vaarallisten kasvintuhoojien leviäminen pyritään estämään ensisijaisesti asettamalla kasvinviljelyn lisäysaineistojen tuotantomenetelmille sekä tuotteiden laadulle ja terveydelle nykyistä korkeammat vaatimukset. Tuotannossa siirryttäisiin tuotteiden viralliseen varmennusmenettelyyn (sertifiointijärjestelmä).

Liitteen I liitesäännöstön ruotsinnosten viivästymisen takia asianomaisten EY-säädösten hyväksymisestä ja voimaansaattamisesta annetaan erillinen hallituksen esitys myöhemmin.

Eläinlääkintä

Sopimukseen sisältyvät direktiivit ja päätökset koskevat eläintauteja, lihaa ja lihavalmisteita, kalaa ja kalatuotteita, maitoa, munatuotteita sekä eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvontaa.

Sopimukseen sisältyy lisäksi kaksi säädöstä, joista toinen (90/167/ETY) koskee lääkettä sisältävien rehujen valmistusta, myyntiä ja käyttöä jäsenvaltioissa ja toinen (90/218/ETY) naudan somatotropiinin (BST) käyttöä. Eläinten lääkitsemisestä ja lääkkeiden luovuttamisesta Suomessa annetut säännökset ja määräykset täyttävät pääpiirteissään direktiivin 90/167/ETY vaatimukset eikä päätöksen 90/218/ETY vuoksi ole toistaiseksi tarpeen tarkentaa eläinten lääkitsemistä ja rehuja koskevia säännöksiä ja määräyksiä.

Eläintaudit

Liitteessä I luetellaan 17 eläintauteja koskevaa direktiiviä ja 25 päätöstä. Niiden tavoitteena on estää eläintautien leviäminen eläinten ja niistä saatavien tuotteiden kaupan välityksellä yhdenmukaistamalla eläintautien ennalta ehkäisemistä ja vastustamista koskevia säännöksiä ja määräyksiä sekä antamalla säännökset eläinten ja niistä saatavien tuotteiden kaupasta. Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään eräiden tautien ennaltaehkäisemisestä ja vastustamisesta sekä suojatoimista tautien varalta, taudeista ilmoittamisesta, eläimistä peräisin olevien jätteiden käytöstä ja käsittelystä sekä eläintautivaatimuksista, jotka koskevat eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden kauppaa jäsenvaltioiden välillä ja sisällä sekä tuontia kolmansista maista. Liitteen I mukaan ETA-sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävät kuitenkin kolmansista maista tuotavia tavaroita koskevat määräykset. Direktiiveistä ja päätöksistä huolimatta sopimus sallii Suomen noudattaa kansallisia säännöksiään BSE-taudin osalta sekä elävien kalojen ja äyriäisten sekä mädin tuonnin osalta. Samoin sopimus antaa Suomelle mahdollisuuden soveltaa kansallisia säännöksiään lampaiden ja vuohien tuonnissa. Muut ETA-valtiot voivat Suomen suhteen soveltaa vastaavanlaisia tai kolmansia maita koskevia säännöksiään. Näitä kysymyksiä tarkastellaan uudelleen vuoden 1995 aikana.

Direktiivit ja päätökset, jotka koskevat taudeista ilmoittamista (82/894/ETY, 84/90/ETY ja 90/442/ETY), afrikkalaisen sikaruton (83/138/ETY ja 89/21/ETY) ja naudan tarttuvan keuhkoruton (90/208/ETY, 91/52/ETY ja 91/56/ETY) vastustamista sekä niihin liittyviä suojatoimia saatetaan voimaan eläintautilain (55/80) nojalla annettavilla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä. BSE-taudin suojatoimia koskevat päätökset (89/469/ETY ja 90/200/ETY) voidaan saattaa voimaan eläintautien leviämisen ehkäisemisestä maahan tuonnin yhteydessä annetun asetuksen (884/75) nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä. Tuoreen lihan ja lihavalmisteiden jäsenvaltioiden välisessä kaupassa noudatettavia eläintautivaatimuksia koskevien direktiivien (72/461/ETY, 80/215/ETY ja 91/494/ETY) voimaansaattaminen edellyttää eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annetun asetuksen (572/81) ja eläintautien leviämisen ehkäisemisestä maahan tuonnin yhteydessä annetun asetuksen muuttamista sekä asetuksen antamista eläinten ja niistä saatavien tuotteiden luovutuksesta, maasta viennistä ja kauttakuljetuksesta. Muilta osin direktiivit saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä. Direktiivit, joissa säädetään sonnin ja karjun siemennesteen kaupassa jäsenvaltioiden välisessä ja tuonnissa kolmansista maista noudatettavista eläintautivaatimuksista (88/407/ETY ja 90/429/ETY), saatetaan voimaan eläintautilain nojalla annettavilla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä. Jäsenvaltioiden keskinäistä avunantoa eläintautiasioissa sääntelevä direktiivi (89/608/ETY) saatetaan voimaan eläintautilain ja kotieläinten jalostustoiminnasta annettavan lain perusteella annettavilla alemmanasteisilla määräyksillä.

Sikarutto, SDV, tuberkuloosi, luomistauti ja naudan tarttuva leukoosi sekä suu- ja sorkka-tauti

Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään toimenpiteistä sikaruton (80/217/ETY, 81/859/ ETY ja 87/65/ETY), SVD:n (73/53/ETY), tuberkuloosin, luomistaudin eli bruselloosin ja naudan tarttuvan leukoosin (79/837/ETY, 80/775/ETY, 80/984/ETY, 85/445/ETY, 88/ 267/ETY ja 89/91/ETY) sekä suu- ja sorkkataudin vastustamiseksi (85/511/ETY, 88/397/ ETY, 89/531/ETY, 90/423/ETY ja 91/ 42/ ETY) ja tautitilanteen selvittämiseksi jäsenvaltioiden alueella. Suu- ja sorkkatautia sekä sikaruttoa koskevissa direktiiveissä velvoitetaan myös eläinten kauppaan, välitykseen ja kuljetukseen osallistuvat henkilöt pitämään luetteloa kuljettamistaan, ostamistaan ja luovuttamistaan eläimistä sekä antamaan tietoja viranomaisille. Luettelonpito- ja tietojenantovelvollisuus koskee niin ikään eläimen omistajaa ja haltijaa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, joiden nojalla voidaan määrätä eläimet merkittäviksi tunnistamista varten, ruuanjätteiden syöttäminen sioille luvanvaraiseksi ja tällaiset ruuanjätteet kuumennettavaksi. Eläintautilakia on myös muutettava siten, että eläintautien ennaltaehkäisemisen lisäksi lain soveltamisalaan kuuluu tautitilanteen selvittäminen.

Muutoin direktiivit ja päätökset saatetaan voimaan muuttamalla eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettua asetusta sekä maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä.

Uusi sikatauti (new pig disease)

Päätöksessä 91/237/ETY säädetään suojatoimista, jotka koskevat uutta jäsenvaltioiden alueella todettua sikatautia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Päätöksen voimaansaattamiseksi on eläintautilakia muutettava siten, että eläinlääkärit voidaan velvoittaa ryhtymään toimenpiteisiin myös silloin, kun he epäilevät tai toteavat eläimen sairastavan sellaista vakavaa tarttuvaa eläintautia, jota ei esiinny Suomessa ja jota ei ole mainittu maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston vastustettavista eläintaudeista antamassa päätöksessä.

Päätöksen voimaansaattaminen edellyttää lisäksi eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annetun asetuksen muuttamista siten, että sen nojalla voidaan antaa alueellisia kuljetusrajoituksia ja tarkempia määräyksiä eläinten kuljetuksesta myös uuden eläintaudin ollessa kysymyksessä. Muilta osin päätös saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Eläin- ja kalaperäiset rehut

Direktiivin 90/667/ETY tarkoituksena on estää taudinaiheuttajien esiintyminen eläin- ja kalaperäisissä rehuissa asettamalla eläinlääkinnälliset vaatimukset eläimistä peräisin olevien jätteiden käytölle, käsittelylle, myyntiin asettamiselle ja hävittämiselle. Direktiivin mukaan on eläintautien leviämisen estämiseksi eläimistä peräisin olevat jätteet joko käsiteltävä hyväksytyissä ja valvotuissa käsittelylaitoksissa tai hävitettävä. Sellaiset eläimistä peräisin olevat jätteet, joihin liittyy suuri eläintautien leviämisen vaara, on kerättävä ja kuljetettava jäsenvaltion osoittamaan erityiseen käsittelylaitokseen. Lisäksi tiettyjen jätteiden käyttöä rajoitetaan. Direktiivissä säädetään myös käsittelylaitosten valvonnasta ja niissä tehtävistä tarkastuksista. Käsittelylaitosten on itse huolehdittava tuotannontarkkailusta ja lopputuotteita koskevien mikrobiologisten laatuvaatimusten noudattamisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattamiseksi kyseinen toiminta asetetaan virallisen valvonnan alaiseksi Suomessa. Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää eläintautilakiin otettavaksi säännökset, joiden perusteella voidaan antaa määräyksiä eläimistä peräisin olevien jätteiden käytöstä ja käsittelystä tai kieltää niiden käyttö. Eläintautilakiin on myös lisättävä säännökset, jotka koskevat jätteiden käsittelylaitosten hyväksymistä tai rekisteröimistä ja säännöllistä valvontaa.

Muilta osin direktiivi saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Elävät naudat ja siat, lampaat ja vuohet sekä hevoseläimet

Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään vaatimuksista, joita tulee noudattaa elävien nautojen ja sikojen (64/432/ETY), lampaiden ja vuohien (91/68/ETY) sekä hevoseläinten (90/ 426/ETY, 90/552/ETY, 90/553/ETY ja 91/93/ ETY) kaupassa. Nautojen ja sikojen sekä lampaiden ja vuohien osalta säännöksiä sovelletaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, kun taas hevoseläinten osalta säännökset koskevat jäsenvaltioiden välillä tapahtuvan eläinten siirron lisäksi tuontia kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, joiden nojalla voidaan määrätä eläimet merkittäviksi tunnistamista varten. Lisäksi eläintautilain soveltamisalaa on laajennettava koskemaan eläintautien ennaltaehkäisemisen lisäksi myös tautitilanteen selvittämistä.

Direktiivien ja päätösten voimaansaattamiseksi on myös muutettava eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettua asetusta ottamalla siihen säännökset, joiden perusteella voidaan antaa tarkempia määräyksiä eläinten kuljetuksesta. Lisäksi direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää asetuksen antamista eläinten ja niistä saatavien tuotteiden maastaviennistä ja kauttakuljetuksesta, jotta maasta vietävät eläimet voidaan tarvittaessa määrätä eristettäviksi. Muilta osin direktiivit ja päätökset saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä.

Siipikarja ja siitosmunat

Direktiivissä 90/539/ETY säädetään siipikarjan ja siitosmunien tuotantolaitosten hyväksymisestä, rekisteröimisestä ja valvonnasta. Lisäksi direktiivissä on siipikarjan ja siitosmunien tuontia ja kuljetusta koskevia säännöksiä. Säännöksiä sovelletaan sekä jäsenvaltioiden väliseen kauppaan että tuontiin kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, jotka koskevat siipikarjan ja siitosmunien tuotantolaitosten hyväksymistä tai rekisteröimistä ja valvontaa. Eläintautilakiin on myös otettava säännökset, joiden perusteella linnut ja haudontaan tarkoitetut munat voidaan määrätä merkittäviksi tunnistamista varten.

Direktiivin voimaansaattamiseksi on myös annettava eläintautilain nojalla asetus eläinten ja eläimistä saatavien tuotteiden maastaviennistä ja kauttakuljetuksesta. Samoin on muutettava eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettua asetusta. Muutoin direktiivi saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Kalat ja muut viljellyt vesieläimet

Direktiivissä 91/67/ETY säädetään vaatimuksista, joita on noudatettava viljeltyjen vesieläinten (kalat, äyriäiset, nilviäiset) ja niistä saatavien tuotteiden (muun muassa mäti) myyntiin asettamisessa. Säännökset koskevat jäsenvaltioiden välisen ja sisäisen kaupan lisäksi tuontia kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää sitä, että eläintautilakiin lisätään säännökset, joiden perusteella voidaan määrätä vesieläimet tai niiden säilytysastiat merkittäviksi tunnistamista varten ja tietyllä alueella olevat kaikki kalanviljelylaitokset tarkastettaviksi. Lakiin on otettava myös säännökset, jotka koskevat kalanviljelylaitosten valvontaa. Valvonta koskee kaikkia tietyllä alueella olevia laitoksia niiden koosta riippumatta. Käytännössä valvonnan toteuttaminen edellyttää laitosten rekisteröimistä.

Myös eläintautien leviämisen ehkäisemisestä maahantuonnin yhteydessä annettua asetusta on muutettava direktiivin voimaansaattamiseksi. Lisäksi on tehtävä muutoksia eläinten kuljetuksen rajoittamisesta eläintautien leviämisen ehkäisemiseksi annettuun asetukseen. Asetuksen nojalla on voitava antaa määräyksiä vesieläinten kuljetuksesta, kuljetusvälineiden merkitsemisestä tunnistamista varten sekä rajoittaa kuljetuksia tietyillä alueilla. Muilta osin direktiivi saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksillä.

Edellä mainittujen laintasoista voimaansaattamista edellyttävien direktiivien ja päätösten vuoksi eläintautilakiin tehtävät muutokset sisältyvät hallituksen esitykseen eläintautilain muuttamisesta (HE 36/1992 vp).

Naudansukuisten kotieläinten alkiot

Direktiivissä 89/556/ETY säädetään eläintautivaatimuksista, jotka koskevat naudan alkioiden kauppaa. Säännöksiä sovelletaan sekä jäsenvaltioiden väliseen kauppaan että tuontiin kolmansista maista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää, että kotieläinten keinosiemennystä koskeva lainsäädäntö on ulotettava koskemaan alkiota ja alkionsiirtoa. Direktiivin edellyttämä kotieläinten keinosiemennystä koskevan lainsäädännön soveltamisalan laajentaminen sisältyy erilliseen hallituksen esitykseen laiksi kotieläinten jalostustoiminnasta.

Muilta osin direktiivi saatetaan voimaan eläintautilain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Liha ja lihavalmisteet

Liitteessä I luetellaan kahdeksan lihaa ja lihavalmisteita koskevaa direktiiviä sekä neljä päätöstä ja yksi suositus. Niiden säännöksiä sovelletaan jäsenvaltioissa markkinoitavaan lihaan ja lihavalmisteisiin. Säännösten tarkoituksena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta varmistamalla lihan ja lihavalmisteiden elintarvikehygieeninen laatu. Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään lihaa ja lihavalmisteita käsittelevien laitosten hyväksymisestä sekä laitoksille, niiden toiminnalle ja henkilökunnalle asetettavista vaatimuksista, lihantarkastuksesta, laitosten valvonnasta ja tarkastuksesta sekä lihan ja lihavalmisteiden laadusta ja merkitsemisestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien ja päätösten voimaansaattaminen edellyttää lihantarkastuslain muuttamista. Lihantarkastuspakko on laajennettava koskemaan pääsäännön mukaan kaikkea muuta paitsi tuottajan omaan käyttöön tarkoitettua lihaa. Lisäksi lihantarkastukseen on sisällyttävä aina eläimen tarkastaminen elävänä ennen teurastusta. Lihavalmisteista annetut säännökset on ulotettava koskemaan myös lihaeinesvalmisteita ja lihaa sisältäviä valmisruokia.

Lihantarkastuslakiin tehtävistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys. Esitys tulee sisältämään lain kokonaisuudistuksen.

Pääosin direktiivit ja päätökset saatetaan voimaan lihantarkastuslain nojalla annettavilla alemmanasteisilla säännöksillä ja määräyksillä.

Kala ja kalatuotteet

Direktiiveissä 91/492/ETY ja 91/493/ETY säädetään kalojen ja kalatuotteiden sekä äyriäisten ja nilviäisten käsittelyyn, jalostukseen ja kaupanpitoon liittyvistä hygieenisistä vaatimuksista. Direktiivin säännöksiä sovelletaan koko tuotantoketjun läpi pyyntialukselta lähtien valmiiseen kauppatuotteeseen asti. Direktiivit sisältävät eläinlajikohtaiset jatkojalostusta, terveysvalvontaa ja tuotanto-olosuhteita koskevat säännökset. Lisäksi direktiiveissä säädetään valmiiden tuotteiden pakkaamisesta, tunnusmerkinnöistä, varastoinnista ja kuljetuksesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomesta puuttuu lainsäädäntö, jolla direktiivit voidaan saattaa kokonaisuudessaan voimaan. Direktiivien edellyttämät laintasoiset säännökset on tarkoitus sisällyttää eläimistä saatavista elintarvikkeista annettavaan lakiin. Muilta osin direktiivit saatetaan voimaan lakiin otettavien valtuutussäännösten perusteella annettavilla alemmanasteisilla säännöksillä tai määräyksillä.

Maito

Liitteessä I luetellaan kolme maitoa koskevaa direktiiviä ja yksi päätös. Niiden säännösten tarkoituksena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta varmistamalla maidon elintarvikehygieeninen laatu asettamalla yhtäläiset vaatimukset maidon tuotannolle, käsittelylle, kuljetukselle ja lämpökäsittelylle sekä valvomalla näitä säännöllisesti. Direktiivit (89/362/ETY ja 89/384/ETY) sekä päätös (91/180/ETY) saatetaan voimaan maidontarkastuslain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä. Päätöksessä tullaan määräämään tarkemmin tuotanto-olosuhteista, maidonjalostamoille asetettavista vaatimuksista sekä maidon laatuvaatimuksista ja tutkimuksista.

Lämpökäsitelty maito

Direktiivin 85/397/ETY tavoitteena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta sekä edistää maidon vapaata liikkumista jäsenvaltioiden välillä yhdenmukaistamalla lämpökäsiteltyä maitoa koskevat terveydelliset vaatimukset. Direktiivissä asetetaan standardit lämpökäsitellylle maidolle jäsenvaltioiden välisessä kaupassa. Lisäksi direktiivissä säädetään vaatimuksista, jotka koskevat maitoa tuottavien eläinten terveyttä, tuotantotiloja sekä maidon käsittelyä, kuljetusta ja jalostusta. Direktiivin säännöksissä edellytetään, että maidontuotantotilat on rekisteröitävä ja jalostamot on hyväksyttävä tarkoitukseensa sekä että niitä on valvottava säännöllisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Maidontarkastuslainsäädäntömme täyttää suurelta osin direktiivin vaatimukset. Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää kuitenkin sitä, että maidontarkastuslakiin lisätään säännökset, jotka koskevat maidontuotantotilojen rekisteröimistä ja niiden säännöllistä tarkastusta siinä tapauksessa, että lämpökäsiteltyä maitoa vietäisiin Suomesta muihin ETA-valtioihin. Tämä otetaan huomioon maidontarkastuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Uudessa laissa on tarkoitus säätää maidon tuotannolle, käsittelylle, jalostukselle ja kuljetukselle asetettavista vaatimuksista.

Hallituksen esitys uudeksi maidontarkastuslaiksi annetaan syksyllä 1992. Tarkemmat määräykset tuotanto-olosuhteista, maidonjalostamoille asetettavista vaatimuksista sekä maidon ja maitovalmisteiden laatuvaatimuksista ja tutkimuksista annetaan lakiin otettavien valtuutussäännösten nojalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä.

Munatuotteet

Munatuotteita koskevan direktiivin 89/437/ ETY tarkoituksena on suojata kuluttajaa terveydellisiltä haitoilta varmistamalla munatuotteiden elintarvikehygieeninen laatu. Säännökset ovat voimassa sekä jäsenvaltioiden välisessä että niiden sisäisessä kaupassa. Direktiivissä säädetään munatuotteiden tuotantoa, varastointia, kuljetusta ja itse tuotteita koskevista terveysvaatimuksista sekä valvonnasta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi saatetaan pääosin voimaan eläimistä saatavista elintarvikkeista säädettävän lain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä. Tällöin tulee vastaavat elintarvikelain (526/41) nojalla annetut säännökset ja määräykset kumota.

Eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden valvonta

Liitteessä I luetellaan viisi eläimistä saatavissa elintarvikkeissa esiintyvien eräiden vieraiden aineiden tutkimista ja valvontaa koskevaa direktiiviä sekä 30 päätöstä. Niiden säännösten tavoitteena on estää ihmisten terveydelle haitallisten vieraiden aineiden esiintyminen eläimistä saatavissa elintarvikkeissa muun muassa määrittelemällä sallitut vieraiden aineiden enimmäispitoisuudet. Säännöksissä on eräiden aineiden käyttö elintarviketuotantoeläinten käsittelyssä kokonaan kielletty. Joidenkin aineiden osalta on säädetty rajoitetusta ja valvotusta käytöstä. Lisäksi direktiiveissä ja päätöksissä säädetään näytteenotosta, näytteiden tutkimisesta sekä tutkimusten perusteella suoritettavista toimenpiteistä. Direktiiveissä ja päätöksissä säädetään myös eläinten tunnistamisesta ja tietojen antamisesta. Useimmat päätökset koskevat tutkimusmenetelmiä, hyväksyttyjä kansallisia laboratorioita sekä valvontaohjelmia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Lihantarkastusta, maidontarkastusta, eläinten lääkitsemistä sekä lääkkeiden luovuttamista koskevat säännökset ja määräykset täyttävät direktiivien ja päätösten vaatimukset muilta kuin eläinlääkinnässä käytettävien aineiden jäämien pitoisuusrajojen osalta. Korkeimmat sallitut pitoisuusrajat määrätään lihantarkastuslain ja maidontarkastuslain nojalla annettavalla maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä.

Kotieläinjalostus

Liitteessä I luetellaan EY:n kotieläinjalostusta koskevat direktiivit ja päätökset. Ne sääntelevät sian-, karjan-, lampaan- ja vuohenjalostusta sekä hevosjalostusta ja -kilpailua. Niiden tavoitteena on poistaa esteitä jalostus- ja kilpailueläinten kaupasta ja siten edistää kotieläinjalostusta ja sen myötä kotieläintaloutta sekä vapauttaa hevoskilpailua.

Laintasoista voimaansaattamista edellyttävät direktiivit ja päätökset

Naudat, siat, lampaat ja vuohet

EY:ssä on annettu useita direktiivejä nautojen (77/504/ETY, 87/328/ETY ja 91/174/ETY), sikojen (88/661/ETY, 90/118/ETY ja 90/119/ ETY) lampaiden ja vuohien (89/361/ETY) jalostuksesta. Direktiivien perusteella EY:n komissio on antanut yhteensä 17 päätöstä.

Direktiivien tarkoituksena on sääntelyä yhdenmukaistamalla poistaa esteitä jalostuseläinten kaupasta ja edistää siten kotieläinjalostusta ja sen myötä kotieläintaloutta. Direktiivit sisältävät säännöksiä eläinten hyväksymisestä jalostukseen ja merkitsemisestä kantakirjaan tai rekisteriin sekä jalostuseläimistä annettavista polveutumistodistuksista. Kantakirjoja ja rekistereitä saavat pitää vain virallisesti hyväksytyt jalostusyhdistykset ja organisaatiot. Niiden toiminnan tulee olla valvottua. Jalostuseläinten, niiden siemennesteen, munasolujen ja alkioiden kauppaa yhteisön sisällä ei saa estää tai rajoittaa jalostuksellisin perustein. Direktiivien perusteella komissio antaa tarkempia säännöksiä kantakirjaa tai rekisteriä pitävien yhteisöjen hyväksymisen edellytyksistä ja valvonnasta, eläinten merkitsemisestä kantakirjaan tai rekisteriin, polveutumistodistuksista sekä jalostuseläinten testaus- ja arvostelumenetelmistä. Direktiivit sisältävät lisäksi säännökset jalostusvaatimusten tulkintaa koskevien erimielisyyksien ratkaisemisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimusmääräysten täytäntöönpanemiseksi on Suomessa tarpeen muuttaa kotieläinten maahantuontia koskevaa lakia ja asetusta (933/73). Lain mukaan muun muassa nautojen, sikojen, lampaiden ja vuohien sekä näiden eläinten siemennesteen tuominen maahan on sallittua vain maa- ja metsätalousministeriön luvalla. Lupa voidaan antaa vain, jos tuonti on katsottava tuotantopoliittiset, jalostukselliset ja muut kotieläintalouden kehittämiseen liittyvät näkökohdat huomioon ottaen tarkoituksenmukaiseksi. Sopimuksen vuoksi ei jalostuseläinten tuontia voitaisi rajoittaa jalostuksellisin perustein. Lakia on tältä osin muutettava.

Direktiivien takia on muutettava myös kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamista koskevaa lakia ja asetusta (557/49). Lain nojalla on muun muassa sikojen ja nautojen keinosiemennyksen harjoittaminen säädetty erityisen valvonnan alaiseksi ja luvanvaraiseksi. Lupaviranomaisena toimii maatilahallituksen alainen keinosiemennystoimikunta, joka on asettanut jalostuseläiminä käytettäville eläimille vähimmäisvaatimukset. Laki ei koske alkioiden keräämistä ja käsittelyä. Jalostuksessa noudatettavista määräyksistä, kuten kantakirjan pitämisestä ja jalostuseläinten arvostelusta, ei Suomessa ole lainsäädäntöä. Tällaisia määräyksiä sisältyy kuitenkin jalostusyhdistysten laatimiin sääntöihin, jotka maatilahallitus on vahvistanut valtionavun myöntämisen yhteydessä. Käytännössä esimerkiksi eläinten arvostelussa noudatetut standardit vastaavat varsin hyvin direktiiveissä asetettuja vaatimuksia ja ovat osittain jopa tiukemmat.

Laki kotieläinten keinosiemennyksen harjoittamisesta on tarkoitus kumota ja korvata se uudella kotieläinten jalostustoimintaa sääntelevällä lailla, jonka soveltamisala kattaa direktiivien tavoin kotieläinten jalostuksen, keinosiemennyksen ja alkionsiirron. Sopimuksen edellyttämistä lainsäädäntömuutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Hevoset ja hevoskilpailut

Liitteessä I mainittujen direktiivien 90/427/ETY ja 90/428/ETY keskeisinä periaatteina ovat sellaiset yhdenmukaiset eläinjalostusta koskevat säännökset, jotka eivät aseta esteitä jalostus- ja kilpailueläinten tai niiden siemennesteen, munasolujen ja alkioiden kaupalle yhteisön sisällä. Jalostuseläinten kauppaa ja liikkumista ei voida rajoittaa jalostuksellisin perustein.

Jalostusta koskevia säännöksiä ovat muun muassa eläinten jalostukseen hyväksymistä sekä eläimistä annettavia todistuksia koskevat säännökset. Hevosten vapaan kaupan ja liikkumisen edellytyksenä on direktiivin 90/427/ETY liitteessä olevan tunnistamismenetelmän käyttöönottaminen.

Direktiivissä 90/428/ETY säädetään hevoskilpailujen järjestämisestä ja syrjimättömyyden vaatimuksesta palkintojen jakamisessa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivit edellyttävät Suomessa hevosten maahantuontia koskevan lainsäädännön (laki hevosten maahantuonnista, asetus 497/91, asetus 498/91 ja MMMp 553/91) muuttamista. Lain mukaan hevosten maahantuonti edellyttää nykyisin maa- ja metsätalousministeriön luvan. Hevoseläinten jalostuksesta ei ole Suomessa lainsäädäntöä vaan toimintaa on ohjattu maatilahallituksen vahvistamilla jalostusohjesäännöillä, jotka sisältönsä puolesta täyttävät direktiivien vaatimukset. Jalostusperusteet tulee säätää lailla.

Suomessa ei ole säännöksiä hevosten kilpailusta vaan toiminnassa noudatetaan alan järjestöjen laatimia kilpailusääntöjä, jotka ovat syntyneet osittain kansainvälisen yhteistoiminnan tuloksena. Direktiivissä 90/428/ETY mainitut kilpailujen järjestämistä koskevat periaatteet eivät ole esteenä suomenhevosten erillisen, eivätkä Suomessa syntyneiden lämminverihevosten kilpailutoiminnan säilyttämiselle lähes nykyisellään.

Hallituksen esitykset sopimuksen edellyttämistä laintasoisista muutoksista annetaan erikseen.

Rehut

Liitteessä I luetellaan joukko EY:n rehudirektiivejä ja päätöksiä. Kotieläinten ruokinnassa käytettävien rehujen tuotantoa ja markkinointia on säännelty yhteisössä useilla direktiiveillä. Direktiivejä on annettu sellaisenaan kotieläintuotannossa käytettävien rehujen markkinoinnista, rehuseosten markkinoinnista, rehuissa käytettävistä lisäaineista ja niiden hyväksymisen perusteista, rehuissa esiintyvien haitallisten aineiden ja tuotteiden suurimmista sallituista pitoisuuksista sekä eläinten ruokintaan käytettävistä tietyistä tuotteista ja niiden arvioimisesta. Erikseen on annettu useita direktiivejä rehuvalmisteiden virallisessa laadunvalvonnassa käytettävistä näytteenotto- ja analyysimenetelmistä. Direktiivien tavoitteena on lainsäädäntöä yhdenmukaistamalla edistää rehuvalmisteiden vapaata kauppaa yhteisön alueella yli kansallisten rajojen.

Laintasoista voimaansaattamista edellyttävät direktiivit

Näytteenotto- ja analyysimenetelmät

Direktiivit (70/373/ETY, 71/250/ETY, 71/ 393/ETY, 72/199/ETY, 73/46/ETY, 74/203/ ETY, 75/84/ETY, 76/371/ETY, 76/372/ETY, 78/633/ETY, 81/715/ETY ja 84/425/ETY muutoksineen) sisältävät yhteisön säännökset rehuvalmisteiden virallisessa valvonnassa käytettävistä näytteenotto- ja analyysimenetelmistä. Säännöksillä pyritään yhdenmukaistamaan valvontaa.

Sääntely perustuu EY:n neuvoston direktiiviin 70/373/ETY, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että rehuvalmisteiden viralliset tarkastukset tehdään direktiivin perusteella säänneltyjä menetelmiä käyttäen. Direktiivin perusteella EY:n komissio on antanut useita näytteenottoa ja yksittäisiä analyysimenetelmiä koskevia direktiivejä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivien mukaiset näytteenotto- ja analyysimenetelmät poikkeavat Suomessa nykyisin noudatetuista menetelmistä, jotka perustuvat valtion maatalouskemian laitoksen antamiin ohjeisiin. Direktiivit saatetaan voimaan rehulakiin otettavan valtuutuksen perusteella alemmanasteisilla määräyksillä. Valtuutussäännös sisältyy hallituksen esitykseen laeiksi rehulain 13 §:n ja lannoitelain 10 §:n muuttamisesta (HE 35/1992 vp).

Rehujen lisäaineet

Direktiivi 70/524/ETY muutoksineen koskee rehuissa käytettäviä lisäaineita. Direktiivin tavoitteena on rehukaupan esteenä olevia toisistaan poikkeavia määräyksiä yhdenmukaistamalla edistää rehuvalmisteiden vapaata liikkuvuutta yhteisön alueella. Lisäksi tavoitteena on rajoittaa lisäaineiden käyttö ainoastaan hyödyllisiin lisäaineisiin ja samalla varmistaa se, ettei niidenkään käytöstä aiheudu vaaraa ihmisten tai eläinten terveydelle.

Direktiivissä on lueteltu hyväksytyt lisäaineet käyttörajoituksineen (direktiivin liite I) sekä määräaikaisella luvalla markkinoitavat lisäaineet voimassaoloaikoineen (direktiivin liite II). Ainoastaan näissä luetteloissa olevia lisäaineita saa käyttää rehuissa.

Vain hyväksytyt, direktiivin liitteessä III säädetyt kelpoisuusvaatimukset täyttävät rehunvalmistajat saavat lisätä lisäaineita rehuihin. Viranomaisten on direktiivin mukaan pidettävä luetteloa hyväksytyistä rehunvalmistajista.

Direktiivissä on vielä säännöksiä muun muassa rehuvalmisteiden merkintä- ja pakkausvaatimuksista sekä A-vitamiinin enimmäiskäyttömääristä rehuissa.

Direktiivissä 87/153/ETY on annettu ohjeet lisäaineluetteloon hyväksyttävältä uudelta lisäaineelta vaadittavista tiedoista ja selvityksistä. Ohjeen vaatimukset koskevat lisäaineen tunnistamista, kuvausta, käyttöolosuhteita ja määritysmenetelmien kuvausta sekä lisäaineen tehoa ja käyttöturvallisuutta koskevia tutkimuksia ja lisäainekohtaisia mahdollisia erityisselvityksiä.

Direktiivin estämättä sopimus sallii Suomen pysyttää nykyiset säännöksensä eräiden kasvunedisteiden ja antibioottien osalta. Tätä kysymystä tarkastellaan uudelleen vuoden 1995 aikana. Sellaisten lisäaineiden osalta, joita ei ole EY:ssä hyväksytty, mutta joita käytetään EFTA-valtioissa, on sopimuksessa sovittu, että niiden sallittavuus tullaan arvioimaan direktiivissä 70/524/ETY mainittua menettelyä noudattaen ennen 1.1.1995 EFTA-valtioiden direktiivin 87/153/ETY mukaisesti 1.1.1993 mennessä toimittaman asiakirja-aineiston pohjalta. EFTA-valtiot saavat pitää voimassa myönnetyt kansalliset luvat, kunnes Euroopan yhteisö on päättänyt asiasta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa rehun lisäaineita koskevat säännökset sisältyvät rehulakiin, rehuasetukseen (379/86) sekä lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen hyväksytyistä rehun lisäaineista (381/86), johon direktiivin 70/524/ETY liitteitä I ja II vastaavat luettelot sisältyvät. EY:n luetteloihin sisältyy lukuisia sellaisia rehun lisäaineita, joita ei ole hyväksytty Suomessa ja toisaalta Suomessa käytetään monia lisäaineita, jotka eivät ole EY:n hyväksyttyjen lisäaineiden luettelossa.

Suomen lisäaineluetteloa tulee direktiivin johdosta muuttaa. Laintasoisia muutoksia direktiivi edellyttää muun muassa lisäaineiden hyväksymistä sekä eräiltä osin rehuvalmisteiden tuontia ja valvontaa koskeviin säännöksiin. Direktiivin 87/153/ETY vaatimukset vastaavat vähäisin poikkeuksin Suomen voimassa olevia määräyksiä. Rehulakiin on direktiivin vuoksi kuitenkin lisättävä valtuutussäännös.

Rehuissa esiintyvien haitallisten aineiden ja tuotteiden suurimmat sallitut pitoisuudet

Direktiivi 74/63/ETY muutoksineen koskee haitallisten aineiden suurimpia sallittuja pitoisuuksia rehuissa. Direktiivin tavoitteena on säännöksiä ja määräyksiä yhdenmukaistamalla poistaa jäsenvaltioiden erilaisista vaatimuksista johtuvia kaupanesteitä. Lisäksi tavoitteena on pysyttää haitallisten aineiden pitoisuudet rehuissa niin alhaisina, etteivät ne aiheuta vaaraa eläinten ja eläintuotteiden käytön takia ihmisten terveydelle. Direktiivi ei koske haitallisia mikro-organismeja, mutta niitä koskevat säännökset on otettava huomioon direktiiviä sovellettaessa.

Direktiivi sisältää luettelon haitallisten aineiden suurimmista sallituista pitoisuuksista rehuissa sekä säännökset niistä poikkeustapauksista, joissa enimmäispitoisuudet voidaan ylittää. Direktiivi sallii jäsenvaltioiden väliaikaisesti alentaa säädettyjä enimmäispitoisuuksia tai kieltää haitallisen aineen käyttö rehuissa, jos aineesta aiheutuu vaaraa eläinten tai ihmisten terveydelle. Jäsenvaltioilla on myös mahdollisuus paikallisista syistä sallia poikkeaminen sallituista enimmäispitoisuuksista silloin, kun rehu sekä tuotetaan että käytetään samalla tilalla edellyttäen, ettei käytöstä aiheudu terveyshaittoja.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen voimassa olevat haitallisia aineita koskevat säännökset vastaavat periaatteiltaan direktiivin säännöksiä. Rehulain 7 §:n mukaan rehu ei saa sisältää sellaisia määriä haitallisia tai vahingollisia aineita tai eliöitä, että sen käyttöohjeiden mukaisesta käytöstä tästä syystä voi aiheutua eläintuotteisiin laatuvirheitä taikka vahinkoa ihmisille, eläimille tai muulle luonnolle. Haitallisten aineiden enimmäispitoisuuksista rehuvalmisteissa on määrätty valtion maatalouskemian laitoksen päätöksellä (D 425/87), jonka määräykset vastaavat pääosin direktiivin säännöksiä. Direktiivi saatetaan voimaan rehulakiin otettavan valtuutuksen perusteella alemmanasteisilla määräyksillä. Direktiivi edellyttää eräitä muutoksia myös muun muassa rehulain tuontia ja valvontaa koskeviin säännöksiin.

Sellaisenaan käytettävien rehujen markkinointi

Direktiivi 77/101/ETY muutoksineen koskee sellaisenaan kotieläintuotannossa käytettävien rehujen markkinointia ja laatuvaatimuksia. Jäsenvaltiot voivat soveltaa direktiivin säännöksiä myös rehuseosten valmistukseen käytettäviin rehuraaka-aineisiin. Direktiivin tavoitteena on edistää rehujen korkeata laatua sekä niiden vapaata liikkumista yhteisön alueella.

Direktiivin yleisten laatuvaatimusten mukaan markkinoitavan rehun on oltava terveellistä, aitoa ja laadultaan kauppakelpoista eikä se saa aiheuttaa vaaraa ihmisille tai eläimille. Rehua ei myöskään saa markkinoida harhaanjohtavalla tavalla. Lähinnä markkinoinnissa käytettyjen merkintöjen yhtenäistämiseksi on direktiivissä julkaistu luettelo tavallisimmista yhteisön alueella markkinoilla olevista rehuista. Luettelo sisältää rehujen kuvauksen ja eräissä tapauksissa laatuvaatimukset sekä pakolliset ja vapaaehtoiset merkintä- ja pakkausvaatimukset. Rehuja markkinoitaessa on niistä tuoteselosteessa käytettävä luettelossa mainittua rehun nimeä. Markkinoimasta ei saa kuitenkaan estää rehuja, joita ei ole luetteloon merkitty, kunhan ne täyttävät direktiivissä mainitut yleiset laatuvaatimukset ja rehusta annetaan sen käytön kannalta oleelliset tiedot. Direktiivissä on säädetty myös ilmoitettujen ravinnepitoisuuksien sallituista poikkeamista sekä valvonnan järjestämisestä. Direktiivin vaatimukset täyttävien rehujen markkinoinnille ei saa asettaa esteitä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Rehuja koskevat säännökset sisältyvät Suomessa rehulakiin, rehuasetukseen sekä lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen hyväksytyistä rehuista (380/86). EY:n rehuluettelo sisältää runsaasti rehuja, joita ei ole Suomen rehuluettelossa. Rehun määritelmä poikkeaa Suomen rehulainsäädännön määritelmästä siinä, että EY:ssä rehu voi sisältää vähäisiä määriä lisäaineita, kun taas meillä tällaista valmistetta pidetään periaatteessa rehuseoksena. Merkintävaatimuksissa säännökset eroavat huomattavasti rehujen sulavuuksien ja energia-arvojen ilmoittamisessa. EY:ssä näitä tietoja ei vaadita ilmoitettavaksi, kun taas meillä niiden ilmoittamista on pidetty tärkeänä. Rehuarvojen laskentajärjestelmissä noudatetaan direktiivin mukaan kansallisia järjestelmiä siipikarjan rehun energia-arvon laskentatapaa lukuunottamatta siihen saakka, kunnes yhtenäinen järjestelmä hyväksytään.

Sopimus merkitsee EY:n rehuluettelon ja sen sisältämien vaatimusten omaksumista Suomessa. Rehulakiin perustuvaa rehujen hyväksymismenettelyä on muutettava ja sallittava aikaisempaa laajemmin erilaisten rehujen käyttö. Hyväksymismenettelyn lisäksi rehulakia on muutettava osittain myös muun muassa rehun määritelmää, ostajalle annettavia tietoja ja merkintöjä sekä tuontia ja valvontaa koskevien säännösten osalta.

Rehuseosten markkinointi

Direktiivi 79/373/ETY muutoksineen koskee rehuseosten markkinointia ja laatuvaatimuksia. Direktiivin tavoitteena on edistää rehuseosten korkeata laatua ja niiden vapaata kauppaa yhteisön alueella.

Direktiivi sisältää rehuseoksen määritelmän ja yleiset laatuvaatimukset sekä merkintä- ja pakkausvaatimukset. Pakkausvaatimusten mukaan rehuseosta saa markkinoida vain sinetöidyssä pakkauksessa tai säiliössä. Poikkeuksia on myönnetty komission direktiivillä rehuseosten markkinoinnin sallimisesta tietyissä tapauksissa sinetöimättömissä pakkauksissa tai säiliöissä (80/511/ETY). Merkintävaatimukset ovat pakollisia tai vapaaehtoisia eikä muita kuin direktiivissä mainittuja tietoja voida periaatteessa vaatia ilmoitettavaksi ("suljettu vakuus"). Tämä merkitsee sitä, että esimerkiksi rehuseoksen sisältämien raaka-aineiden määriä ei voida vaatia ilmoitettavaksi. Rehuseoksen energia-arvo voidaan vaatia tai sallia ilmoitettavaksi vain, jos tällainen tieto on ollut pakollinen tai sallittu jäsenvaltiossa direktiivin antamisajankohtana. Energia-arvojen laskentatavoissa noudatetaan kansallisia laskentajärjestelmiä, kunnes yhteisö hyväksyy yhteisen laskentatavan. Tällainen laskentatapa on toistaiseksi hyväksytty vain siipikarjan rehuseoksille komission direktiivillä siipikarjan rehuseosten energia-arvon laskemisesta (86/174/ETY). Direktiivi sisältää lisäksi säännökset ilmoitetuista pitoisuuksista sallituista poikkeamista sekä säännökset valvonnan järjestämisestä. Direktiivin mukaan tarkoituksena on jatkossa hyväksyä lista sellaisista rehuista, joita on terveydellisistä syistä kiellettävä käyttämästä rehuissa (negatiivilista). Direktiivin vaatimukset täyttävän tavaran markkinointia ei saa estää.

Direktiiviin liittyy komission direktiivi lemmikkieläinten ruokintaan tarkoitettujen rehujen merkinnöistä (82/475/ETY) ja komission direktiivi raaka-aineryhmistä, joita saadaan käyttää muiden eläinten kuin lemmikkieläinten ruokintaan tarkoitettujen rehuseosten merkinnöissä (91/357/ETY). Direktiiveissä on lueteltu rehuryhmänimikkeet, joita rehuseosten koostumustietojen merkinnöissä voidaan käyttää yksittäisten raaka-aineiden ilmoittamisen sijasta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Rehuseoksia koskevat säännökset sisältyvät rehulakiin, rehuasetukseen sekä lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen eräiden rehuseosten laatuvaatimuksista (382/86). Rehulain ja rehuasetuksen vaatimukset ostajalle rehuseoksista ilmoitettavien tietojen ja merkintöjen suhteen ovat huomattavasti EY:n vaatimuksia tiukemmat eli meillä on käytössä niin sanottu "avoin vakuus". Eroja on myös rehuseoksen määritelmää koskevissa säännöksissä. Säännökset rehuseosten energia-arvojen ilmoittamisesta sisältyvät rehuasetuksen 9 §:ään ja maatilahallitus on antanut määräykset energia-arvojen laskentatavoista. Näitä määräyksiä tulee direktiivin 86/174/ETY johdosta muuttaa. Lemmikkieläinten rehuseosten merkinnöistä ei meillä ole tällä hetkellä säädetty erikseen.

Direktiivien johdosta rehulakia tulee muuttaa eräiltä osin muun muassa rehuseoksen määritelmää, merkintöjä, pakkaamista sekä tuontia ja valvontaa koskevien säännösten osalta. Pääosin direktiivit saatetaan voimaan lakiin otettavien valtuutussäännösten perusteella annettavilla alemmanasteisilla säännöksillä tai määräyksillä.

Tietyt eläinten ruokintaan käytettävät tuotteet

Direktiivi 82/471/ETY muutoksineen koskee eläinten ruokinnassa proteiinilähteenä käytettäviä kuumennettuja mikrobivalkuaisrehuja ja sellaisia NPN-yhdisteitä, joiden sisältämä typpi ei ole proteiiniperäistä. Direktiivissä on lueteltu sallitut tuotteet. Direktiivin tavoitteena on lainsäädäntöä yhdenmukaistamalla poistaa esteitä ravintoarvonsa vuoksi rehuihin soveltuvien valkuaislähteiden tai niitä sisältävien rehujen kaupasta ja toisaalta varmistaa se, ettei tällaisten tuotteiden käyttö aiheuta vaaraa eläinten tai ihmisten terveydelle.

Direktiivin mukaan liitteessä mainittuja tuotteita tai niitä sisältäviä rehuja saa markkinoida vain, jos ne täyttävät liitteessä mainitut koostumusta, puhtautta, fysikaalis-kemiallisia ja biologisia ominaisuuksia koskevat vaatimukset. Valmistajalla on oikeus rajoitetusti pitää antamiaan tietoja luottamuksellisina. Direktiivissä on otettu huomioon myös mahdollisuus nopeasti rajoittaa tuotteen käyttöä, mikäli siitä aiheutuu vaaraa eläinten tai ihmisten terveydelle. Säännösten perusteella EY:n komissio on muun muassa päätöksellään 85/382/ETY määrännyt jäsenvaltiot kieltämään n-alkaaneilla kasvatettujen Candida-hiivojen käytön rehuna. Direktiivin vaatimukset täyttävien tuotteiden markkinointia ei saa estää.

Direktiiviin liittyy neuvoston direktiivi ohjeista eläinten ruokintaan käytettävien tiettyjen tuotteiden arvioimista varten (83/228/ETY). Siinä on annettu ohjeet edellä mainittuun tuoteluetteloon hyväksyttävältä uudelta tuotteelta vaadittavista tiedoista ja selvityksistä rehuksi käytettävien bakteerimassojen ja hiivojen osalta. Direktiivin tavoitteena on mahdollistaa tuotteen tunnistaminen ja määrittäminen sekä sen ruokinnallisten ominaisuuksien ja tehon sekä terveydellisten seikkojen arvioiminen. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä uutta tuotetta koskevat asiakirjat laadittavaksi siinä mainittujen ohjeiden mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa direktiiveissä tarkoitettuja tuotteita ei ole luokiteltu omaksi ryhmäkseen, vaan niitä käsitellään lainsäädännössämme rehuina tai rehun lisäaineina. Kaikkia direktiivissä mainittuja tuotteita ei ole meillä hyväksytty rehuina tai rehun lisäaineina käytettäväksi, joten määräyksiä tulee täydentää tältä osin ja toisaalta Suomessa on käytössä eräitä sellaisia tuotteita, joita ei ole EY:ssä hyväksytty käytettäväksi. Tällaisten tuotteiden osalta sopimuksessa on sovittu vastaavasta siirtymäajasta ja hyväksymismenettelystä kuin edellä lisäaineiden kohdalla on selostettu. Uusien tuotteiden arvioimiseen liittyvät ohjeet vastaavat vähäisin poikkeuksin Suomessa voimassa olevia määräyksiä, mutta ovat huomattavasti yksityiskohtaisemmat. Laintasoisena muutoksena direktiivit edellyttävät valtuutussäännösten ottamista rehulakiin sekä lisäksi eräitä muutoksia muun muassa valmisteiden maahantuontia ja valvontaa koskeviin säännöksiin.

Rehulakiin tehtävistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys. Esitys tulee sisältämään lain kokonaisuudistuksen.

Kylvösiemenet

Yleinen kuvaus

Liitteessä I luetellut EY:n direktiivit ja päätökset koskevat vilja-, rehu-, öljy-, kuitu- ja vihanneskasvien sekä juurikkaiden kylvösiementen tuottamista ja markkinointia. Lisäksi EY-säädöksiä on annettu peltokasvien yhteisestä lajikeluettelosta sekä vihannes- ja peltokasvien lajiketutkimuksen toteuttamisesta. Yhdenmukaistamisen tarkoituksena on yhtenäisten säännösten avulla poistaa lajikkeisiin ja erilaisiin siementavaran laatuvaatimuksiin perustuneita siementavaran kaupan esteitä.

Liitteeseen I sisältyy varsinaisten kylvösiemendirektiivien lisäksi 9 sellaista direktiiviä tai päätöstä, joissa on annettu tarkempia määräyksiä varsinaisten siemendirektiivien soveltamisesta ja täytäntöönpanosta sekä 69 sellaista EY:n neuvoston tai komission päätöstä, jotka EFTA-valtioiden ja EFTAn valvontaviranomaisen tulee aiheellisella tavalla ottaa huomioon sopimuksen täytäntöönpanossa. Nämä direktiivit ja päätökset eivät päätöstä 90/ 639/ETY lukuunottamatta edellytä Suomessa laintasoista voimaansaattamista.

Laintasoista voimaansaattamista edellyttävät direktiivit ja päätökset

EY:ssä on annettu kylvösiementen tuottamisesta ja markkinoinnista useita direktiivejä, muun muassa direktiivit 66/400/ETY, 66/ 401/ETY, 66/402/ETY, 69/208/ETY, 70/457/ ETY, 70/458/ETY, 72/168/ETY ja 72/180/ETY muutoksineen.

Kylvösiemendirektiivit koskevat niissä lueteltujen viljelykasvien kylvösiementen tuottamista ja markkinointia. Direktiivien tarkoituksena on parantaa ja taata kaupan pidettävän siementavaran laatua ja siten kohottaa kasvinviljelyn tuottavuutta ja edistää siementen vapaata liikkuvuutta yhteisön alueella.

Sääntelyn perusteet ovat direktiiveissä samanlaiset. Markkinoida saadaan vain viranomaisen varmentamia siementavaraeriä, jotka polveutuvat lajikkeen jalostajan tuottamasta lajikkeen lisäysaineistosta. Siementavaran varmentamisella taataan, että myytävänä oleva kylvösiemenerä on lajikkeeltaan oikein nimettyä, että lajike on viljelyarvoltaan tunnettua ja että erä täyttää määrätyt kylvöarvon vähimmäisvaatimukset muun muassa itävyyden suhteen. Vihanneskasvien ja eräiden nurmikasvien siementä saa pitää kaupan myös sertifioimattomana, vihanneskasvinsiementä standardisiemenenä ja nurmikasvinsiementä kauppasiemenenä.

Lajikeluetteloa koskevassa direktiivissä säädetään, että jäsenmaiden tulee järjestää vertailevia lajikekokeita ja pitää luetteloa lajikkeista, jotka osoittautuvat kokeiden perusteella tarkoituksenmukaisiksi viljellä. Luetteloa pidetään vihanneskasveja lukuun ottamatta kaikista kylvösiemendirektiiveissä mainittujen kasvilajien lajikkeista. Kaikki jäsenmaiden lajikeluetteloihin merkityt lajikkeet merkitään komission pitämään lajikkeiden yhteisluetteloon. Yhteisluetteloon merkittyjen lajikkeiden siementavaraa tulee voida vapaasti markkinoida. Vihanneskasvien lajikkeiden nimen määrittelystä on annettu erillinen, sopimukseen sisältyvä komission päätös 90/639/ETY.

Direktiiveissä säädetään myös, että lajikkeen jalostajan on huolehdittava lajikkeidensa ylläpitojalostuksesta. Lajikkeen tulee olla erottuva, yhtenäinen ja pysyvä.

Kylvösiemendirektiiveissä säädetään siitä, kuinka monessa polvessa jalostajan tuottamasta perussiemenluokan siemenestä polveutuvaa sertifioitua siementä saa tuottaa. Useimmilla lajeilla lisäys sallitaan vain kahdessa polvessa. Direktiiveissä säädetään myös eri laatuluokkien siementavaran laatuvaatimuksista, virallisesta näytteenotosta ja tarkastuksesta, myyntipäällyksistä ja tavaran merkitsemisestä virallisella lipukkeella, vakuustodistuksella.

Jos jäsenmaassa on puutetta siementavarasta, komissio voi antaa luvan markkinoida siementavaraa, joka ei täytä vähimmäisvaatimuksia, esimerkiksi itävyysvaatimusta. Tällaisen luvan myöntäminen edellyttää, että muissa jäsenmaissa ei ole tarjolla sopivaa siementavaraa.

Direktiivien mukaan siemenerää ei pidetä hukkakauran saastuttamana, vaikka siitä tarkastuksessa löytyisi yksi hukkakauran siemen. EY:n jäsenvaltiot saavat kuitenkin komission luvalla asettaa maahan tuotavalle viljakasvilajien kylvösiemenelle korkeampia vaatimuksia sen osoittamiseksi, että erä on puhdas hukkakauran siemenistä. Tällaiset vaatimukset saadaan asettaa vain, jos valtiossa on noudatettavana hukkakauran torjuntatoimia. Sopimukseen sisältyy myös direktiivi 74/268/ETY, joka sisältää lisämääräyksiä niistä menettelytavoista, jotka liittyvät direktiivien yleistä hukkakauravaatimusta tiukempien vaatimusten osoittamiseen. Tämä direktiivi ei edellytä Suomessa lainsäädäntömuutoksia.

Yhteisön alueelle saadaan tuoda kolmansista maista vain yhteisluettelossa olevan lajikkeen siementä ja ainoastaan ehdolla, että yhteisö on tunnustanut kysymyksessä olevan maan tuotannon ja ylläpitojalostuksen samanarvoiseksi yhteisössä noudatettavan järjestelmän kanssa.

Sopimuksen liitteen I mukaan Euroopan talousaluetta varten luodaan vuoden 1995 loppuun mennessä yhteinen maatalouskasvien lajikeluettelo siten, että siihen merkitään myös EFTA-valtioiden lajikeluetteloihin merkityt lajikkeet. Siihen saakka sopimuspuolet saavat rajoittaa lajikkeiden markkinointia noudattaen kansallisia määräyksiään.

Sopimukseen on otettu eräitä Suomea koskevia poikkeusmääräyksiä. Niiden mukaan Suomessa saadaan direktiivien estämättä, jollei sopimuspuolten kesken muuta sovita, vuoden 1996 loppuun saakka 1) tuottaa ja markkinoida rehu- ja viljakasvien siementuotannossa kauppasiemenluokan siementavaraa kansallisen lainsäädännön mukaisesti, 2) määrätä viljakasvien valiosiementuotannossa sukupolvien lukumäärästä ja 3) määrätä rehu- ja viljakasvien siementavaran itävyysvaatimuksesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Siementavaran tuottamisesta ja kaupasta on säädetty laissa siementavaran kaupasta sekä sen nojalla annetussa asetuksessa (670/75) ja maa- ja metsätalousministeriön päätöksissä (690/75 ja 960/75). Tuotannon järjestämistä ja kauppaa koskeva sääntely on periaatteiltaan samankaltainen kuin kylvösiemendirektiiveissä. Lain mukaan siementuotanto on järjestettävä laatuluokkajärjestelmän mukaisesti niin, että tiedetään, miten myytävä siemenerä polveutuu jalostajan ylläpitämästä aineistosta. Laatuluokat ovat perussiemenluokka, valiosiemenluokka ja kauppasiemenluokka. Kauppasiemenluokan siementavara ei ole sertifioitua. Maatilahallitus määrää siementavaran vähimmät laatuvaatimukset. Maatilahallituksen on lain mukaan pidettävä luetteloa niistä tärkeimpien kasvilajien lajikkeista, joiden viljely on osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi maassamme. Maa- ja metsätalousministeriö voi määrätä, että ainoastaan luetteloon merkittyjen lajikkeiden siementavaraa voi markkinoida.

Siemenkauppalain mukaan maatilahallitus voi, jos siementavaran riittävän kauppaan saannin katsotaan sitä edellyttävän, päättää, että kaupan saadaan pitää muutakin kuin laatuluokkajärjestelmän mukaisesti tuotettua siementä. Maa- ja metsätalousministeriö saa kieltää tai rajoittaa siementavaran maahantuontia, jos siementavara laji- ja lajikeominaisuuksiltaan on sellaista, ettei se sovellu maassamme viljeltäväksi tai sen tuonti aiheuttaisi kasvintuhoojien tai haitallisten rikkakasvien leviämistä.

Suomea koskevat poikkeusjärjestelyt on otettu sopimukseen sen vuoksi, että suurin osa tällä hetkellä markkinoitavasta siementavarasta on kauppasiementä. Viljakasvien siementuotannossa polveutuminen jalostajan tuottamasta erästä sallitaan useammassa sukupolvessa kuin asianomaisessa direktiivissä. Kylvösiemenen itävyys on meillä eräillä lajeilla jäänyt alhaisemmaksi kuin direktiiveissä säädetyt alimmat itävyysvaatimukset. Tuotannon muuttaminen niin, että vilja- ja rehukasvien siemenestä sallittaisiin markkinoitavaksi vain valiosiemenluokan (sertifioitu siemen) siementavaraa, vaatii sopimukseen otetun siirtymäkauden.

Suomessa hukkakauran leviämisen estämisestä ja valvonnasta on säädetty lailla (178/76), joka koskee sekä kotimaista että ulkomaista siementavaraa. Suomi voi EFTAn valvontaviranomaisen luvalla asettaa lisävaatimuksia siitä, että tuontierissä ei ole hukkakauran siemeniä.

Sopimuksen täytäntöönpano voi tapahtua pääosin lakia alemmanasteisilla säännöksillä ja määräyksillä. Direktiivit edellyttävät kuitenkin muutoksia muun muassa siemenkauppalain maahantuontia ja valvontaa sekä vakuustodistuksen merkintöjä koskeviin säännöksiin. Sopimuksen edellyttämistä muutoksista siemenkauppalakiin annetaan erillinen hallituksen esitys, joka tulee sisältämään lain kokonaisuudistuksen.

18 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat varmistamaan, että järjestelyjä, jotka koskevat sopimuksen eläinlääkintä- ja kasvinsuojelumääräyksissä tarkoitettuja tuotteita sekä 23 artiklan a ja b alakohdassa (kaupan tekniset esteet) tarkoitettuja tuotteita, ei vaaranneta muilla kaupan teknisillä esteillä. Tarkoituksena on, että sopimuspuolet eivät voi yksipuolisin toimenpitein ilman hyväksyttävää perustetta heikentää sopimuksella saavutettuja tuloksia niiden tuotteiden osalta, jotka kuuluvat HS-nimikkeistön ryhmiin 1―24 ja joita koskevia määräyksiä sisältyy 17 artiklaan ja 23 artiklan a ja b alakohtaan. Kauppaa voidaan kuitenkin rajoittaa 13 artiklassa mainituilla perusteilla.

Artiklan johdosta ei ole tarpeen ryhtyä lainsäädäntötoimenpiteisiin.

19 artikla. Sopimuksen 19 artiklassa olevan kehittämislausekkeen mukaan sopimuspuolet selvittävät kaikkia maataloustuotekaupassa mahdollisesti esiintyviä vaikeuksia ja yrittävät etsiä niihin sopivimpia ratkaisuja. Sopimuspuolet sitoutuvat jatkamaan yrityksiään tarkoituksenaan toteuttaa maatalouskaupan asteittainen vapauttaminen. Tässä tarkoituksessa ne laativat kaksivuotiskausittain katsauksen maatalouskaupan ehdoista. Ensimmäinen tarkastelu toteutetaan vuoden 1993 loppuun mennessä. Näiden katsausten perusteella sopimuspuolet päättävät kaikenlaisten maatalouskaupan esteiden vähentämisestä. Tämä koskee myös esteitä, jotka aiheutuvat maatalouden valtiollisista, luonteeltaan kaupallisista monopoleista. Velvoitetta sovelletaan kuitenkin osapuolten harjoittaman maatalouspolitiikan kehyksissä ja ottaen huomioon GATT:n Uruguayn kierroksen neuvottelutulokset. Kaupanesteitä poistetaan sopimuksen mukaan vastavuoroisen edun pohjalta, kahden- tai monenvälisinä niin sanottuina suosituimmuusjärjestelyinä, toisin sanoen siten, että etu järjestelyistä koituisi yksinomaan ETA-sopimuksen sopimusosapuolille.

Nämä sopimusmääräykset ovat sovitteluratkaisu yhtäältä EY:n maatalouskaupan asteittaiseen mutta täydelliseen vapauttamiseen tähdänneiden neuvottelutavoitteiden ja toisaalta useiden EFTA-valtioiden kansallisen maatalouspolitiikan ensisijaisuutta korostaneiden kantojen välillä. Kehittämislausekkeen todellinen merkitys selviää vasta sitä käytännössä sovellettaessa. EY tullee siihen vedoten jatkuvasti vaatimaan omaa maatalousvientiään rajoittavien esteiden poistamista.

20 artikla. Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 9, jossa on sopimusjärjestelyt eräiden kalataloustuotteiden vapaakaupan laajentamisesta. Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan EFTA-valtiot poistavat sopimuksen voimaantullessa tuontitullit ja vastaavat maksut pöytäkirjan lisäyksen 2 taulukossa I luetelluista tuotteista. Näihin tuotteisiin ei myöskään saa soveltaa määrällisiä rajoituksia tai muita vastaavia toimenpiteitä. Pöytäkirjan liitteessä 1 on lohen ja silakan osalta myönnetty Suomelle toistaiseksi poikkeuksia edellä sanotusta. Edellä mainitut vapaakauppajärjestelyt ovat samat, jotka on voimaansaatettu EFTA-valtioiden välillä 1.7.1990 lukien. EY:n osalta pöytäkirja sisältää kolmeen ryhmään jakautuvan tuoteluettelon. Tuoteluettelon ensimmäiseen ryhmään kuuluvat kalataloustuotteet vapautuvat tulleista ja muista tuonnin rajoituksista 1.1.1993 lukien. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat turskakalat, Grönlannin pallas sekä näistä tehdyt kalatuotteet. Ryhmään kuuluvat lisäksi muiden kalalajien määrätyllä tavalla valmistetut fileet sekä mätivalmisteet. Suomen kannalta EY:n tuoteluettelon ensimmäiseen ryhmään kuuluvista tuotteista ovat merkittäviä kirjolohen suolatut tai suolavedessä olevat fileet ja mäti.

EY:n tuoteluettelon toiseen ryhmään kuuluvien tuotteiden osalta tullit alenevat 70 prosenttia vuoteen 1997 mennessä. Toiseen ryhmään kuuluvat silliä, lohta, makrillia ja eräitä äyriäisiä sekä niistä saatavia valmisteita lukuun ottamatta muut kalat ja kalatuotteet. Näistä on Suomen kannalta vientituotteena tärkein kirjolohi ja siitä saadut tuotteet.

Tuoteluettelon kolmanteen ryhmään sisältyvät EY:n antamien myönnytysten ulkopuolelle jäävät kalat ja muut meren tuotteet, eli edellä mainitut silli, lohi, makrilli ja eräät äyriäiset sekä niistä saatavat tuotteet. Koska EY:n tullitariffissa silakka kuuluu sillikaloihin, jää myös se järjestelyjen ulkopuolelle.

Pöytäkirjaan 9 sisältyy määräykset kalataloustuotteita koskevan kilpailun vääristymisen ehkäisemiseksi. Määräykset koskevat toisaalta sopimuspuolten velvollisuutta pyrkiä varmistamaan sellaiset kilpailuolosuhteet, ettei toisten sopimuspuolten tarvitse turvautua polkumyynnin estämistoimenpiteisiin sekä toisaalta valtion tukia ja kalastusalan markkinaorganisaatiota, jotka eivät saa olla kilpailua vääristäviä. Kansallinen lainsäädäntö ei niiltä osin saa olla ristiriidassa EY:n asianomaisten säädösten kanssa. EY:n valtiontukia koskee komission ohje kalastusalan valtion tukien tutkimisesta 88/C/313/09 ja niiden sallittavuus arvioidaan Rooman sopimuksen 92 ja 93 artiklan nojalla. Kalastusalan markkinaorganisaatiota koskee muun muassa asetus 3687/91/ETY ja siinä on määrätty muun muassa kalastusalan tuottajien järjestöistä.

Pöytäkirjan 5 artikla edellyttää lisäksi, että toisen sopimuspuolen lipun alla kulkeville kalastusaluksille taataan samat oikeudet päästä satamiin ja myyntipaikoille ja käyttää niiden laitteistoja kuin sopimuspuolten omilla kalastusaluksilla on. Pöytäkirjaan 9 liittyvän vahvistetun pöytäkirjan mukaan neuvotteluja kalan ja kalatuotteiden vapaasta kauttakulkuoikeudesta jatketaan tarvittaessa sopimuksen voimaantuloon saakka.

Pöytäkirjaan 46 sisältyvän kehittämislausekkeen mukaan sopimuspuolet tarkastelevat mahdollisuutta kalastusalan yhteistyön kehittämiseksi ja vapaakaupan laajentamiseksi ennen vuoden 1993 loppua ja sen jälkeen kahden vuoden välein.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

EY-alkuperää olevien kalataloustuotteiden tuleminen vapaakaupan piiriin edellyttää tullitariffin muuttamista.

Pöytäkirja 9 ei muilta osin tässä vaiheessa edellytä Suomen voimassa olevan lainsäädännön muuttamista. Kalastusalan markkinaorganisaatiosta ei Suomessa ole säännöksiä eikä sopimus edellytä vastaavan järjestelmän luomista. Vapaakaupan tuoteluettelon sisältämien kalataloustuotteiden osalta ei valtiontukea koskevia säännöksiä ole tarpeen muuttaa. Suomessa ei ole voimassa säännöksiä, jotka estäisivät kalastusalusten vapaan pääsyn satamiin ja saaliin markkinoille saattamisen tai kalataloustuotteiden kauttakuljetuksen. Vapaakaupan tuoteluettelon ulkopuolisten kalalajien osalta saaliin tuonti Suomeen edellyttää asianomaisten tullien maksamista.

3 luku Tulliasiain yhteistyö ja kaupan helpottaminen

21 artikla. Sopimuksen 21 artiklan 1 ja 2 kohta käsittelee rajamuodollisuuksien yksinkertaistamista sekä keskinäistä hallinnollista apua tulliasioissa. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuolet yksinkertaistavat rajavalvontaa ja muodollisuuksia helpottaakseen kauppaansa. Sitä koskevista järjestelyistä määrätään pöytäkirjassa 10.

Pöytäkirja 10

Pöytäkirja käsittelee tavaroiden kuljetukseen liittyvien muodollisuuksien ja tarkastusten yksinkertaistamista EY- ja EFTA-valtioiden välisillä rajoilla. Pöytäkirjan päätavoitteena on sopimuspuolten rajatarkastusten ja -muodollisuuksien yhdenmukaistaminen ja yksinkertaistaminen.

Suomi on hyväksynyt rajatarkastusten yksinkertaistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 64/85). Tämä yleissopimus on rakenteeltaan yleisempi kuin nyt puheena oleva ETA-sopimuksen pöytäkirja.

Euroopan yhteisö ja EFTA-valtiot ovat vuonna 1987 allekirjoittaneet tavarakaupan muodollisuuksien yksinkertaistamista koskevan (SopS 66/87) sekä yhteistä passitusmenettelyä koskevan yleissopimuksen (SopS 68/87), joilla on yksinkertaistettu tavarakaupan muodollisuuksia ottamalla käyttöön yhtenäisasiakirja (SAD-dokumentti). Asiakirjaa käytetään tuonti- ja vientimenettelyssä sekä tavaran passittamiseksi Euroopan yhteisön ja EFTA-valtioiden kesken. Puheena olevassa pöytäkirjassa passitusmenettely ja siihen liittyvä tavaran esteetön kulku lähtötullitoimipaikasta määrätullitoimipaikkaan on keskeisessä asemassa, ja tämän menettelyn helpottamiseen on pyritty useassa artiklassa.

ETA-sopimuksen pöytäkirja 10 on sopusoinnussa edellä mainittujen voimassa olevien sopimusten kanssa, joskin siinä määrätään tietyiltä osin pitemmälle menevästä yhteistyöstä. Tässä yhteydessä korostetaan myös automaattisen tietojenkäsittelyn hyväksikäyttöä. Tarkastukset ja muodollisuudet suoritettaisiin yleensä pistokokeina. Tämä koskisi myös eläinlääkinnöllisiä ja kasvien sekä kasvituotteiden terveystarkastuksia. Sopimuspuolet voivat kuitenkin poiketa tästä periaatteesta, jos se on välttämätöntä välittömästi uhkaavan vaarallisen kasvitaudin leviämisen estämiseksi. Sopimuspuolet ovat myös velvollisia hyväksymään toisen sopimuspuolen toimivaltaisten viranomaisten suorittamat tarkastukset ja niiden laatimat tavaroiden maahantuontiin ja kauttakuljetukseen liittyvät asiakirjat.

Pöytäkirjan tarkoituksena on edelleen odotusaikojen lyhentäminen raja-asemilla. Sopimuspuolten tulee turvata liikenteen mahdollisimman vapaa kulku. Tätä tarkoitusta tukevat muun muassa tarkastusten ja muodollisuuksien suorittaminen viivytyksettä sekä niiden suorittaminen, jos se on mahdollista, yhdessä paikassa. Tämä koskisi myös eläin- ja kasvitautien estämiseksi suoritettavia tarkastuksia. Tietyn liikenteen osalta raja-asemien aukioloajat olisivat ympärivuorokautisia, jos liikennemäärät sitä edellyttäisivät. Liikenteen sujuvuuden parantamiseksi sopimuspuolet pyrkivät perustamaan pikakaistoja. Näillä toimenpiteillä kaupan osapuolet saavuttavat myöskin kustannusten säästöä.

Sopimuspuolet ovat velvollisia lisäämään yhteistyötä eri tarkastusviranomaisten välillä myös paikallisella tasolla. Pöytäkirjan mukaisia yhteistyömuotoja ovat erityisesti raja-asemilla tapahtuvat liikennejärjestelyt, rinnakkaisten tarkastuspaikkojen perustaminen sekä tehtävien yhdenmukaistaminen. Sopimuspuolet yhdenmukaistavat myöskin tarkastuksia ja muodollisuuksia suorittavien viranomaisten virka-aikoja.

Pöytäkirja ei estä naapurivaltioiden keskinäisen yhteistyön edelleenkehittämistä. Suomi on tehnyt kahdenkeskiset sopimukset rajatulliyhteistyöstä Ruotsin (SopS 23/63) sekä Norjan (SopS 37/69) kanssa. Esimerkiksi Suomen Norjan kanssa tekemä rajatulliyhteistyösopimus mahdollistaa sen, että tietyllä Suomen ja Norjan rajanylityspaikalla toisen maan viranomaiset suorittavat liikenteen tullivalvonnan ja tulliselvityksen molempien maiden puolesta. Sopimus on mahdollistanut myöskin tulliasemien yhteisen miehityksen. Tällaisella yhteistoiminnalla voidaan saada aikaan huomattavia säästöjä.

Pöytäkirja sisältää myös määräyksen sopimuspuolten toimivaltaisten viranomaisten hallinnollisesta avunannosta, jossa noudatetaan 11 pöytäkirjan määräyksiä soveltuvin osin.

* * *

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet avustavat toisiaan tulliasioissa turvatakseen sen, että tullilainsäädäntöä sovelletaan oikein. Tarkemmat määräykset tätä koskevista järjestelyistä ovat pöytäkirjassa 11.

Pöytäkirja 11

Pöytäkirja laajentaa tulliyhteistyön 18 maan tullihallinnon väliseksi, mikä mahdollistaisi koko Länsi-Euroopan kattavan yhteistoiminnan. Pöytäkirja ei kuitenkaan kata koko tullitoimintaa, vaan EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden välille tehtäisiin täydentävä sopimus, joka sisältäisi EY:n toimivallan ulkopuolelle jääviä kysymyksiä koskevat määräykset sekä määräyksiä käytännön yhteistoiminnasta.

Pöytäkirja on samankaltainen kuin keskinäistä avunantoa tulliasioissa koskevat Suomen kahdenväliset sopimukset sekä Tulliyhteistyöneuvoston suositukset ja mallisopimukset. Tarkoituksena on, että kahdenväliset sopimukset jäävät edelleen voimaan.

Kansainvälisen kaupan vilkastuminen ja erityisesti huume- ja talousrikollisuuden kansainvälistyminen ja lisääntyminen ovat tehneet välttämättömäksi kehittää eri valtioiden tulliviranomaisten yhteistyötä kansainvälisten sopimusten avulla. EFTA-valtioiden ja EY:n jäsenvaltioiden välinen yhteistyö on tähän asti perustunut pääasiallisesti kahdenvälisiin sopi- muksiin.

Suomi on tehnyt monenvälisen yhteistyösopimuksen (SopS 44/82) muiden pohjoismaiden kanssa. EY:n jäsenvaltioista Suomella on kahdenvälinen tulliyhteistyösopimus Saksan liittotasavallan (SopS 58/76), Alankomaiden (SopS 31/85), Ranskan (SopS 58/89), Italian (SopS 9/90) ja Yhdistyneen kuningaskunnan (SopS 75/91) kanssa. Tanska on sopimuspuolena muiden pohjoismaiden kanssa tehdyssä monenvälisessä sopimuksessa. Käytännön yhteistyö muiden EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden kanssa on perustunut muihin monenvälisiin sopimuksiin ja tulliyhteistyöneuvoston suosituksiin.

Sopimuspuolet antavat toisilleen apua tullilainsäädännön soveltamiseksi oikein. Pöytäkirja ei vaikuta rikosasioissa annettavaan keskinäiseen virka-apuun. Tullilainsäädäntö ja tullit on määritelty niin laajasti, että ne kattavat käytännössä koko tullilaitoksen toimialan ja tullilaitoksen kantamat tullit, verot ja muut maksut.

Toisen sopimuspuolen toimivaltainen hallintoviranomainen on velvollinen pyynnöstä hankkimaan kaikki aiheelliset tiedot, jotta tullilainsäädännön oikea soveltaminen voitaisiin varmistaa. Annettavat tiedot voivat koskea myös tullilainsäädännön vastaisia tekoja. Pyynnöstä on annettava tietoja siitä, onko tavara tuotu maahan asianmukaisesti, ja tarvittaessa ilmoitettava myöskin sovelletut tullimenettelyt. Toimivaltaisen hallintoviranomaisen tulee pyynnöstä valvoa sellaisia henkilöitä, tavaroita tai kulkuneuvoja, joiden tiedetään tai epäillään liittyvän tullilainsäädännön vastaisiin tekoihin.

Sopimuspuolet ovat velvollisia toimivaltansa rajoissa antamaan apua erityisesti sellaisissa tapauksissa, jotka koskevat tullilainsäädännön vastaista tapahtunutta tai tapahtuvaa toimintaa tai tällaiseen toimintaan liittyviä uusia keinoja tai menetelmiä. Avunantovelvollisuus koskee myös tapauksia, joissa on kysymys huomattavasta tavaroiden tuontia, vientiä tai kauttakulkua koskevien säännösten rikkomisesta.

Pöytäkirja edellyttää, että toimivaltainen hallintoviranomainen tai viranomainen, jolle se on virka-apupyynnön toimittanut, ryhtyy toisen sopimuspuolen pyynnöstä asianmukaisiin tutkimuksiin tai antaa hallussaan olevia tietoja. Pöytäkirja sisältää myös poikkeukset avunantovelvollisuudesta. Sopimuspuolet voivat kieltäytyä avunantamisesta, jos avun antaminen saattaa vahingoittaa valtion itsemääräämisoikeutta, yleistä järjestystä (ordre publique), turvallisuutta tai muita olennaisia etuja, koskee muita kuin tulleihin liittyviä valuutta- ja verotussäännöksiä taikka loukkaa teollisia, liike- tai ammattisalaisuuksia.

Pöytäkirjan perusteella toimitetuille tiedoille annetaan tiedot vastaanottavassa valtiossa sama salassapitosuoja, jota sovelletaan samanlaisiin tietoihin kyseisen valtion kansallisen lainsäädännön ja EY:n määräysten mukaan.

Pöytäkirjan perusteella saatuja tietoja voidaan käyttää yksinomaan sen edellyttämiin tarkoituksiin. Muihin tarkoituksiin niitä voidaan käyttää vain toisen sopimuspuolen suostumuksella. Määräykset eivät koske laitonta huumausainekauppaa koskevaa tiedonvaihtoa. Pöytäkirjan perusteella saatuja tietoja ja asiakirjoja voidaan käyttää todistusaineistona selonteoissa, todistajanlausunnoissa ja tuomioistuimissa sopimuksen määräysten mukaisesti.

Keskeistä tullivalvontaviranomaisten toiminnassa on tietojenvaihto. Tietojenvaihto on järjestetty tapahtuvaksi EFTA-valtioiden keskustulliviranomaisten ja EY:n komission asianomaisten viranomaisten sekä soveltuvin osin EY:n jäsenvaltioiden tulliviranomaisten välillä. Tietojenvaihdossa tulee ottaa huomioon tietosuojaa koskevat säännökset. Sopimuspuolet voivat olla suoraan yhteydessä toisiinsa, kun kysymys on kiireellisestä tapauksesta tai asia koskee vain kahta sopimuspuolta. Pöytäkirja mahdollistaa myös paikallisten tulliviranomaisten suoran yhteydenpidon kiireellisissä tapauksissa.

* * *

Sopimuksen 21 artiklan 3 kohta käsittelee yhteistyön vahvistamista kauppamenettelyjen yksinkertaistamiseksi.

Yhteistyö EY:n ja EFTA-valtioiden kesken perustuu Luxemburgin ministerikokouksen julkilausumaan vuodelta 1984. Kauppamenettelyjen yksinkertaistamisen tavoitteena on ollut elektronisen tiedonsiirron edistäminen viranomaisten kesken ja toisaalta viranomaisten ja elinkeinoelämän välillä. Yhteistyö on konkretisoitunut kahteen EY:n hankkeeseen ja ohjelmaan (CD-projekti ja TEDIS-ohjelma).

CD-projektin tavoitteena on kehittää yhteensovitettuja tietokoneistettuja hallinnollisia menettelyjä yhteisön piirissä ja kolmansien maiden kanssa. Painopiste on ollut automatisoitujen tullimenettelyjen kehittämisessä. CD-projekti on käynnistetty vuonna 1986. Se on osa laajempaa kokonaisuutta (CADDIA-ohjelma), joka tähtää tuontia ja vientiä sekä yhteistä maatalouspolitiikkaa koskevan tietotuotannon tehostamiseen.

EFTAn ja EY:n välinen yhteistyö CD-projektissa on käsittänyt yhteisen passitusmenettelyn automatisoinnin pilottiprojektin, yhteisten tullisanomien kehittämisen sekä tulliselvityksessä ja passituksessa käytettävien koodien yhdenmukaistamistyötä.

Merkittävä yhteistyöalue CD-projektin kannalta on ollut EDIFACT-alalla tehty standardointityö. EFTA-valtiot ovat muun muassa osallistuneet EY:n standardityöryhmän kokouksiin. Sen ohella EFTA-valtioiden kustantamana EDIFACT-sihteeristössä työskentelee kaksi henkilöä. ETA-sopimus ei merkittävästi vaikuttane jo käynnissä olevaan yhteistyöhön. Yhteistyömuodot kuitenkin selkiintyvät. Siinä noudatetaan VI osassa mainittuja menettelytapoja.

EY:n neuvosto hyväksyi vuonna 1987 ohjelman elektronisista tiedonsiirtojärjestelmistä, jonka soveltamisaloina ovat kauppa, teollisuus ja hallinto (TEDIS-ohjelma). Sen tavoitteena on välttää suljettujen elektronisten tiedonsiirtoverkkojen lisääntyminen ja edistää sen sijaan yhteensopivien järjestelmien kehittämistä. Erityistä painoa on pantu pienten ja keskisuurten yritysten omista tarpeista lähtevän elektronisen tiedonsiirron (EDI) käytön edistämiseen. Tämän ohella on pyritty tukemaan kansainvälisten ja eurooppalaisten standardien käyttöä lähtökohtana YK:n Euroopan talouskomission suositukset kansainvälisistä kauppamenettelyistä.

TEDIS-ohjelmalla sovitetaan yhteen eri teollisuuden alojen elektronisen tiedonsiirron kehittämistä ja pyritään edistämään ohjelman piiriin kuuluvia pilottiprojekteja ja sanomien standardointia.

Vuosille 1988―89 ulottuneen TEDIS-ohjelman budjetti oli 5,3 miljoonaa ECUa (25 mmk). Heinäkuussa 1991 EY:n neuvosto hyväksyi kolmivuotisen TEDIS-ohjelman II vaiheen, jonka kokonaisbudjetti on 25 miljoonaa ECUa (125 mmk). Ohjelman II vaiheen painopistealueita ovat EDI-sanomien standardointi ottaen erityisesti huomioon televiestinnän tarpeet, elektronisen tiedonsiirron juridiset näkökohdat sekä eurooppalaiset, toimialojen väliset projektit ja selvityksen laatiminen EDIn vaikutuksista yritysten johtamiseen.

Vuoden 1989 loppuun mennessä kaikki EFTA-valtiot allekirjoittivat kahdenväliset sopimukset kaupan elektronisista tiedonsiirtojärjestelmistä (TEDIS-ohjelma) EY:n kanssa. Kunkin EFTA-valtion rahoitusosuus on suhteessa sen ja EY:n jäsenmaiden yhteenlaskettuun markkinahintaiseen bruttokansantuotteeseen. Suomen osuus ohjelman I vaiheesta oli noin 380 000 mk ja II vaiheessa sen on laskettu olevan noin 2,2 mmk, mikä sisältää TEDIS-sihteeristön EFTA-virkailijoiden palkkakustannukset. II vaiheen kustannukset jakaantuvat neljälle vuodelle.

EFTA-valtiot ovat aktiivisesti osallistuneet yhteisön kanssa kauppamenettelyjen eurooppalaisten ja kansainvälisten standardien laatimiseen. Yhteistyön kohteena on erityisesti ollut CD-projekti ja televiestintä. Suomen osallistumisen yhteisön TEDIS-ohjelmaan voidaan katsoa erityisesti helpottavan yhteistyötä sekä auttavan vähentämään uusien kaupan teknisten esteiden syntymisen yhteisön ja EFTA-valtioiden välille. Samoin sen voidaan katsoa edistävän kaupallisten tietojen elektronisen siirron yhteensovitettua kehittämistä kaikkialla Euroopassa.

Suomi on osallistunut ohjelman I vaiheessa kahteen kuljetusalaa ja paperiteollisuutta koskevaan pilottiprojektiin sekä elektronisen tiedonsiirron juridisia ja EDI-tietoisuutta koskeviin tutkimuksiin.

ETA-sopimus korvaa Suomen ja Euroopan talousyhteisön välillä solmitun sopimuksen kaupan elektronisista tiedonsiirtojärjestelmistä (SopS 103/89).

Artiklan 4 kohdan mukaan sen määräyksiä sovelletaan kaikkiin tuotteisiin.

22 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuoli, joka harkitsee suosituimmuuskohtelua nauttiviin kolmansiin maihin soveltamiensa tullien tai vaikutukseltaan vastaavien maksujen tosiasiallisen tason alentamista tai niiden soveltamatta jättämistä, ilmoittaa siitä, mikäli mahdollista, ETA:n sekakomitealle viimeistään kolmekymmentä päivää ennen toimenpiteen voimaantuloa. Se kiinnittää huomiota kaikkiin toisten sopimuspuolten huomautuksiin vääristymistä, jotka voivat aiheutua toimenpiteistä. Artikla vastaa sisällöltään Suomen ja Euroopan talousyhteisön välisen vapaakauppasopimuksen 12 artiklaa.

4 luku Muut tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat säännöt

23 artikla. Sopimuksen 23 artiklassa viitataan kaupan teknisiä esteitä koskevien sääntöjen osalta liitteeseen II sekä vaatimustenmukaisuuden arvioimista koskevaan pöytäkirjaan 12. Liite II on laajin ETA-sopimuksen liitteistä ja se merkitsee EY:n teknisen lainsäädännön ottamista ETA-säännöiksi. Liitteen mukaan EY-säädösten viittaukset Rooman sopimuksen 30 ja 36 tai 30―36 artiklaan tarkoittavat ETA-sopimusta sovellettaessa ETA-sopimuksen 11 ja 12 tai 11―13 ja 18 artiklaa.

Edelleen viitataan 23 artiklassa liitteeseen III, joka koskee tuotevastuuta. Tuotevastuuta koskevassa liitteessä on määräykset EY:n tuotevastuudirektiivin säännösten ottamisesta ETA-säännöiksi sekä maahantuojan vastuun järjestämisestä.

Kaupan teknisiä esteitä koskevat säännöt

I Moottoriajoneuvot

Yleistä

Kaupankäyntiin vaikuttavina teknillisinä vaatimuksina moottoriajoneuvoista ja niiden osista on annettu tähän mennessä 45 direktiiviä muutoksineen. Suomalaiset ajoneuvomääräykset vastaavat pääosin direktiivejä, mikä johtuu lähinnä siitä, että Suomessa on pitkään sovellettu YK:n ECE-sääntöjärjestelmää. Poikkeuksena ovat ajoneuvojen pakokaasupäästöt ja takaistuinten turvavyövaatimukset, joista on ETA-sopimuksessa siirtymäsäännökset. Moottoriajoneuvoja ja niiden osia koskevat kotimaiset säännökset on annettu asetuksella ja liikenneministeriön päätöksellä.

Henkilöautojen ja pakettiautojen pakokaasuvaatimukset ja niitä koskeva siirtymäaika

Autojen pakokaasuvaatimusten osalta EFTA-valtiot voivat 1.1.1995 saakka noudattaa kansallista lainsäädäntöään. Tämän jälkeen niiden on sallittava myös direktiivien vaatimusten mukaisten autojen pääsy markkinoilleen.

EY:n pakokaasudirektiivin 70/220/ETY sallimat päästöarvot henkilöautoille ovat tällä hetkellä merkittävästi Suomessa ja muissakin EFTA-valtioissa käytössä olevia yhdysvaltalaisia vuoden 1983 (US'83) ja 1987 (US'87) päästövaatimuksia lievemmät. EY on kuitenkin jo antanut henkilöautojen pakokaasurajoja tiukentavan direktiivin 91/441/ETY, jossa henkilöautoille tiukennetut raja-arvot vastaavat EY:n oman vertailututkimuksen mukaan yhdysvaltalaisten määräysten vuoden 1983 (US'83) ja 1987 (US'87) arvoja. Direktiivi 91/441/ETY koskee uusia tyyppihyväksymisiä 1.7.1992 alkaen ja uusia rekisteriin merkittäviä autoja 1.1.1993 alkaen.

Suomessa on asetuksella (912/88) säädetty yhdysvaltalaisten pakokaasuvaatimusten vuoden 1983 tason (US'83) raja-arvot pakollisiksi 1.1.1992 tai sen jälkeen Suomessa ensi kertaa käyttöön otettaville henkilöautoille. Uusia henkilöautomalleja vaatimukset ovat koskeneet jo vuoden 1990 alusta.

Kun EY:n muutettu direktiivi tulee 1.7.1992/1.1.1993 vastaamaan vaatimustasoltaan meillä voimassa olevia vaatimuksia, on henkilöautojen pakokaasumääräyksiä muutettava vuoden 1995 alusta niin, että US'83- vaatimusten rinnalla hyväksytään myös EY:n direktiivin mukaiset autot.

Suomessa on säädetty asetuksella (1295/91) yhdysvaltalaiset vuoden 1990 pakokaasuvaatimukset pakettiautoille siten, että uusien pakettiautomallien tulee täyttää nämä vaatimukset 1.1.1992 alkaen ja kaikkien uutena liikenteeseen käyttöön otettavien pakettiautojen 1.1.1993 alkaen. Nämä pakettiautojen pakokaasuvaatimukset ovat nykyisiä EY-direktiivien raja-arvoja selvästi tiukempia. Direktiivin vaatimuksia tiukemmat pakettiautojen pakokaasuvaatimukset ovat ETA-sopimuksen siirtymäsäännösten mukaan ylläpidettävissä vuoden 1995 alkuun asti. Tämän jälkeen on hyväksyttävä myös EY:n direktiivin mukaiset pakettiautot. EY:n komissio on jo tehnyt ehdotuksen direktiiviksi pakettiautojen pakokaasuvaatimusten tiukentamiseksi.

Raskaan dieselmoottorin pakokaasupäästöt

Kuorma- ja linja-autojen raskaita dieselmoottoreita koskee nykyisin direktiivi 88/77/ETY, joka vastaa tasoltaan muun muassa Yhdysvalloissa ennen vuotta 1991 voimassa olleita vaatimuksia. Tämän direktiivin mukaiset määräykset ovat vuoden 1991 alusta voimassa Suomessa ensi kertaa käyttöön otettaville dieselkäyttöisille linja- ja kuorma-autoille.

EY:ssä on hyväksytty dieselmoottorin pakokaasupäästöjä tiukentava direktiivi 91/542/ ETY, jossa voimassa olevan direktiivin raja-arvoja tiukennetaan 50―60 prosenttia. Direktiivi tulee voimaan moottorien tyyppihyväksymisille 1.7.1992 ja uusien autojen rekisteröinneille 1.10.1993. Raja-arvoja kiristetään edelleen 1.10.1995 jälkeen tyyppihyväksyttävien moottoreiden ja 1.10.1996 jälkeen käyttöön otettavien autojen osalta. Tällöin typenoksidien sallittu määrä alenee noin 15 prosenttia ja hiukkaspäästöjen noin 60 prosenttia. Tulevat rajat ovat tiukemmat kuin Yhdysvalloissa vuonna 1994 voimaan tuleviksi päätetyt arvot.

Tiukennetun EY-direktiivin mukaiset raja-arvot dieselkäyttöisille linja- ja kuorma-autoille on Suomessa tarkoitus ottaa käyttöön EY:n aikataulun mukaisesti. Vuosina 1992 ja 1993 voimaan tulevien raja-arvojen rinnalla hyväksyttäneen myös US'91 -raja-arvot.

Turvavyöt ja niitä koskeva siirtymäaika

EY:n turvavöitä koskevien direktiivien mukaisesti vyöt voidaan vaatia henkilö- ja pakettiautojen kaikilla istuimilla, ei kuitenkaan sivulle tai taaksepäin suunnatuilla eikä kokoontaitettavilla istuimilla. Ennen 1.7.1997 käyttöön otettavien henkilöautojen takaistuimilla riittää kahden pisteen vyö; muilla istuimilla voidaan vaatia käytettäväksi kolmen pisteen vyötä. Vuonna 1990 annetuilla muutoksilla ulotetaan oikeus kolmen pisteen vyön vaatimiseen 1.7.1997 alkaen takaistuimen vöihin, minkä lisäksi turvavyöt voidaan vaatia kuorma-autossa ja linja-auton suojaamattomilla istuimilla.

Suomen ajoneuvolainsäädännössä EY-direktiivin mukaisia turvavöitä on vaadittu kaikissa nyt voimassa olevan EY-direktiivin tarkoittamissa autoissa. Henkilöauton takaistuimella on vaadittu kolmen pisteen vyö.

ETA-sopimuksessa on EFTA-valtioilla turvavöitä koskeva poikkeus 1.7.1997 saakka. Edellä selostetun mukaisesti tulee EY:n lainsäädäntö vastaamaan muun muassa Suomessa voimassa olevia määräyksiä tuosta päivästä alkaen.

Ajoneuvojen varustevaatimukset ja valosäännökset

Suomen nykyiset vaatimukset ajoneuvojen valoista ja muista varusteista vastaavat jo nyt pääosiltaan EY-direktiivejä. Jäljellä olevat erot valovaatimuksissa, toispuoleisen seisontavalon sekä oikeanpuoleisen takasumuvalon kielto, on tarkoitus vuoteen 1993 mennessä muuttaa vastaamaan EY:n vaatimuksia. Vuoteen 1993 mennessä on myös tarkoitus muiltakin osin tarkistaa ajoneuvoasetuksen (233/82) ja sen täytäntöönpanopäätöksen (150/83) säännöksiä ja määräyksiä siten, että ECE-sääntöihin tai kansallisiin vaatimuksiin nojautuvissa säännöksissä ja määräyksissä otetaan rinnakkaisiksi hyväksymisvaatimuksiksi myös mahdollisesti olemassa olevan EY-direktiivin vaatimukset.

EY:ssä on viimeistelyvaiheessa koko autoa koskevan tyyppihyväksymisdirektiivin (70/156/ ETY) täydentäminen koskemaan ensi vaiheessa henkilöautoja ja jatkossa myös muita autoryhmiä. Direktiivin täydennyksen on tarkoitus tulla voimaan 1.1.1993. Muutoksen voimaantulon jälkeen henkilöautot on hyväksyttävä liikenteeseen tyyppihyväksymisdirektiivin mukaisina ilman kansallisia lisävaatimuksia. Tämä aiheuttaa sen, että Suomessa on muun muassa ajovalojen pesulaitteita, takalasin huurteenpoistolaitetta ja oikeanpuoleista taustapeiliä koskevat henkilöautovaatimukset poistettava.

II Maatalous- ja metsätraktorit

Maatalous- ja metsätraktoridirektiivejä on yhteensä 23 muutoksineen. Niissä on säännökset traktoreiden rakenteesta ja varusteista. Nämä vanhan menettelytavan mukaiset direktiivit edellyttävät traktoreiden tyyppihyväksyntää. Direktiivit eivät koske liikkuvia metsätyökoneita, jotka EY:ssä luetaan konedirektiivin soveltamisalaan kuuluviksi.

Direktiivien edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan osin ajoneuvoasetuksessa ja liikenneministeriön päätöksellä ja osin työsuojeluhallituksen ― sekä tarvittaessa valtioneuvoston ― päätöksen muutoksella. EY:n vaatimukset ovat melun osalta Suomessa voimassa olevia määräyksiä lievemmät.

III Nosto- ja käsittelylaitteet

Sähköhissit

Sähköllä toimivista hisseistä on annettu direktiivi 84/529/ETY muutoksineen. Tämä direktiivi liittyy hissien rakentamiseen ja käyttöönottoon. Määräaikaisista tarkastuksista ei EY:ssä ole yhdenmukaistettuja määräyksiä. Direktiivin mukaan voidaan edelleen jatkaa aikaisempia kansallisia menettelyjä. Suomessa voimassa olevat menettelyt poikkeavat jonkin verran direktiivin mukaisista menettelyistä. Kuitenkin myös direktiivin mukaiset hissit on hyväksyttävä käyttöön Suomessa. Tämä edellyttää hissejä koskevan kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksen muuttamista.

EY:ssä on parhaillaan käynnissä hissidirektiivin muutostyö. Suomessa on hissejä koskevat määräykset annettava sähkölain nojalla. Tilanteen selkeyttämiseksi voi sähkölain muutoksen yhteydessä olla tarpeen määritellä raja hissien ja nostolaitteiden välillä.

Muut nosto- ja käsittelylaitteet

Nosto- ja mekaanisia käsittelylaitteita koskevat säännökset ja määräykset jakaantuvat Suomessa yhtäältä työturvallisuuslakiin ja sen nojalla annettuihin määräyksiin ja toisaalta sähkölakiin ja sen nojalla annettuihin määräyksiin. EY:n konedirektiivin muutos (91/368/ETY), joka tulee voimaan 1.1.1993 alkavalla ja 1.7.1995 päättyvällä siirtymäajalla, koskee tässä mainittuja nosto- ja käsittelylaitteita ja kumoaa 1.1.1996 mennessä niitä koskevat erilliset direktiivit. Nosto- ja käsittelylaitedirektiivien edellyttämät kotimaiset työturvallisuuden alaan kuuluvat määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä ja muut määräykset annetaan sähkölain nojalla. Uudet määräykset valmistellaan konedirektiiviä vastaaviksi. Ennen direktiivin voimaantuloa Suomessa hyväksytään myös tässä tarkoitettujen kumottavien direktiivien mukaisesti valmistetut koneet.

IV Kotitalouskoneet

Kotitalouskoneista ja sähköliesistä on EY:ssä annettu direktiivit 79/530/ETY ja 79/531/ ETY, joissa on sähkönkulutuksen merkitsemistä koskevia säännöksiä. Direktiivit ovat luonteeltaan vapaaehtoisia, mutta jos ne halutaan saattaa voimaan, voidaan säännökset antaa kuluttajansuojalain (38/78) nojalla annettavalla asetuksella.

V Kaasulaitteet

Euroopan yhteisön kaasulaitteita koskeva direktiivi (90/396/ETY) sisältää kaasumaista polttoainetta käyttäviä laitteita koskevat oleelliset turvallisuusvaatimukset sekä säännökset muun muassa laitteiden tarkastus- ja hyväksymismenettelystä. Suomessa kaasulaitteita koskevat säännökset ja määräykset perustuvat lakiin räjähdysvaarallisista aineista. Laki antaa riittävät valtuudet myös direktiivin noudattamiseksi tarvittavien säännösten antamiseen. Laissa annetaan myös jo tarvittavat laitteiden markkinointia ja sen rajoittamista koskevat säännökset. Lain nojalla on annettu kaasulaitteita koskevat alemmanasteiset säännökset ja määräykset neste- ja maakaasuasetuksissa (316/79) ja (623/87) sekä vastaavissa kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksissä (317/79) ja (624/87). Niitä on tarve tarkentaa ja täsmentää muun muassa kaasulaitteita koskevien oleellisten turvallisuusvaatimusten, vaatimustenmukaisuuden varmentamisen, merkintävaatimusten sekä toimielimiä koskevien vaatimusten suhteen. Muutokset merkitsevät muun muassa kaasulaitteiden valmistuksen valvonnan tiukkenemista. Sitä koskevia määräyksiä ei nykyisin ole lainkaan Suomen lainsäädännössä.

VI Rakennuskoneet ja -laitteet

Rakennuskoneita ja -laitteita koskevat direktiivit liittyvät Suomessa yhtäältä työturvallisuuslain ja toisaalta ympäristölainsäädännön, lähinnä meluntorjuntalain (382/87), soveltamisalaan. Näistä direktiiveistä kaatumisen ja putoavien esineiden varalta asennettuja suojarakenteita koskevat direktiivit kumoutuvat EY:n konedirektiivin muutoksen (91/368/ETY) tullessa voimaan 31.12.1995. Työturvallisuuslainsäädännön osalta muutokset annetaan valtioneuvoston päätöksellä kuitenkin siten, että suojarakenteita koskevat määräykset annetaan konedirektiiviä vastaavasti.

Valvonnan osalta rakennuskoneita ja -laitteita koskee sama kuin konedirektiivin soveltamisalaan kuuluvia koneita. Asiaa selostetaan XXIV kohdassa (koneet).

EY:ssä on annettu useita direktiivejä rakennuskoneiden ja -laitteiden melupäästöjen enimmäisarvoista ympäristön suojelemiseksi.

Rakennuskoneiden ja -laitteiden katsotaan täyttävän direktiivien vaatimukset, jos niille on suoritettu direktiivien mukainen melumerkintä. Ilmoitetut tiedot ovat takuuarvoja. Valmistaja takaa, ettei yksikään valmistettu laite ylitä niitä. Rakennuskoneiden melupäästöjen enimmäisarvot ovat melko korkeita ja niitä onkin tarkoitus asteittain laskea. Ympäristöministeriö valmistelee meluntorjuntalain nojalla valtioneuvoston päätökset, joilla rajoitetaan rakennuskoneiden melupäästöt EY:n säännösten mukaisiksi.

VII Muut koneet

Melupäästön enimmäisarvot on EY-jäsenvaltioissa säädetty rakennuskoneiden lisäksi ruohonleikkureille. Vastaavat enimmäisarvot on tarkoitus saattaa voimaan Suomessa meluntorjuntalain nojalla annetulla valtioneuvoston päätöksellä.

Suurimmille ruohonleikkureille on direktiivissä 181/88/ETY säädetty enimmäisarvo myös käyttäjän paikalla vallitsevalle melutasolle. Työministeriö valmistelee määräykset, joilla vastaava enimmäisarvo saatetaan voimaan Suomessa.

VIII Paineastiat

Jäsenvaltioiden paineastioita sekä niiden tarkastusmenetelmiä koskevan lainsäädännön lähentämisestä annettu direktiivi 76/767/ETY, jäljempänä yleisdirektiivi, sisältää yleiset säännökset paineastioiden tyyppihyväksymis- ja tarkastusmenettelyistä. Sitä täydentävät erilliset direktiivit, joissa on säädetty kunkin paineastiaryhmän suunnittelun ja tarkastusmenetelmien teknisistä vaatimuksista. Merkitystä voidaan arvioida olevan lähinnä yleisdirektiivin 22 artiklalla, joka koskee sellaisia paineastioita, joista ei ole annettu erillisdirektiiviä. Sen mukaan jäsenvaltioiden tulee vastavuoroisesti hyväksyä toisissa jäsenvaltioissa paineastioille tehdyistä tarkastuksista annetut selostukset ja todistukset. Toteutuessaan tämä merkitsee EFTA-valtioiden välisten paineastiatarkastusten vastavuoroisen tunnustamisjärjestelmän lakkaamista sekä tehtyjen kahdenkeskisten sopimusten merkityksen huomattavaa vähenemistä. Yleisdirektiivin täytäntöönpano edellyttää paineastia-asetuksen (549/73) vähäistä muuttamista.

Yleisdirektiiviä täydentävät erillisdirektiivit koskevat kaasupulloja. Näissä direktiiveissä säädettyjen teknisten vaatimusten rinnalla saadaan käyttää kansallisia säännöksiä ja määräyksiä, joten niiden merkitys jää vähäiseksi. Ne edellyttäisivät vähäisiä muutoksia kuljetettavista kaasusäiliöistä annettuun kauppa- ja teollisuusministeriön päätökseen (641/78).

Jäsenvaltioiden yksinkertaisia paineastioita koskevien lakien yhdenmukaistamisesta annettu direktiivi (87/404/ETY) on ainoa paineastioita koskevista direktiiveistä, joka on laadittu uuden menettelytavan mukaisesti. Direktiivi sisältää säännökset yksinkertaisten paineastioiden rakenteesta, valmistuksesta ja ensimmäisestä rakennetarkastuksesta. Direktiivin voimaansaattaminen merkitsee suomalaisten turvallisuusvaatimusten lievää tiukentamista. Käytönaikaiseen valvontaan sovelletaan edelleen voimassa olevaa kansallista säännöstöä.

Aerosolipakkauksista on annettu direktiivi 75/324/ETY. Direktiivi edellyttää valtioneuvoston aerosoleista antaman päätöksen (67/73) muuttamista muun muassa pakkausten tarkastusten osalta.

IX Mittauslaitteet

Euroopan yhteisössä on voimassa kansainvälistä mittayksikköjärjestelmää koskeva direktiivi 80/181/ETY. Direktiivin nojalla EY:ssä noudatetaan SI-mittayksikköjärjestelmää, joten ETA-sopimuksen voimaansaattaminen ei aiheuta muutoksia tältä osin Suomessa.

Euroopan yhteisön mittauslaitteita ja metrologista tarkastustoimintaa koskevassa direktiivissä (71/316/ETY) on annettu muun muassa yleiset säännökset mittauslaitteiden tyyppihyväksymis- ja tarkastusmenettelystä. Sitä täydentävät erilliset mittaamista ja mittauslaitteita koskevat direktiivit, jotka koskevat myös sellaisia laitteita, jotka Suomessa jäävät vakaustoiminnan ulkopuolelle. Mittaamista ja mittauslaitteita koskevat direktiivit ovat vapaaehtoisia siten, että niiden rinnalla sallitaan kansalliset säännökset ja määräykset. Tämän vuoksi näiden direktiivien voimaansaattaminen Suomessa ei edellytä voimassa olevien mittaamista ja mittauslaitteita koskevien säännösten ja määräysten kumoamista, vaan ainoastaan niiden täydentämistä direktiiveissä kuvatuilla menettelyillä.

Eniten muutoksia Suomessa aiheutuu ei-itsetoimivia vaakoja koskevasta direktiivistä (90/384/ETY), joka ainoana mittauslaitteita koskevista direktiiveistä on laadittu uuden menettelytavan mukaisesti. Se on pakollinen eikä sen rinnalla sallita ristiriidassa olevia kansallisia säännöksiä ja määräyksiä. Direktiivin soveltamisala on mittayksiköistä ja mittaamisvälineiden vakaamisesta annetun lain (vakauslaki, 219/65) soveltamisalaa laajempi, mutta tämän ei arvella aiheuttavan ongelmia käytännössä. Merkittävin ero nykyjärjestelmään verrattuna on se, että tyyppihyväksyntöjä ja vakauksia tekevät niin sanotut ilmoitetut laitokset. Vakauslain soveltamisalaan ei kuitenkaan ole vielä tarkoitus puuttua. Tämä on mahdollista direktiivin siirtymäsäännöksen takia: direktiivi tulee saattaa voimaan EY:n jäsenvaltioissa 1.1.1993 mennessä, mutta jäsenvaltioiden on kuitenkin sallittava kymmenen vuoden ajan voimaantulopäivästä lukien ennen voimaantuloa noudatettujen säännösten ja määräysten mukaisten mittauslaitteiden markkinointi ja käyttöönotto.

X Sähkölaitteet

Pienjännitedirektiivi ja sitä koskeva siirtymäaika

Pienjännitedirektiivi (73/23/ETY) määrittelee yleisellä tasolla sähkölaitteiden (vaihtovirralla 1 000 V asti, tasavirralla 1 500 V asti) turvallisuusvaatimukset.

Pienjännitedirektiivin voimaansaattaminen merkitsee oleellista muutosta sähköturvallisuusjärjestelmäämme. Tähän saakka suuren yleisön käyttöön tulevilta sähkölaitteilta on vaadittu pakollista ennakkotarkastusta ja hyväksymistä niiden sähköturvallisuuden suhteen (sähkölain 36 §). Suomi, Ruotsi ja Islanti voivat pitää 31 12.1993 asti kansalliset määräyksensä, minkä jälkeen on viimeistään otettava pienjännitedirektiivin mukaiset menettelyt käyttöön.

Pienjännitedirektiivin mukaan riittää vähimmäisvaatimuksena laitteen valmistajan vakuutus siitä, että laite on direktiivissä säädettyjen vaatimusten mukainen. Direktiivissä säädetyt yleiset turvallisuusvaatimukset sinänsä vastaavat nykyisiä turvallisuusvaatimuksiamme yleisellä tasolla. Näin ollen sähkölakiin on tehtävä muutos tarkastus- ja vakuutuksenantomenettelyn osalta.

Räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettävät sähkölaitteet ja sähkömagneettinen yhteensopivuus

Räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäviä sähkölaitteita koskevat direktiivit (76/117/ETY, 79/196/ETY ja 82/130/ETY) edellyttävät joko EN-standardien mukaisuutta, joka on varmennettu hyväksymismenettelyllä, tai hyväksytyn elimen antamaa tarkastustodistusta. Sähkömagneettista yhteensopivuutta koskevan direktiivin (89/336/ETY) vähimmäisvaatimus on valmistajan vakuutus. Sekä räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettäviä sähkölaitteita koskevat direktiivit että sähkömagneettista yhteensopivuutta koskeva direktiivi (89/336/ETY) edellyttävät tarkastus- ja valvontatoimintaan liittyvien valtuuksien säätämistä lain tasolla.

Terveydenhuollon laitteet ja tarvikkeet

Sähkökäyttöiset lääkintälaitteet

Suomessa on suurelle osalle sähkökäyttöisiä lääkintälaitteita säädetty pakollinen ennakkotarkastus. Sähkökäyttöisiä lääkintälaitteita koskevassa direktiivissä (84/539/ETY) ei edellytetä pakollista ennakkotarkastusta. Valmistajan vakuutus direktiivinmukaisuudesta riittää. Direktiivi on niin sanottu vanhan menettelytavan mukainen direktiivi eli se sisältää yksityiskohtaisia teknisiä vaatimuksia. Sen säännökset eivät ole ajan tasalla ja sitä joudutaankin tarkistamaan muun muassa standardien osalta. Direktiivin voimaansaattaminen Suomessa merkitsee kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksen (234/84) nojalla annettujen määräysten tarkistamista direktiivin soveltamisalaan kuuluvien laitteiden osalta. Direktiivissä mainitsemattomien sähkökäyttöisten lääkintälaitteiden osalta jatketaan nykyistä tarkastuskäytäntöä.

Aktiiviset implantoitavat laitteet ja tarvikkeet

Aktiivisia implantoitavia lääketieteellisiä laitteita koskeva direktiivi (90/385/ETY) on niin sanottu uuden menettelytavan mukainen direktiivi. Aktiiviset implantoitavat lääketieteelliset laitteet, joita ovat muun muassa sydäntahdistimet ja insuliinipumput, kuuluvat Suomessa sairaanhoitotarvikelain (997/84) soveltamisalaan. Direktiivissä on annettu tuotteita koskevat olennaiset vaatimukset ja tuotteiden markkinoille pääsyä koskevat menettelyt. Vaikka osa sairaanhoitotarvikelain säännöksistä vastaa sisällöltään direktiivissä säädettyjä vaatimuksia, muutetaan sairaanhoitotarvikelakia tuotteiden valvontaan ja tuotteiden markkinoille hyväksymiseen liittyvien säännösten osalta. Valvontaa varten perustetaan kansallinen valmistajarekisteri sekä vaaratilanteiden ilmoittamista varten tiedonvälitysjärjestelmä. Tuotteiden hyväksyminen ensi kertaa markkinoille edellyttää kliinistä testausta, mikä puolestaan merkitsee tutkimussuunnitelmien käsittelyjärjestelmän perustamista. Näistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

XI Tekstiilit

ETA-sopimuksen tekstiilejä koskevissa direktiiveissä säädetään tekstiilituotteiden kuitusisällön ilmoittamisesta sekä ilmoittamismenettelyyn liittyen tekstiilikuitusekotteiden analyysimenetelmistä. Suomen lainsäädännössä ei ole näitä koskevia vaatimuksia. Kuitusisällön ilmoittamista koskevat säännökset annetaan kuluttajansuojalain nojalla annettavalla asetuksella.

XII Elintarvikkeet

EY:n neuvoston direktiivi virallisesta elintarvikevalvonnasta (89/397/ETY) lähtee siitä, että valvonta tulee ensi sijassa järjestää kansallisesti kansallisten tarpeiden pohjalta. Komission tehtävänä on jäsenmaiden vuosittaisten kertomusten pohjalta antaa suosituksia kansallisten elintarvikevalvontaohjelmien yhdenmukaistamiseksi. Direktiivissä korostetaan jäsenmaiden oikeutta valita valvonnan kannalta sopivin tarkastusvaihe. Tarkastusten on oltava säännöllisiä ja katettava tuotannon ja jakelun kaikki vaiheet. Direktiivi edellyttää, että vientituotteita ei saa jättää asianmukaisen tarkastustoiminnan ulkopuolelle sillä perusteella, että tuote aiotaan viedä yhteisön ulkopuolelle.

EY:n valvontadirektiiviin sisältyy myös vaatimus, että toiseen jäsenvaltioon tarkoitetut tuotteet tarkastetaan yhtä huolellisesti kuin omalla alueella markkinoitavat tuotteet. Tältä osin elintarvikelakia tullaan muuttamaan. Asiaan liittyvät selvitystyöt ovat parhaillaan käynnissä ja samassa yhteydessä joudutaan selvittämään myös elintarviketarkastusten maksullisuus kotimaassa.

Direktiivin sisältämät periaatteet vastaavat olennaisesti Suomen valvontajärjestelmää. Elintarvikevirasto ryhtyy toiminta- ja taloussuunnitelmansa mukaisesti laatimaan vuonna 1992 kansallista elintarvikevalvontaohjelmaa.

Elintarvikeala käsittää EY:ssä erittäin laajan säännöskokonaisuuden. ETA-sopimuksen liitteessä II luetellaan 54 elintarvikkeita koskevaa EY-säädöstä muutoksineen. Suomen puolelta ei ole katsottu olevan tarvetta siirtymäaikoihin tai pysyviin poikkeuksiin. Toisaalta on huomattava, että kysymys EY:n voimassa olevasta säännöstöstä on eräiltä osin varsin epäselvä. Esimerkiksi elintarvikkeiden lisäaineita koskevat varsin laajat sääntelyt on katsottava pitkälti vanhentuneiksi, vaikka nimenomaisia viranomaispäätöksiä tästä ei ole. EY:ssä on tällä kuten eräillä muillakin vanhentuneiksi katsottavilla aloilla aloitettu sääntely käytännöllisesti katsoen alusta niin sanottujen yleisdirektiivien pohjalta. ETA-sopimuksen johdosta uusitaan määräyksiä Suomessa muun muassa seuraa-villa keskeisillä aloilla: elintarvikkeiden pakkausmerkinnät, lisäaineet, elintarvikkeen kanssa kosketuksiin joutuvat tarvikkeet ja elintarvikkeiden vieraat aineet.

XIII Lääkkeet

Yleistä

Lääkevalmisteita koskevaan liitesäännöstöön kuuluu yksi asetus ja 14 direktiiviä muutoksineen. Lainsäädännön muutostarpeita aiheuttavat direktiivit 65/65/ETY, 75/319/ETY ja 81/851/ETY muutoksineen. Lääkelain muuttamista edellyttää lisäksi ammatinharjoittamiseen liittyvä, farmasian alan toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annettu direktiivi 85/ 432/ETY. Muiden liitesäännöstöön kuuluvien lääkealan EY-säädösten edellyttämät muutokset toteutetaan joko asetuksia tai sitä alemmantasoisia määräyksiä muuttamalla.

Lääkkeiltä vaaditaan useimmista muista tuotteista poiketen tuotekohtainen myyntilupa. EY:n lääkealan yhdenmukaistamistyö on tähdännyt tämän vuoksi ennen kaikkea myyntilupajärjestelmien yhdenmukaistamiseen. Lääkevalmisteiden hyväksymismenettelyjen yhdenmukaistamisella ja lääkeviranomaisten yhteistoiminnan lisäämisellä EY:ssä pyritään lopulta siihen, että muut jäsenvaltiot tai yhteisö hyväksyisivät yhden jäsenvaltion viranomaisten suorittaman arviointityön, jolloin uudet lääkevalmisteet pääsisivät tehokkaammin ja nopeammin yhteisön koko markkinoille. Tämä puolestaan edistäisi Euroopan lääketeollisuutta ja -kauppaa lääketurvallisuudesta tinkimättä, minkä EY on asettanut keskeiseksi tavoitteeksi. EY:n päähuomio lääkealalla kiinnittyy niin sanotun tutkivan, voimakkaasti vientiin tähtäävän lääketeollisuuden aseman turvaamiseen tavoitteena kannustaa uusien innovaatioiden syntymistä jäsenmaissa.

Tuotekohtaisen myyntilupajärjestelmän takia lääkkeet eivät liiku vapaasti valtioiden välillä pelkästään vaatimuksia yhdenmukaistamalla. Lääkealan ydinkysymys koskee tämän vuoksi osallistumista lääkkeiden myyntilupia koskevaan, EY:n piirissä tapahtuvaan päätöksentekomenettelyyn ja sitä edeltävään arviointiin.

EY:ssä on direktiivillä 87/22/ETY perustettu korkean teknologian lääkkeitä koskeva yhteistoimintajärjestelmä, jonka mukaisesti jäsenvaltioiden tulee lausuntoa varten alistaa tällaisen lääkkeen myyntilupahakemus lääkevalmistekomitealle (CPMP) ja eläinlääkkeiden osalta eläinlääkekomitealle (CVMP). Muiden lääkkeiden osalta jäsenvaltioiden on direktiivin 75/319/ETY perusteella mahdollista lääkkeiden myyntilupien myöntämiseen tai niiden peruuttamiseen liittyvissä erimielisyystapauksissa hankkia asiasta lääkevalmiste- tai eläinlääkekomitean lausunto. Lausunnot eivät ole sitovia.

EY:n nykyiset myyntilupamenettelyjä koskevat säännökset eivät lääkevalmiste- ja eläinlääkekomitean lausuntojen sitomattomuuden vuoksi ole merkinneet lääkkeiden liikkumisen vapautumista EY-maiden välillä. Komission ehdotus lääkkeiden uudeksi myyntilupajärjestelmäksi tullee kuitenkin muuttamaan tilannetta tässä suhteessa. Komission alaisuuteen perustetaan itsenäinen EY:n lääkearviointivirasto, jonka tehtävänä on muun muassa koordinoida EY:n nykyisistä järjestelmistä kehitettyä kahta myyntilupamenettelyä. Korkean teknologian lääkkeille ja uusille molekyyleille luvat myöntää komissio saatuaan asiasta lääkearviointiviraston lausunnon. Myös hajautetussa järjestelmässä eli niin sanotuille tavallisille lääkkeille myönnettävien lupien kohdalla komissio tulee jäsenvaltioiden välisissä ristiriitatilanteissa antamaan jäsenmaita sitovia päätöksiä.

ETA-sopimus merkitsee lääkealalla ennen kaikkea lääkkeitä koskevien säännösten yhdenmukaistamista. Yhdenmukaistamisesta ei seuraa välitöntä lääkkeiden liikkumisen vapautumista valtioiden välillä, koska sitovaa menettelyä koskevat järjestelmät ovat EY:ssäkin vasta valmisteilla.

Neuvoston direktiivi, annettu 26 päivänä tammikuuta 1965, lääkevalmisteita koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (65/65/ETY), muutoksineen

Direktiivi on lääkkeitä koskeva perusdirektiivi, jossa on annettu lääkevalmisteiden myyntilupien myöntämistä ja peruuttamista koskevat tärkeimmät säännökset.

Direktiivi edellyttää lääkelaissa olevan lääkkeen määritelmän täydentämistä kattamaan myös ihmisen tai eläimen elintoimintojen muuttamiseksi annettavat aineet tai yhdistelmät.

Lääkevalmisteen myyntilupa voidaan direktiivin mukaan jättää myöntämättä vain lääkevalmisteen turvallisuuteen, tehoon ja laatuun liittyvillä perusteilla. Säännös merkitsee sitä, että lääkevalmisteen hinnan kohtuullisuutta ei enää voida asettaa myyntiluvan edellytykseksi ja että tätä tarkoittava lääkelain säännös on näin ollen kumottava.

Myyntiluvan hakemiseen oikeutettujen piiriä tulee laajentaa siten, että lupaa voi hakea lääkkeen kauppaantuonnista vastaava henkilö, kun hakijana voi lääkelain mukaan tällä hetkellä olla vain valmistaja.

Direktiivissä edellytetään, että myyntilupahakemuksen käsittely suoritetaan 120 päivän kuluessa hakemuksen jättämisestä. Poikkeuksellisissa tapauksissa määräaikaa voidaan pidentää 90 päivällä. Direktiivin enimmäiskäsittelyaikavaatimuksen noudattaminen merkitsee Suomen lääkevalvontajärjestelmän kehittämistä ja siihen varattavien voimavarojen lisäämistä. Lääkelakiin lisätään säännös, jonka perusteella käsittelyajoista säädettäisiin asetuksella.

Direktiivi edellyttää lisäksi lääkelain lääkevalmisteen myyntiluvan voimassaoloaikaa koskevien säännösten muuttamista siten, että lupa on nykyisen vuoden sijasta voimassa viisi vuotta kerrallaan, sekä myyntiluvan väliaikaista peruuttamista koskevien säännösten täydentämistä.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä toukokuuta 1975, lääkevalmisteita koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (75/319/ETY), muutoksineen

Direktiivissä on annettu muun muassa myyntiluvan hakemista koskevia, direktiiviä 65/65/ETY täydentäviä säännöksiä sekä lääkkeiden valmistusta ja kolmansista maista tapahtuvaa tuontia koskevia säännöksiä.

Direktiivin 1.1.1992 voimaantulleen, sanotun ajankohdan jälkeen jätettyjä myyntilupahakemuksia koskevan muutoksen mukaan lääkepakkaukseen tulee sisällyttää pakkausseloste, jollei kaikkia direktiivissä mainittuja tietoja ole jo ilmoitettu itse pakkauksessa tai sen ulommassa päällyksessä. Lääkelakiin tulee lisätä säännös, jolla sosiaali- ja terveyshallitus valtuutetaan antamaan määräyksiä pakkausselosteen sisällyttämisestä lääkepakkaukseen.

Lääkkeiden valmistusta tai kolmansista maista tapahtuvaa tuontia koskeville lupahakemuksille on direktiivissä asetettu 90 päivän enimmäiskäsittelyaika. Direktiivissä asetetaan myös EY:n ulkopuolisista maista tulevien lääkkeiden tarkastusvelvollisuus, josta voidaan luopua vain rajoitetuin edellytyksin. Lääkelakiin otetaan valtuutussäännökset, joiden nojalla käsittelyajoista ja talousalueen ulkopuolisista maista tuotavien lääkkeiden laaduntarkastuksesta säädettäisiin asetuksella.

Direktiivin mukaan viranomaiset voivat poikkeuksellisissa ja perustelluissa tapauksissa sallia valmistajien ja kolmansista maista valmisteita maahantuovien suorituttaa valmistuksen tiettyjä vaiheita tai valmisteen tiettyjä tarkastuksia kolmansilla osapuolilla. Direktiivi edellyttää lääkelain niin sanottua rahtityötä koskevien säännösten muuttamista sen säännöksiä vastaaviksi.

Direktiivi edellyttää myös lääkelain vientitodistusten antamista koskevan säännöksen muuttamista velvoittavaksi, lääkevalmisteen jakelun kieltämistä ja kaupasta pois vetämistä koskevien säännösten täydentämistä sekä lääkkeiden valmistus- tai tukkukauppaluvan peruuttamista koskevan säännöksen ottamista lääkelakiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä syyskuuta 1981, eläinlääkkeitä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (81/851/ ETY), muutoksineen

Direktiivillä on annettu eläinlääkkeiden valmistuksen ja kauppaantuonnin osalta vastaavat säännökset kuin direktiiveillä 65/65/ETY ja 75/319/ETY on annettu ihmisille tarkoitettujen lääkkeiden osalta. Suomessa eläinlääkkeiden valmistusta ja kauppaantuontia koskevat samat lääkelain säännökset kuin humaanilääkkeitäkin.

Vuonna 1990 maassamme uudistettiin eläinten lääkitsemistä koskeva normisto laki- ja asetustasolla, jolloin EY:n vastaavat säännökset pyrittiin ottamaan huomioon. EY:n säännökset eivät edellytä näiltä osin laintasoisia muutoksia.

Direktiivin säännösten direktiivillä 90/ 677/ETY tapahtunut laajentaminen koskemaan myös eläinlääkinnässä käytettäviä rokotteita, seerumeita ja tuotteita, joille voidaan määritellä immuunitaso, edellyttää eläintautilain 11 §:n muuttamista siten, että tuotteen valmistus ja hallussapito voidaan kieltää sekä antaa muita asiaa koskevia määräyksiä.

* * *

Lääkelain 43 §:ssä apteekkiluvan erääksi edellytykseksi säädetty vaatimus Suomen kansalaisuudesta tulee poistaa tutkintotodistusten tunnustamista koskevassa VII liitteessä mainitun direktiivin 85/432/ETY nojalla ETA-valtioiden kansalaisten osalta.

XIV Lannoitteet

ETA-sopimukseen liittyvät EY:n lannoitedirektiivit koskevat jäsenvaltioiden lannoitelakien, näytteenottomenetelmiä ja lannoitteiden analysointia koskevien lakien sekä yksiravinteisia runsastyppisiä ammoniumnitraattilannoitteita ja niiden ominaisuuksien, raja-arvojen ja räjähtämättömyyden valvontamenetelmiä koskevien säännösten yhdenmukaistamista. Niistä seuraavien muutosten voimaansaattaminen edellyttää laintasoisia säännöksiä.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1975, lannoitteita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (76/116/ETY)

Direktiivi, jota on muutettu kolme kertaa, koskee lannoitteiden markkinointia ja laadunvalvontaa. Direktiivin tarkoituksena on lannoitteiden laatua ja merkintää koskevia säännöksiä yhdenmukaistamalla edistää niiden vapaata liikkumista yhteisön alueella. Direktiivi koskee sekä kiinteitä että nestemäisiä epäorgaanisia lannoitteita.

Lannoitteiden laadun ja merkintöjen yhtenäistämiseksi direktiivissä on luettelo lannoitteista, jotka saadaan varustaa "ETY-lannoite" -merkinnällä. Lannoitteet on merkitty luettelossa kukin tyyppinimellä, ja niistä kuvataan valmistusmenetelmä ja keskeiset ainesosat sekä määrätään ravinteiden vähimmäismäärät ja ilmoitustapa. "ETY-lannoite" -merkinnällä varustettuja lannoitteita on voitava vapaasti markkinoida jäsenvaltioissa.

Suomen lannoitteita koskevat säännökset sisältyvät lannoitelakiin, -asetukseen (383/86) ja lain nojalla annettuun maa- ja metsätalousministeriön päätökseen eräiden lannoitevalmisteiden laatuvaatimuksista (384/86). Laissa säädetään vain yleisesti lannoitteiden laatuvaatimuksista. Lain mukaan maa- ja metsätalousministeriö voi määrätä erityisistä laatuvaatimuksista. Laissa on verraten yksityiskohtaisesti säädetty, mitä tietoja ostajalle on tavarasta annettava. Siitä, miten tiedot on ilmoitettava, säädetään tarkemmin asetuksella. Lannoitteiden tyyppinimet vahvistaa valtion maatalouskemian laitos.

Maa- ja metsätalousministeriö on lannoitelain nojalla määrännyt, että fosforia sisältävissä lannoitteissa saa olla enintään 100 mg kadmiumia fosforikilossa. Direktiivin mukaan fosforia sisältäville lannoitteille ei voitaisi asettaa tällaista vaatimusta. Sopimukseen on kuitenkin otettu yksi lannoitteita koskeva poikkeus. Sen mukaan EFTA-valtiot voivat lannoitteisiin sisältyvän kadmiumin osalta rajoittaa lannoitteiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassaolevien vaatimustensa mukaisesti. Kadmiumrajoituksia tarkastellaan uudelleen vuonna 1995.

Direktiivin takia lannoitelakia on muutettava muun muassa lannoitteiden laatua, merkintöjä ja markkinointia koskevien säännösten osalta. Pääosin direktiivi saatetaan voimaan alemmanasteisilla säännöksillä ja määräyksillä.

Komission direktiivi, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1977, lannoitteiden näytteenotto- ja analyysimenetelmiä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (77/535/ETY)

Direktiivi, jota on muutettu kolme kertaa, sisältää säännökset "ETY-lannoitteiden" virallisessa valvonnassa käytettävistä näytteenotto- ja analyysimenetelmistä.

Direktiivin säännökset poikkeavat meillä tällä hetkellä noudatetuista menetelmistä, jotka perustuvat valtion maatalouskemian laitoksen antamiin ohjeisiin. Direktiivi saatetaan voimaan lannoitelakiin otettavan valtuutussäännöksen perusteella alemmanasteisilla määräyksillä. Valtuutussäännös sisältyy hallituksen esitykseen laeiksi rehulain 13 §:n ja lannoitelain 10 §:n muuttamisesta (HE 35/1992 vp.).

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä heinäkuuta 1980, yksiravinteisia runsastyppisiä ammoniumnitraattilannoitteita koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (80/876/ ETY)

Direktiivi koskee yksiravinteisia runsastyppisiä ammoniumnitraattilannoitteita. Direktiivin tarkoituksena on jäsenvaltioiden määräyksiä yhdenmukaistamalla edistää tällaisten lannoit-teiden vapaata kauppaa yhteisön alueella sekä taata niiden vaarattomuus ihmisten turvallisuuden ja terveyden sekä työsuojelun kannalta.

Direktiivin mukaan yli 28 painoprosenttia typpeä sisältävän lannoitteen merkitseminen "ETY-lannoite" -merkinnällä edellyttää, että se täyttää direktiivin liitteessä I säädetyt vaatimukset. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin väliaikaisesti rajoittaa tällaisten lannoitteiden markkinointia ihmisten turvallisuuteen liittyvistä syistä ja muutoinkin poikkeustapauksissa. Lisäksi jäsenvaltiot voivat edellyttää tällaisille lannoitteille tehtäväksi lisätarkastuksia, joilla tarkoitetaan lannoitteille suoritettavia räjähtämättömyyskokeita. Direktiivi sisältää vielä eräitä säännöksiä ammoniumnitraattipohjaisten lannoitteiden pakkaamisesta, kuljettamisesta ja varastoimisesta.

Suomessa ammoniumnitraattilannoitteiden kokonaistyppipitoisuus on rajoitettu maa- ja metsätalousministeriön päätöksellä enintään 28 prosenttiin, josta nitraattityppeä saa olla enintään 14 prosenttia. Lisäksi seoslannoitteiden palo- ja räjähdysvaarattomuudesta pitää tietyin edellytyksin hankkia teknillisen tarkastuskeskuksen lausunto. Direktiivi edellyttää eräitä muutoksia muun muassa nyt puheena olevien lannoitteiden laatuvaatimuksia ja markkinointia koskeviin säännöksiin ja määräyksiin. Laintasoisena muutoksena tarvitaan muun muassa valtuutussäännökset lannoitelakiin.

Komission direktiivi, annettu 8 päivänä joulukuuta 1986, runsastyppisten yksiravinteisten ammoniumnitraattilannoitteiden ominaisuuksien, raja-arvojen ja räjähtämättömyyden valvontaa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (87/94/ETY)

Direktiivi, jota on muutettu yhden kerran, sisältää edellä mainittuun, runsastyppisiä yksiravinteisia ammoniumnitraattilannoitteita koskevaan direktiiviin 80/876/ETY liittyvät säännökset lannoitteiden sallitusta kuparipitoisuudesta ja räjähtämättömyyskokeisiin liittyvien lämpökäsittelyjen määrästä (direktiivin liite I) sekä viralliset tarkastus-, analyysi- ja koemenetelmät (direktiivin liite II).

Suomessa lannoitteiden kokonaistyppipitoisuus on rajoitettu 28 prosenttiin, joten meillä ei ole toistaiseksi säännöksiä ammoniumnitraattilannoitteiden räjähdysherkkyyden osoittamisesta. Direktiivi saatetaan voimaan lannoitelakiin otettavan valtuutuksen perusteella annettavilla alemmanasteisilla määräyksillä.

XV Vaaralliset aineet

Yleistä

ETA-sopimuksen liitteessä II, sen XV kohdassa luetellaan 12 vaarallisia kemikaaleja koskevaa EY-säädöstä muutoksineen. Direktiivejä on annettu vaarallisten aineiden ja valmisteiden luokituksesta, pakkaamisesta ja merkitsemisestä, niiden markkinointia ja käyttöä koskevista kielloista ja rajoituksista, pesuaineista, torjunta-aineista, kemikaalien tutkimisesta, vaarallisia aineita sisältävistä paristoista ja akuista sekä otsonikerrosta heikentävistä aineista.

Direktiivit saatetaan voimaan Suomessa usean eri lain nojalla ja usean viranomaisen toimesta. Kemikaalilain nojalla voimaansaattamisesta vastaavat sosiaali- ja terveysministeriö ja ympäristöministeriö, työturvallisuuslain nojalla työministeriö sekä torjunta-ainelain nojalla maa- ja metsätalousministeriö. Vaarallisten aineiden ja valmisteiden luokitusta ja merkitsemistä koskevat säännökset pannaan Suomessa täytäntöön kemikaalilain nojalla annettavilla päätöksillä.

Vaarallisia aineita sisältäviä paristoja ja akkuja koskevat määräykset saatetaan voimaan jätehuoltolain nojalla sekä otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevat määräykset ilmansuojelulain nojalla.

Suomella ei ole vaikeuksia hyväksyä kemikaaleja koskevia direktiivejä lukuun ottamatta torjunta-aineita ja otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevia määräyksiä. Esimerkiksi kemikaalien luokituksessa ja merkitsemisessä EY:n lainsäädäntöä on seurattu vuodesta 1979. ETA-sopimuksen edellyttämät kemikaalilain muutokset sisältyvät erilliseen hallituksen esitykseen.

Vaarallisten kemikaalien osalta ETA-sopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993. Vaarallisia aineita koskeva direktiivi (67/548/ETY) ja vaarallisia valmisteita koskeva direktiivi (88/379/ETY) tulevat kuitenkin voimaan vasta syksyllä 1993, koska kemikaalilaki on uudistettu tuolloin voimaan tulevan direktiivin mukaisesti. Lisäksi EFTA-valtiot voivat soveltaa toistaiseksi otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevaa kansallista lainsäädäntöä, joka on voimassa ETA-sopimuksen voimaan tullessa. Tilanne arvioidaan uudelleen vuonna 1995.

Vaarallisten aineiden luokitusta, pakkaamista ja merkitsemistä koskeva direktiivi (67/548/ETY)

Neuvosto on muuttanut vaarallisten aineiden luokitusta, merkitsemistä ja pakkaamista koskevaa direktiiviä (ainedirektiiviä) kuusi kertaa. Direktiivin seitsemäs muutos on parhaillaan komission käsiteltävänä. Muutosehdotus oli mallina valmisteltaessa maamme kemikaalilakia sekä sen nojalla annettua kemikaaliasetusta (620/90) ja siihen liittyvää sosiaali- ja terveysministeriön päätöstä (716/90).

Ainedirektiivin tarkoituksena on lähentää jäsenvaltioiden uusien aineiden ilmoittamista, ilmoitettuja aineita koskevaa tietojenvaihtoa ja niistä ihmisille ja ympäristölle aiheutuvaa vaaran arviointia sekä vaarallisia aineita koskevaa luokitusta, pakkaamista ja merkitsemistä koskevaa lainsäädäntöä. Direktiivin mukaan tällaisten toimenpiteiden tulee silloin, kun ne koskevat terveyttä, turvallisuutta ja ympäristön tai kuluttajan suojelua, perustua korkeaan suojelutasoon ja jäsenvaltioiden taloudellisista eroista huolimatta yhtenäisiin suojeluvaatimuksiin. Määräyksissä otetaan huomioon niin väestön yleensä kuin myös erityisesti vaarallisia aineita käyttävien työntekijöiden terveys.

Suomessa ainedirektiivi ja sen liitteet saatetaan voimaan sekä kemikaalilain että työturvallisuuslain nojalla. Ainedirektiivin seitsemäs muutos edellyttänee eräitä teknisluontoisia korjauksia kemikaalilakiin sekä sen nojalla annettuun kemikaaliasetukseen.

Suomessa on luokiteltu useampia aineita syöpäsairauden vaaraa aiheuttaviksi sekä allergiaa aiheuttaviksi kuin EY:n ainedirektiivissä. Direktiivin voimaansaattaminen kuitenkin edellyttää sitä, että poikkeavat luokitukset muutetaan Euroopan yhteisön säännösten mukaisiksi. Tällöin työntekijöille tulee tarvittaessa ilmoittaa sellaisista syöpäsairauden vaaraa tai allergian vaaraa aiheuttavista aineista, joita ei ole mainittu ainedirektiivin liitteessä, käyttöturvallisuustiedotteella tai muulla tavalla. Muilta osin direktiivin voimaan saattaminen tehostaa kemikaalivalvontaa maassamme.

Vaarallisten valmisteiden luokitus, pakkaaminen ja merkitseminen (88/379/ETY)

Vaarallisia aineita sisältävien seosten (valmisteiden) luokituksesta, pakkaamisesta ja merkitsemisestä on julkaistu neuvoston direktiivi 88/379/ETY (seosdirektiivi), johon on tehty neljä kertaa teknisiä muutoksia.

Suomessa yleisvelvoite luokitella ja merkitä kemikaalit sisältyy kemikaalilakiin ja työturvallisuuslakiin sekä niiden nojalla annettuihin määräyksiin. Voimassaolevassa lainsäädännössä määritellään etiketin sisältövaatimukset. Suomessa ei ole ollut voimassa yksityiskohtaisia määräyksiä seosten luokitus- ja merkitsemisperiaatteista lukuun ottamatta maalituotteita. Siirryttäessä seosdirektiivin mukaiseen käytäntöön päällysmerkintöjen sisältövaatimukset vähenevät koostumuksen ilmoittamisen osalta. Suomessa on käynnistetty seosdirektiiviä vastaavien alemmanasteisten määräysten valmistelu.

Käyttöturvallisuustiedotetta koskeva seosdirektiivin tekninen muutos määrittelee käyttöturvallisuustiedotteen laatimisvelvollisuuden ja sisältövaatimukset. Direktiivin tarkoituksena on velvoittaa kemikaalin markkinoija antamaan vastaanottajalle kemikaalin aiheuttaman riskin arvioimiseksi tarpeelliset tiedot.

Suomessa käyttöturvallisuustiedotetta koskevat määräykset on annettu kemikaalilain ja työturvallisuuslain nojalla. Tiedotteen laatimisvelvollisuus koskee kemikaalilain mukaisesti kaikkia vaarallisia kemikaaleja käyttötarkoituksesta riippumatta. Direktiivin mukaan tiedotteet laaditaan vain 'teolliseen' käyttöön tarkoitetuista valmisteista. Tiedotteet toimitetaan EY-käytännöstä poiketen viranomaiselle rekisteröitäviksi.

Käyttöturvallisuustiedotetta koskevaan direktiiviin mukautumiseksi kemikaalilakia on muutettava siten, että tiedotteen laatimisvelvollisuus koskee vain 'teolliseen' käyttöön tarkoitettuja valmisteita. Tiedotteiden rekisteröinnistä voitaisiin edelleenkin määrätä, koska siitä ei ole olemassa yhteisön lainsäädäntöä ja rekisteröinti ei ole este kemikaalien myynnille. Rekisteröintiä koskevat määräykset tulisi kuitenkin erottaa omaksi kokonaisuudekseen käyttöturvallisuustiedotteen laatimista koskevista määräyksistä. Tämä edellyttää niin ikään kemikaalilain muuttamista.

Työturvallisuuslain nojalla annettavat valmisteita tai tuotteita koskevat säännökset ja määräykset edellyttävät nykyisin työsuhteen olemassaoloa. Direktiivin säännökset kohdistuvat sen sijaan suoraan valmisteeseen, joten työturvallisuuslakia on muutettava vastaavasti.

Lisäksi työturvallisuuslain maahantuojia ja valmistajia koskevia säännöksiä tulee muuttaa siten, että täsmennettäisiin vaatimusta olla selvillä ja luovuttaa turvallisuuden kannalta tarpeelliset tiedot valmisteen ominaisuuksista edelleen työnantajalle oikean työssäkäytön varmistamiseksi.

Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettua lakia ja työsuojelun valvonnasta annettua asetusta (954/73) on muutettava direktiivin mukaisen keskitetyn valvonnan mahdollistamiseksi. Muut tarvittavat määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

Paristot ja akut

Eräitä vaarallisia aineita sisältävistä paristoista ja akuista annettu direktiivi (91/57/ETY) on jätteitä koskevassa direktiivissä tarkoitettu tiettyjä jätelajeja koskeva erityisdirektiivi. Direktiivi koskee eräitä sellaisia elohopeaa, kadmiumia ja lyijyä sisältäviä paristoja ja akkuja, jotka tulevat markkinoille 18.9.1992 jälkeen. Direktiiveillä pyritään yhdenmukaistamaan EY-jäsenvaltioiden lainsäädäntöä näiden paristojen ja akkujen keräilyn, hyödyntämisen ja muun käsittelyn osalta. Keräilyä voidaan tehostaa panttijärjestelmällä tai muilla taloudellisilla ohjauskeinoilla. Direktiivissä edellytetään kuluttajanvalistuksen järjestämistä ja suunnitelman laatimista paristojen ja akkujen erilliskeräilyn ja -käsittelyn järjestämiseksi sekä paristojen ja akkujen raskasmetallipitoisuuksien alentamiseksi. Direktiivillä kielletään eräiden alkaliparistojen markkinointi 1.1.1993 lukien. Pääsäännön mukaan on paristot ja akut 1.1.1994 lukien asennettava laitteisiin siten, että ne voidaan helposti irroittaa laitteesta käytön jälkeen. Eräät paristot ja akut on varustettava myöhemmin tarkemmin määriteltävällä merkinnällä.

Direktiivin edellyttämät kotimaiset määräykset on tarkoitus antaa voimassa olevan jätehuoltolain nojalla annettavalla valtioneuvoston päätöksellä. Paristojen ja akkujen keräilyn tehostamiseksi mahdollisesti käyttöön otettavat taloudelliset ohjauskeinot edellyttävät lisäselvityksiä.

Torjunta-aineet

ETA-sopimus sisältää kaksi torjunta-aineita koskevaa EY:n direktiiviä muutoksineen. Nämä ovat neuvoston direktiivi tiettyjä tehoaineita sisältävien torjunta-aineiden markkinoille laskemisen ja käytön kieltämisestä (79/117/ ETY) ja neuvoston direktiivi jäsenvaltioissa säädettyjen vaarallisten valmisteiden (pestisidien) luokitusta, pakkaamista ja pakkausmerkintöjä koskevien lakien yhdenmukaistamisesta (78/631/ETY). Sopimukseen sisältyvän poikkeusjärjestelyn mukaan EFTA-valtiot voivat kuitenkin rajoittaa torjunta-aineiden pääsyä markkinoilleen sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien vaatimustensa mukaisesti.

EY:ssä on 15.7.1991 hyväksytty direktiivi kasvinsuojelutuotteiden markkinoille tuonnista (91/414/ETY). Direktiivi ei sisälly ETA-sopimukseen, mutta sitä käsitellään myöhemmin sopimuksessa määrättyä menettelyä noudattaen.

Otsonikerrosta heikentävät aineet

Asetuksessa N:o 91/594 säädetään otsonikerrokselle haitallisten aineiden tuonnin, viennin, tuotannon ja käytön rajoituksista. Asetus koskee CFC-yhdisteitä, haloneita, hiilitetrakloridia ja 1,1,1-trikloorietaania.

EY:n jäsenvaltioissa lopetetaan CFC-yhdisteiden käyttö vuonna 1997, halonien käyttö vuonna 1999, hiilitetrakloridin käyttö vuonna 1997 ja 1,1,1-trikloorietaanin käyttö vuonna 2004.

Suomessa valtioneuvosto on tehnyt periaatepäätöksen otsonikerrokselle haitallisten aineiden käytön lopettamisesta. Periaatepäätöksen mukaan CFC-yhdisteiden käyttö lopetetaan Suomessa pääosin vuonna 1994, halonien käyttö rajoitetaan vuoden 1991 jälkeen vain välttämättömimpiin käyttötarkoituksiin, hiilitetrakloridin käyttö lopetetaan viimeistään vuonna 1999 ja 1,1,1-trikloorietaanin käyttö lopetetaan viimeistään vuonna 2004.

Valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaiset käyttökiellot on tarkoitus toteuttaa ilmansuojelulain nojalla annetulla tai vastedes annettavilla valtioneuvoston päätöksillä.

Otsonikerrosta heikentävien aineiden osalta ETA-sopimukseen sisältyy poikkeusjärjestely, jonka mukaan EFTA-valtiot voivat noudattaa sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevaa kansallista lainsäädäntöään. Sopimuspuolten on järjestettävä käytännön yhteistyö ja niiden on yhdessä tarkistettava tilanne vuonna 1995.

XVI Kosmetiikka

Suomen kosmetiikkaa koskevat säännökset ja määräykset on pitkälle yhdenmukaistettu EY:n kosmetiikkadirektiivien kanssa. ETA-sopimuksessa mainitut kosmetiikkadirektiivit eivät edellytä laintasoisia muutoksia Suomessa.

XVII Ympäristönsuojelu

Ympäristönsuojelun alalta ETA-sopimuksen kaupan teknisiä esteitä koskevassa liitteessä mainitaan viisi direktiiviä, jotka koskevat kevyen polttoöljyn ja dieselöljyn rikkipitoisuutta, moottoribensiinin lyijypitoisuutta ja bentseenipitoisuutta, lentokoneiden meluarvoja sekä nestemäisten elintarvikkeiden pakkauksia.

Suomen lainsäädäntö täyttää edellä mainittujen direktiivien vaatimukset.

XVIII Tietotekniikka, televiestintä ja tietojenkäsittely

Televerkon päätelaitteita koskevan direktiivin (91/263/ETY) tarkoitus on yhdenmukaistaa yleiseen televerkkoon liitettävien päätelaitteiden tekniset vaatimukset ja hyväksyttämismenettelyt ja näin avata ja yhdenmukaistaa telepäätelaitemarkkinat Euroopassa. Direktiivi on uuden menettelytavan mukaisesti laadittu.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on sallittava direktiivin mukaisten päätelaitteiden markkinointi ja verkkoonkytkeminen. Toisaalta laitetta saa markkinoida vain, mikäli se on direktiivin vaatimusten mukainen. Direktiivinmukaisuus osoitetaan CE-merkillä. Laitteen direktiivinmukaisuus voidaan osoittaa ja hyväksyä missä tahansa jäsenvaltiossa ja hyväksyminen on voimassa ilman lisävaatimuksia muissa jäsenvaltioissa.

Direktiiviin sopeutuminen edellyttää hyväksyttämismenettelyjemme kehittämistä sekä laitteiden kaupanpidon valvonnan tehostamista.

Muiden televiestintää ja tietotekniikkaa koskevien direktiivien ja päätösten edellyttämät muutokset annetaan lakia alemmanasteisilla määräyksillä.

XIX Kaupan teknisiä esteitä koskevat yleiset määräykset

Teknisten määräysten ja standardien ilmoitusjärjestelmä (83/189/ETY muutoksineen)

Teknisten määräysten ja standardien ilmoitusjärjestelmä on tärkeä väline kaupan teknisten esteiden ennaltaehkäisemisessä EY:ssä. Sitä koskeva direktiivi (83/189/ETY) velvoittaa jäsenvaltiot ilmoittamaan toisilleen valmisteilla olevista teknisistä määräyksistään ja standardeistaan. Ilmoituksen vastaanottaneella valtiolla on mahdollisuus kolmen kuukauden odotusaikana tutustua ja pyrkiä vaikuttamaan ehdotetun määräyksen sisältöön. Jäsenvaltio tai komissio voi myös siirtää ehdotuksen hyväksymistä toisella kolmella kuukaudella, mikäli he katsovat perustellusti määräyksen aiheuttavan kaupanesteen. Komissiolla on myös mahdollisuus siirtää hyväksymistä yhdeksällä kuukaudella, eli odotusaika pitenee yhteensä 12 kuukauteen, jos se katsoo, että ehdotuksen aiheesta on syytä laatia direktiivi. Teknisten määräysten ja standardien tiedoksi saaminen jo valmisteluvaiheessa antaa valmistajille aikaa varautua uusiin vaatimuksiin ja standardeihin.

Suomen kuten myös muiden EFTA-valtioiden ja EY:n välillä on voimassa teknisten määräysten ilmoittamista koskeva niin kutsuttu siltasopimus (VnP 877/88, muutettuna päätöksellä 1156/90), joka yhdistää EY:n edellä kuvatun ja EFTA-valtioiden vastaavan järjestelmän. Sopimus ei koske kuitenkaan standardeja, joista on voimassa erillinen järjestely, joka takaa Suomelle käytännössä vastaavat oikeudet kuin direktiivissä. EY-EFTA-sopimus ei liioin oikeuta Suomea siirtämään EY:n jäsenvaltioiden ehdotusten hyväksymistä ― päinvastoin kuin EFTA-valtioiden ehdotusten osalta ― eikä vaikuttamaan direktiivien valmistelun aloittamiseen. Näiden puutteiden lisäksi järjestelmän toimivuutta on heikentänyt erityisesti se, että yksittäisellä EFTA-valtiolla ei ole oikeutta esittää huomautuksia EY-jäsenvaltioiden ehdotuksia vastaan, vaan tämä oikeus on kuulunut EFTA-valtioille ainoastaan yhteisesti.

Direktiiviä ei EFTA-valtioiden pyrkimyksistä huolimatta saatu täysimääräisesti sisällytettyä ETA-sopimukseen, vaan EFTA-valtiot joutuvat tyytymään niihin vastaaviin oikeuksiin ja velvoitteisiin, jotka niillä jo ennestään ilmoitussopimuksen ja standardeja koskevan järjestelyn nojalla ovat olleet. Standardeja koskevan osan sisällyttäminen ETA-sopimukseen merkitsee kuitenkin standardien ilmoitusjärjestelmän aseman korottamista ja yleensäkin standardoinnin tärkeyden painottamista. Direktiivi ei edellytä laintasoisia muutoksia Suomessa.

Neuvoston päätös, tehty 21 päivänä joulukuuta 1988, kulutustavaroiden käytöstä aiheutuvia vaaroja koskevasta nopeasta yhteisön tietojenvaihtojärjestelmästä (89/45/ETY), sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston päätöksellä (90/ 352/ETY)

EY:n jäsenmailla on tietojenvaihtojärjestelmän mukaisesti velvollisuus ilmoittaa komissiolle kiireellisistä toimenpiteistään, jotka estävät tai rajoittavat tiettyjen tuotteiden markkinointia, sekä yksilöitävä kysymyksessä oleva tuote, siihen liittyvä vaara ja suoritetut toimenpiteet. Komission tehtävänä on, varmistauduttuaan asiasta, ilmoittaa tapahtuneesta muiden jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille.

Tiedonvälitysjärjestelmä on neuvoston vuonna 1990 tekemän päätöksen mukaan voimassa niin kauan kunnes jäsenvaltiot ovat saattaneet lainsäädäntönsä valmisteilla olevan yleisen tuoteturvallisuusdirektiivin mukaiseksi.

ETA-sopimus edellyttää vastaavan tiedonvälitysjärjestelmän luomista EFTA-valtioihin. Suomessa tiedonvälitysjärjestelmästä huolehtiminen annetaan kuluttajaviraston tehtäväksi. Tämä voidaan toteuttaa kuluttajavirastosta annettua asetusta (277/90) tarkistamalla.

Teknillinen tarkastus (Neuvoston päätös 90/ 683/ETY)

Euroopan yhteisössä on tuotteita koskevat oleelliset turvallisuusvaatimukset annettu kutakin tuoteryhmää koskevissa direktiiveissä. Direktiivit sisältävät myös menettelytavat siitä, miten niiden asettamia vaatimuksia varmennetaan ja valvotaan. Tavaroiden vapaan liikkumisen kannalta on välttämätöntä, että tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamismenettelyt ovat yhdenmukaisia ja varmentamistoimenpiteet hyväksytään vastavuoroisesti.

Näiden menettelytapojen yhdenmukaistamiseksi Euroopan yhteisön neuvosto julkaisi (1989) tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamista koskevan muistion "A Global Approach to Certification and Testing - Quality Measures for Industrial Products". Muistion keskeiset pääkohdat on vahvistettu neuvoston antamassa päätöslauselmassa vaatimusten mukaisuuden varmentamisen yleisistä periaatteista (EYVL 90/C10/01) sekä neuvoston päätöksessä tuotteiden vaatimusten mukaisuuden arvioinnissa käytetyistä moduleista eli toimintamalleista (90/683/ETY).

Päätöslauselmassa käsitellään tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamista ja merkintää, tarvittavia toimielimiä ja niiden pätevyyttä, vapaaehtoisen tuotealan testaus- ja sertifiointitoiminnan organisointia, tuotteiden laadun varmentamiseen vaikuttavia perustekijöitä sekä varmentamistoiminnan järjestämistä kolmansien maiden kanssa.

Päätöksessä annetaan toimintamallien ohella vaatimusten mukaisuuden arviointimenettelyn yleiset suuntaviivat. Suomessa sovellettuihin periaatteisiin verrattuna poikkeaa EY:n varmentamisjärjestelmä oleellisesti muun muassa siinä, että EY:ssä korostetaan varmentamiselinten pätevyyden luotettavaa osoittamista. Kunkin jäsenmaan tehtävänä on ilmoittaa maassaan eri tuotealoilla toimivat pätevät toimielimet.

Suomessa on tuotteita koskevista teknisistä vaatimuksista ja niiden varmentamismenettelystä annettu määräykset kutakin tuotealaa koskevissa säännöksissä. Toistaiseksi ei esimerkiksi varmentamisessa tarvittavista toimielimistä eikä tuotteiden yleisistä merkintävelvoitteista ole annettu erillisiä säännöksiä. Näistä asioista voitaisiin säätää esimerkiksi teknillistä tarkastustoimintaa koskevalla erillisellä yleissäännöksellä. Siinä voitaisiin antaa myös tarvittavat säännökset varmentamiselinten ilmoittamisesta sekä tarkastustoiminnan järjestämisestä kolmansien maiden kanssa.

Suomessa on usealla alalla jo ryhdytty toimenpiteisiin tuotteiden vaatimusten mukaisuuden varmentamisessa tarvittavien teknillisten valmiuksien kehittämiseksi. Maassamme on esimerkiksi toimiva testauslaboratorioiden pätevyyden toteamisjärjestelmä (akkreditointi). Järjestelmää ollaan kehittämässä kattamaan myös muut tuotteiden varmentamismenettelyssä tarvittavat toimielimet (tarkastus-, sertifiointi- ja kalibrointilaitokset.) Suomi osallistuu myös eurooppalaisen testaus- ja sertifiointiorganisaation (EOTC) toimintaan. Maassamme on myös metrologiatoimintoja ja akkreditointitoimintoja varten perustettu 1.6.1991 oma riippumaton laitos, Mittatekniikan keskus.

XX Tavaroiden vapaa liikkuvuus ― yleistä

Tässä kohdassa luetellaan komission tiedonannot Cassis de Dijon-ratkaisun vaikutuksista sekä sisämarkkinoiden toteuttamisesta. Kyse on oikeudellisesti sitomattomista asiakirjoista, joihin sopimuspuolten on kiinnitettävä huomiota.

XXI Rakennustuotteet

Rakennusalan tuotteita koskeva direktiivi (89/106/ETY) sisältää valmiille rakennukselle tai rakennuskohteelle asetettavat keskeiset vaatimukset. Nämä koskevat 1) mekaanista lujuutta ja stabiliteettia, 2) paloturvallisuutta, 3) hygieniaa, terveellisyyttä ja ympäristöä, 4) käyttöturvallisuutta, 5) meluntorjuntaa ja 6) energiansäästöä ja lämmöneristystä. Rakennustuotteiden vaatimustenmukaisuus voidaan yleensä todeta joko osoittamalla, että tuotteet täyttävät hyväksytyn eurooppalaisen EN-standardin vaatimukset tai hakemalla tuotteille eurooppalainen tekninen hyväksyntä.

Rakennustuotedirektiivin mukainen vaatimustaso vastaa lähtökohdiltaan Suomen rakennuslainsäädännön turvallisuutta, terveellisyyttä ja hyvää energiataloutta koskevien määräysten edellyttämää tasoa. Suomen rakentamismääräyskokoelman määräysosa kattaa niin ikään sisällöllisesti kaikki direktiivin keskeiset vaatimukset.

Suomen lainsäädännön ja myös viranomaisohjauksen kannalta joudutaan kuitenkin uudistamaan ja kehittämään olemassa olevia laadunvarmistus- ja hyväksyntäjärjestelmiä sekä valmistelemaan huomattavia muutoksia Suomen rakentamismääräyskokoelmaan sitä mukaa kuin eurooppalaiset standardit tulevat voimaan. Suomessa on kyettävä valvomaan eurooppalaisia vaatimuksia noudattaen sekä maahan tuotavien että maasta vietävien rakennustuotteiden vaatimustenmukaisuutta.

Rakennustuotedirektiivin mukaiset laatuvaatimukset ja laadunvarmistusjärjestelmä muodostavat kokonaisuuden, jonka hallinta edellyttää selkeää toimi- ja päätäntävallan järjestämistä, direktiivin täytäntöönpanoa ja soveltamista koskevissa asioissa. Tämän perusteella ehdotetaan rakennuslakiin (370/58) otettavaksi säännös, jonka mukaan ympäristöministeriölle säädetään toimivalta antaa Euroopan talousalueen rakennusalan tuotteita koskevien sääntöjen täytäntöönpanemiseksi tarvittavat määräykset ja ohjeet rakentamisesta sekä rakennusalan tuotteiden valmistuksesta, niiden hyväksynnästä ja laadunvalvonnasta.

XXII Henkilösuojaimet

Suojaindirektiivistä 89/686/ETY johtuvat samat lainsäädännön muutostarpeet kuin konedirektiivistä, jonka yhteydessä niitä selostetaan. Muut suojaindirektiivin edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

XXIII Lelut

ETA-sopimukseen sisältyy lelujen turvallisuutta koskeva direktiivi 88/378/ETY.

Suomessa on tuoteturvallisuuslain (914/86) ja elintarvikelain (526/41) nojalla annettu leluasetus (891/90). Leluasetuksen turvallisuusvaatimukset vastaavat EY-direktiivin vaatimuksia. Asetuksessa viitataan lelujen eräiden turvallisuusvaatimusten osalta SFS-lelustandardeihin, jotka ovat yhdenmukaisia CEN-lelustandardien kanssa. Direktiivi ei edellytä laintasoisia muutoksia Suomessa.

XXIV Koneet

Nykyisellään työturvallisuuslain koneita koskeva 29 §:n soveltamisala kattaa työntekijät ja muut työpaikalla olevat henkilöt. Vastaavasti 40 §:n mukaan kone, väline tai teknillinen laite ei saa aiheuttaa työntekijälle tapaturman eikä sairastumisen vaaraa kun sitä käytetään työssä. Konedirektiivi (89/392/ETY muutoksineen) kattaa työntekijän lisäksi muutkin henkilöt ja, milloin se on asianmukaista, myös kotieläimet ja omaisuuden, joille kone ei saa aiheuttaa vaaraa. Näiltä osiltaan konedirektiivi koskee useiden eri lakien soveltamisalaa. Voimassaolevaan lainsäädäntöön tehdään tarpeelliset muutokset.

Työturvallisuuslain 40 §:n kielto panna näytteille määräysten vastaisia koneita on ankarampi kuin konedirektiivin vastaava määräys ( 2 artiklan 3 kohta). Mainitussa artiklassa on määräys, jonka mukaan kone saadaan panna näytteille määräyksen vastaisenakin, jos selvä merkintä osoittaa, että se on määräysten vastainen ja että se ei ole kaupan, ennen kuin se on saatettu niiden mukaiseksi. Tämä vastaa vakiintunutta suomalaista poikkeuslupakäytäntöä. Työturvallisuuslaki muutetaan direktiiviä vastaavaksi.

Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain eli valvontalain 23 §:n 2 momentin ennakkotarkastussäännöksen nojalla on määrätty tuotteita, lähinnä koneita, tyyppitarkastettavaksi ennen niiden käyttöönottamista. Tämän säännöksen mukaiset tarkastusvelvollisuudet voidaan katsoa ETA-sopimuksen 11 artiklan vastaiseksi kaupanesteeksi. Näin ollen momentin säännöstä muutetaan siten, että tarkastus voi koskea koneiden, välineiden, laitteiden ja aineiden asennusta, kunnossapitoa, käyttöä työssä ja muita vastaavia seikkoja, joilla ei ole vaikutusta tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen. Vastaavasti muutetaan valvontalain 23 §:n nojalla annettuja työsuojeluhallituksen päätöksiä.

Työsuojelun valvontalaista puuttuvat nimenomaiset säännökset määräysten vastaisten taikka vaarallisten tuotteiden markkinoilta ja käytöstä poistamisesta. Nämä vaatimukset sisältyvät kuitenkin eri tavaroita koskeviin direktiiveihin. Sen takia työsuojelun valvontalakiin lisätään säännökset, jotka vastaavat direktiivien vaatimuksia.

Muut konedirektiivin edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

XXV Tupakka

Tupakkatuotteista on annettu kaksi direktiiviä. Merkintädirektiivi (89/622/ETY) sisältää säännöksiä tupakkapakkausten varoitusteksteistä, tervan ja nikotiinin määrän merkitsemisestä pakkauksiin sekä niiden määrien mittaamisessa käytettävistä menetelmistä. Savukkeista poltettaessa syntyvän tervan määrää koskevassa direktiivissä (90/239/ETY) säädetään savukkeita poltettaessa syntyvän tervan määrän ylärajoista.

Tupakkatuotteiden tarkastustodistuksiin liittyvät määräykset joudutaan poistamaan tupakkalaista (693/76) tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien periaatteiden vuoksi, koska tupakkatuotteiden ennakkotarkastuksista ei ole säännöksiä direktiiveissä. Merkintädirektiivi ei tunne myöskään tupakkalain mukaista tupakkatuotteiden luokittelua, joten lakia on muutettava myös tältä osin. Luokittelu on muutenkin vanhentunut ja muuttunut merkityksettömäksi. Tarkastustodistusmenettelyn poistuminen merkitsee sitä, että etukäteen ei voida valvoa markkinoille tuotavien savukkeiden ja muiden tupakkatuotteiden pakkausmerkintöjä eikä savukkeiden haitta-ainepitoisuuksia. Vastaavasti markkinavalvontaa jouduttaneen tehostamaan.

Muut direktiivien edellyttämät säännökset ja määräykset annetaan tupakka-asetuksen sekä kauppakelpoisen tupakkatuotteen haitta-aineiden enimmäismääristä ja tehdasvalmisteisen savukkeen luokittelusta annetun valtioneuvoston päätöksen muutoksilla.

XXVI Energia

Energiaa koskevat direktiivit selostetaan 24 artiklan kohdalla olevan liitteen yhteydessä.

XXVII Alkoholijuomat

ETA-sopimuksen liitteessä II on kolme tislattuja alkoholijuomia sekä maustettuja viinejä ja viinipohjaisia juomasekoituksia koskevaa säädöstä, jotka sisältävät näiden juomien määrittelemistä, kuvaamista ja esittelemistä koskevia määräyksiä.

ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 47 mainitaan kaksikymmentäkahdeksan viinejä koskevaa säädöstä, jotka sisältävät mietojen, väkevien ja kuohuvien viinien määrittelemistä, kuvaamista ja esittelemistä samoin kuin niiden analysointia, käsittelyä ja kuljettamista koskevia säännöksiä. Viinien ohella säädöksissä on myös säännöksiä, jotka koskevat valmistukseen käytettäviä rypäleitä.

Sopimuspuolten on sallittava pöytäkirjassa mainittujen EY:n säädösten vaatimukset täyttävien viinituotteiden maahantuonti ja markkinointi. Nämä säädökset eivät kuitenkaan ole osa ETA-sopimusta toisin kuin liitteessä II tarkoitetut alkoholijuomia koskevat EY:n säädökset.

Liitteen alkoholijuomia koskevat säädökset eivät sellaisenaan edellytä laintasoisia muutoksia. Kuitenkin sopimukseen liittyy tislattujen alkoholijuomien määrittelyä koskevaan neuvoston asetukseen (1576/89/ETY) liittyvä poikkeus, jonka mukaan Suomi voi kieltää muun kuin viljasta tai perunasta valmistetun vodkan myynnin omilla markkinoillaan. Poikkeuksen hyväksikäyttö edellyttää vastaavan määräyksen sisällyttämistä alkoholilainsäädäntöön. Alkoholilakiin otettaneen valtuutussäännös juomia koskevien määräysten antamiseksi alemmanasteisilla määräyksillä. Alkoholilain muuttamisesta annetaan erillinen hallituksen esitys.

* * *

Tuotevastuuta koskevat säännöt

Sopimuksen 23 artiklassa viitataan edelleen liitteeseen III, jonka mukaan EY:n tuotevastuudirektiivi (85/374/ETY) sisällytetään ETA-sääntöihin.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1985, tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (85/374/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on lähentää tuotevastuuta koskevia jäsenvaltioiden säännöksiä ja määräyksiä, koska niiden erot saattavat vääristää kilpailua, vaikuttaa tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen ja aiheuttaa eroja kuluttajansuojan tasossa.

Direktiivi koskee valmistajan vastuuta tuotteen puutteellisen turvallisuuden aiheuttamasta vahingosta. Valmistajalla tarkoitetaan lopputuotteen valmistajan lisäksi raaka-aineen ja osatuotteen valmistajaa sekä tuotteen valmistajana esiintyvää henkilöä. Valmistajaan rinnastetaan se, joka tuo tuotteen yhteisöön, sekä tietyin edellytyksin muukin jakeluun osallistuva.

Tuote määritellään direktiivissä irtaimeksi esineeksi. Direktiivi ei koske maaperän kasvutuotteita, mutta jäsenvaltiot voivat ulottaa lainsäädäntönsä koskemaan myös niitä. Ydinvahingot, joihin sovelletaan jäsenvaltioiden ratifioimia kansainvälisiä sopimuksia, on rajattu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

Direktiivin mukainen vastuu syntyy, jos vahinko johtuu tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta (defekti). Tuote on turvallisuudeltaan puutteellinen, jollei se ole niin turvallinen kuin on oikeutettua odottaa. Valmistaja voi tietyin edellytyksin vapautua vastuusta, muun muassa jos tuotteen puutteellista turvallisuutta ei olisi sen liikkeeseen laskemisen ajankohdan tieteellisen ja teknisen tietämyksen taso huomioon ottaen voitu saada selville.

Direktiivin mukaan on korvattava henkilövahingot sekä esinevahingot, jos esine on tarkoitettu käytettäväksi yksityisessä kulutuksessa ja sitä on tosiasiallisesti käytetty tällä tavoin. Esinevahingon korvaamiseen sovelletaan 500 ECUn omavastuuta. Määrä vastaa noin 2 325 markkaa. Jäsenvaltio voi lainsäädännössään rajoittaa valmistajan vastuun samalla tavalla turvallisuudeltaan puutteellisten samojen tuotteiden aiheuttamista henkilövahingoista määrään, joka on vähintään 70 miljoonaa ECUa.

Direktiivin mukaan oikeus korvaukseen lakkaa kolmessa vuodessa siitä, kun vahinkoa kärsinyt on saanut tai hänen on pitänyt saada tieto vahingosta, tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta sekä valmistajasta. Lisäksi korvausoikeus vanhentuu 10 vuodessa tuotteen liikkeelle laskemisesta.

ETA-sopimuksen liitteen III mukaan valmistajaan rinnastetaan se, joka tuo tuotteen Euroopan talousalueelle. Sama koskee sitä, joka tuo tuotteen EFTA-valtiosta toiseen EFTA-valtioon tai EY:n alueelle taikka EY:stä EFTA-valtioon, jolleivät tuotteen vienti- ja tuontivaltiot ole liittyneet tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla Luganossa 16 päivänä syyskuuta 1988 tehtyyn yleissopimukseen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tuotevastuuta koskevat säännökset sisältyvät tuotevastuulakiin. Lakia valmisteltaessa on voitu ottaa huomioon EY:n direktiivi. Laki poikkeaa direktiivistä muun muassa siinä, että eräät direktiivin soveltamisalaan kuuluvat tapaukset, joissa vahinkoa kärsinyt saa korvausta muun korvausjärjestelmän perusteella, on jätetty lain soveltamisalan ulkopuolelle. Tuotevastuulaissa ei liioin ole säännöksiä esinevahingon korvaamista rajoittavasta omavastuusta. Tuotevastuulakiin on myös tehtävä tiettyjä muita tarkistuksia.

Näistä direktiivin ja tuotevastuulain eroista johtuvat ehdotukset sisältyvät erikseen annettavaan hallituksen esitykseen laiksi tuotevastuulain muuttamisesta.

24 artikla. Sopimuksen 24 artiklassa viitataan liitteeseen IV, jonka mukaan tietyt energia-alaa koskevat EY-säädökset sisällytetään ETA-sopimukseen.

Neuvoston asetus, annettu 18 päivänä toukokuuta 1972, yhteisön etua koskevien öljy-, maakaasu- ja sähköalan investointihankkeiden ilmoittamisesta komissiolle (72/1056/ETY), muutettu asetuksella N:o 76/1215

Ilmoitusvelvollisuus koskee asetuksen liitteessä määriteltyjä investointeja, jotka liittyvät öljyn, maakaasun tai sähkön tuotantoon, kuljetukseen tai jakeluun. Ilmoitus on tehtävä investoinneista, jotka ovat olleet käynnissä ilmoitusvuotta edeltäneenä vuonna. Lisäksi on ilmoitettava hankkeista, joiden on määrä käynnistyä kolmen vuoden kuluessa ilmoitusvuoden alusta lukien. Asetuksen muutoksessa voimalaitosinvestointeja koskeva ennakkoilmoitusaika on pidennetty kolmesta viiteen vuoteen. Lisäksi on annettu eräitä ilmoitettavia tietoja koskevia täsmennyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Osa asetuksessa mainituista tiedoista saadaan energiatilastojen laatimisen yhteydessä sekä sähköhuollon aluesuunnitelmista. Energiatilastointi on siirtymässä kauppa- ja teollisuusministeriöltä tilastokeskukselle. Sähkölain muutostyön yhteydessä saattaa tulla harkittavaksi luopua sähköhuollon aluesuunnitelmista, joiden käyttöarvo on hallinnon kannalta todettu merkitykseltään vähäiseksi ja toisaalta alan monopolipiirteitä vahvistavaksi.

EY:n asetus tulee sellaisenaan noudatettavaksi ETA-sopimuksen voimaansaattamislain nojalla, millä turvataan asetuksessa tarkoitettujen tietojen saanti.

Neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä huhtikuuta 1975, öljytuotteiden käytön rajoittamisesta voimalaitoksissa (75/405/ETY)

Direktiivin mukaan uusien yksinomaan tai pääasiallisesti öljyä käyttävien voimalaitosten rakentaminen ja olemassa olevien voimalaitosten muuttaminen öljykäyttöisiksi tulee tehdä luvanvaraiseksi. Asetuksessa on lueteltu tapaukset, joissa öljykäyttöisen voimalaitoksen rakentamislupa tai lupa olemassa olevan laitoksen muuttamiseen öljykäyttöiseksi voidaan myöntää.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sähkölain mukaan rakentamislupa tarvitaan voimalaitokselle, jonka samalla kertaa rakennettavien generaattoreiden nimellisteho on 250 MW tai enemmän.

Sähkölakia tulee muuttaa siten, että öljykäyttöisten voimalaitosten rakentaminen ja olemassa olevien laitosten muuttaminen öljykäyttöisiksi tehdään luvanvaraiseksi. Luvan myöntämisehdot on säädettävä sellaisiksi, että ne vastaavat direktiivin ehtoja. Sähkölain muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä toukokuuta 1976, yhteisössä raakaöljyn ja öljytuotteiden hintojen tiedottamiseen ja neuvotteluihin sovellettavasta yhteisön menettelystä (76/ 491/ETY)

Direktiivin mukaan komissiolle on ilmoitettava vuosineljänneksittäin edellisen neljänneksen aikana kolmansista maista tuotujen raakaöljylaatujen fob- tai cif-hinnat sekä yhteisön alueella tuotettujen raakaöljylaatujen hinnat vapaasti jalostamoilla. Öljytuotteista on ilmoitettava fob- tai cif-hinnat, verottomat ja verolliset kuluttajahinnat sekä jalostamokatteet. ETA-sopimuksen mukaan EY:n komissioon rinnastetaan EFTAn valvontaviranomainen ja EY:n jäsenvaltioihin EFTA-valtiot.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädännössä ei ole säädöksiä, joiden nojalla kyseiset tiedot voitaisiin velvoittaa annettaviksi viranomaisille. Direktiivissä mainittujen tietojen saannin varmistamiseksi tulee säätää erityinen laki, jolla öljy-yhtiöt velvoitetaan antamaan kyseiset tiedot kauppa- ja teollisuusministeriölle. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä helmikuuta 1978, tilalämmittämiseen ja kuuman veden tuottamiseen käytettävien lämmönkehittimien suorituskyvystä uusissa ja olemassa olevissa muissa kuin teollisuusrakennuksissa sekä lämpöeristyksestä ja kuuman talousveden jakeluputkien eristämisestä uusissa muissa kuin teollisuusrakennuksissa (78/170/ETY), muutettuna direktiivillä (82/885/ETY)

Direktiivi velvoittaa Euroopan yhteisön jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että uudet lämmitinlaitteet, jotka on tarkoitettu muiden kuin teollisten rakennusten huonetilojen lämmittämiseen tai lämpimän veden tuottamiseen, täyttävät vähimmäissuorituskykyvaatimukset. Direktiivi koskee myös kotitalouksien lämpimän veden jakelussa käytettäviä lämpöeristyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Nykyisissä rakentamismääräyksissä ei ole lämmitinlaitteiden energiatehokkuutta koskevia määräyksiä. Rakentamismääräysten uudistamisen yhteydessä otetaan huomioon EY-direktiivin vaatimukset.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1893/79, annettu 28 päivänä elokuuta 1979, rekisteröinnin käyttöön ottamisesta raakaöljyn ja öljytuotteiden maahantuonnissa yhteisössä muutettuna asetuksella N:o 4152/82

Asetus velvoittaa raakaöljyä tai öljytuotteita maahantuovat henkilöt ja yritykset antamaan tuontia koskevat tiedot jäsenvaltioille, jotka puolestaan velvoitetaan antamaan tiedot komissiolle. ETA-sopimuksen mukaan EY:n jäsenvaltioihin rinnastetaan EFTA-valtiot ja komissioon EFTAn valvontaviranomainen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Asetuksen edellyttämien velvoitteiden täyttäminen ei edellytä muutoksia Suomen lainsäädäntöön. Sopimuksen voimaansaattamislakiin sisällytetään kuitenkin säännös, jonka mukaan kauppa- ja teollisuusministeriö voi antaa asetuksen soveltamiseen liittyviä tarkempia määräyksiä.

Tiedontarpeet katetaan tullitilastosta saatavilla tiedoilla.

Neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä joulukuuta 1985, korvaavien polttoaineen osien bensiinissä käytöllä saatavasta raakaöljyn säästöstä (85/536/ETY) ja komission direktiivi, annettu 29 päivänä heinäkuuta 1987, korvaavien polttoaineen osien bensiinissä käytöllä saatavasta raakaöljyn säästöstä (87/441/ETY)

Direktiivissä määritellään bensiinin lisäaineina käytettävien oxygenaattien enimmäispitoisuudet. Direktiivi kieltää rajoittamasta ja estämästä bensiiniseosten, joiden oxygenaattikomponenttien pitoisuudet ovat annettujen raja-arvojen mukaiset, tuotantoa, markkinointia tai vapaata liikkumista. Komission direktiivissä määritetään bensiiniseosten tutkimisessa hyväksyttävät mittaus- ja analyysimenetelmät.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädännössä on bensiinin koostumusta koskevia säännöksiä ainoastaan lyijy- ja bentseenipitoisuuden osalta. Direktiivi ei siten edellytä muutoksia lainsäädäntöön.

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä kesäkuuta 1990, yhteisön menettelyn toteuttamiseksi kaasusta ja sähköstä teollisilta käyttäjiltä perittävien hintojen avoimuuden takaamiseksi (90/377/ETY)

Direktiivi velvoittaa keräämään puolivuosittain tiedot teollisuuden maksamista kaasun ja sähkön hinnoista. Hintatietojen ohella direktiivi velvoittaa ilmoittamaan tiedot hinnoittelujärjestelmistä Euroopan yhteisön tilastotoimistolle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin vaikutuksia käsitellään tilastoja koskevan 76 artiklan perustelujen yhteydessä.

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä lokakuuta 1990, runkoverkkojen kautta tapahtuvasta sähkönsiirrosta (90/547/ETY)

Direktiivi koskee sähkönsiirtoa suurjänniteverkoissa, joissa siirron alku- tai loppupiste on yhteisön alueella. Lisäksi direktiivin soveltamisen ehtona on, että siirto tapahtuu vähintään yhden yhteisömaiden välisen rajan yli. ETA-sopimuksen mukaan EFTA-valtiot rinnastetaan EY:n jäsenvaltioihin.

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltioiden hallituksia huolehtimaan siitä, että direktiivin liitteessä luetellut sähkönsiirtoverkkoja hallitsevat yhteisöt ilmoittavat komissiolle sekä kansallisille viranomaisille vähintään vuoden mittaisiin sähkökauppoihin liittyvistä sähkönsiirtopyynnöistä. Sähkönsiirtoverkkoja hallitsevien yhteisöjen on myös välittömästi aloitettava neuvottelut sähkönsiirron ehdoista. Siirtosopimuksen solmimisesta on ilmoitettava sekä komissiolle että kansallisille viranomaisille. Mikäli siirtoehtoja koskevat neuvottelut eivät ole johtaneet sopimukseen 12 kuukauden kuluessa siirtopyynnön esittämisestä, neuvottelujen kariutumisen syyt on ilmoitettava komissiolle ja kansallisille viranomaisille. EY:n ja EFTAn välisiä sähkönsiirtoja koskevat erimielisyydet ratkaistaan ETA:n sekakomitean määräämässä menettelyssä. Direktiivissä tarkoitettuja siirtoverkkoja hallitsevia yhteisöjä ovat Suomessa Imatran Voima Oy ja Teollisuuden Voimansiirto Oy.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin asettamien velvoitteiden täyttämiseksi tulee sähkölakia muuttaa. Sähkön tuonnin ja viennin luvanvaraisuudesta tulee luopua. Sähkölain muutoksiin tulisi sisällyttää kaikki direktiivissä sähkönsiirtoverkkoja hallitseville yhteisöille asetetut velvoitteet. Näistä muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 31 päivänä toukokuuta 1991, verkkojen kautta tapahtuvasta maakaasun siirrosta (91/296/ETY)

Direktiivin sisältö on samankaltainen kuin sähkönsiirtoa koskevan direktiivin sisältö. Maakaasuverkostoa hallitseville yhteisöille asetetaan direktiivissä vastaavat velvoitteet kuin sähkönsiirtodirektiivissä sähkönsiirtoverkkoa hallitseville yhteisöille.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kaasunsiirtoa koskeva direktiivi ei tule Suomen osalta sovellettavaksi, koska Suomen maakaasuverkosta ei ole yhteyttä muihin Euroopan talousalueen kaasuverkkoihin. Siinä vaiheessa kun Suomen kaasuverkko mahdollisesti yhdistetään jonkin toisen ETA-valtion maakaasuverkkoon, on Suomen lainsäädäntöön sisällytettävä EY:n kaasunsiirtodirektiivistä seuraavat kaasuverkkoa hallitsevia yhteisöjä koskevat säädökset. Liitteen mukaan direktiivi koskisi tuolloin Suomessa Neste Oy:tä.

25 artikla. Sopimuspuolet ovat 25 artiklan määräyksillä varanneet itselleen mahdollisuuden varmistaa, ettei ETA-sopimuksessa oleva vienninrajoituksia ja vientitulleja koskeva kielto aiheuta ongelmia. Sopimuksen 10 ja 12 artiklassa kielletään muun muassa vientitullit ja vienninrajoitukset suhteessa muihin ETA-valtioihin. Sopimus ei kuitenkaan koske sopimuspuolten kauppapolitiikkaa suhteessa kolmansiin maihin eikä rajoitusten ja tullien kielto näin ollen koske kolmansiin maihin suuntautuvaa vientiä.

Jos joku sopimuspuoli rajoittaa vientiään kolmansiin maihin, tai säätää vientitullit, rajoituksia tai tullia voitaisiin kiertää toimittamalla toimenpiteiden alaista tuotetta toiseen ETA-valtioon, josta se jälleenviedään ilman tullia tai rajoituksia. Tuotteen vienti voi myös aiheuttaa elintärkeiden tuotteiden pulan tai sen uhkan toisessa ETA-valtiossa. Sopimuksen 25 artikla antaa mahdollisuudet ryhtyä toimenpiteisiin tällaisten ongelmien suhteen.

ETA-sopimuksen 25 artiklaa vastaava määräys sisältyy Suomen ja EY:n välisen vapaakauppasopimuksen 24 a artiklaan.

26 artikla. Artiklan mukaan ei toimenpiteitä polkumyynnin, tuetun viennin ja muiden luvattomien kauppatapojen torjumiseksi sovelleta sopimuspuolten välillä, ellei ETA-sopimuksessa toisin määrätä. Määräys perustuu siihen, että polkumyyntiä ei voida harjoittaa, milloin vienti- ja tuontivaltiot muodostavat yhteisen markkina-alueen. Kaupanesteiden poistaminen aiheuttaisi alihintaisen tuotteen palauttamisen vientivaltioon ja hintatason tasoittumisen. Tämän periaatteen perusteella Rooman sopimuksen 91 artiklasta seuraa, ettei polkumyynnin vastaisia toimenpiteitä sovelleta EY:n jäsenvaltioiden kesken.

Rooman sopimuksen 92 artiklasta seuraa, että tuetun viennin vastaiset toimenpiteet ovat kiellettyjä EY:n jäsenvaltioiden välillä. Sanotussa artiklassa kielletään lähtökohtaisesti julkinen tuki, ja komission tehtävänä on Rooman sopimuksen 93 artiklan mukaan valvoa, että jäsenvaltiot eivät anna kiellettyä tukea.

Suomen osalta 26 artiklan määräykset koskevat lähinnä sellaisia toimenpiteitä, joita tarkoitetaan polkumyynnin sekä vientituen avulla tapahtuvan tuonnin ehkäisemisestä annetussa laissa (387/80, muut. 530/87). Laki perustuu GATT:n polkumyynti- ja valtiontukikoodeihin. Laissa annetaan valtiovarainministeriölle oikeus asettaa polkumyynti- tai tasoitustulli, milloin polkumyynnillä tai vientituen avulla myyty tavara aiheuttaa vahinkoa tai uhkaa aiheuttaa vahinkoa asianomaiselle suomalaiselle tuotannonalalle.

EY:n puolella artiklan soveltamisalaan kuuluvia tapauksia koskevat tärkeimmät säädökset ovat asetus suojautumisesta EY:n ulkopuolisten valtioiden harjoittamaa polkumyyntiä tai tuettua vientiä vastaan (asetus N:o 2423/88) sekä niin sanottu kauppapoliittinen väline (asetus N:o 2642/84).

EY:n asetus N:o 2423/88 perustuu niinikään GATT:n polkumyyntikoodiin, mutta se on Suomen vastaavaa lakia huomattavasti yksityiskohtaisempi. EY on sisällyttänyt asetukseen sellaisia omia tulkinta- ja soveltamissäännöksiään, joilla ei ole suoraa vastinetta GATT:n polkumyyntikoodissa.

EY:n kauppapoliittista välinettä voidaan soveltaa, milloin EY reagoi ulkopuolisessa valtiossa sovellettuun luvattomaan kauppatapaan. Soveltamista ei ole rajoitettu koskemaan vain suoranaisia kolmansien maiden toimenpiteitä, joten välinettä voidaan soveltaa myös yksityisten yritysten kauppatapoihin. Sitä voidaan soveltaa myös pyrittäessä varmistamaan EY:n oikeudet suhteessa ulkopuolisten maiden harjoittamiin kaupallisiin käytäntöihin.

ETA-sopimuksen 26 artikla ja siihen liittyvä pöytäkirja 13 sisältävät kuitenkin poikkeuksia siitä yleissäännöstä, että toimenpiteitä polkumyynnin, tuetun viennin tai luvattomien kauppatapojen torjumiseksi ei sovelleta sopimuspuolten välillä. Poikkeukset voivat supistaa yleisen säännön merkitystä.

ETA-sopimuksen 26 artikla koskee pöytäkirjan 13 mukaan ainoastaan niitä aloja, joihin sovelletaan ETA-sopimuksen määräyksiä ja joiden osalta EY-säädökset täysin sisältyvät sopimukseen. Tämän määräyksen perusteella toimenpiteitä voidaan edelleen soveltaa esimerkiksi maataloustuotteisiin. EY:n maatalouden tehokkaan tuontisuojajärjestelmän johdosta toimenpiteitä tällä alalla voidaan kuitenkin pitää vähemmän todennäköisinä.

Pöytäkirjan 13 toisessa kappaleessa oleva määräys 26 artiklan suhteesta kolmansien maiden kauppaan heijastaa sitä seikkaa, että ETA-sopimus perustuu vapaakauppasopimuksen periaatteelle. Sopimus ei aseta velvoitetta yhdenmukaistaa kauppapolitiikkaa. Siten on tarpeen estää se, että sopimuspuolten erilainen kauppapolitiikka kolmansia maita kohtaan aiheuttaa vääristymiä niiden välisessä kaupassa.

Pöytäkirjan 13 toisessa kappaleessa annetaan sopimuspuolille tietyin edellytyksin oikeus soveltaa toisiakin sopimuspuolia koskevia toimenpiteitä, jos ne ovat tarpeen estämään kolmansien maiden yritykset kiertää niitä koskevat polkumyynti- tai tasoitustullit.

5 luku Hiili- ja terästuotteet

27 artikla. Artiklassa viitataan pöytäkirjoihin 14 ja 25, joihin on sisällytetty määräykset siitä, missä määrin ETA-sopimusta sovelletaan tuotteisiin, jotka kuuluvat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön kanssa tehtyjen vapaakauppasopimusten soveltamisalaan.

Erityisten hiili- ja terästuotteita koskevien pöytäkirjojen laadintaan päädyttiin EY:n vaatimuksesta, EY:n sisäisestä järjestelmästä johtuvien vaikeuksien huomioon ottamiseksi. EY:ssä hiili- ja terästuotteita koskee erillinen Pariisin sopimus, jonka mukaan yhteisön jäsenmailla on, toisin kuin Rooman sopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa, suurehko toimivalta myös kauppapolitiikan alalla. Kuten edellä mainittiin, ovat kaikki EFTA-valtiot myös solmineet Euroopan hiili- ja teräsyhteisön kanssa erillisen vapaakauppasopimuksen. Näissä sopimuksissa myös EY:n jäsenmaat ovat sopimuspuolina.

Pöytäkirja 14

Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan pöytäkirjan määräyksiä sovelletaan niihin tuotteisiin, joihin sovelletaan yhteisön ja yksittäisten EFTA-valtioiden kanssa tehtyjä vapaakauppasopimuksia. Suomen osalta kysymyksessä on vuonna 1973 tehty sopimus (SopS 68/73).

Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan hiili- ja terästuotteiden kauppaa koskevat kahdenväliset vapaakauppasopimukset jäävät muuttamattomina voimaan, jollei pöytäkirjassa ole toisin sovittu. Jos vapaakauppasopimukset eivät sisällä määräyksiä tietyistä kysymyksistä, tulee ETA-sopimus sovellettavaksi. Tämän vuoksi ETA-sopimusta sovelletaan käytännössä myös hiili- ja terästuotteilla käytävään kauppaan lukuun ottamatta niitä asioita, joista erillisissä vapaakauppasopimuksissa on nimenomaisia määräyksiä. Sikäli kuin vapaakauppasopimuksia sovelletaan, sovelletaan myös niiden toimielimiä koskevia määräyksiä.

Pöytäkirjan 2 b artiklan mukaan kaikki hiili- ja terästuotteisiin sovellettavat määrälliset rajoitukset tai niitä vaikutuksiltaan vastaavat toimenpiteet sekä tullit ja niitä vastaavat maksut poistetaan sopimuspuolten välisessä kaupassa. Sopimuspuolet sitoutuvat olemaan saattamatta voimaan uusia määräyksiä, jotka muodostaisivat sopimuspuolten välisen kaupan esteen (3 artikla).

Suomi ylläpitää teräs- ja rautaromua koskevia vientirajoituksia. Pöytäkirjan 2 b artiklan johdosta vientirajoitusten ylläpitämisen kielto laajenee koskemaan uusia tuotteita. Asetusta maan ulkomaankaupassa sovellettavista määrällisistä rajoituksista on siksi muutettava. Pöytäkirjan 3 artiklasta johtuu, ettei Suomi voi yksipuolisin toimenpitein asettaa yhteisöstä tuotavia terästuotteita valvontalisensioinnin piiriin.

Pöytäkirjan 4 artiklassa viitataan sopimuksen pöytäkirjoihin 25 ja 21 sekä liitteeseen XIV, jotka sisältävät erityisiä hiili- ja terästuotteita koskevia kilpailusääntöjä. Niitä selostetaan erikseen kilpailusääntöjä koskevassa hallituksen esityksen osassa.

Pöytäkirjan 5 artiklassa viitataan sopimuksen valtion tukea koskeviin määräyksiin, joita sovelletaan myös teräkseen. Näiden määräysten sisältöä, sikäli kuin niiden hyväksymiseksi on tarpeen hankkia eduskunnan suostumus, selostetaan erikseen valtion tukea koskevassa hallituksen esityksen osassa.

Pöytäkirjan 6 artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat vaihtamaan tietoja teräsmarkkinoiden tilasta. Uusien tietojenvaihtoa koskevien määräysten hyväksyntä ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Pöytäkirjan 7 artiklan mukaan ETA-sopimuksen alkuperäsääntöjä sovelletaan myös hiili- ja terästuotteisiin. Alkuperäsääntöjen sisältöä selostetaan laajemmin hallituksen esityksen alkuperäsääntöjä koskevassa osassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Pöytäkirjasta 14 ei aiheudu lainsäädännön muutostarpeita.

III osa Henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus

1 luku Työntekijät ja itsenäiset ammatinharjoittajat

28 artikla. ETA-sopimuksen 28 artikla vastaa Rooman sopimuksen 48 artiklaa, joka täydentää työntekijöiden vapaan liikkuvuuden osalta Rooman sopimuksen 7 artiklan yleistä syrjintäkieltoa. Työntekijöiden vapaa liikkumisoikeus on myös yksi ETA-sopimuksen perusperiaatteista. EY:n tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaukset 167/73, komissio v. Ranska, 41/74 van Duyn, 13/76 Dona ja 36/75 Rutili) todennut, että Rooman sopimuksen 48 artiklalla on välitön oikeusvaikutus. Artiklan määräykset velvoittavat suoraan kansallisia viranomaisia ilman valtion suorittamia erillisiä täytäntöönpanotoimenpiteitäkin, ja sen määräyksiin voidaan vedota kansallisissa tuomioistuimissa.

ETA-sopimuksen 28 artiklan tarkoituksena on turvata sellaisille työntekijöille, jotka ovat jonkun ETA-valtion kansalaisia, oikeus tietyin edellytyksin hakea työtä ja hyväksyä tehtyjä työtarjouksia koko ETA-alueella. Heillä on tässä tarkoituksessa artiklasta ilmenevin rajoituksin sekä oikeus liikkua vapaasti Euroopan talousalueella että oikeus oleskella toisessa ETA-valtiossa. Työntekijän ei tarvitse etukäteen hankkia työ- tai oleskelulupaa siirtyessään toiseen ETA-valtioon. Muiden ETA-valtioiden työntekijät on asetettava työsopimuksen solmimisoikeuden suhteen tasavertaiseen asemaan kotimaisten työntekijöiden kanssa. Sopimusvaltioiden työntekijään kohdistuvat velvoitteet alkavat sen jälkeen, kun henkilö on solminut työsopimuksen. EY:n tuomioistuimen päätösten perusteella on kuitenkin myös työnhakijoilla, jotka ovat jonkun sopimusvaltion kansalaisia, tiettyjä sopimukseen perustuvia oikeuksia.

Henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevista siirtymäkausista tehdyn pöytäkirjan 15 mukaan toisaalta Sveitsi ja Liechtenstein sekä toisaalta EY:n jäsenvaltiot ja muut EFTA-valtiot saavat tiettyjen pöytäkirjassa erikseen mainittujen siirtymäkausien ajan edelleen pitää voimassa toistensa osalta ne kansalliset säännökset, joiden mukaan mainittujen valtioiden kansalaisten on etukäteen hankittava lupa maahantuloa, maassa oleskelua ja työntekoa varten. Suomella ei ole tarvetta pöytäkirjassa mainittuihin siirtymäkausiin Sveitsin ja Liechtensteinin kansalaisten osalta.

ETA-sopimuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaan työntekijöiden vapaa liikkuvuus turvataan EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden välillä. Työntekijöiden vapaa liikkuvuus merkitsee artiklan 2 kohdan mukaan kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän lopettamista EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden työntekijöiden työsopimusten tekemisen sekä palkkauksen ja muiden työsuhteen ehtojen osalta. Tätä sopimuksen määräystä täydentää neuvoston asetus (ETY) N:o 1612/68 työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta ja erityisesti sen 7 artikla. EY:n tuomioistuimen mukaan (ks. tapaukset 152/73, Sotgiu ja 167/73, komissio v. Ranska) 48 artiklan 2 kohdan perusteella on kiellettyä paitsi suora ja avoin kansalaisuuteen perustuva syrjintä myös sellainen peitelty toiminta, joka tosiasiallisesti johtaa artiklan 2 kohdan vastaiseen syrjintään.

EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaukset 75/63, Hoekstra, 53/81, Levin ja 66/85, Lawrie-Blum) toistuvasti todennut, että työntekijän käsite on yhteisönoikeudellinen käsite. Käsitettä on tulkittava laajasti ja sen tulkinta ei voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen. Tuomioistuimen mukaan työntekijä ei menetä asemaansa työntekijänä, vaikka hän joutuisi työttömäksi ja aloittaisi koulutuksen (39/86, Lair). Ratkaisussaan tapauksessa 66/85 (Lawrie-Blum) tuomioistuin edelleen totesi, että olennaista työsuhteelle on se, että työntekijä tiettynä aikana suorittaa toiselle palveluksia toisen johdon alaisena ja saa siitä vastineeksi palkkaa. Ratkaisussaan 53/81 (Levin) tuomioistuin tähdensi, että työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset kattavat sellaisen toiminnan, joka on tehokasta ja todellista, sekä takaavat vapaan liikkuvuuden niille, jotka harjoittavat tai haluavat harjoittaa taloudellista toimintaa.

EY:n tuomioistuin on ratkaisussaan tapauksessa 222/86 (Heylens) korostanut, että vapaus hakea työtä ja hyväksyä työtarjouksia jokaisessa jäsenvaltiossa on perusoikeus, joka kuuluu jokaiselle työntekijälle yksilöllisenä oikeutena. Ratkaisussaan tapauksessa 292/89 (Antonissen), joka koski työvoiman vapaata liikkuvuutta ja työn hakemista sekä näihin liittyen oleskeluoikeutta ja oleskelun ajallista rajoittamista, tuomioistuin totesi, että Rooman sopimuksen 48 artiklan 3 kohdan b ja c alakohdan määräysten nojalla ei voida sulkea pois jäsenvaltion kansalaisen liikkumisvapautta eikä oikeutta oleskella toisen jäsenvaltion alueella työnhakutarkoituksessa. Tuomioistuimen mukaan työntekijöiden vapaata liikkumisoikeutta rajoittavia säännöksiä on tulkittava suppeasti. Tuomioistuimen mukaan artiklan 48 tarkoitus toteutuu, jos yhteisön lainsäädäntö tai sen puuttuessa jäsenvaltion kansallinen lainsäädäntö sallii työnhakijoille, jotka ovat toisen jäsenvaltion kansalaisia, kohtuullisen ajan etsiä työtä. Samassa yhteydessä tuomioistuin totesi, ettei neuvoston pöytäkirjaan sisällytetyssä julkilausumassa voida sitovasti määrätä neuvoston asetuksen 1612/68/ETY ja neuvoston direktiivin 68/360/ETY säännösten tulkinnasta, koska näissä säännöksissä ei ole viitattu julkilausuman sisältöön. Tämän julkilausuman mukaan, jota tuomioistuimen mukaan ei siis voida soveltaa, jäsenvaltion kansalaiselle tulee sallia vähintään kolmen kuukauden aika etsiä työtä toisessa jäsenvaltiossa. Tuomioistuin totesi, että tapauksessa kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä asetettu kuuden kuukauden työnhakuaika ei periaatteessa vaikuta riittämättömältä. Jos toisen jäsenvaltion kansalainen ei ole tässä ajassa löytänyt työtä, voi jäsenvaltio määrätä hänet poistumaan tämän valtion alueelta, jollei henkilö pysty esittämään todisteita siitä, että hän edelleen etsii työtä ja että hänellä on selvä mahdollisuus saada työtä. Tuomioistuimen mukaan (ks. tapaus 316/85, Lebon) työnhakija on toisessa jäsenvaltiossa tasa-arvoisessa asemassa ainoastaan 48 artiklan mukaisesti työhön pääsyn suhteen sekä neuvoston antaman työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevan asetuksen (1612/68/ETY) 2 ja 5 artiklan mukaisissa tilanteissa.

Artiklan 3 kohdan mukaan liikkumisvapaus sisältää, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvin rajoituksin, työntekijöiden oikeuden hyväksyä tosiasiallisesti tehtyjä työtarjouksia, oikeuden liikkua vapaasti tässä tarkoituksessa EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden alueilla, oikeuden oleskella jonkin EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion alueella työntekotarkoituksessa tämän valtion työntekijöitä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti sekä oikeuden jäädä EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa. Oleskeluoikeus syntyy, kun työntekijä on solminut työsuhteen. EY:n tuomioistuin on eräissä ratkaisuissaan (esimerkiksi tapaus 48/75, Royer) todennut, että henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaate on turvattu suoraan Rooman sopimuksen 48 artiklan määräyksillä. Oleskeluoikeus ei siis riipu vastaanottajavaltion antamasta oleskeluluvasta. Oleskelulupa ei anna saajalleen uutta oikeutta, vaan se on yksinkertaisesti vain osoitus jo olemassa olevasta oikeudesta. Tästä syystä vastaanottajavaltiot ovat velvollisia antamaan oleskeluluvan henkilöille, joilla on sopimuksen mukainen oleskeluoikeus.

Oleskeluluvan hankkimisen laiminlyönti ei liioin oikeuta valtiota karkottamaan jäsenvaltion kansalaista, jolla on sopimuksen mukainen oleskeluoikeus. Maasta karkottaminen voi tapahtua vain yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen liittyvien syiden perusteella. Pelkkä ulkomaalaisten maahantulosta, liikkumisesta ja oleskelusta annettujen määräysten noudattamatta jättäminen ei EY:n tuomioistuimen mukaan itsessään muodosta sellaista uhkaa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle, että jäsenvaltiolla sen perusteella olisi oikeus määrätä henkilö karkotettavaksi tai otettavaksi karkottamisasian valmistelua varten säilöön.

Ratkaisussaan 8/77 (Sagulo, Brenca ja Bakhouche), joka koskee henkilötodistuksia ja passeja, EY:n tuomioistuin on todennut, että vastaanottajavaltio voi määrätä rangaistuksen jäsenvaltion kansalaiselle, joka jättää hankkimatta voimassa olevan henkilötodistuksen tai passin. Rangaistus ei kuitenkaan saa olla luonteeltaan sellainen, joka tosiasiallisesti muodostaa esteen sopimuksen mukaiselle valtioon saapumiselle tai valtiossa oleskelulle.

Artiklan 4 kohdan mukaan artiklan määräyksiä ei sovelleta julkishallinnon palvelussuhteisiin. Tämä määräys vastaa Rooman sopimuksen 48 artiklan 4 kohdan määräystä. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (muun muassa 149/79, komissio v. Belgia) todennut Rooman sopimuksen 48 artiklan olennaista merkitystä ja sen välitöntä oikeusvaikutusta korostaen, että 48 artiklan soveltamisalaa supistavaa 4 kohdan määräystä on tulkittava rajoittavasti. Tuomioistuimen mukaan julkishallintoa ei kokonaisuudessaan voida sulkea pois liikkumisvapauden piiristä. Tuomioistuimen lähtökohtana on ollut se, että poikkeukseen voidaan vedota vain silloin, kun se on välttämätöntä jäsenvaltioille. Ratkaisussaan 152/73 (Sotgiu v. Bundespost) tuomioistuin lausui, että niitä intressejä, joita 48 artiklan 4 kohdan rajoitus sallii jäsenvaltioiden suojella, edistetään siten, että toisten jäsenvaltioiden kansalaisten pääsyä tiettyihin tehtäviin julkisessa hallinnossa rajoitetaan. Näin ollen koko julkinen hallinto ei voi sisältyä rajoituksen piiriin, eikä palvelusuhteen muodolla ole merkitystä ratkaistaessa kuuluuko tietty tehtävä julkisessa hallinnossa artiklan 4 kohdan mukaisen rajoituksen piiriin vai ei. Tuomioistuin on ratkaisuissaan tarkentanut, että artiklan 4 kohdan mukainen rajoitus koskee vain sellaisia julkisen hallinnon virkoja tai tehtäviä, jotka liittyvät julkisen vallan käyttöön ja joissa hoidetaan valtion tai muiden julkisyhteisöjen yleiseen etuun liittyviä tehtäviä. Näiden tehtävien hoito voidaan edelleen varata valtion omille kansalaisille.

EY:n komission kannanoton (EYVL C 72/18.3.1988) mukaan artiklan 4 kohdan mukainen rajoitus koskee valtion ja muiden julkisten viranomaisten erityistehtäviä, kuten puolustusvoimia, poliisia ja muuta järjestysvaltaa, tuomarikuntaa, verohallintoa ja diplomaattikuntaa. Lisäksi komission kannanoton mukaan sellaiset virat ja tehtävät ministeriöissä, alue- ja paikallishallinnossa, keskuspankeissa ja muissa julkisyhteisöissä, joihin liittyy julkisen vallan käyttöä, kuten lainsäädännön valmistelu-, soveltamis- ja valvontatehtäviä, kuuluvat rajoituksen piiriin. Kannanotossa korostetaan EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön viitaten, että muunlaisissa kuin edellä mainituissa julkisen hallinnon tehtävissä kansalaisuusvaatimuksen esittäminen ei ole oikeutettua.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa julkisen hallinnon virat ovat vuonna 1989 toteutetulla lainsäädäntöuudistuksella tulleet pääsäännön mukaan avoimiksi ulkomaan kansalaisille. Ne valtion virat, joihin voidaan nimittää vain Suomen kansalainen, määritetään hallitusmuodon 84 §:ssä, valtion virkamieslain 9 a §:ssä (725/89) sekä viimeksi mainitun lainkohdan nojalla annetussa valtioneuvoston päätöksessä (602/91) ulkomaalaisen kelpoisuudesta valtion virkaan. Tällaisia ovat eräät ylimmät valtionhallinnon virat sekä sellaiset virat, joihin ei virkojen laadun vuoksi voida ulkomaalaista nimittää. Virkamieslain 9 a §:ssä on lisäksi varattu valtioneuvostolle mahdollisuus päättää, että vain Suomen kansalainen voidaan nimittää muuhun sellaiseen virkaan, johon liittyy huomattavaa julkisen vallan käyttämistä tai jolla on merkitystä ottaen huomioon valtion turvallisuus tai muu huomattava yleinen etu. Kuntien ja kuntainliittojen virkojen osalta ulkomaalaisen kelpoisuudesta virkaan säädetään kunnallislain 74 a §:ssä (727/89). Tältä osin Suomen lainsäädäntö on sopusoinnussa ETA-sopimuksen työntekijöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 28 artiklan 4 kohta aiheuttaa Suomelle kuitenkin tarpeen tarkistaa valtion virkamiehiä koskevaa kielilainsäädäntöä työvoiman vapaasta liikkuvuudesta annetun asetuksen (ETY) N:o 1612/68 3 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa ilmaistun periaatteen mukaiseksi.

Liitesäännöstö

Sopimuksen 28 artiklan 5 kohdassa viitataan liitteeseen V, jossa luetellaan EY:ssä voimassa olevat asetukset työntekijöiden vapaasta liikkumisesta, työntekijöiden ammattiyhdistysoikeuksista ja työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa sekä kolme henkilöiden liikkumista ja oleskelua jäsenvaltioiden alueilla koskevaa direktiiviä. Liitteen mukaan kyseisissä EY-säädöksissä olevat viittaukset jäsenvaltioihin tarkoittavat myös EFTA-valtioita.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien toimenpiteiden yhteensovittamisesta (64/221/ETY)

Direktiivin tavoitteena on erityisesti sellaisten kussakin jäsenvaltiossa noudatettujen menettelyjen lähentäminen toisiinsa, joissa ulkomaalaisten liikkumiseen ja oleskeluun liittyvissä asioissa vedotaan yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen tai kansanterveyteen.

Direktiivi koskee kaikkia niitä toimenpiteitä, jotka liittyvät jäsenvaltioiden alueelle saapumiseen, oleskeluluvan myöntämiseen tai uudistamiseen taikka jäsenvaltioiden alueelta karkottamiseen ja joihin jäsenvaltiot ryhtyvät yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tai kansanterveyden perusteella. Tällaisiin toimenpiteisiin ei saa ryhtyä taloudellisten päämäärien vuoksi. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan 115 ja 116/81 (Adoui ja Cornuiaille) todennut, että yleisen järjestyksen ja turvallisuuden käsitteitä tulee tulkita suppeasti, koska ne rajoittavat perustavaa laatua olevaa vapaan liikkumisen periaatetta. Yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen liittyviin syihin ei voida vedota tapauksessa, jossa jäsenvaltio ei ole ryhtynyt todellisiin ja tehokkaisiin toimiin estääkseen omia kansalaisiaan käyttäytymästä vastaavalla tavalla.

Toteutettavien toimenpiteiden on perustuttava yksinomaan kyseisen yksilön omaan käyttäytymiseen, eivätkä aikaisemmat rikostuomiot sellaisenaan saa muodostaa perustetta toimenpiteisiin ryhtymiselle. Henkilötodistuksen tai passin voimassaoloajan päättyminen ei oikeuta karkottamiseen. EY:n tuomioistuin on tapauksessa 30/77 (Regina v. Boucherau) todennut, että aiemmat rikostuomiot ovat pikemminkin osoitus henkilön aiemmasta käyttäytymisestä kuin vaarasta yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle sinänsä.

Direktiivi sisältää lisäksi yksityiskohtaisia säännöksiä ajasta, jona päätös ensimmäisen oleskeluluvan myöntämisestä on tehtävä, siitä miten päätös on perusteltava sekä päätöksen tiedoksiannosta. Direktiivi sisältää myös oikeussuojakeinoja koskevia säännöksiä.

Direktiivin liitteessä on lueteltu ne taudit ja vammat, jotka oikeuttavat alueelle pääsyn estämiseen tai ensimmäisen oleskeluluvan epäämiseen. Tämän jälkeen ilmenevät taudit ja vammat eivät oikeuta jatko-oleskeluluvan epäämiseen tai karkottamiseen kansanterveyteen liittyvien syiden perusteella.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 40 §:ssä on lueteltu perusteet, joiden nojalla ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Säännöksen 1 kohdan mukaan ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva voidaan karkottaa. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan se, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta. Ulkomaalaisen maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne ovat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

ETA-sopimuksen 28 artiklan liitesäännöstöstä ulkomaalaisen maasta karkottamista koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1612/68, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella

Asetuksen tavoitteena on työntekijöiden vapaan liikkumisen toteutuminen. Tämä merkitsee kaiken kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän poistamista jäsenvaltioiden työntekijöiden työn, palkkauksen ja muiden työsuhteen ja työllistymisen ehtojen osalta sekä eräin rajoituksin työntekijöiden oikeutta liikkua vapaasti yhteisön alueella palkatun työn saamiseksi. Vapaa liikkuminen on työntekijälle ja hänen perheelleen perusoikeus, ja kaikille jäsenvaltioiden kansalaisille on turvattava oikeus itse valita työnsä yhteisön alueella. Liikkumisvapaus on tunnustettava tekemättä eroa pysyvän työntekijän, kausi- tai rajatyöntekijän taikka niiden välillä, jotka harjoittavat palvelujen tarjoamista. Vapaan liikkumisoikeuden mahdollistamiseksi on turvattava sekä tosiasiallinen että oikeudellinen tasa-arvo kaikessa, mikä liittyy toimimiseen palkatussa työssä, ja asunnon saantiin, sekä turvattava työntekijän oikeus elää perheensä kanssa. Yhdenvertainen kohtelu merkitsee myös sitä, että kaikkien jäsenvaltioiden kansalaiset ovat työnsaannin suhteen yhtäläisessä asemassa kotimaisten työntekijöiden kanssa.

Työntekijöiden liikkumisen edistämiseksi tulee työnvälitystä tehostaa ja pyrkiä tasapainon aikaansaamiseen työmarkkinoilla. Tähän pyritään erityisesti edistämällä välitöntä yhteistyötä keskustason työvoimaviranomaisten ja myös alueellisten viranomaisten välillä sekä yhteensovittamalla tiedotusta työmarkkinoista ja elin- ja työoloista. Myös tilanteessa, jossa jollakin alueella tai teollisuudenalalla syntyy elintasoa ja työllisyyttä uhkaava vakava vaara, tiedonvälitys on ensisijainen väline, jolla estetään työntekijöiden siirtyminen kyseiselle alueelle tai toimialalle. Lisäksi asetuksen tavoitteena on ohjata jäsenvaltioiden pyrkimyksiä niiden työllisyyspolitiikan yhteensovittamiseksi yhteisön tasolla.

Asetus jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisen osan artiklat koskevat työn saantia ja työntekijän perhettä. Toisen osan artiklat koskevat avointen työpaikkojen ja työhakemusten välittämistä sekä tasapainon aikaansaamista työmarkkinoilla. Kolmannen osan artiklat koskevat komiteoita, joiden tehtävänä on varmistaa jäsenvaltioiden välinen läheinen yhteistyö työntekijöiden vapaata liikkumista ja työllisyyttä koskevissa asioissa. Neljännessä osassa ovat siirtymä- ja loppusäännökset. Liitteessä V mainitaan ne asetuksen artiklat, joita ei sovelleta ETA:ssa.

I osa: Työ ja työntekijän perhe

I osasto: Työn saanti

1 artikla. Artiklan mukaan jokaisella jäsenvaltion kansalaisella on asuinpaikasta riippumatta oikeus ryhtyä toisen jäsenvaltion alueella palkattuun työhön ja toimia siinä niin kuin niissä laeissa, asetuksissa ja hallinnollisissa määräyksissä säädetään, jotka koskevat kyseisen valtion kansalaisten työntekoa. Hänellä on erityisesti oltava sama oikeus ottaa vastaan tarjolla olevaa työtä toisen jäsenvaltion alueella kuin kyseisen jäsenvaltion kansalaisella.

2 artikla. Artikla edellyttää, että jokainen jäsenvaltion kansalainen ja jokainen jäsenvaltion alueella toimiva työnantaja voi voimassa olevan lainsäädännön mukaisella tavalla hakea ja tarjota työtä sekä tehdä työsopimuksia ja panna niitä täytäntöön edellyttäen, ettei se johda syrjintään.

3 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lakeja, asetuksia tai hallinnollisia määräyksiä taikka hallintokäytäntöä ei voida soveltaa, jos ne asettavat sellaisia rajoituksia tai ehtoja työn hakemiselle tai työpaikan tarjoamiselle tai ulkomaan kansalaisen oikeudelle ottaa vastaan työtä ja työskennellä, jotka eivät koske oman valtion kansalaisia tai joiden yksinomaisena tai pääasiallisena tarkoituksena tai vaikutuksena on huolimatta siitä, että niitä sovelletaan kansalaisuudesta riippumatta, estää muiden jäsenvaltioiden kansalaisia saamasta tarjottua työtä. Tämä säännös ei koske tarjotun paikan luonteesta johtuvaa kielitaitovaatimusta. Mainittuihin säännöksiin ja käytäntöihin kuuluvat erityisesti ne, jotka jossakin jäsenvaltiossa määräävät erityismenettelystä ulkomaisen työvoiman työhön ottamisessa, rajoittavat avoimista työpaikoista ilmoittamista tiedotusvälineissä taikka tekevät sen riippuvaksi muista kuin niistä edellytyksistä, joita sovelletaan kyseisen valtion alueella toimiviin työnantajiin, tai asettavat työnsaannin ehdoksi työnvälitysviranomaisessa kirjoilla olemisen taikka estävät yksityisen henkilön työhön ottamisen, jollei hän asu kyseisen valtion alueella.

4 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, jotka rajoittavat lukumääräisesti tai suhteellisesti ulkomaalaisten työhön ottamista jossakin yrityksessä, jollakin toimialalla tai alueella taikka kansallisella tasolla, ei sovelleta muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin. Jos jäsenvaltiossa harjoitettavaa toimintaa varten myönnettävän avustuksen saannin ehtona on, että työntekijöistä tietty vähimmäismäärä on kotimaisia työntekijöitä, rinnastetaan muiden jäsenvaltioiden kansalaiset kotimaisiin työntekijöihin lokakuun 15 päivänä 1963 annetun neuvoston direktiivin säännösten mukaisesti.

5 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisella on oikeus hakiessaan työtä toisesta jäsenvaltiosta saada samaa apua siellä kuin kyseisen valtion työnvälitysviranomainen antaa oman valtion kansalaisille heidän hakiessaan työtä.

6 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisen työhönottamiselle toiseen jäsenvaltioon ei saa asettaa sellaisia terveydentilaa, ammattitaitoa tai muuta seikkaa koskevia edellytyksiä, jotka kansalaisuuden perusteella syrjivät heitä toisen jäsenvaltion kansalaisiin nähden näiden hakiessa samaa työtä. Jäsenvaltion kansalainen, joka on saanut muusta kuin omasta valtiostaan olevalta työnantajalta nimenomaan hänelle tehdyn työtarjouksen, saattaa kuitenkin joutua tutkittavaksi ammattipätevyytensä suhteen, jos työnantaja työtarjouksen tehdessään on nimenomaisesti sitä vaatinut.

II osasto: Työskentely ja yhdenvertainen kohtelu

7 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion kansalaista ei työntekijänä voida kansalaisuutensa vuoksi saattaa toisen jäsenvaltion alueella kotimaisiin työntekijöihin verrattuna eri asemaan työ- ja palvelussuhteen ehtojen suhteen. Tämä koskee erityisesti palkkausta, irtisanomista ja työttömyyden sattuessa paluuta saman alan työhön tai uudelleen työllistämistä. Artiklan 2 kohdan mukaan hänen tulee nauttia samoja sosiaalisia ja verotuksellisia etuja kuin kotimaisten työntekijöiden. Artiklan 3 kohdan mukaan hänellä tulee olla myös sama oikeus ja yhtäläiset edellytykset kuin kotimaisilla työntekijöillä osallistua koulutukseen ammatillisissa sekä uudelleen- ja jatkokoulutuskeskuksissa. Artiklan 4 kohdan mukaan työehto- tai työsopimuksen määräys taikka muu työehtojen sääntelyä koskeva määräys on mitätön, sikäli kuin siinä määrätään tai sallitaan edellytyksiä, jotka asettavat toisten jäsenvaltioiden kansalaiset työntekijöinä eriarvoiseen asemaan työn saannin edellytysten, työllisyyden, palkkauksen ja muiden työehtojen sekä irtisanomisen suhteen.

Tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan käsitellyt asetuksen 7 artiklaa ja varsinkin sen 2 kohtaa. Ratkaisussaan 32/75 (Cristini) tuomioistuin totesi, ettei 7 artiklan 2 kohtaa saa tulkita rajoittavasti ja että artiklan 2 kohta kattaa kaikki sosiaaliset etuudet ja verotukselliset edut riippumatta siitä, ovatko ne sidoksissa työsuhteeseen vai eivät. Tuomioistuin on sen jälkeen useita kertoja vahvistanut, että sosiaalisen etuuden käsite kattaa kaikki oikeudet, jotka kuuluvat jokaiselle kotimaiselle työntekijälle. Tuomioistuin on perustellut ratkaisujaan sillä, että sosiaalisten etuuksien ulottaminen koskemaan myös työntekijöitä, jotka ovat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia, edistää liikkuvuutta yhteisön alueella ja myötävaikuttaa työntekijän sopeutumiseen vastaanottajavaltioon (ks. esimerkiksi tapaus 59/85, Reed). Ratkaisussaan 316/85 (Lebon) tuomioistuin totesi, että mainittua säännöstä sovelletaan vain työntekijöihin, eivätkä ne jäsenvaltioiden kansalaiset, jotka liikkuvat etsimässä työtä, voi vedota siihen. Viimeksi mainitut henkilöt ovat kuitenkin oikeutettuja tasapuoliseen kohteluun asetuksen 1612/68/ETY 2 ja 5 artiklassa tarkoitetuissa tilanteissa.

8 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 312/76, työntekijällä, joka on jäsenvaltion kansalainen ja työssä toisen jäsenvaltion alueella, on kotimaisten työntekijöiden kanssa yhtäläinen oikeus ammattiyhdistysten jäsenyyteen ja siihen kuuluvien oikeuksien harjoittamiseen, äänioikeus ja vaalikelpoisuus mukaan luettuna. Kuitenkin häntä voidaan estää osallistumasta julkisoikeudellisten elinten hallintoon sekä hoitamasta julkisoikeudellisesti säänneltyä tehtävää. Hänellä on vaalikelpoisuus yrityksen työntekijöitä edustaviin elimiin. Artiklan estämättä jäsenvaltiot voivat antaa muista jäsenvaltioista oleville työntekijöille myös laajemmat oikeudet. Artiklan 2 kohta on poistettu neuvoston asetuksella N:o 312/76.

9 artikla. Artiklan mukaan toisen jäsenvaltion alueella työssä olevalla jäsenvaltion kansalaisella on asumisen suhteen samat oikeudet ja edut kuin kotimaisilla työntekijöillä, mukaan luettuna omistusoikeuden saaminen hänelle välttämättömään asuntoon. Kyseiset työntekijät voivat ilmoittautua työssäoloalueellaan samoin oikeuksin kuin kotimaiset työntekijät mahdolliseen asunnonhakijaluetteloon ja saada siitä johtuvat oikeudet ja edut. Lähtövaltioon jääneen perheen katsotaan tässä suhteessa kuuluvan sanotulla alueella asuviin, jos kotimaisiin työntekijöihin sovelletaan samanlaista oletusta.

III osasto: Työntekijän perhe

10 artikla. Artiklan mukaan eräillä perheenjäsenillä on kansalaisuudesta riippumatta oikeus tulla asumaan sellaisen työntekijän luokse, joka on jäsenvaltion kansalainen ja työssä toisen jäsenvaltion alueella. Tällaisia perheenjäseniä ovat hänen aviopuolisonsa sekä heidän jälkeläisensä, jotka ovat alle 21-vuotiaita tai huollettavia, sekä työntekijän ja hänen aviopuolisonsa sukulainen ylenevässä polvessa, jos hän on työntekijän huollettava. Jäsenvaltioiden on helpotettava muidenkin perheenjäsenien muuttoa, jos nämä ovat työntekijän huollettavia tai ovat lähtövaltiossa asuneet työntekijän taloudessa. Työntekijän edellytetään mainituissa tapauksissa varaavan perheensä käyttöön asunnon, joka täyttää ne vaatimukset, joita pidetään normaaleina työssäoloalueen kotimaisten työntekijöiden asumisessa. Tämän säännöksen soveltaminen ei kuitenkaan saa johtaa kotimaisia työntekijöitä ja työntekijöitä, jotka ovat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia, eriarvoiseen asemaan.

11 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisen ollessa palkatussa työssä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana toisen jäsenvaltion alueella, hänen aviopuolisollaan ja lapsellaan, joka on alle 21-vuotias tai huollettava, on oikeus ryhtyä mihin tahansa palkattuun työhön koko kyseisen jäsenvaltion alueella, vaikka he eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia.

12 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion kansalaisen, joka on tai on ollut työssä toisen jäsenvaltion alueella, lapsilla, jotka asuvat kyseisessä jäsenvaltiossa, on oikeus osallistua peruskoulutukseen, oppisopimuskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansallisilla. Näille lapsille on pyrittävä turvaamaan parhaat mahdolliset edellytykset osallistua tällaiseen opetukseen.

II osa: Avointen työpaikkojen ja työhakemusten välittäminen sekä tasapainon aikaansaaminen työmarkkinoilla

I osasto: Jäsenvaltioiden välinen yhteistyö ja yhteistyö komission kanssa

13 ja 14 artikla. Artikloissa on säännökset jäsenvaltioiden keskinäisestä ja jäsenvaltioiden ja komission välisestä yhteistyöstä. Yhteistyö sisältää työllisyyttä ja työttömyyttä koskevia yhteisiä tutkimuksia sekä yhteisiä työnvälitystä ja työmarkkinoiden tasapainon aikaansaamista koskevia toimenpiteitä. Jäsenvaltioiden on tiedotettava komissiolle vapaan liikkuvuuden ja työntekijöiden työllistämisen yhteydessä syntyvistä ongelmista sekä annettava yksityiskohtaiset tiedot alueellisesta ja aloittaisesta työllisyystilanteesta ja sen kehityksestä.

II osasto: Välitys- ja tasapainottamisjärjestelmä

15―18 artikla. Artikloissa on säännökset muun muassa jäsenvaltioiden työvoimaviranomaisten avoimia työpaikkoja ja työnhakijoita koskevasta tiedottamisesta.

III osasto: Toimenpiteet työmarkkinoiden tasapainon säilyttämiseksi

19―20 artikla. Asetuksen 19 artiklassa on säännökset komission ja jäsenvaltioiden välisestä yhteistyöstä työmarkkinatilanteen selvittämiseksi. Asetuksen 20 artiklassa säädetään toimenpiteistä silloin, kun jossakin jäsenvaltiossa on tai on ennakoitavissa sellainen työmarkkinoiden häiriötilanne, että jollakin alueella tai jossakin ammatissa syntyy elintasoa ja työllisyyttä uhkaava vakava vaara.

IV osasto: Euroopan koordinointitoimisto

21―23 artikla. Artiklat koskevat Euroopan työnvälityksen koordinointitoimistoa, joka toimii komission yhteydessä ja jonka yleistehtävänä on edistää työnvälitystä ja työmarkkinoiden tasapainon aikaansaamista.

III ja IV osa

Asetuksen III osassa on säännökset neuvoa-antavasta komiteasta ja teknisestä komiteasta. Asetuksen IV osassa on siirtymä- ja loppumääräykset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain mukaisesta passivelvollisuudesta säädetään lain 4 §:n mukaan poikkeuksia asetuksella. Ulkomaalaisasetuksen (449/91) 2 §:n mukaan ulkoasiainministeriö päättää passin asemesta hyväksyttävästä henkilötodistuksesta. Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja valtiossa oleskellessaan oltava (4 §:ssä mainitun passin lisäksi) viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Oleskelulupa voidaan vain erityistapauksissa myöntää jo maassa oleskelevalle (ulkomaalaislaki 20 §). Ulkomaalaislain 24 §:n mukaan on ulkomaalaisella, joka Suomessa aikoo ryhtyä ansiotyöhön, oltava työlupa. Työlupaa on haettava ennen maahan tuloa. Työlupavelvollisuudesta vapautetut on lueteltu lain 25 §:ssä. Ilman passia, viisumia tai oleskelulupaa maahan saapuva voidaan käännyttää rajalta (ulkomaalaislaki 37 §). Suomen lainsäädäntö edellyttää siis ulkomaalaisten maahan tuloa, maassa oleskelua ja työntekoa, rajalta käännyttämistä sekä maasta karkottamista koskevilta osiltaan tarkistamista, jotta se olisi sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkumisen periaatteiden kanssa.

ETA-sopimuksen 28 artiklan liitesäännöstöstä aiheutuvista muutoksista ulkomaalaislain maahan tuloa, maassa oleskelua ja työntekoa sekä rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskeviin säännöksiin annetaan erillinen hallituksen esitys.

Työllisyyslain 26 §:ssä säädetään lain soveltamisesta Suomen kansalaisuutta vailla olevaan henkilöön. Lain 26 § säädetään, että myös Suomessa asuvalle henkilölle, joka ei ole Suomen kansalainen, on järjestettävä mahdollisuus tehdä työtä siten kuin työllisyyslaissa säädetään.

Asetus 1612/68/ETY ja erityisesti sen 5 artikla edellyttävät kuitenkin työllisyyslain muuttamista siten, että asuinpaikkaa koskeva vaatimus tulee ETA-valtioiden kansalaisten osalta poistaa, jotta työnvälityspalveluja voidaan antaa myös sellaisille ETA-valtioiden kansalaisille, jotka eivät asu Suomessa hakiessaan työtä Suomessa. Asetuksen yhdenvertaisen kohtelun vaatimus edellyttää työnvälityslain 3 b §:n (1645/91) tarkistamista sen sisältämien kansalaisuusrajoituksien vuoksi.

Siirtolaisvälityksestä annetun lain 1 § määrittelee siirtolaiseksi Suomen kansalaisen, joka lähtee Suomesta asettuakseen toiseen valtioon toimeentulon hankkimiseksi siellä sekä siirtolaisvälitykseksi siirtolaiseksi aikovan avustamisen. Lain soveltamisasetuksessa (12/56) on määritelty yksityiskohtaisemmin siirtolaisvälitys. Siirtolaisvälityslaki ja sen soveltamisasetus kumotaan, jotta myös Suomessa asuvat ETA-valtioiden kansalaiset voivat saada siirtolaisvälityspalveluja.

Asetuksen N:o 1612/68 8 artikla aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa henkilöstön edustuksessa yritysten hallinnossa annettua lakia (725/90) ja henkilöstörahastolakia (814/89), koska niihin sisältyy kansalaisuusrajoituksia. Hallintoedustuslain 6 §:stä ja henkilöstörahastolain 44 §:stä on poistettava mainitut rajoitukset.

Asetuksesta N:o 1612/68 aiheutuvasta muutosesityksestä työllisyyslakiin ja työnvälityslakiin sekä esityksestä siirtolaisvälityslain kumoamiseksi annetaan erilliset hallituksen esitykset. Myös asetuksen perusteella tarpeellisista muutosesityksistä hallintoedustuslakiin ja henkilöstörahastolakiin annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Asetus 1612/68/ETY aiheuttaa Suomelle tarpeen tarkistaa merilain 41 §:ää (237/67) ja ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta annetun lain 1 §:n 1 momentin 4 kohtaa niiden sisältämien kansalaisuusrajoitusten vuoksi. Muutosehdotuksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Asetuksen N:o 1612/68 3 artiklasta aiheutuvista muutoksista kielilainsäädäntöön annetaan tarvittaessa erillinen hallituksen esitys.

Ulkomaalaisomistuskomitea esittää mietinnössään (1991:23) kumottavaksi lain ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta hankkia kiinteää omaisuutta ja osakkeita eli niin sanotun rajoituslain. Asetuksen 1612/68/ETY 9 ja 10 artiklasta aiheutuvat muutokset ulkomaalaisen oikeudesta omistaa kiinteää omaisuutta koskevaan lainsäädäntöön otetaan huomioon rajoituslainsäädännön uudistamisesta annettavassa hallituksen esityksessä.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, jäsenvaltioiden työntekijöiden ja heidän perheidensä liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta (68/360/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on saattaa muiden jäsenvaltioiden kansalaiset ja heidän perheenjäsenensä oleskelua koskevissa säännöksissä yhdenvertaiseen asemaan jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa.

Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on poistettava liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset jäsenvaltioiden kansalaisilta ja heidän perheenjäseniltään. Perheenjäsenten osalta viitataan asetukseen (ETY) N:o 1612/68.

Rajoitukset poistetaan myöntämällä direktiivissä tarkoitetuille henkilöille oikeus poistua jäsenvaltion alueelta ottaakseen vastaan palkatun työn ja toimiakseen siinä jonkin toisen jäsenvaltion alueella. Oikeuden käyttäminen tapahtuu yksinkertaisesti esittämällä voimassa oleva henkilötodistus tai passi. Näistä asiakirjoista direktiivissä on tarkempia määräyksiä. Maastapoistumisviisumia ei saa vaatia. Maahantuloviisumia ei saa vaatia paitsi niiltä perheenjäseniltä, jotka eivät ole jäsenvaltioiden kansalaisia. Viisumien saantia näille henkilöille on helpotettava.

EY:n tuomioistuin on ratkaisussaan 68/89 (komissio v. Alankomaiden kuningaskunta) katsonut, että direktiivissä 68/360/ETY tarkoitetun jäsenvaltion kansalaisen toiseen jäsenvaltioon pääsyn ehtona ei saa olla rajaviranomaisen esittämiin kysymyksiin vastaaminen. Ehdoksi maahanpääsylle voidaan asettaa vain voimassaolevan henkilötodistuksen tai passin esittäminen. Rajaviranomaisilla ei siis ole oikeutta esittää esimerkiksi oleskelun kestoa tai henkilön rahavaroja koskevia kysymyksiä.

Jäsenvaltioiden on myönnettävä oleskeluoikeus henkilöille, joilla on direktiivissä tarkoitetut asiakirjat. Todisteeksi oleskeluoikeudesta on annettava asiakirja nimeltä "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa". Oleskeluluvan sisällöstä sekä siitä, mitä asiakirjoja sen saamiseksi on esitettävä, direktiivissä on tarkempia säännöksiä. Perheenjäsenelle, joka ei ole jäsenvaltion kansalainen, on annettava häntä huoltavalle työntekijälle annetun asiakirjan kanssa yhtäläisesti voimassaoleva oleskeluun oikeuttava asiakirja. Tapauksessa 157/79 (Pieck) EY:n tuomioistuin katsoi, että vaikka kansalliset viranomaiset voivat määrätä rangaistuksen oleskeluluvan hankkimisen laiminlyönnistä, rangaistus ei saa olla rikkomuksen laatuun verrattuna ankaruudeltaan sellainen, että se muodostuu vapaan liikkumisen periaatteen rajoitukseksi.

Direktiivissä on tarkempia säännöksiä oleskeluluvan voimassaoloajasta, alueellisesta kelpoisuudesta, raukeamisesta ja peruuttamisesta. Lisäksi direktiivi sisältää määräyksiä asiakirjoista, jotka voidaan vaatia lyhyessä työsuhteessa olevilta, toisen jäsenvaltion alueella asuvilta työntekijöiltä ja kausityöntekijöiltä. Direktiivissä säädetään myös oleskelua varten tarkoitettujen asiakirjojen myöntämisestä ja niistä mahdollisesti perittävien maksujen suuruudesta.

Direktiivin säännökset ovat pakottavia siten, että niistä ei saa poiketa muuten kuin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella.

Liitteessä V direktiivin 4 artiklassa olevat maininnat "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa" korvataan ilmaisulla "oleskelulupa", jolla viitataan myös EFTA-valtioiden kansalaisiin. Direktiivin 11 ja 13 artiklaa ei liitteen mukaan sovelleta. Myös direktiivin liitteeseen tehdään ETA:sta johtuvat muutokset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Oleskeluluvasta on tarkempia säännöksiä ulkomaalaislain 3 luvussa. Ulkomaalaislain 24 §:n mukaan Suomessa ansiotyöhön ryhtyvällä ulkomaalaisella on oltava työlupa. Ulkomaalaislain 37 §:n mukaan ulkomaalainen, jolla ei ole maahantuloon vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa, voidaan käännyttää rajalta. Lain 40 §:n mukaan ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Ulkomaalaisten maassa oleskelua, rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne olisivat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 28 artiklan liitesäännöstöstä ulkomaalaisen maassa oleskelua, rajalta käännyttämistä ja maasta karkottamista koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Komission asetus (ETY) N:o 1251/70, annettu 29 päivänä kesäkuuta 1970, työntekijöiden oikeudesta jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtiossa

Asetuksella määritellään ne edellytykset, joiden vallitessa työntekijällä on oikeus jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään kyseessä olevassa valtiossa.

1 artikla. Artiklan mukaan asetusta sovelletaan jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat päättäneet työskentelynsä vastaanottajavaltiossa sekä heidän perheidensä jäseniin. Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 10 artiklassa on määritelty, mitä perheenjäsenillä tarkoitetaan.

2 ja 3 artikla. Asetuksen 2 artiklassa määritellään ne edellytykset asumisen ja työnteon kestolle, joilla oikeus jäädä pysyvästi jäsenvaltion alueelle saavutetaan, ja 3 artiklassa säädetään, millä edellytyksillä jäsenvaltion alueella asuneen kuolleen työntekijän perheenjäsenillä on oikeus jäädä tuon valtion alueelle.

4 ja 5 artikla. Asetuksen 4 artiklassa on asumisen jatkuvuuden osoittamista koskeva säännös. Artiklan 2 kohdassa todetaan, millaiset työttömyys- ja sairaudesta tai tapaturmasta aiheutuneet poissaolojaksot luetaan työssäoloajaksi. Asetuksen 5 artiklan mukaan oikeutta jäädä jäsenvaltion alueelle voi ryhtyä käyttämään kahden vuoden kuluessa oikeuden saamisesta.

6―9 artikla. Asetuksen 6 artiklassa on säännökset oikeudesta oleskelulupaan. Artiklassa on myös säännös siitä, millaisia maksuja oleskeluluvan myöntämisen ja uudistamisen yhteydessä voidaan periä sekä tarkempia säännöksiä oleskeluluvan voimassaoloajasta ja sen uudistamisesta ja raukeamisesta. Neuvoston asetuksen N:o 1612/68 yhdenvertaista kohtelua koskevia säännöksiä sovelletaan myös tämän asetuksen soveltamisalaan kuuluviin henkilöihin. Kansallisen lainsäädännön jäsenvaltioiden kansalaisten kannalta edullisemmat säännökset syrjäyttävät tämän asetuksen säännökset. Jäsenvaltioiden tulee helpottaa eläkeiän saavuttaneiden tai pysyvästi työkyvyttömiksi tulleiden, alueellaan pitkään työskennelleiden alueeltaan poistuneiden työntekijöiden paluuta. (8 artikla) Asetuksen 9 artiklaa ei sovelleta ETA-sopimuksessa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Ulkomaalaislain 16 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaiselle, joka on oleskellut maassa yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan, myönnetään eräin poikkeuksin pysyvä oleskelulupa. Oleskelulupa raukeaa ulkomaalaislain 22 §:n mukaan silloin, kun ulkomaalainen on ilmoittanut muuttavansa pois maasta tai kun hän on oleskellut kaksi vuotta maan ulkopuolella. Asetuksen N:o 1251/70 voimaan saattaminen edellyttää ulkomaalaislain edellä mainittujen säännösten tarkistamista lain ja sellaisenaan voimaansaatettavan EY-asetuksen välisten ristiriitojen poistamiseksi. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä toukokuuta 1972, direktiivin 64/221/ETY soveltamisalan laajentamisesta työntekijöihin, jotka käyttävät oikeuttaan jäädä jäsenvaltion alueelle työskenneltyään siinä valtioissa (72/194/ETY)

Direktiivi sisältää säännökset 25 päivänä helmikuuta 1964 annetun direktiivin 64/221/ETY soveltamisalan laajentamisesta koskemaan myös niitä jäsenvaltioiden kansalaisia ja heidän perheenjäseniään, jotka asetuksen (ETY) N:o 1251/70 mukaisesti käyttävät oikeuttaan jäädä jäsenvaltion alueelle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 40 §:ssä on lueteltu perusteet, joiden nojalla ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Säännöksen 1 kohdan mukaan ilman vaadittavaa, passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva voidaan karkottaa. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan henkilö, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta. Ulkomaalaisen maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne ovat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa. Muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1977, siirtotyöläisten lasten koulutuksesta (77/486/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot järjestämään kansallisten olojensa ja oikeusjärjestyksensä mukaisesti toisista jäsenvaltioista peräisin olevien työntekijöiden oppivelvollisuusikäisille lapsille vastaanottamisen ensivaiheen helpottamiseksi ilmaista opetusta, johon sisältyy erityisesti näiden lasten erityistarpeisiin sovellettu vastaanottavan valtion yhden virallisen kielen opetus. Myös tätä varten tarvittava opettajien koulutus ja jatkokoulutus on järjestettävä. Edelleen jäsenvaltioiden on kansallisten olojensa ja oikeusjärjestyksensä mukaisesti toteutettava aiheelliset toimenpiteet kyseisten lasten äidinkielen ja kotivaltion kulttuurin erityisopetuksen edistämiseksi normaaliopetuksen rinnalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivistä ei aiheudu tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

* * *

29 artikla. Sopimuksen 29 artiklassa määrätään sosiaaliturvan periaatteista. Artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat turvaamaan työntekijöiden, itsenäisten ammatinharjoittajien ja näiden perheenjäsenien liikkuvuuden toteuttamiseksi sen, että oikeuden saamiseksi etuuteen ja sen säilyttämiseksi sekä etuuden määrän laskemiseksi maiden lainsäädännön mukaan huomioon otettavat kaudet lasketaan yhteen. Samoin sopimuspuolet sitoutuvat maksamaan etuudet kaikille sopimuspuolten alueella asuville.

Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 51 artiklan määräyksiä. Rooman sopimuksen 51 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi säädettiin asetukset N:ot 3/58 ja 4/58, jotka myöhemmin korvattiin asetuksella N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä sekä asetuksella N:o 574/72 asetuksen N:o 1408/71 täytäntöönpanomenettelystä. Viimeksi mainitut kaksi asetusta niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen sekä niiden perusteella annetut päätökset muodostavat artiklassa viitattuun liitteeseen VI sisältyvät tarpeelliset sosiaaliturvaa koskevat määräykset.

Asetuksissa N:ot 1408/71 ja 574/72 säädetään sosiaaliturvalainsäädäntöjen yhteensovittamisesta ja tarpeellisista menettelytavoista. Sosiaaliturvan aineellisesta sisällöstä säädetään kansallisella lainsäädännöllä ja etuudet myönnetään sitä soveltaen. Asetuksen lainvalintaa koskevilla säännöksillä turvataan se, että työntekijä ja itsenäinen ammatinharjoittaja perheen- jäsenineen kuuluu liikkuessaan sopimusvaltioiden alueella jonkin, yleensä työskentelyvaltion, sosiaaliturvalainsäädännön soveltamispiiriin; etuudet myönnetään yleensä tämän jäsenvaltion lainsäädännön mukaisina ja kustannuksella. Lainvalintasäännösten tarkoituksena on myös estää etuuksien ylikompensaatio.

Yhdenvertaisen kohtelun periaatetta koskevilla säännöksillä taataan toisen sopimuspuolen kansalaisille samat oikeudet ja asetetaan samat velvoitteet kuin valtion omille kansalaisille kansalliseen lainsäädäntöön mahdollisesti sisältyvistä kansalaisuutta edellyttävistä säännöksistä huolimatta. ETA-valtioiden lainsäädäntöjen piirissä täytetyt vakuutus- tai muut vastaavat kaudet tulee ottaa huomioon, milloin tämä on tarpeen kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvien vakuutusaikaa tai muuta vastaavaa aikaa koskevien edellytysten täyttämiseksi, jotta oikeus etuuteen tätä kautta saavutettaisiin, säilytettäisiin tai saataisiin takaisin. Asetuksessa on myös säännökset siitä, miten vakuutuskausien tai vastaavien kausien pituuden perusteella määräytyvät etuudet kuten eläkkeet lasketaan silloin, kun etuuksia on ansaittu useamman valtion lainsäädäntöjen piirissä. Vapaan liikkumisen esteiden poistamiseksi asetukseen sisältyvät myös säännökset myönnettyjen etuuksien vapaasta maastaviennistä. Myönnettyä etuutta ei saa yleensä lakkauttaa, keskeyttää tai etuuden määrää vähentää pelkästään sen vuoksi, että etuuden saaja muuttaa pois etuuden myöntäneen valtion alueelta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen 29 artiklan määräykset yhdessä sosiaaliturva-asetusten säännösten kanssa saatetaan lailla voimaan. Näin ollen sopimuksen määräykset ja niihin perustuvat säännökset tulevat sovellettaviksi samanaikaisesti kansallisen lainsäädännön sosiaaliturvaa koskevien säännösten kanssa ratkaistaessa oikeutta etuuteen niissä sopimuksen tarkoittamissa tilanteissa, joissa työntekijään tai itsenäiseen ammatinharjoittajaan sovelletaan tai on sovellettu yhden tai useamman ETA-valtion sosiaaliturvalainsäädäntöä. Sopimuksen 29 artiklan velvoitteet eivät aiheuta välitöntä tarvetta muuttaa Suomen sosiaaliturvaa koskevaa lainsäädäntöä.

Osittain valtiontaloudellisista ja myös hallinnollisista syistä kansaneläkelakia ja yleistä perhe-eläkelakia ehdotetaan kuitenkin ETA-sopimuksen hyväksymisen yhteydessä muutettavaksi siten, että eläkkeet määräytyvät Suomessa asumisajan perusteella. Lisäksi muun muassa kansanterveyslakiin (66/72) ja erikoissairaanhoitolakiin (1062/89), sairausvakuutuslakiin (364/63) ja lapsilisälakiin (541/48) sekä eräisiin muihin sosiaaliturvaa koskeviin lakeihin on tarpeen tehdä lähinnä teknisluontoisia täsmentäviä tarkistuksia. Tarvittavat lainmuutokset on selostettu jäljempänä asianomaisen artiklan tai osaston yhteydessä.

Sosiaaliturvaa koskeva liite

Sosiaaliturvaa koskevan liitteen VI mukaan tarkoitetaan jäsenvaltiolla paitsi EY:n jäsenvaltioita myös Itävaltaa, Suomea, Islantia, Liech- tensteinia, Norjaa, Ruotsia ja Sveitsiä. Liitteen mukaan sovellettaessa sen määräyksiä ETA-sopimuksen soveltamiseksi hallinnolliselle toimikunnalle ja tilintarkastuslautakunnalle annetuista tehtävistä huolehtii VII osan määräysten mukaisesti ETA:n sekakomitea. Pöytäkirjan 37 mukaan EFTA-valtioiden edustajat osallistuvat 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallintotoimikunnan työskentelyyn.

Liite sisältää luettelon ETA:ssa sovellettavissa EY:n sosiaaliturvasäädöksistä sekä niihin tehdyistä mukautuksista. Asetus N:o 1408/71 jakaantuu osastoihin. Sen I osastossa on yleiset säännökset soveltamisen periaatteista. Osastossa määritellään käytetyt käsitteet, henkilöllinen ulottuvuus, yhdenvertainen kohtelu sekä asiallinen ulottuvuus. Lisäksi osasto sisältää säännökset sosiaaliturvasopimusten asemasta sekä sopimusten tekemisestä jäsenvaltioiden välillä. Osastossa on säännökset muun muassa etuuksien arvon säilyttämisestä ja yleiset säännökset etuuksien päällekkäisyyden estämisestä. Asetuksen II osasto sisältää säännökset sovellettavan lainsäädännön määräämisestä. Yleensä henkilö voi kuulua vain yhden valtion lainsäädännön piiriin, mikä ratkaistaan yleensä työskentelyn perusteella. Osastossa on erityiset säännökset merimiehiä, itsenäisiä ammatinharjoittajia sekä niin sanottuja lähetettyjä työntekijöitä varten. Asetuksen III osasto sisältää eri etuusryhmiä koskevia erityissäännöksiä. Nämä kattavat sairaus- ja äitiysetuudet, työkyvyttömyyden perusteella maksettavat etuudet kuten eläkkeet ja muut sellaiset työkyvyn ylläpitoa varten suoritettavat etuudet, vanhuuseläkkeet ja perhe-eläkkeet sekä kuolemantapauksen johdosta maksettavat avustukset ja tapaturma- ja ammattitaudin perusteella suoritettavat korvaukset. Osastossa on myös säännökset työttömyysetuuksista, perhe-etuuksista ja eläkeläisten huollettavina oleville lapsille ja orvoille maksettavista etuuksista.

Asetuksen IV osasto sisältää säännökset siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollisen toimikunnan kokoonpanosta ja työskentelytavoista sekä toimikunnan tehtävistä. Sen V osasto sisältää säännökset siirtotyöläisten sosiaaliturvan neuvoa antavan komitean perustamisesta, kokoonpanosta ja työtavoista sekä tehtävistä. Asetuksen VI osasto sisältää erinäisiä säännöksiä ja VII osasto siirtymä- ja loppusäännökset.

Asetuksessa N:o 574/72 on tarkemmat säännökset asetuksen N:o 1408/71 täytäntöönpanoa varten. Asetus sisältää, yleensä etuuskohtaisesti, säännökset menettelytavoista ja tiedonkulusta eri jäsenvaltioiden välillä.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1408/71, annettu 14 päivänä kesäkuuta 1971, sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä

Asetuksen teksti on julkaistu ajan tasalle saatettuna asetuksella N:o 2001/83 vuonna 1983, minkä jälkeen siihen on tehty muutoksia erityisesti Espanjan ja Portugalin liittymisasiakirjalla.

I osasto: yleisiä säännöksiä

1 artikla. Artiklassa määritellään asetuksessa käytetyt käsitteet. Niistä on erikseen syytä todeta seuraavaa:

Kohdan a mukaan palkatulla työntekijällä (työntekijä) ja itsenäisellä ammatinharjoittajalla (yrittäjä) tarkoitetaan työntekijöiden tai yrittäjien sosiaaliturvajärjestelmässä vakuutettuja henkilöitä tai sellaisia asumiseen perustuvassa järjestelmässä vakuutettuja henkilöitä, joita voidaan pitää työntekijöinä tai yrittäjinä. Lisäksi määritelmässä on eritelty eräitä muita perusteita erityyppisiä sosiaaliturvajärjestelmiä silmälläpitäen.

Työntekijän ja yrittäjän käsite tulee määritellä sopimuksen liitteen liitteessä I silloin, kun kysymyksessä olevan lainsäädännön soveltamiseksi työntekijää tai yrittäjää ei voida tunnistaa muista etuuteen oikeutetuista. Suomessa asumiseen perustuvaan sosiaaliturvaan on liite I/I mukaan oikeus henkilöllä, joka kuuluu Suomen työeläkejärjestelmän piiriin työntekijänä tai yrittäjänä, vaikka hän ei asuisikaan Suomessa. Näin määritellen henkilön asema työntekijänä tai yrittäjänä on selkeä ja kattava. Se on helposti todettavissa myös sen jälkeen, kun henkilö on jo mahdollisesti siirtynyt pois Suomesta muuhun jäsenvaltioon.

Artiklan määrittelemästä työntekijän käsitteestä ei voida suoraan johtaa työntekijän tai yrittäjän käsitteen todellista sisältöä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen lukuisten määrittelyä koskevien päätösten tarkastelun perusteella työntekijän käsite on yhteisökäsite, jota on tulkittava laajasti eikä tulkinta voi vaihdella jäsenvaltiosta toiseen. Työntekijän aseman saavuttamiseksi henkilön tulee kuitenkin aina kuulua tai olla kuulunut työntekijänä yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Jäsenvaltion työntekijään kohdistuvat velvoitteet realisoituvat sen jälkeen, kun henkilö on sen alueella tehnyt työsopimuksen. Toisaalta työntekijän aseman saavuttanut henkilö säilyttää tämän aseman erilaisissa tilanteissa myöhemminkin esimerkiksi lopettaessaan työnteon, ryhtyessään opiskelemaan tai joutuessaan työttömäksi. Työntekijän käsite on siten laajennettu koskemaan myös muita henkilöitä kuin pelkästään niitä, jotka kysymyksessä olevana hetkenä työskentelevät työsuhteessa. Mitä edellä on sanottu koskee vastaavasti yrittäjää.

Artiklan b kohdassa määritellään rajatyöntekijä, jolla tarkoitetaan henkilöä, joka työskentelee toisen jäsenvaltion alueella asuen toisessa valtiossa, jonne hän palaa säännöllisesti. Käsite on Suomessa vakiintunut sovellettaessa Pohjoismaista sosiaaliturvasopimusta Tornionjokilaakson työntekijöihin.

Artiklan c kohta määrittelee kausityöntekijäksi sellaisen työntekijän, joka vuosittain työskentelee alle 8 kuukautta toisessa valtiossa oleskellen siellä samanaikaisesti.

Artiklan d ja e kohdan mukaan käsitteillä "pakolainen" ja "valtioton henkilö" tarkoitetaan asianomaisissa yleissopimuksissa tarkoitettuja henkilöitä. Suomi on ratifioinut nämä yleissopimukset.

Artiklan f kohdassa määritellään perheenjäsenen käsite. Lähtökohtaisesti perheenjäsenellä tarkoitetaan kulloinkin sovellettavan lainsäädännön perheenjäsenen käsitettä. Jos lainsäädännössä edellytetään, että perheenjäsen asuu työntekijän tai yrittäjän kanssa samassa taloudessa, tämä edellytys täyttyy asumisesta riippumatta, jos taloudellinen riippuvuussuhde on olemassa. Jos kysymys on sairaanhoitoetuuksien antamisesta, perheenjäsenyys määräytyy sen valtion lainsäädännön mukaan, missä nämä asuvat. Perheenjäsenen käsitteeseen liittyvän liitemääräyksen I/II mukaan Suomessa perheenjäsenen käsite määräytyy sairausvakuutuslain mukaan. Määritelmä on tarkoitus ottaa sairausvakuutuslakiin. Tätä koskevan hallituksen esityksen mukaan perheenjäsen olisi puoliso ja alle 18-vuotias lapsi tai alle 25-vuotias lapsi, joka opiskelee.

Artiklan g-kohta määrittelee käsitteen jälkeen jäänyt. Käsitteellä tarkoitetaan kuolemantapauksen perusteella edunsaajina olevia perheenjäseniä kuten leskeä ja lapsia. Lähtökohtaisesti sovelletaan etuudet myöntävän valtion kansallista lainsäädäntöä laajennettuna kuitenkin samalla tavoin kuin edellisessä kohdassa samassa taloudessa asuviin henkilöihin.

Kohdissa h ja i määritellään asuminen ja oleskelu, joilla tarkoitetaan vakinaista asumista ja tilapäistä oleskelua. Käsitteet vastaavat sosiaaliturvasopimusten vastaavia käsitteitä.

Kohdassa j määritellään se, mitä lainsäädännöllä tarkoitetaan. Käsite on laaja pitäen sisällään myös kaikki alemmanasteiset säännökset ja määräykset. Työehtosopimuksen määräykset suljetaan pois käsitteen piiristä. Sama koskee myös yrittäjien erityisjärjestelmiä, jotka on lueteltu liitteessä II/I. Liitteessä ei ole Suomea koskevaa mainintaa, joten esimerkiksi yrittäjien eläkejärjestelmät kuuluvat osana työeläkejärjestelmää asetuksen soveltamispiiriin. Sama koskee maatalousyrittäjien tapaturmavakuutusjärjestelmää. Käsitteen lainsäädäntö alle luetaan myös valtioiden väliset kahden tai monenväliset sosiaaliturvasopimukset, jotka on voimaansaatettu osaksi asianomaisen valtion lainsäädäntöä.

Kohdissa k―n määritellään käsitteet sosiaaliturvasopimus, toimivaltainen viranomainen, hallinnollinen toimikunta sekä laitos. Asetuksen tarkoittama toimivaltainen viranomainen Suomessa on sosiaali- ja terveysministeriö. Laitos puolestaan tarkoittaa kaikkia niitä toimielimiä tai viranomaisia, jotka vastaavat jonkin sosiaaliturvan alan lainsäädännöstä tai sen osan hallinnosta.

Artiklan kohdassa o määritellään toimivaltainen laitos. Toimivaltaisella laitoksella tarkoitetaan ensinnäkin sitä laitosta, missä henkilö on vakuutettu etuuksia hakiessaan. Toimivaltainen laitos tarkoittaa myös laitosta, josta asianomaisella henkilöllä on tai olisi oikeus etuuksiin, jos hän tai hänen perheenjäsenensä asuisivat laitoksen sijaintivaltion alueella. Toimivaltainen viranomainen voi myös erikseen määrätä jonkun laitoksen toimivaltaiseksi.

Kohdassa p määritellään vielä asuin- ja oleskelupaikan laitos. Näillä tarkoitetaan sellaista laitosta, joka on toimivaltainen myöntämään etuudet asuin- tai oleskelupaikalla soveltamansa lainsäädännön mukaisesti. Jos tällaista laitosta ei ole, toimivaltainen viranomainen voi määrätä jonkun laitoksen toimimaan edellä tarkoitettuna laitoksena.

Kohdassa q määritellään toimivaltainen valtio, jolla tarkoitetaan sitä jäsenvaltiota, jonka alueella toimivaltainen laitos sijaitsee ja jonka lainsäädäntöä toimivaltainen laitos soveltaa.

Kohdissa r ja s määritellään vakuutus-, työskentely- ja asumiskaudet. Vakuutuskausilla tarkoitetaan kausia, joilta maksetaan vakuutusmaksuja tai työskentely- taikka yrittäjäkausia, jotka kansallisen lainsäädännön mukaan ovat vakuutuskausia. Vakuutuskausia ovat myös kaikki sellaiset kaudet, joita lainsäädännössä pidetään työskentely- tai yrittäjäkausia vastaavina. Työskentely- ja yrittäjäkaudet määräytyvät kansallisen lainsäädännön mukaan. Sama koskee asumiskausia.

Kohdan t mukaan etuuksilla ja eläkkeillä tarkoitetaan kaikkia eri eläkkeitä ja etuuksia niihin liittyvine lisineen ja korotuksineen, jotka lainsäädännön mukaan etuuden saajalle kuuluvat. Käsitteet pitävät sisällään myös kertasuoritukset sekä vakuutusmaksujen palautukset.

Kohdassa u määritellyt perhe-etuudet tarkoittavat rahana tai luontoisetuuksina annettavia etuuksia perheen kustannusten tasaamista varten. Perheavustuksilla tarkoitetaan sellaisia rahana määräajoin suoritettavia etuuksia, jotka perustuvat perheenjäsenten lukumäärään tai tapauksesta riippuen näiden ikään. Perhe-etuutena ei pidetä erityisiä synnytysavustuksia, jotka on mainittu liitteessä II. Suomen osalta äitiysavustuslain (424/41) mukainen äitiysavustus on suljettu pois asetuksen soveltamisalasta. Suomessa lapsilisälain mukainen lapsilisä on asetuksen tarkoittama perhe-etuus.

Kohdassa v määritellään kuolemantapauksen yhteydessä maksettava avustus, jolla tarkoitetaan tässä tilanteessa maksettavaa kertasuoritusta. Kansaneläkelain ja tapaturmavakuutuslain perusteella suoritettavat hautausavustus ja hautausapu ovat tämän kohdan mukaisia avustuksia.

2 artikla. Artiklassa säädetään henkilöpiiristä, johon asetusta sovelletaan. Keskeisin ryhmä on jäsenvaltion kansalaisuutta olevat työntekijät ja yrittäjät sekä valtiottomat henkilöt ja pakolaiset, jotka asuvat jonkun jäsenvaltion alueella ja joihin sovelletaan tai on sovellettu yhden tai useamman jäsenvaltion lainsäädäntöä. Asetuksen piiriin kuuluvat myös kansalaisuudesta riippumatta näiden perheenjäsenet ja jälkeen jääneet henkilöt. Artiklan 2 kohdassa henkilöpiiriä laajennetaan koskemaan myös sellaisia työntekijän tai yrittäjän jälkeen jääneitä henkilöitä, jotka ovat jäsenvaltioiden kansalaisia tai kansalaisuudettomia tai pakolaisia, ja jotka asuvat jäsenvaltioiden alueella ja joihin sovelletaan tai on sovellettu yhden tai useamman valtion lainsäädäntöä. Merkityksetöntä on, vaikka työntekijä tai yrittäjä, josta jälkeen jäänyt johtaa oikeutensa, ei olisikaan ollut minkään jäsenvaltion kansalainen. Henkilöllinen ulottuvuus kattaa myös virkamiehet ja muut henkilöt, joita sovellettavan lainsäädännön mukaan pidetään sellaisina.

Suomen sosiaaliturvajärjestelmä perustuessaan pääosin asumiseen ei yleensä tee eroa ulkomaan kansalaisten ja Suomen kansalaisten välillä. Asetuksen tarkoittama työntekijä kuuluu Suomessa asumiseen perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän piiriin riippumatta siitä, asuuko hän täällä vai ei, jos työntekijä voidaan edellä mainitun liitemääräyksen I/I mukaisesti tunnistaa työntekijäksi. Toisin sanoen henkilö tulee Suomen lainsäädännön piiriin ryhtyessään ansiotyöhön Suomessa.

Suomen kahdenväliset sosiaaliturvasopimukset ja Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus ovat yleensä henkilöpiiriltään laajempia koskien myös kolmansien valtioiden kansalaisia.

3 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen ehkä tärkeimmästä periaatteesta, jäsenvaltioiden kansalaisten tasaveroisesta kohtelusta silmällä pitäen sosiaaliturvaa koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia. Tämä periaate on sekä asetuksen lähtökohdista että lukuisten tuomioistuimen ratkaisujen perusteella perustavaa laatua oleva rikkomaton periaate. Kansalliseen lainsäädäntöön sisältyviä kansalaisuutta koskevia säännöksiä ei voida soveltaa muun jäsenvaltion kansalaisuutta olevaa työntekijää tai yrittäjää syrjien ratkaistaessa oikeutta sosiaaliturvalainsäädännössä säädettyyn etuuteen. Tasaveroisen kohtelun periaatetta sovelletaan kuitenkin vain jäsenvaltioiden alueella asuviin henkilöihin. Näin ollen esimerkiksi eläkettä ei tarvitse myöntää tai sen maksamista jatkaa muussa kuin jäsenvaltiossa asuvalle henkilölle, vaikka jäsenvaltion lainsäädännön mukaan näin menetellään sen omien kansalaisten osalta.

Eräissä tuomioistuimen päätöksissä on ylitetty tasaveroisen kohtelun välitön vaatimus edellyttämällä sellaisen epäsuoran tai näkymättömän syrjinnän poistamista, joka muiden kuin kansalaisuuteen perustuvien erotteluperusteiden kautta johtaa samaan lopputulokseen ja näin ollen asiallisesti syrjii muiden jäsenvaltioiden kansalaisia.

Artiklan edellyttämää tasaveroisen kohtelun periaatetta vahvistaa myös työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella annetun asetuksen (ETY) N:o 1612/68 7 artiklan 2 kohdan säännös. Sen mukaan jäsenvaltion kansalaisen tulee saada nauttia samoja sosiaalisia ja verotuksellisia etuja kuin kotimaisen työntekijän. Tuomioistuimen ratkaisujen mukaan tässä tarkoitettu tasaveroisen kohtelun vaatimus on myös ulotettu koskemaan työntekijän perheenjäseniä. Sosiaaliturvan kannalta tämä merkitsee, että perheenjäsenellä, joka asuu samassa jäsenvaltiossa kuin missä työntekijä on työssä, on samoin edellytyksin kuin jäsenvaltion omilla kansalaisilla oikeus myös sellaisiin sosiaaliturvaetuuksiin, joita hän ei saa perheenjäsenyyden johdosta asetuksen 1408/71 perusteella.

Suomen sosiaaliturvalainsäädännössä ei ole yleensä kansalaisuuteen perustuvia rajoituksia. Poikkeuksen muodostaa kansaneläkelaki, jonka 23 §:n mukaan vain Suomen kansalaiselle eläke voidaan myöntää ilman 5 vuoden odotusaikaa. Artiklan sisältämästä tasaveroisen kohtelun periaatteesta seuraa, että jäsenvaltion kansalaisuutta oleva työntekijä on etuuksia myönnettäessä rinnastettava Suomen kansalaiseen. Myös Suomeen muuttaneella täällä työskentelevän työntekijän muun jäsenvaltion kansalaisuutta olevalla perheenjäsenellä on asetuksen 1612/68 perusteella oikeus saada kansaneläke, vaikka mainittu 5 vuoden asumisaikaa koskeva edellytys ei täyttyisikään. Eduskunnalle annetussa, jäljempänä tarkemmin kuvatussa kansaneläkelain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan, että eläkkeen myöntämiseksi Suomen kansalaisilta vaadittaisiin 3 vuoden asumisaika Suomessa, joka tämän asetuksen perusteella koskisi myös ETA-valtioiden kansalaisia. Muutoin ulkomaan kansaiselta edellytettäisiin edelleen 5 vuoden maassa asumista ennen eläkkeen myöntämistä. Kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain mukaan ulkomailla asuvalla Suomen kansalaisella on oikeus terveydenhuollon palveluihin hänen oleskellessaan Suomessa. Ulkomaan kansalaisella vastaavaa oikeutta ei ole. Tätä rajoitusta ei voida soveltaa sopimuksen piiriin kuuluviin työntekijöihin. Tältä osin lainsäädäntöä täsmennetään.

Artiklan 2 kohdan mukaan tasa-arvoisen kohtelun periaate koskee myös oikeutta osallistua sosiaaliturvalaitosten hallintoon. Artiklan 3 kohdassa viitataan 7 artiklan mukaisesti voimaan jääviin sosiaaliturvasopimusten määräyksiin, joita on tasa-arvoisen kohtelun periaatteen mukaisesti sovellettava kaikkiin asetuksen soveltamisalaan kuuluviin henkilöihin, jollei liitteeseen III otetuista määräyksistä muuta johdu.

4 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen soveltamisalaan kuuluvasta sosiaaliturvalainsäädännöstä. Sosiaaliturvan alojen jaottelu poikkeaa osittain siitä, miten Suomen sosiaaliturvajärjestelmä on hallinnollisesti jakautunut.

Sairaus- ja äitiysetuuksiin luetaan sairausvakuutusjärjestelmän lisäksi myös koko julkinen terveydenhuoltojärjestelmä. Työkyvyttömyysetuuksiin kuuluvat kansaneläke- ja työeläkejärjestelmän työkyvyttömyyseläkkeet, niihin liittyvät muut etuudet sekä eri lakien perusteella annettava kuntoutus. Myös vammaistukilain (124/88) mukainen vammaistuki luetaan työkyvyttömyysetuuksiin.

Vaikka kuntoutus luetaan tämän artiklan mukaan työkyvyttömyysetuuksiin, näitä etuuksia koskevassa luvussa ei ole varsinaisia kuntoutusetuuksien yhteensovittamista koskevia säännöksiä. Kuntoutusetuuksia asetuksen tarkoittamissa tilanteissa myönnettäessä sovelletaan kansallista lainsäädäntöä asetuksen periaatetta noudattaen. Näin kuntoutukseen joudutaan soveltamaan sairautta, työkyvyttömyyttä sekä työtapaturmia ja ammattitauteja koskevia asetuksen säännöksiä.

Vanhuusetuuksiin luetaan kansaneläke- ja työeläkejärjestelmän vanhuuseläkkeet. Vanhuusetuuksiin kuuluviksi katsotaan työttömyyseläkkeet ja osa-aikaeläke. Jälkeen jääneiden etuuksiin kuuluvat mainittujen järjestelmien perhe-eläke-etuudet. Työtapaturma- ja ammattitautietuuksiin kuuluvat työtapaturma- ja ammattitautilainsäädännön mukaiset korvaukset sekä tähän lainsäädäntöön liittyvä kuntoutus. Suomessa ei ole erillisiä kuolemantapauksen vuoksi maksettavia avustuksia. Tällaista avustusta maksetaan kansaneläke- ja tapaturmavakuutuslain (608/48) perusteella. Työttömyysetuudet tarkoittavat sekä työttömyysturvalain (602/84) mukaisen perusturvan että ansioperusteisen turvan työttömyysetuuksia. Lapsilisä ja lapsen hoitotuesta annetun lain (444/69) mukainen lapsen hoitotuki luetaan perhe-etuuksiin kuuluviksi.

Artiklan 4 kohdan mukaan asetus ei koske sosiaalista ja lääkinnällistä huoltoa, sodan uhrien etuusjärjestelmiä eikä virkamiesten erityisjärjestelmiä. Näin esimerkiksi Suomen sotilasvamma ja rintamasotilaseläkejärjestelmät eivät kuulu asetuksen soveltamisalaan. Suomessa ei ole sellaista virkamiesten erityisjärjestelmää, johon tässä viitataan. Julkisen sektorin eläkejärjestelmät luetaan työeläkejärjestelmään kuuluviksi.

Sosiaalisen huollon osalta kysymys on lähinnä rajanvedosta asetuksen tarkoittamien perhe-etuuksien sekä sosiaalihuollon etuuksien ja palvelujärjestelmän välillä. Oikeuskäytännössä etuus katsotaan kuuluvan sosiaalihuollon piiriin muun muassa, kun etuus myönnetään tarpeen perusteella ja sen määrä harkitaan tapauskohtaisesti henkilön tilanteen ja toimeentuloedellytysten perusteella. Merkityksetöntä on miten etuus rahoitetaan. Asetuksen piiriin kuuluvat etuudet ovat luonteeltaan oikeuksia kun taas sosiaalihuollon piiriin kuuluvat etuudet perustuvat yksilöllisiin olosuhteisiin ja harkintaan. Nämä harkinnan perusteet on Suomessa säädetty lailla, joten rajanveto jää hämäräksi.

Sosiaalihuoltolakiin (710/82) perustuva toimeentulotukijärjestelmä jää viimesijaisena tukimuotona asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Lasten kotihoidontuesta annetun lain (24/85) mukainen kotihoidon tuki kunnalliseen sosiaalipalvelujärjestelmään kuuluvien päivähoitopalvelujen vaihtoehtoisena palvelujärjestelmän osana ei myöskään kuulu asetuksen tarkoittaman sosiaaliturvan piiriin. Myöskin lapsen elatuksen turvaamisesta annetun lain (122/77) mukainen lapselle maksettava elatustuki jää asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

5 artikla. Tässä artiklassa viitataan erityisiin jäsenvaltioiden ilmoituksiin, joissa luetellaan asetuksen soveltamisalaan kuuluva lainsäädäntö ja eräät asetuksen tarkoittamat erityisetuudet ja etuuksien erityispiirteet. Luettelon laatiminen on jäsenvaltion yksipuolinen toimenpide. Luettelo voidaan nähdä enemmän teknisenä ja informatiivisena. Jäsenvaltio ei kuitenkaan voi sitovasti laatia mainittua luetteloa siten, että asetuksen soveltamisalaan kuuluva etuus voitaisiin rajata sen ulkopuolelle jättämällä sitä koskeva lainsäädäntö luettelossa mainitsematta. Annettu ilmoitus kuitenkin sitoo aina asianomaista jäsenvaltiota siten, että luettelossa ilmoitetun lainsäädännön mukaiset etuudet kuuluvat kiistatta asetuksen soveltamisalaan.

6 artikla. Asetus korvaa henkilöitä ja asioita koskevan soveltamisalansa osalta kaikki kahdenväliset ja muut sosiaaliturvasopimukset. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus (SopS 81/81) ja Suomen ETA-maiden kanssa tekemät kahdenväliset sosiaaliturvasopimukset korvautuvat suurimmalta osin. Koska asetus rajoittuu henkilöpiirin osalta jäsenvaltion kansalaisiin ja useimmat Suomen tekemät sopimukset ovat myös kolmansien valtioiden kansalaisia koskevia, nämä sopimukset jäävät edelleen sovellettaviksi kolmansien valtioiden kansalaisten osalta. Vastaavasti erityisesti Pohjoismainen sosiaaliturvasopimus ja muutamat kahdenväliset sopimukset ovat asialliselta soveltamisalaltaan asetusta laajempia. Näiden etuuksien osalta sopimuksia sovelletaan edelleen.

Tuomioistuimen päätöksen (227/89, Rönfeldt) mukaan kuitenkin kahdenvälisen sosiaaliturvasopimuksen määräystä oli 6 artiklan säännöksen estämättä sovellettava sen johtaessa työntekijän kannalta edullisempaan lopputulokseen kuin asetuksen säännösten soveltaminen. Päätös poikkeaa tuomioistuimen aiemmasta vakiintuneesta tulkinnasta. Edullisuusvertailun välttämiseksi kahdenvälisiä ja muita sosiaaliturvasopimuksia on tarpeen muuttaa niiltä osin kuin ne vastaavat asetuksella säänneltyä soveltamisalaa. Pohjoismaisen sosiaaliturvasopimuksen soveltaminen saattaa useissa tapauksissa johtaa edullisempaan lopputulokseen kuin asetuksen säännökset. Tämä johtaisi eläketurvan osalta eläkkeiden ylikompensaatioon. Myös hallinnolliset hankaluudet olisivat huomattavat. Muun muassa näistä syistä Pohjoismaiden välillä on neuvoteltu uudesta sopimuksesta. Tarkoituksena on, että uusi sopimus tulisi voimaan samanaikaisesti kuin asetuksen säännökset eli 1.1.1993. Myös nykyisten sopimusten muuttamista koskevat neuvottelut on käyty Suomen ja Ison-Britannian sekä Suomen ja Saksan välillä. Myös nämä sopimukset ovat tarkoitetut tulemaan voimaan vuoden 1993 alusta.

7 artikla. Artiklassa säädetään, että kansainvälisen työjärjestön (ILO) sopimukset sekä Euroopan neuvoston väliaikaiset sosiaaliturvasopimukset sekä Reinin laivurien sosiaaliturvaa ja kansainvälisen kuljetusliikenteen työntekijöiden sosiaaliturvaa koskevat sopimukset jäävät edelleen sovellettaviksi. Jos jäsenvaltiot haluavat jättää kahdenvälisistä tai muista sosiaaliturvasopimuksistaan määräyksiä voimaan, nämä määräykset on ilmoitettava liitteessä III.

Pohjoismaisesta sopimuksesta on tässä vaiheessa sovittu ilmoitettavaksi mainitussa liitteessä vain 14 artiklan 4 kohta, joka koskee sairaankuljetuskustannusten osittaista korvaamista. Muista Suomen tekemistä kahdenvälisistä sopimuksista liitteeseen on otettu määräyksiä, jotka koskevat etuuksien maksamista kolmansiin maihin ja kolmansien maiden vakuutuskausien huomioon ottamista tietyissä tapauksissa. Näin sosiaaliturvan koordinointi laajenee osittain myös tilanteisiin, joissa henkilö on muuttanut ETA-alueen ulkopuolelle. Koska kolmansiin maihin maksamista koskevat määräykset on otettu sekä liitteeseen III A ja III B, määräyksiä sovelletaan kuitenkin rajoitetusti kysymyksessä olevassa sopimuksessa määrätyllä tavalla eli yleensä vain sopimusosapuolten kansalaisiin.

8 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat myös tehdä keskenään muita sopimuksia, joiden kuitenkin on oltava asetuksen periaatteiden ja hengen mukaisia. Nämä sopimukset on annettava tiedoksi EY:n (ETA:n) neuvostolle. Sopimusten tarkoituksena olisi lähinnä täydentää asetuksen määräyksiä. Suomen uudet ETA-valtioiden kanssa tehtävät sosiaaliturvasopimukset olisivat tämän artiklan tarkoittamia sopimuksia.

9 artikla. Artiklassa säädetään oikeudesta päästä vapaaehtoisen tai jatkuvan valinnaisen vakuutuksen piiriin riippumatta siitä, asuuko työntekijä tai yrittäjä asianomaisen jäsenvaltion alueella. Edellytyksenä on kuitenkin, että työntekijä on työhistoriansa aikana kuulunut tuon valtion lainsäädännön piiriin. Vakuutuskaudet, jotka on täytetty toisessa jäsenvaltiossa, otetaan tarpeen mukaan huomioon. Tällaisia järjestelmiä Suomessa ei ole.

9 a artikla. Asetuksella (ETY) No 2332/89, joka on annettu 18.7.1989, on muutettu asetusta 1408/71 siten, että asetukseen on lisätty uusi 9 a artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltio, jonka lainsäädäntö mahdollistaa tietyissä olosuhteissa vakuutustapahtumaa edeltävän sellaisen tarkastelukauden pidentämisen, jonka aikana minimivakuutusaika etuuden saamiseksi on täytettävä, ottaa tarkastelukautta pidentävinä huomioon vastaavat olosuhteet myös toisessa jäsenvaltiossa. Tarkastelukautta pidentää artiklan mukaan muun muassa lastenhoitoaika sekä aika, jolta henkilö on saanut sairaus- tai työtapaturmaetuutta taikka työkyvyttömyys- tai vanhuuseläkettä tai työttömyysetuutta.

Työttömyysturvalain mukaan ennen ansioon suhteutetun päivärahan saamista edellytetään niin sanotun työssäoloehdon täyttymistä. Työssäoloehdon tulee täyttyä 24 kuukauden tarkastelujakson aikana. Tätä tarkastelujaksoa voidaan pidentää, jos henkilö on ollut poissa työmarkkinoilta muun muassa lastenhoidon, sairauden tai asevelvollisuuden taikka muun hyväksyttävän syyn vuoksi.

10 artikla. Työkyvyttömyys-, vanhuus- ja jälkeen jääneiden rahaetuudet, työtapaturma- ja ammattitautieläkkeet ja hautausavustukset, joihin on syntynyt oikeus jäsenvaltiossa, on maksettava täysimääräisinä (eksportoitava) toiseen jäsenvaltioon. Suomessa ansioperusteiset työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkkeet sekä tapaturmavakuutusetuudet on yleensä maksettu täysimääräisinä myös Suomesta poismuuttaneille. Työeläkkeen maksaminen ulkomailla asuvalle muulle kuin Suomen kansalaiselle edellyttää, että eläketurvakeskus antaa siihen luvan. Kansaneläkelain 41 §:n mukaan eläkkeen maksaminen ulkomailla oleskelevalle eläkkeen saajalle keskeytetään vuoden kuluttua maasta muutosta. Jos eläkkeen saaja on asunut Suomessa 10 vuotta välittömästi ennen eläkkeen alkamista tai jos ulkomailla oleskelu on sairauden vuoksi välttämätöntä, eläkettä maksetaan ulkomaille määräajan tai toistaiseksi. Sama koskee myös perhe-eläkelain ja vammaistukilain mukaan suoritettavia etuuksia. Artiklan säännös syrjäyttää nämä rajoitukset ETA-sopimuksen piiriin kuuluvien henkilöiden osalta.

Voimassa olevien säännösten mukaan työttömyyseläkettä ei makseta siltä kalenterikuukaudelta, jonka aikana eläkkeensaaja ulkomailla oleskelun johdosta ei voi ottaa vastaan työtä. Myöskään työeläkelakien mukaista osa-aikaeläkettä ei ole maksettu muualla kuin Suomessa osa-aikatyössä olevalle työntekijälle. Lähtökohtana oli, että nämä eläkemuodot erityisluonteensa vuoksi jäisivät tämän artiklan soveltamispiirin ulkopuolelle. Työttömyyseläke perustuu työvoimapoliittisiin syihin ja sen maksaminen edellyttää, että henkilö on työmarkkinoiden käytettävissä. Osa-aikaeläke taas edellyttää, että samanaikaisesti eläkkeen saamisen kanssa tehtävä osa-aikatyö kuuluu Suomen työeläkelakien piiriin. Myös osa-aikaeläkkeen määräytymiseen liittyvien säännösten soveltaminen aiheuttaa ongelmia, jos osa-aikatyötä tehdään muualla kuin Suomessa. Näistä syistä huolimatta mainitut eläkemuodot ovat epäilyksettä tämän artiklan säännösten mukaisesti eksportoitavia.

Artiklan lähtökohtana on, ettei etuutta saa vähentää tai keskeyttää sen maksamista sillä perusteella, ettei työntekijä tai yrittäjä enää asu etuuden myöntäneessä jäsenvaltiossa, jos muut laissa säädetyt etuuden saamisen edellytykset täyttyvät. Jos työttömyyseläkkeen saaja ei enää ulkomaille muutettuaan täytä muita eläkkeen maksamisen edellytyksiä, voidaan eläkkeen maksaminen tällöin artiklan säännösten estämättä lakkauttaa.

Osa-aikaeläkkeen maksamista jatketaan eläkkeen saajan muuttaessa Suomesta toiseen jäsenvaltioon edellyttäen, että hän jatkaa ennen kuin kuusi viikkoa on kulunut työskentelyn päättymisestä Suomessa sellaisessa osa-aikatyössä, joka täyttää Suomen lainsäädännön eläkkeen saamiselle asettamat edellytykset. Sen sijaan osa-aikaeläke ei tule tämän artiklan eikä muidenkaan eläkkeen myöntämistä koskevien asetuksen säännösten perusteella myönnettäväksi Suomen ulkopuolelle tilanteissa, joissa työntekijä siirtyy muussa jäsenvaltiossa kokoaikatyöstä osa-aikatyöhön.

Kuntoutusrahalain (611/91) mukaista kuntoutusrahaa ei makseta nykyisten säännösten mukaan ulkomaille. Myös tämä etuus tulee artiklan mukaisen eksportoinnin piiriin. Etuutta on maksettava niin pitkään kuin mainitun lain mukaiset etuuden saamisen edellytykset ovat olemassa.

Artiklan toinen kappale koskee maksujen palauttamista järjestelmissä, joissa tällainen on mahdollista. Suomessa tällaista järjestelyä ei ole.

11 artikla. Säännös koskee etuuksien rahanarvon säilyttämistä. Kansallisen lainsäädännön säännöksiä sovelletaan myös suoritettaessa etuuksia asetuksen säännösten perusteella.

12 artikla. Artikla koskee päällekkäisten etuuksien yhteensovittamista ja sen soveltaminen on aiheuttanut tulkintaongelmia. Artiklan 1 kohdassa säädetään periaatteesta, ettei asetus takaa tai säilytä oikeutta useisiin samanlaisiin etuuksiin, jotka perustuvat samanaikaiseen pakolliseen vakuutusaikaan. Tätä ei kuitenkaan sovelleta eläkkeisiin tai ammattitaudin johdosta suoritettaviin korvauksiin silloin, kun etuudet myönnetään kahdesta tai useammasta jäsenvaltiosta työkyvyttömyyden pahenemisen vuoksi, muutettaessa työkyvyttömyyseläke vanhuuseläkkeeksi ja myönnettäessä eläke 46 artiklaa soveltaen sekä myönnettäessä 50 artiklan tarkoittamaa lisäetuutta. Sama koskee myös etuuksien uudelleenlaskemistilanteita ja ammattitaudin pahentumista.

Artiklan 2 kohdan mukaan toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan myönnettävät etuudet saadaan yhteensovittaa päällekkäisyystilanteissa, edellyttäen, että tästä on säännökset kansallisessa lainsäädännössä. Kansallisen lainsäädännön yhteensovitussäännöksiä ei kuitenkaan saa soveltaa eikä etuuksia leikata edellä mainittuja eläkkeitä tai korvauksia myönnettäessä. Säännöksestä seuraa muun muassa, ettei asetuksen perusteella kansaneläkettä myönnettäessä voida ottaa huomioon muusta ETA-valtiosta myönnettyä työeläkettä samalla tavoin kuin Suomesta myönnetty työeläke otetaan huomioon, vaikka kansallinen lainsäädäntö sitä edellyttääkin.

Artiklan 2 kohdan mukaan toisesta jäsenvaltiosta maksettava etuus voidaan pääsääntöisesti yhteensovittaa, kun kysymys on muusta tulosta kuin sosiaaliturvaetuudesta taikka eri lajin etuudesta. Näin ollen kansaneläkelain mukaisen vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeen lisäosassa voidaan ottaa tulona huomioon eläkkeensaajan puolison vakuutukseen perustuva perhe-eläke. Vastaavasti perhe-eläkkeen lisäosatulona voidaan ottaa huomioon eläkkeensaajan omaan vakuutukseen perustuva vanhus- tai työkyvyttömyyseläke. Samoin työntekijäin eläkelain 8 §:n säännökset työeläkkeen ja ensisijaisten korvausten yhteensovittamisesta eivät ole ristiriidassa tämän artiklan yhteensovitussäännösten kanssa.

Kun useammasta jäsenvaltiosta maksetaan työkyvyttömyys-, vanhuus-, perhe- tai ammattitautieläkettä, näiden eläkkeiden keskenään yhteensovittaminen ei ole mahdollista laskettaessa eläkettä 46 artiklan mukaisesti pro rata -menettelyllä. Sen sijaan kussakin jäsenvaltiossa voidaan soveltaa omaan lainsäädäntöön sisältyviä yhteensovitussäännöksiä etuuksiin, jotka kaikki perustuvat yksinomaan vakuuttamiseen kysymyksessä olevassa valtiossa.

Suomen työeläkejärjestelmän mukaisten leskeneläkkeiden eläkesovitusta ei pidetä tämän artiklan tarkoittamana yhteensovituksena, joten eläkesovitus on mahdollista tehdä myös leskeneläkkeeseen, joka on määräytynyt 46 artiklan mukaisesti. Jotta muussa jäsenvaltiossa ansiotuloa saavaa leskeä kohdeltaisiin tasapuolisesti Suomessa työskentelevän lesken kanssa, eläkesovituksessa tulisi voida ottaa huomioon paitsi muista jäsenvaltioista maksettavat eläkkeet ja karttuneet eläkeoikeudet myös lesken ansiotulot. Näin tulisi menetellä niissä lukuisissa tapauksissa, joissa toisen jäsenvaltion eläkevakuutuslaitokset eivät pysty antamaan arviota leskelle karttuneesta oikeudesta eläkkeeseen. Muusta jäsenvaltiosta saadun ansiotulon huomioon ottaminen muissakin kuin työntekijäin eläkeläin 8 e §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa on tarkoitus toteuttaa muuttamalla työntekijäin eläkelain (395/61) 8 c §:ää.

Artiklan 3 kohdan mukaan etuuksia voidaan vähentää tai ne voidaan peruuttaa taikka maksaminen lakkauttaa, jos työkyvyttömyyseläkkeen tai ennenaikaisien vanhuusetuuksien saaja ryhtyy ansiotyöhön. Säännös on sopusoinnussa Suomen lainsäädännön kanssa siltä osin kuin on kysymys työkyvyttömyyseläkettä tai yksilöllistä varhaiseläkettä saavan henkilön samoin kuin työttömyyseläkkeen saajan ryhtymisestä ansiotyöhön.

II osasto: lainvalintasäännökset

13 artikla. Lainvalintasäännökset määräävät sen, minkä jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön piiriin työntekijä ja yrittäjä kuuluu.

Pääsäännön mukaan henkilö voi kulloinkin kuulua vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Tämä on sen valtion lainsäädäntö, jossa henkilö kulloinkin työskentelee tai toimii yrittäjänä. Merkitystä ei ole sillä, missä työntekijä tai yrittäjä asuu taikka missä hänen työnantajansa rekisteröity toimipaikka tai muu kotipaikka sijaitsee. Aluksella palvelevat henkilöt kuuluvat sen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, jonka lippua alus käyttää. Valtion palveluksessa toisen jäsenvaltion alueella työskentelevät kuuluvat sen valtion lainsäädännön piiriin, jolle he työskentelevät. Lisäksi säädetään asepalveluksessa olevien henkilöiden kuulumisesta lähtökohtaisesti sen valtion järjestelmän piiriin, jonka armeijassa tai muussa palveluksessa he palvelevat.

Lainvalintaperiaate poikkeaa Suomen kahdenvälisten sosiaaliturvasopimusten määräyksistä ja aiheuttaa siten muutoksen aiempaan vakuuttamiskäytäntöön. Asetuksen säännösten perusteella myös muussa jäsenvaltiossa samanaikaisesti Suomessa voimassa olevan työsuhteen kanssa tehtävä työ saattaa olla vakuutettava Suomessa, vaikka työ tehtäisiin ulkomaisen työnantajan palveluksessa. Yhden sovellettavan lainsäädännön periaatteesta on vain yksi poikkeus, josta säädetään 14 c artiklaan liittyvässä liitteessä VII.

Lainvalintasäännöksistä seuraa, että henkilö työskennellessään jossain jäsenvaltiossa saa kaikki tämän valtion sosiaaliturvalainsäädännön mukaiset asetuksen kattamat etuudet maassa asumisesta riippumatta, vaikka asianomainen kansallinen lainsäädäntö asumista nimenomaisesti edellyttäisi. Näin ollen asetusta sovellettaessa työskentelyperiaate syrjäyttää kansallisen lainsäädännön mukaiset asumista edellyttävät säännökset.

Suomeen työhön tuleva sopimuksen soveltamispiiriin kuuluva työntekijä tai yrittäjä tulee näin ollen välittömästi kansaneläke- ja sairausvakuutusjärjestelmän piiriin. Lapsilisät ja myös lapsen hoitotukea suoritetaan voimassa olevan lainsäädännön edellytysten täyttyessä, vaikka lapset eivät asuisikaan Suomessa. Sama koskee äitiys-, isyys- ja vanhempainrahaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Suomessa ansiotyössä olevan henkilön muussa jäsenvaltiossa asuvalle puolisolle olisi maksettava äitiys-, isyys- tai vanhempainrahaa Suomesta. Oikeus saada päivärahaa on yksilöllinen oikeus eikä työntekijän kautta johdettu oikeus. Vastaavasti Suomesta toiseen sopimusvaltioon työhön siirtyvä henkilö ei enää kuulu Suomen sosiaaliturvajärjestelmän piiriin. Tällöin oikeus etuuksiin ratkaistaan, etuudet myönnetään ja suoritetaan sen mukaan kuin työskentelyvaltion lainsäädännössä on säädetty.

Vaikka sosiaaliturvaa koskevan lainsäädäntömme mukaan useiden etuuksien saaminen edellyttää Suomessa asumista, asetuksen voimaan saattaminen Suomessa ei tältä osin vaadi lainsäädännön muuttamista. Asetuksen säännöksiä sovelletaan rinnakkain kulloinkin kysymykseen tulevan kansallisen lainsäädännön kanssa, jolloin asetuksen soveltamispiiriin kuuluvien henkilöiden ja asioiden osalta asetuksen säännökset tulevat sovellettaviksi kansallisen lain säännösten asemesta.

Yrittäjien eläkelain (468/69) 1 §:n mukaan Suomessa asuva yrittäjä on velvollinen järjestämään itselleen sanotun lain mukaisen eläketurvan. Lainvalintasäännökset puolestaan edellyttävät yrittäjän vakuuttamista jäsenvaltion alueella asumisesta riippumatta. Tämä ristiriita saattaisi johtaa sellaiseen tulkintaan, että muussa jäsenvaltiossa asuva yrittäjä ei olisi harjoittaessaan Suomessa yrittäjien eläkelain mukaista toimintaa kuitenkaan velvollinen järjestämään itselleen sanotun lain mukaista eläketurvaa. Koska työskentely tai ansiotoiminta on ensisijainen asumisvaatimukseen verrattuna ratkaistaessa lainsäädännön piiriin kuulumista, voidaan myös yrittäjien eläkelain Suomessa asumista koskevan edellytyksen katsoa menettävän merkityksensä siten, että sopimuksen piiriin kuuluva yrittäjä harjoittaessaan sanotun lain mukaista toimintaa Suomessa on myös sanotun lain mukaan vakuuttamisvelvollinen. Näin ollen yrittäjien eläkelain 1 §:n muuttaminen ei ole aiheellista. Asumista koskevan edellytyksen säilyttäminen on perusteltua myös niiden yrittäjien osalta, jotka eivät kuulu sopimuksen piiriin.

Artiklan 2 kohtaan on 25.6.1991 hyväksytyllä neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 lisätty uusi f alakohta. Tämä koskee tilanteita, joissa sen jäsenvaltion lainsäädäntö, jota henkilöön on artiklan säännösten perusteella sovellettu, ei enää tule sovellettavaksi eikä henkilö myöskään kuulu tämän artiklan tai 14 - 17 artiklan säännösten perusteella muunkaan jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Tällöin henkilö kuuluu yksinomaan asuinvaltionsa lainsäädännön piiriin siten kuin kysymykseen tulevassa kansallisessa lainsäädännössä on säädetty.

14 artikla. Artiklassa säädetään niin sanottuja lähetettyjä työntekijöitä koskevista poikkeuksista edellisen artiklan lainvalintasäännöksiin.

Jos työntekijä lähetetään tilapäisesti työskentelemään toiseen jäsenvaltioon ennalta arvioiden enintään 12 kuukauden ajaksi, hän kuuluu edelleen lähtövaltionsa lainsäädännön piiriin. Edellytyksenä on, että työntekijä on jo ennen lähettämistä työskennellyt lähettävän työnantajan palveluksessa lähtövaltiossa ja että työsuhde jatkuu toisessa jäsenvaltiossa. Jos työskentely ennalta arvaamattomista syistä kestää yli 12 kuukautta, työntekijä voi kuulua edelleen enintään toiset 12 kuukautta lähettäjävaltion lainsäädännön piiriin edellyttäen, että tätä tarkoitusta varten nimetyt viranomaiset tai toimielimet antavat siihen suostumuksensa. Jatkoaikaa koskeva hakemus on tehtävä ennen ensimmäisen lähettämisajan päättymistä.

Jos henkilö työskentelee kahden tai useamman jäsenvaltion alueella, hän kuuluu pääsääntöisesti sen valtion lainsäädännön piiriin, jonka alueella hän asuu. Edellytyksenä on, että hän työskentelee osaksi myös asuinvaltionsa alueella. Asuinvaltion lainsäädännön piiriin kuuluu myös työntekijä, jolla on useita eri työnantajia, joiden kiinteät toimipaikat ovat eri jäsenvaltioiden alueella. Jollei työntekijä asu minkään sellaisen jäsenvaltion alueella, jossa hän tekee työtä, hänet vakuutetaan työnantajayrityksen kotipaikan lainsäädännön mukaan.

Artiklassa on myös yksityiskohtaiset säännökset eri jäsenvaltioiden alueella matkustavan henkilökunnan vakuuttamisesta. Matkustava henkilökunta vakuutetaan pääsääntöisesti työnantajayrityksen lainsäädännön mukaan.

Koska lähetetyn työntekijän määrittely asetuksessa on erittäin suppea verrattuna muun muassa useimpiin kahdenvälisiin sosiaaliturvasopimuksiin, käytäntö EY-valtioiden välillä on muodostunut huomattavasti väljemmäksi siten, että 14 artiklan sijaan sovelletaan yleisesti 17 artiklan mukaista poikkeusmenettelyä.

14 a artikla. Artikla sisältää yrittäjiä koskevat vastaavat säännökset vakuuttamisesta kuin työntekijän vakuuttamista koskeva 14 artikla. Vastaavin edellytyksin kuin työntekijä myös yrittäjä voi pysyä lähtövaltionsa lainsäädännön piirissä enintään 12 kuukauden määräajan. Tällainen "lähetetty" yrittäjä voi saada lähtövaltionsa lainsäädännön piiriin kuulumiselle jatkoaikaa samoin ehdoin kuin työntekijä seuraaviksi 12 kuukaudeksi.

Artiklan mukaan useammassa kuin yhdessä jäsenvaltiossa toimintaansa harjoittava yrittäjä kuuluu pelkästään asuinvaltionsa lainsäädännön piiriin edellyttäen, että hän harjoittaa yritystoimintaansa osaksi myös asuinvaltiossaan. Muussa tapauksessa yrittäjä kuuluu sen valtion lainsäädännön piiriin, jossa hän harjoittaa pääasiallista yrittäjätoimintaansa. Artiklassa säädetään yrittäjän vakuuttamista myös eräissä erityistilanteissa.

14 b artikla. Artikla sisältää 14 ja 14 a artiklan säännöksiä vastaavat säännökset merimiesten osalta, jotka ovat joko työntekijöitä tai yrittäjiä jossakin jäsenvaltiossa ja työskentelevät toisen jäsenvaltion lippua käyttävällä aluksella.

14 c artikla. Poiketen siitä, mitä 13 artiklassa on säädetty henkilön kuulumisesta vain yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, henkilö voi tämän artiklan mukaan kuulua useamman kuin yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin silloin, kun hän työskentelee yhdessä jäsenvaltiossa ja toimii yrittäjänä toisessa. Näistä tapauksista on kunkin jäsenvaltion ilmoitettava liitteessä VII. Suomen osalta liitteeseen on merkitty, että Suomessa asuva ja täällä yrittäjänä toimiva henkilö kuuluu Suomen lainsäädännön piiriin, vaikka hän samanaikaisesti työskentelisi toisessa jäsenvaltiossa.

14 d artikla. Tämän artiklan säännösten mukaan henkilön kuuluessa jonkin jäsenvaltion sosiaaliturvalainsäädännön piiriin, 14 artiklan 2 ja 3 kohdan tai 14 a artiklan 2―4 kohdan sekä 14 c artiklan a alakohdan perusteella, häneen on koko lainsäädäntöä sovellettava ikään kuin hän työskentelisi tai harjoittaisi yritystoimintaa tämän jäsenvaltion alueella. Artiklassa on myös erityissäännökset eläkeläisistä, jotka työskentelevät toisen valtion alueella. Eläkeläinen ei ole vakuuttamisvelvollinen, vaikka hän on ansainnut eläkkeensä toisessa jäsenvaltiossa.

15 artikla. Artiklassa säädetään vapaaehtoisen vakuutuksen tai valinnaisen jatkuvan vakuutuksen suhteesta 13―14 d artiklan säännöksiin. Mainittuja säännöksiä ei pääsääntöisesti sovelleta tämän artiklan tarkoittamiin järjestelmiin. Kaksinkertaisen vakuuttamisen estämiseksi artiklassa on erityiset säännökset.

16 artikla. Diplomaattisten ja konsuliedustustojen sekä Euroopan yhteisön avustavan henkilökunnan kuulumisesta sosiaaliturvalainsäädännön piiriin säädetään tässä artiklassa. Pääsääntöisesti tällainen henkilökunta kuuluu työskentelyvaltion lainsäädännön piiriin. Henkilökuntaan kuuluvat voivat kuitenkin valita kuulumisen työskentelyedustustonsa tai kotivaltionsa sosiaaliturvajärjestelmän piiriin, jos he ovat tämän valtion kansalaisia.

17 artikla. Säännöksen mukaan kaksi tai useampi jäsenvaltio voivat sopimuksin poiketa 13―16 artiklan lainvalintasäännöksistä tiettyjen työntekijöiden tai yrittäjien ryhmien tai määrättyjen henkilöryhmien eduksi. Neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 artiklaa muutettiin siten, että poikkeusmenettelyä voidaan soveltaa myös sellaisiin henkilöihin, jotka eivät enää työskentele.

Artiklan säännöstä sovelletaan pääasiassa jatkettaessa 14 artiklassa tarkoitettua lähetetyn työntekijän kautta sekä sovittaessa kuulumisesta lähettäjävaltion sosiaaliturvan piiriin tilanteissa, joissa mainitut artiklat eivät tule sovellettaviksi kuten esimerkiksi silloin, kun lähettäminen tapahtuu tytäryhtiön palvelukseen. Artiklan mukaista menettelyä käytetään varsin yleisesti ja artiklan soveltaminen on kysymyksessä olevien valtioiden keskinäisen päätöksen varassa.

17 a artikla. Edellä mainitulla neuvoston asetuksella asetukseen on lisätty uusi 17 a artikla, joka koskee yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta eläkettä saavan kuulumisesta jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Eläkkeensaaja, joka ei saa asuinvaltionsa lainsäädännön mukaista eläkettä, voi pyytää, ettei häneen sovellettaisi asuinvaltion lainsäädäntöä. Edellytyksenä on, ettei eläkkeen saaja harjoita ansiotoimintaa kysymykseen tulevassa valtiossa.

III Osasto: Eri etuusryhmiä koskevia erityissäännöksiä

1 luku

Sairaus ja äitiys

Yleistä

Sairaus- ja äitiysturvaa koskevilla säännöksillä pyritään turvaamaan työntekijän ja yrittäjän sekä heidän perheenjäsentensä oikeus saada sairaus- ja äitiysetuuksia heidän liikkuessaan jäsenvaltioiden alueella. Tässä luvussa on myös säännökset työttömän työntekijän ja eläkkeensaajan sekä näiden perheenjäsenten oikeudesta saada mainittuja etuuksia. Luontaisetuudet eli sairaanhoito- ja muut terveydenhuoltopalvelut sekä rahaetuudet kuten sairaus- ja äitiyspäiväraha määräytyvät jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan.

Oikeus saada jäsenvaltiosta sairaus- ja äitiysetuuksia perustuu työskentelyyn sen alueella. Rahaetuudet suoritetaan työskentelyvaltiosta (toimivaltainen valtio) sen lainsäädännön mukaisesti. Sen sijaan sairaanhoitoetuudet annetaan asuin- tai oleskeluvaltion lainsäädännön mukaisina. Toimivaltainen valtio on velvollinen korvaamaan annetusta sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset, jollei asianomaiset jäsenvaltiot ole erikseen toisin sopineet.

Sairaus- ja äitiysetuuksia koskevat tämän luvun säännökset eivät ole ristiriidassa Suomen sairausvakuutuslain tai terveydenhuoltoa koskevan lainsäädännön kanssa eikä niistä aiheudu välitöntä tarvetta muuttaa lainsäädäntöä. Tarkoituksenmukaista kuitenkin on terveydenhuoltopalvelujen antamista silmällä pitäen, että sairausvakuutuslakiin otetaan perheenjäsenen määritelmä. Tästä on otettu maininta myös tämän sopimuksen liitteen liitteeseen I/II. Tätä koskeva hallituksen esitys annetaan erikseen.

1 jakso

18 artikla. Artiklassa säädetään muussa jäsenvaltiossa täytettyjen vakuutus-, työskentely- tai asumiskausien huomioon ottamisesta silloin, kun sairaus- tai äitiysetuutta koskevan oikeuden saavuttaminen, säilyttäminen tai takaisinsaaminen edellyttää tietyn pituista vakuutus-, työskentely- tai asumiskautta. Etuuden myöntävän jäsenvaltion toimivaltainen laitos laskee tarpeen mukaan nämä kaudet yhteen oman lainsäädäntönsä piirissä täytettyjen kausien kanssa, jotta sen lainsäädännön edellyttämä niin sanottu odotusaika täyttyisi. Artiklan kohta kaksi sallii kausityöntekijöiden kohdalla korkeintaan neljän kuukauden vakuutusajan katkeamisen kyseisiä aikoja hyväksilaskettaessa.

Tällainen artiklan tarkoittama odotusaika sisältyy sairausvakuutuslain 21 §:ään, jonka mukaan äitiys-, isyys- ja vanhempainrahan saaminen edellyttää, että vakuutettu on asunut Suomessa 180 päivää ennen laskettua synnytysaikaa. Tätä aikaa laskettaessa otetaan näin ollen tarvittaessa huomioon aika, jona Suomeen tullut jäsenvaltion kansalainen on ollut muussa ETA-valtiossa vakuutettuna.

2 jakso

19 artikla. Jos työntekijä tai yrittäjä asuu muun kuin sen jäsenvaltion alueella, joka lainvalintasäännösten mukaan on häneen nähden toimivaltainen, hän saa sairaanhoidon etuudet toimivaltaisen valtion puolesta asuinvaltiostaan tämän valtion lainsäädännön mukaisina ikään kuin hänet olisi siellä vakuutettu. Edellytyksenä on, että työntekijä tai yrittäjä täyttää toimivaltaisen valtion lainsäädännön edellytykset oikeudesta etuuksiin. Toimivaltainen valtio vastaa suoritettavista rahaetuuksista kuten sairas- ja äitiyspäivärahasta kokonaan oman lainsäädäntönsä mukaisesti.

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös työntekijän tai yrittäjän perheenjäseniin heidän asuessa muun kuin sen jäsenvaltion alueella, joka on perheen työntekijäjäseneen nähden toimivaltainen. Artikla turvaa perheenjäsenelle oikeuden saada etuudet asuinvaltiosta, vaikka tällä ei tämän valtion lainsäädännön mukaan olisikaan niihin oikeutta. Vaikka oikeus saada sairaanhoitoetuuksia asuinvaltiossa ei sen lainsäädännön mukaan perustu työskentelyyn tai vakuutukseen, perheenjäsenten sairaanhoito katsotaan työskentelevään perheenjäseneen nähden toimivaltaisen valtion puolesta annetuksi. Näin ei kuitenkaan menetellä, jos puoliso tai lapsista huolehtiva muu henkilö harjoittaa ammatti- tai liiketoimintaa asuinvaltiossaan.

Suomessa julkisen terveydenhuollon palvelut ja sairausvakuutuslain mukaan korvattava sairaanhoito perustuvat asumiseen, johon täällä asuvalla perheenjäsenellä on oikeus työskentelystä riippumatta. Henkilön siirtyessä Suomesta työhön toiseen jäsenvaltioon, tämä valtio vastaa Suomeen jääneiden perheenjäsenten keskimääräisistä terveydenhuoltokustannuksista. Jos tämän valtion sairausvakuutusjärjestelmään kuuluu perheenjäsenyyden perusteella maksettavia rahaetuuksia, työskentelyvaltio toimivaltaisena valtiona vastaa myös niistä. Säännökset eivät estä sairaus- tai äitiyspäivärahan suorittamista vähimmäispäivärahana Suomessa asuvalle perheenjäsenelle, joka ei ole työssä. Jos muussa jäsenvaltiossa työskentelevän henkilön puoliso on Suomessa työssä, päivärahaetuudet suoritetaan hänen oman työskentelynsä perusteella noudattaen sairausvakuutuslain säännöksiä. Vastaavasti Suomi vastaa tänne muusta jäsenvaltiosta työskentelemään tulleen siirtotyöntekijän toisessa jäsenvaltiossa asuvan perheenjäsenen terveydenhuoltokustannuksista, mikäli tämä ei ole ansiotyössä. Myös toiseen jäsenvaltioon siirtyvän työskentelemättömän perheenjäsenen, esimerkiksi opiskelijan kohdalla vastuu etuuksista kuuluu samalla tavalla lähtövaltiolle, jos hän on siellä työskentelevän henkilön perheenjäsen.

Edellä mainituissa tapauksissa perheenjäsenyys määräytyy sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka mukaisina etuudet annetaan. Näin ollen Suomessa asuvalle perheenjäsenelle annetusta sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset voidaan periä työntekijään nähden toimivaltaisesta valtiosta, kun henkilö Suomen lainsäädännön mukaan on muussa jäsenvaltiossa työskentelevän henkilön perheenjäsen. Vastaavasti Suomi korvaa muussa jäsenvaltiossa asuvan perheenjäsenen sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset, jos hän on tämän valtion lainsäädännön mukaan Suomessa työskentelevän henkilön perheenjäsen. Perheenjäsenille mahdollisesti maksettavien rahaetuuksien osalta työskentelevän henkilön perheenjäsenyys ratkaistaan työskentelyvaltion lainsäädännön perusteella, koska tämä valtio vastaa etuuksien suorittamisesta soveltaen omaa lainsäädäntöään.

20 artikla. Rajatyöntekijöiden osalta toimivaltainen valtio on työntekovaltio. Näin ollen etuudet asuinvaltiossa määräytyvät yleensä 19 artiklan mukaan. Rajatyöntekijä voi saada etuuksia myös toimivaltaisesta valtiosta. Perheenjäsenten oikeus saada etuuksia toimivaltaisen valtion alueella riippuu kiireellisiä tapauksia lukuunottamatta kuitenkin valtioiden tai laitosten välisistä sopimuksista tai asuinvaltion antamasta valtuutuksesta hakeutua hoitoon.

21 artikla. Työntekijä tai yrittäjä, joka ei asu toimivaltaisessa jäsenvaltiossa, saa siellä oleskellessaan etuudet ikään kuin hän asuisi siellä. Sama koskee hänen perheenjäseniään. Jos perheenjäsenet asuvat eri jäsenvaltiossa kuin työntekijä, sairaanhoitoetuudet annetaan toimivaltaisessa valtiossa oleskelun aikana kuitenkin asuinvaltion puolesta. Näissä tapauksissa perheenjäsenten sairaanhoidon todellisista kustannuksista vastaa aina asuinvaltio, jolle toimivaltainen valtio puolestaan korvaa perheenjäsenten sairaanhoidosta yleensä aiheutuneet laskennallisesti määritellyt keskimääräiset kustannukset.

Artiklan mukaan vastuu etuuksien antamisesta määräytyy edellä sanotulla tavalla, vaikka työntekijä tai yrittäjä taikka tämän perheenjäsen olisi saanut etuuksia saman sairaus- tai äitiystapauksen vuoksi jo ennen oleskeluaan tai muuttoaan toimivaltaiseen valtioon.

22 artikla. Artiklassa on säännökset etuuksien antamisesta muussa kuin toimivaltaisessa jäsenvaltiossa oleskelun ajalta, muutettaessa tai palattaessa toiseen jäsenvaltioon sairauden tai äitiyden aikana sekä hakeuduttaessa hoitoon toiseen jäsenvaltioon. Työntekijä tai yrittäjä sekä tämän perheenjäsenet saavat näissä tapauksissa toimivaltaisen valtion puolesta annettavat sairaanhoitoetuudet siitä valtiosta, jossa he ovat, tämän valtion lainsäädännön mukaisina. Sen ajan pituus, jolta sairaanhoitoa annetaan, määräytyy kuitenkin toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan. Rahaetuudet suoritetaan noudattaen toimivaltaisen valtion lainsäädäntöä.

Työntekijä tai yrittäjä taikka hänen perheenjäsenensä saa muussa jäsenvaltiossa oleskelun ajalta välitöntä sairaanhoitoa toimivaltaisen valtion puolesta edellyttäen, että se on hänen tilansa vuoksi välttämätöntä. Henkilön asema työntekijän tai yrittäjän perheenjäsenenä määräytyy tällöin asuinvaltion lainsäädännön mukaan.

Toimivaltaisen valtion on annettava edellä mainitulle henkilölle lupa muuttaa tai palata muuhun jäsenvaltioon sairauden tai äitiyden perusteella annettavien etuuksien suoritusaikana, jollei siirtymisen katsota vaarantavan tämän terveydentilaa. Tällöin toimivaltainen valtio ja uusi asuinvaltio vastaavat etuuksista edellä selostetulla tavalla. Näin ollen esimerkiksi sairauden tai äitiyden perusteella suoritettavan päivärahan maksamista jatketaan toiseen jäsenvaltioon siirtymisestä huolimatta niin kauan kuin maksamisen edellytykset toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan ovat olemassa. Toimivaltainen vakuutuslaitos voi myös valtuuttaa työntekijän tai yrittäjän taikka perheenjäsenen menemään toiseen jäsenvaltioon saamaan hoitoa. Valtuutus on annettava, jos kysymyksessä oleva hoito on tämän jäsenvaltion etuuksien joukossa eikä tällaista hoitoa ole voitu antaa asuinvaltiossa siinä ajassa kuin se on yleensä välttämätöntä huomioon ottaen hoitoon hakeutuvan terveydentila ja todennäköinen taudinkulku.

Jos perheenjäsenet asuvat muussa jäsenvaltiossa kuin työntekijä tai yrittäjä, sairaanhoitoetuudet annetaan artiklan tarkoittamissa tilanteissa aina oleskeluvaltiosta. Etuudet katsotaan kuitenkin asuinvaltion puolesta annetuiksi vastaavasti kuin 21 artiklan kohdalla on selostettu.

23 artikla. Jos toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan rahaetuudet määräytyvät ansioiden tai vakuutusmaksujen perusteella, etuuden määrä lasketaan ainoastaan tämän lainsäädännön mukaan täytetyiltä kausilta saatujen ansioiden tai vakuutusmaksujen perusteella. Sairausvakuutuslain mukainen päiväraha sekä äitiys-, isyys- ja vanhempainraha määräytyy näin ollen vain Suomesta saatujen tulojen perusteella. Näin menetellään siinäkin tapauksessa, kun työntekijä on ollut Suomessa työssä niin lyhyen aikaa ennen etuuden alkamista, ettei hänelle ole viimeksi toimitetussa verotuksessa vahvistettu työtuloa. Tällöin päivärahan määrä lasketaan sairausvakuutusasetuksen (473/63) 10 §:n mukaan kuuden kuukauden työtulon perusteella. Jos työntekijä ei ole ollut Suomessa työssä, hän voi saada vastaavan etuuden muusta jäsenvaltiosta aikaisemman työskentelynsä perusteella. Muussa tapauksessa päiväraha myönnetään yksinomaan Suomen lainsäädäntöä soveltaen.

Artiklan 3 kohta velvoittaa ottamaan huomioon myös muussa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet, jos perheenjäsenten lukumäärä vaikuttaa etuuteen. Näin ollen sairausvakuutuslain mukaisiin päivärahaetuuksiin mahdollisesti suoritettavaa lapsikorotusta määrättäessä otetaan huomioon myös muussa jäsenvaltiossa asuvat lapset.

24 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltio vastaa kuitenkin merkittävien sairaanhoitoetuuksien, apuvälineiden ja proteesien kustannuksista, jos oikeus tällaisiin etuuksiin on tunnustettu ennen kuin työntekijä tai yrittäjä on vakuutettu toisessa jäsenvaltiossa. Näin menetellään myös siinä tapauksessa, että etuus tulee myönnettäväksi vasta sen jälkeen, kun työntekijä on vakuutettu toisessa jäsenvaltiossa.

Hallinnollinen toimikunta on päätöksellään n:o 115 vahvistanut luettelon 1 kohdassa tarkoitetuista apuvälineistä ja muista merkittävistä etuuksista. Tällaisia merkittäviä etuuksia ovat muun muassa kirurgiset tai ortopediset apuvälineet ja tukilaitteet, yläleuan ja kasvoproteesit, silmäproteesit, kuulolaitteet, hammasproteesit, invalidikulkuneuvot, pyörätuolit ja muut mekaaniset laitteet ja opaskoirat sokeille. Myös laitoshoito sekä toiminnallinen tai ammatillinen kuntoutus sekä kaikki korvaukset, jotka on tarkoitettu kattamaan päätöksessä mainittujen etuuksien osakustannuksia ovat tällaisia artiklan tarkoittamia merkittäviä etuuksia. Etuuksina annettujen välineiden uusiminen jää myös välineet antaneen jäsenvaltion vastuulle.

3 jakso

25 artikla. Artiklassa säädetään työttömän henkilön ja hänen perheenjäsentensä oikeudesta sairaanhoitoetuuksiin. Kun työtön siirtyy toiseen jäsenvaltioon työnhakuun 69 artiklassa sallituksi kolmen kuukauden ajaksi, tämä valtio antaa työttömyysetuuksista vastaavan valtion kustannuksella sairaanhoidon. Mahdolliset sairauspäiväraha- ja vanhempainrahaetuudet hän saa työttömyyskorvauksesta vastuussa olevasta valtiosta. Sama periaate koskee työttömien perheenjäseniä riippumatta siitä, minkä jäsenvaltion alueella he asuvat tai oleskelevat. Siinä tapauksessa, että työtön rajatyöntekijä tai muu kokonaan työtön henkilö asettuu asuinvaltionsa työvoimaviranomaisten käytettäväksi, hän saa kuitenkin sairaanhoidon ja rahaetuudet tästä valtiosta sen kustannuksella. Säännökset koskevat vain sellaisia työttömiä henkilöitä, jotka ovat aikaisemmin olleet työntekijöitä tai yrittäjiä.

4 jakso

26 artikla. Artikla sisältää erityissäännökset eläkkeenhakijan oikeudesta saada sairaanhoitoa. Jos työntekijän, yrittäjän tai perheenjäsenen taikka jälkeen jääneen henkilön oikeus etuuksiin lakkaa eläkehakemuksen käsittelyn aikana, hän saa samoin edellytyksin kuin eläkkeensaaja etuuksia jäsenvaltioiden alueella. Kustannuksista vastaa joko se vakuutuslaitos, joka on kerännyt vakuutusmaksuja hakemuksen käsittelyn ajalta tai se, joka eläkkeen myöntämisen jälkeen on vastuussa kustannuksista.

5 jakso

27―30 artiklat. Artiklat sisältävät säännökset eläkkeensaajan ja hänen perheenjäsentensä oikeudesta sairaus- ja äitiysetuuksiin. Yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta eläkettä saava on perheenjäsenineen oikeutettu sairaanhoitoetuuksiin missä tahansa muussa jäsenvaltiossa. Mahdolliset päivä- ja vanhempainrahaetuudet suoritetaan aina siitä vastuussa olevasta jäsenvaltiosta, joka myös vastaa lopullisista sairaanhoitokustannuksista.

Artiklan 27―28 a säännöksissä on eritelty tilanteet sen mukaan, onko eläkkeensaajalla oikeutta sairaus- tai äitiysetuuksiin asuinvaltionsa lainsäädännön mukaan ja saako hän eläkettä asuinvaltiostaan tai yhdestä taikka useammasta muusta jäsenvaltiosta. Kahdesta tai useammasta valtiosta eläkettä saava saa etuudet asuinvaltionsa kustannuksella, jos hänellä on sen lainsäädännön mukaan oikeus etuuksiin ja hän saa tästä valtiosta eläkettä. Muissa tapauksissa kustannuksista vastuussa oleva valtio määräytyy sen mukaan, minkä lainsäädännön piiriin eläkeläinen on kuulunut pisimmän ajan tai jos ajat ovat yhtä pitkät, minkä piiriin hän viimeksi kuului.

Myös eläkkeensaajan perheenjäsenet, jotka asuvat muun jäsenvaltion alueella kuin eläkkeensaaja, saavat 29 artiklan mukaan sairaus- ja äitiysetuudet ikään kuin eläkkeensaaja asuisi saman jäsenvaltion alueella. Edellytyksenä on, että eläkkeensaajalla on oikeus etuuksiin ainakin yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Artiklan 30 mukaan merkittäviä sairaanhoitoetuuksia koskevan 24 artiklan säännöksiä sovelletaan myös eläkkeensaajaan.

31 artikla. Eläkkeensaajan ja hänen perheenjäsenensä oleskellessa muussa kuin asuinvaltiossa sairaanhoitoetuudet annetaan oleskeluvaltiosta asuinpaikan vakuutuslaitoksen puolesta ja päivärahaetuudet edellä mainitulla tavoin määräytyvästä, lopullisista kustannuksista vastuussa olevasta valtiosta.

32 artikla. Eläkettä saavan entisen rajatyöntekijän ja hänen perheenjäsenensä ja jälkeenjääneidensä sairaanhoitokustannukset jaetaan yleensä tasan asuinpaikan ja työskentelypaikan vakuutuslaitosten kesken.

33 artikla. Artiklan mukaan etuuksista vastaava laitos voi periä vakuutusmaksut eläkkeistä siihen määrään saakka, mihin se on vastuussa sairauden ja äitiyden johdosta maksettavista kustannuksista.

34 artikla. Yhdestä jäsenvaltiosta useata eläkettä saavan katsotaan saavan eläkettä yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Eläkkeen- saajaan ja hänen perheenjäseniinsä, jotka harjoittavat ammatillista tai kaupallista toimintaa jäsenvaltiossa, ei sovelleta eläkeläisiä koskevia säännöksiä.

6 jakso

35 artikla. Artiklassa on säännökset sairaus- ja äitiysetuuksista sellaisia jäsenvaltioita varten, joilla on useampia erilaisia ammattikohtaisia sairausvakuutusjärjestelmiä.

Artiklassa kielletään soveltamasta säännöstä, jonka mukaan etuudet ovat ehdollisia sairauden alkuperän suhteen. Jäsenvaltio voi etuuksien suorittamisen enimmäisaikaa laskiessaan ottaa huomioon myös ajat, joilta etuuksia on suoritettu toisessa jäsenvaltiossa.

36 artikla. Sairaanhoitoetuuksien kustannukset korvataan vastuussa olevasta valtiosta. Kaksi tai useampi jäsenvaltio voi sopia menettelytavoista tai luopua korvaamisesta kokonaan. Toimeenpanoasetuksessa 574/72 säädetään tarkemmin kustannusten korvausmenettelystä. Kustannukset lasketaan joko todellisina tai vuotuisina keskimääräisinä kertamaksuina.

2 luku

Työkyvyttömyys

Yleistä

Tämä luku sisältää säännökset työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisestä niissä tilanteissa, joissa eläkettä määrättäessä sovelletaan vain sellaisten jäsenvaltioiden lainsäädäntöjä, joiden mukaan eläkkeen määrä ei riipu vakuutuskausien pituudesta. Tällaiset eläkkeet ovat niin sanotun A-tyypin eläkkeitä. Vakuutusaikojen pituuden perusteella määräytyvät työkyvyttömyyseläkkeet kuuluvat niin sanottuun B-tyyppiin, joiden määräytymisestä säädetään asetuksen 3 luvussa. Jäsenmaiden tulee ilmoittaa asetuksen liitteessä IV ne työkyvyttömyysetuudet, joiden määrä ei riipu vakuutusajan pituudesta. Suomen osalta liitteeseen ei ole otettu merkintää.

1 jakso

37―39 artiklat. Artiklan 37 mukaan vakuutusajoista riippumattomat työkyvyttömyysetuudet määräytyvät siten, kuin 39 artiklassa on säädetty. Poikkeuksena ovat eläkkeisiin lapsista maksettavat korotukset ja lisät, jotka määräytyvät 8 luvun säännösten mukaisesti.

Artikla 38 sisältää säännökset muiden jäsenvaltioiden vakuutus- tai asumiskausien huomioon ottamisesta silloin, kun eläkeoikeuden saavuttaminen, säilyttäminen tai takaisinsaaminen edellyttää tietyn pituista vakuutus- tai asumiskautta. Eri jäsenvaltioissa toteutuneet vakuutuskaudet on tarvittaessa laskettava yhteen ja otettava huomioon samalla tavoin kuin valtion oman lainsäädännön piirissä toteutuneet vakuutuskaudet. Artiklan mukaan ammattikohtaisten erityisjärjestelmien mukaisia etuuksia määrättäessä otetaan muiden maiden vakuutuskausista huomioon vain vastaavalla ammattialalla toteutuneet kaudet. Jos oikeutta erityistä ammattialaa koskevan lainsäädännön mukaiseen etuuteen ei näin synny, otetaan näillä aloilla työskennellyt kaudet huomioon yleisen järjestelmän mukaista etuutta määrättäessä.

Artikla 39 sisältää vakuutusajoista riippumattomien työkyvyttömyysetuuksien myöntämistä koskevat säännökset. Etuus myönnetään ensisijaisesti sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka piiriin työntekijä työkyvyttömyyden ilmetessä kuuluu. Työntekijä saa etuuden vain tästä jäsenvaltiosta sen lakien mukaisena. Jos tämän valtion lainsäädännön mukaiset eläkkeen myöntämisen edellytykset eivät täyty, eläke myönnetään siitä jäsenvaltiosta, jonka lainsäädännön piiriin työntekijä tai yrittäjä on aikaisemmin kuulunut ja jonka lainsäädännön mukaiset eläkkeen myöntämisen edellytykset hän täyttää.

Jos muiden perheenjäsenten kuin lasten lukumäärä vaikuttaa etuuden suuruuteen, tulee eläkettä määrättäessä myös muissa jäsenvaltioissa asuvat perheenjäsenet ottaa huomioon ikään kuin he asuisivat eläkkeen myöntävän toimivaltaisen jäsenvaltion alueella.

Artiklan 5 kohdassa on erityissäännös, jolla varmistetaan työkyvyttömyysetuuksien myöntäminen työttömille henkilöille silloin, kun työntekijä viimeisen työskentelynsä aikana asui muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella. Sen mukaan täysin työtön henkilö, joka työkyvyttömäksi tullessaan oli rajatyöntekijä tai joka oli asuinvaltiossaan ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi, saa työkyvyttömyysetuutensa asuinvaltiostaan sen lainsäädännön mukaisina.

Artiklaa on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91, jolla 5 kohtaan on lisätty uusi toinen kappale. Tämän mukaan etuutta 5 kohdan mukaan laskettaessa jäsenvaltio ottaa yleensä huomioon viimeisestä työskentelyvaltiosta ja asuinvaltiosta saadut ansiot noudattaen omaa lainsäädäntöään.

Suomen eläkejärjestelmän osalta 2 luvun I jakson säännöksiä ei sovelleta. Työeläkelakien mukaiset työkyvyttömyyseläkkeet ovat vakuutusaikaan sidottuja eli niin sanottuja B-tyypin eläkkeitä. Voimassa olevan kansaneläkelain mukainen työkyvyttömyyseläke on sen sijaan A-tyypin eläke eli sen määrä ei ole riippuvainen Suomessa asumisajan pituudesta. Siten kansaneläkelain mukainen työkyvyttömyyseläke määräytyisi 2 luvun 1 jakson säännösten mukaisesti periaatteessa silloin, kun henkilö on kuulunut ETA-maissa vain sellaisten vakuutusten piiriin, joissa työkyvyttömyysetuuden määrä ei riipu vakuutusaikojen pituudesta. On kuitenkin jossain määrin tulkinnanvaraista, olisiko 1 jakson säännöksiä sovellettava näissäkään tapauksissa kansaneläkelain mukaiseen työkyvyttömyyseläkkeeseen. Lähtökohtana voidaan pitää, että ratkaistaessa oikeutta eläkkeeseen jäsenvaltio soveltaa tämän asetuksen säännöksiä vain, jos henkilö on työskennellyt tai toiminut yrittäjänä kysymyksessä olevassa valtiossa. Tämän mukaisesti asetuksen säännöksiä sovellettaisiin kansaneläkelain mukaista työkyvyttömyyseläkettä myönnettäessä vain, jos eläkkeenhakija on Suomessa kuulunut myös työeläkelainsäädännön piiriin eli B-tyyppisen vakuutuksen piiriin. Tällöin 2 luvun 1 jakson säännöksiä ei kuitenkaan sovellettaisi, vaan eläke määräytyisi 3 luvun säännösten mukaisesti.

A-tyypin eläkettä koskevat 1 jakson säännökset eivät tule sovellettaviksi, jos eduskunta hyväksyy samanaikaisesti sen käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen laiksi kansaneläkelain muuttamisesta. Eduskunnalle annetun hallituksen esityksen mukaan kansaneläkelakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että kansaneläkkeen määrä sidotaan Suomessa asutun ajan pituuteen. Sama koskee myös yleistä perhe-eläkettä. Täyden vanhuuseläkkeen saisi ehdotuksen mukaan henkilö, joka on asunut Suomessa 16 vuoden ja 65 vuoden iän täyttämisen välisenä aikana vähintään 40 vuotta. Kansaneläkelain mukainen työkyvyttömyyseläke, yksilöllinen varhaiseläke ja työttömyyseläke sekä varhennettu vanhuuseläke myönnettäisiin vähentämättömänä henkilölle, joka on asunut Suomessa 80 % ajasta 16-ikävuoden täyttämisen ja eläkkeen alkamisen välillä. Vähemmän aikaa Suomessa asuneelle eläke myönnettäisiin vähennettynä samassa suhteessa kuin henkilö on asunut Suomessa. Ehdotuksen mukaan ulkomailta saatavaa eläkettä ei enää otettaisi huomioon lisäosan määrää laskettaessa, koska ulkomailla asumisesta johtuva eläkkeen pienentämisen tarve toteutuu jo eläkkeen määräytymistä koskevilla muutoksilla. Tämä on sopusoinnussa asetuksen voimassa olevien eläkkeiden yhteensovittamista koskevien säännösten kanssa.

Ehdotetut muutokset ovat tarpeellisia, koska asetuksen säännökset johtaisivat muutoin monessa tapauksessa siihen, että kahdessa tai useammassa ETA-valtiossa vakuutettuna olleen henkilön kansaneläkkeen määrä riippuisi enemmän Suomessa vakuutettunaoloajan ja muissa ETA-valtioissa vakuutettunaoloajan suhteesta kuin kansaneläkejärjestelmän piiriin kuulumisesta. Ruotsia lukuun ottamatta muiden pohjoismaiden kansaneläkkeen määrä on vakuutusaikaan sidottu. Myös Ruotsissa valmistellaan vastaavaa lainmuutosta. Pohjoismaiden muuttoliikenne huomioon ottaen on tärkeää, etteivät järjestelmät olennaisesti poikkea toisistaan. Myös EY-valtioissa eläkkeet on suurimmaksi osaksi sidottu vakuutusaikaan, vanhuuseläkkeet poikkeuksetta. Uudistus varmistaa, että kansaneläke voidaan asetuksen tarkoittamissa tilanteissa yleensä myöntää omaa lainsäädäntöämme soveltaen. Näin ollen myös sekä kustannusten että järjestelmän hallinnollisen toteutuksen kannalta on syytä omaksua samat periaatteet.

Edellä olevan johdosta tämän liitteen liitteeseen IV Suomi ei ole ilmoittanut mitään vakuutusajoista riippumatonta A-tyypin eläkejärjestelmää.

2 jakso

40 artikla. Artikla sisältää yleiset säännökset, joita sovelletaan silloin, kun työntekijä tai yrittäjä on kuulunut kahden tai useamman jäsenvaltion lainsäädännön piiriin ja ainakin yhdessä näistä työkyvyttömyysetuuden määrä riippuu vakuutus- tai asumiskausien pituudesta eli kuuluu B-tyyppiin. Tällöin työkyvyttömyyseläke määräytyy asetuksen 3 luvun mukaisesti samalla tavoin kuin vanhuuseläke. Artiklan 37 säännöksiä voidaan kuitenkin eräissä tapauksissa soveltaa myös sellaisiin työntekijöihin tai yrittäjiin, jotka ovat kuuluneet sekä A-tyypin että B-tyypin eläkejärjestelmän piiriin. Edellytyksenä on, että työntekijä on työkyvyttömyyden alkaessa ollut A-tyyppisen eläkejärjestelmän piirissä ja että hän täyttää eläkkeen saamisen edellytykset, mutta ei minkään B-tyyppisen eläkejärjestelmän mukaisen eläkkeen saamisen edellytyksiä.

Jos työntekijä on ensin kuulunut sellaisen A-tyypin eläkejärjestelmän piiriin, jonka mukaan ennen eläkkeen myöntämistä edellytetään tietyn pituista sairaspäiväraha-, sairausajan palkka- tai työkyvyttömyyskautta, ja työntekijä tulee työkyvyttömäksi myöhemmin kuuluessaan B-tyypin eläkejärjestelmään, on A-tyypin eläkejärjestelmästä eläkettä myönnettäessä otettava huomioon myös kaikki sairauspäiväraha-, työkyvyttömyys- ja vastaavat kaudet, jotka ovat täyttyneet työntekijän kuuluessa B-tyypin eläkejärjestelmään.

Vakuutetulla on oikeus ensimmäisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaiseen työkyvyttömyysetuuteen sen jälkeen, kun laissa mahdollisesti vaadittu sairauspäivärahakausi tai työkyvyttömyyskausi on päättynyt, kuitenkin aikaisintaan sinä päivänä, jona hän on saanut oikeuden työkyvyttömyysetuuteen toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan tai toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisen päivärahakauden päättymistä seuraavana päivänä.

Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat keskenään sopia työkyvyttömyysratkaisujensa tunnustamisesta. Tästä on otettava maininta sopimuksen tämän liitteen liitteeseen V. Suomi ei ole tällaista sitoumusta tehnyt samoin kuin eivät muutkaan Pohjoismaat.

Suomen työeläkejärjestelmän mukaiset työkyvyttömyyseläkkeet ovat aina B-tyyppiin kuuluvia vakuutuskausiin perustuvia eläkkeitä. Näin ollen työkyvyttömyyseläke määräytyy kaikissa tapauksissa siten kuin vanhuuseläkkeistä on säädetty 3 luvussa. Kansaneläkelain mukaisiin työkyvyttömyyseläkkeisiin sovellettaisiin vastaavasti myös aina 3 luvun säännöksiä, jos edellä selostettu ehdotus laiksi kansaneläkelain muuttamisesta hyväksytään.

3 jakso

41 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen määräytymisestä työkyvyttömyyden pahentuessa. Artiklassa on eri säännökset niihin tilanteisiin, joissa ennen työkyvyttömyyden pahenemista eläkettä on maksettu vain yhdestä jäsenvaltiosta ja niihin tilanteisiin, joissa maksajia on ollut useampia.

Jos vain yhden jäsenvaltion laitos on aiemmin maksanut työkyvyttömyyseläkettä, eikä eläkkeensaaja ole eläkeaikana kuulunut muun valtion lainsäädännön piiriin, eläkettä maksava laitos ottaa työkyvyn alentumisen huomioon maksamassaan eläkkeessä niin kuin kansallisessa lainsäädännössä on säädetty. Samoin menetellään, jos henkilö oli etuutta saadessaan ollut vakuutettuna muussa jäsenvaltiossa, josta hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta saada etuutta. Tällöin eläkettä maksava valtio ottaa etuutta määrätessään tarvittaessa huomioon tämän toisen jäsenvaltion vakuutuskaudet. Muussa tapauksessa kukin valtio, jonka lainsäädännön piiriin henkilö on eläkettä saadessaan kuulunut, myöntää lainsäädäntönsä mukaiset etuudet noudattaen joko 37 artiklan 1 kohdan tai 40 artiklan 1 taikka 2 kohdan mukaisia säännöksiä eläkkeen määräytymisestä.

Ennen työkyvyttömyyden pahenemista eläkettä maksanut laitos on velvollinen maksamaan eläkkeensaajalle erotusta, jos eläkkeen kokonaismäärä alenee sovellettaessa tämän artiklan säännöksiä.

Jos useampi jäsenvaltio on maksanut eläkettä jo ennen työkyvyttömyyden pahenemista, eläke määrätään 40 artiklan 1 kohdan säännösten mukaisesti samalla tavoin kuin vanhuuseläke.

Kansaneläkelain mukaan työkyvyttömyyseläke myönnetään aina täytenä, joten työkyvyttömyyden asteen pahentuminen ei vaikuta eläkkeen määrään. Sen sijaan työeläkejärjestelmästä työkyvyttömyyseläke voidaan myöntää osaeläkkeenä, jos työkyky on alentunut vähemmän kuin 3/5:llä. Jos työkyky muuttuu siten, että työntekijälle syntyy oikeus täyteen eläkkeeseen, osaeläkkeenä myönnetty työkyvyttömyyseläke muutetaan täydeksi eläkkeeksi.

42 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen maksamisesta siitä vastuussa olevista laitoksista tilanteissa, joissa oikeus eläkkeeseen syntyy uudelleen etuuden keskeyttämisen tai peruuttamisen jälkeen. Keskeytetyn eläkkeen maksamista jatkavat samat laitokset kuin aiemmin ja peruutetun eläkkeen uudelleen määräytyminen tapahtuu tämän asetuksen eläkkeen määräytymistä koskevien säännösten mukaisesti.

43 artikla. Artiklassa säädetään työkyvyttömyyseläkkeen muuttamisesta vanhuuseläkkeeksi. Säännöksellä pyritään poistamaan eri valtioiden erilaisten eläkeikien aiheuttamat ongelmat. Eläkelajin muuttumisessa noudatetaan eläkettä maksavan laitoksen soveltamaa lainsäädäntöä ja tämän asetuksen eläkkeiden määräytymistä koskevia säännöksiä.

Työkyvyttömyyseläkkeen maksamista jatketaan niistä jäsenvaltioista, joissa edellytykset eläkelajin muuttamiselle eivät täyty, vaikka työkyvyttömyyseläke joissakin eläkettä maksavista valtioista muuttuisi vanhuuseläkkeeksi. Kuitenkin vakuutuskausiin perustumaton työkyvyttömyyseläke voidaan määrätä uudelleen suhteutettuna 46 artiklan mukaisesti, jotta vältytään päällekkäisten etuuksien maksamiselta.

3 luku

Vanhuus ja kuolema (eläkkeet)

Yleistä

Luvussa 3 säädetään sellaisesta vanhuus-, työkyvyttömyys- ja leskeneläkkeestä, jonka määrä riippuu täytettyjen vakuutuskausien pituudesta. Luvussa on säännökset eläkeoikeuden syntymisestä sekä eläkkeen määrän laskemisesta tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä on kuulunut useamman kuin yhden jäsenvaltion lainsäädännön piiriin.

44 artikla. Artikla sisältää yleiset säännökset eläkkeen myöntämisestä, kun työntekijään tai yrittäjään on sovellettu kahden tai useamman valtion lainsäädäntöä.

Eläkkeenhakijan jättäessä eläkehakemuksen yhteen jäsenvaltioon hänen oikeutensa eläkkeeseen tutkitaan kaikissa niissä jäsenvaltioissa, joiden lainsäädännön piiriin hän on kuulunut. Tästä poiketaan vain, jos hakija nimenomaisesti ilmoittaa, että hän haluaa lykätä tietyn jäsenvaltion lainsäädännön mukaisen vanhuuseläkkeen hakemista. Säännöksen tarkoituksena on estää se, että hakijalle myönnettäisiin vanhuuseläke varhennettuna vastoin hänen tahtoaan.

Artiklan säännösten perusteella eläkehakemukset tulevat kaikissa asianomaisissa valtioissa vireille silloin, kun eläkehakemus jätetään johonkin jäsenvaltioon. Tarkemmat säännökset menettelystä ja tietoliikenteestä valtioiden välillä ovat asetuksen 574/72 35―59 artiklassa.

Tämän luvun säännöksiä ei sovelleta eläkkeiden lapsikorotuksiin eikä lapseneläkkeisiin, joista säädetään erikseen 8 luvussa.

45 artikla. Artiklassa säädetään muiden jäsenvaltioiden vakuutus- tai asumiskausien huomioon ottamisesta tilanteissa, joissa eläkeoikeuden syntyminen, säilyttäminen tai takaisinsaaminen edellyttää tietyn pituista vakuutus- tai asumiskautta. Kysymyksessä olevan valtion toimivaltaisen vakuutuslaitoksen tulee laskea muiden jäsenvaltioiden lainsäädännön piirissä täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet yhteen tuossa valtiossa täyttyneiden kausien kanssa, jotta valtion lainsäädännön mukainen vakuutus- tai asumisaikaa koskeva edellytys täyttyisi.

Jos jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää tiettyjen etuuksien saamiseksi vakuutuskausien täyttämistä tietyn erityisjärjestelmän tai tietyn ammattialan piirissä, muista jäsenvaltioista otetaan huomioon tätä etuutta varten vain vastaavat erityiskaudet. Tämä koskee sekä työntekijöiden että yrittäjien erityisjärjestelmiä. Koska muun muassa virkamiesten, yrittäjien ja merimiesten lakisääteiset eläkejärjestelmät Suomessa ovat osa työeläkejärjestelmää, näitä säännöksiä ei sovelleta suomalaisiin eläkkeisiin.

Artiklan 4―7 kohdassa säädetään myös muun jäsenvaltion lainsäädännön piiriin kuulumisen rinnastamisesta, jotta oikeus eläkkeeseen syntyisi sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa eläkkeen saaminen edellyttää vakuutettuna olemista eläketapahtumahetkellä. Säännökset on laadittu lähinnä Hollannin ja Espanjan eläkejärjestelmiä varten. Eri EFTA-valtioiden vastaavien edellytysten täyttymisestä muiden valtioiden kausia rinnastamalla määrätään kunkin valtion osalta erikseen liitteessä VI.

Artiklaan on neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 lisätty uusi 8 kohta, joka koskee työttömyyskausien huomioon ottamista tämän luvun mukaisia etuuksia myönnettäessä. Kaudet, jotka henkilö on ollut toisessa jäsenvaltiossa kokonaan työttömänä, otetaan huomioon asuinvaltiossa sen lainsäädännön mukaan eläkettä myönnettäessä samalla tavoin kuin, jos työntekijä työttömänä ollessaan olisi kuulunut asuinvaltiossa lainsäädännön piiriin. Säännös edellyttää, että myös muissa jäsenvaltioissa täyttyneet työttömyyskaudet otetaan huomioon ratkaistaessa oikeutta työttömyyseläkkeeseen.

Voimassa olevan kansaneläkelain mukaan henkilö on vakuutettu ja kuuluu siten kansaneläkejärjestelmän piiriin Suomessa asumisen perusteella. Tämän mukaisesti kansaneläkettä ei yleensä myönnetä ulkomailla asuvalle henkilölle, vaikka eläkkeen saamisen edellykset muutoin olisivat olemassa. Artiklan 4―7 kohta edellyttää jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen piiriin kuulumisen rinnastamista, jotta oikeus etuuteen olisi turvattu siinäkin tapauksessa, että henkilö on ennen eläketapahtumaa siirtynyt toisen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Näin ollen myös kansaneläke on mainitun säännöksen perusteella myönnettävä myös sellaiselle ei enää Suomessa asuvalle henkilölle, joka eläketapahtuman sattuessa kuuluu toisen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Artiklan 4 kohta tulee sovellettavaksi kuitenkin vain myönnettäessä etuutta, jonka saaminen tai määrä ei riipu vakuutuskausien pituudesta. Näin ollen tämä säännös ei tule sovellettavaksi, jos eduskunta hyväksyy hallituksen esityksen kansaneläkelain muuttamisesta. Tällöin eläke myönnetään Suomessa asumisajan perusteella ositettuna artiklan 6 tai 7 kohtaa soveltaen.

Eduskunnalle annetun hallituksen esityksen mukaan kansaneläkkeen saamiseksi vaadittaisiin Suomen kansalaisilta, joihin ETA-valtioiden kansalaiset rinnastetaan, vähintään 3 vuoden Suomessa asumista ennen eläkkeen myöntämistä. Artiklan mukaan myös muussa jäsenvaltiossa täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet otetaan asumisaikavaatimuksen täyttämiseksi huomioon.

Suomen työeläkelainsäädännössä ei ole artiklassa tarkoitettuja vakuutus- tai asumisaikaedellytyksiä. Oikeus työeläkkeeseen syntyy yleensä jo yhden kuukauden työsuhteen perusteella. Näin ollen työeläkkeitä varten muiden jäsenvaltioiden asumis- tai vakuutuskausia ei ole tarpeen ottaa huomioon, jotta oikeus eläkkeeseen syntyisi.

Sen sijaan Suomen työeläkelainsäädännössä edellytetään eläketapahtuman ja eläkeiän välisen ajan, niin sanotun tulevan ajan hyväksi lukemiseksi, että eläketapahtuma sattuu työntekijän tai yrittäjän työskentelyn kestäessä tai 360 päivän aikana viimeisen työskentelyn päättymisestä ja että vakuutettu on asunut Suomessa vähintään viisi vuotta. Jotta muiden jäsenvaltioiden vakuutus- ja asumiskaudet rinnastettaisiin vastaaviin Suomessa täyttyneisiin kausiin, sopimuksen liitteessä VI on säännökset muiden valtioiden kausien huomioon ottamisesta. Liitemääräykset ovat tarpeen, koska 45 artiklan säännökset koskevat vain kausien rinnastamista varsinaista eläkeoikeutta varten. Vastaavasti menettelevät muut jäsenvaltiot, joiden eläkejärjestelmään sisältyy tuleva aika.

Liitteessä VI olevan N kohdan 1 alakohdan olevan säännöksen mukaan muussa jäsenvaltiossa täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet rinnastetaan Suomessa asumiseen, jotta tulevan ajan edellytyksenä oleva viiden vuoden karenssiaika täyttyisi. Mainittua aikaa laskettaessa muissa jäsenvaltioissa täytetyt kaudet otetaan huomioon sen mukaan kuin ne ilmoitetaan jäsenvaltion lainsäädännön mukaan täytettyinä vakuutuskausina. Kohdan N. alakohdan 2 säännöksen mukaan oikeus tulevaan aikaan voi säilyä myös työntekijän tai yrittäjän Suomessa työskentelyn päätyttyä huolimatta siitä, että oikeutta tulevaan aikaan ei enää Suomen lainsäädännön perusteella ole. Edellytyksenä oikeuden säilymiselle on, että eläketapahtuma sattuu toisessa jäsenvaltiossa työskentelyn aikana.

Työeläkkeen määräämiseksi vakuutuskausia muille jäsenvaltioille ilmoitettaessa Suomi ilmoittaa kaikki ne kaudet, joilta vakuutusmaksuja on maksettu, vaikka nämä kaudet eivät kartuttaisikaan työeläkettä. Myönnettäessä artiklan 46 mukaisesti työeläkettä vakuutusaikaan suhteutettuna (pro rata -laskenta) Suomessa otetaan huomioon vain kaudet 23 vuoden iän täyttämisestä eteenpäin. Jos työkyvyttömyys alkaa ennen 23 vuoden iän täyttämistä, tätä nuorempana täytetyt muun jäsenvaltion lainsäädännön mukaiset kaudet otetaan huomioon, jolloin Suomesta tulee myönnettäväksi pelkkää tulevaa aikaa sisältävä työeläke.

Tilanteissa, joissa Suomessa työskentelystä on kulunut vasta lyhyt aika, oikeus tulevaan aikaan toiseen jäsenvaltioon siirtymisen jälkeen voi vielä olla olemassa Suomen lainsäädännön perusteella. Jos Suomessa työskentelyn päättymisestä on kulunut yli vuosi aikaa, on tulevan ajan oikeutta ratkaistaessa selvitettävä, onko vakuutettu työskentelyn päätyttyä ollut opintovapaalla, saanut työttömyys- tai sairauspäivärahaa, kuntoutusrahaa tai hoitanut alle kolmevuotiasta lasta. Lapsenhoitoaikaa lukuunottamatta yllämainituilta yhden vuoden jälkikarenssiaikaa pidentäviltä kausilta vaaditaan työntekijäin eläkelain 6 § 3 momentin mukaan, että ne ovat Suomen lainsäädännön mukaisia. Sen sijaan lapsenhoitoaika missä tahansa muussa valtiossa on kuitenkin otettava Suomessa huomioon jälkikarenssiaikaa pidentävänä.

Tämän epätasapainon poistamiseksi ETA-sopimuksen kanssa samanaikaisesti eduskunnan käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan, että lapsenhoitoaika otettaisiin huomioon tulevan ajan jälkikarenssia pidentävänä kautena vain, jos vakuutettu on saanut lapsen perusteella sairausvakuutuslain mukaista äitiys-, isyys- tai vanhempainrahaa taikka lasten kotihoidon tuesta annetun lain mukaista kotihoidon tukea. Ehdotettu muutos työntekijäin eläkelain 6 § 3 momenttiin on perusteltu paitsi tämän sopimuksen soveltamisen kannalta, myös sovellettaessa kahdenvälisiä sosiaaliturvasopimuksia ja myös silloin, kun Suomella ei ole sopimusta sosiaaliturvan koordinoinnista.

46 artikla. Artikla sisältää eläkkeen määrän laskemista koskevat säännökset. Jos eläkkeen saamisen edellytykset eläkettä myöntävässä jäsenvaltiossa sen soveltaman lainsäädännön mukaan täyttyvät, tämä valtio laskee eläkkeen määrän kuitenkin sekä oman lainsäädäntönsä mukaan että tämän artiklan 2 kohdan mukaan, jolloin vakuutetulle myönnetään näistä määrältään suurempi eläke.

Jos eläkettä myöntävässä jäsenvaltiossa täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet eivät sen lainsäädännön mukaan oikeuta eläkkeeseen ilman muissa valtioissa täytettyjen kausien huomioon ottamista, eläke lasketaan vain asetuksen tämän artiklan 2 kohdan mukaisesti niin sanotulla pro rata -menetelmällä eli suhteuttamalla eläkkeen määrä kokonaisvakuutusaikaan.

Pro rata -menetelmässä lasketaan ensin teoreettisen eläkkeen määrä, eli se eläke, johon vakuutetulla olisi oikeus, jos kaikki vakuutuskaudet eri jäsenvaltioissa olisivat toteutuneet eläkettä myöntävässä valtiossa. Pro rata -eläke saadaan erottamalla teoreettisen eläkkeen määrästä henkilön kysymyksessä olevassa valtiossa toteutuneita vakuutuskausia vastaava osuus. EY-tuomioistuimen antaman päätöksen (793/ 79, Menzies), perusteella mahdollinen tulevan ajan osuus on laskettava mukaan määrättäessä sen valtion teoreettisen eläkkeen määrää, jonka lainsäädäntöön sisältyvät säännökset tulevasta ajasta. Sen sijaan tätä osuutta ei oteta huomioon proratisoitaessa teoreettista eläkettä kysymyksessä olevan valtion vakuutuskausilla. Jos jäsenvaltion lainsäädännön mukaan eläkkeen määrä ei riipu vakuutuskausien pituudesta, tätä määrää käytetään eläkkeen teoreettisena määränä.

Suomessa teoreettisen eläkkeen määrä lasketaan erikseen sekä kansaneläke- että työeläkejärjestelmässä. Jos henkilö on kuulunut Suomessa sekä julkisen että yksityisen sektorin työeläkelakien piiriin, näiden osalta voidaan määrätä yhteinen teoreettinen eläke. Tällöin tuleva aika liitetään siihen työsuhteeseen, johon se olisi liitetty, jos henkilö olisi tullut työkyvyttömäksi viimeisen Suomen eläkelainsäädännön piiriin kuuluvan palvelussuhteen päättyessä.

Siinä tapauksessa, että täytettyjen vakuutus- tai asumiskausien kokonaispituus ylittää sen, mitä jäsenvaltion lainsäädännössä edellytetään täyden eläkkeen saamiseksi, jäsenvaltio ottaa eläkettä pro rata -menetelmällä osittaessaan huomioon kausien kokonaispituuden sijasta lainsäädäntönsä mukaisen enimmäiskauden. Tämän asetuksen täytäntöönpanoasetuksessa 574/72 on tarkemmat säännökset menettelystä päällekkäisten kausien huomioon ottamiseksi.

Artiklan 3 kohdassa on säännökset sen varalta, että kokonaiseläke nousee korkeinta teoreettista määrää suuremmaksi. Jos jäsenvaltioista maksettavien eläkkeiden yhteismäärä ylittää korkeimman teoreettisen eläkkeen määrän, kukin eläkkeen myöntänyt valtio vähentää eläkettään siinä suhteessa kuin sen maksama eläke on eläkkeiden yhteismäärään. Tätä säännöstä sovelletaan EY-tuomioistuimen eri päätösten (ks. muun muassa 24/75, Petroni ja 112/76, Manzoni) perusteella vain tilanteissa, joissa oman lainsäädännön mukaan lasketun eläkkeen ja tämän artiklan mukaan lasketun eläkkeen vertailussa sen eläkkeen määrä on korkeampi, joka on saatu tätä artiklaa soveltamalla. Jäsenvaltion oman lainsäädännön mukaista eläkettä laskettaessa otetaan myös huomioon lainsäädännön sisältämät mahdolliset yhteensovitussäännökset.

Artiklan 4 kappale sisältää määräyksen siitä, että sellaista sosiaaliturvasopimusta, jossa sopijapuolena on myös EY:n ulkopuolinen valtio, saadaan soveltaa vain sikäli, kuin sopimuksen perusteella kahdesta tai useammasta jäsenvaltiosta maksettavien työkyvyttömyys-, vanhuus- ja perhe-eläkkeiden yhteismäärä ei alita asetuksen mukaan laskettujen eläkkeiden yhteismäärää.

Työkyvyttömyyden, vanhuuden, ammattitaudin tai kuoleman perusteella maksettavien eläkkeiden päällekkäisyyden estämistä koskevat yhteensovitussäännökset sisältyvät 12 artiklaan. Nämä säännökset ja niitä koskevat tuomioistuimen päätökset on otettava huomioon eläkettä laskettaessa. Artiklan 12 säännökset eivät vaikuta samassa valtiossa ansaittujen eläkkeiden yhteensovittamiseen. Sen sijaan toisesta jäsenvaltiosta ansaitut eläkkeet voidaan yhteensovittaa laskettaessa eläkettä tämän artiklan mukaisesti vain, kun kysymyksessä ovat erilajiset eläkkeet tai muut tulot, vaikka kansallisessa lainsäädännössä yhteensovitusta edellytettäisiin. Näin ollen tätä artiklaa sovellettaessa esimerkiksi kahdesta jäsenvaltiosta suoritettavaa vanhuuseläkettä ei voida yhteensovittaa.

Etuuksien yhteensovittamista koskevan 12 artiklan soveltaminen on aiheuttanut runsaasti tulkintaongelmia ja EY-tuomioistuimen päätöksiä. Muun muassa päätöksiin Petroni ja 296/84, Sinatra perustuen eläke lasketaan kolmella eri tavalla. Eläke lasketaan asetuksen säännösten mukaan soveltamalla tämän artiklan 1 ja 2 kohtaa, eli eläke määrätään sekä valtion oman lainsäädännön mukaan sen yhteensovitussäännöksiä soveltamatta että pro ratamenetelmällä. Näistä suurempi valitaan. Eläkettä asetuksen säännösten mukaan näin laskettaessa eri jäsenvaltiosta saatavien eläkkeiden yhteismäärä rajataan lisäksi artiklan 3 kohdan mukaan. Näin lasketun eläkkeen määrää verrataan jäsenvaltion oman lainsäädännön mukaan määräytyneeseen eläkkeeseen, jossa on otettu huomioon myös mahdollinen yhteensovitus. Näistä kahdesta suurempi maksetaan.

Suomen työeläkejärjestelmän mukaisten leskeneläkkeiden eläkesovitusta ei pidetä 12 artiklan tarkoittamana yhteensovituksena. Näin ollen eläkesovitus on mahdollista tehdä myös leskeneläkkeeseen, joka on määräytynyt tämän artiklan mukaisesti.

Kansaneläkkeen ja yleisen perhe-eläkkeen osalta artikla sellaisena kuin sitä on tuomioistuimen tulkintojen mukaan sovellettava, merkitsisi lisäosan laskemista Suomessa asuvalle ETA-työntekijälle kolmella tavalla. Ensin lasketaan artiklan 1 kohdan mukainen eläke siten, ettei muiden jäsenvaltioiden saman lajin eläkkeitä voida ottaa lisäosaa vähentävinä huomioon. Tämän jälkeen on laskettava artiklan 2 kohdan mukaisesti eläkkeen teoreettinen määrä, joka suhteutetaan Suomen vakuutusaikaan. Teoreettinen eläke määräytyy aina kansallisen lainsäädännön mukaan, joten Suomesta myönnettävä työeläke otetaan lisäosaa vähentävänä huomioon. Sen sijaan muista jäsenvaltioista maksettavia työeläkkeitä ei voida yhteensovittaa.

Näin määrätyistä eläkkeistä valitaan suurempi, jollei korkeimman teoreettisen eläkkeen ylittyminen aiheuta vähentämistä. Tämän jälkeen eläke lasketaan vielä kansallisen lain mukaan, jolloin lisäosaa vähentävinä otetaan huomioon myös muista jäsenvaltioista maksettavat työeläkkeet ja vastaavat korvaukset. Eläkkeensaajalle maksettava eläke on suurempi kahdesta viimeksi mainitusta.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että Suomessa asuvalle ETA-työntekijälle myönnettäisiin aina kansaneläke vakuutusaikaan suhteuttamattomana ja ottamatta huomioon muista jäsenvaltioista maksettavia eläkkeitä. Toisessa jäsenvaltiossa asuvalle henkilölle myönnettäisiin artiklan 2 kohdan mukaan määrätty pro rata -eläke, jonka lisäosaan muista jäsenvaltioista maksettavat eläkkeet eivät vaikuta. Jos kansaneläke ja yleinen perhe-eläke sidotaan asumisaikaan Suomessa siten kuin eduskunnalle annetussa hallituksen esityksessä on ehdotettu, tämä artikla vaikuttaa eläkkeen laskemiseen huomattavasti vähemmän taikka ei lainkaan riippuen eläkkeen laskentaa koskevien säännösten soveltamisesta yksittäisissä tilanteissa.

47 artikla. Artiklassa säädetään siitä, mitä ansioita käytetään 46 artiklan mukaisen teoreettisen eläkkeen määrää laskettaessa, kun on kysymys muissa jäsenvaltioissa täytetyistä vakuutuskausista. Yleensä eläkkeen perusteena olevat ansiot määräytyvät muissa jäsenvaltioissa täytetyiltä vakuutuskausilta samoin perustein kuin valtion oman lainsäädännön mukaan täytetyiltä kausilta.

Työeläkelakien mukaista eläkettä määrättäessä sovelletaan teoreettista eläkettä laskettaessa tämän artiklan 1 kohdan a alakohtaa, jonka mukaan työansiot lasketaan muissa valtioissa täyttyneiltä vakuutuskausilta Suomessa ansaittujen keskimääräisten tulojen perusteella.

Muiden valtioiden vakuutuskausiin perustuva osa teoreettisesta eläkkeestä on sidottu indeksiin eläkkeen määrää laskevan valtion soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Jos tämän valtion lainsäädännön mukaan eläkkeen määrässä otetaan huomioon muutkin perheenjäsenet kuin lapset, otetaan tällöin huomioon myös muussa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet. Artiklaan on neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 lisätty uusi 4 kohta, joka koskee eläkkeen perusteena käytettävää palkkaa laskettaessa sellaisen eläkkeen määrää, jossa työttömyyskausi otetaan huomioon.

48 artikla. Jos tietyn jäsenvaltion lainsäädännön piirissä täytetty vakuutus- tai asumiskausi on alle vuoden pituinen eikä tämän lainsäädännön mukaan oikeutta etuuteen synny vuotta lyhyemmän kauden perusteella, valtiolla ei ole velvollisuutta myöntää etuutta. Sen sijaan muut jäsenvaltiot ottavat huomioon myös edellä mainitussa valtiossa täytetyt kaudet eläkeoikeuden syntymiseksi sekä teoreettisen eläkkeen määrän laskemiseksi. Jos eläkeoikeutta ei lyhyen vakuutus- tai asumiskauden vuoksi synny mistään jäsenvaltiosta, viimeisen vakuuttamisvaltion on myönnettävä eläke, joka perustuu kaikissa eri jäsenvaltioissa täytettyihin vakuutus- ja asumiskausiin.

Suomen työeläkejärjestelmän soveltamisen kannalta artiklan säännöksellä ei ole merkitystä, koska oikeus eläkkeeseen syntyy lyhyen jo kuukauden työsuhteen perusteella. Kansaneläkelakia on ehdotettu muutettavaksi siten, että eläkkeen saaminen edellyttää vähintään kolmen vuoden Suomessa asumista. Ehdotettu säännös koskisi Suomen kansalaisia, joihin tasaveroisen kohtelun -periaatteen mukaisesti myös ETA-sopimusvaltioiden kansalaiset rinnastetaan lainsäädäntöä sovellettaessa. Ehdotettu säännös yhdessä tämän artiklan säännöksen kanssa merkitsisi sitä, ettei alle vuoden kestänyt asuminen Suomessa anna oikeutta saada kansaneläkettä. Toisin sanoen, mainittua kolmen vuoden aikaa laskettaessa otettaisiin huomioon vastaava vakuutusaika, joka on täytetty muussa jäsenvaltiossa, enintään kahteen vuoteen saakka.

49 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen laskemisesta silloin, kun oikeus eläkkeeseen syntyy eri aikaan niiden jäsenvaltioiden lainsäädännön perusteella, joiden eläkejärjestelmän piiriin henkilö on kuulunut. Pääsääntöisesti tällöinkin noudatetaan 46 artiklassa säädettyä eläkkeen laskutapaa. Jos kuitenkin vähintään kahden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan oikeus eläkkeeseen syntyy ilman, että on tarpeen ottaa huomioon sellaisen valtion kausia, jonka lainsäädännön mukaiset eläkkeen saamisen edellytykset eivät täyty, viimeksi mainitun valtion vakuutuskaudet jätetään huomioon ottamatta etuutta laskettaessa. Jos vain yhden valtion lainsäädännön mukaiset edellytykset eläkkeen saamiseksi täyttyvät ilman, että muiden valtioiden vakuutuskausia otetaan huomioon, tämä valtio ottaa eläkettä laskiessaan huomioon vain oman lainsäädäntönsä mukaiset vakuutus- tai asumiskaudet.

Kukin valtio laskee eläkkeensä uudelleen 46 artiklan mukaisesti aina, kun oikeus eläkkeeseen syntyy myöhemmin yhdestä tai useammasta valtiosta taikka kun oikeus eläkkeeseen jostakin valtiosta lakkaa. Muiden valtioiden kausien huomioon ottamisesta laskettaessa eläkettä uudelleen määrätään tarkemmin siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollisen toimikunnan päätöksessä N:o 99. EY-tuomioistuimen päätöksen (108/75, Balsamo) perusteella vakuutetun ei tarvitse eläkettä haettuaan ja sitä jostakin valtiosta jo saadessaan tehdä uutta hakemusta, jotta hänelle voitaisiin myöntää eläke myös sellaisesta valtiosta, jossa edellytykset eläkkeen saamiselle täyttyvät vasta myöhemmin.

50 artikla. Artiklan mukaan useammasta valtiosta eläkettä saavalle eläkkeensaajalle, jolle maksetaan myös asuinvaltion lainsäädännön mukaan eläkettä ja johon sovelletaan tämän luvun säännöksiä, ei voida myöntää pienempää etuutta kuin, mikä asuinvaltion lainsäädännössä on vahvistettu vähimmäisetuudeksi. Toimivaltaisen laitoksen on maksettava eläkkeensaajalle tämän asumisen ajalta lisää, joka on hänelle eri jäsenvaltioista tämän luvun säännösten mukaisesti maksettavien etuuksien ja vähimmäisetuuden välisen erotuksen suuruinen. Lisän määrän tarkistamisesta on annettu ohjeet hallinnollisen toimikunnan päätöksellä n:o 105.

Säännöksen tarkoituksena on turvata henkilölle hänen asuinvaltionsa vähimmäisetuuden suuruinen toimeentuloturva esimerkiksi silloin, kun työskentelykaudet eri valtioissa ovat jääneet niin lyhyiksi, ettei niiden perusteella maksettavat etuudet sitä takaa. Jäsenvaltiot voivat artiklan 96 mukaisilla ilmoituksillaan yksilöidä, mitä lainsäädännöllisiä järjestelyjä on pidettävä 50 artiklan tarkoittamina vähimmäisetuuksina.

Euroopan yhteisön tuomioistuimen päätöksen mukaan (22/81, Browning) tämän artiklan tarkoittama vähimmäisetuus on kysymyksessä vain silloin, kun asuinvaltion lainsäädäntö sisältää erityisen takuun, jonka tarkoituksena on turvata sosiaaliturvaetuuksien saajille vakuutuskausien tai vakuutusmaksujen perusteella maksettavan etuuden ylittävä vähimmäistulo. Suomen lainsäädännössä ei säädetä tällaisesta tiettyyn markkamäärään sidotusta vähimmäistoimeentuloetuudesta, johon säännöksiä olisi sovellettava.

51 artikla. Eläkkeitä ei lasketa uudelleen 46 artiklan säännösten mukaisesti, jos eläkkeen määrä muuttuu indeksitarkistuksen vuoksi. Indeksitarkistus lisätään eläkkeeseen täytenä suhteuttamatta sitä muiden jäsenvaltioiden vakuutuskausiin. Eläke lasketaan sen sijaan uudelleen 46 artiklan säännösten mukaisesti, jos etuuksien määräämistapa tai laskemista koskevat säännökset muuttuvat eläkettä maksavan valtion lainsäädännössä.

4 luku

Työtapaturmat ja ammattitaudit

Yleistä

Tässä luvussa on säännökset työntekijän tai yrittäjän oikeudesta saada korvausta tapaturman tai ammattitaudin johdosta tilanteissa, joissa korvaukseen oikeutettu asuu muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella tai oleskelee toimivaltaisen jäsenvaltion alueen ulkopuolella. Säännökset ovat periaatteiltaan samansisältöiset kuin, mitä sairaudesta ja äitiydestä koskevassa 1 luvussa on säädetty. Luvussa on myös erityissäännökset, joita sovelletaan rajatyöntekijöihin sekä matkan aikana sattuneen tapaturman korvaamiseen ja kuljetuskustannusten korvaamiseen. Asetuksen säännösten voimaan- saattaminen ei edellytä Suomen tapaturmavakuutus- ja ammattitautilainsäädännön muuttamista.

Suomessa lakisääteinen pakollinen työvahinkoturva ei kata maatalousyrittäjiä lukuun ottamatta itsenäisiä ammatinharjoittajia eli yrittäjiä. Yrittäjällä on kuitenkin tapaturmavakuutuslain 57 §:n 1 momentin mukaan mahdollisuus järjestää vapaaehtoisesti pakollisen vakuu- tuksen mukainen työvahinkoturva, jolloin korvausetuudet määräytyvät tapaturmavakuutuslain säännösten mukaisesti.

Tapaturmavakuutuslainsäädännön mukainen päiväraha, tapaturmaeläke ja perhe-eläke sekä muut rahaetuudet on nykyisinkin suoritettu, vaikka työntekijä asuu tai oleskelee ulkomailla. Tapaturmavakuutuslainsäädännön perusteella korvaukseen oikeutetulle korvataan tarpeellisesta sairaanhoidosta aiheutuneet kustannukset. Sairaanhoito annetaan terveydenhuoltojärjestelmän toimesta. Tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain (625/91) mukaan oikeus kuntoutukseen on sidottu Suomessa asumiseen. Asetuksen periaatteiden mukaisesti kuntoutus on korvattava asetuksen piiriin kuuluville työntekijöille asumisesta riippumatta. Kuntoutuksen korvaamisessa noudatetaan samoja periaatteita kuin sairaanhoidon korvaamisessa. Kuntoutuksena voidaan käyttää periaatteessa kaikkia yhteiskunnassa yleisesti saatavilla olevia palveluja. Kuntoutujalle korvataan kuntoutuksesta aiheutuneet kohtuulliset kustannukset sekä suoritetaan korvausta ansionmenetyksestä.

1 jakso

52 artikla. Artiklassa säädetään työntekijän tai yrittäjän oikeudesta korvaukseen tapaturman tai ammattitaudin johdosta hänen asuessa muun jäsenvaltion alueella kuin sen, joka on häneen nähden toimivaltainen. Luontoisetuudet eli sairaanhoitoetuudet annetaan asuinvaltion vakuutuslaitoksesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisina toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksen puolesta. Rahaetuudet kuten esimerkiksi päiväraha tai eläke suoritetaan toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Toimivaltainen vakuutuslaitos ja asuinvaltion vakuutuslaitos voivat sopia, että rahaetuudet suoritetaan noudattaen toimivaltaisen valtion lainsäädäntöä asuinpaikan vakuutuslaitoksesta. Toimivaltainen vakuutuslaitos on tällöin velvollinen korvaamaan näin suoritetut etuudet. Hallinnollisen toimikunnan päätöksen n:o 100 mukaan korvaus suoritetaan täysimääräisenä korvauksen suorittaneen valtion valuutassa.

53 artikla. Artiklassa on erityissäännös rajatyöntekijän oikeudesta saada korvausta tapaturmasta tai ammattitaudista. Rajatyöntekijä voi saada etuuksia myös toimivaltaisen jäsenvaltion alueella sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti ikään kuin hän asuisi tämän valtion alueella.

54 artikla. Artikla sisältää säännökset niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa työntekijä tai yrittäjä oleskelee toimivaltaisessa valtiossa tai muuttaa sen alueelle. Työntekijä tai yrittäjä saa tällöin etuudet tämän valtion lainsäädännön mukaisesti siitä riippumatta, onko korvausta saman tapaturman tai ammattitaudin vuoksi jo ryhdytty suorittamaan ennen oleskelua tai muuttoa. Artiklaa ei sovelleta rajatyöntekijään, joka oleskelee toimivaltaisen valtion alueella. Säännöksen perusteella vastuu etuuksien antamisesta siirtyy kokonaan toimivaltaiselle valtiolle.

55 artikla. Artiklan säännöksiä sovelletaan tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä oleskelee toimivaltaisen valtion ulkopuolella tai palaa taikka muuttaa toiseen jäsenvaltioon tapaturman sattumisen tai ammattitaudin ilmenemisen jälkeen sekä tapauksissa, joissa työntekijällä on tarve mennä toiseen jäsenvaltioon saadakseen terveydentilansa vaatimaa hoitoa.

Oikeus saada tapaturman tai ammattitaudin vuoksi sairaanhoitoetuuksia ja rahaetuuksia säilyy mainituissa tilanteissa. Työntekijä tai yrittäjä saa sairaanhoitoetuudet toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksen puolesta oleskelu- tai asuinvaltion lainsäädännön mukaisina. Aika, jolta etuudet annetaan, määräytyy kuitenkin toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan. Toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos vastaa edelleen rahaetuuksien suorittamisesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Erikseen sovittaessa rahaetuudet voidaan suorittaa oleskelu- tai asuinvaltion vakuutuslaitoksesta samalla tavoin kuin 52 artiklassa on säädetty.

Siinä tapauksessa, että etuuden saaja haluaa palata asumaan tai muuttaa toiseen jäsenvaltioon taikka hakeutua hoitoon toiseen jäsenvaltioon, hänen tulee sopia tästä etuuksista vastuussa olevan toimivaltaisen valtion vakuutuslaitoksen kanssa. Lupaa muuttaa tai palata toiseen jäsenvaltioon ei voida evätä muutoin kuin silloin, jos siirtyminen olisi haitallista etuuden saajan terveydentilan tai annettavan sairaanhoidon kannalta. Toiseen jäsenvaltioon hoitoon hakeutumista ei voida kieltää, jos kysymyksessä olevaa hoitoa ei voida antaa sen valtion alueella, jossa etuuden saaja asuu.

Tapaturmavakuutuslainsäädännössä ei ole määritelty sitä aikaa, jolta sairaanhoito korvataan. Annettu sairaanhoito korvataan niin pitkältä ajalta, jona hoidon tarve tapaturman tai ammattitaudin vuoksi on olemassa. Tämä hoidon ja vamman tai sairauden välinen syy-yhteys ratkaistaan Suomessa korvauskäsittelyn yhteydessä silloin, kun Suomi toimivaltaisena valtiona vastaa etuuksista. Myös artiklan tarkoittamissa muuttotilanteissa tai hakeuduttaessa hoitoon toiseen jäsenvaltioon noudatetaan samoja periaatteita. Edellä selostetut periaatteet koskevat myös korvattavaa kuntoutusta.

56 artikla. Artiklan mukaan työntekijään tai yrittäjään nähden muun kuin toimivaltaisen valtion alueella matkan aikana sattuneen tapaturman katsotaan sattuneen toimivaltaisen valtion alueella.

57 artikla. Artiklaa on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2332/89. Artiklan säännöksiä sovelletaan tilanteisiin, joissa ammattitaudin saanut henkilö on altistunut samalle ammattitaudin todennäköisesti aiheuttavalle tekijälle useammassa jäsenvaltiossa. Korvausta ammattitaudista suoritetaan tällöin yksinomaan viimeisen sellaisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka alueella työntekijä on altistunut tällaiselle tekijälle ja jonka lainsäädännön edellytykset etuuden saamiseksi työntekijä täyttää.

Jos jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää, että korvattava ammattitauti on todettu ensimmäisen kerran tämän jäsenvaltion alueella, edellytys katsotaan täytetyksi, vaikka ammattitauti on todettu muun jäsenvaltion alueella. Myös niin sanotun latenssiajan suhteen jäsenvaltiot rinnastetaan toisiinsa. Jos jäsenvaltion lainsäädännön mukaan korvauksen saaminen edellyttää, että ammattitauti on ilmennyt tietyn ajan kuluessa altistumisen lakkaamisesta, otetaan tätä aikaa selvitettäessä huomioon myös mahdollinen altistuminen samalle tekijälle toisessa jäsenvaltiossa. Sama koska myös riskille altistumisajan pituutta.

Sclerogeenisen pneumoconioosin (sidekudosta aiheuttava pölykeuhkosairaus) vuoksi suoritettavien rahaetuuksien kustannukset jaetaan niiden jäsenvaltioiden toimivaltaisen vakuutuslaitosten kesken, joiden alueella ammattitaudin saanut henkilö on harjoittanut taudin todennäköisesti aiheuttavaa toimintaa. Etuudet suoritetaan työntekijään nähden toimivaltaisesta valtiosta sen lainsäädännön mukaisina.

Suomen lainsäädännön mukaan ammattitauti katsotaan ilmenneeksi sinä ajankohtana, jona työntekijä on ensimmäisen kerran ollut tutkittavana sen johdosta. Lisäksi edellytetään, että sairaus todetaan tuolloin tai myöhemmin ammattitaudiksi. Tällöin korvausvelvollinen eli toimivaltainen vakuutuslaitos on se vakuutuslaitos, jonka vakuuttamassa työssä ammattitauti ilmeni. Jos työntekijä ei ammattitaudin ilmetessä ole enää siinä työssä tai ammatissa, jossa hän on altistunut taudin aiheuttavalle tekijälle, korvausvelvollisuus määräytyy sen työsuhteen perusteella, joka viimeksi on voinut aiheuttaa ammattitaudin.

58 artikla. Artiklan mukaan tapaturman tai ammattitaudin johdosta rahana suoritettavat korvaukset määrätään ottamalla huomioon vain korvauksesta vastuussa olevassa toimivaltaisessa valtiossa saadut ansiot.

Näin ollen tapaturmavakuutuslain mukaan korvausta määrättäessä vuosityöansio määräytyy Suomessa saatujen ansioidensa perusteella tapaturmavakuutuslaissa säädetyllä tavalla. Tämä merkitsee poikkeusta nykyiseen käytäntöön, jonka mukaan myös muualla kuin Suomesta saadut ansiot voidaan ottaa vuosityöansiota arvioitaessa huomioon.

59 artikla. Työtapaturmaan joutuneen tai ammattitaudin saaneen henkilön asuinpaikkaan tai sairaalaan kuljettamisesta aiheutuvista kustannuksista vastaa työntekijään nähden toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos myös silloin, kun kuljetus tapahtuu työtekijän asuinvaltion alueella. Edellytyksenä on, että kuljetuskustannukset ovat kysymyksessä olevan lainsäädännön mukaan korvattavia ja että vakuutuslaitos antaa ennalta luvan tällaiseen kuljettamiseen. Toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos vastaa myös kustannuksista, jotka syntyvät ruumiin kuljettamisesta hautauspaikalle. Suomessa hautauspaikalle kuljettamisesta aiheutuvat kustannukset sisältyvät tapaturmavakuutuslain mukaan suoritettavaan hautausapuun. Myös muut artiklan tarkoittamat kuljetuskustannukset ovat tapaturmavakuutuslain mukaan korvattavia.

2 jakso

60 artikla. Artiklaa on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2332/89. Artiklassa säädetään sellaisen ammattitaudin pahenemisen huomioon ottamisesta, josta etuutta on myönnetty. Jos ammattitaudin vuoksi korvausta saava henkilö työskentelee toisessa jäsenvaltiossa sellaisessa ammatissa, jossa hän ei altistu kysymyksessä olevan taudin aiheuttajalle, ammattitautikorvauksista myös taudin pahentumisen osalta vastaa oman lainsäädäntönsä mukaisesti sen jäsenvaltion vakuutuslaitos, joka vastasi korvauksista ennen pahentumista.

Jos henkilö sen sijaan on työskennellyt myös toisessa jäsenvaltiossa sellaisessa työssä, jossa hän on edelleen altistunut ammattitaudin aiheuttavalle tekijälle, siirtyy korvausvastuu pahenemisen osalta tämän valtion toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Vakuutuslaitos suorittaa työntekijälle lisäkorvauksena määrän, joka vastaa etuuksien määrien erotusta pahenemisen jälkeen ja sen määrän välillä, jollaisena etuus olisi myönnetty ennen pahenemista sen soveltaman lainsäädännön mukaan.

Artiklan 1 kohdan c alakohdan säännöstä sovelletaan tilanteissa, joissa henkilö saa 57 artiklan 6 kohdassa tarkoitetun taudin perusteella korvausta, mutta hänellä ei ole oikeutta etuuksiin toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, vaikka hän olisi tässä valtiossa ollut sellaisessa ammatissa, joka mahdollisesti on pahentanut tautia. Tällöin ensimmäisen jäsenvaltion toimivaltainen vakuutuslaitos vastaa etuuksista ottaen samalla myös huomioon taudin pahenemisen. Taudin pahenemista vastaava määrä korvauksesta suoritetaan kuitenkin jälkimmäisen työskentelyvaltion toimivaltaisen laitoksen kustannuksella. Jos kysymyksessä on sclerogeeninen pneumoconioosis ja 57 artiklan 5 kohta tulee sovellettavaksi, etuuksista vastaa myös pahenemisen osalta artiklan 2 kohdan mukaan sen jäsenvaltion toimivaltainen vakuutuslaitos, joka on myöntänyt etuudet 57 artiklan 1 kohdan perusteella. Rahaetuuksien osalta kustannusten jako tapahtuu edelleen niiden valtioiden kesken, jotka jakoivat aiempienkin etuuksien kustannukset. Jos mainitun taudin aiheuttavaa tai sitä pahentavaa toimintaa on jatkettu, etuuksien määrien erotuksen kustannuksista vastaa sen jäsenvaltion vakuutuslaitos, jonka alueella toimintaa jatkettiin.

3 jakso

61 artikla. Artiklan 1―4 kohdissa säädetään sairaanhoitoetuuksien antamisesta erilaisten järjestelmien toimesta silloin, kun jäsenvaltion alueella ei ole vakuutusta työtapaturmien tai ammattitautien varalta. Tällöin sairaanhoito annetaan siitä laitoksesta, joka vastaa yleensä sairaanhoitoetuuksien antamisesta. Suomessa sairaanhoito korvataan tapaturmavakuutuslain säännösten mukaisesti, mutta tarvittava hoito saadaan yleisesti käytettävissä olevia palveluja käyttäen.

Artiklan kohdassa 5 on säännös työkyvyttömyyden arvioinnista korvauksen määräämiseksi silloin, kun henkilölle on sattunut aiemmin työtapaturma tai hän on saanut ammattitaudin, joka korvauksesta vastuussa olevan valtion lainsäädännön mukaan otetaan huomioon. Tällöin työkyvyttömyyttä arvioitaessa otetaan huomioon myös muun jäsenvaltion alueella sattunut tapaturma tai ilmennyt ammattitauti. Muun jäsenvaltion vakuutuslaitoksen aikaisempaa päätöstä sovelletaan sellaisenaan ilman tältä osin tehtävää työkyvyttömyyden asteen uudelleen arviointia.

Artiklan 6 kohdassa säädetään työkyvyn arvioinnista silloin, kun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan huomioon otettavat työtapaturmat ovat sattuneet tai ammattitaudit ilmenneet peräkkäin. Edellytyksenä näiden huomioon ottamiseksi on, ettei henkilölle ole suoritettu korvausta aiemmin todetun ammattitaudin tai sattuneen työtapaturman johdosta eikä mitään korvausta ole suoritettu sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, missä työtapaturma tai ammattitauti myöhemmin ilmeni.

62 artikla. Artiklan 1 kohdassa säädetään siitä, mitä vakuutusjärjestelmää sovelletaan, jos työntekijän oleskelu- tai asuinvaltiossa on useampia vakuutusjärjestelmiä. Suomessa on vain maatalousyrittäjätoimintaa varten oma vakuutusjärjestelmänsä, jolla ei ole merkitystä tämän kohdan säännösten soveltamisen kannalta.

Jos jäsenvaltion lainsäädännössä on sellainen enimmäisaika, jolta etuuksia suoritetaan, voi jäsenvaltion vakuutuslaitos ottaa artiklan 2 kohdan mukaan huomioon myös ajan, jolta etuuksia on jo suoritettu toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

4 jakso

Korvaukset vakuutuslaitosten välillä

63 artikla. Artiklan mukaan toimivaltainen valtio on velvollinen korvaamaan sen puolesta annetut sairaanhoito- ja muut luontoisetuudet silloin, kun etuudet on annettu 52 ja 55 artiklan kohdan 1 säännösten mukaisesti työntekijälle tai yrittäjälle tämän asuessa tai oleskellessa muun kuin toimivaltaisen valtion alueella. Kustannukset suoritetaan täytäntöönpanoasetuksessa 574/72 tarkemmin säädetyllä tavalla todellisten kustannusten mukaan.

Jäsenvaltioiden välillä voidaan kuitenkin sopia muista korvaamistavoista tai luopua korvaamisesta kokonaan.

5 luku

Kuolemantapauksen johdosta annettavat avustukset

64 artikla. Artiklan mukaan toimivaltaisen valtion lainsäädännön edellyttäessä vakuutus- tai asumiskausien täyttämistä kuoleman johdosta annettavaa avustusta koskevan oikeuden saamiseksi, sen säilyttämiseksi tai palauttamiseksi toimivaltainen vakuutuslaitos laskee tarpeen mukaan eri jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan täytetyt kaudet yhteen. Tämä merkitsee, että kansaneläkelain mukaista hautausavustusta myönnettäessä on Suomessa asumiseen rinnastettava vastaava vakuutus- tai asumiskausi muussa jäsenvaltiossa. Tapaturmavakuutusjärjestelmään sisältyvän hautausavun saaminen ei edellytä tällaisten kausien täyttämistä.

65 artikla. Artiklassa on säännökset oikeudesta avustuksiin, jos kuolemantapaus sattuu tai jos etuuteen oikeutettu henkilö asuu muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella.

Säännöksen mukaan työntekijän, yrittäjän, eläkkeensaajan, eläkkeenhakijan tai hänen perheenjäsenensä kuoleman katsotaan tapahtuneen toimivaltaisen jäsenvaltion alueella, vaikka kuolema olisikin tapahtunut toisen jäsenvaltion alueella. Myöskään se, että avustuksensaaja asuu muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa, ei oikeuta etuuden epäämiseen. Myös työtapaturmasta tai ammattitaudista johtuvan kuolemantapauksen vuoksi on toimivaltaisen valtion maksettava avustus riippumatta siitä, onko kuolemantapaus sattunut sen alueella tai asuuko edunsaaja muussa jäsenvaltiossa.

Jos oikeus avustukseen syntyy useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan etuuksien päällekkäisyyden estämiseksi avustus myönnetään sen valtion lainsäädännön mukaisesti, jonka alueella kuolemantapaus on sattunut. Jos vakuutettu kuolee sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa oikeutta etuuteen ei ole tai hän kuolee sopimusvaltioiden alueen ulkopuolella, avustus myönnetään sen valtion lainsäädännön mukaisena, jonka alainen hän viimeksi oli.

Edellä olevan perusteella kansaneläkelain mukaista hautausavustusta ei voida evätä sillä perusteella, että henkilö on kuolemantapauksen sattuessa muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa. Jos oikeus avustukseen syntyy usean jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, kansaneläkelain mukainen hautausavustus on maksettava, kun kuolemantapaus on sattunut sellaisen jäsenvaltion alueella, jossa vastaavaa etuutta ei ole tai jäsenvaltioiden alueen ulkopuolella ja vainaja on viimeksi kuulunut Suomen lainsäädännön piiriin. Hautausavustusta ei voida evätä myöskään sillä perusteella, että avustuksensaaja asuu muussa jäsenvaltiossa kuin Suomessa.

Tapaturmavakuutusjärjestelmästä hautausapu myönnetään riippumatta siitä, missä kuolemantapaus on sattunut tai missä hautausapuun oikeutettu asuu. Se seikka, että kuolemantapauksen vuoksi avustusta voi saada myös muun jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, ei estä hautausavun suorittamista tapaturmavakuutuslain mukaan silloin, kun kuolema on seurausta korvattavasta tapaturmasta tai ammattitaudista ja kun oikeus toisen jäsenvaltion avustukseen on syntynyt muulla perusteella.

66 artikla. Jäsenvaltion vakuutuslaitos, joka oli vastuussa toisen jäsenvaltion alueella asuvalle eläkkeensaajalle tai hänen perheenjäsenelleen annettavista luontaisetuuksista 28 artiklan mukaisesti, on velvollinen myöntämään omalla kustannuksellaan soveltamansa lainsäädännön mukaan myös kuolemantapauksen johdosta maksettavat avustukset ikään kuin eläkkeensaaja tai hänen perheenjäsenensä olisi asunut tämän jäsenvaltion alueella eläkkeensaajan kuollessa.

Säännös on tarkoitettu lähinnä tilanteisiin, joissa avustusta kuoleman johdosta maksetaan sellaisesta vakuutusjärjestelmästä, jonka piiriin kuuluminen edellyttää asumista toimivaltaisen jäsenvaltion alueella tai tilanteisiin, jolloin eläkkeensaaja saa eläkettä useasta jäsenvaltiosta, mutta hänen varsinaisen asuinvaltionsa vakuutusjärjestelmässä ei ole lainkaan kuoleman varalta maksettavia etuuksia. Säännös takaa avustuksen maksamisen myös näissä tilanteissa.

6 luku

Työttömyysetuudet

Yleistä

Luvussa säädetään työttömyysetuuksien suorittamiseksi tarvittavien vakuutus- tai työskentelykausien huomioon ottamisesta, etuuksien laskemisesta sekä etuuksien suorittamisesta haettaessa työtä jäsenvaltioiden alueella.

Oikeus työttömyysturvalain mukaiseen perus- ja ansiosidonnaiseen päivärahaan perustuu Suomessa asumiseen. Suomessa työssä olleella ja työttömäksi jääneellä jäsenvaltion kansalaisella on kuitenkin asumisesta riippumatta oikeus saada sanotun lain mukaista työttömyyspäivärahaa. Myös työttömän henkilön ja hänen perheenjäsentensä oikeus muuhun asetuksen 1408/71 kattamaan sosiaaliturvaan pysyy voimassa.

Poiketen voimassaolevasta lainsäädännöstä työttömyysturvaa voidaan tietyin edellytyksin maksaa myös silloin, kun henkilö ei ole työmarkkinoiden käytettävissä Suomessa. Asetuksen työttömyysetuuksia koskevien säännösten voimaantulon johdosta aiheutuvat lainmuutostarpeet on kuvattu jäljempänä asianomaisen artiklan kohdalla.

Työttömyysetuutta koskevat säännökset poikkeavat muista asetuksen etuuksia koskevista säännöksistä siten, että niitä ei kaikilta osin sovelleta työntekijän ohella myös yrittäjiin.

1 jakso

67 artikla. Artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään toisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan työntekijänä täytettyjen vakuutus- tai työskentelykausien huomioon ottamisesta työttömyysetuutta koskevan oikeuden saavuttamiseksi, säilyttämiseksi tai takaisinsaamiseksi. Säännökset eivät koske yrittäjiä. Artiklan 3 kohdan mukaan kaudet luetaan hyväksi eräin poikkeuksin vain siinä tapauksessa, että henkilö on täyttänyt vakuutus- tai työskentelykausia myös sen lainsäädännön mukaan, jonka perusteella hän hakee etuutta. Artiklan 4 kohdassa säädetään 1 ja 2 kohdan soveltamisesta siinä tapauksessa, että työttömyysetuuden suorittamisaika on riippuvainen täytetyistä vakuutus- tai työskentelykausista.

Artiklan säännösten perusteella työttömyysturvalain 16 §:n tarkoittamaa työttömyyskassan jäsenyysaikaa ja työssäoloehdon täyttymistä tarkistettaessa on otettava huomioon tarpeen mukaan myös vastaavat kaudet muussa jäsenvaltiossa määrättäessä oikeudesta ansioon suhteutettuun päivärahaan. Suomen tekemissä sosiaaliturvasopimuksissa on yleensä edellytetty neljän viikon Suomessa työskentelyä, jotta sopimusvaltiossa täytetyt vakuutus- tai työskentelykaudet otetaan ansiopäivärahaa määrättäessä huomioon. Vastaavan soveltamiskäytännön takaamiseksi on tarkoituksenmukaista sisällyttää tätä koskeva säännös myös työttömyysturvalakiin.

Työttömyysturvalain mukaisen peruspäivärahan saaminen ei edellytä vakuutus- tai työskentelykausien täyttämistä. Näin ollen Suomessa työttömäksi jäänyt henkilö voi saada peruspäivärahaa Suomessa, jos hän on jäänyt työttömäksi liitteen I/I määräysten mukaisesti Suomen työeläkelainsäädännön piiriin kuuluvasta työstä ja jos hän muutoin täyttää päivärahan saamisen edellytykset. Työttömyysetuuden suorittamisaika ei ole riippuvainen täytettyjen kausien pituudesta, joten Suomen työttömyysturvajärjestelmän kannalta 4 kohdan säännöksellä ei ole merkitystä.

68 artikla. Artiklan mukaan työttömyysetuus lasketaan etuuden myöntämisestä vastuussa olevan toimivaltaisen valtion alueella viimeksi saatujen ansioiden perusteella. Jos ansiot kuitenkin perustuvat alle neljän viikon työskentelyyn työttömyysetuus määräytyy niiden ansioiden perusteella, jotka työntekijä olisi saanut toimivaltaisessa valtiossa, jos hän olisi ollut sen alueella sellaisessa vastaavassa työssä tai ammatissa, jota hän on viimeksi tehnyt muussa jäsenvaltiossa.

Artiklan 2 kohdan mukaan niissä järjestelmissä, joissa työttömyysetuuden määrää korotetaan perheenjäsenten lukumäärän perusteella, myös toisessa jäsenvaltiossa asuvat perheenjäsenet on otettava huomioon edellyttäen kuitenkin, ettei saman perheenjäsenen perusteella tämän asuinvaltiossa synny oikeutta vastaavaan korotukseen.

Työttömyysturvalain mukainen ansioon suhteutettu päiväraha määräytyisi näin ollen aina Suomesta saatujen ansioiden perusteella. Tältä osin ansioon suhteutetun työttömyyspäivärahan perusteena olevan palkan määrittämisestä annettua asetusta (754/84) täsmennetään. Työttömyyspäiväraha maksetaan korotettuna lapsikorotuksella myös siinä tapauksessa, että etuuden saajalla on huollettavanaan muussa jäsenvaltiossa asuva 18 vuotta nuorempi lapsi.

2 jakso

69 artikla. Artiklan mukaan työttömyysetuutta saava työtön työntekijä tai yrittäjä voi lähteä muuhun jäsenvaltioon etsimään työtä enintään kolmen kuukauden ajaksi säilyttäen tänä aikana oikeuden saada työttömyysetuutta. Etuuden myöntänyt toimivaltainen valtio on tällöin edelleen vastuussa etuuden suorittamisesta oman lainsäädäntönsä mukaisena enintään kuitenkin laissa mahdollisesti säädetyn enimmäisajan puitteissa. Työttömyysetuuden saaminen artiklan tarkoittamissa tilanteissa edellyttää, että henkilö on ollut toimivaltaisessa valtiossa työmarkkinoiden käytettävissä työttömänä työnhakijana yleensä vähintään neljän viikon ajan. Lisäksi edellytetään, että työntekijä rekisteröityy muussa jäsenvaltiossa seitsemän päivän kuluessa työttömäksi työnhakijaksi, minkä jälkeen häneen sovelletaan työvoimapoliittisten edellytysten osalta kysymyksessä olevan valtion lainsäädäntöä.

Kun työtön henkilö palaa takaisin lähtövaltioonsa ennen kolmen kuukauden ajan päättymistä, etuuksien maksamista jatketaan edelleen, jollei etuuksien suorittamisen enimmäisaika ole täyttynyt. Työttömän henkilön saatua toisesta jäsenvaltiosta työtä hän siirtyy lainvalintasäännösten mukaisesti tämän valtion lainsäädännön piiriin. Myös vastuu muun muassa perheenjäsenten sairausetuuksista siirtyy tälle valtiolle. Jos hän ei ole saanut työtä ja jos hän jää oleskelemaan jäsenvaltioon kolmen kuukauden ajan täyttymisen jälkeen, työttömyysetuutta ei enää suoriteta, jollei mainittua kolmen kuukauden kautta ole pidennetty. Työttömyysetuuden suorittamisesta vastuussa olleen toimivaltaisen valtion vastuu lakkaa myös sairaus- ja perhe-etuuksien osalta. Asetuksen säännösten perusteella työtön henkilö ei voi vaatia etuuksia myöskään oleskeluvaltiosta.

Artiklan soveltaminen on rajoitettu vain yhteen kertaan kahden työskentelykauden välillä. Työttömyysturvalakia on tarkoituksenmukaista täsmentää määrittelemällä tällaisen työskentelykauden pituudeksi 4 viikkoa. Saman pituista työskentelykautta edellytettäisiin päivärahan saamiseksi myös silloin, kun henkilö työttömänä palaa Suomeen sen jälkeen, kun hän on hakenut työtä muusta jäsenvaltiosta yli kolmen kuukauden ajan.

70 artikla. Artiklan säännösten mukaan kolmen kuukauden ajan toisessa jäsenvaltiossa työtä etsivän henkilön etuudet maksetaan oleskeluvaltion vakuutuslaitoksen kautta siten, että toimivaltaisen valtion järjestelmästä korvataan oleskeluvaltion vakuutuslaitoksen maksamat työttömyysetuudet. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin sopia keskenään joko muista tavoista suorittaa korvaukset tai luopumisesta korvaamisesta kokonaan.

3 jakso

71 artikla. Artiklassa säädetään työttömyysetuuksien maksamisesta tapauksissa, joissa työtön henkilö asui viimeisen työskentelynsä aikana muun kuin häneen nähden toimivaltaisen jäsenvaltion alueella. Osittain työtön saa työttömyysetuudet toimivaltaisen jäsenvaltion vakuutuslaitokselta tämän kustannuksella ikään kuin hän asuisi tämän alueella. Kokonaan työtön henkilö saa työttömyysetuutensa asuinvaltion vakuutuslaitoksesta tämän vakuutuslaitoksen kustannuksella edellyttäen, että hän asettuu tämän valtion työvoimaviranomaisten käytettäväksi. Työttömän henkilön saadessa työttömyysetuuksia siitä valtiosta, jonka lainsäädännön piiriin hän on viimeksi kuulunut, hänelle suoritetaan etuudet 69 artiklan säännösten mukaisesti. Tällöin tältä ajalta asuinvaltiosta työttömyysetuuksien maksaminen keskeytetään.

7 luku

Perhe-etuudet

Yleistä

Perhe-etuuksia koskevaa lukua on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) no 3427/89. Muutos perustuu tuomioistuimen päätöksen (41/84 Pinna) jonka mukaan siirtotyöläisen perheenjäsenen asumisperuste, jota sovelletaan määrättäessä sovellettava lainsäädäntö työntekijälle maksettavien perhe-etuuksien osalta, ei taannut Rooman sopimuksen 48 artiklassa määrättyä tasa-arvoista kohtelua. Työskentelyperuste, joka on yksinkertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja asetuksen koordinointijärjestelmän yhtenäisyyden vuoksi välttämätön, merkitsee työskentelypaikan lain ensisijaisuutta määrättäessä sovellettavasta lainsäädännöstä. Muutoksella kumottiin Ranskan lainsäädännön piiriin kuuluvia työntekijöitä koskevat erityissäännökset sekä laajennettiin säännökset kattamaan yrittäjät ja heidän perheenjäsenensä.

Suomessa perhe-etuuksien piiriin kuuluvat lapsilisät. Lapsilisälain mukaan lapsilisää suoritetaan jokaisesta Suomessa asuvasta lapsesta. Lapsen katsotaan asuvan Suomessa myös tilapäisen ulkomailla oleskelun aikana, jos hän ei saa oleskeluvaltiostaan lapsilisään verrattavaa etuutta. Tämä asumisperuste syrjäytyy perheenhuoltajan siirtyessä työhön toiseen jäsenvaltioon ja lapsilisä samoin kuin muutkin tämän valtion lainsäädännön mukaiset perhe-etuudet tulevat maksettaviksi perheen huoltajan työskentelyvaltiosta, vaikka lapsi edelleen asuisikin Suomessa. Jos toinen vanhemmista on kuitenkin työssä Suomessa lapsilisä maksetaan Suomesta. Myös lapsen hoitotuesta annetun lain mukainen lapsen hoitotuki luetaan tämän luvun tarkoittamiin perhe-etuuksiin. Sanotun lain mukaan hoitotukea maksetaan pääsääntöisesti Suomessa asuvalle lapselle. Ulkomailla asuva lapsi on oikeutettu hoitotukeen, jos hänen huoltajansa on vakuutettu kansaneläkelain mukaan. Lapsen hoitotukea kohdellaan samojen periaatteiden mukaan, kuin edellä on selostettu lapsilisän osalta.

72―75 artikla. Asetuksen 72 artikla sisältää säännökset vakuutus-, työskentely- ja yrittäjäkausien yhteenlaskemisesta, jos toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää tällaisten kausien huomioon ottamista etuuden saamiseksi. Lukuun on lisätty neuvoston asetuksella (ETY) N:o 2195/91 uusi 72 a artikla, joka koskee työttömän työntekijän oikeutta saada perhe-etuuksia. Perhe-etuudet myönnetään artiklan tarkoittamissa erityistilanteissa työttömän työntekijän kanssa samassa valtiossa asuvia perheenjäseniä varten asuinvaltiosta samalla tavoin kuin etuudet olisi myönnetty, jos työntekijä olisi viimeisen työskentelynsä aikana kuulunut tämän valtion lainsäädännön piiriin.

Asetuksen 73 artiklan mukaan työntekijällä tai yrittäjällä on oikeus saada perheenjäseniä varten perhe-etuudet siinäkin tapauksessa, että nämä asuvat muussa kuin työntekijään nähden toimivaltaisessa jäsenvaltiossa. Artiklassa 74 on vastaava säännös työttömän aikaisemmin työntekijänä tai yrittäjänä toimineen henkilön perheenjäsenistä suoritettavista perhe-etuuksista.

Etuudet annetaan 75 artiklan mukaan sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisina, jonka piiriin työntekijä tai yrittäjä kuuluu. Sama koskee myös työtöntä henkilöä. Perhe-etuudet maksetaan sellaiselle luonnolliselle tai juridiselle henkilölle, joka tosiasiallisesti huolehtii perheenjäsenestä siitä riippumatta asuuko etuuden saaja toimivaltaisen jäsenvaltion alueella. Jäsenvaltiot voivat sopia perhe-etuuksien maksamisesta joko suoraan asianomaiselle henkilölle tai asuinpaikan vakuutuslaitoksen kautta.

76 artikla. Artiklassa säädetään perhe-etuuksia koskevista ensisijaisuussäännöksistä siinä tapauksessa, että etuudet ovat päällekkäisiä. Artiklassa estetään kaksinkertaisten etuuksien maksaminen silloin, kun oikeus etuuteen jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaan perustuu työskentelyyn. Etuudet suoritetaan tällöin sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jonka alueella perheenjäsenet asuvat. Toisen valtion lainsäädännön mukaista etuutta suoritetaan vain siltä osin kuin sen määrä ylittää perheenjäsenten asuinvaltiosta suoritettavan etuuden määrän. Vaikka etuuksia ei olisi haettu asuinvaltiosta, voi toinen valtio yhteensovittaa etuudet. Säännöstä ei voida soveltaa lapsilisään eikä lapsenhoitotukeen, koska oikeus näihin etuuksiin perustuu asumiseen.

Asetuksen 574/72 10 artiklan yhteensovitussäännöksiä sovelletaan kuitenkin lapsilisään ja lapsen hoitotukeen. On mahdollista, että perheen huoltajaan nähden toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukainen lapsilisää tai lapsen hoitotukea vastaava etuus on pienempi kuin Suomen lainsäädännön mukaan suoritettavat etuudet. Tuomioistuinkäytännön mukaisesti erotus olisi tällöin maksettava Suomesta. Selkeyden vuoksi olisi lainsäädäntöä tältä osin täsmennettävä.

8 luku

Yleistä

Luvussa säädetään eläkkeensaajien lapsille ja orvoille maksettavista perhe-etuuksista ja eläkkeistä. Periaatteena on, että etuudet maksetaan vain yhdestä jäsenvaltiosta. Eräiden tuomioistuimen päätösten mukaan toisen jäsenvaltion on maksettava perhe-etuuksina määrä, jolla sen lainsäädännön mukainen etuus ylittää asetuksen säännösten mukaisesti määräytyvän etuuden suorittamisesta vastuussa olevan valtion lainsäädännön mukaisen etuuden.

77 artikla. Artiklan mukaan etuuksilla tarkoitetaan vanhuuden, työkyvyttömyyden, työtapaturman tai ammattitaudin perusteella eläkettä saaville maksettavia perheavustuksia sekä eläkkeeseen lapsen perusteella maksettavia korotuksia ja lisiä lukuunottamatta korotuksia, joita maksetaan työtapaturma- tai ammattitautijärjestelmistä.

Yhdestä jäsenvaltiosta eläkettä saavalle etuudet maksaa tämä valtio. Useammasta jäsenvaltiosta eläkettä saavalle etuudet maksetaan asuinvaltiosta. Jos eläkkeensaaja ei saa asuinvaltiostaan eläkettä, vastuu etuuksien suorittamisesta kuuluu sille jäsenvaltiolle, jossa eläkkeensaajan vakuutus- tai asumisaika on ollut pisin. Jollei eläkkeensaaja täytä etuuden myöntämisen edellytyksiä tässä valtiossa, jatketaan etuuksien suorittamisesta vastuussa olevan valtion selvittämistä vakuutusaikojen pituuden mukaisessa järjestyksessä.

Jos eläkkeensaaja muuttaa eläkettä maksavasta valtiosta toiseen jäsenvaltioon, jonka lainsäädännön mukaan hänellä on oikeus perheavustukseen, siirtyy vastuu etuuksien maksamisesta uudelle asuinvaltiolle.

Artiklan tarkoittamia etuuksia maksetaan vain yhdestä jäsenvaltiosta. Etuudet maksetaan 79 artiklan mukaan teoreettisena määränä eli sellaisena kuin etuus olisi, jos kaikki jäsenvaltioissa täytetyt vakuutuskaudet olisi täytetty etuudesta vastuussa olevassa valtiossa. Näiden etuuksien määräytyminen poikkeaa siten eläkkeiden määräytymistavasta, koska kaikki ne valtiot, joiden vakuutukseen eläkkeensaaja on kuulunut, eivät ole etuuksista vastuussa suhteellisin osuuksin. Hallinnollisen toimikunnan päätöksen N:o 129 mukaan yhden tai useamman valtion on kuitenkin maksettava erotusetuutta muun muassa seuraavissa tilanteissa. Jos eläkkeensaaja muuttaa toiseen jäsenvaltioon, jossa etuuksien teoreettinen määrä on pienempi kuin aikaisemmin maksettu määrä, entinen asuinvaltio maksaa erotuksen. Jos yhdestä valtiosta pelkästään sen lainsäädännön mukaisten etuuksien summa on suurempi kuin toimivaltaisen valtion maksama teoreettinen määrä, tämä valtio maksaa tällöin oman lainsäädäntönsä mukaisten ja toimivaltaisen valtion maksamien etuuksien erotuksen. Jos etuuksia maksanut valtio ei enää maksa etuuksia sen vuoksi, että oikeus etuuksiin syntyy toisessa jäsenvaltiossa perheenjäsenen kaupallisen tai ammatillisen toiminnan perusteella, on ensiksi mainitun valtion kuitenkin maksettava erotusta, jos toisesta valtiosta saatavien etuuksien yhteismäärä on pienempi kuin aikaisemmin maksettujen etuuksien määrä.

Kansaneläkkeeseen tuleva lapsikorotus määräytyy tämän artiklan säännösten mukaisesti. Kansaneläkelain mukaista lapsikorotusta ei tarvitse maksaa silloin, kun eläkkeensaaja asuu toisessa jäsenvaltiossa, josta hän myös saa eläkettä. On kuitenkin mahdollista, että lapsikorotuksena joudutaan maksamaan Suomen ja toisen jäsenvaltion etuuksien erotusta. Kansaneläkelain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan eläkkeen lapsikorotusta ei ole tarkoitus suhteuttaa eläkkeensaajan Suomessa asumisaikaan. Siten tämän artiklan määräys lapsikorotuksen maksamisesta teoreettisena määränä ei tule sovellettavaksi.

78 artikla. Artiklassa säädetään orvoille maksettavista perheavustuksista sekä muista orvoneläkkeistä kuin työtapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta myönnettävistä eläkkeistä.

Orvoneläkkeisiin noudatetaan samoja periaatteita kuin 77 artiklassa on säädetty perheavustusten osalta. Kun edunjättäjä oli vakuutettu vain yhdessä jäsenvaltiossa, etuus myönnetään tämän valtion lainsäädännön mukaan riippumatta siitä, missä valtiossa lapsi asuu. Kun edunjättäjä oli kuulunut useamman jäsenvaltion lainsäädännön piiriin, etuudet maksetaan vain lapsen asuinvaltiosta. Asuinvaltio maksaa tällöin orvoneläkkeen teoreettisen eläkkeensä määräisenä eli ottaen edunjättäjän muissa jäsenvaltioissa täyttämät vakuutuskaudet huomioon. Eläke lasketaan siis valtion oman lainsäädännön laskentasääntöjen mukaan olettaen, että kaikki eri valtioissa täyttyneet kaudet olisi täytetty asuinvaltiossa. Orvoneläkkeen määräytyminen poikkeaa näin ollen ratkaisevasti muiden eläkkeiden kuten työkyvyttömyys- ja vanhuuseläkkeen määräytymisestä, koska orvoneläkkeen maksamisesta eivät ole vastuussa kaikki vakuuttamisvaltiot suhteellisin osuuksin.

Jos eläkkeen myöntämisen edellytykset lapsen asuinvaltiossa eivät täyty, eläkkeen myöntää se jäsenvaltio, jossa edunjättäjällä on ollut pisin vakuutuskausi. Jollei eläkkeen myöntämisen edellytykset tässäkään valtiossa täyty, eläkeoikeuden mahdollinen syntyminen tutkitaan edunjättäjän eri jäsenvaltioissa täyttämien vakuutuskausien pituuden mukaisessa järjestyksessä.

EY-tuomioistuimen päätösten (807/79, Gravina ja 320/82, d'Amazio) perusteella muu kuin asuinvaltio on velvollinen maksamaan erotusta, jos kysymyksessä olevan valtion lainsäädännön mukainen orvoneläke on suurempi kuin asuinvaltion teoreettisen eläkkeen määrä.

Perhe-eläkelain ja työeläkelakien mukaista perhe-eläkettä lapselle maksettaisiin tätä artiklaa sovellettaessa pääsääntöisesti silloin, kun lapsi asuu Suomessa. Tällöin työeläkelainsäädännön mukaisen lapseneläkkeen määrä saattaa olla korkeampi kuin oman lainsäädäntömme perusteella laskettu etuus. Vastaavasti työeläkettä ei lapseneläkkeenä yleensä maksettaisi lainkaan, jos lapsi asuu muussa jäsenvaltiossa. Eduskunnan käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen mukaan yleisen perhe-eläkelain mukainen lapseneläke ei olisi edunjättäjän vakuutusaikaan suhteutettu. Säännökset lapseneläkkeen maksamisesta teoreettisena määränä eivät siten vaikuttaisi yleisen perhe-eläkkeen lapseneläkkeen määrään.

79 artikla. Artiklassa täydennetään 77 ja 78 artiklan säännöksiä. Näiden mukaan määräytyvän toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos maksaa etuudet omalla kustannuksellaan ikäänkuin eläkkeensaajaan tai vainajaan olisi sovellettu vain toimivaltaisen valtion lainsäädäntöä. Jos etuuden saaminen edellyttää vakuutus- tai asumiskausien täyttymistä, muissa jäsenvaltioissa täytetyt kaudet otetaan huomioon 45 tai 72 artiklan säännösten mukaisesti. Jos etuuksien määrä riippuu vakuutus- tai asumiskausien pituudesta, etuus myönnetään kaikissa jäsenvaltioissa täytettyjen vakuutuskausien perusteella eli 46 artiklan 2 kohdan mukaisesti lasketun teoreettisen määrän perusteella.

Jos 77 ja 78 artiklan mukaan henkilöllä olisi oikeus etuuteen useammasta kuin yhdestä jäsenvaltiosta saman pituisten vakuutuskausien takia, maksaa etuuden se jäsenvaltio, missä vakuutettu viimeksi työskenteli.

Jos lapsi tulee oikeutetuksi perhe-etuuksiin jostakin jäsenvaltiosta huoltajansa ammatillisen tai kaupallisen toiminnan vuoksi, lakkautetaan tämän luvun mukainen perhe-etuus. Etuuden lakkauttaminen on kuitenkin mahdollista vain, jos kysymys on samanlaisista etuuksista. Näin ollen esimerkiksi oikeus perheavustukseen yhdestä jäsenvaltiosta ei lakkauta oikeutta orvoneläkkeeseen toisesta jäsenvaltiosta.

IV osasto: siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallintotoimikunta

80 artikla. Artiklassa säädetään EY:n komission yhteyteen perustetun siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollisen toimikunnan kokoonpanosta ja työskentelytavoista. Toimikunnassa jäsenenä on kunkin jäsenvaltion hallituksen edustaja; jäseniä avustavat tarpeen mukaan asiantuntijat. EY:n ja kansainvälisen työjärjestön (ILO) välillä tehtyjen sopimusten perusteella ILO avustaa toimikuntaa lähinnä teknisissä kysymyksissä. Toimikunta päättää itse työjärjestyksestään. Asetuksen soveltamista koskevat päätökset tehdään yksimielisesti.

81 artikla. Artiklassa säädetään toimikunnan tehtävistä. Artiklan a kohdan mukaan toimikunnan tulee käsitellä hallinnollisia kysymyksiä ja tulkintakysymyksiä. Tällä ei kuitenkaan rajoiteta viranomaisten, vakuutuslaitosten ja henkilöiden oikeutta turvautua jäsenvaltioiden lainsäädännön, asetuksen tai Rooman sopimuksen määräämiin menettelytapoihin taikka tuomioistuimiin. Asetuksen tulkintaa koskevat päätökset tehdään yksimielisesti.

Artiklan b - g kohdan mukaan hallinnollinen toimikunta huolehtii asiakirjojen ja hakemusten kääntämisestä, edistää ja kehittää jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä sosiaaliturva-asioissa sekä pyrkii jouduttamaan etuuksien myöntämistä. Komissio kerää tarvittavat tiedot tilitystä varten asetuksen säännösten mukaisista kustannuksista ja hyväksyy vakuutuslaitosten väliset vuosittaiset tilitykset. Lisäksi hallinnollisen toimikunnan tulee tehdä ehdotuksia EY:n komissiolle asetusten muuttamiseksi sekä ryhtyä muuhunkin toimivaltaansa kuuluvaan toimintaan.

V osasto: siirtotyöläisten sosiaaliturvan neuvoa-antava komitea

82 artikla. Artiklassa säädetään siirtotyöläisten sosiaaliturvan neuvoa-antavan komitean kokoonpanosta sekä sen työskentelytavoista. Neuvoa-antavassa komiteassa on 60 jäsentä eri jäsenvaltioista. Kaksi jäsentä edustaa jäsenvaltion hallitusta ja heistä toisen tulee olla hallinnollisen toimikunnan jäsen. Komiteassa on kaksi ammattiliittojen edustajaa ja kaksi työn- antajajärjestöjen edustajaa. Neuvoa-antavan komitean jäsenet ja varajäsenet nimittää EY:n neuvosto. Jäsenten ja varajäsenten toimikausi on kaksi vuotta. Neuvoa-antavan komitean puheenjohtajana toimii komission jäsen tai hänen edustajansa. Komitea kokoontuu vähintään kerran vuodessa. Komitea voi kuulla sellaisia henkilöitä tai järjestöjen edustajia, joilla on laaja kokemus sosiaaliturva-asioista. Komitean lausunnot ja ehdotukset on perusteltava ja ne on hyväksyttävä äänten enemmistöllä.

83 artikla. Neuvoa-antavan komitean tehtävänä on tutkia yleisiä tai periaatteellisia kysymyksiä ja ongelmia, jotka johtuvat Rooman sopimuksen 51 artiklan määräysten mukaisesti annettujen asetusten soveltamisesta, ja antaa lausuntoja hallinnolliselle toimikunnalle sekä tehdä ehdotuksia asetusten muuttamiseksi.

VI osasto: erinäisiä säännöksiä

84 artikla. Artikla sisältää säännökset yhteistyöstä toimivaltaisten viranomaisten välillä. Jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset ovat velvollisia ilmoittamaan kaikista toimenpiteistä, jotka liittyvät asetuksen täytäntöönpanoon, sekä sellaisista muutoksista jäsenvaltion lainsäädännössä, jotka voivat vaikuttaa asetuksen täytäntöönpanoon. Viranomaiset, laitokset ja tuomioistuimet eivät saa jättää tutkimatta hakemuksia tai muita asiakirjoja sen vuoksi, että ne on laadittu toisen jäsenvaltion virallisella kielellä.

85 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lainsäädännön mukainen leimaveroista ja muista maksuista vapauttaminen koskee samalla tavoin myös muiden jäsenvaltioiden lainsäädännön mukaisia asiakirjoja. Diplomaattisten tai konsuliviranomaisten ei liioin tarvitse todistaa niitä oikeiksi.

86 artikla. Artiklan mukaan kaikki hakemukset, ilmoitukset ja valitukset, jotka on jätettävä jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti tietyssä määräajassa valtion viranomaisille, vakuutuslaitoksille tai tuomioistuimelle, otetaan huomioon, jos ne on jätetty samassa ajassa toisen jäsenvaltion vastaavalle viranomaiselle.

Hakemusten, ilmoitusten ja valitusten toimivaltaiselle elimelle jättämispäivänä pidetään tällöin päivää, jona ne on toimitettu toisen jäsenvaltion vastaavalle elimelle. Tähän periaatteeseen on Suomen osalta tarkennus sopimuksen liitteessä VI, sen N kohdan 3 alakohdassa. Sen mukaan Suomen lainsäädännön mukaisen viivästyskorotuksen määräämistä varten hakemuksen jättämispäivänä pidetään vasta sitä päivää, jona hakemus on saapunut Suomen toimivaltaiselle laitokselle. Tällä tarkennuksella estetään tilanteet, joissa suomalaisen laitoksen olisi maksettava korotusta etuuden käsittelyn sellaisen viivästymisen perusteella, joka on aiheutunut hakemuksen toimittamisesta toisesta jäsenvaltiosta Suomeen.

87 artikla. Artiklan mukaan jäsenvaltion lainsäädännön edellyttämät lääkärintutkimukset voidaan tehdä vakuutuslaitoksen pyynnöstä myös toisen jäsenvaltion alueella toimeenpanoasetuksessa säädetyin edellytyksin tai siten kuin siitä on sovittu asianomaisten jäsenvaltioiden kesken.

88 artikla. Artiklassa säädetään jäsenvaltiosta toiseen maksettavien rahasummien siirtämisestä. Artiklassa viitataan Rooman sopimuksen 106 artiklaan. Näin ollen artikla ei tule suoraan sovellettavaksi ETA:ssa vaan sen sijaan sovelletaan vastaavia ETA-sopimuksen 41 artiklan määräyksiä.

89 artikla. Artiklan mukaan eri jäsenvaltioiden lainsäädännön soveltamiseksi tarvittavat erityiset toimenpiteet määritellään liitteessä VI.

90 artikla. Artikla on poistettu asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

91 ja 92 artikla. Artikloissa säädetään vakuutusmaksujen perinnästä. Artiklan 91 mukaan työnantaja ei ole velvollinen maksamaan korotettuja vakuutusmaksuja sen vuoksi, että hänen kotipaikkansa tai rekisteröity toimipaikkansa taikka yrityksen kotipaikka on muun jäsenvaltion alueella. Artiklan 92 mukaan vakuutusmaksut peritään toisen jäsenvaltion alueella vakuutusmaksujen perimisessä siellä noudatettavien periaatteiden ja menettelytapojen mukaisesti. Menettelystä säädetään täytäntöönpanoasetuksessa ja siitä voidaan sopia myös jäsenvaltioiden välisellä sopimuksella. Menettely voi myös käsittää pakkoperintämenettelyn.

93 artikla. Artiklassa säädetään etuuksista vastuussa olevien vakuutuslaitosten oikeudesta vastuussa olevia kolmansia osapuolia kohtaan silloin, kun tapahtuma on sattunut muun kuin etuuksia suorittavan jäsenvaltion alueella. Artiklan mukaan etuuksia suorittavan laitoksen soveltaman lainsäädännön mukainen takautumisoikeus kolmatta kohtaan tunnustetaan kaikissa jäsenvaltioissa. Sama koskee niitä tilanteita, joissa tällaiselle laitokselle on syntynyt välittömiä oikeuksia kolmatta osapuolta kohtaan. Artiklan 2 kohdassa säädetään, että työnantajan tai hänen palveluksessaan olevan henkilön vapauttamiseen vahingonkorvausvastuusta sovelletaan sen jäsenvaltion lainsäädäntöä, jossa tapaturma sattui. Jos korvauksista on jäsenvaltioiden välillä sovittu luovuttavaksi, määräytyvät oikeudet vastuussa olevaa kolmatta osapuolta vastaan artiklan 3 kohdan mukaisesti.

VII osasto: siirtymä- ja loppusäännökset

94 artikla. Artikla sisältää säännökset asetuksen soveltamisesta sen voimaantuloa edeltäneeseen aikaan ja aikaan ennen sitä päivämäärää, jolloin sitä alettiin soveltaa jonkin jäsenvaltion alueella. Pääsäännön mukaan oikeutta etuuteen ei saavuteta ennen asetuksen voimaantuloa. Kuitenkin kaikki vakuutuskaudet taikka työskentely- ja asumiskaudet ennen asetuksen voimaantuloa otetaan huomioon määrättäessä voimaantulon jälkeen saavutetuista oikeuksista. Tämän lisäksi kaikki ne etuudet, joita ei myönnetty, tai ne etuudet, jotka oli lakkautettu henkilön kansalaisuuden tai asuinpaikan vuoksi, joudutaan myöntämään tai palauttamaan hakemuksesta asetuksen voimaantulopäivästä lukien. Edelleen asetuksessa säädetään siitä, että henkilölle jo myönnetty eläke tulee eläkkeensaajan hakemuksesta tarkistaa ottamalla huomioon asetuksen säännökset. Hakemus on jätettävä kahden vuoden kuluessa asetuksen voimaantulosta. Tällöin asetuksen mukaisesti määräytyvät etuudet suoritetaan aikaisintaan asetuksen voimaantulosta lukien. Jos hakemus tehdään mainittua ajankohtaa myöhemmin, etuudet suoritetaan yleensä hakemuksen tekemisestä lukien.

Artiklaa on muutettu asetuksella (ETY) N:o 2195/91, joka koskee työttömyyskausien huomioon ottamista. Eläkkeen tarkistaminen on työttömyyskausien huomioon ottamiseksi tarkistettavissa hakemuksesta, vaikka eläke on myönnetty jo ennen muutoksen voimaantuloa.

Artiklassa on erityissäännökset Ranskan perhe-etuuksista, jotka johtuvat perhe-etuuksia koskevasta asetuksen muutoksesta (asetus N:o 3427/89). Tämä artiklan 9 kohta ei tule sovellettavaksi.

Artiklan siirtymäsäännökset merkitsevät sitä, että kansaneläkelain nojalla myönnetyt eläkkeet joudutaan laskemaan uudelleen kaikissa niissä tilanteissa, joissa henkilö on eläkkeensaajana muussa ETA-valtiossa. Pääasiassa kysymys on ulkomailla asumisen vuoksi myöntämättä jääneiden eläkkeiden myöntämisestä. Myös työeläkkeet on tarkistettava erityisesti silloin, kun oikeutta tulevaan aikaan ei ole ollut.

95 artikla. Neuvoston asetuksella (ETY) N:o 1305/89 siirtymäsäännökset ulotettiin koskemaan myös yrittäjiä ja itsenäisen ammatinharjoittajia, kuitenkin vasta 1.7.1982 alkaen taikka siitä, kun asetus on tullut voimaan jäsenvaltion alueella.

96 artikla. Artiklan säännös ei tule sovellettavaksi.

97 artikla. Artikla sisältää säännökset tiedoksiannoista Euroopan yhteisön neuvoston puheenjohtajalle. Näissä on lueteltava lait tai järjestelmät päivämäärineen sen selvittämiseksi, mistä lähtien asetusta sovelletaan jäsenvaltioiden ilmoituksissa mainittuihin järjestelmiin.

98―100 artikla. Artiklat sisältävät säännökset toimeenpanoasetuksesta sekä aikaisemmin voimassa olevien asetusten kumoamisesta. Artikla 99 on poistettu neuvoston asetuksella 3427/89 ja artiklaa 100 ei sovelleta.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 574/72, annettu 21 päivänä maaliskuuta 1972, sosiaaliturvajärjestelmän soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja heidän perheenjäseniinsä annetun asetuksen (ETY) N:o 1408/71 täytäntöönpanomenettelystä

Myös tämän asetuksen teksti on julkaistu ajan tasalle saatettuna asetuksella N:o 2001/83 vuonna 1983.

I osasto: yleisiä säännöksiä

1 artikla. Artiklan mukaan asetuksella tarkoitetaan asetusta N:o 1408/71 ja täytäntöönpanoasetuksella tätä asetusta.

Tässä asetuksessa käytetyillä määritelmillä on sama merkitys kuin asetuksessa N:o 1408/71.

2 artikla. Artiklan mukaan siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallinnollinen toimikunta laatii mallit asetuksen soveltamiseksi tarvittaville todistuksille, selvityksille, ilmoituksille, hakemuksille ja muille asiakirjoille. Hallinnollisen toimikunnan suostumuksella jäsenvaltiot voivat näistä kuitenkin poiketa. Toimikunta kerää myös tietoja kansallisista sosiaaliturvalainsäädännöistä ja laatii opaskirjoja asetusten soveltamispiiriin kuuluvien henkilöiden käyttöön.

3 artikla. Toimivaltaiset viranomaiset kussakin jäsenvaltiossa nimeävät yhteyselimiä, jotka voivat olla suoraan yhteydessä toistensa kanssa. Etuuden saamiseksi toisesta jäsenvaltiosta laitokset taikka asianomaiset henkilöt voivat asioida joko suoraan toisen valtion laitoksen kanssa taikka yhteyselinten kautta.

4 artikla. Artiklassa luetellaan täytäntöönpanoasetuksen liitteet

Täytäntöönpanoasetukseen sisältyy 10 liitettä, joista 1 - 4 liitteessä luetellaan kunkin jäsenvaltion osalta toimivaltaiset viranomaiset ja laitokset, asuin- ja oleskelupaikan laitokset sekä toimivaltaisen viranomaisen nimeämät yhteyselimet.

Sopimuksen liitteen VI 2 (a)―(d) N kohdassa määrätään, että toimivaltaisella viranomaisella tarkoitetaan Suomessa sosiaali- ja terveysministeriötä. Toimivaltaisina laitoksina toimivat muun muassa kansaneläkelaitos ja sen paikallistoimistot, työeläkelaitokset ja tapaturmavakuutuslaitosten liitto. Kansaneläkelaitoksen paikallistoimistot ovat asetuksen tarkoittamia asuin- tai oleskelupaikan laitoksia. Toimivaltaisen viranomaisen nimeäminä yhteyseliminä toimivat kansaneläkelaitos, eläketurvakeskus ja tapaturmavakuutuslaitosten liitto.

Täytäntöönpanoasetuksen liitteessä 10 luetellaan toimivaltaisen viranomaisen erikseen nimeämät laitokset ja elimet, joiden tehtävistä säädetään tämän artiklan 10 kohdassa erikseen mainituissa artikloissa. Sopimuksen liitteen VI 2 (h) N kohdassa tarkemmin määrätyn mukaisesti edellä mainitut laitokset toimisivat asetuksen liitteen 10 tarkoittamina laitoksina.

Liitemääräysten sisällöstä päätettäessä lähtökohtana oli, että täytäntöönpanoon liittyvät tehtävät hoidetaan Suomen viranomaisten nykyisen tehtäväjaon mukaisesti. Tämän jälkeen on sosiaali- ja terveysministeriössä työryhmätyönä valmisteltu täytäntöönpanon järjestämistä siten, että erilaisten lomakkeiden käsittelyyn ja muuhun kansainväliseen yhteydenpitoon liittyviä tehtäviä muun muassa perhe-etuuksien ja sairaanhoitoetuuksien osalta pyritään keskittämään kansaneläkelaitokselle. Tähän liittyvät lainmuutokset on tarkoitus saattaa eduskunnan käsiteltäviksi vielä kuluvan kevään aikana. Muutoin täytäntöönpanotehtävät jakaantuisivat kahdenvälisten sosiaaliturvasopimusten soveltamiskäytännön pohjalta.

Täytäntöönpanoasetuksen liitteissä 6 ja 7 määrätään etuuksien maksamistavasta sekä pankista ja liitteessä 9 siitä miten vuosittaiset sairaanhoitoetuuksien antamisesta aiheutuvat kustannukset määritellään. Täytäntöönpano- asetuksen liitteet 5 ja 8 ovat kaikkien EFTA-valtioiden osalta vielä avoimia.

II osasto: asetuksen yleisten säännösten täytäntöönpano

5 artikla. Samalla tavoin kuin asetus 1408/71 korvaa kahdenväliset ja muut sosiaaliturvasopimukset jäsenvaltioiden välillä asetus 574/72 korvaa tämän artiklan mukaan jäsenvaltioiden väliset sosiaaliturvasopimusten toimeenpanomääräykset, ellei liitteessä 5 toisin määrätä. Liitteeseen 5 sovelletaan ETA-sopimuksen 29 artiklan ja liitteen VI määräyksiä.

6 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen 1408/71 9 artiklan tarkoittaman vapaaehtoisen tai valinnaisen jatkuvan vakuutuksen piiriin liittymiseksi tarvittavista todistuksista ja muista toimenpiteistä.

7 artikla. Artiklassa säädetään tarkemmin menettelystä päällekkäisten etuuksien yhteensovittamiseksi. Asetuksen 1408/71 vastaavan 12 artiklan säännöksen ja tämän säännöksen osalta on useita tuomioistuimen päätöksiä, joilla on tarkennettu päällekkäisten etuuksien yhteensovittamisessa noudatettavaa soveltamiskäytäntöä. Yhteensovittamismenettely on tarkemmin selostettu mainitun asetuksen 12 ja 46 artiklan erityisperusteluissa.

8 artikla. Artiklassa säädetään toimenpiteistä, kun oikeus sairaus- tai äitiysetuuksiin syntyy samanaikaisesti usean valtion lainsäädännön mukaan. Pääsäännön mukaan etuudet myönnetään vain yhdestä jäsenvaltiosta. Äitiysetuudet myönnetään jäsenvaltiosta, jossa synnytys tapahtui. Jos synnytys tapahtui muualla kuin jäsenvaltioiden alueella, etuudet myönnetään siitä valtiosta, jonka lainsäädännön piiriin työntekijä tai yrittäjä viimeksi kuului.

8 a artikla. Artiklassa on erityissäännökset toimenpiteistä sairaus- ja työtapaturmaetuuksien yhteensovittamiseksi Kreikan lainsäädännön mukaisten vastaavien etuuksien kanssa.

9 artikla. Artiklassa säädetään menettelystä silloin, kun oikeus kuolematapauksen vuoksi suoritettavaan avustukseen syntyy useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan. Avustus suoritetaan tällöin siitä valtiosta, jossa kuolemantapaus sattui ja oikeus muun jäsenvaltion lainsäädännön mukaiseen hautausavustukseen lakkaa.

9 a artikla. Artiklassa on erityissäännökset työttömyysetuuksien yhteensovittamisesta silloin, kun etuudet ovat päällekkäisiä Kreikan lainsäädännön mukaisten etuuksien kanssa.

10 artikla. Artiklassa on tarkemmat säännökset päällekkäisten perhe-etuuksien tai perheavustusten yhteensovittamisesta. Vakuutus- tai työskentelykausiin perustumattomien etuuksien suorittaminen voidaan keskeyttää, jos etuuksia suoritetaan toisesta jäsenvaltiosta perheenhuoltajan vakuutuksen perusteella asetuksen 73, 74, 77 ja 78 artiklan tarkoittamissa tapauksissa. Jos ammatillista tai kaupallista toimintaa harjoitetaan myös perheenjäsenten asuinvaltiossa, etuudet suoritetaan vain tämän valtion lainsäädännön mukaisesti. Eläkkeen saajien lapsille ja omaisille suoritettavien etuuksien yhteensovittamisesta artiklassa on eri säännökset.

10 a artikla. Artiklassa säädetään menettelystä perhe-etuuksia maksettaessa sellaisessa erityistilanteessa, jossa työntekijä tai yrittäjä siirtyy toisen jäsenvaltion lainsäädännön piiriin sen kauden aikana, jolta perhe-etuuksia suoritetaan toisesta jäsenvaltiosta. Tämän asetuksen liitteessä 8 luetellaan ne kaudet, joilta etuuksia vielä suoritetaan siirtymisen jälkeenkin etuuksien suorittamisesta aikaisemmin vastuussa olleesta jäsenvaltiosta. Liitteeseen 8 sovelletaan ETA-sopimuksen 29 artiklan ja liitteen VI määräyksiä.

10 b artikla. Asetukseen on lisätty uusi 10 b artikla asetuksella (ETY) N:o 2195/91, joka koskee asetuksen 1408/71 uuden 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan soveltamista.

III osasto: sovellettavan lainsäädännön määräämistä koskevien asetusten säännösten täytäntöönpano

11―14 artikla. Artiklat sisältävät säännökset asetuksen 1408/71 13―17 artiklan lainvalintaa koskevien säännösten täytäntöönpanemiseksi noudatettavasta menettelystä.

Lähetettyä työntekijää koskevista päätöksistä ja toimivaltaisten viranomaisten nimeäminen laitosten asetuksen 1408/71 17 artiklan perusteella tekemistä poikkeuspäätöksistä työntekijälle annetaan erityinen todistus. Sama koskee lähetettyjä yrittäjiä sekä yrittäjiä, joiden osalta on tehty lainvalintaa koskeva poikkeuspäätös. Artiklassa 12 on erityissäännökset työntekijöiden vakuuttamisesta saksalaisen lainsäädännön mukaan.

Artiklassa 12 a säädetään todistusten antamisesta ja ilmoituksista sekä tietojen vaihdosta jäsenvaltioiden vakuutuslaitosten välillä tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä työskentelee kahden tai useamman jäsenvaltion alueella. Näiden todistusten ja ilmoitusten tarkoituksena on antaa jokaiselle asianomaiselle jäsenvaltiolle tieto siitä, missä näistä valtioista työntekijä tai yrittäjä on vakuutettava. Artiklan perusteella jäsenvaltioiden on lisäksi yhteisesti sovittava vakuuttamisvaltiosta silloin, kun asiasta on epäselvyyttä.

Diplomaattisten tai konsuliedustustojen paikalta palkatun henkilökunnan valintaoikeuden käyttämiseen liittyvästä menettelystä ja tietojen vaihdosta säädetään 13 a artiklassa. Artikla 14 sisältää vastaavat säännökset toimenpiteistä Euroopan yhteisöjen avustavan henkilökunnan valinnanoikeuden toteuttamiseksi. Valinta on tehtävä kolmen kuukauden kuluessa työskentelyn alkamisesta. Valintaoikeutta käyttäneelle annetaan todistus siitä, minkä jäsenvaltion lainsäädännön piiriin hän kuuluu. Tarkoituksena on, että edellä mainittujen todistusten auttamisesta sekä muusta artiklojen mukaisesta tietojen vaihdosta huolehtisi Suomessa eläketurvakeskus.

IV osasto

1 luku

Yleiset säännöt kausien yhteenlaskemiseksi

15 artikla. Artikla sisältää säännökset vakuutus- tai asumiskausien yhteenlaskemisesta. Eri jäsenvaltioiden kausia voidaan ottaa huomioon, mikäli ne ovat tarpeen etuuksia koskevien oikeuksien saamiseksi, säilyttämiseksi tai palauttamiseksi. Muiden valtioiden kausia otetaan huomioon vain etuutta määräävän valtion tarvitsema määrä.

Päällekkäisiä kausia ei pääsääntöisesti oteta huomioon. Poikkeuksena ovat tapaukset, joissa vakuutettu työskentelee samanaikaisesti toisessa jäsenvaltiossa yrittäjänä ja toisessa palkansaajana. Edellytyksenä on, että tästä on maininta asetuksen 1408/71 liitteessä VII.

Toisen jäsenvaltion pakollisessa vakuutuksessa täytetty kausi syrjäyttää toisen jäsenvaltion päällekkäisen vapaaehtoisen kauden. Toisen valtion vakuutus- tai asumiskauden kanssa päällekkäistä vakuutus- ja asumiskautta vastaavaa kautta toisessa valtiossa ei oteta huomioon. Jos tällaisia vastaavia kausia on useammassa valtiossa, ne otetaan huomioon vain siinä valtiossa, jossa henkilö oli viimeksi pakollisesti vakuutettuna. Jos yhden jäsenvaltion lainsäädännön mukaan huomioon otetaan vain tietyn ajan puitteissa täytetyt vakuutuskaudet, myös toisessa valtiossa täytetyt kaudet otetaan huomioon saman ajan puitteissa.

Ellei vakuutuskausien ajankohtaa pystytä tarkasti selvittämään, eri valtioissa täytettyjen kausien ei katsota olevan päällekkäisiä.

Jokainen laitos laskee kaudet erikseen yhteen määrättäessä eläkeoikeudesta ja laskettaessa eläkettä asetuksen 1408/71 46 artiklan 2 kohdan säännösten mukaisesti. Myös sellaiset jossain jäsenvaltiossa täytetyt kaudet lasketaan mukaan, jotka eivät oikeuta asetuksen perusteella etuuteen, jos jäsenvaltio kuitenkin ottaa ne huomioon oman lainsäädäntönsä perusteella.

Artiklassa on säännökset siitä, kuinka eri jäsenvaltioiden vakuutus- ja asumiskaudet muutetaan toisiaan vastaaviksi.

2 luku

Sairaus ja äitiys

16―34 artikla. Artiklat sisältävät säännökset toimenpiteistä, jotka vaaditaan asetuksen 1408/71 18―35 artiklassa säädettyjen oikeuksien saamiseksi. Oikeuksien toteaminen tapahtuu yleensä lomakkeidenvaihdolla. Henkilö, joka tarvitsee edellä mainittujen artiklojen tarkoittamia etuuksia, esittää toimivaltaiselta laitokselta saamansa vakuutuskausien hyväksilukemista varten annetun todistuksen. Jäsenvaltioiden laitokset voivat pyytää tarvittaessa näitä todistuksia myös toisiltaan.

Muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa asuva työntekijä, yrittäjä tai hänen perheenjäsenensä on 17 artiklan 8 kohdan perusteella velvollinen ilmoittamaan kaikista tilanteessaan tapahtuvista muutoksista, jotka vaikuttavat hänen oikeuteensa saada luontaisetuuksia kuten sairaanhoitoa. Vastaava velvollisuus on myös 29 artiklan 5 kohdan mukaan eläkeläisellä ja hänen perheenjäsenellään.

Artiklan 18 mukaan saadakseen rahaetuuksia kuten päivärahaa työntekijän tai yrittäjän on ilmoitettava kolmen päivän kuluessa asuinpaikan laitokselle työskentelyn lopettamisesta ja työkyvyttömyyden alkamisesta. Jos asuinvaltion tai toimivaltaisen valtion lainsäädäntö sitä edellyttää, työkyvyttömyydestä on esitettävä lääkärintodistus. Vastaavasti myös työttömän työntekijän, joka hakee muusta valtiosta työtä, on esitettävä työkyvyttömyydestään samassa ajassa lääkärintodistus. Säännös poikkeaa sairausvakuutuslaissa säädetystä siten, että tällaista ilmoitusta ei vaadita. Päivärahaa on sairausvakuutuslain 30 §:n mukaan haettava kuuden kuukauden kuluessa siitä päivästä, josta alkaen sitä halutaan saada.

Asuinvaltion laitoksen tehtävänä on 18 artiklan mukaan myös työntekijän olosuhteiden, sairauden ja työskentelyn selvittely, vaikka toimivaltainen laitos myöntääkin etuuden soveltaen omaa lainsäädäntöään.

Erityissäännökset rajatyöntekijälle ja hänen perheenjäsenilleen annettavasta sairaanhoidosta sisältyvät 19 artiklaan. Artiklassa 20 on erityssäännökset menettelystä kansainvälisessä kuljetusliikenteessä työskentelevän hakiessa luontaisetuuksia eli sairaanhoitoa. Artiklat 21 ja 22 sisältävät säännökset tarvittavista todistuksista työntekijän tai yrittäjän hakiessa sairaanhoitoetuuksia asuessaan tai oleskellessaan muun kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella taikka kun hän muuttaa tai palaa asuinvaltioonsa taikka hakeutuu toiseen jäsenvaltioon saadakseen tarvitsemaansa sairaanhoitoa. Vastaava säännös sairaanhoitoetuuksien myöntämisestä perheenjäsenille sisältyy 23 artiklaan.

Artiklassa 24 on säännökset rahaetuuksien kuten päivärahan suorittamiseksi noudatettavasta menettelystä ja 25 artiklassa perheenjäseniä koskevista todistetuista selvityksistä. Artiklassa 26―31 on säännökset tarvittavista todistuksista myönnettäessä rahana suoritettavia tai sairaanhoitona annettavia etuuksia työttömälle työntekijälle, eläkkeen hakijalle tai eläkkeen saajalle sekä tällaisen henkilön perheenjäsenelle. Asetuksen 32, 32 a ja 33 artiklassa on säännökset menettelystä haettaessa sairaus- tai äitiysetuuksia kaivostyöntekijöitä, muita vastaavia työntekijöitä sekä yrittäjiä koskevista erityisjärjestelmistä sekä tietojen saamiseksi kausista, joilta etuuksia on jo suoritettu toisesta jäsenvaltiosta. Asetuksen 34 artiklassa säädetään menettelystä, jonka mukaisesti työntekijän tai hänen perheenjäsenensä sairaanhoidon kustannukset oleskelun ajalta toisessa jäsenvaltiossa maksetaan toimivaltaisesta laitoksesta työntekijän hakemuksesta oleskeluvaltion lainsäädännön mukaisina.

3 luku

Työkyvyttömyys-, vanhuus- ja kuolema (eläkkeet)

35 artikla. Artiklassa säädetään vakuutusajasta riippumattoman eli niin sanottuun A-tyyppiin luettavan työkyvyttömyyseläkkeen hakemisesta. Eläkehakemus voidaan jättää myös asuinvaltion laitokselle, joka toimittaa hakemuksen edelleen toimivaltaiselle laitokselle. Hakemuksen katsotaan tulleen vireille sinä päivänä, jona hakemus on jätetty jommallekummalle laitokselle. Jos työntekijä on saanut työkyvyttömyyden johdosta sairausvakuutuksen perusteella päivärahaa tai muuta rahaetuutta, etuuden lakkaamispäivää voidaan pitää eläkehakemuksen toimituspäivänä. Artiklassa on myös tarkemmat säännökset sellaisia työkyvyn huonontumista koskevia tilanteita varten, jolloin etuuksia on jo työkyvyn alenemisen vuoksi maksettu useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan.

36 artikla. Artiklassa on säännökset vakuutuskausiin perustuvien vanhuus-, lesken- ja työkyvyttömyyseläkkeiden hakemisesta. Eläkehakemus jätetään yleensä asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Jollei henkilö ole kuulunut asuinvaltion lainsäädännön piiriin, asuinpaikan vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen sen jäsenvaltion laitokselle, jonka lainsäädännön piiriin henkilö viimeksi on kuulunut. Samalla ilmoitetaan hakemuksen jättämispäivä. Jos hakija ei ole kuulunut asuinvaltionsa vakuutuksen piiriin, hän voi toimittaa hakemuksensa myös suoraan sen jäsenvaltion vakuutuslaitokselle, jonka lainsäädännön piiriin hän kuului viimeksi. Tälle laitokselle toimitetaan hakemus myös, jos hakija asuu muualla kuin jäsenvaltiossa. Hän voi jättää hakemuksensa myös sen valtion vakuutuslaitokselle, jonka kansalainen hän on. Tämä vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen edelleen toimivaltaiselle laitokselle. Suomessa hakemus voidaan jättää eläketurvakeskukseen, kansaneläkelaitokseen tai työeläkelaitokseen, jotka ovat liitteen 10 mukaisia asuinpaikan laitoksia.

Hakemus tulee vireille kaikissa kysymykseen tulevissa jäsenvaltioissa sinä päivänä, kun se on jätetty jonkun jäsenvaltion vakuutuslaitokselle. Hakija voi kuitenkin pyytää, että tietyn tai tiettyjen jäsenvaltion lainsäädännön mukaisen vanhuuseläkkeen hakemista lykätään tuonnemmaksi.

37 artikla. Hakemus tarvittavine liitteineen tehdään asuinvaltiossa käytössä olevalle lomakkeelle tai siinä valtiossa käytössä olevalle lomakkeelle, jonka lainsäädännön piiriin hakija kuului viimeksi. Hakijan on ilmoitettava mahdollisuuksien mukaan hakemusta tehdessään tiedot kaikista niistä jäsenvaltioista (vakuutuslaitokset, työnantajat), joiden lainsäädännön piiriin hän on kuulunut. Todistukset työskentelystä on liitettävä hakemukseen. Hakijan antamat tiedot on vahvistettava. Jos hakija haluaa lykätä vanhuuseläkkeen hakemista jostakin jäsenvaltiosta, tämän tulee ilmetä hakemuksesta.

38 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan hakijan on tietyissä tilanteissa hankittava todistus perheenjäsenistä ja siviilisäädystä. Perheenjäsenten taloudellisesta riippuvuudesta eläkkeen hakijaan on 2 kohdan mukaan myös tarvittaessa annettava todistus.

39 artikla. Artiklassa on säännökset ilmoitusmenettelystä jäsenvaltion käsitellessä sellaisen työntekijän tai yrittäjän työkyvyttömyyseläkehakemusta, joka on kuulunut vain vakuutusajasta riippumattoman eli niin sanotun A-tyyppiin luettavan vakuutuksen piiriin.

40 artikla. Työkyvyttömyyden astetta määrättäessä muiden jäsenvaltioiden vakuutuslaitosten asiakirjat, lääkärinlausunnot ja hallinnollisluonteiset tiedot otetaan huomioon. Vakuutuslaitos voi kuitenkin vaatia myös uusia lääkärintutkimuksia työkyvyttömyyttä koskevaa ratkaisuaan varten.

41 artikla. Artiklassa nimetään "käsittelevä laitos", joka ilmoittaa hakemuksesta erityisellä lomakkeella kaikkien kysymykseen tulevien sopimusmaiden vakuutuslaitoksille. Käsittelevänä laitoksena toimii sen valtion vakuutuslaitos, johon hakemus on ensiksi jätetty. Suomessa käsitteleviä laitoksia ovat eläketurvakeskus ja kansaneläkelaitos.

42 artikla. Käsittelevä laitos kokoaa tätä tarkoitusta varten olevalle lomakkeelle hakemuksen käsittelyä varten myös kaikissa kysymykseen tulevissa jäsenvaltioissa täytetyt asumis- ja vakuutuskaudet, jolloin kausia ei tarvitse muutoin vahvistaa.

43 artikla. Käsittelevä laitos ilmoittaa asianomaisiin jäsenvaltioihin sen soveltaman lainsäädännön mukaan täytetyt vakuutus- tai asumiskaudet ja liittää mukaan mahdolliset työtodistukset. Tämän jälkeen vakuutuslaitokset muissa jäsenvaltioissa ilmoittavat lomakkeella lainsäädäntönsä mukaan täytetyt kaudet, kansallisen lainsäädännön mukaisen eläkkeen määrän, mikäli oikeus syntyy kansallisen lainsäädännön perusteella, sekä asetuksen 46 artiklassa tarkoitetun teoreettisen ja pro rata -eläkkeen määrän niin pian kuin mahdollista. Jos kysymyksessä on vain kaksi jäsenvaltiota, menettely on yksinkertaistettu.

44 artikla. Artiklassa on säännökset niitä tilanteita varten, joissa työntekijä tai yrittäjä on ollut vakuutettuna vain sellaisissa jäsenvaltioissa, jotka ovat asetuksen 1408/71 liitteessä V sitoutuneet tunnustamaan toistensa työkyvyttömyyden arviointia koskevat ratkaisut. Tällöin työkyvyttömyyden astetta koskevan arvioinnin tekee käsittelevä laitos. Jos sen soveltaman lainsäädännön mukaiset eläkkeen saamisen edellytykset eivät kuitenkaan täyty, työkyvyttömyysratkaisu tehdään siinä toimivaltaisessa laitoksessa, jossa työntekijä tai yrittäjä oli tätä ennen viimeksi vakuutettu.

45 artikla. Artiklassa säädetään eläkkeen väliaikaisesta maksamisesta ja eläkkeen ennakosta, jotta eläkkeenhakijan toimeentulo ei kohtuuttomasti vaikeutuisi eläkkeen hakemista ja myöntämistä koskevan menettelyn takia. Tällöin eläkettä maksetaan jäljempänä selostettuja säännöksiä noudattaen väliaikaisesti yhdestä jäsenvaltiosta, vaikka työntekijä tai yrittäjä on kuulunut useamman valtion lainsäädännön piiriin.

Jos käsittelevän vakuutuslaitoksen soveltaman lainsäädännön mukaan oikeus eläkkeeseen syntyy ilman kausien yhteenlaskemista, tämä laitos ryhtyy maksamaan eläkettä heti väliaikaisesti. Jos muista jäsenvaltioista saaduista tiedoista käy ilmi, että toisessa jäsenvaltiossa oikeus eläkkeeseen syntyy ilman kausien rinnastamista, käsittelevä vakuutuslaitos kehottaa tämän valtion vakuutuslaitosta maksamaan eläkettä väliaikaisesti. Jos oikeus eläkkeeseen syntyy näin useamman jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, se valtio, joka on ilmoittanut eläkeoikeudesta ensimmäisenä, alkaa maksaa eläkettään väliaikaisesti. Käsittelevän laitoksen on ilmoitettava tästä eläkkeen maksamisesta muiden jäsenvaltioiden laitoksille. Eläkettä maksava vakuutuslaitos tiedottaa eläkkeen tilapäisestä maksamisesta hakijalle. Koska eläkettä maksetaan väliaikaisen päätöksen perusteella, eläkkeen saajalla ei ole tässä vaiheessa mahdollisuutta hakea muutosta eläkepäätökseen.

Jos oikeutta eläkkeeseen ei synny minkään jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan, käsittelevä laitos maksaa ennakkona väliaikaisesti sellaista pro rata -eläkettä, johon se arvioi hakijalla olevan oikeuden. Väliaikaisesta maksamisesta on mahdollista sopia myös kahdenvälisesti.

46 artikla. Eläkkeen teoreettisen määrän ja pro ratamäärän laskemisessa otetaan jäsenvaltioissa täytetyt kaudet huomioon 15 artiklan säännösten mukaisesti. Korkeinta teoreettista määrää laskettaessa jätetään mahdollinen vapaaehtoisiin kausiin perustuva korotus ottamatta huomioon.

47 artikla. Käsittelevä vakuutuslaitos ilmoittaa kaikkien kysymykseen tulevien jäsenvaltioiden vakuutuslaitoksille sen maksettavaksi tulevan osuuden sen jälkeen, kun eläkkeet yhteensä on rajattu korkeimpaan teoreettiseen määrään.

48 artikla. Lopulliset eläkepäätökset eri jäsenvaltioista toimitetaan käsittelevälle vakuutuslaitokselle, joka laatii niistä yhteenvedon hakijan omalla kielellä. Yhteenveto ja päätökset toimitetaan hakijalle. Kopio yhteenvedosta toimitetaan myös kaikille asianomaisille vakuutuslaitoksille. Valitusten määräajat lasketaan yhteenvedon saapumisesta.

49 artikla. Eläke lasketaan automaattisesti uudelleen, kun oikeus eläkkeeseen syntyy myöhemmin yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta tai kun oikeus eläkkeeseen jostakin valtiosta lakkaa. Vakuutuslaitos ilmoittaa tilanteesta suoraan tai käsittelevän laitoksen kautta eläkkeen saajalle ja muille vakuutuslaitoksille päätöksen antamista varten. Valituksen määräaika alkaa siitä, kun eläkkeen saaja on saanut päätöksen.

50 artikla. Hallinnollinen toimikunta määrää artiklan soveltamistavasta. Tarkoituksena on jouduttaa eläkkeiden myöntämistä ja tietojenvaihtoa. Toimikunta on antanut artiklaan liittyvät päätökset N:ot 117 ja 118. Kysymys on lähinnä ensimmäisestä vaiheesta EY:n sisäisessä tietojenvaihdossa henkilöiden tunnistamiseksi ja muiden tietojen siirtämiseksi mahdollisimman sujuvasti. Tietojenvaihto tapahtuu vain sitä varten nimettyjen toimielinten kautta. Suomessa tällaiseksi toimielimeksi on nimetty eläketurvakeskus. Artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan vakuutuslaitokset kokoavat asianomaisen henkilön tai laitoksen pyynnöstä vakuutuskaudet viimeistään vuotta ennen eläkeiän täyttämistä.

51 artikla. Asuin- tai oleskelupaikan laitos voi artiklan mukaan suorittaa hallinnollisia tarkistuksia ja lääkärintutkimuksia toisen jäsenvaltion eläkettä maksavan vakuutuslaitoksen pyynnöstä. Vakuutuslaitokset voivat näin avustaa toisiaan esimerkiksi selvitettäessä, ovatko eläkkeen saamisen edellytykset edelleen olemassa.

53 artikla. Eläkkeet maksetaan, jos mahdollista, suoraan eläkkeensaajalle tai muussa tapauksessa asuinvaltion yhteyselimen tai asuin- tai oleskelupaikan laitoksen kautta. Jäsenvaltio ilmoittaa maksamismenettelystä liitteessä 6. Suomi maksaa eläkkeet suoraan eläkkeen saajalle.

54―58 artikla. Artikloissa on säännökset menettelytavoista niitä tilanteita varten, joissa eläkkeitä ei makseta suoraan eläkkeen saajalle itselleen.

59 artikla. Eläkkeen saajan on ilmoitettava muutostaan toiseen jäsenvaltioon kaikille eläkettä maksaville vakuutuslaitoksille.

4 luku

Työtapaturmat ja ammattitaudit

60 artikla. Artikla sisältää tarkemmat säännökset menettelystä silloin, kun työntekijä tai yrittäjä, joka asuu muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa, hakee työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi sairaanhoito- tai muita luontoisetuuksia. Sairaanhoito annetaan tällöin asuinvaltion vakuutuslaitoksesta sen soveltaman lainsäädännön mukaisesti. Tätä varten työntekijän tai yrittäjän tulee antaa asuinpaikan vakuutuslaitokselle todistettu selvitys siitä, että hänellä on oikeus saada sairaanhoitoetuuksia. Todistetun selvityksen antaa sen valtion toimivaltainen vakuutuslaitos, jossa hän on ollut vakuutettuna. Selvitys perustuu työnantajan antamiin tietoihin. Jos toimivaltaisen jäsenvaltion lainsäädäntö edellyttää erityistä työtapaturma- tai ammattitauti-ilmoitusta, tätä koskeva tiedoksiantotodistus tulee myös antaa asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Hakemukseen on liitettävä myös muut asuinpaikan vakuutuslaitoksen soveltaman lainsäädännön mukaiset tarpeelliset asiakirjat. Tarvittavat asiakirjat voidaan pyytää myös suoraan toimivaltaiselta vakuutuslaitokselta. Selvityksen viivästyessä sairaanhoitoetuudet myönnetään asuinvaltion sairausvakuutusjärjestelmästä edellyttäen, että etuuksien saamisen edellytykset täyttyvät. Annettu todistettu selvitys on voimassa siihen saakka kunnes sen peruuttamisesta on ilmoitettu asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Kausityöntekijälle annettu todistus on voimassa kausityön odotetun keston ajan.

Sairaalahoidosta tiedon saatuaan asuinpaikan vakuutuslaitoksen tulee ilmoittaa kolmen päivän kuluessa toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle sairaalaanottopäivä, todennäköinen sairaalassaoloaika ja sairaalastalähtöpäivä.

Jos sairaanhoidon todennäköiset tai todelliset kustannukset ylittävät hallinnollisen toimikunnan päätöksellä vahvistetun määrän, tulee asuinpaikan vakuutuslaitoksen ilmoittaa siitä etukäteen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Tällä on 15 päivää aikaa ilmoittaa vastustavansa asuinpaikkakunnan vakuutuslaitoksen päätöstä. Hallinnollisen toimikunnan päätöstä n:o 135 muutetaan siten, että Suomessa asuinpaikan vakuutuslaitokselle vahvistettava markkamäärä on 3 000 mk.

Työntekijä tai yrittäjä on velvollinen ilmoittamaan asuinpaikkansa vakuutuslaitokselle kaikista niistä muutoksista, jotka voivat vaikuttaa hänen oikeuteensa saada sairaanhoito- tai muita luontoisetuuksia.

61 artikla. Artiklassa on säännökset tapaturmavakuutuslain mukaista päivärahaa vastaavien rahaetuuksien suorittamiseksi noudatettavasta menettelystä tilanteissa, joissa työntekijä tai yrittäjä asuu muun jäsenvaltion kuin toimivaltaisen valtion alueella. Artiklan säännökset eivät koske tapaturman vuoksi maksettavia eläkkeitä. Työntekijän tai yrittäjän tulee saadakseen työtapaturman tai ammattitaudin johdosta päivärahaa tai vastaavaa rahaetuutta hakea etuutta asuinpaikan vakuutuslaitokselta kolmen päivän kuluessa työkyvyttömyyden alkamisesta. Samalla on toimitettava ilmoitus työnteon lopettamisesta ja mikäli asuinvaltion tai toimivaltaisen valtion lainsäädännön mukaan on tarpeen myös lääkärintodistus työkyvyttömyydestä. Asuinpaikkakunnan vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen edelleen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle viipymättä.

Artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään tarkemmin tarvittavien lääketieteellisten tutkimusten suorittamisesta. Lääkärinlausunnosta tulee ilmetä työkyvyttömyyden todennäköinen kesto. Lausunto tulee toimittaa kolmen päivän kuluessa tutkimuksen suorittamisesta toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Toimivaltaisella laitoksella on 5 kohdan mukaan aina oikeus suorituttaa tarpeelliseksi katsomansa tutkimukset valitsemallaan lääkärillä.

Asuinpaikan vakuutuslaitos huolehtii artiklan 4 kohdan mukaan tarvittavista hallinnollisista tarkastuksista tai lääketieteellisistä tutkimuksista siten kuin sen soveltama lainsäädäntö edellyttää. Jos työntekijä todetaan työkykyiseksi, tästä on ilmoitettava paitsi asianomaiselle henkilölle myös toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Asianomaiselle henkilölle annettua ilmoitusta pidetään tällöin päätöksenä, joka on tehty toimivaltaisen laitoksen puolesta. Siinä tapauksessa, että toimivaltainen vakuutuslaitos antaa kielteisen päätöksen rahaetuuksia koskevaan hakemukseen, päätöksestä tulee ilmoittaa hakijalle ja myös asuinpaikan vakuutuslaitokselle.

Toimivaltainen vakuutuslaitos toimittaa rahaetuudet etuuden saajalle pääsääntöisesti kansainvälisellä rahaosoituksella. Etuudet voidaan suorittaa myös asuinpaikan vakuutuslaitoksesta toimivaltaisen vakuutuslaitoksen puolesta. Myös muusta menettelystä tämän artiklan täytäntöönpanemiseksi voidaan jäsenvaltioiden kesken sopia.

Suomessa asuinpaikan vakuutuslaitoksena toimii tapaturmavakuutuslaitosten liitto samoin kuin jäljempänä olevien 61―67 artiklan mukaisissa tilanteissa.

62―64 artikla. Artikloissa on tarkemmat säännökset ilmoitusmenettelystä ja muista menettelytavoista, kun työntekijä tai yrittäjä hakee työtapaturman tai ammattitaudin vuoksi sairaanhoitoa oleskellessaan muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa tai kun hän palaa tai muuttaa asuinvaltioonsa taikka hakeutuu toiseen jäsenvaltioon saadakseen tarvittavaa hoitoa taikka kun hän hakee tapaturmavakuutuksen päivärahaa vastaavaa rahaetuutta oleskellessaan muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa. Ensisijaisesti työntekijä tai yrittäjä on itse velvollinen toimittamaan tarvittavat todistukset ja muut selvitykset vakuutuslaitokselle. Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, laitokset hoitavat asian viran puolesta.

65 artikla. Artikla sisältää säännökset selvityksistä, tutkimuksista ja tietojen vaihdosta vakuutuslaitosten välillä, kun kysymys on muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa sattuneesta tapaturmasta tai saadusta ammattitaudista. Ilmoitus tapaturmasta tai ammattitaudista tehdään toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle niin kuin sen soveltamassa lainsäädännössä säädetään. Samalla on toimitettava lääkärintodistukset ja muut tarpeelliset tiedot. Hoidon päätyttyä toimivaltaiselle laitokselle toimitetaan yksityiskohtainen kertomus lääkärintodistuksineen tapaturman tai ammattitaudin mahdollisista pysyvistä seurauksista sekä henkilön terveydentilasta.

66 artikla. Tapaturman tai taudin ammatillista luonnetta koskevissa riitautustilanteissa menetellään tämän artiklan mukaisesti. Jos toimivaltainen vakuutuslaitos katsoo, ettei kysymyksessä ole sen soveltaman lainsäädännön mukaan korvattavasta tapaturmasta tai ammattitaudista, vakuutuslaitos ilmoittaa päätöksestä viipymättä asuinpaikan tai oleskelupaikan vakuutuslaitokselle. Etuuksista vastaa tällöin sairausvakuutusjärjestelmä. Lopullisesta päätöksestä on ilmoitettava sairaanhoitoetuudet korvanneelle laitokselle. Jos lopullisen päätöksen mukaan kysymyksessä ei ole tapaturma tai ammattitauti, sairaanhoitoetuuksien antamista jatketaan sairausvakuutusjärjestelmästä edellyttäen, työntekijällä tai yrittäjällä on niihin oikeus. Muussa tapauksessa sairausvakuutuksen perusteella saatua sairaanhoitoa pidetään työtapaturma- tai ammattitautietuuksina.

67 artikla. Artiklassa on säännökset menettelystä tapauksissa, joissa altistus ammattitautiin on tapahtunut useassa jäsenvaltiossa. Ilmoitus ammattitaudista tarpeellisine selvityksineen toimitetaan sen jäsenvaltion toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle, jonka lainsäädännön mukaan henkilö viimeksi harjoitti kysymyksessä olevan taudin mahdollisesti aiheuttamaa toimintaa tai asuinpaikan vakuutuslaitokselle, joka toimittaa ilmoituksen edelleen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Tämä toimittaa selvitykset edelleen muulle toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle, jos voidaan osoittaa, että toimintaa, joka on voinut aiheuttaa ammattitaudin, on harjoitettu viimeksi muussa jäsenvaltiossa.

68 artikla. Artiklassa on säännökset vakuutuslaitosten välisestä tietojen vaihdosta silloin, kun työntekijä on valittanut kielteisestä päätöksestä tapaturma- tai ammattitautia koskevassa asiassa. Lisäksi säädetään ennakoiden maksamisesta ja siitä, miten maksettu ennakko otetaan huomioon etuuksia valitukseen annetun myönteisen päätöksen perusteella myönnettäessä.

69 artikla. Artikla sisältää säännökset rahaetuuksien kustannusten osittamisesta silloin, kun henkilö hakee korvausta sclerogeenisen pneumoconiosiksen johdosta. Artiklassa on tarkemmat säännökset lomakkeista, joita käytetään tietojen vaihtamiseksi sekä ilmoitusmenettelystä eri vakuutuslaitosten välillä.

70 artikla. Artiklassa säädetään perheenjäsenten huomioon ottamisesta laskettaessa tapaturman tai ammattitaudin johdosta suoritettavia rahaetuuksia. Artiklan mukaan etuuden hakijan tulee jättää todistettu selvitys hänen muun jäsenvaltion alueella asuvista perheenjäsenistään. Todistuksen voi antaa perheenjäsenten asuinpaikan vakuutuslaitos tai muu laitos, jonka toimivaltainen viranomainen on nimennyt. Kuitenkin etuuksista vastaava vakuutuslaitos voi vaatia hakijaa toimittamaan myös muita selvityksiä perheenjäsenten asemasta. Liitteeseen 10 otetun määräyksen mukaan Suomessa tällaisen todistuksen antaa kansaneläkelaitos.

71 artikla. Artiklan mukaan korvauksen hakija on ammattitaudin pahenemistilanteessa velvollinen toimittamaan kaiken tiedon, joka koskee ammattitaudin vuoksi myönnettyjä aiempia etuuksia, sille vakuutuslaitokselle, josta hän hakee etuuksia pahenemisen vuoksi. Lisäksi artiklassa on tarkemmat säännökset vakuutuslaitosten välisestä tietojen vaihdosta.

72 artikla. Artiklassa on säännökset siitä, miten etuuksien hakijan ja vakuutuslaitoksen tulee menetellä työkyvyttömyyden alentumista arvioitaessa. Säännökset koskevat tilanteita, joissa tapaturma on sattunut joko aikaisemmin tai myöhemmin kuin silloin, kun henkilö on kuulunut etuuksista vastuussa olevan jäsenvaltion lainsäädännön piiriin. Sama koskee ammattitautitapauksia. Tällöin toimivaltaisen valtion vakuutuslaitokselle annetaan tiedot kaikista muissa jäsenvaltioisssa sattuneista työtapaturmista tai ilmenneistä ammattitaudeista. Etuuden saamiseksi tai sen määrän määräämistä varten toimivaltainen vakuutuslaitos määrittää oman lainsäädäntönsä mukaisesti työkyvyttömyyden asteen, joka aiemmista tai myöhemmistä tapauksista on aiheutunut.

73 artikla. Artikla sisältää erityiset säännökset niitä tilanteita silmällä pitäen, joissa erityisten järjestelmien piiriin kuuluvat kaivostyöntekijät tai vastaavien yritysten työntekijät voivat hakea etuuksia oleskellessaan tai asuessaan muussa jäsenvaltiossa kuin toimivaltaisessa valtiossa.

74―77 artikla. Asetuksen 74 artikla sisältää säännöksen, miten sellainen kausi, jolta etuutta on jo myönnetty toisen jäsenvaltion vakuutuslaitoksesta, otetaan huomioon. Asetuksen 75 artikla sisältää säännökset eläkehakemusten jättämisestä ja käsittelemisestä sekä muista menettelytavoista silloin, kun työntekijä tai yrittäjä taikka hänen jälkeenjääneensä asuvat toisen jäsenvaltion alueella kuin siellä, mistä etuuksia haetaan. Asetuksen 76 artiklan mukaan hallinnolliset tarkistukset ja lääkärintutkimukset tehdään toimivaltaisen vakuutuslaitoksen pyynnöstä siinä jäsenvaltiossa, jonka alueella etuuksiin oikeutetut oleskelevat. Suomessa asuin- ja oleskelupaikan laitoksena toimii tapaturmavakuutuslaitosten liitto. Toimivaltaisella vakuutuslaitoksella on kuitenkin oikeus toimittaa tällainen henkilö tutkimuksiin valitsemalleen lääkärille. Asetuksen 77 artiklan mukaan jäsenvaltion vakuutuslaitos suorittaa eläkkeet toisen jäsenvaltion alueella asuville eläkkeensaajille siten, kuin asetuksen 53―58 artiklassa on säädetty.

5 luku

Kuolemantapauksen johdosta annettavat avustukset

78 artikla. Artiklassa säädetään, mihin hakijan on jätettävä hakemuksensa saadakseen muun jäsenvaltion kuin asuinvaltionsa lainsäädännön mukaista kuolemantapauksen johdosta annettavaa avustusta kuten hautausavustusta. Hakemus on jätettävä joko toimivaltaiseen laitokseen tai asuinpaikan laitokseen. Asuinpaikan laitoksena toimii tapaturmavakuutuslaitosten liitto työtapaturman perusteella suoritettavan korvauksen osalta. Hakemuksen ratkaisemiseksi tarvittavat tiedot liitteineen annetaan toimivaltaisen laitoksen lainsäädännön mukaisina.

79 artikla. Vakuutus- tai asumiskausien yhteenlaskemiseksi asetuksen N:o 1408/71 64 artiklan mukaisesti hakijan tulee toimittaa toimivaltaiselle laitokselle todistus sen lainsäädännön mukaan täytetyistä vakuutus- tai asumiskausista, jonka piiriin hän viimeksi kuului tai tarvittaessa minkä tahansa jäsenvaltion lainsäädännön mukaisista kausista. Todistuksen antaa se sairaus- tai vanhuusvakuutuslaitos, jossa hän viimeksi oli vakuutettuna. Mikäli hakija ei toimita todistusta saa toimivaltainen laitos sen näiltä laitoksilta. Suomessa täytetyistä kausista todistuksen antaa joko kansaneläkelaitos tai eläketurvakeskus.

6 luku

Työttömyysetuudet

80 artikla. Artiklan säännösten mukaan täytetyt vakuutus- tai työskentelykaudet osoitetaan erityisellä todistetulla selvityksellä, jonka antaa sen jäsenvaltion työttömyysvakuutusta hoitava vakuutuslaitos, jonka lainsäädännön piiriin työntekijä viimeksi kuului tai muu laitos, jonka toimivaltainen viranomainen on tähän tehtävään nimennyt. Liitemääräyksen 10 mukaan todistukset Suomessa antaa eläketurvakeskus.

81 artikla. Jos työtön ei ole työskennellyt jäsenvaltiossa asetuksen 1408/71 68 artiklan 1 kohdassa edellytettyä neljää viikkoa ennen työttömäksi joutumistaan työttömyysetuudet lasketaan sen työskentelyn luonteen perusteella, jota työntekijä harjoitti aikaisemmin työskennellessään toisessa jäsenvaltiossa. Tämän työskentelyn luonne todistetaan erityisellä todistetulla selvityksellä, joka saadaan edellisestä työskentelyvaltiosta.

82 artikla. Artiklassa säädetään todistetusta selvityksestä, joka koskee huomioon otettavia perheenjäseniä työttömyysetuuksia laskettaessa. Todistetun selvityksen antaa sen jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen nimeämä vakuutuslaitos, jonka alueella perheenjäsenet asuvat. Selvityksestä on myös käytävä ilmi, että samoja perheenjäseniä ei oteta huomioon näiden asuinvaltiossaan jollekin perheenjäsenelle suoritettavan työttömyysetuuden määrää laskettaessa. Suomessa todistuksen perheenjäsenistä antaa kansaneläkelaitos.

83 artikla. Artiklassa säädetään niistä noudatettavista menettelytavoista, kun toiseen jäsenvaltioon työnhakijaksi lähtevä saa edelleen työttömyysetuutta siitä jäsenvaltiosta, jossa hän jäi työttömäksi. Hänellä tulee olla lähtiessään todistus työttömyysetuuksien suorittamisesta, jonka hän antaa toisessa jäsenvaltiossa työttömyysvakuutusta hoitavalle vakuutuslaitokselle rekisteröityessään työttömäksi työnhakijaksi. Tämän valtion vakuutuslaitos suorittaa työttömyysetuudet niiden suorittamisesta vastuussa olevan vakuutuslaitoksen puolesta sen määräisinä kuin ne on mainitussa todistuksessa ilmoitettu. Sen jäsenvaltion laitos, josta työtä on lähdetty hakemaan, ilmoittaa työttömyysetuuden maksamisesta vastuussa olevalle vakuutuslaitokselle työnhakijaksi rekisteröitymisestä sekä etuuksien maksamisen aloittamisesta. Laitos suorittaa myös kaikki lainsäädäntönsä mukaiset tarkistukset työttömästä työnhakijasta. Tarkoituksena on, että tämän artiklan mukaisista tehtävistä huolehtii kansaneläkelaitos.

84 artikla. Artiklassa säädetään asetuksen N:o 1408/71 71 artiklan erityistapauksessa noudatettavasta menettelystä. Jos työtön henkilö viimeksi työskennellessään asui muun jäsenvaltion kuin toimivaltaisen jäsenvaltion alueella, hänen tulee lisäksi toimittaa todistettu selvitys asuinpaikan laitokselle siitä, ettei hänellä ole oikeutta työttömyysetuuteen aikaisemmin toimivaltaisena valtiona olleesta valtiosta asetuksen 69 artiklan perusteella. Asuinpaikan vakuutuslaitos voi myös pyytää viimeisen työskentelyvaltion vakuutuslaitokselta kaikki tarvitsemansa tiedot työttömästä henkilöstä.

7 luku

Perhe-etuudet

85 artikla. Artikla sisältää säännökset työskentely- tai yrittäjäkausia koskevien selvitysten toimittamisesta perhe-etuuksia haettaessa.

86 artikla. Artikla sisältää säännökset asetuksen N:o 1408/71 73 artiklan ja 75 artiklan 1 ja 2 kohdan täytäntöönpanosta. Artiklan mukaan työntekijä jättää etuuksia saadakseen hakemuksen toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Hakemuksen tueksi työntekijän tulee esittää selvitys muussa jäsenvaltiossa asuvista perheenjäsenistään. Siinä tapauksessa, että perhe-etuuksia voidaan maksaa myös muulle henkilölle kuin työntekijälle itselleen etuuksien saamiseksi on esitettävä tarpeellinen selvitys. Jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset voivat sopia erityisistä menettelyistä perhe-etuuksien maksamiseksi.

87 artikla. Artikla on poistettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

88 artikla. Artikla sisältää säännökset asetuksen N:o 1408/71 74 artiklan täytäntöönpanosta. Artiklan mukaan 86 artiklan säännöksiä sovelletaan vastaavasti myös työttömiin henkilöihin, jotka aikaisemmin olivat palkattuja työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia.

89 artikla. Artikla on poistettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

8 luku

Etuudet eläkeläisten huollettaville ja lapsille

90 artikla. Pääsääntöisesti orvoneläkettä tai eläkkeeseen tulevaa lapsikorotusta koskeva hakemus jätetään asuinpaikan vakuutuslaitokselle. Hakemus voidaan toimittaa myös asuinpaikan vakuutuslaitoksen toimesta tai suoraan toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle vakuutuslaitokselle. Hakemus tulee vireille sinä päivänä, kun se on jätetty ensimmäiselle vakuutuslaitokselle. Jos oikeutta eläkkeeseen tai lapsikorotukseen ei tässä valtiossa ole, vakuutuslaitos toimittaa hakemuksen liitteineen edelleen sellaiselle vakuutuslaitokselle, jonka lainsäädännön piiriin henkilö on kuulunut pisimmän ajan. Jos oikeutta etuuteen ei tässäkään valtiossa synny, hakemus toimitetaan edelleen muille laitoksille, joiden soveltaman lainsäädännön piirissä henkilö on työskennellyt.

91 artikla. Orvoneläkkeet ja eläkkeeseen tuleva lapsikorotus maksetaan samoin kuin muut eläkkeet noudattaen, mitä 53―58 artiklassa on säädetty.

92 artikla. Artikla velvoittaa eläkkeen saajan ilmoittamaan lasten olosuhteita, lukumäärää ja osoitetta koskevista muutoksista sekä lasten työskentelyyn liittyviä tietoja.

V osasto

Taloudellisia säännöksiä

93 artikla. Sairaanhoidon kustannukset korvataan todellisten kustannusten mukaan asianomaiselle valtiolle silloin, kun kustannuksia on aiheutunut työntekijän, yrittäjän, eläkkeen saajan tai työttömän henkilön oleskellessa muun jäsenvaltion alueella kuin sen, joka on häneen nähden toimivaltainen. Todelliset kustannukset ilmenevät vakuutuslaitoksen tileistä tai ne lasketaan erikseen olemassa olevien tietojen perusteella. Hallinnollinen toimikunta määrää perusteet, joita käytetään kertasuoritusten laskemisessa.

Sairausvakuutusjärjestelmälle tulevat hyvitykset saadaan siten laskettua suoraan vakuutetuille suoritetuista korvauksista ja suoritetut korvaukset toimivat sellaisenaan laskuperusteina. Terveyskeskus- ja sairaalapalvelujen käytöstä aiheutuneet kustannukset tullaan laskemaan erikseen. Korvauksia määrättäessä perusteena ei voida käyttää korkeampia taksoja kuin, mitä jäsenvaltion lainsäädännön mukaan työntekijöihin ja yrittäjiin sovelletaan.

94 artikla. Kun työntekijä tai yrittäjä asuu muussa jäsenvaltiossa kuin hänen perheensä, toimivaltaisen valtion vakuutuslaitos maksaa vuotuisen kertasuorituksen annetusta sairaanhoidosta perheenjäsenten asuinvaltioille. Tämä kertasuoritus lasketaan keskimääräisten vuotuisten kustannusten perusteella. Tarkoituksena on, että kertasuoritus jokaiselta kalenterivuodelta vastaisi mahdollisimman tarkoin syntyneitä todellisia kustannuksia.

Artiklan perusteella Suomi korvaa tänne työskentelemään tulleen henkilön perheenjäsenten muussa jäsenvaltiossa syntyneet keskimääräiset terveydenhuoltokustannukset. Edellytyksenä on kuitenkin, ettei perheenjäsen itse työskentele tai harjoita kaupallista toimintaa. Suomesta korvataan myös muuhun jäsenvaltioon esimerkiksi opiskelemaan lähteneen henkilön keskimääräiset terveydenhuollon kustannukset. Suomi voi periä muussa jäsenvaltiossa työskentelevän työntekijän Suomessa asuvien perheenjäsenten terveydenhuoltokustannukset, jos henkilö Suomen lainsäädännön mukaan on tällaisen työntekijän perheenjäsen eikä tämä työskentele tai harjoita kaupallista toimintaa täällä.

Tästä kertasuorituksesta johtuu, että asuinvaltio korvaa näiden ryhmien aiheuttamat todelliset kustannukset, jotka aiheutuvat heidän oleskellessaan muussa jäsenvaltiossa. Tästä säädetään 93 artiklan 1 ja 2 kohdissa.

95 artikla. Vastaava vuotuinen kertakorvaus maksetaan, kun eläkkeen saaja, joka saa eläkettä yhdestä tai useammasta jäsenvaltiosta, ei asu sellaisessa jäsenvaltiossa, jonka lainsäädännön mukaan hän saa eläkettä. Näin ollen Suomesta muuhun jäsenvaltioon muuttaneiden eläkkeen saajien keskimääräiset sairaanhoitokustannukset korvataan heidän asuinvaltiolleen. Vastaavasti Suomi voi periä tänne muuttaneiden eläkkeen saajien aiheuttamat keskimääräiset terveydenhuoltokustannukset edellyttäen, että eläkkeen saaja ei saa Suomesta eläkettä.

Vastaavasti myös eläkkeen saajan oleskellessa muussa jäsenvaltiossa kuin asuinvaltiossaan, asuinvaltio vastaa heidän oleskeluvaltiossa aiheuttamista todellisista terveydenhuollon kustannuksista.

Kahden tai useamman valtion kesken voidaan sopia muistakin tavoista määrätä 93―95 artiklan tarkoittamista korvausten määristä.

96 artikla. Artiklan mukaan asetuksen 93 artiklan säännöksiä sovelletaan vastaavasti kun on kysymys luontaisetuuksien korvaamisesta, jotka on annettu työtapaturma- tai ammattitautivakuutusjärjestelmästä yhden jäsenvaltion laitoksesta toisen jäsenvaltion laitoksen puolesta.

97 artikla. Artiklassa on säännökset toiseen jäsenvaltioon työtä hakemaan meneville työttömille maksettujen työttömyysetuuksien korvaamisesta.

98 artikla. Artikla on poistettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 3427/89.

99―107 artikla. Asetuksen 99 artiklassa säädetään hallinnollisten kustannusten huomioon ottamisesta korvauksissa, 100 ja 101 artiklassa korvaushakemusten selvittelystä eri jäsenvaltioiden välillä ja 102 artiklassa tilintarkastuslautakunnan toiminnasta kustannusten korvaamismenettelyssä. Kustannusten korvaamista varten tarvittavasta tiedostosta säädetään 103 artiklassa ja 104 artiklassa jäsenvaltioiden välillä mahdollisesti sovittavasta kustannusten korvaamisesta luopumisesta, joista on mainittava asetuksen liitteessä 5. Hallinnollisten tarkistusten ja lääkärintutkimusten kustannuksista säädetään 105 artiklassa. Sen mukaan kustannukset korvaa tutkimusta tai tarkastusta pyytänyt laitos, ellei kustannusten korvaamisesta ole luovuttu. Maksettujen rahaetuuksien ilmoittamisesta hallinnolliselle toimikunnalle säädetään 106 artiklassa. Asetuksen 107 artiklassa on säännökset valuuttojen muuttamisesta maksettaessa rahasummia jäsenvaltiosta toiseen.

VI osasto

Muita määräyksiä

108―117 artikla. Artiklat sisältävät säännökset kausityöntekijälle annettavasta todistuksesta, vakuutusmaksujen maksamisjärjestelyistä tilanteissa, joissa työnantajalle ei ole vakuuttamisvaltiossa kiinteää toimipaikkaa ja keskinäisestä avusta jäsenvaltioiden välillä. Artikloissa on lisäksi säännökset maksettujen liikasuoritusten ja sosiaalihuollon korvaamisesta, väliaikaisesta etuuksien maksamisesta silloin, kun jäsenvaltioiden välillä on epäselvyyttä maksuvelvollisesta valtiosta, lääkärintutkimusten järjestämisestä, ja muista asetuksen N:o 1408/71 ja tämän asetuksen käytännölliseen soveltamiseen liittyvistä menettelytavoista.

VII osasto

Siirtymä- ja loppumääräyksiä

118―122 artikla. Asetuksen 118―119 artiklassa, joita on muutettu neuvoston asetuksella (ETY) N:o 1305/89 on eläkkeiden määräytymistä koskevat siirtymäsäännökset asetuksen ja sen muutosten voimaantulon jälkeisiä siirtymätilanteita silmällä pitäen. Asetuksen 121 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat tehdä keskenään sopimuksia, joissa sovitaan muista menettelytavoista, jotka täydentävät asetuksen täytäntöönpanomenettelyä. Näistä sopimuksista on otettava maininta liitteeseen 5. Asetuksen liitteet 1 ja 4―8 voidaan artiklan 122 nojalla muuttaa yksinkertaistetussa järjestyksessä.

* * *

30 artikla. Artiklassa viitataan sopimuksen liitteeseen VII, jossa luetellaan ETA-säännöiksi otettava Euroopan yhteisön voimassa oleva tutkintotodistusten tunnustamista ja ammatinharjoittamisen ehtojen yhteensovittamista koskeva lainsäädäntö. Liitettä sovellettaessa tarkoitetaan jäsenvaltioilla myös EFTA-valtioita. Tämän lainsäädännön tarkoituksena on edistää henkilöiden vapaata liikkumista yhdenmukaistamalla ammatinharjoittamista koskevia säännöksiä ja määräyksiä sekä antamalla muiden ETA-valtioiden kansalaisille oikeus saada koulutuksensa tai ammattikokemuksensa tunnustettua siinä ETA-valtiossa, johon he siirtyvät työntekijäksi tai itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Sopimuksen liitesäännöstöön kuuluu myös neuvoston päätös jäsenvaltioiden ammatillisen koulutuksen todistusten vertailtavuudesta (85/368/ETY), jonka tarkoituksena on edistää eri valtioissa hankittujen pätevyyksien vertailtavuutta. Eräiden terveydenhuollon ammattien osalta lainsäädäntö koskee myös ammattiin johtavan koulutuksen vähimmäisvaatimusten yhdenmukaistamista. Liikenteen osalta ammattiinpääsyn yhdenmukaistamista ja tutkintojen vastavuoroista tunnustamista koskevat EY-säädökset mainitaan liitteessä XIII, johon viitataan sopimuksen 47 artiklassa.

A. Yleinen järjestelmä

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä joulukuuta 1988, vähintään kolmivuotisesta ammatillisesta korkeammasta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä (89/48/ETY)

Tutkintojen tunnustamista koskevista direktiiveistä vaikutuksiltaan laajin on EY:n jäsenvaltioissa tammikuussa 1991 voimaantullut direktiivi vähintään kolmivuotisesta korkeammasta ammatillisesta koulutuksesta annettujen tutkintotodistusten tunnustamista koskevasta yleisestä järjestelmästä (89/48/ETY), jäljempänä yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä. Direktiivin tarkoituksena on helpottaa korkeakoulututkinnon tai muun nuorisoasteen jälkeisen ammatillisen tutkinnon suorittaneiden henkilöiden liikkumista siten, että he saavat koulutuksensa tunnustettua voidakseen työskennellä toisessa valtiossa itsenäisenä ammatinharjoittajana tai toisen palveluksessa. Direktiivi ei vaikuta ETA-valtioiden oikeuteen määritellä haluamallaan tavalla kansalliset kelpoisuusvaatimukset niitä ammatteja varten, joiden harjoittamisen edellytyksistä ei ole EY-säädöksiä.

Direktiiviä sovelletaan ETA-valtioiden kansalaisiin. Se koskee pääsyä kaikkiin sellaisiin säänneltyihin ammattitehtäviin, joihin vaaditaan vähintään kolme vuotta kestävän korkeakoulututkinnon tai muun keskiasteen jälkeisen ammatillisen tutkinnon suorittamista. Direktiiviä ei kuitenkaan sovelleta lääkärin, hammaslääkärin, kätilön, proviisorin, sairaanhoitajan, eläinlääkärin ja arkkitehdin tehtäviin. Näihin ammatteihin valmistavan koulutuksen tunnustamisesta on annettu erityisdirektiivit.

Jos vastaanottava valtio vaatii lain, asetuksen tai hallinnollisen määräyksen nojalla ammatin harjoittamisen ehtona vähintään kolme vuotta kestävän nuorisoasteen jälkeisen tutkinnon suorittamista, ETA-valtion kansalaiselle on annettava samoin ehdoin kuin oman maan kansalaiselle oikeus harjoittaa tätä ammattia, jos hän on toisessa ETA-valtiossa suorittanut vastaavaan ammatilliseen toimintaan oikeuttavan, vähintään kolme vuotta kestäneen nuorisoasteen jälkeisen tutkinnon ja lisäksi ammatillisen harjoittelun, jos se on ammattipätevyyden saavuttamisen edellytyksenä. Jos tutkinto on suoritettu sellaisessa ETA-valtiossa, joka ei sääntele kyseistä ammattia, vastaanottava valtio voi vaatia, että henkilö on viimeisen kymmenen vuoden aikana harjoittanut päätoimisesti ammattia kahden vuoden ajan. Oikeus ammatin harjoittamiseen on myös ETA-alueen ulkopuolella suoritetun, toisen ETA-valtion tunnustaman tutkinnon perusteella edellyttäen, että henkilö on harjoittanut ammattia kolmen vuoden ajan tutkinnon tunnustaneessa ETA-valtiossa.

Jos henkilön suorittama tutkinto on ainakin vuoden lyhyempi kuin vastaanottavassa maassa vaadittava tutkinto, häneltä voidaan vaatia enintään neljän vuoden ammattikokemusta tai, jos ammattiin johtavan koulutuksen tai ammatillisen toiminnan sisällössä on olennaisia eroja, ammatinharjoittamisen ehdoksi voidaan asettaa kelpoisuuskokeen tai enintään kolme vuotta kestävän sopeutumisajan suorittaminen. Henkilölle on yleensä annettava mahdollisuus valita kelpoisuuskokeen ja sopeutumisajan välillä. Henkilön oikeutta valita voidaan rajoittaa, jos ammatinharjoittaminen edellyttää kansallisen lainsäädännön tarkkaa tuntemista. Henkilön oikeutta valita voidaan rajoittaa muustakin syystä edellyttäen, ettei komissio ole tehnyt vastakkaista päätöstä kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun säännösluonnos on toimitettu komissiolle ja muille jäsenvaltioille.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa on erityisesti valtionhallinnossa EY:n yleisen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmän tarkoittamia säänneltyjä ammatillisia tehtäviä, joihin vaaditaan vähintään kolmivuotisen korkeakoulututkinnon tai eräissä tapauksissa ammatillisen korkea-asteen tai opistoasteen tutkinnon suorittamista. Hallitusmuodon 85 §:n mukaan valtion virkoihin vaadittavista opinnäytteistä säädetään lailla tai asetuksella. EY:n direktiivin tarkoittama tutkinto on säädetty kelpoisuusvaatimukseksi varsin laajasti esimerkiksi johto-, suunnittelu-, asiantuntija- ja opetusvirkoihin. Työsopimus-suhteita koskevista kelpoisuusvaatimuksista ei yleensä ole säännöksiä. Erityislainsäädännössä on kuitenkin säädetty palvelussuhteen laadusta tai työnantajasta riippumattomia kelpoisuusvaatimuksia.

Valtion virkojen kelpoisuusvaatimuksia uudistetaan parhaillaan tavoitteena säädettyjen kelpoisuusvaatimusten käyttöalan supistaminen ja niiden sisällön uudistaminen vuoden 1992 loppuun mennessä. Tarkoituksena on, että kelpoisuusvaatimuksia valtionhallinnossa säädettäisiin yleensä vain valtion virkamieslain 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin tehtäviin sekä muihin tehtäviin, joihin kuuluu mahdollisuus käyttää merkittävää, välitöntä julkista valtaa tai joissa tehtävillä päätöksillä tai toimenpiteillä muutoin on suuri vaikutus yksilön asemaan tai yhteiskunnan toimintoihin. Kelpoisuusvaatimuksena useimpiin näistä tehtävistä olisi yleensä soveltuva korkeakoulututkinto. Erityislainsäädännössä tietyille aloille, kuten terveydenhuoltoala, säädettyjä pätevyysvaatimuksia sovellettaisiin myös valtionhallinnon vastaaviin tehtäviin.

Kunnallisten virkojen yleisistä kelpoisuusvaatimuksista määrätään yleensä kunnallislain nojalla annetuissa virkasäännöissä. Erityisistä kelpoisuusvaatimuksista on usein määrätty johtosäännöissä. Erityislainsäädännössä on varsin laajasti säädetty kelpoisuusvaatimuksia erityisesti opetusalan, sosiaalitoimen ja terveydenhuollon tehtäviin. Kunnallisten virkojen kelpoisuusvaatimuksia on tarkoitus uudistaa vuoden 1992 aikana.

Lailla ja asetuksella säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia tulkitaan niin, että vain Suomessa suoritetut tutkinnot täyttävät säädetyn kelpoisuusvaatimuksen. Ulkomailla suoritettujen korkeakouluopintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta annetun lain (531/86), jäljempänä ulkomaanopintolaki, nojalla voi opetusministeriö hakemuksesta tai valtioneuvosto pohjoismaisia tutkintoja koskevin yleispäätöksin rinnastaa ulkomailla suoritetun tutkinnon kotimaiseen tutkintoon, jolloin tutkinto tuottaa kelpoisuuden julkiseen virkaan. Lisäksi ulkomailla suoritettujen tutkintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta on pohjoismaisista sopimuksista johtuvaa ja muuta erityislainsäädäntöä opetus- ja terveydenhuollon aloilla.

Suomen voimassa oleva lainsäädäntö on ristiriidassa direktiivin kanssa. Direktiivin takia on muutettava niitä perusteita, joiden mukaan ETA-valtioiden kansalaisten suorittamat korkeakoulututkinnot tuottavat kelpoisuuden julkisen hallinnon tehtäviin Suomessa. Voimassa olevaa ulkomaanopintolakia ei voida soveltaa, koska kelpoisuuden myöntämisen perusteista on määrätty EY:n direktiivissä. Direktiivin 89/48/ETY soveltamisala on laajempi kuin ulkomaanopintolain, sillä direktiivi koskee korkeakoulututkinnon suorittamista edellyttävien tehtävien ohella pääsyä myös sellaisiin julkisen hallinnon tehtäviin, joihin vaaditaan vähintään kolme vuotta kestävän ammatillisen korkea-asteen tai opistoasteen tutkinnon suorittamista. Ulkomaanopintolakia sovelletaan lailla ja asetuksella säädettyihin kelpoisuusvaatimuksiin. Direktiivi koskee näiden lisäksi myös hallinnollisella määräyksellä asetettuja kelpoisuusvaatimuksia, joita Suomessa voidaan asettaa ainakin kuntien ja kuntainliittojen tehtäviin.

Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä ei estä sopimuksen 28 artiklan 4 kohdan soveltamista. Kelpoisuuden saaminen sellaisiin julkisiin virkoihin, jotka on varattu vain asianomaisen valtion kansalaisille, jää siten direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, eikä direktiivin 89/48/ETY perusteella ole tarpeen myöntää toisen ETA-valtion kansalaiselle kelpoisuutta esimerkiksi tuomarin virkaan Suomessa.

Direktiivin edellyttämät säännökset on julkisen hallinnon kelpoisuusvaatimusten osalta tarkoituksenmukaista sisällyttää yhteen erilliseen lakiin, jota koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa erikseen. Tällöin voidaan järjestelmään mahdollisesti myöhemmin tehtävät muutokset tai laajennukset toteuttaa pääosin yhtä lakia muuttamalla. Ulkomaanopintolaki jäisi koskemaan sellaisia ulkomailla suoritettuja korkeakouluopintoja, joita mainittu uusi lainsäädäntö ei koskisi.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lehtorin, kanttorin, diakonin ja diakonissan kelpoisuusehdoista on säädetty kirkkolain (635/64) 213, 243 ja 264 §:ssä siten, että kelpoisuusehtona virkoihin on Suomessa suoritetut opinnäytteet. Direktiivin 89/48/ETY takia on kirkkolakia muutettava.

Hallituksen esitys kirkkolain muuttamiseksi on tarkoitus antaa eduskunnalle sen jälkeen kun asia on käsitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa.

Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä aiheuttaa muutoksia eräiden ammattien harjoittamisesta annettuun lainsäädäntöön. Direktiivin 89/48/ETY johdosta on muutettava lakia optikon toimen harjoittamisesta (429/60) ja lakia hammasteknikon toimen harjoittamisesta (220/64) siten, että näihin ammatteihin johtavan tutkinnon suorittaneet ETA-valtioiden kansalaiset saavat ammatinharjoittamisoikeuden. Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä aiheuttaa muutoksia lakiin sairaanhoitotoimen harjoittamisesta (554/62). Näitä muutoksia koskevat hallituksen esitykset on tarkoitus antaa erikseen. ETA-valtioiden kansalaisten suorittamien tutkintojen tuottama kelpoisuus tilintarkastajan tehtävään otetaan huomioon tilintarkastusjärjestelmää koskevan lainsäädännön valmistelussa. Direktiivin johdosta on lisäksi muutettava asianajajista annettua lakia (496/58).

B. Lakimiesammatit

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä maaliskuuta 1977, asianajajien palveluiden tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamisesta (77/249/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on parantaa EY:n jäsenvaltioiden asianajajien mahdollisuuksia tarjota palvelujaan koko yhteisön alueella ja siten helpottaa sen Rooman sopimuksessa määrätyn kiellon soveltamista, jonka mukaan kaikki kansalaisuuteen tai asuinpaikkaa koskeviin vaatimuksiin perustuvat palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset ovat kiellettyjä. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on tunnustettava asianajajiksi ne, jotka on jossakin toisessa jäsenvaltiossa hyväksytty asianajajaksi. Sen soveltamisalaan kuuluvat siten tapaukset, joissa asianajajan palvelun vastaanottaja on toisessa jäsenvaltiossa (vastaanottava jäsenvaltio) kuin asianajaja, ja asianajaja tarjoaa palvelun mainitussa jäsenvaltiossa.

Direktiivi ei sen sijaan koske asianajajien sijoittautumisvapautta eli asianajotoimiston perustamista toiseen jäsenvaltioon. Direktiivi ei liioin koske asianajajien tutkintojen tunnustamista, johon sovelletaan yleistä korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmää koskevaa direktiiviä 89/48/ETY.

Direktiivin mukaan asianajajan on vastaanottavassa jäsenvaltiossa käytettävä ammattinimikettään sen jäsenvaltion kielellä ilmaistuna, josta hän tulee. Asianajan oikeuteen edustaa asiakasta tuomioistuimissa ja viranomaisten luona sovelletaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa asianajajia koskevia ehtoja lukuun ottamatta vaatimuksia asumisesta siellä ja kuulumisesta asianajajien ammatilliseen järjestöön siellä.

Edustaessaan asiakasta tuomioistuimessa tai viranomaisen luona asianajajan on noudatettava vastaanottavan jäsenvaltion ammatillisia menettelytapasääntöjä sekä lisäksi velvollisuuksiaan siinä jäsenvaltiossa, josta hän tulee. Velvollisuus noudattaa molempien jäsenvaltioiden ehtoja ja ammatillisia menettelysääntöjä koskee tietyin rajoituksin myös asianajajan muuta toimintaa. Vastaanottava jäsenvaltio voi lisäksi asettaa toisesta jäsenvaltiosta olevalle asianajajalle tiettyjä vaatimuksia ja kieltoja, joita se soveltaa myös omiin asianajajiinsa.

Asianajaja on ammatillisen valvonnan alainen sekä vastaanottavassa jäsenvaltiossa että jäsenvaltiossa, josta hän tulee. Vastaanottavan jäsenvaltion kurinpitoelimet voivat kuitenkin määrätä seuraamuksia vain tuon valtion sääntöjen rikkomisen perusteella. Tällainen päätös on annettava tiedoksi sen valtion toimivaltaisille viranomaisille, josta asianajaja tulee.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädäntö vastaa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta direktiivin vaatimuksia. Direktiivistä johtuu kuitenkin tarve ottaa oikeudenkäymiskaaren 15 lukuun säännös, jolla ETA-valtioissa asianajajaksi hyväksytyt henkilöt rinnastetaan virallisen asianajajayhdistyksen (Suomen asianajajaliitto) jäseniin. Tämä on tarpeen sen takia, että tietyissä laeissa on asianajajan määräämistä avustajaksi tai käyttämistä avustajana koskevia säännöksiä, joissa asianajajalla tarkoitetaan Suomen asianajajaliiton jäseniä. Lisäksi on asianajajista annettua lakia (496/58) täydennettävä säännöksellä, jonka mukaan tällainen asianajaja on Suomen asianajajaliiton kurinpitovallan alainen toimiessaan Suomessa.

Mainituista ehdotuksista sekä niistä direktiivistä 89/48/ETY johtuvista muutosehdotuksista, jotka koskevat asianajajiin sovellettavia säännöksiä, annetaan erillinen hallituksen esitys.

C. Lääketieteen ja sairaanhoidon alan toiminta

Yleinen korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmä ei koske niitä aloja, joiden tutkintojen tunnustamisesta on erikseen annettu EY:n direktiivi. Tällaisia direktiivejä on lääkärin (75/362/ETY), sairaanhoitajan (77/452/ ETY), hammaslääkärin (78/686/ETY), eläinlääkärin (78/1026/ETY), kätilön (80/154/ETY) ja proviisorin (85/433/ETY) tutkinnoista. Direktiivien tarkoituksena on edistää näiden ammattien harjoittajien vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella siten, että direktiiveissä mainitun tutkinnon ja mahdollisesti vaadittavan ammatillisen harjoittelun suorittaneella ETA-valtion kansalaisella on oikeus harjoittaa ammattiaan myös muissa ETA-maissa. Direktiiveissä on lueteltu ne tutkinnot, joita tunnustaminen koskee.

Niiden terveydenhuollon ammattien osalta, joihin valmistavan tutkinnon tunnustamisesta on annettu EY:n direktiivi, koulutuksen vähimmäisvaatimukset on yhdenmukaistettu antamalla koulutuksen pääasiallista sisältöä ja vähimmäispituutta koskeva direktiivi lääkärikoulutuksesta (75/363/ETY), sairaanhoitajakoulutuksesta (77/453/ETY), hammaslääkärikoulutuksesta (78/687/ETY), eläinlääkärikoulutuksesta (78/1027/ETY), kätilökoulutuksesta (80/ 155/ETY) ja proviisorikoulutuksesta (85/432/ ETY). Sekä ammatinharjoittamista että koulutuksen yhdenmukaistamista koskeviin direktiiveihin on myöhemmin tehty joitakin muutoksia.

Suomalainen lääkärikoulutus, eläinlääkärikoulutus ja hammaslääkärikoulutus vastaavat sisällöltään ja pituudeltaan direktiivien asettamia vaatimuksia. Proviisorikoulutuksen harjoittelua koskevista muutoksista säädetään asetuksella. Sairaanhoitaja- ja kätilökoulutukseen tarvittavat muutokset tehdään opetussuunnitelmia muuttamalla.

Yleislääkärien erityiskoulutuksesta on annettu direktiivi (86/457/ETY). Sen mukaan ETA-valtioiden on toteutettava yleislääkärinä toimiville vähintään kaksivuotinen käytännön työhön painottuva erityiskoulutus, joka direktiivin mukaan tulee pakolliseksi sosiaaliturvajärjestelmän piirissä toimiville yleislääkäreille viimeistään 1.1.1995.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, lääketieteen tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (75/362/ ETY), muutettu direktiiveillä, 82/76/ETY, 89/ 594/ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 75/362/ETY koskee oikeutta harjoittaa lääkärintointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin lääkäreihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää lääkäreiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset lääketieteen tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 75/363/ETY (direktiivi lääkärintointa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 1 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden lääkärintoimen aloittamiseen ja sen harjoittamiseen itsenäisenä ammatinharjoittajana kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät pätevyystodistukset.

Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 75/362/ETY 3 artiklassa.

Direktiivin 4 ja 5 artiklaan sisältyvät säännökset lääketieteen erikoisalojen sellaisten tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen tunnustamisesta, jotka ovat yhteiset kaikille jäsenvaltioille taikka kahdelle tai useammalle jäsenvaltiolle. Nämä muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisissa jäsenvaltioissa direktiivin 75/363/ETY 2, 3, 4 ja 8 artiklan mukaisesti. Kyseiset asiakirjat on lueteltu direktiivin 75/362/ETY 5 ja 7 artiklassa.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä lääkäreiden toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa lääkärintointa on säädetty lääkärintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (562/78). Lain 6 §:n 3 momentin (65/91) mukaan ulkomaalaiselle, joka on suorittanut lääketieteellisen perustutkinnon ja jolla on tehtävän edellyttämä asetuksella säädettävä pätevyys sekä riittävä kielitaito, sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta erityisestä syystä myöntää määrääminsä ehdoin oikeuden toimia laillistettuna lääkärinä tai luvan toimia erikoislääkärin oikeutta edellyttävässä tehtävässä. Direktiivin 75/362/ETY johdosta lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, ettei kyseisen oikeuden tai luvan myöntäminen ole ETA-valtioiden kansalaisten itsenäisen ammatinharjoittamisoikeuden tai erikoislääkärinä toimimisen ehtona. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä syyskuuta 1986, yleislääkärin erityiskoulutuksesta (86/457/ETY)

Euroopan yhteisön yleislääkärin erityiskoulutuksesta annettu direktiivi 86/457/ETY edellyttää, että jokaisen jäsenvaltion, jonka alueella toteutetaan direktiivin 75/363/ETY 1 artiklassa tarkoitettua lääkäreiden peruskoulutusohjelmaa kokonaisuudessaan, tulee järjestää säädetyt vaatimukset täyttävä yleislääkärin erityiskoulutus. Tähän koulutukseen pääsyvaatimuksena on hyväksytysti suoritettu vähintään kuuden vuoden pituinen lääkärin peruskoulutus. Koulutuksen kesto on vähintään kaksi vuotta kokopäiväistä opiskelua. Sen on tapahduttava toimivaltaisten viranomaisten tai toimielinten valvonnassa ja se on pääasiassa käytännön koulutusta tai palvelua. Tästä palvelusta on vähintään kuusi kuukautta suoritettava hyväksytyssä sairaalassa ja toisaalta vähintään kuusi kuukautta perusterveydenhuollon laitoksessa tai yleislääkärin vastaanotolla.

Euroopan yhteisön yleislääkärin erityiskoulutuksesta antama direktiivi 86/457/ETY edellyttää, että jokaisen jäsenvaltion tulee 1 päivästä tammikuuta 1995 lähtien asettaa edellytykseksi yleislääkärin ammatin harjoittamiselle sen kansallisen sosiaaliturvajärjestelmän piirissä tutkintotodistus, todistus tai muu muodollista kelpoisuutta osoittava asiakirja edellä selostetun lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutuksen suorittamisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Koska Suomessa direktiivin 86/457/ETY mukainen yleislääkärin erityiskoulutus saatetaan virheellisesti nimikkeeltään yhdistää yleislääkärin erikoiskoulutukseen, joka puolestaan tarkoittaa lääkäreiden erikoistumista yleislääketieteen erikoisalalle, on tarkoituksenmukaista ottaa Suomessa yleislääketieteen erityiskoulutuksen asemesta käyttöön nimike lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutus, joka myös on kuvaavampi nimike. Suomessa vastaa direktiivin mukaista lääkärin perusterveydenhuollon lisäkoulutusta nykyään niin sanottu orientoivan vaiheen palvelu.

Direktiivi edellyttää lääkärintoimen harjoittamisesta annetun lain muuttamista. Koulutuksen järjestämistä koskevat säännökset annetaan asetuksella.

Neuvoston direktiivi, annettu 27 päivänä kesäkuuta 1977, yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (77/452/ETY), muutettu direktiiveillä 89/595/ETY, 89/594/ETY ja 90/ 658/ETY

Direktiivi 77/452/ETY koskee oikeutta harjoittaa yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien toimintaa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin yleissairaanhoidosta vastaaviin sairaanhoitajiin. Direktiivin tarkoituksena on edistää yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset tai muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 77/453/ETY (direktiivi yleissairaanhoidosta vastaavien sairaanhoitajien toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, muutettu direktiivillä 89/595/ETY) 1 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden yleissairaanhoidosta vastaavan sairaanhoitajan toiminnan aloittamisen ja sen harjoittamisen itsenäisenä ammatinharjoittajana kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät pätevyystodistukset. Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset tai muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 77/452/ETY 3 artiklassa.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, jotka helpottavat sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä yleissairaanhoidossa vastaavien sairaanhoitajien toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa sairaanhoitotointa on säädetty sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annetussa laissa. Lain 1 §:n 3 momentin (68/91) mukaan sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta hyväksyä merkittäväksi sairaanhoitotoimen harjoittajien luetteloon muualla kuin Suomessa koulutuksen saaneen henkilön, joka terveydenhuolto-oppilaitoksen antamalla todistuksella osoittaa pätevyytensä harjoittamaan koulutustaan vastaavaa sairaanhoitotoimintaa. Tätä lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi niin, ettei se koske ETA-valtioiden kansalaisia. Kysymykseen tulisi EY-säännöksin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1978, hammaslääkärin tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (78/686/ ETY), muutettu direktiiveillä 89/594/ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 78/686/ETY koskee oikeutta harjoittaa hammaslääkärintointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin hammaslääkäreihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää hammaslääkäreiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset tai muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat hammaslääketieteessä, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 78/687/ETY (direktiivi hammaslääkärintointa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 1 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden hammaslääkärintoimen aloittamiseen ja sen harjoittamiseen kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät pätevyystodistukset. Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 78/686/ETY 3 artiklassa.

Direktiivin 4 artiklassa on säännökset hammaslääketieteen erikoisalojen sellaisten tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen tunnustamisesta, jotka ovat yhteiset kahdelle tai useammalle jäsenvaltiolle. Nämä muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 78/687/ETY 2 ja 3 artiklan mukaisesti. Kyseiset asiakirjat on lueteltu direktiivin 78/686/ETY 5 artiklassa.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on helpottaa sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä hammaslääkäreiden toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa hammaslääkärintointa on säädetty hammaslääkärintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (563/78). Lain 6 §:n 3 momentin (66/91) mukaan ulkomaalaiselle, joka on suorittanut hammaslääketieteellisen perustutkinnon ja jolla on tehtävän edellyttämä asetuksella säädettävä pätevyys sekä riittävä kielitaito, sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta erityisestä syystä myöntää määrääminsä ehdoin oikeuden toimia laillistettuna hammaslääkärinä tai luvan toimia erikoishammaslääkärin oikeutta edellyttävässä tehtävässä. Direktiivin 78/686/ETY johdosta lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, ettei kyseisen oikeuden tai luvan myöntäminen ole ETA-valtioiden kansalaisten ammatinharjoittamisoikeuden tai erikoishammaslääkärinä toimimisen ehtona. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1978, tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta eläinlääketieteen alalla sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (78/1026/ETY), muutettu direktiivillä 89/594/ ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 78/1026/ETY koskee oikeutta harjoittaa eläinlääkärintointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin eläinlääkäreihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää eläinlääkäreiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkinnot, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 78/1027/ETY 1 artiklan mukaisesti niin, että kelpoisuus tuottaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden eläinlääkärintoimen harjoittamiseen kuin sen itsensä antamat todistukset. Edellä mainitut tutkinnot, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 78/1026/ETY 3 artiklassa. Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, joiden tarkoituksena on edistää eläinlääkärintoimen aloittamisoikeuteen ja harjoittamisvapauteen liittyvien toimintojen tehokasta hoitamista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa eläinlääkärintointa säädetään eläinlääkärintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (409/85). Lain 2 §:n mukaan eläinlääkärintointa on oikeutettu harjoittamaan pysyvästi Suomessa ainoastaan henkilö, jonka maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosasto on julistanut laillistetuksi eläinlääkäriksi. Laillistetuksi eläinlääkäriksi julistamisen edellytyksenä on muun muassa, että henkilö on suorittanut eläinlääketieteen lisensiaatin tutkinnon eläinlääketieteellisessä korkeakoulussa Suomessa sekä eläinlääkintöosaston järjestämän laillistamistutkinnon. Direktiivin 78/1026/ETY johdosta on eläinlääkärintoimen harjoittamisesta annettua lakia muutettava siten, että ETA-valtioiden kansalaiset, jotka ovat suorittaneet direktiivissä mainitun tutkinnon, saavat ilman edellä mainittuja laillistamiselle asetettuja vaatimuksia oikeuden pysyvästi harjoittaa Suomessa eläinlääkärin ammattia. Mainituista muutosehdotuksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Direktiivin 78/1026/ETY muut säännökset saatetaan voimaan maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston päätöksellä.

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä tammikuuta 1980, kätilön tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (80/154/ETY), muutettu direktiivillä 89/594/ETY ja 90/658/ ETY

Direktiivi 80/154/ETY koskee oikeutta harjoittaa kätilöntointa. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin kätilöihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää kätilöiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 80/155/ETY (direktiivi kätilöntoimeen ryhtymistä ja kätilöntoimen harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 1 artiklan mukaisesti. Edellä mainitut tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat on lueteltu direktiivin 80/154/ETY 3 artiklassa. Muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen tulee myös olla viimeksi mainitussa direktiivissä säädetyjen vähimmäisvaatimusten mukaisia ja täyttää yksi tämän direktiivin 2 artiklan 1 kohdan luetelmakohdassa säädetyistä edellytyksistä. Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisen jäsenvaltion on pidettävä tunnustamiaan muodollista kelpoisuutta osoittavia asiakirjoja alueellaan samanarvoisina kuin niitä, joita se itse myöntää.

Lisäksi direktiiviin sisältyy säännöksiä, jotka helpottavat sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä kätilöiden toiminnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa kätilöntointa on säädetty sairaanhoitotoimen harjoittamisesta annetussa laissa ja sen nojalla annetussa asetuksessa (1044/86), jossa luetellaan laissa tarkoitettuna ammattina muun muassa kätilö. Lain 1 §:n 3 momentin mukaan sosiaali- ja terveyshallitus voi hakemuksesta hyväksyä merkittäväksi sairaanhoitotoimen harjoittajien luetteloon muualla kuin Suomessa koulutuksen saaneen henkilön, joka terveydenhuolto-oppilaitoksen antamalla todistuksella osoittaa pätevyytensä harjoittamaan koulutustaan vastaavaa sairaanhoitotoimintaa. Tätä lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi niin, ettei se koske ETA-valtioiden kansalaisia. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä syyskuuta 1985, farmasian tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta sekä toimenpiteistä sijoittautumisvapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi farmasian alalla (85/433/ETY), muutettu direktiivillä 85/584/ETY ja 90/658/ETY

Direktiivi 85/433/ETY koskee toimintaa, johon pääsemistä ja jonka harjoittamista rajoittavat yhdessä tai useammassa jäsenmaassa ammatilliset kelpoisuusvaatimukset ja jotka ovat avoimia 4 artiklassa tarkoitettujen farmasian tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista pätevyyttä osoittavien asiakirjojen haltijoille. Direktiiviä sovelletaan sekä toisen palveluksessa että itsenäisinä ammatinharjoittajina toimiviin henkilöihin. Direktiivin tarkoituksena on edistää näiden henkilöiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden alueella.

Direktiivin 2 artiklan mukaan jokaisen jäsenvaltion on tunnustettava sellaiset tutkintotodistukset, todistukset ja muut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat, jotka on myönnetty jäsenvaltioiden kansalaisille toisessa jäsenvaltiossa direktiivin 85/432/ETY (direktiivi tiettyä farmasian alan toimintaa koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta) 2 artiklan mukaisesti siten, että kyseinen pätevyystodistus antaa jäsenvaltion alueella saman oikeuden ammattiin pääsyyn ja ammattiin harjoittamiseen kuin jäsenvaltion itsensä myöntämät 4 artiklassa tarkoitetut muodollista kelpoisuutta osoittavat asiakirjat.

Direktiivi sisältää myös säännökset toimenpiteistä, jotka helpottavat sijoittautumisoikeuden tehokasta käyttämistä farmasian alalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Oikeudesta harjoittaa proviisorintointa on säädetty proviisorintoimen ja farmaseutintoimen harjoittamisesta annetussa laissa (1275/87). Lain 3 §:n 2 momentin (83/91) mukaan muun maan kansalaiselle, joka on kotimaan tai ulkomaan korkeakoulussa suorittanut proviisorin tutkinnon tai sitä vastaavan tutkinnon sekä sosiaali- ja terveyshallituksen tarpeellisiksi katsomat lisäopinnot ja palvelun apteekissa, lääketehtaassa tai lääketukkukaupassa, voi sosiaali- ja terveyshallitus myöntää luvan toimia proviisorina Suomessa määrääminsä ehdoin. Direktiivin 85/433/ETY johdosta lakia ehdotetaan muutettavaksi siten, ettei sanotun luvan myöntäminen ole ETA-valtioiden kansalaisten ammatinharjoittamisen ehtona. Kysymykseen tulisi EY-säännöksiin perustuvan ammatinharjoittamisoikeuden toteaminen.

D. Arkkitehtuuri

Neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä kesäkuuta 1985, tutkintotodistusten, todistusten ja muiden muodollista kelpoisuutta osoittavien asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta arkkitehtuurin alalla sekä toimenpiteistä sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi (85/384/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa arkkitehtien liikkumista siten, että ETA-valtiossa arkkitehdin tutkinnon suorittanut henkilö saa oikeuden harjoittaa arkkitehdin ammattia muissa ETA-valtioissa. Direktiivi koskee arkkitehdin toimintaa toisen palveluksessa palkatussa työssä, sijoittautumisoikeutta ja oikeutta tarjota palveluja. Direktiiviä sovelletaan ETA-valtioiden kansalaisiin.

Direktiivin 1 artiklan mukaan ETA-valtioiden tulee vastavuoroisesti tunnustaa toisessa ETA-valtiossa suoritetut arkkitehtitutkinnot, jotka täyttävät direktiivin 3 ja 4 artiklassa koulutuksen pituutta ja pääasiallista sisältöä koskevat kriteerit. Tunnustettavat tutkinnot luetellaan direktiivin 11 artiklassa ja direktiivin nojalla myöhemmin annetuissa EY:n komission tiedotteissa.

Direktiivin tavoitteena ei ole arkkitehtien koulutusvaatimusten yhdenmukaistaminen, joten ETA-valtioilla ei ole velvoitetta järjestää omaa arkkitehtikoulutustaan direktiivissä määriteltyjen kriteerien mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole arkkitehdin ammatinharjoittamista koskevaa erityislainsäädäntöä. Direktiivin vuoksi on lainsäädäntöä kuitenkin muutettava siten, että direktiivissä mainitut tutkinnot tuottavat kelpoisuuden niihin julkisen hallinnon virkoihin, joihin kelpoisuusvaatimukseksi on säädetty arkkitehdin tai rakennusarkkitehdin tutkinto. Direktiivistä aiheutuvat säädösmuutokset on tarkoitus sisällyttää samaan lainsäädäntöön, jota valmistellaan yleistä korkeakoulututkintojen tunnustamisjärjestelmää koskevan direktiivin (89/48/ETY) voimaansaattamiseksi.

Voimassa olevat kansainväliset sopimukset

EY:n direktiivi 89/48/ETY korvaa 25 päivänä elokuuta 1981 tehdyn sopimuksen peruskoulun luokanopettajien yhteispohjoismaisista työmarkkinoista (L 365/84, A 366/84), 29 päivänä syyskuuta 1986 tehdyn sopimuksen peruskoulun aineenopettajien, käytännöllis-esteettisten aineiden opettajien ja erityisopettajien yhteispohjoismaisista työmarkkinoista (L 101/88, A 102/89), 29 päivänä syyskuuta 1986 tehdyn sopimuksen keskiasteen oppilaitosten (lukion ja ammatillisten oppilaitosten) aineenopettajien ja käytännöllis-esteettisten aineiden opettajien yhteispohjoismaisista työmarkkinoista (L 101/88, A 102/89), 24 päivänä lokakuuta 1990 tehdyn sopimuksen pohjoismaisista työmarkkinoista henkilöille, jotka ovat suorittaneet ammattipätevyyden antavan, vähintään kolmivuotisen korkeamman koulutuksen (ei vielä ole saatettu voimaan) ja 25 päivänä elokuuta 1981 tehdyn, Suomen, Norjan, Ruotsin ja Tanskan välisen sopimuksen eräiden ammattiryhmien hyväksymisestä toimimaan terveydenhuollon, sairaanhoidon ja eläinlääkintähuollon alalla (L 670/83, A 671/83) siltä osin kuin viimeksi mainittu sopimus koskee lääkintävoimistelijan, toimintaterapeutin, terveydenhoitajan, optikon, röntgenhoitajan, hammashuoltajan ja hammasteknikon ammatteja. Direktiivit 75/362/ETY, 77/452/ETY, 78/686/ETY, 78/1026/ETY, 80/154/ ETY ja 85/433/ETY muutoksineen korvaavat viimeksi mainitun sopimuksen siltä osin kuin se koskee lääkärin, sairaanhoitajan, hammaslääkärin, eläinlääkärin, kätilön ja proviisorin ammatteja. Parhaillaan selvitetään 25 päivänä elokuuta 1981 tehdyn sopimuksen yhteispohjoismaisessa seurantaryhmässä sitä, olisiko sopimusta kuitenkin syytä soveltaa joidenkin edellä mainittujen ammattien osalta.

Pohjoismaiden ministerineuvoston piirissä on pohjoismaiden sosiaalipoliittinen komitea asettanut selvitysmiehen tutkimaan pohjoismaisen sopimuksen voimassaoloa ottaen huomioon ETA-sopimuksen vaikutukset.

Ammatinharjoitus

ETA-sopimuksen 30 artiklan liitesäännöstöön sisältyvät sijoittautumisoikeutta ja palveluiden tarjoamisen vapautta käsittelevät direktiivit jakaantuvat kahteen tyyppiin. Osa direktiiveistä velvoittaa sopimuspuolet saattamaan lainsäädäntönsä ja hallinnollinen käytäntönsä syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi. Osaan edellä mainituista direktiiveistä liittyy lisänä siirtymätoimenpiteitä sisältävä direktiivi, joilla kaupan, teollisuuden ja palvelusektorin eräiden toimintojen harjoittamista helpotetaan siten, että ammatillista toimintaa sääntelevän valtion on hyväksyttävä näytöksi kyseisessä valtiossa vaadittavasta ammattitaidosta se seikka, että ETA-valtion kansalainen on määrätyn ajan harjoittanut vastaavaa toimintaa toisessa ETA-valtiossa.

E. Kauppa ja välittäjät

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, tukkukauppatoimintaan sekä välittäjien toimintaan kaupan, teollisuuden ja pienteollisuuden alalla sovellettavia siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (64/222/ETY)

Direktiivin soveltamisala määräytyy direktiivien 64/223/ETY ja 64/224/ETY mukaisesti. Direktiivillä helpotetaan tukkukaupan tai välittäjän toimintoja harjoittavan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on se, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä kyseisiin toimintoihin ryhtymisestä, on hyväksyttävä riittäväksi näytöksi asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä se, että henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voidaan olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää räjähdystarvikeasetuksen (85/80) ja jalometallituoteasetuksen (292/ 77) muuttamista.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta tukkukauppatoiminnassa (64/223/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan kaiken sijoittautumiseen ja palveluiden tarjoamiseen liittyvän kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän tukkukaupan toiminnoista.

Direktiivin säännökset eivät koske lääke- tai farmaseuttisten tuotteiden, myrkyllisten tuotteiden tai patogeenien eli tauteja aiheuttavien tuotteiden eivätkä hiilen tukkukauppaa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun asetuksen (34/33) ja jalometallituoteasetuksen saattamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta kaupan, teollisuuden ja pienteollisuuden välittäjien toiminnassa (64/224/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan rajoitukset, jotka vaikuttavat itsenäisenä ammatinharjoittajana toimivan oikeuteen harjoittaa toimintaa yhden tai useamman päämiehen valtuuttamana välittäjänä. Tällä tarkoitetaan toimintaa, jossa henkilö päämiehen antamien ohjeiden mukaisesti neuvottelee tai tekee sopimuksia päämiehensä nimiin ja lukuun. Välittäjä voi toimia myös ilman pysyvää toimeksiantoa saattamalla sopimuksen tekemiseen halukkaita kosketuksiin toistensa kanssa, järjestämällä heidän kauppasopimuksensa tai avustamalla heitä sen tekemisessä.

Itsenäisenä elinkeinonharjoittajana toimiva välittäjä voi tehdä sopimuksia myös omissa nimissään toisen lukuun tai järjestää toisten puolesta vähittäiskauppamyyntiä huutokaupan muodossa. Ovelta ovelle tilauksia hankkivat välittäjät kuuluvat myös direktiivin soveltamisalaan.

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan syrjimättömyysperiaatteen vastaiset rajoitukset, jotka vaikuttavat itsenäisen välittäjän palvelujen tarjoamiseen. Välittäjän ja hänen päämiehensä tulee olla sijoittautuneina toisessa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa palveluja tarjotaan.

Välittäjien toiminta seuraavilla aloilla ei kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan: vakuutustoiminta (erityisesti vakuutusasiamiehet), pankit ja rahoituslaitokset, kiinteää omaisuutta koskevat asiat, kuljetustoiminnat, myrkylliset tuotteet ja patogeenit, lääkkeet ja farmaseuttiset tuotteet sekä hiili.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää huutokaupantoimittajan ammatin harjoittamisesta kaupungissa annetun julistuksen (16/1898) saattamista syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien vähittäiskauppatoiminnassa (ISIC ryhmästä 612) (68/363/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan rajoitukset, jotka koskevat oikeutta harjoittaa vähittäiskauppatoimintaa.

Direktiivin soveltamisalan ulkopuolella ovat lääkkeiden ja farmaseuttisten tuotteiden, myrkyllisten tuotteiden ja patogeenien sekä tupakan ja suolan vähittäismyynti sekä liikkuvan kaupan toiminnot. Direktiiviä ei sovelleta näkö- ja kuuloelinten tai muiden ihmiskehon osien tai elinten testaamiseen, silloin kun toimintaa harjoitetaan näköön tai kuuloon vaikuttavien tai ortopedisten apuvälineiden asentamiseksi, sovittamiseksi tai niiden myymiseksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää huutokaupantoimittajan ammatin harjoittamisesta kaupungissa annetun julistuksen, ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun asetuksen ja jalometallituoteasetuksen muuttamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, siirtymätoimenpiteitä koskevasta menettelystä itsenäisten ammatinharjoittajien vähittäiskaupan alan toiminnassa (ISIC ryhmästä 612) (68/364/ETY)

Direktiivin soveltamisala määräytyy direktiivin 68/363/ETY mukaisesti. Poikkeuksena ovat kuitenkin toisen puolesta vähittäiskauppaa huutokaupan muodossa järjestävän välittäjän toiminnat, joiden osalta siirtymätoimenpiteet on järjestetty direktiivin 64/222/ETY mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää räjähdystarvikeasetuksen ja jalometallituoteasetuksen muuttamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä marraskuuta 1970, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien harjoittamassa hiilen tukkukaupassa ja hiilikaupan välittäjien toiminnassa (ISIC ryhmästä 6112) (70/522/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä marraskuuta 1970, itsenäisten ammatinharjoittajien toimintaan hiilen tukkukaupassa ja välittäjien toimintaan hiilikaupan alalla (ISIC ryhmästä 6112) sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (70/ 523/ETY)

Direktiivit eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia Suomessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä kesäkuuta 1974, myrkyllisiin tuotteisiin, niiden maahantuontiin ja jakeluun sekä tällaisten tuotteiden ammattimaiseen käyttöön liittyvään toimintaan, mukaan lukien välittäjien toiminta, sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (74/556/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä kesäkuuta 1974, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien ja välittäjien toiminnassa myrkyllisten tuotteiden kaupassa ja jakelussa (74/557/ETY)

Direktiivit koskevat sekä maa-, metsä- ja puutarhataloudessa harjoitettavaa myrkyllisten tuotteiden ammattimaista käyttöä sisältävää toimintaa että alkuperäispakkauksessa tuotteen lopulliselle käyttäjälle tapahtuvaa pakattujen myrkyllisten tuotteiden kauppaa ja jakelua.

Direktiivit sisältävät siirtymäsäännöksiä, joilla helpotetaan kyseisten toimintojen harjoittamisen aloittamista toisessa jäsenvaltiossa. Vastaanottajavaltion, jossa on säädetty kyseisen toiminnan harjoittajalta vaadittavasta ammattitaidosta, tulee tunnustaa toisessa ETA-valtiossa hankittu ammattipätevyys.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiiveistä johtuu tarve muuttaa kemikaalilakia. Muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi liikkuvan kaupan toiminnassa ja erityisesti tätä toimintaa koskevista siirtymätoimenpiteistä (75/369/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa liikkuvaa kauppaa koskevat jäsenvaltioiden säännökset ja määräykset. Sillä myös helpotetaan liikkuvan kaupan harjoittajan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on se, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä kyseiseen toimintaan ryhtymisestä, hyväksytään riittäväksi näytöksi kyseisiin toimintoihin ryhtymiselle asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä se, että kyseinen henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Direktiivin soveltamisalaan eivät kuulu vain sellaiset kauppatoiminnot, jotka ovat välttämättä liikkuvia, vaan myös muu paikasta toiseen kiertämisen muodossa tapahtuva toiminta, jollei kyseisestä toiminnasta ole annettu omaa direktiiviä.

Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat kulkukauppiaiden, kiertomyymäläkauppiaiden ja kiertokauppiaiden harjoittama osto- ja myyntitoiminta. Lisäksi sen soveltamisalaan kuuluvat sekä katetuilla markkinapaikoilla että toreilla muista kuin paikalleen rakennetuista myyntipaikoista tapahtuva osto- ja myyntitoiminta. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat myös muissa siirtymätoimenpidedirektiiveissä niiden soveltamisalan ulkopuolelle jätetyt toiminnat sekä sellaiset toiminnat, joiden vapauttamista liikkuvan kaupan muodossa toimien ei mainita kyseisessä direktiivissä.

Harjoitettaessa vähittäismyyntitoimintaa liiketiloista tai katetuilla markkinapaikoilla paikalleen rakennetuista myyntipaikoista sovelletaan direktiivejä 68/363/ETY ja 68/364/ETY. Välittäjän harjoittama ovelta ovelle tapahtuva tilausten hankkiminen kuuluu direktiivien 64/222/ETY ja 64/224/ETY soveltamisalaan.

Direktiiviä sovelletaan myös jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka harjoittavat liikkuvan kaupan toimintoja työsuhteessa. Direktiivillä ei pyritä muuttamaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöä tai hallinnollisia määräyksiä, joissa kielletään yhtiöiltä liikkuvan kaupan harjoittaminen tai joissa asetetaan ehtoja tällaisen toiminnan harjoittamiselle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Liikkuvan kaupan toimintoja koskeva direktiivi edellyttää liikkuvasta kaupasta annetun lain (389/61) muuttamista sekä elinkeinon harjoittamisen oikeudesta annetun lain 2 §:n 1 momentin viimeisen virkkeen kumoamista. Liikkuvasta kaupasta annetun lain 1 §:n mukaan liikkuvalla kaupalla tarkoitetaan ansiotarkoituksessa harjoitettavaa, kulkukaupan, kiertomyymäläkaupan tai kiertokaupan muodossa tapahtuvaa mukana kuljetettavien tavaroiden vähittäismyyntiä. Lain 3 §:n, 10 § 3 momentin ja 23 §:n mukaan lupa voidaan myöntää Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yhteisölle. Elinkeinon harjoittamisen oikeudesta annetun lain 2 § 1 momentin mukaan ulkomaalaiselle ei voida antaa lupaa kulkukaupan harjoittamiseen. Hallituksen esitykset tarvittavista muutoksista annetaan erikseen.

Painovapauslain (1/19) 16 §:n mukaan vain Suomen kansalainen saa kirjankaupittelijana myydä painokirjoituksia. Pykälää tulee kansalaisuusvaatimuksen osalta muuttaa, mistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1986, jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta (86/653/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaisten perussääntöjen avulla poistaa haitat, joita kauppaedustajien sopimuksia koskevan lainsäädännön eroista aiheutuu kilpailun edellytyksille ja kauppaedustajien oikeussuojalle sekä erityisesti eri jäsenvaltioista olevien päämiesten ja kauppaedustajien välisille sopimuksille. Direktiivi koskee kauppaedustajan ja päämiehen välistä oikeussuhdetta, ja sitä sovelletaan ainoastaan itsenäisiin kauppaedustajiin.

Direktiivissä on pakottavat säännökset osapuolten uskollisuus-, huolellisuus- ja tiedonantovelvollisuudesta. Kauppaedustajan palkkion osalta direktiivissä on säännökset palkkio-oikeuden perusteista, kauppojen määrän tai arvon mukaan määräytyvän provision suorittamisvelvollisuudesta ja perusteista, provisio-oikeuden menettämisestä sekä provision suorittamisajasta ja -tavasta. Sopimuksen osapuolella on direktiivin mukaan oikeus saada toiselta osapuolelta asiakirja, jossa on sopimusehdot myöhempine muutoksineen. Jäsenvaltiot voivat asettaa kirjallisen muodon käyttämisen edustussopimuksen pätevyyden ehdoksi. Direktiivin mukaan määräaikainen edustussopimus muuttuu toistaiseksi voimassa olevaksi, jos osapuolet jatkavat sen noudattamista sopimuskauden päättymisen jälkeen. Direktiivissä on säännökset edustussopimuksen irtisanomisajasta, joka pitenee sopimuskauden jatkuessa. Direktiivin mukaan kauppaedustajalle on tietyin edellytyksin suoritettava hyvitystä tai korvausta edustussopimuksen lakattua. Direktiivin mukaan kauppaedustajaa sopimuksen lakkaamisen jälkeen sitova kilpailunrajoitusehto on voimassa enintään kaksi vuotta, ja se on tehtävä kirjallisesti koskien ainoastaan edustussopimuksessa tarkoitettuja tavaroita, aluetta ja asiakaspiiriä. Direktiivin säännökset ovat pääosin pakottavia kauppaedustajan eduksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Hallituksen esitys (HE 201/91 vp) laiksi kauppaedustajista ja myyntimiehistä on annettu eduskunnalle 5 päivänä joulukuuta 1991. Esityksessä, jossa ehdotetaan voimassaolevan kauppaedustajista annetun lain (389/75) korvaamista uudella, on otettu huomioon direktiivin aiheuttamat muutostarpeet. Merkittävin ehdotetuista muutoksista on kauppaedustajan oikeus hyvitykseen edustussopimuksen lakatessa. Kauppaedustajalla on ehdotuksen mukaan oikeus hyvitykseen, jos hän on hankkinut päämiehelleen uusia asiakkaita tai laajentanut aikaisempien asiakkaiden kanssa käytävää kauppaa. Hyvityksen enimmäismääräksi ehdotetaan määrää, joka vastaa kauppaedustajan yhden vuoden palkkioita.

F. Teollisuus ja pienteollisuus

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä heinäkuuta 1964, itsenäisten ammatinharjoittajien toimintaan ISIC pääryhmiin 23 - 40 (teollisuus ja pienteollisuus) kuuluvassa tuotanto- ja jalostusteollisuudessa sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (64/427/ETY)

Direktiivin soveltamisala määräytyy direktiivin 64/429/ETY mukaisesti.

Direktiivillä helpotetaan tuotanto- ja jalostustoimintaa harjoittavan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan tällaista toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on se, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä peräisin toimintoihin ryhtymisestä, hyväksytään riittäväksi näytöksi kyseisiin toimintoihin ryhtymiselle asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä, että kyseinen henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää räjähdystarvikeasetuksen ja jalometallituoteasetuksen muuttamista syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä heinäkuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa ISIC pääryhmiin 23―40 (teollisuus ja pienteollisuus) kuuluvassa tuotanto- ja jalostusteollisuudessa (64/ 429/ETY)

Jäsenvaltioiden tulee poistaa seuraaviin tuotanto- ja jalostusteollisuuden toimintoihin ryhtymiseen ja niiden harjoittamiseen kohdistuvat syrjivät rajoitukset: tekstiilien valmistus; jalkineiden, vaatteiden ja vuodevaatteiden valmistus; puu- ja korkkiteollisuus paitsi huonekalujen valmistus; puuhuonekalujen valmistus; paperin ja paperituotteiden valmistus; painaminen, kustantaminen ja niihin liittyvät palvelut; nahkateollisuus; kumi- ja muovituotteiden, tekokuitujen ja tärkkelystuotteiden valmistus; kemianteollisuus; öljyteollisuus; ei-metallisten mineraalituotteiden valmistus; rautamalmin ja muun kuin rautamalmin tuotanto ja alkujalostus; metallituotteiden valmistaminen lukuun ottamatta koneita, laitteita ja kuljetuskalustoa; muiden koneiden ja laitteiden kuin sähköteknisten valmistaminen; sähkötekniikka; kulkuneuvojen valmistus; muu teollinen valmistus sekä rakentaminen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Painovapauslain 5 §:n nojalla jokaisella täysivaltaisella Suomen kansalaisella on oikeus kirjapainoliikkeen harjoittamiseen. Suomalaisilla yhteisöillä on vastaava oikeus ehdolla, että kirjapainon esimiehenä on Suomen kansalainen. Direktiivi edellyttää kansalaisuuteen kohdistuvan syrjinnän poistamista tältä osin.

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä heinäkuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa kaivos- ja louhostyössä (ISIC pääryhmät 11―19) (64/428/ ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan itsenäisten ammatinharjoittajien kaivos- ja louhostoiminnan harjoittamisen oikeuteen vaikuttavat rajoitukset.

Direktiivin soveltamisala kattaa Euroopan yhteisöjen teollisuusnimikkeistön (NICE) pääryhmissä 11―19 tarkoitetun toiminnan, milloin toiminnan tarkoituksena on luonnossa kiinteänä, nesteenä tai kaasuna esiintyvien mineraalien hyödyntäminen. Niihin sisältyvät maanalaisten- ja avokaivosten, louhosten ja öljylähteiden toiminta sekä kaikki muu malmien ja muiden raakamineraalien käsittelyyn ja rikastamiseen kuuluvat työvaiheet, jos toimintaa harjoittaa yritys, jonka pääasiallisena toimintamuotona on mineraalien hyödyntäminen. Mineraalien tutkiminen ja kaivausta tai porausta edeltävät alueiden valmistelutyöt kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Direktiivin säännökset koskevat myös tuottajien harjoittamaa omien tuotteiden myymistä vähittäis- tai tukkukaupan muodossa. Myyntitoiminnan on kuitenkin tapahduttava yhdestä toimipisteestä tuotantovaltiossa, jollei sen harjoittamista ole vapautettu erillisellä direktiivillä.

Direktiiviä sovelletaan myös raakaöljyn ja luonnonkaasun koeporaus- ja poraustoimintoihin, mikäli toimintaa harjoittaa tuotantoluvan haltija. Muun kuin tuotantoluvan haltijan harjoittamana toiminta kuuluu direktiivin 69/82/ETY soveltamisalaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kaivoslain (503/65) 1 §:n 1 momentin mukaan vain Suomen kansalaisella tai suomalaisella oikeushenkilöllä on oikeus kaivoskivennäisiä sisältävien alueiden valtaamiseen ja hyväksikäyttöön. Ulkomaalaiset ja rajoituslain 2 §:ssä tarkoitetut suomalaiset voivat käyttää kaivoslain oikeuksia vain erillisen luvan saatuaan. Mannermaajalustalain (149/65) 2 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvosto voi myöntää ulkomaan kansalaiselle ja ulkomaiselle yhteisölle vastaavan oikeuden kuin Suomen kansalaiselle ja suomalaiselle yhteisölle, mikäli siihen harkitaan olevan erityistä syytä.

Direktiivi velvoittaa muuttamaan mainitut lait syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä helmikuuta 1966, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa sähkön-, kaasun- ja vedenjakelussa sekä puhtaanapitopalveluissa (ISIC osasto 5) (66/162/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot poistamaan sähkön, kaasun, veden ja höyryn tuotannon, jakelun ja siirtämisen tai kuljettamisen sekä puhtaanapitopalveluiden tarjoamisen oikeuteen kohdistuvat kansalaisuuden perusteella syrjivät rajoitukset. Sähkön siirron ja putkistoa pitkin tapahtuvan kaasun, höyryn ja veden siirtämisen osalta tulee poistaa ainoastaan sijoittautumisvapautta koskevat rajoitukset.

Direktiivin soveltamisalaan kuuluva toiminta kattaa sähkön tuotannon ja jakelun, kaasun tuotannon ja kaasumaisten polttoaineiden jakelun (myös putkistoja pitkin), kaukolämmön tuotannon, veden keruun, veden puhdistamisen ja jakelun sekä viemäri- ja jätehuollon (puhtaanapitopalvelut). Tuotanto ja jakelu sisältää kaiken toiminnan, jonka tarkoituksena on välittää kaasua, sähköä tai vettä kuluttajan saataville käyttökelpoisessa muodossa. Direktiivin soveltamisala kattaa myös kaiken tuotantoon, vedenkeruuseen, siirtämiseen tai kuljetukseen ja jakeluun liittyvän toiminnan. Puhtaanapitopalvelut käsittävät erityisesti katujen puhtaanapitotoimet, teollisuus- ja kotitalousjätteiden hävittämisen sekä likaveden poiston.

Direktiiviä ei sovelleta maakaasulähteiden hyödyntämiseen (mukaan luettuna poraus ja koeporaus) eikä edellä mainittuihin toimintoihin liittyvään rakennustoimintaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sähkölain 9 §:n mukainen toimilupa sähkölaitostoimintaan voidaan myöntää vain Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yhteisölle. Direktiivi edellyttää kansalaisuuteen perustuvien rajoitusten poistamista sähkölaista.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa elintarvike- ja juomateollisuudessa (ISIC pääryhmät 20 ja 21) (68/365/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, itsenäisten ammatinharjoittajien toimintaan elintarvike- ja juomateollisuudessa (ISIC pääryhmät 20 ja 21) sovellettavista, siirtymätoimenpiteitä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (68/366/ETY)

Direktiivit eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia Suomessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä maaliskuuta 1969, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa öljyn ja maakaasun etsinnässä (koeporaus ja poraus)(ISIC pääryhmästä 13) (69/82/ETY)

Direktiivi velvoittaa poistamaan itsenäisten elinkeinonharjoittajien harjoittaman raakaöljyn ja maakaasun tutkimuksen harjoittamiselle asetetut rajoitukset.

Direktiivi koskee sekä tutkimusluvan haltijoita että yrityksiä, jotka harjoittavat öljyn ja maakaasun tutkimusta tuotantoluvan tai tutkimusluvan haltijan puolesta taikka suorittavat sitä omaan lukuunsa täydentäen siten direktiiviä 64/428/ETY, jonka soveltamisalaan mainittu toiminta ei kuulu.

Toiminta käsittää esiintymien etsinnän kaikilla tarkoituksenmukaisilla keinoilla sekä kaikki hyödyntämistoimintaa edeltävät toimet, mukaan lukien aluetta koskevat valmistelut.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kaivoslain 1 §:n 1 momentin mukaan vain Suomen kansalaisella ja suomalaisella oikeushenkilöllä on oikeus kaivoskivennäisiä sisältävien alueiden valtaamiseen ja hyväksikäyttöön. Ulkomaalaiset ja rajoituslain 2 §:ssä tarkoitetut suomalaiset voivat käyttää kaivoslain oikeuksia vain erillisen luvan saatuaan.

Mannermaajalustalain 2 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvosto voi myöntää ulkomaan kansalaiselle ja ulkomaiselle yhteisölle vastaavan oikeuden kuin Suomen kansalaiselle ja suomalaiselle yhteisölle, mikäli siihen harkitaan olevan erityistä syytä.

Direktiivi velvoittaa muuttamaan nämä lait syrjimättömyysperiaatteen mukaisiksi.

G. Kuljetustoimintaan liittyvät oheispalvelut

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä kesäkuuta 1982, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa tietyissä kuljetus- ja matkatoimistoalan (ISIC ryhmä 718) oheispalveluissa sekä säilytys- ja varastointipalveluissa (ISIC ryhmä 720) (82/470/ETY)

Direktiivi ei edellytä lainsäädäntömuutoksia Suomessa.

H. Elokuvateollisuus

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1963, palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamiseksi annetun yleisen toimintaohjelman määräysten täytäntöönpanosta elokuvateollisuudessa (63/607/ETY),

Neuvoston toinen direktiivi, annettu 13 päivänä toukokuuta 1965, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamiseksi annettun yleisten toimintaohjelmien määräysten täytäntöönpanosta elokuvateollisuudessa (65/264/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa elokuvien levityksessä (68/369/ETY),

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä syyskuuta 1970, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta elokuvatuotannon itsenäisenä ammatinharjoittajana (70/451/ETY)

Elokuvamateriaalin liikkuminen Euroopan talousalueella toteutetaan tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien sopimusmääräysten kautta. Elokuvan tekemiseen, levitykseen, kaupalliseen hyväksikäyttöön ja esittämiseen liittyvät toiminnot kuuluvat sijoittautumisoikeutta ja palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien sopimusmääräysten soveltamisalaan. Näiden vapauksien toteuttamiseksi elokuva-alalla annetut direktiivit koskevat elokuvien levitystä, kaupallista hyväksikäyttöä, esittämistä, jälkiäänitystä ja tuotantoa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiiveistä ei aiheudu muutostarpeita Suomen lainsäädäntöön.

J. Muut alat

Neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä tammikuuta 1967, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien toiminnassa:

1. 'kiinteään omaisuuteen liittyvässä toiminnassa (lukuun ottamatta 6401)'(ISIC ryhmästä 640)

2. tiettyjen 'muualla luokittelemattomien yrityspalvelujen tarjoaminen' (ISIC ryhmä 839) (67/43/ETY)

Direktiivi velvoittaa poistamaan kiinteään omaisuuteen liittyvien toimintojen rajoitukset maanmittaajan toimintaa lukuun ottamatta. Nämä sisältävät kaikki kiinteään omaisuuteen liittyvät toiminnot, joissa saadaan tuloa ostamalla, myymällä, vuokraamalla tai hallinnoimalla rakennettua tai rakentamatonta kiinteää omaisuutta ja erityisesti teollisiin, kaupallisiin tai muihin kaupan tai ammatinharjoittamisen tarkoituksiin tai asumistarkoituksiin käytettäviä rakennuksia taikka tällaiseen omaisuuteen liittyviä oikeuksia. Toiminnot kattavat myös omaisuuden tai siihen liittyvien oikeuksien vaihdantaan liittyvän asiantuntijatoiminnan ja välitystoiminnan harjoittamisen. Toimintojen rajoitukset tulee poistaa riippumatta siitä, mitä nimitystä kyseistä toimintaa harjoittavasta henkilöstä käytetään.

Direktiiviä sovelletaan myös itsenäisten elinkeinonharjoittajien toimintoihin muualla luokittelemattomissa yrityspalveluissa. Yksityinen työnvälitystoiminta, etsivätoimistot, turvallisuuspalvelut, PR-palvelut, mainostoimistot, yksityiseen elinkeinotoimintaan liittyvien tapahtumien järjestäminen, toimistopalveluihin erikoistuneet agentuuriliikkeet mukaanlukien mekaanisten ja elektronisten koneiden vuokraaminen sekä käännöspalvelut, liikeorganisaatioihin ja liikemenetelmiin liittyvä neuvonta, kirjallinen ja taiteellinen toiminta, arviointitoiminta vakuutusalaa lukuun ottamatta, tulkkauspalvelut sekä lehtileikepalvelut kuuluvat direktiivin soveltamisalaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi antaa kiinteistönvälittäjille ja kiinteistöyhtiöille laajat mahdollisuudet kiinteistönhankintojen suorittamiseen. Tämä edellyttää kiinteistöjen hankintaa ulkomaalaisten ja ulkomaisten yhteisöjen osalta rajoittavan lainsäädännön muuttamista.

Vartioimisliikelain (83/237) 2 §:n mukaan lupa vartioimisliikkeen harjoittamiseen voidaan antaa vain Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yhteisölle. Direktiivi edellyttää lainsäädännön muuttamista tältä osin.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisesta itsenäisten ammatinharjoittajien henkilöasiakaspalvelualan toiminnoissa (ISIC pääryhmästä 85);

1. Ravintolat, kahvilat, baarit ja muut anniskelu- ja ruokailupaikat (ISIC ryhmä 852)

2. Hotellit, majatalot, leirintäalueet ja muut majoituspaikat (ISIC ryhmä 853) (68/367/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä lokakuuta 1968, itsenäisten ammatinharjoittajien henkilöasiakaspalvelualan toimintaan (ISIC pääryhmästä 85);

1. Ravintolat, kahvilat, baarit sekä muut anniskelu- ja ruokapaikat (ISIC ryhmä 852)

2. Hotellit, majatalot, leirintäalueet ja muut majoituspaikat (ISIC ryhmä 853) sovellettavista, siirtymätoimenpiteistä koskevista yksityiskohtaisista säännöksistä (68/368/ETY)

Direktiivit eivät edellytä muutoksia Suomen lainsäädäntöön.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi itsenäisten ammatinharjoittajien eri toiminnoissa (ISIC osastosta 01-85) ja erityisesti tällaista toimintaa koskevista siirtymätoimenpiteistä (75/368/ETY)

Direktiivillä poistetaan kansalaisuuteen perustuva syrjintä ja helpotetaan otsakkeessa mainittuja toimintoja harjoittavan elinkenonharjoittajan mahdollisuutta siirtyä harjoittamaan toimintaa toiseen jäsenvaltioon. Direktiiviä sovelletaan myös työntekijöihin. Siirtymätoimenpiteiden kohteena on, että niissä jäsenvaltioissa, joissa on määräyksiä kyseisiin toimintoihin ryhtymisestä, hyväksytään riittäväksi näytöksi kyseisiin toimintoihin ryhtymiselle asetettujen kelpoisuusehtojen täyttämisestä, että kyseinen henkilö on harjoittanut toimintaa jäsenvaltiossa, josta hän tulee, kohtuullisen ajan. Toiminnan harjoittamisesta ei ole saanut kulua liian pitkää aikaa, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että asianomaisen henkilön ammattipätevyys vastaa vastaanottajavaltion omilta kansalaisiltaan vaatimaa ammattitaitoa.

Patentteja ostavat ja toimilupia myyvät yritykset kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Insinöörikonsultointi, teollisuuden varainkäytön konsulttien tai patenttiasiamiesten toiminta eivät sen sijaan kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan.

ISIC pääryhmän 73 toiminnot (viestintä: postipalvelut ja televiestintä) ovat yleensä osana julkisia posti- ja telepalveluja, jolloin useimmat pääryhmän toimintamuodoista eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan. Mikäli kuitenkin toimintaa voidaan harjoittaa yksityisesti, kuuluu kyseinen toiminta tämän direktiivin soveltamisalaan.

Kuljetusvälineiden valmistuksen pääryhmästä (ISIC pääryhmästä 38) kuuluvat liitteessä luetellut toiminnot direktiivin soveltamisalaan.

Kuljetustoiminnot (ISIC pääryhmästä 71) yleensä kuuluvat ETA-sopimuksen liikennemääräysten soveltamisalaan. Tietyt kuljetusta tukevat ja avustavat toiminnat sekä matkatoimistojen toiminta kuuluvat kuitenkin direktiivin 82/470/ETY soveltamisalaan. Myös matkustajaliikenne moottoriajoneuvolla tapahtuvaa kuljettamista lukuun ottamatta sekä putkistoja pitkin tapahtuva nestemäisen hiilivedyn ja muiden nestemäisten kemikaalituotteiden siirtäminen (ryhmästä 719) kuuluvat tämän direktiivin soveltamisalaan. Kuljettamiseen liittyvistä toiminnoista ja seuraaviin ryhmiin kuuluvista muista kuin suoranaisista kuljetustoiminnoista makuu- ja ravintolavaunupalvelut, rautatiekaluston ylläpitäminen korjaamolla, rautatievaunujen peseminen, kaupunkien- ja esikaupunkien henkilöliikenteen kaluston ylläpito, maaseudun henkilöliikenteen kaluston ylläpito, tieliikennettä tukevat toimenpiteet ja sitä tukevien palvelujen ylläpito (muun muassa tiet, tunnelit, maksulliset sillat, tavaravarastot, pysäköintihallit, bussi ja raitiovaunuvarikot) sekä sisävesikuljetuksen yhteydessä harjoitettavat toiminnot (vesiväylien hoitaminen ja ylläpitäminen, sulkujen ja muiden rakennelmien ylläpitäminen, poijujen asettaminen ja niin edelleen) kuuluvat tämän direktiivin soveltamisalaan. Yhteisöpalveluista kirjastot, museot, kasvi- ja eläintieteelliset puutarhat kuuluvat direktiivin soveltamisalaan.

Direktiiviä sovelletaan virkistyspalveluista urheilutoimintoihin, peleihin sekä muualla luokittelemattomiin vapaa-ajantoimintoihin. Arpajais- ja muut vastaavat toiminnot kuuluvat usein joko suoraan tai julkisten toimielinten välityksellä yhteiskunnan hoitamiin toimintoihin tai ovat kiellettyjä, eivätkä siten kuulu direktiivin soveltamisalaan. Direktiiviä tulee kuitenkin soveltaa, mikäli toimintaa voidaan harjoittaa yksityisesti.

Turistioppaiden toimintaa harjoitetaan jäsenvaltioissa alueellisesti rajoitetussa muodossa ja yksityiskohtaisten säännösten mukaisesti, minkä vuoksi heidän toimintansa ei kuulu direktiivin soveltamisalaan. Poikkeuksena ovat kuitenkin matka- ja tulkkioppaat, joiden toimintaan direktiiviä sovelletaan.

Direktiivistä ei aiheudu tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

Neuvoston direktiivi, annettu 19 päivänä heinäkuuta 1982, toimenpiteistä sijoittautumisoikeuden ja palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi kampaamoalalla (82/489/ETY)

Direktiivistä ei aiheudu tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

J. Maatalous

Neuvoston direktiivi, annettu 2 päivänä huhtikuuta 1963, yksityiskohtaisista säännöksistä sijoittautumisvapauden toteuttamiseksi maataloudessa jäsenvaltion alueella keskeytymättä kahden vuoden ajan palkattuina maataloustyöntekijöinä työskennelleiden muiden jäsenvaltioiden kansalaisten osalta (63/261/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 2 päivänä huhtikuuta 1963, yksityiskohtaisista säännöksistä vapauden saavuttamiseksi sijoittautua hylätyille tai yli kahden vuoden ajan viljelemättömille maatiloille (63/262/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä joulukuuta 1964, yksityiskohtaisista säännöksistä palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamiseksi maataloudessa ja puutarhataloudessa (65/1/ ETY)

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1967, toisen jäsenvaltion alueelle maanviljelijöiksi sijoittautuneiden jäsenvaltion kansalaisten vapaudesta siirtyä maatilalta toiselle (67/530/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1967, maatalousmaan vuokrasopimuksia koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön soveltamisesta maanviljelijöihin, jotka ovat toisten jäsenvaltion kansalaisia (67/531/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1967, toiseen jäsenvaltioon maanviljelijöiksi sijoittautuneiden jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta liittyä osuuskuntiin (67/532/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä lokakuuta 1967, yksityiskohtaisista säännöksistä metsänhoidon ja metsänhakkuun itsenäisten ammatinharjoittajien sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamiseksi (67/654/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä huhtikuuta 1968, jäsenvaltion alueelle sijoittautuneiden maanviljelijöiden, jotka ovat toisen jäsenvaltion kansalaisia, oikeudesta erimuotoisten luottojen saamiseen (68/192/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä joulukuuta 1968, maanviljelijöiksi toisen jäsenvaltion alueelle sijoittautuneiden jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta saada erimuotoisia avustuksia (68/415/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä joulukuuta 1970, yksityiskohtaisista säännöksistä sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamiseksi maatalouden ja puutarhatalouden palveluja tarjoavien itsenäisten ammatinharjoittajien osalta (71/18/ETY)

Direktiivit velvoittavat saattamaan itsenäistä ammatinharjoittamista maataloudessa sääntelevän kansallisen lainsäädännön syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivit eivät edellytä lainsäädännön muutoksia Suomessa.

Muut vaikutukset

EY:n tutkintojen tunnustamista koskevan lainsäädännön voimaansaattamisen ei arvioida vaikuttavan Suomessa kielteisesti säänneltyjen tehtävien palvelukykyiseen, tehokkaaseen ja asianmukaiseen harjoittamiseen.

Tutkintojen tunnustamista ja ammatinharjoittamista koskeviin direktiiveihin sisältyy yleensä säännös, jonka mukaan hakijalle on annettava tutkinnon tunnustamista, kelpoisuutta tai muita kysymyksiä koskeva päätös tai ilmoitus määräajassa. Useimpien direktiivien täytäntöönpanosta ja soveltamista varten joudutaan määräämään toimivaltainen viranomainen, joka ottaa vastaan hakemuksia, tekee kelpoisuutta koskevia päätöksiä, tiedottaa henkilöille ja muille ETA-valtiolle ammatinharjoittamiseen ja tutkintojen tunnustamiseen liittyvistä asioista sekä osallistuu järjestelmän ylläpitämistä ja kehittämistä koskevaan ETA-hallintoon ja muuhun tarvittavaan kansainväliseen yhteistyöhön.

2 luku Sijoittautumisoikeus

31 artikla. ETA-sopimuksen 31 artikla vastaa Rooman sopimuksen 52 artiklaa. Sen ilmentämä sijoittautumisoikeus on yksi ETA-sopimuksen henkilöiden vapaata liikkumista koskevista perusperiaatteista. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaukset 2/74, Reyners v. Belgia ja 33/74, Van Binsbergen v. Bestuur van de Bedrijfsverenigning voor de Metaalnijverheid) katsonut, että ETA-sopimuksen 31 artiklaa vastaavalla Rooman sopimuksen määräyksellä (52 artikla) on välitön oikeusvaikutus, joten siihen voidaan vedota suoraan kansallisissa tuomioistuimissa.

Artiklan 1 kohta merkitsee velvollisuutta saattaa elinkeino- ja ammattitoimintaa harjoittamaan halukkaat ETA-valtioiden kansalaiset elinkeinovapauden periaatteen osalta samaan asemaan kuin valtion omat kansalaiset. Toiminnan harjoittajaan ja harjoitettavaan toimintaan kohdistuvat syrjimättömyysperiaatteen vastaiset säännökset tulee poistaa. Myös syrjimättömyysperiaatetta loukkaavat hallinnolliset käytännöt on poistettava.

ETA-valtion kansalainen voi muuttaa toiseen ETA-valtioon harjoittamaan itsenäistä elinkeinotoimintaa (1 kohdan 1 alakohta). Sijoittautumisvapauden alaan kuuluu myös toiminta, jossa ETA-valtiossa päätoimipaikkaansa pitävä ETA-kansalainen perustaa kauppaedustajan liikkeen, sivuliikkeen tai tytäryhtiön toiseen ETA-valtioon ja harjoittaa toimintaa siellä tällä tavoin.

Sijoittautumisvapaus sisältää myös oikeuden vastaanottajavaltion lainsäädäntöä noudattaen perustaa ja johtaa yhtiöitä yhdenvertaisin ehdoin vastaanottajavaltion omiin kansalaisiin nähden. Tämän oikeuden toteuttamisen kannalta välttämätön varallisuuden siirtäminen jäsenvaltiosta toiseen tapahtuu pääomien vapaata liikkuvuutta koskevien määräysten mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen voimassa olevaa lainsäädäntöä joudutaan muuttamaan syrjimättömyysperiaatteen mukaiseksi. Elinkeinon harjoittamisen oikeudesta annettua lakia tulee muuttaa siten, että ETA-valtioiden kansalaiset ja ETA-valtiosta Suomeen perustettava sivuliike saatetaan elinkeinovapauden suhteen yhdenvertaiseen asemaan Suomen kansalaisten ja suomalaisten sivuliikkeiden kanssa. Elinkeinoa tulee voida harjoittaa myös perustamalla suomalaisen lainsäädännön mukainen yhteisö ja laatimalla sen säännöt siten, että yhteisö saa niiden mukaan harjoittaa elinkeinoa. Syrjimättömyysperiaatteen voimaansaattaminen edellyttää myös kaivoslain, mannermaajalustalain, ydinenergialain (990/87), kalastuslain (286/82), sähkölain, vartioimisliikelain, liikkuvasta kaupasta annetun lain, teletoimintalain, kaapelilähetystoiminnasta annetun lain, ulkomaanliikenteen kauppa-alusluettelosta annetun lain (1707/91), ilmailulain (595/65) sekä painovapauslain, muuttamista. Merilakia on tarkistettava laivanisännistöyhtiön pääisäntää koskevan kansalaisuus- ja asuinpaikkavaatimuksen vuoksi. Lisäksi alusrekisterilain (211/27) säännöstä aluksen rekisteröintiedellytyksistä on mahdollisesti tarkistettava. Teletoimintalain muutosesitys sisältyy televiestintälainsäädännön muuttamisesta annettuun hallituksen esitykseen (HE 227/91 vp). Myös muista lainmuutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset. Muiden elinkeinojen osalta syrjimättömyysperiaate saatetaan voimaan asetustason muutoksin.

Liitesäännöstö

Sopimuksen 31 artiklan 2 kohdassa viitataan sopimuksen liitteisiin VII―XI, joissa Euroopan yhteisön voimassa oleva sijoittautumisoikeutta koskeva lainsäädäntö otetaan ETA-säännöiksi. Liitteessä VII mainittuja EY-säädöksiä on selostettu 30 artiklan perustelujen yhteydessä, koska liite VII koskee ensisijaisesti tutkintotodistusten tunnustamista. Vastaavasti selostetaan palveluja koskevia liitteitä IX―XI 36 artiklan perustelujen yhteydessä. Sijoittautumisoikeutta koskevassa liitteessä VIII mainitaan seuraavat EY-säädökset.

Yleinen toimintaohjelma palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamiseksi (EYVL N:o 002, 15.1.1962, s. 32)

ja

Yleinen toimintaohjelma sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamiseksi (EYVL N:o 002, 15.1.1962, s. 36)

Kyseessä olevissa, Rooman sopimuksen 54 ja 63 artiklan nojalla annetuissa asiakirjoissa määritellään palvelujen tarjonnan vapauttamisen ja sijoittautumisvapauden toteuttamisen periaatteet ja aikataulut. EY:n lainsäädäntö kyseisillä aloilla perustuu lähtökohtaisesti näihin toimintaohjelmiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä toukokuuta 1973, sijoittautumiseen ja palvelujen tarjoamiseen liittyvää jäsenvaltioiden kansalaisten liikkumista ja oleskelua yhteisön alueella koskevien rajoitusten poistamisesta (73/148/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on poistaa liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka haluavat sijoittautua toisen jäsenvaltion alueelle tai tarjota palveluja toisen jäsenvaltion alueella.

Direktiivin mukaan liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset on poistettava jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka ovat sijoittautuneet tai haluavat sijoittautua toiseen jäsenvaltioon toimiakseen itsenäisinä ammatinharjoittajina tai jotka haluavat tarjota palveluja toisessa jäsenvaltiossa. Rajoitukset on poistettava lisäksi jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka haluavat mennä toiseen jäsenvaltioon vastaanottaakseen palveluja. Myös edellä mainittujen henkilöiden perheenjäseniltä sekä heidän huollettavina olevilta sukulaisiltaan on poistettava liikkumista ja oleskelua koskevat rajoitukset kansalaisuudesta riippumatta.

Direktiivissä on säännökset siitä, että jäsenvaltioiden on myönnettävä edellä mainituille henkilöille oikeus lähteä alueeltaan. Lisäksi direktiivissä on määräyksiä henkilötodistuksen ja passin myöntämisestä ja voimassaolosta sekä siitä, että poistumisviisumia ei saa vaatia.

Maahanpääsyn edellytyksenä jäsenvaltiot eivät saa vaatia muuta kuin henkilötodistuksen tai passin. Viisumia ei siis saa vaatia paitsi niiltä perheenjäseniltä, jotka eivät ole jonkin jäsenvaltion kansalaisia. Jäsenvaltioiden kansalaisille, jotka haluavat harjoittaa elikeinotoimintaa vastaanottajavaltion alueella tai perustaa yrityksen sinne toimiakseen siellä itsenäisinä elinkeinonharjoittajina, on pääsäännön mukaan myönnettävä pysyvä oleskeluoikeus. Direktiivi sisältää säännöksiä myös oleskeluluvan antamisesta, sen voimassaoloajan pituudesta ja alueellisesta kelpoisuudesta sekä oleskeluluvasta mahdollisesti perittävien maksujen suuruudesta.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä joulukuuta 1975, jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta jäädä toisen jäsenvaltion alueelle toimittuaan siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina (75/34/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on antaa itsenäisinä ammatinharjoittajina toimineille toiminnan harjoittamisen päättymisen jälkeen samanlainen oikeus jäädä toiseen jäsenvaltioon kuin työntekijöille on annettu asetuksella N:o 1251/70.

Direktiiviä sovelletaan jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat toimineet itsenäisinä ammatinharjoittajina toisen jäsenvaltion alueella ja jotka ovat saavuttaneet kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä säädetyn vanhuuseläkkeeseen oikeuttavan iän, tulleet pysyvästi työkyvyttömiksi tai siirtäneet toimintansa toiseen jäsenvaltioon asuen edelleen ensiksi mainitussa jäsenvaltiossa. Direktiivissä on lisäksi säädetty toiminnalle asetetut vähimmäisajat, jotta oikeus jäädä pysyvästi jäsenvaltion alueelle saavutettaisiin. Direktiiviä sovelletaan myös elinkeinonharjoittajien perheenjäseniin. Perheenjäsenten osalta direktiivissä viitataan direktiivin 73/148/ETY 1 artiklaan.

Direktiivi sisältää säännökset siitä, miten asumisen jatkuvuus todistetaan, minkälaiset poissaolot vaikuttavat asumisen jatkuvuuteen sekä milloin oikeutta voi ryhtyä käyttämään. Direktiivin mukaan henkilöillä, joilla on oikeus jäädä jäsenvaltion alueelle, on oikeus oleskelulupaan. Oleskeluluvasta, sen myöntämisestä, siitä mahdollisesti perittävistä maksuista sekä sen kelpoisuusalueesta ja raukeamisesta on tarkempia säännöksiä.

Direktiivin loppuartikloissa säädetään yhdenvertaisesta kohtelusta, jäsenvaltioiden muiden jäsenvaltioiden kansalaisille edullisempien säännösten ensisijaisuudesta suhteessa direktiivin säännöksiin sekä direktiivin säännöksistä poikkeamisesta.

EY-tuomioistuin on ratkaisussaan 68/89 (komissio v. Alankomaiden kuningaskunta) katsonut, että direktiivissä 73/148/ETY tarkoitetun jäsenvaltion kansalaisen pääsy toiseen jäsenvaltioon ei saa olla riippuvainen vaatimuksesta vastata rajaviranomaisen esittämiin kysymyksiin. Ehdoksi maahanpääsylle voidaan asettaa vain voimassaolevan henkilötodistuksen tai passin esittäminen. Rajaviranomaisilla ei siis ole oikeutta esittää esimerkiksi oleskelun kestoa tai henkilön rahavaroja koskevia kysymyksiä.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä joulukuuta 1974, ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien erityistoimenpiteiden yhteensovittamisesta annetun direktiivin 64/221/ETY soveltamisalan laajentamisesta koskemaan niitä jäsenvaltion kansalaisia, jotka käyttävät oikeuttaan jäädä toisen jäsenvaltion alueelle toimittuaan siellä itsenäisinä ammatinharjoittajina (75/35/ETY)

Direktiivillä laajennetaan direktiivin 64/221/ETY soveltamisalaa siten, että se koskee myös direktiivin 75/34/ETY soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä. Direktiivillä itsenäiset ammatinharjoittajat ja heidän perheenjäsenensä, jotka käyttävät oikeuttaan jäädä jäsenvaltion alueelle myös toiminnan päättymisen jälkeen, saatetaan samaan asemaan kuin työntekijät ovat direktiivin 64/221/ETY perusteella.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, oleskeluoikeudesta (90/364/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on Rooman sopimuksen 3 artiklan c kohdassa ja 8 a artiklassa mainitun liikkumisvapauden turvaamiseksi yhdenmukaistaa kansalliset säännökset jäsenvaltioiden kansalaisten oikeudesta asua toisessa jäsenvaltiossa, kuitenkin siten, että oleskeluoikeuden saaneista ei aiheutuisi kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle.

Direktiiviä sovelletaan sellaisiin jäsenvaltioiden kansalaisiin, joilla ei ole oleskeluoikeutta yhteisön oikeuden muiden säännösten mukaan, sekä heidän direktiivissä mainittuihin perheenjäseniinsä. Soveltamisen edellytyksenä on lisäksi se, että mainitut henkilöt kuuluvat sairausvakuutuksen piiriin kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja että heillä on riittävästi tuloja ja varoja, jotta he eivät joudu turvautumaan oleskeluaikanaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään.

Direktiivin mukaan todisteeksi oleskeluoikeudesta on annettava asiakirja nimeltä "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa". Oleskeluluvan voimassaoloajasta, uudistamisesta ja sen antamisen perusteena olevista asiakirjoista on direktiivissä tarkempia säännöksiä. Jäsenvaltion kansalaisen puolisolla ja huollettavilla lapsilla on direktiivin mukaan oikeus ryhtyä palkattuun työhön tai toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina koko jäsenvaltion alueella, vaikka he eivät olisi minkään jäsenvaltion kansalaisia. Direktiivi sisältää lisäksi säännöksen, jonka mukaan sen säännöksistä ei saa poiketa muutoin kuin yleisen järjestyksen, turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella. Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan voimassa niin kauan kuin edunsaaja täyttää direktiivin 1 artiklassa säädetyt edellytykset.

Liitteessä VIII direktiivin 2 artiklassa olevat maininnat "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa" korvataan ilmaisulla "oleskelulupa", jolla viitataan myös EFTA-valtioiden kansalaisiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, ammattitoimintansa lopettaneiden työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien oleskeluoikeudesta (90/365/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on myöntää oleskeluoikeus myös niille henkilöille, jotka ovat lopettaneet ammattitoimintansa, vaikka he eivät olisikaan käyttäneet liikkumisvapauttaan ollessaan työelämässä. Oleskeluoikeuden saaneista ei kuitenkaan tule aiheutua kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle.

Direktiiviä sovelletaan sellaisiin jäsenvaltioiden kansalaisiin, jotka ovat olleet palkatussa työssä tai toimineet itsenäisinä ammatinharjoittajina, sekä heidän perheenjäseniinsä. Edellytyksenä on lisäksi, että mainitut henkilöt saavat työkyvyttömyys- tai varhaiseläkettä, vanhuusetuutta taikka työtapaturma- tai ammattitautieläkettä. Eläkkeen tai etuuden suuruuden tulee olla riittävä, jotta henkilö ei oleskeluaikanaan joudu turvautumaan vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään. Henkilön tulee lisäksi kuulua sairausvakuutuksen piiriin kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

Oikeus asettua toiseen jäsenvaltioon on myös oleskeluoikeuden saajan puolisolla ja huollettavilla jälkeläisillä sekä oleskeluoikeuden saajan ja hänen puolisonsa huollettavilla sukulaisilla ylenevässä polvessa.

Direktiivin mukaan todisteeksi oleskeluoikeudesta on annettava asiakirja nimeltä "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa", jonka voimassaoloajasta, uudistamisesta sekä antamisen perusteena olevista asiakirjoista on tarkempia määräyksiä. Direktiivi sisältää kiellon poiketa sen säännöksistä muutoin kuin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella. Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan voimassa niin kauan kuin edunsaaja täyttää sen 1 artiklassa säädetyt edellytykset.

Liitteessä VIII direktiivin 2 artiklassa olevat maininnat "ETY:n jäsenvaltion kansalaisen oleskelulupa" korvataan ilmaisulla "oleskelulupa", jolla viitataan myös EFTA-valtioiden kansalaisiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, opiskelijoiden oleskeluoikeudesta (90/366/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa ammatilliseen koulutukseen pääsyä siten, että opiskelijoille, jotka ovat jäsenvaltioiden kansalaisia, myönnetään oleskeluoikeus.

Direktiiviä sovelletaan jokaiseen opiskelijaan, joka on jäsenvaltion kansalainen, sekä hänen puolisoonsa ja huollettavina oleviin lapsiinsa. Edellytyksenä soveltamiselle on lisäksi se, että opiskelija osoittaa itsellään olevan riittävät varat, jotta hän ei joutuisi opiskeluaikanaan turvautumaan vastaanottavan valtion sosiaalihuoltojärjestelmään. Lisäksi edellytetään, että opiskelija on kirjoittautunut tunnustettuun oppilaitokseen osallistuakseen ammatilliseen koulutukseen ja että hän kuuluu sairausvakuutuksen piiriin kaikkien riskien varalta vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan rajoitettu opintojen kestoaikaan. Direktiivi sisältää säännökset todisteeksi oleskeluoikeudesta annettavasta oleskeluluvasta, sen voimassaoloajasta sekä siitä, mitä asiakirjoja luvan saamiseksi voidaan vaatia. Myös perheenjäsenelle, joka ei ole jäsenvaltion kansalainen, annettavasta vastaavasta asiakirjasta säädetään direktiivissä. Jäsenvaltion kansalaisen puolisolla ja huollettavilla lapsilla, joilla on oleskeluoikeus jonkin jäsenvaltion alueella, on direktiivin mukaan oikeus ryhtyä palkattuun työhön tai toimia itsenäisinä ammatinharjoittajina koko kyseisen jäsenvaltion alueella, myös siinä tapauksessa, että he eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia. Direktiivin säännöksistä ei saa poiketa muutoin kuin yleisen järjestyksen, turvallisuuden sekä kansanterveyden perusteella.

Direktiivi ei anna oleskeluoikeuden saaville opiskelijoille oikeutta vastaanottavan jäsenvaltion antamaan toimeentuloturvaan. Oleskeluoikeus on direktiivin mukaan voimassa niin kauan, kun edunsaaja täyttää sen 1 artiklassa olevat edellytykset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 4 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava koti- tai oleskelumaansa viranomaisen antama voimassa oleva passi. Ulkomaalaislain 8 §:n mukaan ulkomaalaisella on maahan saapuessaan ja maassa oleskellessaan oltava viisumi tai oleskelulupa, jollei Suomea velvoittavasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Oleskeluluvasta on tarkempia säännöksiä ulkomaalaislain 3 luvussa. Ulkomaalaislain 16 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaiselle, joka on oleskellut maassa yhtäjaksoisesti kahden vuoden ajan, myönnetään eräin poikkeuksin pysyvä oleskelulupa. Ulkomaalaislain 20 §:n mukaan ilman oleskelulupaa maahan saapuvalle voidaan myöntää oleskelulupa muun muassa silloin, kun oleskeluluvan epääminen olisi ilmeisen kohtuutonta. Lain perustelujen mukaan tällaisena tapauksena voitaisiin pitää sitä, että henkilö on hyväksytty opiskelemaan Suomessa olevaan oppilaitokseen. Automaattista oleskeluluvan myöntämistä lainkohta ei kuitenkaan merkitse. Oleskelulupa raukeaa ulkomaalaislain 22 §:n mukaan silloin, kun ulkomaalainen on ilmoittanut muuttavansa pois maasta tai kun hän on oleskellut kaksi vuotta maan ulkopuolella. Ulkomaalaislain 24 §:n mukaan Suomessa ansiotyöhön ryhtyvällä ulkomaalaisella on oltava työlupa. Työlupaa ei kuitenkaan vaadita lain 25 §:n mukaan oleskeluluvan saaneelta opiskelijalta osa-aikaiseen tai loma-aikana tehtävään työhön. Opiskelijan puolisoilta ja lapsilta työlupa sen sijaan vaaditaan. Passin, viisumin tai oleskeluluvan puuttuminen on rajaltakäännytysperuste ulkomaalaislain 37 §:n mukaan. Ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva ulkomaalainen voidaan ulkomaalaislain 40 §:n mukaan karkottaa maasta. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan henkilö, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta.

Sopimuksen 31 artiklan liitesäännöstön johdosta ulkomaalaislain oleskelu- ja työlupia koskevia säännöksiä on muutettava. Sopimuksen 31 artiklan liitesäännöstöstä ulkomaalaisen maassa oleskelua koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

32 artikla. Sopimuksen 32 artikla sisältää poikkeuksen sijoittautumisvapauden periaatteesta. Artiklan mukaan vapaus ei koske julkisen vallan käyttöön liittyvää toimintaa. EY:n tuomioistuin on ratkaisuissaan (ks. muun muassa tapaus 2/74, Reyners v. Belgia) tulkinnut julkisen vallan käsitettä rajoittavasti ja sille on annettu yhteisönoikeudellinen merkitys. Artiklan mukaan sijoittautumisvapauden ulkopuolelle jäävillä toiminnoilla tarkoitetaan julkisen vallan harjoittamisesta sinänsä tai pääosin koostuvia toimintoja. Kokonainen ammattitoiminto voidaan sulkea 31 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle, jos se sijoittautumisvapauden piiriin saatettuna voisi johtaa siihen, että toisen ETA-valtion kansalainen olisi mahdollisuus päästä asemaan, jossa harjoitetaan julkista valtaa.

Toimintoja, jotka voivat kuulua käsitteen alaisuuteen, ovat esimerkiksi itsenäisenä ammattina harjoitettavan julkisen notaarin toiminnot ja kuolintodistuksia kirjoittavien lääkäreiden ammatit.

ETA-sopimuksen 32 artikla ei aiheuta lainsäädännön muutostarvetta Suomessa.

33 artikla. Artiklan mukaan sijoittautumisoikeus ei rajoita syrjimättömyysperiaatteen vastaisenkaan kansallisen lainsäädännön soveltamista, jos ulkomaalaisten erityiskohtelu perustuu artiklassa esitettyihin syihin. Yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen liittyvillä syillä voidaan siten estää ETA-valtioiden kansalaisen maahanpääsy ja oleskelu. ETA-sopimuksen 33 artikla vastaa Rooman sopimuksen 56 artiklan 1 kohdan määräyksiä. Artiklaa sovelletaan yhdenmukaisesti työntekijöihin, elinkeinon- ja ammatinharjoittajiin sekä palveluiden tarjoajiin. Koska artikla merkitsee henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteen rajoittamista, on sitä EY:n tuomioistuimen käytännön mukaan tulkittava suppeasti (ks. esimerkiksi tapaus 41/74, van Duyn).

Tapauksessa 30/77 (Regina) EY:n tuomioistuin katsoi, että aiemmat rikostuomiot eivät sinänsä oikeuta asettamaan rajoituksia perustamissopimuksen 48 artiklan työntekijöille takaaman vapaan liikkumisen periaatteelle. Tuomioistuin totesi aikaisempien rikostuomioiden olevan ennemminkin osoitus henkilön aikaisemmasta käyttäytymisestä kuin olemassa olevasta uhasta yleistä järjestystä ja turvallisuutta kohtaan. Tapauksissa 115 ja 116/81 (Adoui ja Cornuaille) tuomioistuin meni vielä pitemmälle ja katsoi, ettei jäsenvaltion kansalaisen käyttäytymistä voida pitää uhkana yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle ja siis käyttäytymisenä, joka oikeuttaa valtion karkoittamaan tämän tai estämään hänen maahanpääsynsä, ellei valtio ole ryhtynyt todellisiin ja tehokkaisiin toimiin myös estääkseen omia kansalaisiaan käyttäytymästä vastaavalla tavalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ulkomaalaislain 40 §:ssä on lueteltu perusteet, joiden nojalla ulkomaalainen voidaan karkottaa maasta. Säännöksen 1 kohdan mukaan ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa maassa oleskeleva voidaan karkottaa. Toistuvasti rikoksiin syyllistynyt voidaan karkottaa 40 §:n 3 kohdan nojalla. Lain 40 §:n 5 kohdan mukaan voidaan se, jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusti olettaa ryhtyvän sabotaasiin, vakoiluun, laittomaan tiedustelutoimintaan taikka Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan, karkottaa maasta. Ulkomaalaisen maasta karkottamista koskevia säännöksiä on tarkistettava, jotta ne olisivat sopusoinnussa ETA-sopimuksen henkilöiden vapaan liikkuvuuden periaatteiden kanssa.

Sopimuksen 33 artiklan johdosta ulkomaalaisten maasta karkottamista koskeviin säännöksiin aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

34 artikla. Artiklan mukaan jonkin ETA-valtion lainsäädännön mukaisesti perustettu yhtiö rinnastetaan sijoittautumisvapauden osalta ETA-kansalaisiin. Rinnastamisen edellytyksenä on, että yhtiön sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai päätoimipaikka sijaitsee sopimuspuolten alueella.

Yhtiön käsite on artiklan 2 kohdan mukaan laaja. Sillä tarkoitetaan siviili- ja kauppaoikeudellisten yhtiöiden lisäksi osuustoiminnallisia yhtiöitä sekä muitakin yksityis- ja julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä lukuun ottamatta niitä, jotka eivät tavoittele voittoa. Artiklaa sovellettaessa yhtiöinä pidetään siten sellaisiakin yhteisöjä ja muita oikeuskelpoisia subjekteja, jotka eivät Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan ole yhtiöitä.

Pöytäkirjassa 17 on määräykset sijoittautumisoikeuden edunsaajista, sopimuspuolten oikeudesta määrittää kantansa kolmannesta maasta tulevaan sijoittautumistoimintaan sekä menettelytavoista kiertämisen estämiseksi. Sijoittautumisoikeuden edunsaajat määritellään viittaamalla EY:n yleiseen toimintaohjelmaan sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamiseksi. Toimintaohjelma on liitteen VIII nojalla osa ETA-sopimusta.

Jotta yritys, jolla on sääntömääräinen kotipaikka jäsenvaltiossa, saisi sijoittautumisoikeuden edun, on sillä oltava kotipaikan lisäksi tosiasialliset taloudelliset siteet johonkin jäsenvaltioon. Edun saaminen merkitsee edelleensijoittautumisoikeutta toisiin jäsenvaltioihin.

Tämä merkitsee sitä, että milloin yritys, jolla on emoyhtiö talousalueen ulkopuolella, on perustanut tytäryhtiön johonkin ETA-valtioon ja täyttää taloudellisen siteen vaatimuksen, saa tytäryhtiö ETA-sopimuksen 31 ja 34 artiklan perusteella sijoittautua edelleen yhteen tai useampaan ETA-valtioon.

ETA-sopimuksen 34 artikla ei estä sopimuspuolia antamasta lainsäädäntöä, jolla rajoitetaan kolmansien maiden pääsyä niiden markkinoille. Pöytäkirjan mukaan ETA-valtiot pyrkivät laatimaan asiasta yksityiskohtaiset ETA-säännöt. Sopimuspuolella on kuitenkin oikeus ryhtyä niiden kiertämisen estämiseksi tarvittaviin toimenpiteisiin.

Pöytäkirjan 2 kohdassa on määräykset sijoittautumisoikeuden edunsaajista. ETA-sopimuksen 34 artiklassa määritellään edellytykset, joiden vallitessa yhteisö kuuluu edunsaajiin.

35 artikla. Artiklassa viitataan 30 artiklan määräyksiin, jotka velvoittavat ETA-valtiossa hankitun ammattipätevyyden tunnustamiseen. Näiden, osittain myös sijoittautumisvapauteen liittyvien direktiivien perustelut ovat 30 artiklan kohdalla.

3 luku Palvelut

36―39 artikla. Sopimuksen 36 artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuolten alueella ei ole rajoituksia, jotka koskevat EY:n tai EFTAn jäsenvaltioon sijoittautuneiden kyseisten valtioiden kansalaisten oikeutta tarjota palveluja toisissa EY- tai EFTA-valtioissa oleville palvelujen vastaanottajille. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 59 artiklaa. Artiklan 2 kohdan mukaan EY:n eräitä palveluja koskeva lainsäädäntö otetaan ETA-säännöiksi (liitteet IX―XI). Kyseisiä aloja ovat vakuutustoiminta, pankkitoiminta, arvopaperikauppa, audiovisuaaliset palvelut ja telepalvelut. Sopimuksen 37 artiklassa on palvelujen määritelmä. Palveluihin kuuluu vastikkeellinen toiminta, siltä osin kuin sopimuksen tavaroiden, henkilöiden ja pääomien vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset eivät koske sitä. Erityisesti palveluihin kuuluu teollinen, kaupallinen, käsityöläisen ja ammatin harjoittamiseen kuuluva toiminta. Palvelujen tarjoaja saa tilapäisesti harjoittaa toimintaansa jäsenvaltiossa, jossa palvelu tarjotaan, niillä edellytyksillä, jotka tämä valtio asettaa kansalaisilleen. Tällä ei kuitenkaan rajoiteta sijoittautumisoikeutta koskevien määräysten soveltamista. ETA-sopimuksen 37 artikla vastaa Rooman sopimuksen 60 artiklaa. Liikennepalveluihin sovelletaan 38 artiklan mukaan sopimuksen liikennettä koskevan luvun erityismääräyksiä. Tutkintotodistusten vastavuoroista tunnustamista sekä sijoittautumisoikeuden rajoituksia ja yhtiöitä koskevia ETA-sopimuksen määräyksiä (30 ja 32―34 artikla) sovelletaan 39 artiklan mukaan myös palvelujen tarjoamiseen.

Liitesäännöstö

Vakuutuspalvelut

Yleistä

Sopimuksen liitteen IX mukaan ETA-sääntöihin kuuluvat 17 EY:n vakuutusdirektiiviä ja direktiivin muutosta sekä komission liikennevakuutusta koskeva päätös. Direktiivien tarkoituksena on vapauttaa vakuutuspalvelujen tarjoaminen koko EY:n alueella ja osittain myös yhdenmukaistaa jäsenmaiden vakuutustoimintaa koskevaa lainsäädäntöä. Vakuutuksenottajien kannalta vakuutuspalvelujen tarjonnan vapauttaminen merkitsee valinnanmahdollisuuksien ja kilpailun lisääntymistä, mutta samalla kasvaa myös tarve vakuutusten sisällön tarkkaan selvittämiseen.

Vakuutusliikkeen aloittamisen ja harjoittamisen edellytyksiä koskevat yhteiset säännökset, jotka sisältyvät niin sanottuihin ensimmäisiin direktiiveihin, on hyväksytty vahinkovakuutuksessa vuonna 1973 ja henkivakuutuksessa vuonna 1979. Niin sanottujen toisten direktiivien säännökset vakuutuspalvelujen vapaasta tarjoamisesta on annettu vuonna 1988 vahinkovakuutuksen osalta ja vuonna 1990 henkivakuutuksen osalta. Vakuutuspalvelujen suora myyminen yhdestä jäsenvaltiosta toiseen ilman viimeksi mainitun antamaa toimilupaa on kuitenkin edelleen rajoitettua. Vahinkovakuutuksessa niin sanottujen suurten riskien vakuuttamiseen riittää yksi toimilupa koko EY:n alueella, kun taas pienten riskien osalta toimintavaltio voi asettaa toiminnan aloittamisen edellytykseksi antamansa luvan. Henkivakuutuksessa yli rajojen tapahtuva myynti ilman toimintavaltion antamaa lupaa on yleensä mahdollista vain sellaisissa tapauksissa, joissa vakuutuksenottaja oma-aloitteisesti ottaa yhteyttä vakuutusyhtiöön henkivakuutussopimuksen tekemiseksi.

Liitesäännöstöön kuuluu yhteensä 17 direktiiviä tai niiden muutosta. Ne ovat kuitenkin vielä välivaihe vakuutuspalvelujen tarjoamisen täydessä vapauttamisessa. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi EY:n komissio on tehnyt ehdotukset kolmanneksi vahinkovakuutusdirektiiviksi ja kolmanneksi henkivakuutusdirektiiviksi. Kolmansien direktiivien toteutuminen merkitsisi muun muassa sitä, että johonkin EY:n jäsenvaltioon perustettu vakuutusyhtiö voi kotimaassa saamansa toimiluvan perusteella tarjota vakuutuspalveluja koko EY:n alueella ja että yhtiön vakavaraisuuden valvonta kuuluu vain yhtiön kotivaltion viranomaisille. Koska näitä direktiivejä ei ole vielä hyväksytty EY:ssä, ne eivät sisälly ETA-sopimuksen liitesäännöstöön.

Sopimuksen liitteessä vakuutusdirektiivit on jaoteltu niiden luonteen mukaan vahinkovakuutus-, liikennevakuutus- ja henkivakuutusdirektiiveihin sekä muihin vakuutustoimintaa koskeviin direktiiveihin.

Vahinkovakuutusdirektiivit

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä helmikuuta 1964, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamisesta jälleenvakuutuksen ja edelleenvakuutuksen osalta (64/225/ETY; jäljempänä jälleenvakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on jälleen- ja edelleenvakuutuspalvelujen tarjoamisen vapauden esteiden poistaminen. Direktiivissä lähdetään siitä, että jokaisen EY-jäsenvaltion on poistettava lainsäädännöstään jälleen- ja edelleenvakuutustoiminnan aloittamista ja harjoittamista koskevat rajoitukset, jos toisesta EY:n jäsenvaltiosta tulevalle vakuutusyritykselle asetetaan niissä sellaisia lisäehtoja, jotka eivät koske kotimaisia vakuutusyrityksiä. Direktiiviä sovelletaan paitsi pelkästään jälleenvakuutukseen erikoistuneisiin yrityksiin myös sellaisten vakuutusyritysten jälleenvakuutustoimintaan, jotka harjoittavat sekä ensi- että jälleenvakuutusta.

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä heinäkuuta 1973, muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutusliikkeen aloittamista ja harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (73/239/ETY; jäljempänä ensimmäinen vahinkovakuutusdirektiivi)

Ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin tarkoituksena on muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutuksen aloittamisen ja harjoittamisen helpottaminen yhdenmukaistamalla EY:n jäsenvaltioiden lainsäädäntöä.

Direktiiviä sovelletaan sellaisiin ensivakuutusliikettä harjoittaviin vakuutusyrityksiin, joilla on toimipaikka jäsenvaltiossa tai jotka aikovat perustaa toimipaikan jäsenvaltioon. Direktiivi ei kuitenkaan koske henki- tai eläkevakuutusta eikä lakisääteiseen sosiaaliturvaan kuuluvaa vakuutusta kuten lakisääteistä tapaturmavakuutusta. Direktiivin soveltamisalan ulko- puolelle jää myös sellaisten keskinäisten vakuutusyhtiöiden ja vakuutusyhdistysten toiminta, joiden saama vuotuinen vakuutusmaksutulo ei ylitä yhtä miljoonaa ECUa eli noin 5,5 miljoonaa markkaa ja jotka muutoinkin täyttävät direktiivin 3 artiklassa asetetut ehdot.

Direktiivin II osaston säännöksiä sovelletaan sellaisiin vakuutusyrityksiin, joiden sääntömääräinen kotipaikka sijaitsee EY:n alueella. Jokaisen EY:n jäsenvaltion on vaadittava vakuutusyritykseltä toimilupa, jos yritys aikoo harjoittaa kyseisen jäsenvaltion alueella ensivakuutusliikettä. Toimilupa annetaan tiettyä vakuutusluokkaa varten. Vakuutusluokat on määritelty direktiivin liitteessä. Saadakseen toimiluvan vakuutusyrityksellä on muun muassa oltava vähimmäistakuurahasto, jonka määrä on harjoitettavien vakuutusluokkien mukaan vähintään 200 000―400 000 ECUa eli noin 1― 2 miljoonaa markkaa. Toimiluvan antamisen edellytykseksi ei saa asettaa talletteen tekemistä tai vakuuden asettamista. Toimiluvan myöntäminen ei liioin saa perustua tarveharkintaan. Lupa saadaan peruuttaa vain direktiivissä tarkoitetuissa tapauksissa. Toimilupavaatimus on voimassa myös silloin, kun EY:n jäsenvaltioon perustettu vakuutusyritys aikoo harjoittaa ensivakuutusliikettä toisessa jäsenvaltiossa sivukonttorin tai asioimiston muodossa. Tällöin toimintamaa ei kuitenkaan saa vaatia sinne muodostettavaksi uutta vähimmäistakuurahastoa.

Vakuutusyrityksen koko liiketoiminnan vakavaraisuuden valvonta kuuluu sen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle, jossa yrityksellä on sääntömääräinen kotipaikka. Jos vakuutusyritys toimii muissakin jäsenvaltioissa, näiden maiden valvontaviranomaisten on annettava edellä mainitulle viranomaiselle valvontaa varten tarvittavat tiedot. Vakuutusyrityksen on muodostettava riittävä vakuutustekninen vastuuvelka jokaisessa jäsenvaltiossa, jossa sillä on toimintaa. Vastuuvelka on katettava, ja katteena olevien varojen on yleensä sijaittava toimintamaassa. Jäsenvaltiot saavat säännellä vakuutusyrityksen varojen valintaa vain siltä osin, kuin kysymys on vakuutusteknistä vastuuvelkaa vastaavista varoista tai yhtiön vakavaraisuuden säilyttämisestä. Sen jäsenvaltion, jonka alueella vakuutusyrityksellä on kotipaikka, on vaadittava yritystä muodostamaan koko sen liiketoimintaan nähden riittävä solvenssimarginaali. Siitä yksi kolmasosa muodostaa takuurahaston. Solvenssimarginaaliin luetaan paitsi osakepääoma myös muun muassa sellaiset rahastot ja varaukset, jotka eivät vastaa tiettyjä velvoitteita, sekä asianomaisten jäsenvaltioiden valvontaviranomaisten suostumuksella omaisuuden arvostuserot.

Direktiivin III osastoon sisältyvät säännökset niistä tapauksista, jolloin EY:n ulkopuolella kotipaikan omaava vakuutusyritys perustaa asioimiston tai sivukonttorin johonkin EY:n jäsenvaltioon. Vakuutusyritykseltä on tällöin vaadittava toimilupa. Direktiivissä on asetettu vähimmäisvaatimukset toimiluvan antamiselle. Jäsenvaltion on muun muassa vaadittava, että vakuutusyrityksellä on toimintamaassa varoja vähintään puolet takuurahaston vähimmäismäärästä ja että neljäsosa vähimmäismäärästä talletetaan vakuudeksi. Vakuutusyrityksen on niin ikään muodostettava vakuutustekninen vastuuvelka, ja sillä on oltava riittävä solvenssimarginaali.

Ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä on muutettu yhteensä kuudella direktiivillä.

Direktiivi 76/580/ETY sisältää muutoksen ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklassa olevaan laskentayksikön määritelmään.

Direktiivillä 84/641/ETY, jäljempänä turistiapudirektiivi, täydennetään ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä lisäämällä siihen yhtenä vakuutusluokkana niille henkilöille annettava apu, jotka joutuvat odottamattoman tapahtuman johdosta vaikeuksiin ollessaan matkoilla, poissa kotoaan tai poissa pysyvältä asuinpaikaltaan. Tällöin edellytetään, että avustamistoiminta perustuu sopimukseen, jonka mukaan apu on välittömästi asianomaisen henkilön saatavilla sopimuksessa määritellyissä tapauksissa ja olosuhteissa, ja että vastike (vakuutusmaksu) on maksettu etukäteen. Apu saattaa muodostua rahana tai luontoissuorituksena annettavien etuuksien tarjoamisesta. Direktiivissä tarkoitetuksi avustamistoimin-naksi ei kuitenkaan katsota esimerkiksi huoltoa tai kunnossapitoa eikä liioin tietyissä tapauksissa avun tarjoamista maantieajoneuvoa kohdanneen vahingon tai konevian johdosta.

Direktiivillä 87/343/ETY, jäljempänä luottovakuutusdirektiivi, muutetaan ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä korottamalla luotto- ja takausvakuutusliikettä harjoittavien vakuutusyritysten vakavaraisuusvaatimuksia. Vakuutusyritysten on muodostettava tätä toimintaa varten tasoitusvastuu, joka ei ole osa solvenssimarginaalia. Tasoitusvastuun vähimmäismäärän laskentamenetelmät sisältyvät direktiivin liitteeseen. Lisäksi direktiivillä korotetaan takuurahastoa koskeva vaatimus 400 000 ECUsta 1 400 000 ECUun eli noin kahdeksaan miljoonaan markkaan. Jäsenvaltioiden ei kuitenkaan ole pakko soveltaa uusia säännöksiä vakuutusyrityksiin, joiden luottovakuutusliikkeen laajuus ei ylitä direktiivissä säädettyä määrää.

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1987, oikeusturvavakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (87/344/ETY; jäljempänä oikeusturvavakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden lainsäädäntöä siten, että vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan väliset eturistiriidat oikeusturvavakuutuksessa voitaisiin mahdollisuuksien mukaan estää. Tällaisia eturistiriitoja saattaa syntyä esimerkiksi tilanteissa, joissa vakuutuksenottajan vastapuoli on myös ottanut vakuutuksensa samalta vakuutuksenantajalta tai joissa vakuutuksenottaja on ottanut muitakin vakuutuksia vakuutuksenantajalta.

Jäsenvaltioiden on muun muassa huolehdittava siitä, että oikeusturvavakuutuksen korvauskäsittelyä hoitavat henkilöt eivät vakuutusyrityksessä suorita vastaavia tehtäviä muiden vakuutusluokkien osalta tai että korvaustoiminnan hoito oikeusturvavakuutuksessa annetaan erilliselle oikeushenkilölle taikka että vakuutetulle myönnetään oikeus antaa etujensa puolustaminen asianajajalle tai, kansallisen lainsäädännön niin salliessa, muulle pätevälle henkilölle. Eturistiriitojen syntyessä vakuutetulla on aina oltava oikeus asianajajan valintaan. Direktiivillä myös muutetaan ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin liitteessä olevia säännöksiä liitännäisriskeistä.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä heinäkuuta 1988, muuta ensivakuutusta kuin henkivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 73/239/ETY muuttamisesta (88/357/ ETY; jäljempänä toinen vahinkovakuutusdirektiivi)

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin tarkoituksena on vakuutuksenottajien valinnanmahdollisuuksien lisäämiseksi helpottaa sellaisten vakuutusyritysten, joiden sääntömääräinen kotipaikka on EY:n alueella, vakuutuspalvelujen tarjoamista muissa jäsenvaltioissa. Direktiivi täydentää ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä, ja sen keskeisen sisällön muodostavat säännökset, jotka koskevat vakuutuspalvelujen vapaaseen tarjontaan perustuvan toiminnan aloittamista, harjoittamista ja valvontaa.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin mukaan vakuutusyritys, jolla on sääntömääräinen kotipaikka jäsenvaltiossa, voi yhdessä jäsenvaltiossa sijaitsevasta toimipaikasta kattaa toisessa jäsenvaltiossa sijaitsevan vahinkovakuutusriskin. Tällaisen vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan piiristä on kuitenkin suljettu pois muun muassa työtapaturmavakuutus, ydinvastuuvakuutus ja lääkevahinkovakuutus. Vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan vakuutusyritys voi aloittaa niin sanottujen suurten riskien osalta tehtyään siitä ilmoituksen sekä kotimaansa että riskin sijaintimaan eli toimintamaan valvontaviranomaisille. Jos vakuutuspalveluja aiotaan myydä jostakin kolmannesta jäsenvaltiosta sijaitsevasta asioimistosta tai sivukonttorista, ilmoitus tehdään myös tämän valtion valvontaviranomaisille.

Suuret riskit käsittäviksi vakuutuksiksi katsotaan muun muassa ilma-alusten ja laivojen kasko- ja vastuuvakuutukset sekä tavarankuljetusvakuutus ja yrityksille myönnettävät luotto- ja takausvakuutukset. Muissa esine- ja vastuuvakuutuksissa samoin kuin erilaisia taloudellisia tappioita kattavissa vakuutuksissa riski katsotaan suureksi edellyttäen, että vakuutuksenottaja täyttää vähintään kaksi seuraavista kolmesta kriteeristä:

― taseen loppusumma on vähintään 6,2 miljoonaa ECUa eli noin 34 miljoonaa markkaa;

― liikevaihto on vähintään 12,8 miljoonaa ECUa eli noin 70 miljoonaa markkaa;

― keskimääräinen työntekijöiden lukumäärä on 250.

Jos kysymys on konserniin kuuluvasta yhtiöstä, arvioinnissa käytetään koko konsernin lukuja. Edellä mainittuja kriteerejä sovelletaan vuoden 1993 alusta. Sitä ennen ovat voimassa kaksinkertaiset vaatimukset, jolloin esimerkiksi taseen loppusumman tulee olla vähintään 12,4 miljoonaa ECUa eli noin 68 miljoonaa markkaa.

Jäsenvaltio voi direktiivin mukaan saattaa luvanvaraiseksi muita eli niin sanottuja pieniä riskejä koskevan vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen harjoittamisen alueellaan. Tällaisen toimintaluvan hakeminen on yksinkertaisempaa kuin toimipaikan perustamisen edellytyksenä olevan varsinaisen toimiluvan hakeminen. Pienten riskien osalta vakuutusyrityksen on toimintavaltiossa laskettava ja katettava siellä harjoitettavaa toimintaa koskeva vakuutustekninen vastuuvelka. Jäsenvaltio voi eräin rajoituksin ulottaa vakuutusehtojen ja maksuperusteiden vahvistamismenettelyn koskemaan tällaista toimintaa.

Direktiivissä on myös säädetty vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista harjoittavien yritysten toiminnan valvonnasta. Valvonta perustuu asianomaisten jäsenvaltioiden viranomaisten läheiseen yhteistyöhön. Direktiivillä muu- toinkin täydennetään ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin valvontasäännöksiä sen varmistamiseksi, että jäsenvaltioiden viranomaisilla on riittävät valtuudet ja keinot niiden alueelle sijoittautuneiden vakuutusyritysten valvontaan.

Lisäksi direktiiviin sisältyvät lainvalintasäännökset eli säännökset siitä, minkä valtion lakia sovelletaan vahinkovakuutussopimukseen, jolla on liittymiä useampaan kuin yhteen valtioon. Direktiiviin on myös lisätty säännökset pakollisista vakuutuksista. Pääsääntönä on, että pakollista vakuutusta koskevat sen jäsenvaltion erityissäännökset, joka määrännyt vakuutuksen ottamisen pakolliseksi. Vakuutusmaksuista perittävien välillisten verojen ja veronluonteisten maksujen osalta direktiivissä säädetään, että tällaiset verot ja maksut määräytyvät sen jäsenvaltion lainsäädännön mukaan, jossa vakuutettava riski sijaitsee.

Neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä marraskuuta 1990, muuta ensivakuutusta kuin henkivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annettujen direktiivin 73/239/ETY ja direktiivin 88/357/ETY muuttamisesta erityisesti moottoriajoneuvojen vastuuvakuutuksen osalta (90/618/ ETY; jäljempänä neljäs liikennevakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on vakuutuspalvelujen tarjoamisen helpottamiseksi muuttaa ensimmäistä ja toista vahinkovakuutusdirektiiviä seuraavasti:

Toisessa direktiivissä mainittuihin suuriin riskeihin luetaan myös liikennevakuutus ja autovakuutus edellyttäen, että vakuutuksenottajana on sanotussa direktiivissä tarkoitettu suuryritys. Liikennevakuutuksen vapaata tarjontaa harjoittavan vakuutusyrityksen on riskin sijaintimaassa eli toimintavaltiossa liityttävä kansallisen toimiston (liikennevakuutusyhdistys) ja kansallisen takuurahaston jäseneksi. Yrityksen on myös nimettävä korvaustoimen hoitamista varten toimintavaltioon edustaja, jolla on siellä pysyvä koti- tai toimipaikka. Jäsenvaltiot voivat säätää, että liikennevakuutuksen osalta vastuuvelka lasketaan ja katetaan toimintavaltion lainsäädännön mukaan myös suurten riskien ollessa kyseessä.

Direktiivillä myös täydennetään ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä säännöksillä, jotka koskevat kolmansista maista olevien yritysten EY:n alueella omistamia tytäryrityksiä. Jäsenvaltioiden viranomaisten on muun muassa ilmoitettava EY:n komissiolle tällaiselle tytäryritykselle annetusta toimiluvasta.

Ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin soveltamista koskevat erityismääräykset ETA-sopimuksen liitteessä

ETA-sopimuksen liitteessä IX annetaan ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin soveltamisesta eräitä täydentäviä määräyksiä. Direktiivin luetteloon yhtiömuodoista, joita voidaan käyttää perustettaessa vakuutusyritys jäsenvaltioon, lisätään määräykset EFTA-valtioiden osalta. Kukin sopimuspuoli voi tehdä kolmansien maiden kanssa sopimuksia, joilla poiketaan sivukonttoreita ja asioimistoja koskevista direktiivin 23 - 28 artiklan säännöksistä. Tällöin muiden ETA-valtioiden vakuutusyritykset eivät kuitenkaan saa joutua huonompaan asemaan kuin asianomaisten kolmansien maiden vakuutusyritykset.

Suomi, Norja ja Islanti saavat mahdollisuuden vuoden 1994 lopussa päättyvän siirtymäkauden järjestelyihin niiden vahinkovakuutusyritysten osalta, joilla ei ole mahdollisuuksia heti sopimuksen tullessa voimaan täyttää ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin pääomavaatimuksia. Näistä vakuutusyrityksistä on laadittava luettelo ennen sopimuksen voimaantuloa. Suomen osalta kysymys on osasta vakuutusyhdistyksiä, joita nykyisin koskee direktiivissä säädettyä huomattavasti alemmat pääomavaatimukset. Lisäksi annetaan määräykset direktiivin soveltamisesta kolmansien maiden vakuutusyrityksiä koskevissa kysymyksissä. Pääsääntönä on se, että yhdessä ETA-valtiossa kolmannesta maasta olevalle vakuutusyritykselle annettu toimilupa on direktiivissä tarkoitetulla tavalla voimassa kaikkialla Euroopan talousalueella.

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä heinäkuuta 1973, muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutusliikkeen sijoittautumisvapauden rajoitusten poistamisesta (73/240/ETY)

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltion poistamaan muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin ja yrityksiin kohdistuvan syrjinnän, joka koskee muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutuksen aloittamista ja harjoittamista. Direktiivi täydentää samaan aikaan annettua ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä, ja sitä sovelletaan samat vakuutusluokat käsittävään vakuutusliikkeeseen.

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä toukokuuta 1978, yhteisön rinnakkaisvakuutusliikettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (78/473/ETY; jäljempänä rinnakkaisvakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa yhteisön rinnakkaisvakuutusliikkeen tehokasta harjoittamista. Direktiivi sisältää säännöksiä sellaista rinnakkaisvakuutustoimintaa koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta, joka kokonsa ja luonteensa puolesta todennäköisesti tulee kansainvälisen rinnakkaisvakuutusliikkeen piiriin. Jotta direktiiviä sovellettaisiin, edellytetään muun muassa, että riski sijaitsee yhteisössä, että johtavalla vakuutuksenantajalla on toimilupa ja että ainakin yksi rinnakkaisvakuuttajista osallistuu sopimukseen toisessa jäsenvaltiossa olevan toimipaikan kautta. Direktiiviin sisältyy vakuutusteknistä vastuuvelkaa, tilastojen pitämistä ja valvontaviranomaisten yhteistyötä koskevia säännöksiä. Direktiivin merkitys on olennaisesti vähentynyt toisen vahinkovakuutusdirektiivin tultua voimaan.

Liikennevakuutusdirektiivit

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä huhtikuuta 1972, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (72/166/ETY; jäljempänä ensimmäinen liikennevakuutusdirektiivi)

Direktiivin tarkoituksena on jäsenvaltioiden liikennevakuutuslainsäädäntöä lähentämällä muun muassa helpottaa henkilöiden ja moottoriajoneuvojen vapaata liikkumista yhteisön alueella. Direktiivin mukaan jäsenvaltiot pidättyvät tarkastamasta sellaisten ajoneuvojen liikennevakuutuksia, joiden kotipaikka on toisten jäsenvaltioiden alueella. Tällainen rajatarkastusten lopettaminen edellytti niin sanottuun vihreän kortin järjestelmään kuuluvien kansallisten toimistojen takuusopimusta korvausvaatimusten käsittelystä. Direktiivissä myös velvoitetaan jokainen jäsenvaltio ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että siellä kotipaikan omaavilla moottoriajoneuvoilla on eräin poikkeuksin liikennevakuutus.

Direktiiviä on muutettu kolmella direktiivillä ja EY:n komissio on antanut yhden päätöksen sen soveltamisesta.

Direktiivillä 72/430/ETY tehdään EY:n laajenemisesta johtuva tekninen muutos ensimmäiseen liikennevakuutusdirektiiviin.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä joulukuuta 1983, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (84/5/ETY; jäljempänä toinen liikennevakuutusdirektiivi)

Direktiivillä jatketaan ensimmäisellä liikennevakuutusdirektiivillä aloitettua jäsenvaltioiden liikennevakuutuslainsäädännön lähentämistä. Direktiivin mukaan liikennevakuutuksen on jokaisessa jäsenvaltiossa katettava sekä omaisuus- että henkilövahingot. Jäsenvaltioilla on oikeus asettaa liikennevakuutuksesta suoritettaville korvauksille enimmäismäärä. Henkilövahinkojen osalta vastuumäärän on kuitenkin oltava vähintään 350 000 ECUa eli noin 1,9 miljoonaa markkaa ja omaisuusvahinkojen osalta vähintään 100 000 ECUa eli noin 0,55 miljoonaa markkaa.

Direktiivin mukaan jokaisessa jäsenvaltiossa on oltava toimielin, joka maksaa korvaukset tuntemattomien tai vakuuttamattomien moottoriajoneuvojen aiheuttamista henkilövahingoista. Vahingonkärsineiden etujen turvaamiseksi jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että tietyt liikennevakuutuksenantajien vastuuta rajoittavat poikkeuslausekkeet katsotaan mitättömiksi. Lisäksi direktiivissä säädetään, että kuljettajan tai muun liikenneonnettomuudesta vastuussa olevan henkilön perheenjäsenille aiheutuneet vahingot on korvattava liikennevakuutuksesta samassa laajuudessa kuin muillekin kolmansille henkilöille aiheutuneet liikennevahingot.

Kolmas neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä toukokuuta 1990, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (90/232/ETY; jäljempänä kolmas liikennevakuutusdirektiivi)

Kolmannen liikennevakuutusdirektiivin tarkoituksena on lähentää jäsenvaltioiden liikennevakuutuslainsäädäntöä vakuutusturvassa olevien erojen pienentämiseksi. Lisäksi tarkoituksena on yhtäläisen kohtelun takaaminen vahingonkärsineille siitä riippumatta, missä yhteisön alueella liikennevahinko on sattunut.

Direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että liikennevakuutuksesta korvataan myös kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet liikennevahingot. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että jäsenvaltiossa otettu liikennevakuutus yhden vakuutusmaksun perusteella kattaa koko yhteisön alueen ja että tällöin vakuutuksesta suoritettava korvaus määräytyy joko vahingon sattumismaan lainsäädännön mukaan tai ajoneuvon kotipaikan lainsäädännön mukaan, jos viimeksi mainitun antama vakuutusturva on parempi. Lisäksi direktiivissä on säännöksiä, jotka koskevat toisessa liikennevakuutusdirektiivissä tarkoitetun toimielimen ensisijaista korvausvastuuta.

EY:n komission päätös ensimmäisen liikennevakuutusdirektiivin soveltamisesta

Komission päätöksen (91/323/ETY) mukaan jäsenvaltiot luopuvat 1 päivästä kesäkuuta 1991 lukien tarkastamasta sellaisten ajoneuvojen liikennevakuutuksia, joiden pysyvä kotipaikka on toisen jäsenvaltion Eurooppaan kuuluvalla alueella tai Unkarin, Tsekkoslovakian, Ruotsin, Suomen, Norjan, Itävallan tai Sveitsin alueella ja joita koskee vakuutuksenantajien kansallisten toimistojen 15 päivänä maaliskuuta 1991 tekemä monenkeskinen takuusopimus. Tämä komission päätös kumoaa ja korvaa komission vuosina 1972―1988 antamat yhdeksän päätöstä liikennevakuutusten rajatarkastusten lopettamisesta.

Henkivakuutusdirektiivit

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä maaliskuuta 1979, henkivakuutuksen ensivakuutusliikkeen aloittamista ja harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (79/267/ETY; jäljempänä ensimmäinen henkivakuutusdirektiivi)

Ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin tarkoituksena on henkivakuutusliikkeen aloittamisen ja harjoittamisen helpottamiseksi yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden säännöksiä vakuutusliikkeen valvonnasta.

Direktiiviä sovelletaan paitsi henkivakuutukseen myös eläkevakuutukseen ja henkivakuutusyritysten myöntämiin muihin henkilövakuutuksiin kuten yksityiseen sairaus- ja tapaturmavakuutukseen. Lisäksi direktiiviä sovelletaan eräin edellytyksin myös tontiineihin, niin sanottuihin kapitalisaatiosopimuksiin ja eläkerahastojen hoitamiseen. Lakisääteistä sosiaalivakuutusta direktiivi koskee vain siltä osin, kuin yksityiset vakuutusyritykset hoitavat sitä omalla vastuullaan.

Henkivakuutusliikkeen aloittamisen edellytyksiä koskevat säännökset ovat samankaltaiset kuin ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin vastaavat säännökset. Henkivakuutusliikkeen harjoittaminen on siten säädettävä jokaisessa jäsenvaltiossa toimiluvan varaiseksi toiminnaksi. Jotta vakuutusyritys saisi toimiluvan, sillä on muun muassa oltava vähintään 800 000 ECUn eli noin 4,4 miljoonan markan suuruinen takuurahasto.

Direktiivin mukaan sekä henkivakuutusliikkeen että vahinkovakuutusliikkeen harjoittaminen samassa vakuutusyrityksessä on kiellettyä. Jos tällainen niin sanottu komposiittiyritys oli jo toiminnassa direktiivin julkistamisajankohtana, se kuitenkin saa tietyin edellytyksin jatkaa toimintaansa, jollei asianomainen jäsenvaltio muuta vaadi.

Henkivakuutusyritysten toiminnan valvonta on myös järjestetty samaan tapaan kuin vahinkovakuutusliikettä harjoittavien yritysten valvonta. Vastuu vakuutusyrityksen koko liiketoiminnan vakavaraisuuden tarkastamisesta kuuluu sen jäsenvaltion valvontaviranomaiselle, jossa vakuutusyrityksellä on sääntömääräinen kotipaikka. Vakuutusyrityksellä on oltava tässä jäsenvaltiossa yrityksen koko liiketoimintaan nähden riittävä solvenssimarginaali. Vakuutusyrityksellä on jokaisessa toimintamaassa oltava riittävä vakuutustekninen vastuuvelka. Tämä vastuuvelka on laskettava ja katettava toimintavaltion lainsäädännön mukaisesti.

Direktiiviin sisältyvät myös säännökset sellaisista asioimistoista ja sivukonttoreista, joita EY:n ulkopuolella kotipaikkansa omaavat vakuutusyritykset perustavat johonkin EY-jäsenvaltioon. Nämäkin säännökset vastaavat pitkälti ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä marraskuuta 1990, henkivakuutuksen ensivakuutusliitettä koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä sekä direktiivin 79/267/ETY muuttamisesta (90/619/ETY; jäljempänä toinen henkivakuutusdirektiivi)

Toisen henkivakuutusdirektiivin päätarkoituksena on helpottaa EY:n alueella kotipaikan omaavien vakuutusyritysten harjoittamaa vakuutuspalvelujen tarjoamista muissa jäsenvaltioissa. Direktiivillä täydennetään ensimmäistä henkivakuutusdirektiiviä ja annetaan säännökset vakuutuspalvelujen vapaasta tarjoamisesta.

Henkivakuutuspalvelujen vapaa tarjoaminen tarkoittaa yleensä sitä, että henkivakuutusyritys tekee jäsenvaltiossa olevasta toimipaikasta vakuutussopimuksen toisessa jäsenvaltiossa. Sen piiriin ei kuulu eläkerahastojen hoitaminen eikä lakisääteinen sosiaalivakuutus miltään osin.

Niin sanotun passiivisen tarjoamisen vakuutusyritys voi aloittaa ilmoitettuaan siitä sekä kotimaansa valvontaviranomaisille että sen jäsenvaltion (toimintavaltio) valvontaviranomaisille, jossa palveluja aiotaan tarjota. Ilmoitus tehdään myös kolmannessa EY-jäsenvaltiossa sijaitsevan asioimiston tai sivukonttorin valvontaviranomaisille, jos vakuutuspalveluja aiotaan myydä sieltä käsin. Passiivisella tarjoamisella tarkoitetaan toimintaa, jossa vakuutuksenottaja oma-aloitteisesti kääntyy vakuutusyrityksen puoleen vakuutussopimuksen tekemiseksi. Passiivinen tarjoaminen sisältää sen, että vakuutusyritys voi mainostaa toimintavaltion sanomalehdissä ja muissa joukkoviestimissä, mutta se ei voi ottaa vakuutuksenottajaan yhteyttä esimerkiksi lähettämällä hänelle henkilökohtaisesti osoitetun tarjouskirjeen.

Toimintavaltio voi säätää henkivakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen luvanvaraiseksi, kun kysymys on muusta eli niin sanotusta aktiivisesta tarjoamisesta. Tällaisen toimintaluvan saaminen on, kuten vahinkovakuutuksessakin, yksinkertaisempaa kuin sellaisen toimiluvan saaminen, joka vaaditaan toimipaikkaa perustettaessa.

Kun vakuutuspalvelujen vapaa tarjoaminen on toimintavaltiossa luvanvaraista, vakuutustekninen vastuuvelka on laskettava ja katettava sen lainsäädännön mukaisesti. Tällöin myös henkivakuutuksen takaisinostoon, vapaakirjaan ja lisäetujen antamiseen vakuutetuille sovelletaan toimintavaltion lainsäädäntöä.

Toimintavaltio voi säätää, että vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista harjoittavan yrityksen on haettava sen valvontaviranomaisen vahvistus vakuutuksen ehdoille ja maksuille, kun kysymys on aktiivisesta tarjoamisesta. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei vakuutusyrityksen kotivaltion lainsäädäntö anna vakuutuksenottajille riittävää suojaa.

Vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen osalta on direktiivissä myös säännöksiä toiminnan valvonnasta, ensimmäisessä direktiivissä tarkoitetuista komposiittiyrityksistä sekä vakuutuksenottajan oikeudesta peruuttaa vakuutussopimuksensa.

Lisäksi direktiivillä täydennetään ensimmäistä henkivakuutusdirektiiviä lainvalintaa, vakuutuskannan luovuttamista ja kolmansien maiden vakuutusyrityksiä koskevilla säännöksillä.

Henkivakuutusdirektiivien soveltamista koskevat erityismääräykset ETA-sopimuksen liitteessä

ETA-sopimuksen liitteessä IX annetaan eräitä täydentäviä määräyksiä henkivakuutusdirektiivien soveltamisesta. Suomen kannalta erityisen tärkeä on pelkästään maatamme koskeva määräys siitä, etteivät henkivakuutusdirektiivit koske työntekijäin eläkelaissa ja siihen liittyvässä lainsäädännössä tarkoitettua eläkevakuutusyhtiöiden toimintaa. Suomi ei kuitenkaan saa syrjiä muiden ETA-valtioiden kansalaisia tai yhtiöitä, kun kysymys on sanottua toimintaa Suomessa harjoittavien vakuutusyhtiöiden perustamisesta tai omistamisesta.

Ensimmäisessä henkivakuutusdirektiivissä olevaa luetteloa sallituista yhtiömuodoista täydennetään, kuten vahinkovakuutuksessakin, EFTA-valtioita koskevilla määräyksillä. Kolmansien maiden kanssa tehtäviin sopimuksiin ja näiden maiden vakuutusyrityksiin sovelletaan samoja täydentäviä määräyksiä kuin vahinkovakuutuksessa.

Muut vakuutustoimintaa koskevat direktiivit

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä joulukuuta 1976, toimenpiteistä sijoittautumisvapauden sekä palvelujen tarjoamisen vapauden tehokkaan käyttämisen helpottamiseksi vakuutusasiamiesten ja vakuutuksenvälittäjien (ISIC ryhmästä 360) toiminnassa, sekä erityisesti kyseistä toimintaa koskevista siirtymätoimenpiteistä (77/92/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on helpottaa yhdessä jäsenvaltiossa toimivien vakuutusasiamiesten ja vakuutuksenvälittäjien mahdollisuuksia toiminnan aloittamiseen toisessa jäsenvaltiossa. Direktiivissä säädetään siitä, kuinka kauan ja millaisessa asemassa vakuutusasiamiehen tai vakuutuksenvälittäjän on tullut toimia kotimaassaan, jotta muun jäsenvaltion on hyväksyttävä hänet kelpoiseksi toimimaan vastaavissa tehtävissä tässä jäsenvaltiossa. Direktiivi myös velvoittaa jokaisen jäsenvaltion nimeämään viranomaisen tai toimielimen, joka antaa asianomaiselle hänen kotimaassaan todistuksen kelpoisuusvaatimusten täyttämisestä.

Sen sijaan direktiivissä ei säädetä vakuutusasiamiesten tai vakuutuksenvälittäjien toiminnan aloittamista ja harjoittamista koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta eikä esimerkiksi tutkintojen vastavuoroisesta tunnustamisesta. Näin ollen direktiivi ei velvoita jäsenvaltioita saattamaan toimintaa erityisen sääntelyn alaiseksi, joskin EY:ssä on äskettäin hyväksytty tätä asiaa koskeva suositus.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Vakuutusyhtiölaki

Vakuutusliikkeen harjoittamisen kannalta sopimuksen päätarkoituksena on sijoittautumisoikeutta ja palvelujen vapaata tarjoamista koskevien rajoitusten poistaminen kaikkialla Euroopan talousalueella samassa laajuudessa, kuin se on jo tapahtunut tai säädetty tapahtuvaksi EY:n jäsenvaltioissa. Tämä vaatii useita muutoksia kotimaisten vakuutusyhtiöiden toimintaa sääntelevän vakuutusyhtiölain säännöksiin.

Oikeutta vakuutusyhtiön perustamiseen on laajennettava siten, että perustajana voivat toimia Suomen kansalaisten ja suomalaisten yhtiöiden lisäksi muidenkin ETA-valtioiden kansalaiset ja yhtiöt. Vastaavasti oikeus toimia vakuutusyhtiön hallituksen jäsenenä tai toimitusjohtajana on laajennettava koskemaan myös muiden ETA-valtioiden kansalaisia. Vakuutusyhtiölaista on samaten poistettava rajoitukset, jotka koskevat ulkomaalaisen oikeutta omistaa vakuutusyhtiön osakkeita ja takuuosuuksia sekä käyttää päätösvaltaa yhtiökokouksessa.

Vakuutusyhtiölain toimintapääomaa koskevat säännökset on uudistettava suomalaisten vakuutusyhtiöiden kilpailumahdollisuuksien turvaamiseksi ja lainsäädäntömme yhdenmukaistamiseksi EY:n vahinkovakuutus- ja henkivakuutusdirektiivien kanssa. Uudet säännökset eivät yleensä vaadi suomalaisilta vakuutusyhtiöiltä poikkeusjärjestelyjä niihin sopeutumiseksi, koska yhtiöiden nykyinen vakavaraisuus yleensä ylittää EY:ssä vaaditun minimin.

Vakuutusyhtiön oikeutta omistaa vieraalla toimialalla olevan yrityksen osakkeita tai muita osuuksia on korotettava nykyisestä 20 prosentista. Pääsääntönä olisi, ettei vakuutusyhtiöillä saa olla määräämisvaltaa vieraalla toimialalla olevissa yrityksissä.

Kotimaiselle vakuutusyhtiölle on annettava oikeus luovuttaa vakuutusdirektiiveissä tarkoitetuissa tapauksissa vakuutuskantansa tai sen osa ulkomaiselle vakuutusyhtiölle, ja nykyistä laajemmin on säänneltävä myös mahdollisuudesta vakuutuskannan vastaanottamiseen ulkomaiselta vakuutusyhtiöltä.

ETA-sopimuksen vaatiman, eri jäsenvaltioissa toteutettavan sääntelyn seurauksena vakuutusyhtiöiden mahdollisuudet tarjota vakuutuspalveluja kotimaansa ulkopuolella muissa ETA-valtioissa helpottuvat merkittävästi. Tällöin vakuutustoiminnan valvonnan asianmukainen järjestäminen edellyttää, kuten direktiiveissäkin on säädetty, valvontaviranomaisten tiivistävän yhteistyötään. Tästä syystä vakuutusyhtiölain valvontasäännöksiä on eräiltä osin uudistettava.

Ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annettu laki

Ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annettua lakia (635/89) sovelletaan edustuston muodossa harjoitettavaan ensivakuutustoimintaan. Lakiin on pääasiassa tehtävä sellaisia uudistuksia, jotka soveltuvin osin vastaavat edellä selostettuja vakuutusyhtiölain muutostarpeita.

Kun kotimaisten vakuutusyhtiöiden toimintapääomaa koskevia säännöksiä muutetaan, joudutaan myös selvittämään, onko ulkomaisten vakuutusyhtiöiden pääomavaatimuksia tarkistettava. Tämä johtuu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) hyväksymistä vakuutustoiminnan periaatteista, joita Suomi on sitoutunut noudattamaan. Näiden periaatteiden mukaan ulkomaisille vakuutusyhtiöille ei nimittäin saa kokonaisuutena asettaa ankarampia taloudellisia rasituksia kuin kotimaisille.

Vaatimus vakuuden asettamisesta Suomessa harjoitettavaa toimintaa varten on poistettava muista ETA-valtioista tulevilta vakuutusyhtiöiltä. Säännöksiä valvonnasta, vakuutuskannan luovuttamisesta ja oikeudesta omistaa vieraalla toimialalla olevia yrityksiä on myös muutettava.

Vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista koskeva laki.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin, toisen henkivakuutusdirektiivin ja neljännen liikennevakuutusdirektiivin vaatimusten vuoksi Suomessa on saatettava voimaan vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista koskevat säännökset. Tämä olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa säätämällä asiasta erillinen laki. Se koskisi sellaisten ulkomaisten vakuutusyhtiöiden, joiden kotipaikka on ETA-valtiossa, ulkomaisesta toimipaikasta käsin Suomessa harjoittamaa vakuutuspalvelujen tarjoamista.

Tällainen ulkomainen ETA-vakuutusyhtiö voisi ulkomaisesta toimipaikasta käsin kattaa Suomessa sijaitsevan vahinkovakuutusriskin tai tehdä henkivakuutussopimuksen Suomessa vakinaisesti asuvan luonnollisen henkilön tai täällä toimivan oikeushenkilön kanssa. Vahinkovakuutusyhtiö voisi aloittaa vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen edellä selostettujen suurten vahinkovakuutusriskien osalta ilmoitettuaan siitä sosiaali- ja terveysministeriölle. Sama ilmoitusmenettely koskisi henkivakuutusyhtiöiden harjoittamaa passiivista tarjoamista. Sen sijaan henkivakuutusten aktiivisen tarjoamisen ja pieniä riskejä koskevan vahinkovakuutustoiminnan aloittamisen edellytyksenä olisi se, että vakuutusyhtiö on saanut ministeriöltä toimintaluvan.

Ulkomaisen ETA-vakuutusyhtiön harjoittamaa vakuutuspalvelujen vapaata tarjoamista valvoisi sosiaali- ja terveysministeriö yhteistyössä yhtiön kotimaan viranomaisten ja ulkomaisen toimipaikan sijaintivaltion viranomaisten kanssa. Kun vakuutuspalvelujen vapaa tarjoaminen vaatii toimintaluvan, vastuuvelan laskemisessa ja sen katteena olevien varojen sijoittamisessa noudatettaisiin Suomen lainsäädäntöä ja ministeriön vahvistamia perusteita. Lisäksi henkivakuutusyhtiöiden olisi noudatettava ministeriön vahvistamia henkivakuutustoiminnan perusteita.

Vakuutuspalvelujen vapaa tarjonta ei kuitenkaan koskisi lakisääteistä tapaturma- ja potilasvakuutusta, ydinvastuu- ja lääkevahinkovakuutusta eikä lakisääteistä eläkevakuutusta. Näiden vakuutuslajien harjoittaminen vaatisi siten myös vastaisuudessa varsinaisen toimiluvan ja toimipaikan perustamisen Suomeen.

Vakuutusyhdistyslaki

Vahinkovakuutusdirektiivit koskevat sellaisia vakuutusyhdistyksiä, joiden vuotuinen vakuutusmaksutulo ylittää miljoona ECUa eli noin 5,5 miljoonaa markkaa. Tästä syystä vakuutusyhdistyslakiin on tehtävä muutoksia näiden suurten vakuutusyhdistysten osalta. Erityisesti muutostarve koskee vakavaraisuusvaatimuksia. Säännökset toimintapääomasta sekä vastuuvelan kattamisesta puuttuvat nykyisestä laista. Puute on korjattava, ja samalla pääomavaatimusten tasoa on korotettava samaksi kuin vahinkovakuutusyhtiöillä. Pääomavaatimuksia korotetaan myös pienten eli sellaisten vakuutusyhdistysten osalta, joiden vakuutusmaksutulo on enintään miljoona ECUa, jotta ne voisivat ajoissa varautua direktiivien vaatimuksiin.

Lisäksi vakuutusyhdistyksen perustamista ja sen hallintoon osallistumista koskevat säännökset on muutettava siten, että muiden ETA-valtioiden kansalaiset asetetaan samaan asemaan kuin Suomen kansalaiset. Niin ikään on muutettava säännöksiä, jotka koskevat vakuutusyhdistysten oikeutta omistaa vieraalla toimialalla olevien yritysten osakkeita tai muita osuuksia. Vakuutusyhdistystoiminnan paikallisesta luonteesta johtuu, etteivät vakuutusyhdistykset saa toimia maamme rajojen ulkopuolella. Tästä syystä vakuutusyhdistyslakiin ei tarvitse tehdä eräitä sellaisia muutoksia, jotka ovat välttämättömiä vakuutusyhtiölain osalta.

Liikennevakuutuslaki

Ensimmäinen ja toinen liikennevakuutusdirektiivi eivät aiheuta muutostarpeita Suomen liikennevakuutuslainsäädäntöön. Näiden direktiivien vaatimukset on Suomessa toteutettu vihreän kortin järjestelmään liittyen vuonna 1973 tehdyllä, silloisten yhteisömaiden ja muun muassa Pohjoismaiden välisellä sopimuksella.

Sen sijaan kolmannen liikennevakuutusdirektiivin säännökset vaativat muutoksia liikennevakuutuslakiin. Suomessa annetun liikennevakuutuksen on oltava voimassa kaikkialla Euroopan talousalueella yhden vakuutusmaksun perusteella. Lisäksi lakiin on sisällytettävä säännös paremman vakuutusturvan periaatteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että liikennevahingon korvaus maksetaan ajoneuvon kotipaikan tai vahingon sattumismaan korvaussäännösten perusteella sen mukaan, kumpi johtaa parempaan korvaukseen.

Vahinkovakuutusdirektiivien vaatimusten johdosta liikennevakuutuslain toimilupasäännöksiä on muutettava siten, että tarveharkintaperiaate poistetaan ja että ulkomaisille vakuutusyhtiöille annetaan mahdollisuus harjoittaa liikennevakuutusta Suomessa tänne perustetun edustuston kautta.

Neljännen liikennevakuutusdirektiivin säännökset palvelujen vapaasta tarjoamisesta vaativat myös liikennevakuutuslakiin tehtäväksi eräitä muutoksia. Lakiin on sisällytettävä säännökset maahamme liikennevakuutuksia tarjoavien ulkomaisten ETA-vakuutusyhtiöiden velvollisuudesta liittyä liikennevakuutusyhdistyksen eli kansallisen toimiston ja takuurahaston jäseneksi sekä osallistumisesta sen kustannuksiin. Liikennevakuutuslaissa on lisäksi säädettävä tällaisen vakuutusyhtiön velvollisuudesta nimittää Suomeen edustaja eli korvausasiamies, jonka on huolehdittava korvausvaatimusten käsittelyn ja korvausten maksamisen asianmukaisesta järjestämisestä.

Lisäksi direktiivi edellyttää, että liikennevakuutusmaksujen vahvistamismenettely poistetaan suurten riskien osalta eli silloin, kun vakuutuksenottajana on toisessa vahinkovakuutusdirektiivissä tarkoitettu suuryritys.

Muut muutostarpeet

Sopimuksen liitteessä olevat määräykset henkivakuutusdirektiivien soveltamisesta vaativat muutoksia lakisääteistä työeläkevakuutusliikettä harjoittavien vakuutusyhtiöiden toimintaan. Sen lisäksi, että vakuutusyhtiölakia on muutettava edellä selostetulla tavalla, työntekijäin eläkelakiin (395/61) on tehtävä muutos. Jotta soveltamismääräyksiä voidaan noudattaa selkeällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla, lakisääteistä työeläkevakuutusliikettä harjoittavien vakuutusyhtiöiden on keskityttävä pelkästään tähän toimintaan. Toisin sanoen tällainen vakuutusyhtiö ei enää tulevaisuudessa saa harjoittaa vapaamuotoista tai yksilöllistä eläkevakuutusta eikä lainkaan henkivakuutusta. Tämän toteuttamiseksi asianomaisille vakuutusyhtiöille olisi annettava riittävä siirtymäaika.

Potilasvahinkolain (585/86) toimilupasäännöksiä on muutettava siten, että muista ETA-valtioista olevilla vakuutusyhtiöillä on oikeus harjoittaa potilasvakuutusta samoin edellytyksin kuin kotimaisilla.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin ja toisen henkivakuutusdirektiivin johdosta on annettava säännökset sellaisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista, joilla on liittymiä useampaan kuin yhteen jäsenvaltioon. Lainvalintasäännöistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin 25 artiklan mukaan vakuutuspalvelujen vapaan tarjoamisen perusteella tehtyihin vakuutussopimuksiin sovelletaan riskin sijaintivaltion eli toimintavaltion säännöksiä välillisistä veroista ja veronluonteisista maksuista. Eräistä vakuutusmaksuista suoritettavasta verosta annettua lakia (664/66) olisi muutettava, jotta niin sanotun vakuutusmaksuveron suorittamisvelvollisuus palvelujen vapaan tarjoamisen perusteella tehdyistä vahinkovakuutussopimuksista kuuluisi, kuten muidenkin Suomessa myytävien vahinkovakuutusten osalta, vakuutuksenantajalle eikä vakuutuksenottajalle. Niin ikään palosuojelumaksusta annettua lakia (586/46) olisi muutettava, jotta palovakuutuksia ulkomailta käsin Suomeen myyvien ulkomaisten ETA-vakuutusyhtiöiden olisi suoritettava palosuojelumaksu kuten Suomeen toimipaikkansa perustaneiden vakuutusyhtiöiden.

Pankit ja muut luottolaitokset

Pankkeja ja muita luottolaitoksia koskevan ETA-sopimuksen liitesäännöstön tarkoituksena on sellainen luottolaitosten perustamiseen, liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhdenmukaistaminen, joka riittää takaamaan toimiluvan ja valvontajärjestelmien vastavuoroisen tunnustamisen ja joka johtaa yhteen kaikkialla Euroopan talousalueella voimassa olevaan toimilupaan ja kotivaltiovalvontaan. Keskeisiä tässä suhteessa ovat säännökset luottolaitosten perustamisedellytyksistä, palvelujen tarjoamisesta, omista varoista, vakavaraisuussuhteesta, konsolidoidusta valvonnasta ja vuosi- sekä konsernitilinpäätöksestä.

Yhden yhtenäisen toimiluvan vastavuoroinen tunnustaminen oikeuttaa kotivaltiossaan toimiluvan saaneen luottolaitoksen harjoittamaan jotain tai kaikkia vastavuoroisesti hyväksyttyjä toimintoja perustamalla sivukonttoreita alueelle tai tarjoamalla palveluja muulla tavoin toisissa valtioissa.

Kotivaltion viranomaisten tehtävänä on huolehtia luottolaitoksen rahoitusrakenteen terveenä säilymisestä ja vakavaraisuudesta. Vastuu maksuvalmiuden ja maan rahapolitiikan noudattamisesta on sijaintivaltion viranomaisilla.

Toimiluvan vastavuoroisen tunnustamisen edellytyksenä on myös toimiluvan myöntämisen ehtojen yhdenmukaistaminen perustamispääoman ja omistajien ominaisuuksien osalta.

Luottolaitosten hallintoa hoitavien henkilöiden kansalaisuudelle ei aseteta rajoituksia ja liittymisoikeus ammatillisiin ja kaupallisiin järjestöihin tulee taata samoin kuin toiminta yhteisömuodosta riippumatta omalla, kotivaltion lainsäädännön mukaisella toiminimellä.

Liitesäännöstön luottolaitosten vakavaraisuusastetta koskevan direktiivin soveltamisessa noudatetaan Suomen osalta kahta poikkeusjärjestelyä. Ensimmäinen niistä koskee sellaisten luottojen kohtelua riskiluokituksessa, joiden vakuutena on asunto-osakkeita ja toinen 2 vuoden siirtymäaikaa säädetyn vakavaraisuusasteen saavuttamisessa.

Seuraavat luottolaitosdirektiivit edellyttävät Suomen lainsäädännön muuttamista:

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1973, itsenäistä toimintaa harjoittavia pankkeja ja muita rahoituslaitoksia koskevien, sijoittautumisvapauden ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitusten poistamisesta (73/183/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on poistaa sijoittautumisen ja palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset luonnollisten henkilöiden, yhtiöiden ja liikkeiden (edunsaajat) osalta. Direktiivin säännökset on suurimmalta osalta korvattu myöhemmillä direktiiveillä.

Direktiivin mukaan edunsaajilla on oltava oikeus liittyä ammatillisiin tai kaupallisiin järjestöihin samoin ehdoin ja velvollisuuksin kuin maan omilla kansalaisilla. Oikeus sisältää myös kelpoisuuden tulla valituksi järjestön johtaviin tehtäviin. Paikat voidaan kuitenkin varata maan omille kansalaisille, jos järjestö lain tai asetuksen mukaan harjoittaa viranomaistoimintaa.

Edelleen on ETA-valtioiden vastavuoroisesti hyväksyttävä hallintomenettelyssään toistensa antamat vastaavat tai korvaavat asiakirjat ja todistukset, joita se vaatii omilta kansalaisiltaan. Ulkomaiset yritykset voivat lisäksi tarjota palveluja käyttäen samoja toiminimiä, joita ne kotimaassaan käyttävät.

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä joulukuuta 1977, luottolaitosten liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (77/780/ETY)

Direktiivi koskee luottolaitosten liiketoiminnan aloittamista ja sen harjoittamista. Sillä pyritään poistamaan joko kansalaisuuteen tai siihen, että yritys ei ole sijoittautunut valtioon, jossa palveluja tarjotaan, perustuva erityiskohtelu palvelujen tarjoamisen osalta.

Direktiivissä määritellään luottolaitoksen käsite. Luottolaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka liiketoimintanaan vastaanottaa yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja ja myöntää luottoja omaan lukuunsa. Direktiiviä sovelletaan kaikkiin määritelmän mukaisiin luottolaitoksiin, jollei niitä ole direktiivissä nimenomaisesti suljettu sen soveltamisalan ulkopuolelle. Kansallisessa lainsäädännössä on tietyin edellytyksin mahdollista säätää, että eräitä direktiivin artikloja ei sovelleta määrätynlaisiin luottolaitoksiin.

Luottolaitokselta on vaadittava toimilupa ennen sen toiminnan aloittamista. Sen toimintaa tulee hoitaa tosiasiallisesti ainakin kahden sellaisen henkilön, jotka ovat riittävän arvostettuja ja joilla on riittävä kokemus tehtävien hoitamiseen. Toimilupahakemusta ei saa tarkastella markkinoiden taloudellisen tarpeen perusteella. Hakemukseen tulee liittää toimintasuunnitelma, josta ilmenee harjoitettavan toiminnan tarkoitus sekä järjestämistapa. Lupapäätös on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa hakemuksen vastaanottamisesta.

Edelleen direktiivissä on säännökset toimiluvan peruuttamisesta, jos lupaa myönnettäessä vallinneita edellytyksiä ei enää ole olemassa tai jos toiminta on lopetettu määräajaksi taikka jos sitä ei ole aloitettu määräajassa luvan myöntämisestä.

Sellaisten luottolaitosten sivukonttoreihin, joiden sääntömääräinen kotipaikka on EY:n tai vastaavasti Euroopan talousalueen ulkopuolella, ei tule soveltaa edullisempaa kohtelua kuin talousalueelta olevien luottolaitosten sivukonttoreihin.

Neuvoston direktiivi, annettu 27 päivänä lokakuuta 1986, direktiiviin 7/780/ETY sisältyvän, tiettyjä luottolaitoksia koskevien pysyvien poikkeusten luettelon muuttamisesta (86/524/ETY)

Direktiivi sisältää muutetun luettelon niistä luottolaitoksista, jotka on suljettu pysyvästi ensimmäisen pankkidirektiivin 7/780/ETY soveltamisalan ulkopuolelle sen 2 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä joulukuuta 1989, luottolaitosten liiketoiminnan aloittamiseen ja harjoittamiseen liittyvien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta ja direktiivin 77/780/ETY muuttamisesta (89/646/ETY)

Direktiivi on pankkialalla sijoittautumisvapauden ja rahoituspalvelujen tarjoamisen vapauden toteuttamisen olennainen väline, joka liittyy osana jo toteutettuun luottolaitoksia koskevaan säännöskokonaisuuteen. Tavoitteena on saada aikaan sellainen oleellinen yhdenmukaistaminen, joka on välttämätöntä ja riittää takaamaan toimiluvan ja valvontajärjestelmien vastavuoroisen tunnustamisen.

Vastavuoroisen tunnustamisen ja kotivaltiovalvonnan periaatteiden mukaan toimilupaa ei myönnetä, jos havaitaan, että luottolaitos on valinnut yhden jäsenvaltion oikeusjärjestyksen kiertääkseen kotivaltionsa tiukempia säännöksiä. Vastuu luottolaitoksen rahoitusrakenteen terveydestä ja sen vakavaraisuudesta on kotivaltion viranomaisilla, mutta maksuvalmiuden ja maan rahapolitiikan noudattamisen valvonta on sijaintivaltion viranomaisilla. Markkinariskien valvonta toteutetaan läheisessä yhteistyössä kotivaltion ja sijaintivaltion viranomaisten kesken. Vastavuoroisen tunnustamisen ansioista kotivaltiossaan toimiluvan saanut luottolaitos voi harjoittaa kaikkia tai joitakin direktiivin liitteessä tarkoitettuja toimintoja koko yhteisön alueella perustamalla sivukonttoreita toiseen jäsenvaltioon tai tarjoamalla siellä muutoin palveluja.

Koska luottolaitoksille direktiivin mukaisesti myönnetyt toimiluvat ovat voimassa kaikkialla EY:ssä, eikä tarkoituksena ole sulkea rahoitusmarkkinoita ulkopuolisilta kolmansilta mailta, on direktiivissä säädetty neuvottelumenettely kolmansien maiden kanssa sen varmistamiseksi, että yhteisön maiden luottolaitokset saavat samanlaisen kohtelun kolmansissa maissa kuin mitä niiden luottolaitokset saavat yhteisössä.

Direktiivin tavoitteiden toteuttaminen edellyttää kunkin jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten tiivistä tietojenvaihtoa ja yhteistyötä kaikilla tasoilla.

Direktiivin mukaan talletusten ja muiden takaisinmaksettavien varojen vastaanottaminen yleisöltä on kiellettyä muilta kuin luottolaitoksilta.

Luottolaitoksen toimilupa voidaan myöntää vain, jos perustamispääoma on vähintään 5 miljoonaa ECUa. Tietyille luottolaitosryhmille voidaan kuitenkin myöntää toimilupa pienemmällä perustamispääomalla, jonka tulee kuitenkin olla vähintään 1 miljoona ECUa. Toimiluvan hakemisen yhteydessä on ilmoitettava niiden suorien tai välillisten osakkeenomistajien tai jäsenten nimet, joiden omistusosuus luottolaitoksesta on vähintään 10 prosenttia sen omasta pääomasta tai äänioikeudesta tai joilla muutoin on mahdollisuus huomattavasti vaikuttaa luottolaitoksen johtamiseen. Viranomaisten on evättävä toimilupa, jos ne eivät ole vakuuttuneita kyseisten omistajien tai jäsenten sopivuudesta omistajiksi. Toimiluvan hakijan ollessa toisessa ETA-valtiossa toimiluvan saaneen luottolaitoksen tytäryhtiö tai sen emoyrityksen tytäryhtiö viranomaisten on neuvoteltava toimiluvasta etukäteen. Toisessa ETA-valtiossa toimiluvan saaneen luottolaitoksen sivukonttorilta ei voi vaatia toimilupaa tai perustamispääomaa.

Perustamispääoman vaatimusta ei sovelleta taannehtivasti ennen direktiivin tai vastaavasti ETA-sopimuksen voimaantuloa toimiluvan saaneisiin luottolaitoksiin, ellei niiden määräysvalta siirry muulle henkilölle kuin sille, jolla se jo aikaisemmin oli.

Jos joku aikoo hankkia vähintään 10 prosentin omistusosuuden jo toimiluvan saaneen luottolaitoksen pääomasta tai äänimäärästä, hänen on etukäteen ilmoitettava siitä viranomaisille. Samanlainen ilmoitus on tehtävä, jos aikomuksena on lisätä tätä omistusosuutta siten, että se saavuttaa tai ylittää 20, 33 tai 50 prosenttia taikka siten, että luottolaitoksesta tulee tytäryhtiö. Viranomaisilla on kolme kuukautta aikaa vastustaa tällaista suunnitelmaa, jos ne eivät ole vakuuttuneita siitä, että tällainen omistaja on sopiva luottolaitoksen omistajaksi. Jos omistusosuus hankitaan viranomaisten vastustuksesta huolimatta, viranomaisten on määrättävä, että osuuteen liittyvää äänivaltaa ei voi käyttää.

Luottolaitoksella ei saa olla 10 prosenttia tai suurempaa omistusta, joka ylittää 15 prosenttia sen omista varoista, yrityksessä, joka ei ole luottolaitos, rahoituslaitos tai pankkitoimintaan suoraan liittyviä tai sivuavia palveluja harjoittava yritys. Tällaisten omistusten yhteismäärä ei saa olla yhteensä enempää kuin 60 prosenttia luottolaitoksen omista varoista. Näitä rajoituksia ei tarvitse soveltaa omistuksiin vakuutusyhtiöissä. Rajoituksia ei sovelleta yrityksen tervehdyttämiseen, merkintätakuuseen eikä lyhytaikaiseen vaihto-omaisuuteen.

Luottolaitoksen vakauden ja sen sivukonttoreiden liiketoimien sekä rajan yli tapahtuvien palvelujen valvonta on sen kotivaltion viranomaisten vastuulla. Sijaintivaltion viranomaisten vastuulla on sivukonttoreiden maksuvalmiuden valvonta ja vastuu sijaintimaan rahapolitiikan noudattamisesta. Avoimien markkina-asemien tuomien riskien, silloin kun ne johtuvat toisen ETA-valtion markkinoilla suoritetuista järjestelyistä, valvonta tulee suorittaa yhteistyössä näiden valtioiden viranomaisten toimesta. Tämän toteutumiseksi tulee varmistaa, että eri valtioiden viranomaiset voivat suorittaa tarkastuksia toistensa alueella, mutta samalla noudattaa tiukkaa vaitiolovelvollisuutta. Tietoja voidaan luovuttaa direktiivissä säädetyin edellytyksin viranomaisille ja tuomioistuimille.

Direktiivin liitteessä mainittuja toimintoja voidaan harjoittaa ETA-valtioiden alueella joko siten, että luottolaitos perustaa sivukonttorin, tai siten, että se tarjoaa muutoin palveluja. Sama palvelujen tarjoamisen vapaus koskee rahoituslaitosta, jos se on luottolaitoksen tytäryhtiö tai kahden tai useamman luottolaitoksen yhteinen tytäryhtiö ja täyttää direktiivissä säädetyt muut edellytykset, mistä kotivaltion viranomaisten on annettava sille todistus.

Luottolaitoksen, joka aikoo perustaa sivukonttorin toisen ETA-valtion alueelle, tulee ilmoittaa siitä ensin kotivaltionsa viranomaisille sekä liittää ilmoitukseen riittävät tiedot aloitettavaksi aiotusta toiminnasta. Kotivaltion viranomaiset voivat todetessaan luottolaitoksen täyttävän vaatimukset toimittaa tiedot eteenpäin vastaanottavan valtion viranomaisille. Jos kotivaltion viranomaiset kieltäytyvät toimittamasta tietoja eteenpäin, ei sivukonttoria voi perustaa. Sellaisen luottolaitoksen, joka aikoo käyttää hyväkseen pankkipalvelujen tarjoamisen vapautta ilman sivukonttorin perustamista, on vastaavasti ilmoitettava siitä kotivaltionsa viranomaisille, joiden on toimitettava tiedot vastaanottavalle viranomaiselle.

Sijaintivaltion viranomaiset voivat ryhtyä tarvittaviin toimiin, jos luotto- tai rahoituslaitos eivät noudata tuossa valtiossa voimassa olevaa lainsäädäntöä. Nämä toimenpiteet toteutetaan lähtökohtaisesti yhteistyössä kotimaan viranomaisten kanssa.

Liitteen IX mukaan direktiivin 8 ja 9 artiklan mukainen menettely kolmansien maiden suhteen korvataan ETA:ssa seuraavalla menettelyllä:

Saavuttaakseen mahdollisimman suuren yhdenmukaisuuden suhteissaan kolmansiin maihin sopimuspuolet vaihtavat tietoja ja neuvottelevat keskenään yleisistä vaikeuksista sijoittautumisessa ja pankkitoiminnan harjoittamisessa kolmansissa maissa. Menettelyn tarkoituksena on selvittää, onko kolmas maa myöntänyt ETA-valtioiden luottolaitoksille yhtä tehokkaan markkinoillepääsyn ja saavatko ne sellaisen kansallisen kohtelun, joka tarjoaa niille samat kilpailumahdollisuudet kuin kotimaisille luottolaitoksille. Kielteisessä tapauksessa voidaan ryhtyä neuvotteluihin ja tiettyihin vastatoimiin kyseistä kolmatta maata vastaan estämällä sieltä tulevien luottolaitosten markkinoillepääsy. Rajoituksia ei sovelleta taannehtivasti talousalueella jo toimiluvan saaneen luottolaitoksen suhteen.

Jos kysymyksessä oleva kolmas maa soveltaa rajoituksia vain joihinkin ETA:n sopimuspuoliin, EY-valtion tai jonkin EFTA-valtion myöntämä toimilupa voidaan rajoittaa olemaan voimassa vain yhteisössä tai tuossa EFTA-valtiossa, jollei jokin sopimuspuoli omalta osaltaan tosin päätä.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä huhtikuuta 1989, luottolaitosten omista varoista (89/299/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa luottolaitosten omien varojen perusvaatimukset, koska näitä varoja käytetään luottolaitosten toiminnan jatkuvuuden varmistamisessa ja säästäjien suojaamisessa. Tämä auttaa luottolaitosten yhdenmukaista valvontaa erityisesti vakavaraisuuden ja suurten riskien osalta. Koska luottolaitoksen omia varoja voidaan käyttää kattamaan tappioita, ne ovat tärkeä mittari viranomaisvalvontaa varten. Luottolaitokset kilpailevat suoraan toistensa kanssa yhteismarkkinoilla, ja sen vuoksi omiin varoihin liittyvien määritelmien ja vaatimusten on oltava vastaavia, koska sillä estetään kilpailun vääristymiä ja vahvistetaan pankkijärjestelmää. Direktiivi on myös osa laajempaa kansainvälistä pyrkimystä lähentää tärkeimmissä maissa voimassa olevia omien varojen riittävyyttä koskevia säännöksiä toisiinsa.

Direktiiviä sovelletaan kaikkiin luottolaitoksiin, joihin sovelletaan ensimmäistä pankkidirektiiviä.

Kirjanpitoa koskevien teknisten määritelmien osalta direktiivissä viitataan pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsernitilinpäätöksestä annettuun direktiiviin 86/635/ETY sekä yleiseen tilinpäätösdirektiiviin 78/660/ETY.

Luottolaitoksen konsolidoimattomat omat varat jaetaan peruspääomaan ja lisäpääomaan. Lisäpääoma saa olla enintään peruspääoman suuruinen. Lisäksi lisäpääomaan luettavat tietyt erät eivät saa olla suurempia kuin puolet peruspääomasta.

Peruspääomaan luetaan kokonaan maksettu oma pääoma sekä emissiovoittotilillä olevat varat, rahastot ja tilikauden lopullinen voitto.

Lisäpääomaan luetaan arvonkorotusrahastot, arvostusvaraukset, osuuspankkien jäsenten sitoumukset maksamattomien osuusmaksujen ja muiden kuin takaisinmaksettavien lisämaksujen suorittamiseksi sekä säästöpankkien lainanottajien yhteisvastuulliset sitoumukset, määräaikaiset kumulatiiviset etuoikeutetut osakkeet ja huonompioikeuksinen velkapääoma. Omien varojen käsite voi sisältää myös muita eriä, jos ne täyttävät direktiivissä asetetut tietyt tiukat viranomaisten hyväksymät edellytykset.

Varaus yleisiä pankkitoimintariskejä varten (esimerkiksi luottotappiovaraus) muodostaa tässä vaiheessa erillisen erän, joka sisällytetään omiin varoihin ilman rajoituksia, mutta sitä ei lasketa mukaan lisäpääoman enimmäismäärää laskettaessa.

Luottolaitoksen omista varoista on vähennettävä luottolaitoksen omat osakkeet, aineeton käyttöomaisuus, tilivuoden aikana kertyneet olennaiset tappiot sekä eräät sijoitukset muiden luotto- ja rahoituslaitosten pääomaan. Viimeksimainittuja ei kuitenkaan tarvitse vähentää, jos emoyritystä valvotaan konsolidoidulta pohjalta ja nämä omistukset luotto- ja rahoituslaitoksissa konsolidoidaan. Omia varoja koskevan konsolidoinnin suorittamisesta on myös säännöksiä direktiivissä.

Neuvoston direktiivi, annettu 18 päivänä joulukuuta 1989, luottolaitosten vakavaraisuussuhteesta (89/647/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on määritellä vakavaraisuussuhde, joka painottaa varoja ja taseen ulkopuolisia eriä niihin sisältyvän luottoriskin mukaisesti. Lisäksi laskennassa otetaan erikseen huomioon korko- ja valuuttakurssisidonnaisiin eriin liittyvät markkinariskit. Vakavaraisuuden määrittämisellä on keskeinen merkitys luottolaitosten valvonnassa, jotta tarkastusmenetelmät voitaisiin vastavuoroisesti tunnustaa ja saada aikaan yhtenäiset rahoitusmarkkinat. Yhtenäisen vakavaraisuusvaatimuksen hyväksyminen ja sille asetettu vähimmäismäärä estää kilpailun vääristymiä ja vahvistaa yhtenäistä pankkijärjestelmää.

Direktiiviä sovelletaan ensimmäisen pankkidirektiivin määritelmän mukaisiin luottolaitoksiin.

Direktiivin soveltamiseksi ja maariskin huomioon ottamiseksi maat on jaettu kahteen ryhmään: 1) OECD:n täysjäsenet ja maat, jotka ovat solmineet erityisiä lainanantosopimuksia Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa valuuttarahaston yleisten lainajärjestelyjen mukaisesti (A-alue), sekä 2) muut ulkopuoliset maat (B-alue).

Vakavaraisuussuhde ilmaistaan omien varojen suhteena taseen varojen ja sen ulkopuolisten erien riskipainotettuun kokonaismäärään ja lasketaan vähintään kaksi kertaa vuodessa, emoyritysten ja niiden tytäryhtiöiden osalta konsolidoidusti, mutta muiden osalta erikseen.

Varojen erille annetaan prosenttipainoituksina ilmaistavat luottoriskiasteet, minkä jälkeen kunkin erän tasearvo kerrotaan tällä painotuksella, jolloin saadaan sen riskipainotettu arvo. Taseen ulkopuolisiin eriin käytetään kaksivaiheista laskentaa ja korko- sekä valuuttakursseihin liittyvien taseen ulkopuolisten erien tapauksessa vastapuolen laiminlyönnin vuoksi sopimusten korvaamisesta toisille aiheutuvat kustannukset lasketaan markkina-arvomenetelmällä tai alkuperäisen riskin menetelmällä.

Varojen painotukset on jaettu neljään luokkaan, jotka kuvaavat riskipitoisuutta. Alhainen riski on 0 prosenttia, alhainen/keskimääräinen riski on 20 prosenttia, keskimääräinen riski on 50 prosenttia ja korkea riski on 100 prosenttia.

Nollalla painotettavaan ryhmään sisältyvät muun muassa käteisvarat, saamiset A-alueen keskushallinnolta, kunnilta ja keskuspankeilta sekä näiden takaamat saamiset, saamiset B-alueen keskushallinnolta ja keskuspankeilta, jos ne ovat lainanottajan kansallisella valuutalla rahoitettuja ja kansallisen valuutan määräisiä.

Ryhmään 20 prosentin painotus sisältyvät muun muassa saamiset monenkeskisiltä kehityspankeilta ja niiden takaamat saamiset, saamiset A-alueen luottolaitoksilta ja niiden takaamat saamiset, saamiset B-alueen luottolaitoksilta, jos niiden juoksuaika on korkeintaan 1 vuosi, ja maksujenvälityksessä olevat erät.

Ryhmään 50 prosentin painotus sisältyvät ennakkomaksut ja siirtosaamiset sekä lainat, jos niiden viranomaisten hyväksymänä täysimääräisenä vakuutena on kiinnitys asuinkiinteistöön, jossa lainanottaja asuu tai tulee asumaan tai jonka hän on antanut tai tulee antamaan vuokralle. Liitteen IX mukaan Suomen osalta tähän ryhmään kuuluvat myös samoin edellytyksin lainat, joiden vakuutena on asunto-osakeyhtiön osakkeita.

Ryhmään 100 prosentin painotus sisältyvät kaikki ne erät, joille ei ole annettu vähäisempää painotusta. Näitä ovat muun muassa aineellinen käyttöomaisuus, sijoitukset osakkeisiin, osuuksiin ja kiinteistöihin sekä luotonanto yleisölle.

Taseen ulkopuoliset erät painotetaan ensin niiden riskipitoisuuden mukaan, ja toisessa vaiheessa näiden erien painotetut arvot kerrotaan asianomaisille vastapuolille annetuilla riskikertoimilla.

Luottolaitoksen vakavaraisuussuhteen tulee pysyvästi olla vähintään 8 prosenttia.

Liitteessä on Suomen osalta sovittu siirtymäaika niille luottolaitoksille, jotka eivät kykene täyttämään vaadittua vakavaraisuusvaatimusta sopimuksen voimaan tullessa. Nämä luottolaitokset tulee ennen sopimuksen voimaantuloa tunnistaa ja viranomaisten tulee niiden osalta ryhtyä toimenpiteisiin varmistaakseen sen, että vakavaraisuusaste täytetään viimeistään 1.1. 1995. Ennen kuin nämä luottolaitokset ovat täyttäneet vakavaraisuusvaatimuksen, niiden ei sallita perustaa sivukonttoria muiden sopimuspuolten alueelle.

Komission direktiivi, annettu 19 päivänä joulukuuta 1990, luottolaitosten vakavaraisuussuhteesta 18 päivänä joulukuuta 1989 annetussa neuvoston direktiivissä 89/647/ETY olevan `monenkeskisten kehityspankkien` teknisen määritelmän mukauttamisesta (90/31/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on saattaa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki samaan asemaan muiden kansainvälisten kehityspankkien kanssa luottolaitosten vakavaraisuussuhteesta annetun direktiivin 89/647/ETY 2 artiklan 1 alakohdan mukaista riskiryhmittelyä sovellettaessa. Siten saamiset, sijoitukset ja taseen ulkopuoliset erät Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankilta luetaan 20 prosentin riskiluokkaan vakavaraisuusvaatimusta laskettaessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä kesäkuuta 1983, luottolaitosten konsolidoidusta valvonnasta (83/350/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on saattaa useammassa valtiossa toimintaa harjoittavat luottolaitokset sijaintivaltion luottolaitosten kanssa valvonnan osalta samanlaiseen asemaan, jotta vältyttäisiin kilpailun vääristymiltä. Luottolaitosten tarkastuksen ja valvontatoimien on siksi oltava pitkälti samanlaiset eri valtioissa. Lisäksi valvonnan tulee antaa emoyhtiönä olevaa luottolaitosta valvoville viranomaisille luotettava kuva kyseisen luottolaitoksen ja sen konsernin taloudellisesta tilasta.

Direktiivin mukaan kotivaltion viranomaisten konsolidoituun valvontaan tulee ottaa luottolaitos, jolla on 25 prosentin tai sitä suurempi osakkuus (omistusyhteys) jossain toisessa luotto- tai rahoituslaitoksessa. Rahoituslaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka ei ole luottolaitos mutta joka pääasiallisesti myöntää eri tyyppisiä luottoja ja takauksia, hankkii osakkuuksia tai tekee sijoituksia. Rahoituslaitokset on sisällytettävä konsolidoituun laskentaan luottolaitoksen koko taloudellisen tilanteen selvittämiseksi. Valvonta tapahtuu kunkin valtion kansallisten kirjanpidon konsolidointisäännösten mukaisesti, ja sen tulee tapahtua vähintään kerran vuodessa.

Konsolidoidusta valvonnasta voidaan luopua, jos luottolaitoksen toiminnasta vähintään 75 prosenttia on jo konsolidoitu toisen sellaisen luottolaitoksen toimintojen kanssa, jota jo valvotaan konsolidoidusti, taikka jos luotto- tai rahoituslaitos, jossa osakkuus on, sijaitsee sellaisessa kolmannessa maassa, jossa on oikeudellisia esteitä tietojen siirrolle. Konsolidoidusta valvonnasta voidaan luopua, jos luotto- tai rahoituslaitoksen taseen loppusumma on pienempi kuin 2 prosenttia omistavan luottolaitoksen taseen loppusummasta tai pienempi kuin 10 miljoona ECUa taikka konsolidointi olisi sijainti- tai kotivaltion viranomaisten mielestä epäasianmukaista tai harhaanjohtavaa.

Jos luottolaitoksella on yli 50 prosentin omistusyhteys toisessa luotto- tai rahoituslaitoksessa, on vaadittava kyseisten laitosten joko täydellistä tai osittaista konsolidointia. Jos luottolaitoksella on 50 prosentin tai pienempi omistusyhteys toisessa luotto- tai rahoituslaitoksessa ja kysymyksessä on määräysvalta, kotivaltion viranomaisten on päätettävä konsolidointimenetelmästä. Kotivaltion ja sijaintivaltion viranomaiset voivat kuitenkin sopia, että tällaisen osakkuuden konsolidointi ei ole välttämätöntä tietyissä tapauksissa. Jos kysymyksessä ei ole tosiasiallinen hallintatilanne, kotivaltion tai sijaintivaltion viranomaisten on päätettävä, toteutetaanko konsolidointi ja kuinka se toteutetaan.

ETA-valtioiden tulee varmistaa, että ei ole oikeudellisia esteitä tarvittavien tietojen saannille eri valtioiden luotto- ja rahoituslaitosten välillä, toimivaltaisten viranomaisten välillä eikä toisen valtion toimivaltaisten viranomaisten suorittamille tarkastuksille toisessa valtiossa. Kolmansien maiden luotto- ja rahoituslaitosten konsolidoidun valvonnan osalta tulee laatia kahdenvälisiä sopimuksia vastavuoroisuuden pohjalta.

Neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä joulukuuta 1986, pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä (86/635/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa luotto- ja rahoituslaitosten ja niiden konsernien vuositilinpäätöstä koskevat säännökset sekä saattaa kaikkien samankaltaista rahoitustoimintaa harjoittavien yritysten tilinpäätöstiedot keskenään vertailukelpoiseksi. Vertailtavuus on tärkeää, koska yhä useammat luottolaitokset toimivat yli rajojen, ja yhtenäisillä tilinpäätöksiä koskevilla säännöillä on vaikutuksensa myös muihin yhteismarkkinoita koskeviin seikkoihin kuten toimilupavaatimuksiin ja valvonnan vertailtavuuteen.

Direktiivi täydentää tietyntyyppisten yhtiöiden tilinpäätöksestä annettua direktiiviä (78/660/ETY) sekä konsolidoituja tilinpäätöksiä koskevaa direktiiviä (83/349/ETY). Viimeksimainittuja direktiivejä sovelletaan myös luotto- ja rahoituslaitoksiin, siltä osin kuin tästä direktiivistä ei muuta johdu.

Direktiiviä sovelletaan ensimmäisessä pankkidirektiivissä (77/780/ETY) määriteltyihin luottolaitoksiin, jotka ovat Rooman sopimuksen 58 artiklassa määriteltyjä yhtiöitä, sekä rahoituslaitoksiin, jotka oikeudelliselta muodoltaan vastaavat yleisen tilinpäätösdirektiivin (78/660/ETY) soveltamisalaa (lähinnä osake-, rajavastuu- ja kommandiittiosakeyhtiöt). Rahoituslaitoksen käsitettä ei ole direktiivissä lähemmin määritelty. Rahoituslaitoksen käsite on kuitenkin määritelty direktiivin jälkeen annetussa toisessa pankkidirektiivissä (89/646/ ETY). Tässä ja sen jälkeen annetuissa kaikissa direktiiveissä rahoituslaitoksella tarkoitetaan yritystä, joka pääasiallisena toimintanaan harjoittaa vain osin toisen pankkidirektiivin liitteessä tarkemmin määriteltyä, luottolaitoksille sallittua liiketoimintaa.

Direktiivi sisältää tiettyjä, lähinnä julkisoikeudellisia piirteitä omaavia laitoksia koskevia poikkeuksia ja antaa myös jäsenvaltioille mahdollisuuden säätää tuloslaskelman ja taseen kaavan ja siihen liittyvän nimikkeistön osalta poikkeuksia erikoistunutta liiketoimintaa harjoittaville luotto- tai rahoituslaitoksille. Sitä vastoin esimerkiksi arvostussäännöistä ei saa poiketa.

Direktiivin yleisten säännösten mukaan tuloslaskelma ja tase on esitettävä vähintään sen direktiivissä säädetyn kaavan mukaisella tarkkuudella, joka sisältää pakolliset taseen erät ja niiden sisällön samaten kuin pakolliset tuloslaskelman erät ja niiden sisällön. Tase-erien arvostuksen osalta direktiivi sisältää varojen arvostusta ja ulkomaanrahan määräisten tase-erien muuttamista tilinpäätösvaluutan määräiseksi koskevat säännökset. Tuloslaskelman ja taseen liitetiedoista on annettu yksityiskohtaiset säännökset. Yleisestä konsernitilinpäätöstä koskevasta direktiivistä on säädetty vähäisiä poikkeuksia. Direktiivi sisältää myös tilinpäätöksen julkistamisvelvollisuuden.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä helmikuuta 1989, jäsenvaltioon sijoittautuneiden sellaisten luotto- ja rahoituslaitosten sivukonttoreiden velvollisuudesta julkistaa tilinpäätösasiakirjat, joiden pääkonttorit eivät ole siinä jäsenvaltiossa (89/117/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa niiden luotto- ja rahoituslaitosten, joiden sääntömääräinen kotipaikka on muissa jäsenvaltioissa, sivukonttorien kohtelu tilinpäätösasiakirjojen julkistamisen suhteen sellaisten luotto- ja rahoituslaitosten sivukonttoreiden kanssa, joiden kotipaikka on samassa valtiossa. Pelkästään sivukonttoreiden tilinpäätösten julkaiseminen ei anna yleisölle eikä velkojille asianmukaista kuvaa yrityksen taloudellisesta tilasta, sillä kokonaisuuden osaa ei voida tarkastella erillisenä.

Jäsenvaltioiden tulee vaatia luotto- ja rahoituslaitosten sivukonttoreita julkaisemaan kirjanpitodirektiivin mukaisesti laadittu tilinpäätös, konsolidoitu tilinpäätös, toimintakertomus, yritysryhmän toimintakertomus sekä tilinpäätöksen ja konsolidoidun tilinpäätöksen tarkastajien lausunnot. Asiakirjat on laadittava ja tarkastettava kirjanpitodirektiivin mukaisesti kansallisen lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

Sivukonttoreita ei saa vaatia julkistamaan omaan toimintaansa liittyviä tilinpäätöksiä. Niitä voidaan kuitenkin vaatia julkaisemaan lisätietoina omalta osaltaan tuotot ja kulut, henkilöstön keskimääräinen lukumäärä, saamiset ja velat eriteltyinä sen sijaintivaltion valuuttana ja kaikki varat ja velat sekä taseen ulkopuoliset erät ja arvopapereiden erittely, jos niitä on pidetty pysyvinä varoina.

Kolmansien maiden luotto- ja rahoituslaitoksia koskee ensimmäisen pankkidirektiivin 9 artiklan säännös, jonka mukaan kolmansista maista oleville sivukonttoreille ei saa antaa edullisempaa kohtelua kuin jäsenvaltioiden sivukonttoreille.

Valtiot voivat vaatia, että direktiivissä mainitut asiakirjat julkaistaan kyseisen maan virallisella kielellä tai virallisilla kielillä ja että niiden käännökset todistetaan oikeiksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä kesäkuuta 1991, rahoitusjärjestelmän rahanpesutarkoituksiin käyttämiseen estämisestä (91/308/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on luoda yhteismarkkinoiden toimivuuden varmistamiseksi yhtenäinen säännöstö rahoitusjärjestelmän suojelemiseksi rahanpesulta. Rahanpesun määritelmä on otettu Yhdistyneitten Kansakuntien huumeiden vastaisesta 19 12.1988 tehdystä Wienin konventiosta. (Sopimus on vasta allekirjoitettu, eikä se ole voimassa kansainvälisesti). Vaikka rahanpesua on vastustettava pääasiallisesti rikoslainsäädännön alaan kuuluvin rangaistuksin, takavarikoin ja menettämisseuraamuksin, ne eivät ole kuitenkaan ainoa rahanpesun vastainen keino. Rahoitusjärjestelmä voi olla myös erittäin tehokas väline rahanpesun yritysten ja siihen osallistuvien henkilöiden tunnistamisessa sekä todistusaineiston keräämisessä ja säilyttämisessä. Tähän liittyen rahoitusjärjestelmän olisi voitava antaa aktiivisesti tietoja havainnoistaan niille viranomaisille, jotka ovat vastuussa rahanpesun vastustamisesta.

Direktiivi koskee luotto- ja rahoituslaitoksia ja vakuutusyhtiöitä sekä niiden sivukonttoreita. Lisäksi on varmistettava, että direktiivin säännökset ulotetaan jäsenvaltioissa koskemaan myös sellaisia ammatteja ja yrityksiä, jotka harjoittavat erityisen todennäköisesti rahanpesutarkoituksiin käytettävää toimintaa.

Direktiivin mukaan rahanpesu on kiellettävä jäsenvaltioissa. Tämä tarkoittaa, että rahanpesu sellaisenaan on kriminalisoitava. Edelleen on vaadittava asiakkaiden tunnistamista, kun ryhdytään liikesuhteisiin ja erityisesti tiliä avattaessa tai säilytyspalveluja käytettäessä. Tunnistamisvaatimus koskee myös kaikkia toimitteita, joiden määrä ylittää 15 000 ECUa. Vakuutusyhtiöitten osalta tunnistamisvaatimus koskee vakuutussopimuksia, joissa vuotuinen vakuutusmaksu ylittää 1 000 ECUa tai kertavakuutusmaksu ylittää 2 500 ECUa. Lisäksi tunnistaminen on aina suoritettava, kun on aihetta epäillä rahanpesun olevan kysymyksessä. Tunnistamisasiakirjat ja muut todisteet on säilytettävä vähintään viisi vuotta asiakassuhteen päättymisen tai liiketoimen suorittamisen jälkeen.

Luotto- ja rahoituslaitosten on oma-aloitteisesti ilmoitettava viranomaisille havaitsemistaan seikoista, jotka viittaavat rahanpesuun. Kyseiselle asiakkaalle ei saa paljastaa, että viranomaiselle on toimitettu tällaisia tietoja. Viranomaiset voivat antaa laitoksille ohjeet olla ryhtymättä liiketoimiin, jos epäillään kysymyksen olevan rahanpesusta. Pankkisalaisuus ei saa estää tietojen toimittamista viranomaisille, eikä hyvässä uskossa suoritettujen tietojen paljastamisesta saa seurata rangaistuksia tai muuta vastuuta ilmoittajalle.

Lisäksi direktiiviin sisältyy luotto- ja rahoituslaitoksia koskeva velvollisuus ryhtyä sisäisiin tarkkailumenettelyihin ja henkilöstönsä kouluttamiseen rahanpesun estämiseksi ja ehkäisemiseksi.

EFTA-valtioilla on pöytäkirjan 37 mukaan oikeus osallistua sopimuksen 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla direktiivillä perustetun komission ja jäsenvaltioiden viranomaisten välisen yhteyskomitean toimintaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Pankkeja ja muita luottolaitoksia koskevat direktiivit ovat yhtenäinen kokonaisuus, josta aiheutuvat muutokset lainsäädäntöön on tarkoitus toteuttaa siten, että kaikkia luotto- ja rahoituslaitoksia koskisi sisällöltään yhtenäinen lainsäädäntö. Siinä säänneltäisiin liitesäännöstön mukaisista toimiluvan myöntämisedellytyksistä, talousalueella myönnettyjen toimilupien vastavuoroisesta tunnustamisesta, kotivaltiovalvonnasta, vakavaraisuudesta ja omasta pääomasta, palvelujen tarjoamisen vapaudesta ja sivukonttorin perustamisoikeudesta, konsolidoidusta valvonnasta, tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä sekä rahanpesun estämisestä. Pääosin muutokset on toteutettava alan erityislainsäädännössä yhdistämällä nykyisin erillisissä laeissa olevat säännökset yhteen toimintaoikeudet ja -velvollisuudet sisältävään lakiin, mutta osa tulee toteutettavaksi luotto- ja rahoituslaitoksia koskevan yleisen taustalainsäädännön kuten yhteisöoikeuden ja ulkomaalaisomistusta sääntelevän lainsäädännön muutoksina. Hallituksen esitys erityislainsäädännön muutoksiksi on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 1992.

Arvopaperikauppa

Arvopaperimarkkinoita koskee seitsemän direktiiviä muutoksineen. Niillä sovitetaan yhteen säännöksiä arvopaperien ottamisesta viralliselle pörssilistalle, tiedonantovelvollisuudesta ensi- ja jälkimarkkinoille, sisäpiirin kaupankäynnistä sekä yhteissijoitusyrityksistä. Direktiivien tarkoituksena on parantaa taloudellista toimintaa harjoittavien yhtiöiden ja muiden yhteisöjen mahdollisuuksia hankkia pääomaa eri jäsenvaltioiden markkinoilta. Tämän on voitu katsoa toteutuvan vain takaamalla sijoittajille samantasoinen vähimmäissuoja koko yhteisön alueella ja siten tekemällä mahdolliseksi eri jäsenvaltioiden viranomaisten suorittaman valvonnan vastavuoroinen tunnustaminen. Direktiivien säännökset ovat vähimmäisvaatimuksia, joita ankarampia jäsenvaltiot voivat ottaa omaan lainsäädäntöönsä. Ankarampia säännöksiä on kuitenkin sovellettava yleisesti, syrjintää harjoittamatta.

Listalleottodirektiivissä asetetaan ne vähimmäisvaatimukset, jotka arvopaperipörssin viralliselle listalle otettavan arvopaperin ja sen liikkeeseenlaskijan on täytettävä, luomatta kuitenkaan liikkeeseenlaskijalle oikeutta arvopaperinsa saamiseen listalle sekä asetetaan liikkeeseenlaskijalle eräitä jatkuvia velvoitteita. Tavoitteena on ollut helpottaa listallepääsyä muussa jäsenvaltiossa kuin liikkeeseenlaskijan kotivaltiossa ja tehdä mahdolliseksi hakeutuminen usean pörssin viralliselle listalle.

Listalleottoesitedirektiivin tavoitteena on edistää yhteisön alueella toimivien yhteisöjen pääomansaantia ja taata sijoittajille riittävät tiedot listalle otettavasta arvopaperista ja sen liikkeeseenlaskijasta määrittämällä listalleottoesitteen vähimmäissisältö saattamatta kuitenkaan eri valtioiden tiedonantosäännöksiä täysin yhdenmukaisiksi. Direktiiviä on muutettu listalleottoesitteiden ja tarjousesitteiden vastavuoroista tunnustamista koskevilla direktiiveillä.

Tarjousesitedirektiivin mukaan tarjousesite on laadittava silloin, kun arvopapereita, joita ei ole aikaisemmin tarjottu yleisölle, tarjotaan yleisölle joko ensi- tai jälkimarkkinoilla. Tavoitteena on ollut varmistaa sijoittajansuojan vähimmäistaso, mikä puolestaan parantaa liikkeeseenlaskijoiden pääomansaantimahdollisuuksia kietomalla eri jäsenvaltioiden markkinat selvemmin yhteen.

Puolivuotiskatsausdirektiivin mukaan pörssiyhtiöt on velvoitettava antamaan vähintään kerran puolessa vuodessa katsaus toiminnastaan ja taloudellisesta asemastaan.

Liputusdirektiivin tavoitteena on korottaa sijoittajansuojaa ja sijoittajien luottamusta markkinoihin lisäämällä tietoa markkinoilla toimivista sijoittajista. Sen mukaan on osakkeenomistajan tai häneen äänioikeuden käytön perusteella rinnastettavan henkilön ilmoitettava virallisella pörssilistalla olevien yhtiöiden huomattavista omistusosuuksien muutoksista. Yhtiölle on asetettava velvollisuus saattaa tieto markkinoille.

Sisäpiiridirektiivin tarkoituksena on edistää sijoittajien tasavertaisuutta ja sitä kautta heidän luottamustaan markkinoihin ja siten parantaa markkinoiden mahdollisuuksia toimia tehokkaasti yritysten pääomanhankinnan turvaamiseksi. Jäsenvaltiot velvoitetaan kieltämään sisäpiirin tietoa omaavia käyttämästä tuota tietoa hyväkseen säännellyillä markkinoilla tai luovuttamasta sitä edelleen.

Yhteissijoitusyritysdirektiivin ja sen muutoksen tarkoituksena on parantaa näiden yritysten kilpailunedellytyksiä ja taata eri valtioista olevien yritysten osuudenomistajille tasaveroinen asema. Direktiivi sisältää jatkossa keskeiseksi nousseen kotivaltion valvonnan periaatteen, joka on tehty mahdolliseksi määrittämällä sijoitusrahastojen, sijoitusyhtiöiden ja omaisuudenhoitajien rakennetta ja velvoitteita sekä sovittamalla yhteen yhteissijoitusyritysten sijoitustoimintaa koskeva säännöksiä.

Seuraavat arvopaperimarkkinadirektiivit edellyttävät lainsäädäntömuutoksia Suomessa:

Neuvoston direktiivi, annettu 5 päivänä maaliskuuta 1979, arvopaperien viralliselle pörssilistalle ottamista koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta (79/279/ETY; listalleottodirektiivi)

Listalleottodirektiivi sisältää säännökset vähimmäisvaatimuksista, jotka arvopaperin ja sen liikkeeseenlaskijan on täytettävä, jotta arvopaperi voitaisiin ottaa viralliselle pörssilistalle, sekä viralliselle pörssilistalle otetun arvopaperin liikkeeseenlaskijan jatkuvasta tiedonantovelvollisuudesta. Lukuun ottamatta tiettyjä direktiivissä ja sen liitteissä olevia kieltoja ETA-valtiot voivat säätää ankarampia listalleottovaatimuksia ja asettaa liikkeeseenlaskijoille ankarampia velvoitteita. Direktiivi velvoittaa nimeämään listalle ottamisesta päättävät viranomaiset. Näiltä vaaditaan yhteistyötä, jos arvopaperin ottamista haetaan viralliselle pörssilistalle samanaikaisesti tai lyhyen ajanjakson kuluessa useassa ETA-valtiossa. ETA-valtion on tehtävä mahdolliseksi valittaminen tuomioistuimeen päätöksestä, jonka mukaan arvopaperia ei oteta viralliselle listalle tai se poistetaan sieltä.

Myöhemmin annetulla direktiivillä (89/592/ETY) sisäpiirikauppoja koskevien säännösten ja määräysten yhteensovittamisesta on laajennettu listalleottodirektiivissä säädetty jatkuva tiedonantovelvollisuus koskemaan kaikkien julkisilla, avoimilla ja säännellyillä markkinoilla kaupankäynnin kohteena olevien arvopaperien liikkeeseenlaskijoita. Samalla on myös häivytetty omaan ja vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskijoiden tiedonantovelvollisuuden sisällön välistä eroa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Arvopaperimarkkinalain (495/89) 3 luvussa säädetään yleisesti listalleottodirektiivin tarkoittamista arvopaperia ja liikkeeseenlaskijaa koskevista vaatimuksista. Lain 2 luvussa säädetään pörssiyhtiön ja sopimusmarkkinayhtiön jatkuvasta tiedonantovelvollisuudesta. Tarkempia pörssilistalle otettavaa arvopaperia ja sen liikkeeseenlaskijaa koskevia vaatimuksia sekä määräyksiä tiedonantovelvollisuudesta sisältyy valtiovarainministeriön vahvistamaan Helsingin Arvopaperipörssi Osuuskunnan ohjesääntöön.

Eduskunnalle syksyllä 1992 annettavassa hallituksen esityksessä arvopaperimarkkinalain muuttamisesta ehdotetaan, että ETA-valtiosta olevan yhtiön liikkeeseen laskeman arvopaperin listalle ottamisen ehdoksi ei enää aseteta sitä, että arvopaperi on ulkomailla otettu julkisen kaupankäynnin kohteeksi. Samoin ehdotetaan luovutusrajoitusta koskevan, niin sanottuja vapaita osakkeita tarkoittavan maininnan poistamista. Listalleottoa koskevat tarkemmat säännökset ehdotettaneen annettavaksi asetuksella niiden yksityiskohtaisuuden vuoksi, ja arvopaperimarkkinalakiin esitettäneen otettavaksi tätä koskeva valtuutus. Lakia ehdotetaan muutettavaksi myös siten, että velvollisuus jatkuvaan tiedonantoon jälkimarkkinoille ulotetaan direktiivin mukaisesti koskemaan kaikkia julkisen kaupankäynnin kohteena olevien arvopaperien liikkeeseenlaskijoita.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä maaliskuuta 1980, arvopaperien viralliselle pörssilistalle ottamisen yhteydessä julkistettavan listalleottoesitteen laatimista, tarkastusta ja levittämistä koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta (80/390/ETY; listalleottoesitedirektiivi),

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1987, arvopaperien viralliselle pörssilistalle ottamisen yhteydessä julkistettavan listalleottoesitteen laatimista, tarkastusta ja levittämistä koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta annetun direktiivin 80/390/ETY muuttamisesta (87/345/ETY; listalleottoesitteiden vastavuoroista tunnustamista koskeva direktiivi)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 23 päivänä huhtikuuta 1990, direktiivin 80/390/ETY tarjousesitteiden vastavuoroista tunnustamista listalleottoesitteiksi koskevien säännösten muuttamisesta (90/211/ETY; tarjousesitteiden vastavuoroista tunnustamista listalleottoesitteiksi koskeva direktiivi)

Listalleottoesitedirektiivi sisältää vähimmäissäännökset siitä, mitä tietoja arvopaperin liikkeeseenlaskijan on julkistettava silloin, kun arvopaperi otetaan viralliselle pörssilistalle ETA-valtiossa. Direktiiviä on muutettu esitteiden vastavuoroista tunnustamista koskevilla direktiiveillä. Muutosten mukaan yhdessä ETA-valtiossa hyväksytty listalleottoesite on hyväksyttävä listalleottoesitteeksi myös muissa ETA-valtioissa, jos viralliselle pörssilistalle hakeudutaan toisessa ETA-valtiossa samanaikaisesti tai lyhyen ajanjakson kuluessa. Tarjousesitteiden vastavuoroista tunnustamista listalleottoesitteiksi koskevan direktiivin mukaan myös tarjousesite on tietyissä tapauksissa hyväksyttävä listalleottoesitteeksi. Listalleottoesitteelle on ennen sen julkistamista saatava viranomaisen hyväksyminen. Direktiivi asettaa hyväksyvälle viranomaiselle velvollisuuden toimia yhteistyössä muiden ETA-valtioiden viranomaisten kanssa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole laissa säännelty erikseen listalleottoesitteen sisältöä. Meillä arvopaperimarkkinalain 2 luvun tarjousesitettä koskevat säännökset liittyvät arvopaperien tarjoamiseen yleisölle ja koskevat vain omaan pääomaan kohdistuvien arvopaperien tarjoamista. Arvopaperimarkkinalain nojalla pörssi- ja sopimusmarkkinayhtiöiden osakkeita koskevasta tarjousesitteestä pankkitarkastusvirasto on antanut tarkemmat ohjeet.

Eduskunnalle syksyllä 1992 annettavassa arvopaperimarkkinalain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan säädettäväksi velvoite laatia tarjousesite myös tarjottaessa vieraaseen pääomaan kohdistuvia arvopapereita yleisölle ja silloin, kun arvopaperit otetaan viralliselle pörssilistalle ilman, että arvopapereita samanaikaisesti tarjotaan yleisölle. Lakia ehdotetaan muutettavaksi myös siten, että esitteet on saatettava viranomaisen hyväksyttäviksi. Direktiivin yksityiskohtaiset listalleottoesitettä koskevat vaatimukset vastaavat pitkälle pankkitarkastusviraston ohjetta. Ne ehdotettaneen kuitenkin annettavaksi asetuksella tai ministeriön päätöksellä, jota jatkossa voivat sitten täydentää pankkitarkastusviraston antamat tarkemmat ohjeet.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä helmikuuta 1982, yhtiöiden, joiden osakkeet on otettu arvopaperipörssin viralliselle pörssilistalle, säännöllisestä tiedonantovelvollisuudesta (82/121/ ETY; puolivuotiskatsausdirektiivi)

Puolivuotiskatsausdirektiivi täydentää listalleottodirektiiviin sisältyvää tiedonantovelvollisuutta jälkimarkkinoille. Direktiivin mukaan pörssiyhtiön on vähintään kerran puolessa vuodessa julkistettava puolivuotiskatsaus, jossa annettavista luvuista ja selostuksesta käyvät ilmi yhtiön toiminta ja tulos katsauskaudella.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Arvopaperimarkkinalakiin ei sisälly säännöksiä yhtiöiden säännöllisestä tiedonantovelvollisuudesta. Säännökset tilinpäätöksen julkistamisesta sisältyvät osakeyhtiölakiin. Osavuosikatsausta koskevia määräyksiä sisältyy Helsingin Arvopaperipörssi Osuuskunnan ohjesääntöön. Arvopaperikauppakomitea on toisessa osamietinnössään (KM 1989:36) ehdottanut osavuosikatsausta koskevien säännösten ottamista arvopaperimarkkinalakiin.

Eduskunnalle syksyllä 1992 annettavassa arvopaperimarkkinalain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan osavuosikatsausta koskevien säännösten ottamista lakiin. Koska myös puolivuotiskatsausta koskeva direktiivi on vähimmäisdirektiivi, voidaan arvopaperimarkkinalaissa sallia myös useammin kuin puolivuosittain tapahtuva säännöllinen tiedonanto.

Neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä joulukuuta 1988, tiedoista, jotka on julkistettava, kun huomattava osuus pörssiyhtiöstä on hankittu tai luovutettu (88/627/ETY; liputusdirektiivi)

Liputusdirektiivin mukaan EY:n jäsenvaltion ja vastaavasti ETA-valtion on velvoitettava osakkeenomistaja, joka hankkii tai luovuttaa direktiivissä tarkoitetun huomattavan osuuden valtion lainsäädännön alaisen ja pörssilistalla jossakin ETA-valtiossa olevan yhtiön osakkeista, ilmoittamaan hankinnasta tai luovutuksesta yhtiölle ja valtion toimivaltaiselle viranomaiselle. Osakkeenomistajaan rinnastetaan direktiivissä tietyt osakkeenomistajan äänioikeutta käyttävät tai sen käytöstä päättävät henkilöt. Yhtiö puolestaan on direktiivin mukaan velvoitettava osakkeenomistajalta tiedon saatuaan tiedottamaan muutoksista kaikissa ETA-valtioissa, joissa yhtiön osake on virallisella pörssilistalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Arvopaperimarkkinalain 2 luvussa säädetään osakkeenomistajan liputusvelvollisuudesta. Liputusvelvollisuus koskee osuuksia Suomessa pörssilistalla tai kurssivälityssopimuksen kohteena olevan osakkeen liikkeeseen laskeneesta yhtiöstä. Laissa asetetut liputusrajat ovat sopusoinnussa direktiivissä asetettujen rajojen kanssa, mutta direktiivin mukaan velvollisuuden laukaisee rajan saavuttaminen eikä vain sen ylittäminen kuten arvopaperimarkkinalaissa.

Syksyllä 1992 eduskunnalle annettavassa hallituksen esityksessä arvopaperimarkkinalain muuttamisesta ehdotetaan liputusvelvollisuuden ulottamista koskemaan osuuksien hankkimista ja luovuttamista suomalaisesta yhtiöstä, jonka osake on pörssilistalla jossakin ETA-valtiossa. Lakia ehdotetaan muutettavaksi myös siten, että jo liputusrajojen saavuttaminen laukaisee liputusvelvollisuuden. Lisäksi ehdotetaan säännöksiä yhtiön tiedonantovelvollisuudesta ja liputusmenettelyä koskevien säännösten täsmentämistä.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä huhtikuuta 1989, arvopapereita yleisölle tarjottaessa julkistettavan tarjousesitteen laatimista, tarkastusta ja levittämistä koskevien vaatimusten yhteensovittamisesta (89/298/ETY; tarjousesitedirektiivi)

Tarjousesitedirektiivin mukaan tarjousesitteen laatimis- ja julkistamisvelvollisuus on asetettava sille, joka tarjoaa arvopaperia ensimmäisen kerran yleisölle, jos arvopaperia ei samanaikaisesti tai lyhyen ajan kuluessa saateta viralliselle pörssilistalle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Arvopaperimarkkinalain 2 luvun mukaan osakkeiden liikkeeseenlaskijan on laadittava tarjousesite silloin, kun osakkeita tarjotaan yleisön merkittäväksi. Tarjousesitteen laatimisvelvollisuus koskee myös sitä erityistapausta, jossa joku liikkeeseenlaskijan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella merkitsee osakkeet tarjotakseen niitä sitten yleisölle. Laissa ei muissa tilanteissa ole asetettu velvollisuutta laatia osakkeiden myyntitarjousta koskevaa esitettä. Arvopaperimarkkinalain laatimisvelvollisuus ei myöskään koske vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien tarjoamista yleisölle. Laissa obligaatio- ja debentuurilainoista sekä muista joukkovelkakirjalainoista (553/69) säädetään tarjontaa koskevan selostuksen laatimisesta laskettaessa liikkeeseen obligaatioita ja debentuureja, mutta ei sen sijaan muiden joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskussa.

Eduskunnalle syksyllä 1992 annettava hallituksen esitys arvopaperimarkkinalain muuttamisesta sisältää ehdotukset lain 2 luvun tarjousesitettä koskevien säännösten muutoksiksi, joiden mukaan esitteen laatimisvelvollisuuden piiriin tulee myös yleisölle tarjottavien vieraaseen pääomaan kohdistuvien arvopaperien liikkeeseenlaskija. Lisäksi laatimisvelvollisuus ulotetaan koskemaan tilannetta, jossa joku muu kuin liikkeeseenlaskija tarjoaa sellaisia arvopapereita yleisölle, joita ei ole aiemmin yleisölle tarjottu.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä marraskuuta 1989, sisäpiirikauppoja koskevien säännösten ja määräysten yhteensovittamisesta (89/592/ ETY; sisäpiiridirektiivi)

Sisäpiiridirektiivi velvoittaa kieltämään niitä, jotka ovat saaneet tarkkaa arvopaperia tai sen liikkeeseenlaskijaa koskevaa arvopaperin hintakehitykseen vaikuttavaa tietoa asemansa tai työnsä taikka tehtävänsä taikka omistusosuutensa perusteella, käyttämästä tuota tietoa tietoisesti hyväkseen hankkimalla tai luovuttamalla arvopapereita taikka suosittelemasta sivulliselle niiden hankkimista tai luovuttamista. Sitä, joka on saanut tiedon tällaiselta henkilöltä, on vastaavasti kiellettävä hankkimasta tai luovuttamasta arvopapereita, mutta häneen ei tarvitse ulottaa tiedon luovutuskieltoa. Direktiivi sallii ankarampien säännösten antamisen, kunhan niiden soveltaminen ei johda syrjintään. Direktiivi vaatii ETA-valtioiden viranomaisilta pitkälle menevää yhteistyötä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa sisäpiirin kaupankäyntiä koskevat säännökset sisältyvät arvopaperimarkkinalain 5 lukuun. Laki sisältää yleisen sisäpiirin kaupankäynnin kiellon (luottamuksellisen yritystiedon väärinkäytön kielto) sekä erityisen tiettyjä henkilöitä koskevan lyhytaikaisen kaupankäynnin kiellon. Luottamuksellisen yritystiedon väärinkäytön kielto vastaa pitkälle direktiivin tarkoittamaa kieltoa, mutta sitä koskeva säännös poikkeaa rakenteeltaan direktiivin artiklasta. Säännöksessä ei nimittäin luetella niitä eri asemia tai tehtäviä, joissa olevat henkilöt olisivat sisäpiiriläisiä. Laissa ei myöskään mainita omistusosuuden omaamista sellaisena seikkana, jonka perusteella saatu tieto olisi sisäpiirin tietoa, koska suureenkaan vähemmistöosakkuuteen ei Suomessa liity erityistä muiden osakkeenomistajien oikeudesta poikkeavaa oikeutta saada tietoa yhtiön liikkeeseen laskeman arvopaperin hintakehitykseen vaikuttavista seikoista. Mutta arvopaperimarkkinalaissa on kielletty myös niin sanottuja toissijaisia tiedon saajia eli niitä, jotka saavat tietonsa henkilöltä, joka on saanut sen asemansa, työnsä tai tehtävänsä perusteella, neuvomasta muita arvopaperikaupoissa tuon tiedon perusteella. Näin kiellon piiriin tulevat myös ne osakkeenomistajat, joille mahdollisesti on annettu enemmän tietoa kuin muille osakkeenomistajille. Sisäpiiridirektiivin voimaan saattaminen vaatii ainoastaan itse sisäpiirin tiedon käsitteen tarkentamista arvopaperimarkkinalaissa. Lain mukaan kiellon tarkoittama tieto on aina liikkeeseenlaskijaa koskevaa tietoa, kun taas direktiivin mukaan tieto voi koskea myös pelkästään arvopaperia.

Laissa pankkitarkastusvirastosta säädetään viraston oikeudesta antaa tietoja ulkomaisille viranomaisille. Tämä oikeus on verrattain suppea eikä sisällä virastolle oikeutta ulkomaisen viranomaisen pyynnöstä hankkia tälle tietoja.

Eduskunnalle syksyllä 1992 annettavassa arvopaperimarkkinalain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan lain 5 luvun 1 §:n muuttamista siten, että myös arvopaperia koskevat tiedot kuuluvat sisäpiirin tiedon käsitteen piiriin. Vastaavasti kiellon nimike ehdotetaan muutettavaksi. Pankkitarkastusviraston oikeutta hankkia ulkomaisen viranomaisen pyynnöstä ja luovuttaa tälle tietoja sisäpiirin kaupankäynnin selvittämiseksi ehdotetaan laajennettavaksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä joulukuuta 1985, arvopapereihin kohdistuvaa yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavia yrityksiä (yhteissijoitusyritykset) koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (85/611/ETY; yhteissijoitusyritysdirektiivi)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä maaliskuuta 1988, arvopapereihin kohdistuvaa yhteistä sijoitustoimintaa harjoittavia yrityksiä (yhteissijoitusyritykset) koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annetun direktiivin 85/611/ETY tiettyjen yhteissijoitusyritysten sijoituspolitiikkaa koskevien säännösten muuttamisesta (88/220/ETY)

Yhteissijoitusdirektiivit sisältävät vähimmäissäännökset yhteissijoitusyrityksen osuudenomistajan suojasta ja periaatteen yhden jäsenvaltion myöntämän toimiluvan riittävyydestä. Yhteissijoitusdirektiivit sisältävät säännöksiä yhteissijoitusyrityksen toimiluvan myöntämisestä, hallinnosta, sijoitustoiminnasta, sijoitusrahastoa koskevien tietojen antamisesta osuudenomistajille, rahasto-osuuksien takaisinostosta ja lunastuksesta sekä rahasto-osuuksien markkinoinnista. Säännöksillä luodaan osuudenomistajan vähimmäissuoja, minkä nojalla sijoitusrahastoille voidaan antaa oikeus toimia kotivaltion myöntämän toimiluvan nojalla koko Euroopan talousalueella kotivaltion viranomaisten valvonnassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Voimassa olevaan sijoitusrahastolakiin (480/ 87) direktiivin voimaan saattamiseksi tehtävät välttämättömät muutokset koskevat lähinnä rahastoyhtiön sijoitustoimintaa ja tiedonantovelvollisuutta niin osuudenomistajille kuin yleisöllekin.

Eduskunnalle syksyllä 1992 annettavassa hallituksen esityksessä ehdotetaan direktiivin säännösten kanssa yhdenmukaisten sijoitusten hajauttamista koskevien säännösten ottamista sijoitusrahastolakiin. Tämä merkitsee yhtäältä rahastoyhtiöiden sijoitusoikeuksien laajentamista esimerkiksi ulkomaisten arvopaperien osalta. Toisaalta rahastoyhtiöiden sijoitusoikeudet supistuvat nykyisestä, sillä niiden oikeutta sijoittaa yhteen kohteeseen rajoitetaan. Rahastoyhtiölle ehdotetaan myös asetettavaksi tarjousesitteen laatimisvelvollisuus jokaisesta sen hallinnoimasta sijoitusrahastosta.

Audiovisuaaliset palvelut

Televisiolähetystoiminta

Neuvoston direktiivi, annettu 3 päivänä lokakuuta 1989, televisiotoimintaa koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (89/522/ETY)

Liitteessä X mainitun direktiivin tavoitteena on eurooppalaisen audiovisuaalisen tuotannon kehittäminen siten, että televisiotoiminnalle luodaan yhtenäinen markkina-alue. Yksittäinen jäsenvaltio ei voi estää tai kieltää direktiivin mukaisen ohjelman tai mainospalan vastaanottamista ja edelleenlähettämistä.

Direktiivi sallii alkoholimainonnan tietyin edellytyksin. Direktiivissä säädetään myös mainoskatkojen sijoittelusta ja ohjelma-ajan varaamisesta eurooppalaiselle ohjelmatuotannolle. Direktiivissä velvoitetaan lisäksi televisiotoimintaa harjoittavat yritykset varaamaan tietty määrä lähetysajastaan tai ohjelmabudjetistaan ohjelmille, joiden tuottaja on riippumaton lähetystoimintaa harjoittavasta yrityksestä. Direktiivissä säädetään myös vastineoikeudesta.

Direktiivissä ei puututa jäsenvaltioiden ja näiden viranomaisten yleisradiotoiminnan järjestämistä, toimilupien myöntämistä, ohjelmapolitiikkaa eikä yleisradiotoiminnan rahoitusjärjestelmää koskeviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole vaikeuksia sopeutua direktiivin säännöksiin. Jäsenvaltiot voivat asettaa alueellaan toimivalle televisiotoiminnan harjoittajalle ohjelmatoiminnan ja mainonnan suhteen myös tiukempia ehtoja edellyttäen, että ehdot ovat Rooman sopimuksen määräysten mukaisia. Lisäksi alkoholimainonnasta on ETA-sopimuksen liitteessä X sovittu, että EFTA-valtiot voivat vaatia kaapelilähetystoiminnan harjoittajilta alkoholimainonnan poistamista satelliittiohjelmista. Liitteessä todetaan edelleen, että sopimuspuolet ovat yhteisesti sopineet asian ottamisesta uudelleen käsiteltäväksi vuonna 1995.

Suomessa televisiomainonnan sijoittelussa noudatettu käytäntö poikkeaa direktiivissä säädetystä, mutta Suomessa voidaan siirtyä noudattamaan EY:n sääntöjen mukaista, nykyistä tiukempaa mainosten sijoittelua Oy MTV Ab:n siirtyessä omalle kanavalleen.

Oy Yleisradio Ab:n ohjelmisto täyttää jo nykyisellään direktiivin eurooppalaisen ohjelmatuotannon kiintiövaatimukset. Suomessa liikenneministeriö valvoo yleisradio- ja kaapelilähetystoiminnasta annettujen säännösten noudattamista.

Suomessa ei ole vastineoikeutta yleisradiotoiminnassa koskevia säännöksiä. Oy Yleisradio Ab:n ohjelmien suhteen vastineoikeus on nykyisin turvattu yhtiön itsensä antamilla säännöksillä. Direktiivin johdosta radiovastuulakiin (219/71) joudutaan kuitenkin sisällyttämään vastineoikeuden takaava säännös.

Mainosten sijoittelusta ja ohjelmatuotannon kiintiöistä annetut säännökset saatetaan Suomessa voimaan yleisradiotoiminnan lupaehtoja täydentämällä sekä kaapelilähetystoiminnasta annettua lakia muuttamalla. Muutostarpeet on otettu huomioon hallituksen esityksessä eduskunnalle kaapelilähetystoiminnasta annetun lain muuttamisesta.

Telepalvelujen sisämarkkinat

Telepalveluja koskevassa liitteessä XI luetellaan viisi EY:n direktiiviä. Niistä kolme (87/372/ETY, 90/544/ETY ja 91/287/ETY) koskee teleliikenteen taajuusalueita. Kilpailusta telemarkkinoilla 28 päivänä kesäkuuta 1990 annettuun direktiiviin 90/388/ETY viitataan liitteen XI ohella myös liitteessä XIV, joka sisältää kilpailusäännöt. Direktiivin sisältöä käsitellään tarkemmin kilpailusääntöjen perusteluissa.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, telepalvelujen sisämarkkinoiden toteuttamisesta saamalla aikaan avoimen verkon tarjoaminen (90/387/ETY)

Direktiivillä pyritään luomaan yhtenäiset eurooppalaiset telepalveluiden sisämarkkinat yhdenmukaistamalla tiettyjen telepalveluiden tarjontaehdot. Direktiivin 3 artikla edellyttää liittymisehdoilta tasapuolisuutta, selkeyttä ja julkisuutta sekä yhdenvertaisuutta. Verkkoon liittymistä saa rajoittaa vain erikseen määrättyjen oleellisten vaatimusten sitä edellyttäessä. Direktiivissä asetetaan tavoitteeksi, että teletoiminnan eri osa-alueilta annetaan erilliset direktiivit, joissa voidaan määritellä yhdenmukaistetut, erikseen mainittujen telepalvelujen tarjontaehdot. Kyseiset direktiivit sääntelevät teknisiä rajapintoja ja palveluiden ominaisuuksia, toimitus- ja käyttöehtoja sekä tariffiperiaatteita. Lisäksi direktiivissä edellytetään, että jäsenvaltio ilmoittaa komissiolle ne yhteisöt, joille on myönnetty yksin- tai erityisoikeus televerkon tarjontaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi edellyttää eräitä muutoksia teletoimintalakiin, jotta vastaisuudessa palvelukohtaiset direktiivit voidaan saattaa voimaan Suomessa. Muutostarpeet on otettu huomioon hallituksen esityksessä eduskunnalle televiestintälainsäädännön muuttamisesta (HE 227/91 vp).

4 luku Pääomat

40 artikla. Sopimuksen 40 artiklan mukaan ei sopimuspuolten välillä saa sopimuksen soveltamisalalla olla EFTAn tai EY:n jäsenvaltioissa asuville henkilöille kuuluvien pääomien liikkeitä koskevia rajoituksia. Artiklassa kielletään nimenomaisesti pääomanliikkeen suorittajanosapuolten kansalaisuuteen tai asuinpaikkaan taikka pääoman sijoittamispaikkaan perustuva syrjintä. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 67 artiklaa.

Artiklassa viitataan liitteeseen XII, joka sisältää pääomanliikkeiden vapauttamista koskevat erityismääräykset. Liite XII muodostuu EY:n voimassa olevasta lainsäädännöstä pääomanliikkeiden vapauttamiseksi, eli neuvoston direktiivistä perustamissopimuksen 67 artiklan täytäntöönpanosta (88/361/ETY) ja sovituista siirtymäajoista, joita EFTA-valtiot eräiltä osin voivat noudattaa vapauttamisvelvoitteiden toteuttamisessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä kesäkuuta 1988, perustamissopimuksen 67 artiklan täytäntöönpanosta (88/361/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on taata pääomien vapaa liikkuvuus EY:n alueella. Direktiivi velvoittaa poistamaan jäsenvaltioissa asuvien henkilöiden välisiä pääomanliikkeitä koskevat rajoitukset. Pääomanliikkeet luokitellaan direktiivin liitteenä I olevassa nimikkeistössä.

Nimikkeistö on kattava. Siinä luetellaan suorat sijoitukset, kiinteistösijoitukset, arvopaperisijoitukset, sijoitukset yhteissijoitusyrityksiin, luotot, vakuudet, vakuutussopimuksiin perustuvat pääomansiirrot, henkilökohtaiset pääomanliikkeet ja muut pääomanliikkeet. Lisäksi direktiivissä todetaan, että vaikka nimikkeistössä ei luetella kaikkia pääomanliikkeitä, sitä ei pidä tulkita pääomanliikkeiden täydellisen vapauttamisen periaatetta rajoittavasti.

Jäsenvaltiossa asuvalla henkilöllä tarkoitetaan direktiivissä sekä luonnollisia että oikeushenkilöitä siten kuin ne on määritelty jäsenvaltioiden kansallisissa säännöksissä.

Pääomanliikkeillä tarkoitetaan direktiivissä kaikkia pääomanliikkeiden kannalta välttämättömiä toimia, kuten sopimuksen tekemistä valuuttatoimesta ja sen täyttämistä sekä siihen liittyviä valuutansiirtoja.

Direktiivi sisältää mahdollisuuden tilapäisiin, korkeintaan kuusi kuukautta voimassa oleviin pääomanliikkeiden rajoituksiin. Direktiivin 3 artiklan mukaan tilapäiset rajoitukset ovat mahdollisia poikkeuksellisen suurten lyhytaikaisten pääomanliikkeiden johtaessa vakaviin häiriöihin raha- ja valuuttapolitiikan hoidossa. Direktiivin liitteessä II luetellaan ne pääomanliiketyypit, joihin tällaisia rajoituksia voidaan soveltaa yhteisymmärryksessä muiden jäsenvaltioiden kanssa. Näitä ovat toimet, jotka koskevat rahamarkkinoilla kaupankäynnin kohteena olevia arvopapereita, shekki- ja talletustilejä, yhteissijoitusyritysten osuuksia, lyhytaikaisia rahoituslainoja ja -luottoja, henkilökohtaisia lainoja, maksuvälineiden ja arvopaperien fyysistä maahantuontia ja maastavientiä ja muita lueteltujen kaltaisia lyhytaikaisia toimia. Näitä rajoituksia on sovellettava tavalla, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa henkilöiden, tavaroiden ja palvelusten vapaalle liikkumiselle. Pitkäjänteistä yritys- ja sijoitustoimintaa tai kiinteistöhankintoja ei näillä toimenpiteillä voida rajoittaa.

Edellä mainitun poikkeuksen lisäksi direktiivi sisältää mahdollisuuden jättää voimaan toistaiseksi kansalliseen lainsäädäntöön perustuvia rajoituksia vapaa-ajanasuntojen hankkimisen osalta. Poikkeus on säädetty direktiivin 6 artiklan 4 kohdassa. Komissiolla on tarkoitus ottaa asia uudelleen harkittavaksi vuonna 1993.

Direktiivin velvoitteet tulivat voimaan 1.7.1990. Direktiivillä kumottiin neuvoston direktiivi kansainvälisten pääomanvirtojen sääntelystä ja niistä kotimaiselle maksuvalmiudelle aiheutuvien haittojen torjumisesta (72/156/ ETY).

Aikaisemmin voimassa olleesta direktiivistä poiketen pääomanliikkeiden vapauttaminen ei enää riipu Rooman sopimuksen muista määräyksistä. Direktiivi 72/156/ETY velvoitti vapauttamaan Rooman sopimuksen 52 ja 58 artiklan mukaiseen sijoittautumisvapauteen liittyvät pääomanliikkeet vain siinä laajuudessa kuin se oli tarpeen sijoittautumisvapauden toteutumiseksi. Ilmeisesti tästä syystä EY:n tuomioistuin ei muiden jäsenvaltioiden kansalaisiin kohdistuvia omistusrajoituksia koskevissa tapauksissa (esim. 305/89, Greek) ole viitannut pääomanliikkeiden vapauteen. Direktiivi 88/361/ETY muuttaa tilannetta, koska pääomanliikkeiden vapauttamista ei ole kytketty Rooman sopimuksen muiden vapauksien toteuttamiseen.

Vastauksessaan kirjalliseen kysymykseen (Kirjallinen kysymys N:o 477/89, 90/C 9/51) komissio on todennut, että direktiivi 88/361/ETY laajentaa vapauttamisvelvoitteen kaikkiin pääomanliikkeisiin lukuun ottamatta yhtä poikkeusta, joka koskee vapaa-ajan asuntojen ostamista. Direktiivin mukaan jäsenvaltioissa asuvat ovat paitsi oikeutettuja suorittamaan tarvittavan valuutansiirron, myös sopimaan itse valuutansiirron kohteena olevasta oikeustoimesta. Kun pääomanliikkeet vapautetaan, tämä ei koske vain valuutan säännöstelyn poistamista vaan myös valuutansiirtojen taustalla olevien liiketoimien tulee olla vapaita. Tämä merkitsee sitä, että omaisuuden ostamisen tulee olla jäsenvaltioiden kansalaisille ja yrityksille vapaata.

Koska uusi pääomanliikkeiden vapauttamista koskeva direktiivi on ollut voimassa vasta vähän aikaa, ei olemassa ole EY:n tuomioistuimen ratkaisuja siitä, mitä pääomanliikkeiden vapauttamisen ulottaminen koskemaan myös taustalla olevia liiketoimia merkitsee. ETA-neuvottelujen aikana komissio kuitenkin on todennut, että pääomanliikkeiden vapauttaminen merkitsee kansalaisuuteen perustuvien omistusrajoitusten kieltämistä.

ETA-sopimuksen siirtymämääräykset

ETA-sopimuksen liitteen XII mukaan EFTA-valtiot tulevat edellä selostettujen pääomanliikkeiden vapauttamisvelvoitteiden piiriin tietyiltä osin vasta siirtymäajan jälkeen. Se miltä osin siirtymäsäännöstä sovelletaan ja kuinka pitkä siirtymäaika on, vaihtelee eri EFTA-valtioiden osalta.

Siirtymäsäännöksen mukaan Suomi voi soveltaa 1.1.1996 asti ETA-sopimuksen voimaantullessa lainsäädännössä olevia säännöksiä, jotka rajoittavat Suomeen tehtäviä suoria sijoituksia ja kiinteistösijoituksia.

Siirtymäkauden aikana Suomi ei saa kohdella muiden EY:n tai EFTA-valtioiden kansalaisten ja yritysten olemassaolevia tai uusia sijoituksia epäsuotuisammin kuin sopimuksen allekirjoituspäivänä voimassa olevan lainsäädännön mukaan. Suomella on kuitenkin oikeus antaa sopimuksen mukaisia säännöksiä, erityisesti vapaa-ajan asuntojen ostamista koskevia säännöksiä, jotka vastaavat vaikutuksiltaan lainsäädäntöä, joka on EY:ssä voimassa direktiivin 6 artiklan 4 kohdan mukaisesti.

ETA-sopimuksen liitteessä XII todetaan, että direktiivin 88/361/ETY 3 artiklassa mainittujen suojatoimenpiteiden suorittamisessa EFTAn jäsenvaltiot noudattavat pöytäkirjassa 18 määrättyjä menettelytapoja. Sopimuspuolten yhteistyössä noudatetaan ETA-sopimuksen 45 artiklassa määrättyjä menettelytapoja. Pöytäkirjan sisältö selostetaan jäljempänä 44 artiklan yhteydessä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen voimassa oleva laki ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta omistaa kiinteää omaisuutta ja osakkeita (rajoituslaki) säätää luvanvaraisiksi ulkomaalaisten luonnollisten henkilöiden ja yhteisöjen suorittamat kiinteän omaisuuden ja osakkeiden hankinnat.

Suomalainen osakeyhtiö voi halutessaan sisällyttää yhtiöjärjestykseensä määräyksen, jonka mukaan ulkomaalainen tai ulkomainen yhteisö ei voi omistaa yhtiön osakkeita tai voi omistaa niistä enintään yhden viidesosan. Valtioneuvosto voi lisäksi asettaa yleisen edun niin vaatiessa tällaisen määräyksen ottamisen yhtiöjärjestykseen osakeyhtiön rekisteröinnin ehdoksi. Valtioneuvosto voi myös kieltää määräyksen poistamisen yhtiöjärjestyksestä. Käytännössä valtaosa osakeyhtiöistä on ottanut tällaisen ulkomaalaislausekkeen yhtiöjärjestyksiinsä, koska muutoin suomalainen osakeyhtiö rinnastetaan rajoituslaissa ulkomaalaiseen ja se joutuu lain tarkoittamien kiinteän omaisuuden ja osakkeiden hankkimisrajoitusten alaiseksi.

Niitä osakkeita, joita ulkomaalainen tai ulkomainen yhteisö ei yhtiöjärjestyksen määräyksen mukaan voi omistaa, kutsutaan sidotuiksi osakkeiksi. Muut osakkeet ovat vapaita.

Rajoituslaki merkitsee sitä, että ulkomaalaisen tai ulkomaisen yhteisön halutessa hankkia omistukseensa suomalaisen osakeyhtiön sidottuja osakkeita, yhtiöjärjestyksessä oleva ulkomaalaislauseke on poistettava ja osakkeet muutettava vapaiksi taikka vaihtoehtoisesti haettava lupaa sidottujen osakkeiden omistamiseen. Kummassakin tapauksessa vaaditaan valtioneuvoston lupa.

Rajoituslaki sisältää vastaavan sisältöiset määräykset osuuskuntien, taloudellisten yhdistysten ja säätiöiden osalta. Avointen yhtiöiden ja kommandiittiyhtiöiden osalta säännökset sisältyvät lakiin ulkomaalaisen sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta ryhtyä yhtiömiehiksi kauppayhtiöön ja kommandiittiyhtiöön. Myös näiden yhteisöjen siirtyminen ulkomaalaisen tai ulkomaisen yhteisön omistukseen edellyttää valtioneuvoston lupaa.

Rajoituslaki koskee myös kiinteän omaisuuden hankintaa. Lain mukaan ulkomaalainen, ulkomainen yhteisö ja rajoituslaissa tarkoitettu suomalainen yhteisö, joka voi siirtyä ulkomaiseen omistukseen, voi hankkia omistukseensa kiinteää omaisuutta Suomessa vain valtioneuvoston luvalla. Sama koskee yli kahta vuotta pidempiä maanvuokrasopimuksia.

Vakuutusyhtiölain mukaan ulkomaalainen ja ulkomainen yhteisö tarvitsee yleensä luvan vakuutusyhtiön osakkeiden hankkimiseen. Ulkomaalainen tai ulkomainen yhteisö voi hankkia omistukseensa vain sellaisia osakkeita, joiden luovuttaminen ulkomaalaiselle on yhtiöjärjestyksessä sallittu. Yhtiöjärjestyksessä on vakuutusyhtiölain mukaan määrättävä, että ulkomaalaiset ja ulkomaiset yhteisöt voivat omistaa osakkeista enintään kaksi viidesosaa. Jos ulkomaalaiset tai ulkomaiset yhteisöt haluavat hankkia suuremman osan vakuutusyhtiön osakkeista, on siihen saatava valtioneuvoston lupa. Ulkomaalaiseen rinnastetaan rajoituslaissa tarkoitettu suomalainen yhteisö, joka voi siirtyä ulkomaiseen omistukseen.

Ulkomaalaisen oikeudesta omistaa suomalaisen luottolaitoksen osakkeita ja harjoittaa pankkitoimintaa annetun lain mukaan myös ulkomaalaisen ja ulkomaisen yhteisön suorittamaan suomalaisen luottolaitoksen osakkeiden ostamiseen tarvitaan yleensä lupa. Ulkomaalainen, ulkomainen yhteisö tai rajoituslaissa tarkoitettu suomalainen yhteisö, joka voi siirtyä ulkomaiseen omistukseen voi hankkia omistukseensa enintään yhden viidesosan luottolaitoksen osakkeista. Tätä koskeva määräys on otettava yhtiöjärjestykseen. Jos yhden viidesosan osuus halutaan ylittää, on siihen saatava valtioneuvoston lupa.

Kun ETA-sopimus tulee voimaan, ei näitä säännöksiä voida edellä mainitun siirtymäkauden jälkeen enää soveltaa. ETA-valtioiden kansalaiset ja yritykset voivat siten 1.1.1996 lukien samalla tavalla kuin Suomen kansalaiset ja suomalaiset yritykset ostaa suomalaisten osakeyhtiöiden, pankkien ja vakuutusyhtiöiden osakkeita ja kiinteää omaisuutta Suomessa. Lisäksi ETA-valtioiden kansalaiset ja yritykset voivat samalla tavoin kuin Suomen kansalaiset ja suomalaiset yritykset liittyä suomalaisiin osuuskuntiin ja taloudellisiin yhdistyksiin sekä olla yhtiömiehenä suomalaisessa avoimessa yhtiössä ja kommandiittiyhtiössä.

Kiinteän omaisuuden osalta käytännössä ainoa rajoitus, joka voi jäädä voimaan, koskee vapaa-ajan asuntojen hankkimista Suomessa. Tämä merkitsee sitä, että edelleenkin voidaan rajoittaa kesämökkien ja muiden virkistysalueiden siirtymistä ulkomailla asuvien omistukseen. Sen sijaan esimerkiksi metsämaan omistusta ei voida ETA-valtioiden kansalaisten ja yritysten osalta rajoittaa enempää kuin Suomen kansalaisten ja suomalaisten yritysten metsämaan omistusta.

Yrityksen omistuksen osalta ainoa rajoitus, jota voitaisiin siirtymäkauden jälkeen ETA-valtioiden kansalaisiin soveltaa, koskee aseita, ammuksia ja puolustustarvikkeita valmistavia tai niillä kauppaa käyviä yrityksiä. Sopimuksen 123 artiklan b alakohdan mukaan sopimus ei estä ryhtymästä toimenpiteisiin, jotka koskevat aseiden, ammusten ja puolustustarvikkeiden valmistusta tai kauppaa taikka puolustukselle välttämättömien tuotteiden tutkimusta, kehitystä ja valmistusta. Siten sopimuksen mukaan olisi mahdollista säilyttää mainittuja toimintoja harjoittavat suomalaisyritykset kokonaan suomalaisessa omistuksessa.

Edellä liitesäännöstön yhteydessä selostetuilla muilla tilapäisillä mahdollisuuksilla poiketa vapauttamisvelvoitteista ei ole omistusrajoitusten kannalta merkitystä. Nämä poikkeukset voivat kohdistua vain lyhytaikaisiin pääomanliikkeisiin, joita kiinteistönsijoitukset ja yritysostot eivät ole.

Muiden kuin ETA-valtioiden kansalaisiin ja yrityksiin kohdistuvien omistusrajoitusten soveltamista voidaan jatkaa. Käytännössä rajoitusten valvonta muodostuisi kuitenkin ongelmalliseksi.

ETA-sopimuksen perusteella rajoituslainsäädäntöön tehtävistä muutoksista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

Käytännössä omistusrajoitusten poistaminen ei aiheuta kovin suurta muutosta nykyiseen tilanteeseen. Suhtautuminen ulkomaalaisten yritys- ja kiinteistöhankintoihin on muuttunut viime vuosina sallivaksi ja luvat on lähes poikkeuksetta myönnetty. Ainoastaan vapaa-ajanasuntojen ja virkistysalueiden siirtyminen ulkomaiseen omistukseen on estetty. Kuten edellä on esitetty, ETA-sopimus sallii jatkossakin vapaa-ajan asuntoihin kohdistuvien omistusrajoitusten soveltamisen jatkamisen.

41 artikla. Sopimuksen 41 artiklassa edellytetään, että tavaroiden, henkilöiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen ja palvelujen tarjoamisen vapauteen liittyvät juoksevat maksut ovat vapaita. Niihin liittyvät rajoitukset poistettiin Suomen Pankin valuuttamääräyksistä suurimmaksi osaksi jo 1970-luvulla. Juokseviin maksuihin liittyvistä rajoituksista luovuttiin kokonaan vuoden 1986 alussa.

42 artikla. Sopimuksen 42 artiklan 1 kohdan mukaan on pää-omamarkkinoita ja luottojärjestelmää koskevia kansallisia säännöksiä sovellettaessa noudatettava syrjimättömyyden periaatetta, kun niitä sovelletaan ETA-sopimuksen nojalla vapautettuihin pääomanliikkeisiin.

Artiklan 2 kohdan mukaan sellaisia lainoja, joilla on tarkoitus suoraan tai välillisesti rahoittaa EFTAn tai EY:n jäsenvaltion tai niiden alueellisten tai paikallisten julkisyhteisöjen toimintaa, ei saa laskea liikkeeseen muissa ETA-valtioissa tai sijoittaa niiden markkinoille, jolleivät kyseiset valtiot ole sopineet asiasta.

Käytännössä tätä määräystä ei tiettävästi sovelleta EY:ssä, eikä sitä tultane soveltamaan ETA:ssa.

43 artikla. Sopimuksen 43 artiklaan sisältyvät määräykset niistä edellytyksistä, joiden vallitessa sopimuspuoli voi ryhtyä toimenpiteisiin rahoitusmarkkinoillaan ilmenevien häiriöiden torjumiseksi.

Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuoli voi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jos joku ETA-valtiossa asuva pyrkii kiertämään jonkin ETA-valtion valuuttalainsäädäntöä käyttämällä hyväkseen eri maiden valuuttalainsäädännön eroja, siltä osin kuin ne koskevat pääomanliikkeitä kolmansiin maihin tai kolmansista maista. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 70 artiklan 2 kohtaa.

Artiklan 2 kohdassa annetaan sopimuspuolelle oikeus ryhtyä suojatoimenpiteisiin, mikäli pääomanliikkeet johtavat häiriöihin ETA-valtioiden pääomamarkkinoiden toiminnassa. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 73 artiklaa.

Jos jonkin ETA-valtion toimivaltaiset viranomaiset muuttavat valuuttakurssia tavalla, joka vakavasti vääristää kilpailuolosuhteita, muut sopimuspuolet voivat artiklan 3 kohtaan sisältyvän määräyksen mukaan ryhtyä ajallisesti rajoitettuihin vastatoimiin muutoksen aiheuttamien seurausten torjumiseksi. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 107 artiklan 2 kohtaa.

Sopimuspuoli voi ryhtyä suojatoimenpiteisiin artiklan 4 kohdan mukaan myös silloin, kun se on joutumassa tai joutunut maksutasevaikeuksiin, erityisesti jos ETA-sopimuksen toimivuus on sen takia vaarantumassa. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 108 artiklan 1 kohtaa.

44 artikla. Sopimuksen 44 artiklassa velvoitetaan sopimuspuolet noudattamaan 43 artiklan määräyksiä soveltaessaan pöytäkirjassa 18 tarkoitettuja sisäisiä menettelyjään.

Suojatoimenpiteiden soveltamiseen liittyviä sisäisiä menettelytapoja koskevassa pöytäkirjassa 18 määrätään, että yhteisö noudattaa Rooman sopimuksen menettelytapoja. EFTA-valtioiden noudattamista menettelytavoista sovitaan erillisessä niiden välillä solmittavassa sopimuksessa. Sopimuksen mukaan EFTA-valtion, joka aikoo ryhtyä 43 artiklan mukaisiin suojatoimiin, on ilmoitettava siitä hyvissä ajoin EFTA-valtioiden määräämälle elimelle. Jos asia kuitenkin on salainen tai kiireellinen, ilmoitus on annettava viimeistään toimenpiteiden voimaantulopäivänä. EFTA-valtioiden määräämä elin esittää mielipiteensä toimenpiteiden käyttöön ottamisesta. Se voi myös antaa suosituksia käyttöön otettujen toimenpiteiden muuttamisesta, lykkäämisestä tai purkamisesta taikka muista jäsenvaltion vaikeuksien poistamiseen tähtäävistä toimenpiteistä. Kyseisenä EFTA-valtioiden määräämänä elimenä tulee toimimaan EFTAn pysyvä komitea.

45 artikla. Sopimuksen 45 artiklan 1 kohdan mukaan kaikista sopimuksen 43 artiklassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin liittyvistä päätöksistä, mielipiteistä ja suosituksista on ilmoitettava ETA:n sekakomitealle, jossa on 2 kohdan mukaan myös etukäteen neuvoteltava ja vaihdettava tietoja kaikista suojatoimenpiteistä.

Jos pääomanliikkeet aiheuttavat häiriöitä 43 artiklan 2 kohdassa esitetyllä tavalla, sopimuspuoli voi asian salaisuuden tai kiireellisyyden takia ryhtyä artiklan 3 kohdan nojalla tarpeellisiin toimenpiteisiin ilman etukäteistä neuvottelua ja tietojenvaihtoa. Jos sopimuksen 43 artiklan 4 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa, jossa ilmenee äkillinen maksutasekriisi, ei 45 artiklan 2 kohdassa mainittua menettelytapaa voida noudattaa, saa asianomainen sopimuspuoli tästä huolimatta artiklan 4 kohdan mukaan ryhtyä tarvittaviin suojatoimenpiteisiin. Toimenpiteiden pitää aiheuttaa vähin mahdollinen häiriö sopimuksen toiminnalle, eivätkä ne saa olla laajempia kuin on ehdottomasti tarpeen ilmenneiden äkillisten vaikeuksien poistamiseksi. Jos artiklan 3 ja 4 kohdassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin ryhdytään, niistä on 5 kohdan mukaan ilmoitettava viimeistään niiden tullessa voimaan. Sen jälkeen tietojenvaihdon ja neuvottelun on tapahduttava mahdollisimman pian.

5 luku Talous- ja rahapoliittinen yhteistyö

46 artikla. Sopimuksen 46 artiklan mukaan sopimuspuolten tulee vaihtaa mielipiteitä ja tietoja ETA-sopimuksen soveltamisesta ja yhdentymisen vaikutuksesta taloudelliseen toimintaan sekä talous- ja rahapolitiikan harjoittamiseen. Sopimuspuolet voivat lisäksi keskustella kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja näkymistä. Tällainen mielipiteiden ja tietojen vaihto käydään sitoumuksetta.

6 luku Liikenne

47 ―52 artikla. Sopimuksen 47 artiklan 1 kohdassa määritetään ETA-sopimuksen liikennettä koskevan luvun soveltamisala. Artiklan 1 kohdan mukaan luvun määräyksiä sovelletaan rautatie-, maantie-, ja sisävesiliikenteeseen. Artiklan 2 kohdassa viitataan sopimuksen liitteeseen XIII, johon sisältyy kaikkia liikennemuotoja, myös meri- ja ilmaliikennettä koskevia EY-säädöksiä.

ETA-sopimuksen liikenneluku vastaa soveltamisalaltaan Rooman sopimusta, jonka liikenneosaston määräyksiä sovelletaan sopimuksen 84 artiklan 1 kohdan mukaan ainoastaan rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen. Saman artiklan 2 kohdan nojalla neuvosto voi kuitenkin päättää, annetaanko meri- ja ilmaliikennettä koskevia säädöksiä. Kaikkiin liikennemuotoihin sovelletaan EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön nojalla Rooman sopimuksen yleismääräyksiä, jollei liikennettä koskevia erityismääräyksiä ole. EY:n tuomioistuin on vuonna 1974 antamallaan päätöksellä (ks. päätös 167/73, komissio v. Ranska) katsonut, että Rooman sopimuksen kilpailumääräyksiä sovelletaan merikuljetuksiin erityissäännösten puuttuessa. Tuomioistuin on vuonna 1985 antamillaan päätöksillä (ks. päätökset 209―213/84, Ministere public v. Asjes ym.) vahvistanut Rooman sopimuksen yleisten kilpailumääräysten sovellettavuuden meri- ja ilmaliikenteeseen.

Sopimuksen 48 artiklan 1 kohdan mukaan EY:n jäsenvaltiot tai EFTA-valtiot eivät saa antaa rautatie-, maantie- tai sisävesiliikenteestä sellaisia liitteen XIII soveltamisalan ulkopuolelle jääviä kansallisia säännöksiä, jotka suoralta tai epäsuoralta vaikutukseltaan syrjisivät toisten ETA-valtioiden liikenteenharjoittajia. Artiklan 2 kohdan mukaan sopimusosapuolen on ilmoitettava jokainen poikkeama 1 kohdan periaatteista ETA:n sekakomitealle. Sopimusosapuolet valtuutetaan myös tarvittaessa ryhtymään vastatoimenpiteisiin. Artikla ei edellytä voimassa olevan kansallisen lainsäädännön muuttamista. Artiklan 2 kohdan määräykset ilmoitusvelvollisuudesta ja vastatoimenpiteistä koskevat vain artiklan 1 kohdassa määriteltyjä kansallisia säännöksiä. ETA-sopimuksen liitteisiin sisältyvien säädösten osalta sovelletaan sopimuksen 112 artiklassa olevaa yleistä suojalauseketta tai muita sopimuksen liitteissä sovittuja menettelytapoja.

Sopimuksen 49 artiklassa on määräykset liikenteelle myönnettävästä tuesta. Artiklan mukaan tuki on sallittua, jos se on tarpeen liikenteen alan yhteensovittamiseksi tai jos se on korvausta julkisen palveluvelvoitteen täyttämisestä. ETA-sopimuksen liitteessä XIII mainitussa asetuksessa (ETY) N:o 1191/69 on tarkemmat säännökset julkisesta palveluvelvoitteesta. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 77 artiklaa.

Meri- ja ilmaliikenteeseen sovelletaan EY:n oikeuskäytännön nojalla sopimuksen yleisiä valtiontukea koskevia määräyksiä.

Sopimuksen 50―52 artiklassa on määräykset liikenteen taksoissa ja kuljetusehdoissa ilmenevän syrjinnän kieltämisestä. Sopimuspuolten alueella tapahtuvissa kuljetuksissa ei saa 50 artiklan 1 kohdan mukaan esiintyä erilaisina maksuina tai kuljetusehtoina ilmenevää syrjintää tavaroiden alkuperä- tai määrämaan perusteella. Artiklan 2 kohdassa valtuutetaan toimivaltaiset viranomaiset tutkimaan joko omasta aloitteestaan tai EY:n jäsenmaan tai EFTA-valtion pyynnöstä syrjintätapauksia ja tekemään niistä tarpeelliset päätökset.

Yksittäisten yritysten tai teollisuuden alojen tukemiseksi tai suojelemiseksi määritetyt kuljetusmaksut tai -ehdot ovat 51 artiklan 1 kohdan mukaan kiellettyjä. Artiklan 2 kohdassa valtuutetaan toimivaltaiset viranomaiset tutkimaan 1 kohdassa tarkoitetut maksut ja ehdot. Viranomaisten on tällöin otettava huomioon aluepoliittiset tekijät sekä maksujen ja ehtojen vaikutukset eri kuljetusmuotojen väliseen kilpailuun. Artiklan 3 kohdan mukaan 1 kohdassa tarkoitettu kielto ei koske kilpailutariffeja. Kilpailutariffeilla tarkoitetaan tariffeja, joilla pyritään vaikuttamaan eri liikennemuotojen väliseen kilpailuun. Artiklan 1 kohdassa määrätty kielto ei siten estä eri liikennemuotojen välisen kilpailun sääntelyä tariffipolitiikan avulla.

Edellä tarkoitettuja toimivaltaisia viranomaisia ovat EY:n komissio ja EFTAn valvontaviranomainen. Niitä avustaa Suomessa kilpailuvirasto oman toimivaltansa puitteissa.

Sopimuksen 52 artiklan mukaan maksut, jotka liikenteenharjoittaja veloittaa rajanylityksestä kuljetusmaksujen lisäksi, eivät saa olla kohtuuttomia. Artiklassa velvoitetaan sopimuspuolet asteittain alentamaan sanottuja maksuja.

Liikennealan liitesäännöstö

Liikennettä koskevassa liitteessä XIII mainitaan yhteensä 75 EY-säädöstä, joista suurin osa on asetuksia. Seuraavat EY:n liikennealan säädökset kuuluvat lainsäädännön alaan Suomessa:

Sisämaan liikenne

Yleiset kysymykset

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1191/69, annettu 26 päivänä kesäkuuta 1969, julkisten palvelujen käsitteeseen rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteessä olennaisesti kuuluvia velvoitteita koskevista jäsenvaltioiden toimenpiteistä, muutettu asetuksella N:o 1893/91

Asetuksella säädetään Rooman sopimuksen 77 artiklan, joka vastaa ETA-sopimuksen 49 artiklaa, täytäntöönpanosta.

Asetusta sovelletaan rautatie-, maantie- ja sisävesiliikennettä harjoittaviin kuljetusyrityksiin. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin jättää asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen yrityksen, jonka toiminta rajoittuu yksinomaan asetuksessa määriteltyyn kaupunki- tai esikaupunkiliikenteeseen taikka paikalliseen liikenteeseen.

Asetuksen mukaan jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten on lakkautettava julkisen palvelun käsitteeseen olennaisesti kuuluvat rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteelle määrätyt velvoitteet. Julkinen palveluvelvoite jaetaan liikennöinti-, kuljetus- ja hintavelvoitteeseen.

Asetuksessa määriteltyjen riittävien kuljetuspalveluiden varmistamiseksi jäsenvaltioiden viranomaiset voivat kuitenkin tehdä kuljetusyritysten kanssa sopimuksia julkisista palveluista.

Jäsenvaltioiden viranomaiset voivat pitää yllä tai asettaa asetuksessa määriteltyjä julkisia palveluvelvoitteita myös asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle rajatuille kaupunkien tai esikaupunkien henkilöliikenteelle taikka paikalliselle henkilöliikenteelle.

Asetuksessa säädetään sopimuksia koskevista ehdoista sekä liikenteen harjoittamisen yksityiskohdista samoin kuin korvausmenetelmistä. Jos kuljetusyritys harjoittaa myös muuta kuin vain palveluvelvoitteen alaista liikennettä, julkista palvelua on harjoitettava erillisenä toimintana, jonka on täytettävä asetuksessa säädetyt ehdot.

Jäsenmaiden viranomaiset voivat myös päättää, että henkilöliikenteessä yhden tai useamman tietyn henkilöryhmän etujen mukaisesti asetetut kuljetushinnat ja -ehdot jäävät asetuksessa julkisen palveluvelvoitteen lakkauttamisesta ja julkisen palveluvelvoitteen sopimusten solmimisesta annettujen säännösten soveltamisen ulkopuolelle.

Kilpailusäännöt

Asetus N:o 11 Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen 79 artiklan 3 kohdan täytäntöönpanosta syrjinnän poistamiseksi kuljetusmaksuista ja -ehdoista

Vuonna 1960 annetulla asetuksella N:o 11/60 säädetään Rooman sopimuksen 79 artiklan täytäntöönpanosta. Rooman sopimuksen 79 artikla vastaa ETA-sopimuksen 50 artiklaa. Asetusta sovelletaan jäsenvaltioiden maantie-, rautatie- ja sisävesiliikenteen tavarakuljetuksiin, jotka tapahtuvat yhteisön alueella, silloinkin kun tavaroita kuljetuksen muilla osilla kuljetetaan myös muita kuljetusmuotoja käyttäen. Asetuksessa kielletään yhteisön alueen maantie-, rautatie- ja sisävesikuljetuksissa tavaroiden alkuperä- tai määrämaan perusteella tapahtuva, erilaisten kuljetushintojen tai -ehtojen muodossa tapahtuva syrjintä. Kiellolla ei ole kuitenkaan vaikutusta yksityisoikeudellisten sopimusten pätevyyteen.

Eri kuljetusmaksujen ja -ehtojen soveltamista ei pidetä asetuksen säännösten vastaisena, jos ne aiheutuvat yksinomaan kuljetusyritysten välisestä kilpailusta tai johtuvat sellaisista joko teknistä tai taloudellisista toimintaolosuhteista, jotka ovat ominaisia kyseistä kuljetusreittiä pitkin tapahtuvalle kuljetukselle.

Asetus velvoittaa jäsenvaltioiden hallitukset ilmoittamaan komissiolle kaikista maassaan käytössä olevista sopimuksista tai tariffeista, jotka ovat syrjintää koskevan kiellon vastaisia. Kuljetusyritykset velvoitetaan toimittamaan vastaavat tiedot omien jäsenvaltioidensa hallituksille. Kuljetusyrityksen on komission sitä pyytäessä osoitettava, ettei se harjoita asetuksella kiellettyä toimintaa.

Asetus velvoittaa myös muun muassa huolintaliikkeitä toimittamaan oman maansa hallitukselle tai komissiolle sen pyynnöstä kaikki niiden tarjoamia palveluksia ja niiden soveltamia hintoja ja ehtoja koskevat tiedot. Velvoite koskee myös muita kuljetukseen liittyvien lisäpalvelusten suoria tarjoajia niissä tapauksissa, joissa niille ja kuljetusyrityksille maksettava korvaus sisältyy samaan kokonaisveloitukseen.

Asetukseen sisältyy myös jäsenvaltioiden hallituksia, komissiota sekä kuljetusyrityksiä velvoittavia säännöksiä kirjanpidosta, tarkastuksista sekä asetuksen säännösten noudattamatta jättämisestä määrättävistä seuraamuksista. Siltä osin kuin asetuksessa on säännöksiä komission tai muiden EY:n toimielimien toimivallasta tai muita viittauksia EY:ssä käytössä oleviin menettelytapoihin, näitä säännöksiä on ETA-sopimuksen osalta sovellettava ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamista koskevassa pöytäkirjassa 21 määrätyllä tavalla.

Asetuksella N:o 3626/84 on lisätty asetuksen N:o 11/60 9 artiklan omaan lukuun tapahtuvista kuljetuksista säädettyyn poikkeukseen vuokrattuja ajoneuvoja koskevat säännökset.

Maantieliikenne

Neuvoston asetus (ETY) N:o 3820/85, annettu 20 päivänä joulukuuta 1985, tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta

EY:n asetuksella pyritään sisämaaliikenteen liikennemuotojen välisen kilpailun yhdenmukaistamiseen erityisesti tieliikenteen alalla sekä työolojen ja liikenneturvallisuuden parantamiseen. Asetuksessa työoloista annetut säännökset eivät estä alan työmarkkinaosapuolia työehtosopimuksilla tai muutoin antamasta määräyksiä, jotka ovat työntekijöille edullisempia.

Heinäkuun 1 päivänä 1970 kansainvälisen maantieliikenteen ajoneuvojen miehistöjen työstä tehty eurooppalainen sopimus (AETR) on jonkin verran tiukempi kuin puheena oleva asetus. Sopimusta uudistetaan parhaillaan EY:n asetuksen mukaiseksi. Suomi ei ole liittynyt AETR-sopimukseen, mutta AETR-sopimusta sovelletaan EY-jäsenvaltioissa EY:n ulkopuoliseen maantieliikenteeseen ja siten myös Suomessa rekisteröityihin ajoneuvoihin.

1 artikla. Artikla sisältää määritelmiä. Artiklan 1 ja 2 kohdassa määritellään mitä tarkoitetaan tieliikenteellä sekä eräät ajoneuvot. Näissä kohdissa olevat määritelmät joko puuttuvat Suomen säädöksistä tai ovat niitä väljempiä. Ristiriitaa Suomen säädösten kanssa ei kuitenkaan ole.

Artiklan 3 kohdassa määritellään kuljettajat, joihin asetusta sovelletaan. Asetuksen 13 artiklan j-kohdan mukaan valtiot voivat säätää, että ajokortin saamiseksi annettavaan ajo-opetukseen käytettäviin ajoneuvoihin ei sovelleta tätä asetusta.

Artiklan 4 kohdassa oleva viikon määritelmä poikkeaa tieliikenteen ajo- ja lepoajoista annetun lain (61/90, jäljempänä AAL) 2 §:n 2 momentista ja 3 §:n 2 momentista. Näissä lainkohdissa viikolla tarkoitetaan mitä hyvänsä seitsemän perättäisen vuorokauden pituista ajanjaksoa. Artiklassa viikko määritellään aina maanantain kello 00.00:sta sunnuntain kello 24.00 väliseksi ajaksi.

Artiklan 5 ja 6 kohdassa määritellään lepoaika ja ajoneuvon suurin sallittu paino. Lepoaikaa ei ole Suomessa määritelty. Suurimman sallitun painon määritelmä on ajoneuvoasetuksen 11 §:n 3 momentissa. Määritelmät eivät ole ristiriidassa Suomen säännösten kanssa.

Artiklan 7 kohdassa olevassa säännöllisen henkilöliikenteen määritelmässä viitataan neuvoston asetuksen N:o 117/66/ETY 1 artiklaan. Siinä oleva määritelmä vastaa luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä annetun lain (343/91) 2 §:ssä olevia yksityiskohtaisempia määritelmiä.

2 artikla. Artiklassa määritellään asetuksen alueellinen soveltamisala. Asetusta sovelletaan 1 kohdan mukaan liikenteeseen yhteisön alueella, siis Euroopan talousalueella.

Artiklan 2 kohdan mukaan muissa maissa rekisteröityihin ajoneuvoihin tulee pääsäännön mukaan soveltaa AETR-sopimusta. Tämä merkitsee muutosta nykyiseen tilanteeseen, koska Suomi ei ole liittynyt AETR-sopimukseen. Ulkomaisiin ajoneuvoihin on nykyään sovellettava ajo- ja lepoajoista tieliikenteessä annettua lakia eikä tätä tiukempaa edellä mainittua sopimusta. Käytännössä vaikutukset koskisivat Suomessa lähinnä entisessä Neuvostoliitossa rekisteröityjä autoja.

3 artikla. Asetuksen 3 artiklaa, joka käsittelee suhtautumista EY:n ulkopuolisiin maihin, ei sovelleta ETA:ssa.

4 artikla. Artiklassa luetellaan ne poikkeukset asetuksen soveltamisesta, jotka liittyvät lähinnä liikenteen luonteeseen.

Asetuksen soveltamisen ulkopuolelle jäävät tavaraliikenne, johon käytetään alle 3,5 tonnin kokonaispainoisia ajoneuvoja ja niiden yhdistelmiä, sekä henkilöautot ja ajoneuvot, joiden suurin sallittu nopeus on 30 km/h. (1, 2 ja 4 kohta) Soveltamisala on tältä osin sama kuin AAL:n.

Artiklan 3 kohdassa suljetaan soveltamisalan ulkopuolelle alle 50 km:n pituiset henkilöliikennereitit. AAL:ssa vastaavaa poikkeusta ei ole. Suomessakin on tosin ajoneuvoasetuksen 18 §:n 1 momentin k-kohdan mukaan vapautettu ajopiirturin asentamisesta paikallis- ja lähiliikenteen linja-autot. Näiden ajoneuvojen kuljettajien on kuitenkin noudatettava AAL:n ajo- ja lepoaikoja koskevia säännöksiä.

Artiklan 5―11 kohdassa luetellaan eri tavaroiden ja henkilöiden tavanomaiseen kuljetukseen soveltumattomia ajoneuvoryhmiä, joihin asetusta ei sovelleta. Nämä ajoneuvoryhmät on suljettu asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle kuljetustehtävästä riippumatta. Tämä eroaa AAL:n soveltamisalasta, mutta koska liikenne luetelluilla ajoneuvoryhmillä on vähäistä, poikkeuksilla ei ole sanottavaa käytännön merkitystä.

Asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle jää 12 kohdan mukaan vastikkeeton yksityinen tavarankuljetus. Tämä eroaa AAL:n soveltamisalasta. Samoin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät 13 kohdan mukaan eräät kuljetukset, jotka liittyvät maidon tuottamiseen maatiloilla. Tämäkin eroaa AAL:n soveltamisalasta.

5 artikla. Artiklassa määritellään kuljettajien alaikärajat. Asetuksen 11 artiklan mukaan valtioiden sallitaan kuitenkin noudattaa korkeampiakin alaikärajoja.

Kuljettajille säädetyt alaikärajat ovat Suomessa osittain korkeammat kuin asetuksen 1 ja 2 kohdan mukaiset. Ristiriitaa ei asetuksen 11 artiklan takia ole. Artiklan 1 b kohdassa mainittu ammattitodistus vaatii pieniä muutoksia kuljettajaopetuksen sisältöön. Tämä tehdään tarvittaessa liikenneministeriön päätöksellä.

Autonapumiesten ja lipuntarkastajien tulee 3 kohdan mukaan olla vähintään 18 vuotta täyttäneitä. Artiklan 5 kohdan mukaan kansallisessa liikenteessä alle 50 km:n reiteillä alaikärajaksi voidaan hyväksyä 16 vuotta. Vastaavia ikärajavaatimuksia ei Suomessa ole. Työsopimuslaissa ja laissa nuorten työntekijöiden suojelussa (669/67) on työntekijän vähimmäisikärajaa koskevia säännöksiä. Ne sallivat sekä alle 18-vuotiaiden että alle 16-vuotiaiden toimivan autonapumiehinä ja lipuntarkastajina.

Artiklan 4 kohdassa on siirtymäsäännös, jolla vapautetaan ammattitaitotodistuksen hankkimisesta ne kuljettajat, jotka ovat olleet ammatissa vähintään vuoden ennen 1.10.1970.

6 artikla. Pisin vuorokautinen ajoaika on 9―10 tuntia AAL:ssa säädetyn 10―12 tunnin asemesta.

7 artikla. Pisin yhtämittainen enimmäisajoaika on 4 1/2 tuntia. AAL:n mukaan se on 5―5 1/2 tuntia.

Pakollinen lyhin tauko on artiklan mukaan 45 minuuttia. AAL:n mukaan se on 30 minuuttia. Säännöllisessä kansallisessa henkilöliikenteessä voidaan artiklan 3 kohdan mukaan säätää, että neljän tunnin jälkeen voidaan pitää ainoastaan 30 minuutin tauko. Edellytyksenä on, että tämä lyhyempi tauko on tarpeellinen kaupunkiliikenteen sujumiseksi, eivätkä kuljettajat voi neljän ja puolen tunnin ajoajan sisällä pitää 15 minuutin taukoa ennen 30 minuutin taukoa.

8 artikla. Lyhin vuorokautinen vähimmäislepoaika on artiklan mukaan 9―12 tuntia. Myös 8 tunnin lepoaika on mahdollinen, jos autossa on kaksi kuljettajaa. AAL:n mukaan vähimmäislepoaika on 7―10 tuntia. Lyhin viikottainen lepoaika on pääsäännön mukaan 45 tuntia. Sitä voitaisiin eräissä tapauksissa lyhentää, jopa 24 tuntiin. Nykyisin viikottaisesta lepoajasta ei ole säännöksiä AAL:ssa, joten Suomessa noudatetaan viikottaisissakin levoissa vuorokautisia lepoaikoja. Nämä ovat selvästi lyhyemmät.

9 artikla. Artikla sisältää vuorokautisen lepoajan keskeyttämismahdollisuuden kun ajoneuvo kuljetetaan junassa tai lautalla. Edellytyksenä on se, että kuljettajalla on vuode tai sohva käytettävissään. Vastaavaa säännöstä ei nykyisin ole voimassa Suomessa.

10 artikla. Artiklassa kielletään sellaiset palkkiot, jotka määräytyvät ajomatkan tai kuljetettujen tavaroiden määrän perusteella. Suomessa näitä ei ole kielletty.

11 artikla. Artiklan sisältöä on selostettu edellä 5 artiklan kohdalla.

12 artikla. Artiklassa annetaan kuljettajalle oikeus poiketa asetuksen säännöksistä kun henkilöiden, ajoneuvon tai kuorman turvallisuus sitä edellyttää tai sopivaa pysäköintipaikkaa ei ole. AAL:n 7 § edellyttää poikkeamisen tapahtuvan "luonnontapahtuman, tapaturman tai muun ennalta-arvaamattoman seikan vuoksi" mutta 12 artiklassa ei luetella mitään syytä. Poikkeamisoikeus on siis AAL:n verrattuna siten väljempi, että poikkeaminen olisi mahdollista silloinkin, kun se on etukäteen kuljettajan tiedossa.

13 artikla. Artiklassa on lueteltu ne poikkeukset asetuksen soveltamisalasta, jotka valtiot saavat alueellaan säätää. Suomessa hyväksyttäisiin ainakin useimmat luetellut poikkeukset. Poikkeusluettelo on lukumääräisesti laaja, mutta sisältää käytännössä harvinaisia kuljetuksia. Merkittävimmät poikkeukset ovat niin sanotut pienoislinja-autot, jotka on rekisteröity enintään 16 matkustajalle kuljettajan lisäksi sekä eräät maatalouteen liittyvät ajot.

14 artikla. Artikla sisältää säännöksiä työvuorolistojen laatimisesta sellaiselle henkilöliikenteelle, jossa ei käytetä ajopiirturia. Jäljempänä selostettavan neuvoston asetuksen N:o 3821/85/ETY 3 artiklan mukaan tällaista liikennettä ovat nyt käsiteltävän asetuksen 4 artiklassa ja tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetut ajoneuvot.

Artikla ei ole ristiriidassa Suomen nykyisten säännösten kanssa.

15 artikla. Artikla velvoittaa kuljetusyritykset järjestämään kuljettajien työn niin, että asetusta voidaan noudattaa. Lisäksi se velvoittaa yritykset valvomaan että asetuksen määräyksiä noudatetaan.

16 artikla. Artiklassa velvoitetaan komissio laatimaan kertomus asetuksen noudattamisesta. Tiedot on toimitettava komissiolle sen laatimalla lomakkeella.

17 artikla. Artiklassa velvoitetaan valtiot antamaan tarpeelliset säännökset asetuksen täytäntöönpanemiseksi.

18 ja 19 artikla. Artiklat sisältävät ETA-sopimuksen kannalta merkityksettömiä voimaantulosäännöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

EY:n asetuksessa on tieliikenteen ajo- ja lepoajoista annettuun lakiin verrattuna lyhyemmät enimmäisajoajat sekä pidemmät vähimmäislepoajat ja -tauot. Yksityisliikenne, jota ei harjoiteta ansiotarkoituksessa, ei kuulu asetuksen soveltamisalaan. Myös mahdollisuudet poiketa säädetyistä ajo- ja lepoajoista ovat jonkin verran Suomen nykyistä käytäntöä laajemmat.

Asetuksen voimaansaattaminen edellyttää AAL:n kumoamista. Tieliikennelain (267/81) 87 a §:n 2 (60/90) ja 3 momentti (58/88), jossa säädetään ajopiirturin diagrammalevyjen säilytysvelvollisuudesta ajoneuvossa, ovat ristiriidassa asetuksen kanssa, ja ne on sen vuoksi kumottava.

Säädösmuutosehdotukset sisältyvät ETA-sopimuksen voimaansaattamislakiin sekä erikseen annettavaan hallituksen esitykseen eduskunnalle laiksi tieliikenteen ajo- ja lepoajoista annetun lain kumoamisesta ja laiksi tieliikennelain 87 a §:n muuttamisesta.

Ajopiirturin käyttösäännökset

Neuvoston asetus (ETY) N:o 3821/85 annettu 20 päivänä joulukuuta 1985, tieliikenteen valvontalaitteista

Asetuksen tarkoituksena on asettaa ajopiirturille sellaiset tekniset vaatimukset ja kuljettajalle sellainen käyttövelvollisuus, että laite toimii aina virheettömästi ja sitä on helppo käyttää. Valvontalaitteen on piirrettävä erityisesti kunkin kuljettajan henkilökohtaiselle piirturilevylle riittävän tarkkoja ja helposti luettavia tietoja yksittäisistä ajanjaksoista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Asetus sisältää mahdollisuuden kiireellisissä tapauksissa myöntää poikkeuksia piirturin käyttämisestä rajoitetuksi ajaksi. Suomessa tullaan tarvittaessa säätämään poikkeusluvan myöntämisestä.

Asetuksen 3 artiklassa säädetään ajopiirturin käyttöpakosta. Vastaava säännös on Suomen tieliikennelain 87 a §:ssä. Tässä lainkohdassa oleva käyttövelvollisuus on laajempi kuin asetuksen edellyttämä. Tieliikennelain 87 a §:ää on tarkoitus tältä osin muuttaa.

Asetus sisältää yksityiskohtaiset säännökset ajopiirturin asennuksesta, korjauksesta ja tyyppihyväksymisestä. Myös ajopiirturin käytöstä tulisivat voimaan nykyistä selvästi yksityiskohtaisemmat säännökset. Näistä on Suomessa voimassa suppeammat säännökset ajoneuvoasetuksen 48 a §:ssä (59/88, muutettuna 290/88 ja 874/89) ja ajoneuvoasetuksen soveltamisesta annetun liikenneministeriön päätöksen 47 §:ssä. Nämä tultaisiin sopimuksen voimaantulon yhteydessä kumoamaan.

Neuvoston asetus N:o 4058/89, annettu 21 päivänä joulukuuta 1989, jäsenvaltioiden välisen maanteiden tavaraliikenteen maksujen määräämisestä

Asetuksen tavoitteena on kansainvälisen maanteiden tavaraliikenteen kuljetushintojen vapaa määräytyminen. Asetusta sovelletaan jäsenvaltioiden välillä vuokraa tai korvausta vastaan maanteitse suoritettaviin tavarakuljetuksiin. Tällaisten kuljetusten hinnat määräytyvät asetuksen mukaan kuljetussopimuksen osapuolten vapaasti tekemän sopimuksen perusteella.

Kuljetusmarkkinoiden lopullisen tarkkailujärjestelmän käyttöönottamiseksi säädetään asetuksen 3 artiklassa kuljetusyrityksille, huolitsijoille, rahdinvälittäjille ja muille kuljetusasiamiehille velvollisuus antaa pyynnöstä toimivaltaisille viranomaisille kaikki tiedot, jotka koskevat maanteitse tapahtuvasta kansainvälisestä tavaraliikenteestä perittäviä hintoja. Jäsenvaltioiden on edelleen toimitettava komissiolle sen pyynnöstä kaikki saatavilla olevat tiedot.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tavaraliikenteen kuljetusmaksuja ei Suomessa julkisen vallan toimesta säännellä, vaan ne määräytyvät EY:n asetuksessa edellytetyllä tavalla.

Luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä annetun lain (342/91) 9 §:n nojalla liikenteenharjoittajat ovat velvollisia vaadittaessa antamaan liikenneministeriölle liikenteen harjoittamista koskevia liikenteellisiä ja taloudellisia tietoja. Säännöksen nojalla kuljetusyrityksiltä voidaan kerätä asetuksen 3 artiklassa tarkoitettuja tietoja. Sen sijaan muilla 3 artiklassa mainituilla tahoilla ei ole kyseistä tietojenantovelvollisuutta. Tällaisen velvollisuuden asettamisen on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan. Koska asetus saatetaan voimaan sellaisenaan Suomessa, eivät erilliset lainsäädäntötoimenpiteet kuitenkaan ole tarpeen sen täytäntöönpanemiseksi.

Rautatieliikenne

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1192/69, annettu 26 päivänä kesäkuuta 1969, yhteisistä säännöistä rautatieyritysten kirjanpidon säännönmukaistamiseksi

Asetuksessa säädetään toimenpiteistä, joilla rautatieyrityksille määrättyjen taloudellisten rasitteiden tai myönnettyjen taloudellisten etujen vaikutukset voidaan poistaa kaikkien kuljetusmuotojen yhtäläisen kohtelun aikaansaamiseksi.

Kirjanpidon säännönmukaistaminen (normalisointi) tarkoittaa ensinnäkin eri tasoisilla säädöksillä rautatieyritysten kannettaviksi asetettujen rasitteiden tai niiden nauttimien etujen määrittämistä vertaamalla yritysten tilannetta muihin kuljetusyrityksiin sekä toiseksi korvauksen maksamista tai määräämistä vertailussa todettujen rasitteiden tai etujen perusteella.

Asetuksessa luokitellaan erikseen ne rasitteet tai edut, joihin normalisointia sovelletaan tai jotka lakkautetaan osana normalisointia taikka joihin normalisointia voidaan soveltaa.

Yhteisissä normalisointi- ja korvaussäännöksissä säädetään asetuksen liitteissä tarkemmin annettujen laskentaohjeiden soveltamisesta normalisoinnissa, rautatieyrityksen oikeudesta saada korvausta viranomaisilta ja velvollisuudesta maksaa korvausta viranomaisille sen mukaan osoittaako normalisointilaskelma rautatieyritykselle rasitetta vai etua.

Normalisointi suoritetaan hakemuksesta, johon on sisällytettävä tarvittavat tiedot sekä tulo- ja menoarvioon seuraavalle tilivuodelle tehtävää korvausta koskevaa varausta varten että lopullisen korvauksen maksamiseksi siltä tilikaudelta, jolta lopulliset tulokset ovat tiedossa. Toimivaltaisen viranomaisen on tarkastettava hakemuksen tiedot ja se voi muun muassa tarkistaa korvausmääriä hakemuksessa varattuaan yritykselle mahdollisuuden huomautuksiin. Sen on myös määräajassa päätettävä tilivuoden arvioitu korvausmäärä ja lopullinen korvausmäärä edelliselle tilikaudelle. Hakemuksesta tehdyt päätökset on perusteltava ja julkaistava virallisesti.

Rautatieyrityksille on varattava sopiva valitusmenettely normalisointia koskevista päätöksistä.

Asetuksen loppusäännöksissä säädetään komission oikeudesta saada sen soveltamista koskevia tietoja ja valtioiden velvollisuudesta ilmoittaa tiedot korvauksina maksetuista määristä sekä valtioiden asetuksen täytäntöönpanovelvollisuudesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen rautateitä koskevaan lainsäädäntöön ei sisälly asetusta vastaavia säännöksiä. Liikelaitokselle, siis myös Valtionrautateille, maksettavia korvauksia koskeva perussäännös on valtion liikelaitoksista annetun lain (627/87) 9 §:ssä. Laitoskohtaisen, Valtionrautateistä annetun lain (747/89) 7 §:ssä säädetään tarkemmin Valtionrautateille maksettavista korvauksista.

Liikelaitoksista perittävistä korvauksista säädetään puolestaan liikelaitoksista annetun lain 25 §:ssä ja sen nojalla annetussa valtioneuvoston päätöksessä (868/88).

Asetuksessa mahdollisten korvausten maksaminen tai niiden perimisen lähtökohta on toinen kuin kansallisessa lainsäädännössämme. Asetuksen tarkoituksena on saattaa rautatieyritys kilpailullisesti tasavertaiseksi muiden kuljetusyritysten kanssa sille maksettavin tai siltä perittävin korvauksin. Suomen edellä mainitut korvaussäännökset taas lähtevät siitä, että vain erikseen määrättävän merkittävän velvoitteen tai tehtävän aiheuttama rasitus korvataan rautateille. Valtionrautateiltä perittävät korvaukset puolestaan ovat eräiden keskitetysti suoritettujen etuuksien ja korvausten sekä eläkemaksujen maksuja, jotka asetuksen normalisointiperiaatteiden mukaan saattavatkin muodostua rautatieyritykselle rasitteeksi, jolloin se olisikin oikeutettu korvaukseen viranomaisilta. Tämän johdosta on edellä mainittuja kotimaisia säädöksiä tarkennettava.

Sisävesiliikenne

ETA-sopimuksella sopimuspuolille myönnetään oikeus päästä toistensa sisävesille sekä vapaa sijoittautumisoikeus. Reiniä ja Tonavaa koskeviin monenkeskisiin sopimuksiin nojautuvat velvoitteet otetaan myös huomioon sopimuksessa. Vastavuoroiseen pääsyyn sopimusvaltioiden sisävesille liittyvät järjestelyt pyritään toteuttamaan vuoden 1996 alkuun mennessä. Tarkemmat määräykset asiasta ovat pöytäkirjassa 20.

ETA-sopimuksen sisävesisäännöstöllä ei ole Suomelle välitöntä merkitystä, koska Suomen sisävesiverkosto ei ole suorassa yhteydessä Keski-Euroopan sisävesiverkostoon. Tällaisena maana Suomi jää useimpien EY:n sisävesiliikennettä koskevien säännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Näin ollen Suomen sisäisessä sisävesiliikenteessä voidaan edelleen soveltaa kansallisia säännöksiä.

Neuvoston asetuksella N:o 1101/89 sisävesiliikenteen rakenteellisista parannuksista pyritään sisävesiliikenteen kilpailukyvyn parantamiseen luomalla järjestelmä, jolla tonniston ylikapasiteettia pienennetään. Asetuksen 3 artiklan mukaan sellaisiin jäsenvaltioihin, joiden sisävesitonnisto on yli 100 000 tonnia ja joiden sisävesiverkostot ovat suorassa yhteydessä toisten jäsenmaiden sisävesiverkostoon, perustetaan rahastot, joista maksetaan korvauksia romutettavien alusten omistajille.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ottaen huomioon, ettei Suomen sisävesiverkosto ole suoraan yhteydessä Keski-Euroopan sisävesiverkostoon ja ettei Suomessa ole asetuksen 3 artiklassa tarkoitetun suuruista sisävesiliikenteen tonnistoa, asetuksella ei tässä vaiheessa ole merkitystä Suomelle. Asetus ei edellytä muutoksia Suomen voimassa olevaan lainsäädäntöön.

Edellä mainitun asetuksen lisäksi ETA-sopimukseen liittyy sisävesiliikennettä koskevia eräitä direktiivejä ja neuvoston asetuksia alusten teknisistä vaatimuksista ja asiakirjojen vastavuoroisesta tunnustamisesta. Nämä määräykset saatetaan Suomessa voimaan asetuksentasoisilla säännöksillä sekä liikenneministeriön ja merenkulkuhallituksen päätöksillä.

Meriliikenne

Neuvoston asetus (ETY) N:o 4055/86, annettu 22 päivänä joulukuuta 1986, palvelujen tarjoamisen vapauden periaatteen soveltamisesta jäsenvaltioiden väliseen meriliikenteeseen sekä jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden väliseen meriliikenteeseen

Asetuksella säädetään oikeudesta vapaasti tarjota kansainvälisiä merikuljetuspalveluja. Asetuksen 4 artiklan mukaan kaikki jäsenvaltioiden yksipuoliset tai kahdenväliset lastinvarausjärjestelyt tulee purkaa 1.1.1993 mennessä. Linjakonferenssikoodin mukaisia velvoitteita tulee kuitenkin noudattaa.

Asetuksen 5 artiklassa säädetään, että lastinjakosopimukset kolmansien maiden kanssa ovat jatkossa kiellettyjä toimenpiteitä, lukuun ottamatta sellaisia poikkeuksellisia tilanteita, joissa yhteisön jäsenvaltioiden linjaliikenteen aluksilla ei muutoin olisi mahdollisuuksia osallistua kyseisen kolmannen maan kanssa käytävän linjaliikenteen kuljetuksiin. Sen sijaan irtolastikuljetuksia koskevat lastinjakosopimukset on kokonaan kielletty. Asetuksen 6 artiklassa säädetään niistä toimenpiteistä, joihin 5 artiklan mukaisessa tilanteessa kolmannen maan kanssa tulee ryhtyä. Asetuksen 7 artiklan mukaan asetuksen säännökset voidaan ulottaa koskemaan kolmansien maiden henkilöitä, jotka tarjoavat merikuljetuspalveluja jäsenvaltioissa ja ovat sijoittautuneet sinne.

Koska asetuksen 5 artiklan 1 kohta sekä 6 ja 7 artikla sisältää säännöksiä, jotka koskevat kolmansia maita tai niiden kansalaisia, kyseiset artiklat on korvattu ETA-sopimuksessa pöytäkirjalla 19, joka sisältää suhteita kolmansiin maihin koskevat ETA-sopimuksen määräykset merikuljetusten alalla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole käytössä lastinvarausjärjestelmiä eikä Suomessa ole voimassa myöskään tätä koskevaa lainsäädäntöä. Suomen etujen mukaista on vastustaa lastinvarausjärjestelmiä, sillä yleensä ne johtavat siihen, että aluksen kapasiteetti on tehottomassa käytössä, mikä kohottaa kuljetuskustannuksia. Suomen kaltaiselle, kilpailijamaita pitemmän kuljetusetäisyyden päässä olevalle maalle tällä olisi haitallisia vaikutuksia.

Asetus ei sinänsä edellytä muutoksia Suomen lainsäädäntöön. Asetus kuitenkin edellyttää, että Suomi myös tulevaisuudessa pidättäytyy sellaisista lainsäädäntötoimenpiteistä, joilla kuljetuksia varattaisiin kotimaiselle tonnistolle, jollei asetuksen 5 artiklan 1 kohdasta muuta johdu.

* * *

Vaikka EY:n merenkulkupolitiikka perustuukin oikeuteen tarjota vapaasti kansainvälisiä merikuljetuspalveluja, EY:n jäsenvaltiot ovat liittyneet YK:n linjakonferenssikoodiin, joka on ainoa lastinjakomääräyksiä sisältävä kansainvälinen yleissopimus merenkulun alalla. Jäsenvaltioiden liittymisestä linjakonferenssikoodiin säädetään asetuksessa N:o 954/79. Sen mukaan linjakonferenssikoodin lastinjakoa koskevia määräyksiä ei sovelleta EY-valtioiden keskinäisessä eikä vastavuoroisesti EY-valtioiden ja muiden OECD-maiden välisessä kaupassa. Linjakonferensseja koskevasta poikkeuksesta Rooman sopimuksen kilpailusäännöistä säädetään asetuksessa N:o 4056/86. Tämä asetus on kilpailusääntöjä koskevan liitteen XIV mukaan osa ETA-sopimusta.

Suomen lainsäädännössä linjakonferenssikoodiin liittyvistä asioista on säädetty laissa linjakonferenssien käyttäytymissääntöjä koskevan yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä yleissopimuksen soveltamisesta (468/86) sekä asetuksessa linjakonferenssien käyttäytymissääntöjä koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta ja yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä yleissopimuksen soveltamisesta annetun lain voimaantulosta (469/86). Suomen lainsäädäntö on tältä osin sopusoinnussa EY:n lainsäädännön kanssa.

Pöytäkirja 19

EY:n merenkulkulainsäädäntöön (asetukset N:ot 4057/86 ja 4058/86) sisältyy säännöksiä, jotka velvoittavat jäsenvaltioita ryhtymään tietyissä tilanteissa toimenpiteisiin kolmansia maita kohtaan. Tällaisten yhteisten toimenpiteiden (esimerkiksi ylimääräiset maksut tai satamassa käyntiä koskevat kiellot tai rajoitukset) tarkoitus on olla vastatoimenpiteenä kolmansien maiden epäreilua kilpailua tai kilpailua rajoittavia toimenpiteitä kohtaan.

ETA-sopimus ei velvoita EFTA-valtiota osallistumaan EY:n toimenpiteisiin, jotka kohdistuvat kolmansiin maihin, eivätkä mainitut vastatoimenpideasetukset ole osa ETA-sopimusta. Kolmansia maita kohtaan kohdistettavia toimenpiteitä koskevat EY:n merenkulkulainsäädännön säädökset on sopimuksessa korvattu erillisellä pöytäkirjalla 19.

Pöytäkirjan mukaan Suomi voi itsenäisesti päättää siitä, osallistuuko Suomi EY:n kolmansia maita kohtaan suuntaamiin toimenpiteisiin. Mikäli Suomi päättäisi osallistua, toimenpiteet toteutettaisiin Suomen lainsäädännön mukaisesti.

Pöytäkirjan 19 mukaan sopimuspuolet eivät sovella toisiinsa asetuksissa N:ot 4057/86 ja 4058/86/ETY sekä neuvoston päätöksessä 83/573/ETY tarkoitettuja vastatoimenpiteitä tai muita vastaavia toimenpiteitä kansainvälisen kauppamerenkulun alalla, jos ETA-sopimukseen sisällytetty EY:n merenkulkulainsäädäntö on pantu kokonaisuudessaan täytäntöön. Pöytäkirjassa on lisäksi määräykset sopimuspuolten toimintojen ja toimenpiteiden yhteensovittamisesta kolmansia maita ja niiden varustamoja koskevien merikuljetussuhteiden osalta.

Suomen lainsäädännön mukaan ei ole mahdollista, että ulkomaiselle alukselle määrättäisiin EY-asetuksen N:o 4057/86/ETY mukaisesti sakkoja tai hyvitysmaksuja sen johdosta, että kyseinen alus on valtion tuella polkenut johonkin ETA-sopimuspuolten satamaan suuntautuvassa linjaliikenteessä rahtitasoa siten, että tästä aiheutuu haittaa jollekin ETA-sopimuspuolen varustamolle. Suomessa on kuitenkin voimassa laki toimenpiteistä Suomen merenkulun turvaamiseksi (142/87), jonka nojalla valtioneuvosto voi rajoittaa ulkomaisen aluksen käyttöä tai oikeutta poiketa Suomen satamassa tai kieltää tämän kokonaan. Lakia voidaan pitää riittävänä toimenpiteenä. Lakia ei ole jouduttu soveltamaan.

Pöytäkirja 19 ei edellytä lainsäädännön muuttamista Suomessa. Mikäli kuitenkin katsotaan, että myös Suomessa tulisi olla mahdollisuus nykyistä vastatoimilainsäädäntöä pidemmälle meneviin toimenpiteisiin, voidaan Suomen lainsäädäntöä kehittää myöhemmässä vaiheessa vastaamaan täysin EY-valtioiden merenkulkulainsäädäntöä.

Lentoliikenne

Neuvoston asetus (ETY) N:o 2299/89, annettu 24 päivänä heinäkuuta 1989, tietokonepohjaisten paikanvarausjärjestelmien käyttöä koskevista käytännesäännöistä

Asetuksen tarkoituksena on turvata tietokonepohjaisten paikanvarausjärjestelmien oikeudenmukainen käyttö. Valtaosa lentoyhtiöiden varauksista tehdään tietokonepohjaisten paikanvarausjärjestelmien avulla. Tällaisia järjestelmiä käytettäessä saadaan tehokkaasti tietoja hinnoista, aikatauluista ja paikkatarjonnasta. Väärinkäytökset, kuten pääsyn kieltäminen järjestelmään tai syrjiminen tiedon antamisessa, lataamisessa tai näytössä taikka osallistujiin tai tilaajiin kohdistuvat kohtuuttomat ehdot saattavat johtaa suuriin haittoihin sekä lentoyhtiöille että matkustajille.

Asetusta sovelletaan käytettäessä tietokonepohjaisia paikanvarausjärjestelmiä (TPJ) yhteisön alueella ja tarjottaessa niitä käyttöön siellä järjestelmän osapuolten kansallisuudesta riippumatta. Järjestelmän haltijalla on velvollisuus antaa jokaiselle lentoyhtiölle yhdenvertainen mahdollisuus palvelujensa käyttöön. Tietokonepohjaiseen paikanvarausjärjestelmään toimitettavan aineiston on oltava täsmällistä ja oikeaa eikä sitä saa käsitellä tavalla, joka tekisi aineistosta epätarkkaa, harhaanjohtavaa tai puolueellista. Järjestelmän haltijan on laadittava pääesittely, jonka sisältämän tiedon on oltava tarkkaa ja puolueetonta, eikä sen esittämisjärjestyksellä saa olla mitään yhteyttä siihen, mikä lentoyhtiö tai mikä samaa kaupunkia palvelevista lentoasema on kyseessä. Järjestelmän tuottamaa yksilöityä tietoa on annettava tasapuolisesti ja ainoastaan asianomaiselle lentoyhtiölle. Asetuksessa säädetään myös tilaajan oikeuksista suhteessa osallistuvaan yhtiöön tai sen emoyhtiöön samoin kuin järjestelmän haltijan suhteesta tilaajaan. Asetuksessa säädetään myös järjestelmän haltijan veloittamista maksuista.

Asetuksessa säädetyt velvoitteet eivät ole sitovia suhteessa yhteisön ulkopuolisiin vastaaviin yrityksiin, elleivät nämä anna yhteisön yrityksille vastaavaa kohtelua omassa maassaan.

Asetuksessa velvoitetaan komissio valituksen saatuaan tai omasta aloitteestaan ryhtymään toimenpiteisiin lopettaakseen asetusta vastaan tehdyt rikkomukset. Asetuksessa annetaan komissiolle oikeus suorittaa yrityksiin tai yritysten muodostamiin yhteenliittymiin liittyviä tutkimuksia. Komissio voi asetuksen mukaan määrätä yrityksille tai yritysten muodostamille yhtymille sakkoja, jos ne toimittavat komissiolle vääriä tai epätäydellisiä tietoja, eivät toimita tietoa määräajassa tai kieltäytyvät alistumasta tutkimukseen.

Asetuksen noudattamisen valvonnassa sovelletaan EFTA-valtioiden osalta kilpailusääntöjen soveltamista koskevan pöytäkirjan 21 määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Asetuksen säännökset koskevat yksityisten oikeuksia ja velvollisuuksia siten, että niitä on pidettävä lainsäädännön alaan kuuluvina.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 295/91, annettu 4 päivänä helmikuuta 1991, sitä korvausjärjestelmää koskevista yhteisistä säännöistä, jota sovelletaan, jos matkustajalta säännöllisessä lentoliikenteessä evätään pääsy lennolle

Asetuksen tarkoituksena on matkustajien etujen suojaaminen yhteisillä korvausta koskevilla vähimmäissäännöillä. Asetuksessa velvoitetaan lentoyhtiöt laatimaan ylivarattuja lentoja varten säännöt. Niissä määritellään matkustajan oikeudet niitä tapauksia varten, joissa matkustajalta evätään pääsy säännölliselle lennolle, vaikka hänellä on voimassa oleva lippu ja vahvistettu varaus. Lentoyhtiö velvoitetaan tällöin maksamaan matkustajalle korvausta sekä antamaan eräitä lisäpalveluja.

Asetuksen mukaisia vähimmäissääntöjä sovelletaan tapauksissa, joissa lento lähtee jäsenvaltion alueella olevalta lentoasemalta lentoyhtiön kotivaltiosta, matkustajan kansallisuudesta ja määränpäästä riippumatta.

Lentoyhtiöt velvoitetaan laatimaan säännöt, joita ne noudattavat ylivaratun lennon ollessa kyseessä. Lentoyhtiöt velvoitetaan antamaan kyseiset säännöt ja kaikki niihin tehtävät muutokset tiedoksi asianomaiselle jäsenvaltiolle sekä komissiolle.

Lentoyhtiöt velvoitetaan tarjoamaan matkustajalle, jolta pääsy lennolle on evätty joko käyttämättömälle matkan osalle ostetun lipun hinnan palautus täysimääräisenä taikka uudelleenreititys lopulliseen määränpäähän niin pian kuin mahdollista tai matkustajalle sopivana myöhempänä ajankohtana. Asetuksessa säädetään myös korvausperiaatteista ja vähimmäiskorvauksesta, joka lentoyhtiön on heti lennolle pääsyn evättyään maksettava sekä eräistä muista matkustajille tarjottavista maksuttomista lisäpalveluista. Asetuksessa määritellään myös ne matkustajat, jotka ovat oikeutettuja asetuksen mukaisiin korvauksiin.

Asetus ei rajoita toimivaltaisten tuomioistuinten oikeutta soveltaa myöhemmin laajempaa korvausvastuuta tiettyjä erityistilanteita lukuun ottamatta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädännössä ei ole erityisiä säännöksiä niitä tilanteita varten, joissa matkustajalta evätään lennolle pääsy ylivaratulla lennolla. Asetuksen säännökset koskevat yksityisten oikeuksia ja velvoitteita siten, että niitä on pidettävä lainsäädännön alaan kuuluvina.

IV osa Kilpailusäännöt ja muut yhteiset säännöt

1 luku Yrityksiin sovellettavat säännöt

ETA-sopimuksen 53―58 artiklassa on määräykset yrityksiin sovellettavista kilpailusäännöistä sekä niiden soveltamisesta. Näihin artikloihin liittyvät sopimuksen pöytäkirjat 21―25. Sopimuksen 59 artiklassa on julkisia yrityksiä koskevat erityismääräykset. ETA-sopimuksen osaksi otettavat EY:n kilpailusäädökset luetellaan liitteessä XIV, johon viitataan 60 artiklassa. Tarkemmat määräykset EFTAn valvontaviranomaisen toiminnasta ovat EFTAn valvontaviranomaisen perustamista koskevassa sopimuksessa.

ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen perustelut esitetään seuraavassa edellä mainitussa järjestyksessä. EFTAn valvontaviranomaisen toimintaa koskevia määräyksiä selostetaan jäljempänä.

Sopimuksen kilpailumääräyksillä pyritään varmistamaan se, ettei kilpailu vääristyisi Euroopan talousalueella. Yhteiset kieltoperiaatteen mukaiset kilpailusäännöt ovat tarpeen sen estämiseksi, ettei tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden toteuttamista tehdä tyhjäksi yritysten välisillä kilpailunrajoituksilla tai käyttämällä väärin määräävää markkina-asemaa. Määräävän markkina-aseman väärinkäytön kielto sopimuksessa on ollut myös edellytyksenä sille, että sopimuspuolet ovat pitäneet keskinäisistä polkumyynnin vastaisista toimenpiteistä luopumista mahdollisena.

53 artikla. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 85 artiklaa.

Kielletyt kilpailunrajoitukset

Artiklan 1 kohdassa luetellaan yritysten toteuttamat kilpailunrajoitukset, jotka ovat sopimuksen toiminnan kanssa ristiriidassa ja kiellettyjä, jollei artiklan 3 kohdan määräyksistä muuta johdu. Kiellon perustana on se, että yritykset voisivat pyrkiä artiklassa tarkoitettujen kilpailunrajoitusten avulla ylläpitämään kansallisten rajojen mukaisia kilpailulta suojattuja markkina-alueita ja siten tekemään tyhjäksi tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden toteuttamisesta saatavat edut. Artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä ovat:

― yritysten sopimukset;

― yritysten yhteenliittymien päätökset; sekä

― yhdenmukaistetut muut menettelytavat, jotka saattavat vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan ja joiden tarkoituksena on kilpailun estäminen, rajoittaminen tai vääristäminen Euroopan talousalueella taikka joiden seurauksena on kilpailun estyminen, rajoittuminen tai vääristyminen. Yritysten sopimuksilla tarkoitetaan yksityisoikeudellisten sopimusten avulla toteutettuja kilpailunrajoituksia. Yritysten yhteenliittymillä tarkoitetaan toimiala- järjestöjä ja muita sellaisia yhteenliittymiä niiden oikeudellisesta muodosta riippumatta. Yhdenmukaistetuilla menettelytavoilla tarkoitetaan yritysten väliseen yhteisymmärrykseen perustuvaa yhdenmukaista markkinakäyttäytymistä, joka ei perustu oikeudellisesti sitovaksi tarkoitettuun sopimukseen tai muuhun oikeustoimeen.

ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan kaikkeen sopimuksen soveltamisalaan kuuluvaan elinkeinotoimintaan; hiilen ja teräksen tuotantoa ja kauppaa koskevat kuitenkin erityiset kilpailumääräykset. ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamisalaa rajoittaa ETA-sopimuksen Rooman sopimusta suppeampi tavarakate, joka merkitsee sitä, ettei kilpailusääntöjä sovelleta jalostamattomiin maataloustuotteisiin. Tavarakaupan lisäksi kilpailusääntöjä sovelletaan myös palveluihin, esimerkiksi pankki- ja vakuutustoimintaan. Liikenteen osalta sopimus sisältää erityismääräyksiä.

Sopimuksen pöytäkirjassa 22 määritellään käsite "yritys". Määritelmä vastaa käytännössä käsitteen EY:ssä saamaa tulkintaa. Yrityksenä pidetään taloudellisen toiminnan yksikköä, joka voi olla esimerkiksi yhtiö, yhtymä, yksityinen elinkeinonharjoittaja tai yhdistys.

Yleisimmin sopimukset ja muut kilpailunrajoitukset, joihin sovelletaan artiklan 1 kohtaa, ovat hinnoittelua koskevia järjestelyjä, markkinoidenjakosopimuksia ja muita niihin verrattavia järjestelyjä kuten sopimuksia tuotannon rajoittamisesta, tuontia ja vientiä koskevia kilpailua rajoittavia sopimuksia, yksinmyynti- ja yksinostosopimuksia, valmistajien ylläpitämiä valikoivia jälleenmyyntiverkostoja, patenttilisenssisopimuksia ja muita teollisoikeuksien käyttöön liittyviä kilpailunrajoitussopimuksia, tutkimus- ja kehityssopimuksia, järjestelyjä, joilla kilpailijat vaihtavat hintatietoja sekä valmistajien yhteisiä myyntiverkostoja.

EY:n tuomioistuin on antanut lukuisia ratkaisuja 1 kohtaa vastaavan Rooman sopimuksen 85 artiklan 1 kohdan tulkinnasta. Tämän oikeuskäytännön valossa EY:n kilpailusääntöjen soveltamisala on erittäin laaja.

Oikeuskäytännössä on kilpailunrajoitussopimusten lisäksi katsottu kielletyksi yhdenmukaiseksi toimenpiteeksi esimerkiksi yritysten välinen tietojenvaihto suunnitelluista hinnankorotuksista, kun sillä on ollut vaikutusta yrityksen päätöksentekoon (ks. tapaus 48/69, Imperial Chemical Industries Ltd v. komissio).

Kilpailunrajoitusten kielto koskee sekä samalla tuotanto- ja jakeluportaalla toimivien yritysten välisiä järjestelyjä kilpailun rajoittamiseksi (horisontaaliset kilpailunrajoitukset) että eri jakeluportailla toimivien yritysten välisiä järjestelyjä (vertikaaliset kilpailunrajoitukset) (ks. tapaus 32/65, Italia v. neuvosto & komissio).

Artiklan soveltamisalaa rajoittaa merkittävästi se, että artiklaa samoin kuin määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskevaa artiklaa sovelletaan vain sellaisiin järjestelyihin, joilla saattaa olla suoria tai välillisiä kansalliset rajat ylittäviä vaikutuksia (ks. esimerkiksi tapaukset 56 ja 58/64, Consten & Grundig v. komissio sekä 56/65, Soci‚t‚ Technique MiniŠre v. Maschinenbau Ulm GmbH). Euroopan talousalueella sopimuksen 53 artikla tulee siis sovellettavaksi, mikäli yritysten välisellä kilpailua rajoittavalla sopimuksella saattaa olla kilpailua rajoittavaa vaikutusta EFTA-valtioiden keskinäisessä kaupassa tai niiden ja EY:n välisessä kaupassa. Jos kilpailunrajoituksen vaikutukset rajoittuvat vain yhden sopimuspuolen alueelle, ei 53 artiklaa sovelleta. Sama koskee tilanteita, joissa kilpailunrajoitus vaikuttaa vain EY:n jäsenvaltioiden väliseen kauppaan; tässä tilanteessa sovelletaan tapaukseen sopimuksen 2 artiklan nojalla EY:n kilpailusääntöjä. Jos kilpailunrajoitus vaikuttaa sekä EFTA-valtioiden keskinäiseen tai niiden ja EY:n väliseen kauppaan että EY:n jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, tapaukseen sovelletaan ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä. Toimivaltainen valvontaviranomainen on tuolloin 56 artiklassa määrätyin edellytyksin joko EFTAn valvontaviranomainen tai komissio. EY on aikaisemmin soveltanut omia kilpailusääntöjään myös tällaisissa tapauksissa.

Edellä selostettu rajaus on periaatteessa merkittävä harkittaessa, tulisiko tutkittavana olevaan yksittäistapaukseen soveltaa ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä vai Suomen omaa kilpailulainsäädäntöä. EY:n tuomioistuin on tältä osin tulkinnut Rooman sopimuksen 85 artiklaa laajentavasti, ja vain varsin harvoin katsonut, ettei EY:n kilpailusääntöjä olisi sovellettava.

EY:n tuomioistuin on myös katsonut, että kilpailunrajoitus on Rooman sopimuksen 85 artiklan perusteella kielletty vain silloin, kun rajoituksella voi olla huomionarvoista vaikutusta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan (ks. tapaus 22/71, B‚guelin Import Co. et al v. SAGL Import Export et al.). EY:n komissio on myös julkaissut asiaa koskevan tiedonannon, jossa se määrittelee, mitkä järjestelyt sen mielestä yleensä ovat niin vähämerkityksisiä, etteivät ne kuulu Rooman sopimuksen 85 artiklan 1 kohdassa määrätyn kiellon soveltamisalaan. Järjestely ei yleensä kuulu artiklan soveltamisalaan, jos kilpailunrajoituksen kohteena olevien tavaroiden tai palvelujen markkinaosuus ei ylitä viittä prosenttia kyseisten tavaroiden tai palvelusten kokonaismarkkinoista ja jos järjestelyyn osallistuvien yritysten yhteenlaskettu liikevaihto ei ylitä 200 miljoonaa ECUa eli noin miljardia Suomen markkaa. ETA-sopimuksen mukaan EFTAn valvontaviranomaisen on omassa toiminnassaan otettava huomioon tämän tiedonannon (EYVL 1986, N:o C 231/2) sisältö.

Kiellettyjen sopimusten ja päätösten mitättömyys

Sopimuksen 53 artiklan 2 kohdan mukaan artiklan 1 kohdassa kielletyt sopimukset ja päätökset ovat mitättömiä. Mitättömyysseuraamus johtuu suoraan tästä ETA-sopimuksen määräyksestä, eikä mitättömyyden edellytyksenä siten ole se, että mitättömyys todettaisiin erillisellä päätöksellä. Kilpailunrajoitukset tai niiden rikkomisen varalle sovittuja sopimussakkoja tai muita seuraamuksia ei siten voida panna täytäntöön tuomioistuinmenettelyn avulla. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kuitenkin ainoastaan ne sopimuksen tai päätöksen osat, jotka sisältävät kiellettyjä kilpailunrajoituksia, ovat mitättömiä. Koko kyseessä oleva sopimus on mitätön vain, jos kilpailunrajoituksia koskevia osia ei voida erottaa sopimuksen muusta sisällöstä (ks. tapaukset 56 ja 58/64, Consten & Grundig v. komissio ja 56/65, Soci‚t‚ Technique MiniŠre v. Maschinenbau Ulm GmbH). Yhdenmukaistetuilta menettelytavoilta puuttuu määritelmän mukaan sopimusoikeudellinen sitovuus. Tämän takia ei 2 kohtaan ole tarpeen ottaa mainintaa niiden mitättömyydestä.

Poikkeusmenettely

Sopimuksen 53 artiklan 3 kohdassa määritellään, millä edellytyksin artiklan 1 kohdan nojalla periaatteessa kielletty kilpailunrajoitus voidaan sallia. Artiklan 1 kohta voidaan julistaa soveltumattomaksi, jos kyseessä oleva sopimus, sopimusten ryhmä tai muu järjestely parantaa tuotantoa taikka edistää teknistä tai taloudellista kehitystä taaten samalla kuluttajille kohtuullisen osan sopimuksesta tai järjestelystä koituvasta hyödystä. Lisäksi edellytetään, ettei kilpailunrajoituksella aseteta yrityksille näiden tavoitteiden saavuttamisen kannalta tarpeettomia rajoituksia ja ettei kilpailua markkinoilla kuitenkaan huomattavalta osin kokonaan poisteta.

Poikkeus voidaan myöntää yksityistapauksellisena tai ryhmäpoikkeuksena. Yksityistapaukselliseen poikkeukseen liittyvää menettelyä selostetaan 55―58 artiklan kohdalla olevassa pöytäkirjan 21 perusteluissa ja ryhmäpoikkeukseen liittyvää menettelyä 60 artiklan kohdalla olevan liitteen XIV perusteluissa.

ETA-sopimuksen 55 artiklan ja siinä viitattujen liitteiden ja pöytäkirjojen nojalla EFTAn valvontaelimellä ja EY:n komissiolla on erikseen sovittujen toimivaltasääntöjen mukaan yksinomainen toimivalta myöntää poikkeuksia 53 artiklan soveltamisesta. Poikkeusta on erikseen haettava toimivaltaiselta valvontaviranomaiselta. Menettelymääräyksiä selostetaan jäljempänä 56 artiklan perustelujen yhteydessä.

Euroopan yhteisössä Rooman sopimuksen 85 artiklan kiellon täytäntöönpanosta säädetään asetuksessa N:o 17/62. Asetuksen 4 artiklassa vapautetaan tietyt sopimukset, päätökset ja menettelytavat kilpailunrajoituksia koskevan kiellon ja kilpailunrajoitusten ilmoitusvelvollisuuden soveltamisalasta. Tämän lisäksi EY:n neuvosto on antanut erityisiä asetuksia, joilla on annettu komissiolle mahdollisuus antaa yksityiskohtaisempia määräyksiä sallittujen sopimusryhmien ehdoista.

Komission ryhmäpoikkeusasetukset on otettu osaksi ETA-sopimusta ja luettelo näistä asetuksista sisältyy sopimuksen liitteeseen XIV. Jos yritysten tekemät sopimukset ovat ehdoiltaan ryhmäpoikkeusasetusten mukaisia, sopimukset ovat sallittuja, eikä niitä tarvitse ilmoittaa valvontaviranomaiselle.

Ryhmäpoikkeuksia on annettu seuraavista:

― yksinmyyntisopimukset (1983/83/ETY);

― yksinostosopimukset (1984/83/ETY);

― patenttilisenssisopimukset (2349/84/ETY);

― moottoriajoneuvojen jälleenmyynti ja huoltopalvelut (123/85/ETY);

― erikoistumissopimukset (417/85/ETY);

― tutkimus- ja kehityssopimukset (418/85/ ETY);

― taitotietoa koskevat lisenssisopimukset (556/89/ETY); sekä

― luvakesopimukset (4087/88/ETY).

Asetuksella 1534/91/ETY komissiolle on annettu toimivalta antaa tietynlaisia vakuutussopimuksia koskevia ryhmäpoikkeusasetuksia. Lisäksi ryhmäpoikkeusasetuksia on annettu eräistä lentoliikennettä ja merikuljetuksia koskevista sopimuksista.

Ryhmäpoikkeusasetuksissa määritellään kunkin sopimustyypin osalta, millaisia sopimusehtoja sallittuihin järjestelyihin saa sisältyä (niin kutsuttu valkoinen lista) ja millaisia taas ei hyväksytä (niin kutsuttu musta lista). Ryhmäpoikkeusasetukset on annettu määräajaksi, yleensä 10―15 vuodeksi. Asetusten ensimmäisessä artiklassa määritellään kunkin asetuksen soveltamisala. Ryhmäpoikkeusasetuksissa on määritelty kyseisen tuotteen markkinaosuuden ja osallistuvien yritysten liikevaihdon suuruuden osalta ylärajat, joiden rajoissa ryhmäpoikkeusta voidaan soveltaa. Kuitenkin komissiolla on yksittäistapauksissa aina mahdollisuus puuttua tapaukseen, jos se katsoo, että sopimuksen perusteella kilpailu yhteismarkkinoilla merkittävästi estyy.

Uudemmissa, vuoden 1984 jälkeen annetuissa ryhmäpoikkeusasetuksissa on otettu käyttöön järjestelmä, jolla pyritään yksinkertaistamaan käsittelyä. Tämän mukaisesti erilaiset sopimusehdot luokitellaan kuuluviksi joko niin kutsuttuun mustaan, valkoiseen tai harmaaseen listaan. Mikäli sopimus ei sisällä mustan listan ehtoja, mutta siinä on kilpailua rajoittavia määräyksiä, joita ei ole myöskään valkoisen listan ehdoissa, edellytetään sen ilmoittamista komissiolle. Jollei komissio vastusta ryhmäpoikkeuksen soveltamista kyseiseen sopimukseen kuuden kuukauden kuluessa, se katsotaan asetuksen mukaiseksi ja sallituksi (vastustusmenettely).

Valikoivaa eli selektiivistä myyntiä seuraavalle myyntiportaalle ei periaatteessa katsota artiklan 53 vastaiseksi, mikäli jälleenmyyjät valitaan johdonmukaisesti ja laadullisin perustein ja jos valikoivaa myyntiä voidaan pitää kyseisen tuotteen ominaisuuksien kannalta perusteltuna. Tämän lisäksi ryhmäpoikkeusasetuksia on annettu tietyille jakelusopimuksille, joilla niihin sisältyvistä kilpailua rajoittavista ehdoista huolimatta katsotaan olevan tuotteiden jakelua tehostavia vaikutuksia. Tällaisia sallittuja sopimuksia ovat asetuksissa määritellyin ehdoin yksinmyynti- ja yksinostosopimukset oluen myyntiä ja huoltoasemia koskevine erityisehtoineen. Sellaisia yksinmyyntisopimuksia ei kuitenkaan saa tehdä, joilla estetään tavaroiden rinnakkaistuonti toisista jäsenvaltioista. Moottoriajoneuvojen jakelua ja huoltopalveluja koskee erityinen ryhmäpoikkeusasetus. Lisäksi tuotteiden jakelua ja palvelujen tarjoamista koskeville luvakesopimuksille (niin sanotut franchising-sopimukset) on annettu ryhmäpoikkeusasetus, koska tällaisten sopimusten katsotaan helpottavan pienten ja keskikokoisten yritysten markkinoille pääsyä valmistajan tietämyksen turvin. Ne antavat myös valmistajille mahdollisuuden yhtenäisen jakeluverkoston luomiseen mahdollisimman vähin kustannuksin.

Immateriaalioikeuksien käytöstä komissio on antanut ryhmäpoikkeusasetuksen patenttilisenssisopimuksista sekä patentteihin liittymätöntä taitotietoa koskevista sopimuksista. Lisenssisopimuksilla ei saa antaa lisenssinsaajalle ehdotonta alueellista suojaa. Jos patentoitua tuotetta on myyty muualla kuin patentin myöntäneessä jäsenmaassa, patenttioikeus katsotaan myös kulutetuksi, eikä siihen vetoaminen rinnakkaistuonnin estämiseksi ole mahdollista.

Vaikka saman alan kilpailevien yritysten keskinäiset sopimukset joidenkin kilpailukeinojen käytön rajoittamisesta katsotaan yleensä poikkeuksetta kielletyksi kartellijärjestelyksi, ryhmäpoikkeukset on annettu kuitenkin erikoistumis- ja tutkimusyhteistyösopimuksista. Erikoistumissopimukset ovat sopimuksia, joilla kumpikin sopimuspuoli sitoutuu olemaan valmistamatta tiettyä tuotetta tai sitoutuu valmistamaan niitä vain yhdessä toisen yrittäjän kanssa. Myös tutkimusyhteistyö ja tulosten hyväksikäyttö on tietyin edellytyksin sallittua. Yhteistyöllä ja erikoistumisella katsotaan päästävän yritysten voimavarojen tehokkaampaan käyttöön.

Merikuljetuksiin 53 artiklan mukaista kilpailunrajoituskieltoa sovelletaan rajoitetusti. Kansainväliseen hakurahtiliikenteeseen, jossa toimitaan puhtaan taloudellisen kilpailun periaatteilla ilman yritysten välisiä kilpailua rajoittavia sopimuksia, määräystä ei sovelleta. Sen sijaan linjakonferensseihin, jotka ovat eri maista olevien varustamoiden ja rahdinantajien välisten rahtitasoa ja muita sellaisia seikkoja koskevien sopimusehtojen johdosta kartelleja, 53 artiklaa tulisi periaatteessa soveltaa. Linjakonferensseilla on kuitenkin poikkeuksellinen merkitys erityisesti mannerten välisessä liikenteessä, jossa laivakuljetus on ainoa vaihtoehto. Tämän takia linjakonferensseille myönnetään EY:n asetuksen N:o 4056/86 mukainen ryhmäpoikkeus 53 artiklan kartellikiellosta. Tämä kuitenkin edellyttää, että mahdollisuus ulkopuoliseen kilpailuun säilyy. Mikäli osoittautuisi, että linjakonferensseilla estetään tai rajoitetaan kilpailua, voidaan ryhmäpoikkeus peruuttaa.

Sopimuksen 54 artiklan mukaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttökieltoa sovelletaan sellaisenaan kansainväliseen linjaliikenteeseen, jossa liikenteen toinen pää on suomalainen satama. Sen sijaan kansainväliseen hakurahtiliikenteeseen määräystä ei sovelleta, sillä EY-asetuksen N:o 4056/86 3 artiklan a kohdan mukaisesti hakurahtiliikenteessä rahtihinnat ja muut kuljetusehdot määräytyvät tapauskohtaisesti kysynnän ja tarjonnan perusteella, jolloin mahdollisuutta määräävään markkina-asemaan ei käytännössä pääse syntymään.

Yksityiskohtaiset määräykset sopimuksen 53 ja 54 artiklan soveltamisesta merikuljetuksiin ovat liitteessä XIII, joka myös sisältää komission asetusta N:o 4260/88 vastaavat määräykset 53 ja 54 artiklan täytäntöönpanon edellyttämistä ilmoituksista, valituksista, hakemuksista ja kuulemismenettelystä.

Ilmaliikennettä harjoittavien yritysten osalta EY:n asetusta 3975/87/ETY ja siihen tehtyjä muutoksia vastaavat yksityiskohtaiset määräykset sopimuksen 53 ja 54 artiklan soveltamisesta ovat liitteessä XIII, joka sisältää myös asetusta 4261/88/ETY vastaavat määräykset asetuksessa 3975/87/ETY säänneltyjen valitusten, hakemusten ja kuulemismenettelyn muodosta, sisällöstä ja muista yksityiskohdista.

Poikkeuksen hakeminen yksittäistapauksessa ja puuttumattomuustodistus

Toimivaltainen valvontaviranomainen voi myöntää yksittäisen poikkeuksen kilpailua rajoittavalle järjestelylle. Luvan myöntämisen edellytyksenä on se, että kilpailua rajoittavan toimenpiteen katsotaan parantavan tuotantoa tai tuotteiden jakelua taikka edistävän teknistä tai taloudellista kehitystä siten, että ne samalla takaavat kuluttajille kohtuullisen osan järjestelystä koituvasta hyödystä. Jotta poikkeus voitaisiin myöntää, järjestely ei saa aiheuttaa sellaisia rajoituksia, jotka eivät ole välttämättömiä kyseisten päämäärien saavuttamiseksi.

Puuttumattomuustodistus (negatiivitodistus) tarkoittaa sitä, että toimivaltainen valvontaviranomainen antaa yrityksille todistuksen siitä, ettei viranomaisella ole sen hallussa olevien tietojen perusteella aihetta ryhtyä 53 artiklan 1 kohdan tai 54 artiklan johdosta toimenpiteisiin tietyn sopimuksen, päätöksen tai menettelytavan suhteen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

ETA-sopimuksen aineellisilla kilpailusäännöillä puututaan merkittävästi sopimusvapauteen ja yritysten oikeusasemaan. Tämän takia niiden on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan huolimatta siitä, että ne eivät varsinaisesti ole ristiriidassa Suomen kilpailulainsäädännön kanssa sen takia, että viimeksi mainitulla on eri soveltamisala kuin ETA-sopimuksen kilpailusäännöillä.

Sopimuksen aineellisten kilpailusääntöjen johdosta ei ole tarpeellista tehdä muutoksia Suomen voimassa olevaan lainsäädäntöön. Tämä johtuu siitä, että kilpailua koskevat artiklat ovat sellaisenaan sovellettavaa oikeutta, jolla on yleensä eri soveltamisala kuin Suomen lainsäädännöllä.

Suomen oikeusjärjestyksessä ei nykyisin ole ryhmäpoikkeusasetuksia vastaavia määräyksiä. Tämä johtuu siitä, että Suomen kilpailulainsäädäntö perustuu niin sanotulle väärinkäyttöperiaatteelle, kun taas EY:n ja myös Euroopan talousalueen kilpailusäännöt perustuvat niin sanotulle kieltoperiaatteelle. ETA-sopimuksen osana ryhmäpoikkeusasetukset ovat sellaisinaan voimassa Suomessa sopimuksen voimaansaattamislain nojalla.

54 artikla. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 86 artiklaa. Artiklassa kielletään määräävän markkina-aseman väärinkäyttö. Jotta artikla tulisi sovellettavaksi, on yrityksellä oltava tietyn tuotteen tai palvelun osalta määräävä asema koko sopimuksen soveltamisalueella tai sen huomattavalla osalla. Lisäksi määräävän markkina-aseman väärinkäytöllä on oltava vaikutusta sopimuspuolten välillä käytävään kauppaan. Artiklan kiellosta ei voida myöntää poikkeuksia.

Artiklassa ei ole määritelty, millainen markkina-asema on katsottava määrääväksi. EY:n oikeuskäytännön mukaan yritys voi olla määräävässä markkina-asemassa vain, jos sen markkinaosuus on huomattava. Arviointiin vaikuttaa prosenttimääräisen markkinaosuuden lisäksi muun muassa olemassa olevien kilpailijoiden lukumäärä. Jos esimerkiksi yrityksen markkinaosuus on useita kertoja suurempi kuin sen lähimmän kilpailijan markkinaosuus, on sillä katsottava olevan määräävä markkina-asema (ks. tapaus 27/76, United Brands Company et al. v. komissio). Yrityksen on katsottava olevan määräävässä markkina-asemassa myös silloin, kun se voi toimia markkinoilla itsenäisesti, kiinnittämättä huomiota kilpailijoidensa toimintaan (ks. tapaus 102/77, Hoffman- La Roche v. Centrafarm). Käytännössä merkittävimmäksi kysymykseksi arvioitaessa määräävän markkina-aseman olemassaoloa muodostuu olennaisten tuotemarkkinoiden määrittely.

Ei ole välttämätöntä, että yrityksellä on määräävä markkina-asema koko ETA-sopimuksen soveltamisalueella. Riittävää on, jos määräävä markkina-asema on tietyissä valtioissa tai ääritapauksessa jopa yhdessäkin valtiossa tai sen osassa (ks. tapaukset 40-48/73, 50/73, 54-56/73, 111/73, 113/73, 114/73, Cooperatieve vereining "Suiker Unie" UA et al. v. komissio).

Artiklassa mainitaan useita esimerkkejä määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä on muun muassa kohtuuttomien osto- tai myyntihintojen taikka muiden kohtuuttomien kauppaehtojen määrääminen, tuotannon, markkinoiden tai teknisen kehityksen rajoittaminen kuluttajien vahingoksi, eri kauppakumppaneiden syrjiminen samanlaisia suorituksia koskevissa ehdoissa sekä sellaisten lisäsuoritusten vaatiminen kauppakumppaneilta, jotka eivät ole luonteensa tai kauppatavan mukaan yhteydessä varsinaiseen sopimuksen kohteeseen. Jos määräävässä markkina-asemassa oleva yritys esimerkiksi laskuttaa asiakkailtaan eri hintoja sen perusteella, että jotkut asiakkaista ovat liikesuhteissa myös muiden valmistajien kanssa, on tällainen toiminta määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä (ks. edellä mainitut tapaukset "Suiker Unie" ja United Brands). Määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä on pidetty myös sitä, että yritys on myöntänyt niin sanotun uskollisuusalennuksen vain sellaisille ostajille, jotka eivät ole olleet liikesuhteissa määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen kilpailijoihin (ks. edellä mainittu tapaus Hoffman- La Roche v. Centrafarm).

Sopimuksen 54 artiklassa kielletään määräävän aseman väärinkäyttö. Määräävää asemaa sinänsä ei ole kielletty. Määräävän aseman ja sen väärinkäytön erillään pitämisessä voi syntyä tulkintatilanteita. Artiklassa ei määritellä sitä, milloin yritys on määräävässä asemassa. EY:n komissio määritteli Continental Can -tapauksessa (6/72) määräävässä markkina-asemassa olevaksi yrityksen, jolla on mahdollisuus muista riippumattomaan markkinakäyttäytymiseen, mikä puolestaan mahdollistaa sen, että yritys voi toimia ottamatta sanottavasti huomioon kilpailijoita. Tärkeä tekijä määräävän markkina-aseman määrittelyssä on yrityksen markkinaosuus.

Määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskeva artikla on merkityksellinen myös palvelusektorilla. EY:n oikeuskäytännön mukaan muun muassa kansalliset tekijänoikeuksia hallinnoivat yhdistykset ovat yrityksiä, joilla on määräävä markkina-asema. Useissa oikeustapauksissa tuomioistuin on katsonut yhdistysten toiminnan, joka on syrjinyt ulkomaisia tekijänoikeuden haltijoita tai pyrkinyt estämään yhdistysten jäsenten yhteydet muihin vastaaviin yhdistyksiin tai yrityksiin, määräävän markkina-aseman väärinkäytöksi (ks. esimerkiksi tapaus 22/79, Greenwich Film Productions v. SACEM ja 7/82, GVL v. komissio).

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Artiklan määräysten voimaansaattamiseen soveltuu se, mitä edellä on esitetty 53 artiklan voimaansaattamisesta.

55 artikla. Sopimuksen 55 artiklan 1 kohdassa viitataan pöytäkirjaan 21 ja liitteeseen XIV. Ne sisältävät määräyksiä kilpailusääntöjen soveltamisesta. Liitteen XIV sisältöä selostetaan jäljempänä 60 artiklan perustelujen yhteydessä. Kohdassa määrätään myös, että komission ja EFTAn valvontaviranomaisen tehtävänä on varmistaa, että 53 ja 54 artiklaan sisältyviä periaatteita noudatetaan. Toimivaltaisen viranomaisen on tutkittava tapauksia, joissa epäillään näitä periaatteita rikotun. Viranomaisen on tehtävä nämä tutkimukset yhteistyössä kansallisten viranomaisten kanssa.

Havaittuaan kilpailusääntöjä rikotun toimivaltaisen viranomaisen on ehdotettava toimenpiteitä sääntöjen rikkomisen lopettamiseksi. Jos sääntöjen rikkomista ei lopeteta, toimivaltaisen valvontaviranomaisen on artiklan 2 kohdan mukaan tehtävä asiassa perusteltu päätös, jonka se voi julkaista. Viranomainen voi myös valtuuttaa valtion, jonka alueesta on kysymys, ryhtymään erikseen päätöksessä määriteltäviin toimenpiteisiin. Se voi myös vaatia toista valvontaviranomaista valtuuttamaan kysymyksessä olevan valtion ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. Sopimuksen 58 artiklan mukaan valvontaviranomaisten on harjoitettava yhteistyötä varmistaakseen kilpailusääntöjen yhdenmukaisen valvonnan koko Euroopan talousalueen alueella. Yksityiskohtaiset määräykset yhteistyöstä sisältyvät pöytäkirjoihin 23 ja 24.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen lainsäädäntöön tehtävien muutosten tarvetta on selostettu edellä 53 artiklan perustelujen yhteydessä. Artiklan määräykset merkitsevät sitä, että muu kuin suomalainen viranomainen, siis EFTAn valvontaviranomainen ja eräissä tapauksissa EY:n komissio, on toimivaltainen antamaan sitovia päätöksiä yritysten kilpailua rajoittavista toimenpiteistä. EFTAn valvontaviranomaisella on erikseen määritellyissä tapauksissa myös oikeus hallinnollisessa menettelyssä määrätä suomalaisille yrityksille maksettavaksi sakkoja, sekä suorittaa tutkimuksia suomalaisten viranomaisten avustuksella Suomessa, esimerkiksi tehdä tutkimuskäyntejä yrityksissä. Lisäksi sopimuksen kilpailusääntöjen mukaan suomalaiset yritykset ovat velvollisia omasta aloitteestaan ilmoittamaan toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle sellaisista omista hankkeistaan, jotka saattavat rajoittaa kilpailua ETA-sopimuksessa kielletyllä tavalla. Näissä tapauksissa ainoastaan valvontaviranomaisella on toimivalta tehdä päätös siitä, voidaanko kilpailunrajoitus sallia.

EFTAn valvontaviranomaisen toimivalta merkitsee julkisen vallan käyttöä Suomessa sisältävien tehtävien uskomista kansainväliselle toimielimelle, mikä merkitsee tältä osin poikkeusta hallitusmuodon hallintoa koskevista säännöksistä, ja sopimus on saatettava voimaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävällä lailla.

56 artikla. Sopimuksen 56 artikla sisältää määräyksiä EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission välisestä toimivallan jaosta. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn valvontaelin on toimivaltainen yksittäisissä 53 artiklan soveltamista koskevissa tapauksissa, jotka vaikuttavat vain EFTA-valtioiden väliseen kauppaan. EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen myös silloin, kun tapauksessa tutkittavien yritysten liikevaihdosta Euroopan talousalueelta tulee vähintään 33 prosenttia EFTA-valtioiden alueelta. Edellä mainitussa tapauksessa toimivaltainen viranomainen on kuitenkin EY:n komissio, mikäli tapauksella on vaikutusta EY:n jäsenmaiden väliseen kauppaan. Muissa 53 artiklan soveltamista koskevissa tapauksissa on toimivaltainen viranomainen komissio. Ratkaistessaan tapauksen komission on otettava huomioon yrityskeskittymien valvontaa koskevan 58 artiklan valvontaviranomaisten yhteistyötä koskevan pöytäkirjan 21, hiili- ja teräskauppaa koskevan pöytäkirjan 23 sekä liitteen XIV määräykset.

Artiklan 2 kohdan mukaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskevissa tapauksissa toimivaltainen viranomainen on se viranomainen, jonka toimialueella kysymyksessä olevalla yrityksellä on määräävä asema. Jos sillä on määräävä asema sekä EFTAn että EY:n alueella, sovelletaan 1 kohdassa olevia toimivallan jakoa koskevia määräyksiä.

Artiklan 3 kohdan mukaan yksittäiset, 1 kohdan c alakohdan mukaiset tapaukset, joilla ei ole huomionarvoista vaikutusta EY:n jäsenmaiden väliseen kauppaan tai kilpailuun yhteisössä, on EFTAn valvontaviranomaisen ratkaistava.

Artiklan 4 kohdassa viitataan pöytäkirjaan 22, jossa määritellään "yrityksen" ja "liikevaihdon" käsitteet.

57 artikla. Sopimuksen 57 artiklan 1 kohdassa julistetaan yrityskeskittymät, joiden tuloksena on tehokasta kilpailua merkittävästi haittaavan määräävän markkina-aseman syntyminen tai vahvistuminen sopimuksen soveltamisalueella tai sen huomattavalla osalla, sopimuksen kanssa ristiriitaisiksi.

Artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan komissiolla on, oikeudesta muutoksenhakuun EY:n tuomioistuimessa johtuvin rajoituksin, toimivalta kaikissa niissä tapauksissa, jotka kuuluvat yrityskeskittymien valvonnasta annetun asetuksen N:o 4064/89 soveltamisalaan. Komission on tässä tehtävässään noudatettava pöytäkirjojen 21 ja 24 sekä liitteen XIV määräyksiä. Tämä on poikkeus yleissäännöstä, jonka mukaan toimivaltaisia valvontaviranomaisia ovat komissio tai EFTAn valvontaviranomainen.

Artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan EFTAn valvontaviranomainen on toimivaltainen tapauksissa, joissa EY:n komissiolla ei ole toimivaltaa. Tällä määräyksellä ei asetuksen N:o 4064/89 ja komission noudattaman valvontapolitiikan valossa näytä olevan sanottavaa käytännön merkitystä. Sopimuksen 57 artikla koskee vain kansainvälisellä tasolla vaikuttavia yrityskeskittymiä, joiden osalta sen soveltamisala määrittyy asetuksen N:o 4064/89 ja pöytäkirjan 21 nojalla laadittavan vastaavan EFTAn sääntelyn perusteella. Artiklasta ei johdu Suomelle sen enempää kuin muillekaan EFTAn tai EY:n jäsenvaltioille velvoitetta toteuttaa kansallisella tasolla yrityshankintojen etukäteisvalvontaan perustuva keskittymisen vastainen järjestely.

58 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolten toimivaltaiset viranomaiset ovat yhteistyössä pöytäkirjojen 23 ja 24 määräysten mukaisesti kilpailua koskevan yhdenmukaisen valvonnan kehittämiseksi ja ylläpitämiseksi kaikkialla Euroopan talousalueella sekä kilpailusääntöjen yhtenäisen täytäntöönpanon, soveltamisen ja tulkinnan edistämiseksi.

Kilpailusääntöihin liittyvät pöytäkirjat

ETA-sopimuksen yrityksiin sovellettavia kilpailusääntöjä koskevat tarkemmat määräykset sisältyvät pöytäkirjoihin 21―25. Pöytäkirjaan 21 viitataan 55―57 artiklassa, pöytäkirjaan 22 viitataan 56 artiklassa, pöytäkirjaan 23 viitataan 56 ja 58 artiklassa ja pöytäkirjaan 24 viitataan 57 ja 58 artiklassa. Hiili- ja terästuotteisiin sovellettavat kilpailusäännöt sisältävään 25 pöytäkirjaan viitataan hiili- ja terästuotteita koskevassa 27 artiklassa.

Pöytäkirja 21

Pöytäkirjassa 21 määritellään tarkemmin, miten ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä sovelletaan. Pöytäkirjan mukaan EFTA-valtiot sitoutuvat antamaan EFTAn valvontaviranomaiselle vastaavan toimivallan ja tehtävät kuin komissiolla on Rooman sopimuksen sekä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen nojalla. Näitä valtuuksia ja tehtäviä selostetaan EFTAn valvontaviranomaista koskevan sopimuksen yhteydessä. Pöytäkirjan 4 artiklan 1 kohdan mukaan sellaiset sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut sopimukset, päätökset ja yhdenmukaistetut menettelytavat, jotka tehdään sopimuksen voimaantulon jälkeen ja joiden osalta järjestelyn osapuolet hakevat 53 artiklan 3 kohdan mukaista päätöstä, on ilmoitettava toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle. Pöytäkirjan 4 artiklan 1 kohtaa ei sovelleta silloin, kun toimenpiteen osapuolina on vain yhden EY:n tai EFTAn jäsenvaltion yrityksiä, ja järjestelyt eivät liity sopimuspuolten tuontiin tai vientiin. Mainittua kohtaa ei liioin sovelleta silloin, kun osapuolina on ainoastaan kaksi yritystä ja järjestelyt ainoastaan rajoittavat toisen yrityksen hintojen määrittämistä tai kauppaehtoja niiden tavaroiden osalta, jotka se on saanut sopimuksen tehneeltä toiselta yritykseltä jälleenmyyntiä varten. Sama koskee osapuolen teollisoikeuksien käyttöä koskevia rajoituksia. Mainittua kohtaa ei sovelleta liioin silloin, kun toimenpiteiden ainoana tarkoituksena on yhtenäisten standardien tai tyyppien kehittäminen, yhteinen tutkimus tai kehittely taikka pöytäkirjan 4 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettu rajattu erikoistuminen tuotteiden valmistamisessa. Nämä sopimukset, päätökset ja yhdenmukaistetut menettelytavat voidaan kuitenkin ilmoittaa toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle.

Pöytäkirjan 5 artiklan mukaan sellaiset sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut toimenpiteet, jotka ovat voimassa sopimuksen voimaantulohetkellä, on ilmoitettava toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle kuuden kuukauden kuluessa sopimuksen voimaantulosta. Tämä ei koske kuitenkaan 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä. Nekin voidaan ilmoittaa toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle.

Mikäli sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut järjestelyt, jotka ovat olemassa sopimuksen voimaantulohetkellä ja jotka on ilmoitettu valvontaviranomaiselle tämän pöytäkirjan 5 artiklan mukaisesti, eivät täytä sopimuksen 53 artiklan 3 kohdassa määrättyjä edellytyksiä, ja yritykset tai niiden yhteenliittymät kieltäytyvät muuttamasta niitä siten, että ne eivät olisi enää 53 artiklan 1 kohdan vastaisia tai että ne täyttäisivät 53 artiklan 3 kohdassa määrätyt edellytykset, toimivaltainen valvontaviranomainen määrää 53 artiklan 1 kohdassa määritellyn kiellon kestosta. Edellä mainittu ei koske pöytäkirjan 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä, jotka ovat voimassa sopimuksen voimaantulohetkellä.

Sakkoja sopimuksen 53 artiklan 1 kohdan rikkomisesta ei voida määrätä niistä pöytäkirjan 5 ja 6 artiklassa tarkoitetuista järjestelyistä, jotka on ilmoitettu määräajassa. Sopimuspuolten on varmistettava, että tarvittava apu sopimuksessa tarkoitettujen tutkimusten tekemiselle on annettavissa EFTAn valvontaviranomaiselle ja komissiolle kuuden kuukauden kuluessa sopimuksen voimaantulosta.

Sopimuksen 53 artiklan 1 kohdan vastaisiin toimenpiteisiin ei sovelleta kilpailunrajoituksia koskevaa kieltoa silloin, kun kyseiset järjestelyt muutetaan kuuden kuukauden kuluessa sopimuksen voimaantulosta sellaisiksi, että ne täyttävät liitteessä XIV mainituissa ryhmäpoikkeusasetuksissa säädetyt edellytykset. Sama koskee 53 artiklan 1 kohdan vastaisia ETA-sopimuksen voimaantulohetkellä voimassa olevia järjestelyjä, jotka muutetaan kuuden kuukauden kuluessa tuosta hetkestä sellaisiksi, etteivät ne enää ole mainitun kohdan vastaisia.

Sellaiset Rooman sopimuksen 85 artiklan 3 kohdan mukaiset yksittäiset poikkeukset, jotka ovat voimassa sopimuksen voimaantulohetkellä, jatkuvat niiden voimassaoloajan loppuun normaalisti tai komission määräämään aikaisempaan ajankohtaan asti.

Pöytäkirja 22

Pöytäkirjassa määritellään termit "yritys" ja "liikevaihto". Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan yritys on yksikkö, joka harjoittaa luonteeltaan kaupallista tai taloudellista toimintaa. Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan 56 artiklaa sovellettaessa "liikevaihtoon" on katsottava kuuluvan kaikki ne tuotot, jotka ovat kertyneet asianomaisille yrityksille Euroopan talousalueella viimeksi päättyneen tilikauden aikana sellaisten tuotteiden myynnistä ja palveluiden tuottamisesta, jotka kuuluvat yrityksen varsinaisen toiminnan piiriin, kuitenkin vähennettyinä myynnissä myönnettyjen alennusten sekä arvonlisäveron ja muiden liikevaihtoon välittömästi liittyneiden verojen määrällä.

Pöytäkirjan 3 ja 4 artiklassa määrätään luotto- ja rahoituslaitosten, vakuutusyritysten sekä tiettyyn kilpailunrajoitusryhmiin osallistuvien yritysten osalta poikkeuksesta 2 artiklassa olevasta määritelmästä.

Pöytäkirjan 5 artiklan mukaan yksittäisten tapausten koskiessa hiili- ja terästuotteita, jotka kuuluvat pöytäkirjan 25 soveltamisalaan, liikevaihdoksi tapausten kohdentamista ajatellen on ymmärrettävä se liikevaihto, joka saadaan näistä tuotteista. Jos yksittäinen tapaus koskee sekä hiili- ja terästuotteita että muita, sopimuksen 53 ja 54 artiklassa tarkoitettuja tuotteita, sovellettava liikevaihto ratkaistaan ottamalla huomioon kaikki tuotteet ja palvelut siten, kuin pöytäkirjan 2 artiklassa määrätään.

Pöytäkirja 23

Pöytäkirjan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission on vaihdettava tietoja keskenään ja toistensa pyynnöstä kuultava toisiaan yleisistä valvontaan liittyvistä kysymyksistä. Valvontaviranomaisten on sisäisten sääntöjensä mukaisesti oltava yhteistyössä käsitellessään yksittäisiä tapauksia 56 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdan ja 2 kohdan toisen virkkeen mukaisesti pöytäkirjassa määrätyllä tavalla.

Pöytäkirjan 2 artiklassa määrätään valvontaviranomaisten tietojen vaihdosta ja siihen liittyvästä määräajasta sovellettaessa sopimuksen edellä mainittuja määräyksiä. Toimivaltaisten valvontaviranomaisten on kuultava toisiaan:

― julkaistessaan aikomuksensa antaa puuttumattomuustodistus;

― julkaistessaan aikomuksensa tehdä päätös 53 artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta hakemuksesta;

― antaessaan asianosaisille yrityksille tai yritysten yhteenliittymille virallisesti tiedoksi niitä vastaan esitettävät väitteet.

Näihin edellä mainittuun sopimuskohtaan liittyviin yritysten kuulemisiin on kutsuttava myös toinen valvontaviranomainen sekä sen valtion edustaja, jota asia koskee.

Toimivaltaisen valvontaviranomaisen on myös ilmoitettava toiselle valvontaviranomaiselle päivämäärästä, milloin pidetään kokous kilpailunrajoituksia ja määräävää asemaa käsittelevän neuvoa-antavan komitean kanssa, ja toimitettava kokoukseen liittyvät asiakirjat. Toisella valvontaviranomaisella ja sen toimivallan alaisella valtiolla, jota asia koskee, on oikeus olla edustettuina toisen valvontaviranomaisen neuvoa-antavissa komiteoissa ja ilmaista kantansa niiden kokouksissa. Niillä ei ole kuitenkaan oikeutta osallistua päätöksentekoon.

Valvontaviranomaisen lähettäessä vaatimuksen tietojensaannista sellaiselle yritykselle tai yritysten yhteenliittymälle, joka sijaitsee toisen valvontaviranomaisen alueella, sen on samalla lähetettävä jäljennös vaatimuksista toiselle valvontaviranomaiselle.

Pöytäkirjan 8 artiklassa määrätään valvontaviranomaisten välisestä virka-avusta. Sen mukaisesti toimivaltaisen valvontaviranomaisen pyynnöstä on toisen valvontaviranomaisen sisäisten sääntöjensä mukaisesti ryhdyttävä tutkimaan asiaa toimialueellaan, jos tätä pyytänyt toimivaltainen valvontaviranomainen pitää sitä tarpeellisena. Sopimuksen 56 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdan sekä 2 kohdan toisen virkkeen soveltamisalaan kuuluvien tutkimusten suorittamisesta ja tutkimusten tuloksista on ilmoitettava toiselle valvontaviranomaiselle.

Pöytäkirjan soveltamisen yhteydessä kertyneitä tietoja saadaan käyttää ainoastaan 53 ja 54 artiklan mukaisissa menettelyissä. Salassapitovelvollisuuden alaisia tietoja ei saa ilmaista sivullisille.

Yritysten on sopimuksia ilmoittaessaan osoitettava ilmoituksensa toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle 56 artiklan mukaisesti. Valitukset voidaan osoittaa jommallekummalle valvontaviranomaiselle.

Yrityksillä on oikeus ilmoitusten, hakemusten ja valitusten yhteydessä käyttää valintansa mukaan mitä tahansa EFTA-valtioiden tai Euroopan yhteisön virallisista kielistä, joita kyseisen viranomaisen on vastaavasti käytettävä tuossa asiassa.

Pöytäkirja 24

Yrityskeskittymien valvonnassa harjoitettavasta yhteistyöstä tehdyn pöytäkirjan 24 mukaan EFTAn valvontaviranomaisen ja komission on annettava toisilleen tiedoksi yleiset valvontaan liittyvät kysymykset ja neuvoteltava niistä, jos jompikumpi valvontaviranomaisista pyytää sitä.

Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan yhteistyöhön on ryhdyttävä, jos

a) EFTA-valtioiden alueella olevien asianomaisten yritysten liikevaihto on vähintään 25 prosenttia niiden kokonaisliikevaihdosta sopimuksen soveltamisalueella; tai

b) asianomaisista yrityksistä vähintään kahden liikevaihto on EFTA-valtioiden alueella erikseen yli 250 miljoonaa ECUa; taikka

c) yrityskeskittymä on omiaan johtamaan määräävän aseman muodostumiseen tai lujittumiseen, minkä seurauksena tehokas kilpailu estyisi merkittävästi EFTA-valtioiden alueella tai sen huomattavalla osalla.

Yhteistyöhön on ryhdyttävä myös, jos yrityskeskittymä uhkaa johtaa määräävän aseman syntymiseen tai lujittumiseen, minkä seurauksena tehokas kilpailu estyisi merkittävästi jonkin EFTA-valtion sellaisilla markkinoilla, joilla on erillisen markkina-alueen kaikki tunnusmerkit, siitä riippumatta onko se sopimuksen soveltamisalueen huomattava osa, tai jos EFTA-valtio haluaa ryhtyä toimiin 7 artiklassa mainittujen oikeutettujen etujen suojaamiseksi.

Pöytäkirjan 3 artiklan mukaan komission on toimitettava EFTAn valvontaviranomaiselle jäljennökset 2 artiklan 1 ja 2 a kohdassa tarkoitettuja tapauksia koskevista ilmoituksista kolmen arkipäivän kuluessa sekä mahdollisimman pian jäljennökset komission haltuun tallennetuista tai sen antamista tärkeimmistä asiakirjoista. Komission on sopimuksen 57 artiklan täytäntöönpanoa varten säädettyjä menettelyjä toteuttaessaan oltava kiinteässä ja jatkuvassa yhteydessä EFTAn valvontaviranomaiseen. EFTAn valvontaviranomainen ja EFTA-valtiot voivat ilmaista kantansa näiden menettelyjen yhteydessä. Pöytäkirjan 6 artiklan tarkoituksen toteuttamiseksi komission on hankittava tarvittavat tiedot asianomaisen EFTA-valtion toimivaltaiselta viranomaiselta ja annettava sille tilaisuus ilmoittaa oma kantansa missä tahansa menettelyjen vaiheessa, kunnes artiklassa tarkoitettu päätös on tehty. Komission on 2 artiklan 1 ja 2 a kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa kehotettava EFTAn valvontaviranomaista lähettämään edustajansa asianomaisten yritysten kuulemistilaisuuksiin. Myös EFTA-valtiot voivat lähettää niihin edustajansa.

Pöytäkirjan 5 artiklan mukaan EY:n komission on 2 artiklan 1 ja 2 a kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa hyvissä ajoin ilmoitettava EFTAn valvontaviranomaiselle, milloin EY:n yrityskeskittymiä käsittelevä neuvoa-antava komitea kokoontuu, ja toimitettava sille keskeinen asiaa koskeva aineisto. Kaikki EFTAn valvontaviranomaisen kyseistä menettelyä varten toimittama aineisto, myös EFTA-valtioista oleva, on esitettävä EY:n yrityskeskittymiä käsittelevälle neuvoa-antavalle komitealle EY:n komission toimittaman keskeisen asiaa koskevan aineiston ohella. EFTAn valvontaviranomaisella ja EFTA-valtioilla on läsnäolo-oikeus EY:n yrityskeskittymiä käsittelevässä neuvoa-antavassa komiteassa ja oikeus ilmaista siellä kantansa; äänioikeutta niillä ei kuitenkaan ole.

Pöytäkirjan 6 artiklan mukaan EY:n komission on päätöksellään, joka on viipymättä annettava tiedoksi asianomaisille yrityksille, EY:n jäsenvaltioiden toimivaltaisille viranomaisille ja EFTAn valvontaviranomaiselle, siirrettävä ilmoituksen tarkoittaman yrityskeskittymän tapaus sille EFTA-valtiolle, jossa keskittymä uhkaa johtaa sellaisen määräävän aseman syntymiseen tai lujittumiseen, jonka seurauksena tehokas kilpailu estyisi merkittävästi jonkin EFTA-valtion sellaisilla markkinoilla, joilla on erillisen markkina-alueen kaikki tunnusmerkit, siitä riippumatta onko se sopimuksen soveltamisalueen huomattava osa.

Jokainen EFTA-valtio voi artiklan 1 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa vedota EY:n tuomioistuimeen samoin perustein ja ehdoin kuin EY:n jäsenvaltio Rooman sopimuksen 173 artiklan nojalla ja varsinkin pyytää sovellettavaksi väliaikaistoimia, jotta se saisi soveltaa kansallista kilpailulainsäädäntöään.

Pöytäkirjan 7 artiklassa todetaan, että vaikka EY:n komission yksinomaisessa toimivallassa on käsitellä sellaisia yrityskeskittymiä koskevat asiat, joilla on asetuksessa N:o 4064/89 tarkoitettua yhteisönlaajuista merkitystä, EFTA-valtiot voivat ryhtyä tarvittaviin toimiin suojatakseen oikeutettuja etujaan, joita ei mainitun asetuksen mukaan oteta huomioon, jos ne ovat yhteensopivia sopimuksessa suoraan tai välillisesti edellytettyjen yleisten periaatteiden ja sopimuksen muiden määräysten kanssa.

Yleistä turvallisuutta, julkisten tiedotusvälineiden moniarvoisuutta ja vakavaraisuusvalvontaa koskevia säännöksiä on pidettävä 1 kohdassa tarkoitettuina oikeutettuina etuina. Mahdollisista muista yleisistä eduista on kulloinkin tiedotettava komissiolle, joka voi hyväksyä ne ja siten mahdollistaa edellä tarkoitettuihin toimiin ryhtymisen, jos ne ovat yhteensopivia sopimuksessa suoraan tai välillisesti edellytettyjen yleisten periaatteiden ja sopimuksen muiden määräysten kanssa. Komission on ilmoitettava päätöksestään EFTAn valvontaviranomaiselle ja asianomaiselle EFTA-valtiolle kuukauden kuluessa mainitusta ilmoituksesta.

Virka-avusta määrätään 8 artiklassa siten, että EY:n komissiolla on sille 57 artiklan täytäntöönpanemiseksi annettuja tehtäviä suorittaessaan oikeus pyynnöstä saada EFTAn valvontaviranomaiselta ja EFTA-valtioilta kaikki tarvittavat tiedot.

Lähettäessään tietojensaantipyynnön EFTAn valvontaviranomaisen alueella olevalle henkilölle, yritykselle tai yrityskeskittymälle komission on samalla toimitettava siitä jäljennös EFTAn valvontaviranomaiselle. Jollei edellä tarkoitettu henkilö, yritys tai yritysten yhteenliittymä toimita pyydettyjä tietoja komission määräämän ajan kuluessa taikka toimittaa tiedot vajavaisina, EY:n komission on asiasta tekemänsä päätöksen nojalla vaadittava tietojen toimittamista ja lähetettävä jäljennös päätöksestään EFTAn valvontaviranomaiselle. EFTAn valvontaviranomaisen on komission pyynnöstä toimitettava alueellaan tarvittavat tutkimukset. Komissiolla on oikeus lähettää edustajansa toimitettaviin tutkimuksiin ja osallistua niihin aktiivisesti.

Pöytäkirjan 9 artiklan mukaan sen soveltamisen yhteydessä kertyneitä tietoja saadaan käyttää ainoastaan sopimuksen 57 artiklan mukaisissa menettelyissä. Komissio, EFTAn valvontaviranomainen, EY:n jäsenvaltioiden ja EFTA-valtioiden toimivaltaiset viranomaiset ja niiden virkamiehet ja toimihenkilöt eivät saa ilmaista sivullisille tietoja, joita ne ovat saaneet pöytäkirjan soveltamisen yhteydessä ja jotka ovat salassapitovelvollisuuden alaisia.

ETA-sopimuksessa tai sopimuspuolten lainsäädännössä olevat salassapitoa ja tietojen käyttörajoituksia koskevat rajoitukset eivät estä pöytäkirjassa määrättyä keskinäistä tietojen antamista.

Yrityksillä on oikeus kääntyessään ilmoitusten yhteydessä EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission puoleen käyttää valintansa mukaan mitä tahansa EFTA-valtioiden tai Euroopan yhteisön virallisista kielistä, ja myös mainitun viranomaisen ja komission on vastaavasti käytettävä näin valittua kieltä. Tämä koskee myös käsittelyn kaikkia vaiheita.

Määräaikojen ja muiden menettelymääräyksien osalta 57 artiklan täytäntöönpanomääräyksiä on, jollei pöytäkirjassa muuta määrätä, sovellettava myös komission sekä EFTAn valvontaviranomaisen ja EFTA-valtioiden välisessä yhteistyössä.

Sopimuksen 57 artiklaa ei sovelleta yrityskeskittymään, josta on tehty sopimus tai ilmoitus taikka jossa määräysvalta on hankittu ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa. Sitä ei liioin sovelleta yrityskeskittymään, jonka käsittely jonkin kilpailuasioista vastaavan kansallisen viranomaisen luona on tullut vireille ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Pöytäkirja 25

Pöytäkirjassa määrätään hiili- ja teräsalan kilpailusäännöistä ETA-sopimuksessa. Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan kaikki yritysten väliset sopimukset, yritysten yhteenliittymien päätökset sekä yritysten yhdenmukaistetut menettelytavat, jotka koskevat pöytäkirjassa 14 mainittuja tuotteita, jotka voivat vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan ja jotka ovat omiaan suoraan tai välillisesti estämään, rajoittamaan tai vääristämään normaalia kilpailua sopimuksen soveltamisalueella, ovat kiellettyjä. Kielto koskee erityisesti rajoituksia, jotka ovat omiaan vahvistamaan tai määräämään hintoja, rajoittamaan tai valvomaan tuotantoa, teknistä kehitystä tai investointeja taikka jakamaan markkinoita, tuotteita, asiakkaita tai hankintalähteitä. Toimivaltaisen valvontaviranomaisen on kuitenkin sallittava tiettyjä tuotteita koskevat erikoistumissopimukset tai yhteisiä hankintoja tai yhteistä myyntiä koskevat sopimukset, jos se katsoo, että järjestelyt ovat omiaan huomattavasti parantamaan kysymyksessä olevien tuotteiden tuotantoa tai jakelua, että kysymyksessä oleva sopimus on oleellinen näiden tulosten saavuttamiseksi eikä rajoita kilpailua enempää kuin on mainitun tavoitteen kannalta välttämätöntä ja että sopimus ei ole omiaan antamaan asianomaisille yrityksille valtaa määrätä hinnoista taikka valvoa tai rajoittaa kyseisten tuotteiden huomattavan osan tuotantoa tai markkinoita ETA-sopimuksen soveltamisalueella tai suojaamaan niitä Euroopan talousalueella toimivien yritysten tehokkaalta kilpailulta. Artiklassa kielletyt sopimukset ja päätökset ovat mitättömiä eikä niihin voida vedota EY:n jäsenvaltioiden eikä EFTAn jäsenvaltioiden tuomioistuimissa.

Pöytäkirjan 2 artiklan 1 kohdan mukaan jokaiseen sellaiseen toimeen, joka suoraan tai välillisesti johtaa ETA-sopimuksen soveltamisalueella jonkun henkilön tai yrityksen taikka henkilöiden tai yritysten ryhmittymän toiminnan tuloksena yrityskeskittymään, tarvitaan ETA-sopimuksen 56 artiklassa tarkoitettu toimivaltaisen viranomaisen antama ennakkolupa, jos keskittymään kuuluvista yrityksistä vähintään yksi kuuluu 3 artiklan soveltamisalaan, ja kyseinen keskittymä voi vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan. Ennakkolupa on tarpeen siitä riippumatta, koskeeko toimi yhtä tuotetta vai useampia eri tuotteita ja toteutetaanko se sulautumisena, yritysosakkuuden hankintana taikka muunlaisena määräysvaltaan johtavana järjestelynä. ETA-sopimuksen 56 artiklassa määritellyn toimivaltaisen valvontaviranomaisen on myönnettävä lupa, jos se katsoo, ettei suunniteltu toimi anna kyseisille henkilöille tai yrityksille oikeutta määrätä hintoja, valvoa tai rajoittaa tuotantoa tai jakelua tai estää tehokasta kilpailua olennaisessa osassa kyseisten tuotteiden markkinoita taikka kiertää ETA-sopimuksen kilpailusääntöjä. Tietynlaiset järjestelyt voidaan kuitenkin vapauttaa velvollisuudesta hakea ennakkolupa.

Jos toimivaltainen valvontaviranomainen katsoo, että jotkin julkiset tai yksityiset yritykset, jotka oikeudellisesti ja tosiasiallisesti omistavat tai hankkivat markkinoilla määräävän aseman, joka suojaa niitä tehokkaalta kilpailulta oleellisella osalla ETA-sopimuksen soveltamisaluetta, käyttävät tätä asemaansa sopimuksen tavoitteiden kanssa ristiriidassa oleviin tarkoituksiin, valvontaviranomaisen on kyseisille yrityksille annettavilla ohjeilla pyrittävä estämään tällaisen määräävän aseman hyväksikäyttö.

Pöytäkirjassa tarkoitetaan "yrityksellä" jokaista yritystä, joka harjoittaa hiilen tai teräksen tuotantoa ETA-sopimuksen soveltamisalueella sekä jokaista yritystä tai välittäjää, joka säännöllisesti harjoittaa kotitalouskuluttajille tai pienille teollisuusyrityksille suunnattua muuta jakelutoimintaa kuin myyntiä.

Liite XIV sisältää erityismääräykset pöytäkirjan 1 ja 2 artiklassa määrättyjen periaatteiden täytäntöönpanosta. EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission on turvattava pöytäkirjassa määrättyjen periaatteiden soveltaminen pöytäkirjan 21 ja liitteen XIV määräysten mukaisesti. Pöytäkirjan 1 ja 2 artiklassa tarkoitetuissa yksittäisissä tapauksissa tekee päätöksen komissio tai EFTAn valvontaviranomainen sopimuksen 56 artiklan mukaisesti. Valvontaviranomaisten yhteistyöhön sovelletaan pöytäkirjan 23 määräyksiä.

59 artikla. Artikla koskee kilpailusääntöjen soveltamista julkisten yritysten sekä yritysten, joille EY:n jäsenvaltiot tai EFTA-valtiot ovat myöntäneet erityisoikeuksia tai yksinoikeuksia, toimintaan. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 90 artiklaa.

ETA-sopimuksen 125 artiklan, joka vastaa Rooman sopimuksen 222 artiklaa, mukaan sopimuksella ei puututa sopimuspuolten omistusoikeusjärjestelmiin. Valtioilla on siis oikeus niin halutessaan ylläpitää valtion ja muiden viranomaisten harjoittamaa liiketoimintaa. ETA-sopimuksen 59 artiklalla pyritään varmistamaan se, ettei julkisessa omistuksessa olevia tai muutoin valtiolta erioikeuksia saaneita yrityksiä kohdella siten, että niiden saama erikoisasema vääristäisi kilpailua.

Artiklan 1 kohdassa käytetään valtion yrityksistä ja liikelaitoksista nimitystä "julkiset yritykset". Nimitys on määritelty komission direktiivissä 80/723/ETY, joka on otettu myös ETA-sopimuksen osaksi. Julkiset yritykset ovat yrityksiä, joissa valtiot taikka niiden alueelliset tai paikalliset julkisyhteisöt voivat käyttää määräävää vaikutusvaltaa joko suoraan tai välillisesti. Viranomaisilla katsotaan olevan tällainen vaikutusvalta, jos niillä on enemmistö yrityksen osakkeista tai äänimäärästä taikka oikeus nimittää yli puolet yrityksen johtoelimen jäsenistä.

Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuolten on huolehdittava siitä, ettei erityis- tai yksinoikeuksien yhteydessä ylläpidetä sopimuksen vastaisia järjestelyjä. Erityisesti viitataan 53―63 artiklaan (kilpailusäännöt sekä valtion tukea koskevat säännöt). Artiklan 1 kohta sisältää siis sopimuspuolille, ei suoraan julkisille yrityksille, osoitetun velvollisuuden.

Määräyksen keskeinen sisältö on se, että julkisille yrityksille samoin kuin kokonaan yksityisessä omistuksessa oleville yrityksillekin voidaan myöntää erityis- tai yksinoikeuksia. Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, että kaikki erityis- ja yksinoikeudet ilman muuta olisivat sopimuksen mukaisia.

EY:n oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltiot eivät saa järjestelyillään sallia tai rohkaista yrityksiä esimerkiksi määräävän markkina-aseman väärinkäyttämiseen (ks. tapaus 13/77, GB INNO v. ATAB). Julkisille yrityksille annettava julkinen tuki ei myöskään saa vääristää kauppaa Euroopan talousalueella 61 artiklan määräysten vastaisesti. Jollei artiklan 2 kohdasta muuta johdu, julkiset yritykset kuuluvat täysimääräisesti sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamisalaan.

Artiklan 2 kohdan mukaan yritykset, jotka tuottavat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja, sekä fiskaaliset monopolit, kuuluvat sopimuksen ja erityisesti sen kilpailusääntöjen soveltamisalaan siltä osin kuin sopimuksen sääntöjen soveltaminen ei estä yrityksille uskottujen erityistehtävien hoitamista. Kohdassa määrätään myös, että kaupan kehitys ei saa kärsiä siinä määrin, että se olisi sopimuspuolten edun vastaista. Jos yritykselle on annettu yksinoikeus tietyn toiminnan harjoittamiseen, sen on toiminnassaan noudatettava 2 kohdan määräyksiä sekä sopimuksen 4 artiklan syrjintäkieltoa (ks. tapaukset 190/80, Ranska et al. v. komissio ja 155/73, Ex parte Sacchi).

Artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja julkisia yrityksiä ovat muun muassa vesi-, sähkö- ja kaasulaitokset, kansalliset radio- ja televisioyhtiöt sekä posti- ja telelaitokset. Myös apteekkien toimintaa, siltä osin kuin ne toimivat erityisoikeuksien turvin, on arvioitava 2 kohdan valossa.

Artiklan 3 kohdan mukaan EY:n komission ja EFTAn valvontaviranomaisen on valvottava artiklan noudattamista. Niiden on myös tarpeen vaatiessa toteutettava alueensa valtioille osoitettuja aiheellisia toimenpiteitä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

ETA-sopimuksen määräysten vaikutuksia julkisten yritysten toimintaan on selvittänyt kauppa- ja teollisuusministeriön asettama valtionyritysten ETA-työryhmä. 59 artiklan yleisten määräysten johdosta ei ole tarpeen ryhtyä suoranaisiin lainsäädäntötoimiin. 59 artiklaan liittyvistä direktiiveistä aiheutuvia lainsäädännön muutostarpeita selostetaan jäljempänä 60 artiklan yhteydessä.

Artiklan soveltamiseen liittyy myös kiinteästi komission direktiivi 80/723/ETY. Sen voimaansaattamiseksi tarpeellisia lainsäädäntötoimenpiteitä selostetaan jäljempänä liitteen XV perustelujen yhteydessä.

Jäsenvaltioiden ja julkisten yritysten taloudellisia suhteita koskevan komission direktiivin (80/23/ETY) johdosta on tarpeen säätää laki, jolla direktiivin piiriin kuuluvat julkiset yritykset velvoitetaan antamaan direktiivissä mainitut tiedot viranomaisille sekä määrätään tällaisten tietojen käyttämisestä direktiivissä mainittuun tarkoitukseen. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

60 artikla. Kilpailua koskeva liitesäännöstö, johon viitataan sopimuksen 60 artiklassa, sisältyy liitteeseen XIV. Se sisältää yksityiskohtaiset määräykset sopimuksen 53, 54, 57 ja 59 artiklan täytäntöönpanosta. Valvontaan liittyvä yksityiskohtainen menettelysäännöstö on EFTAn valvontaviranomaista koskevan erillisen sopimuksen liitteenä. Liitteen mukaan kilpailua koskevaa liitesäännöstöä sovellettaessa tarkoitetaan komissiolla tai korkealla viranomaisella toimivaltaista valvontaviranomaista, yhteismarkkinoilla ETA-sopimuksen soveltamisaluetta, jäsenvaltioiden välisellä kaupalla sopimuspuolten välistä kauppaa ja komissiolla ja jäsenvaltioiden viranomaisilla EY:n komissiota, EFTAn valvontaviranomaisia, EY:n jäsenvaltioiden viranomaisia ja EFTA-valtioiden viranomaisia.

Yrityskeskittymien valvonta

Yrityskeskittymien valvontaa Euroopan talousalueella koskevat 57 artiklan sekä pöytäkirjojen 21 ja 24 määräykset. Näiden määräysten lisäksi sovelletaan liitteessä XIV mainittua yrityskeskittymien valvonnasta annettua EY-asetusta N:o 4064/89.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 4064/89, annettu 21 joulukuuta 1989, yrityskeskittymien valvonnasta

Yrityskeskittymiä koskevan asetuksen perusteluissa todetaan, että sisäisten rajojen poistaminen on johtamassa ja tulee johtamaan suuriin yritystoiminnan uudelleenjärjestelyihin yhteisössä, erityisesti keskittymiin. Tällaista kehitystä pidetään tervetulleena, koska se sopii tehokkaan kilpailun vaatimuksiin ja sillä voidaan edistää Euroopan teollisuuden kilpailukykyä, parantaa kasvun edellytyksiä ja nostaa elintasoa yhteisössä. Samalla on kuitenkin varmistettava, että uudelleenjärjestelyt eivät aiheuta pysyvää vahinkoa kilpailulle. Yhteisön oikeudessa on sen vuoksi oltava säännöksiä keskittymistä, jotka saattavat olennaisesti estää tehokasta kilpailua yhteismarkkinoilla tai niiden merkittävällä osalla.

Vaikka tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan 85 ja 86 artiklaa voidaan soveltaa tiettyihin keskittymiin, ne eivät ole riittäviä kaiken sellaisen toiminnan valvomiseksi, joka voi osoittautua Rooman sopimuksessa edellytettyyn vääristymättömän kilpailun järjestelmään soveltumattomaksi.

Asetuksella olisi toteutettava periaate, jonka mukaan yhteisönlaajuinen keskittymä on todettava yhteismarkkinoille soveltumattomaksi, jos sillä luodaan sellainen asema tai vahvistetaan sellaista asemaa, jonka seurauksena tehokas kilpailu yhteismarkkinoilla tai niiden merkittävällä osalla olennaisesti estyy. Keskittymää, joka ei siihen osallistuvien yritysten rajoitettujen markkinaosuuksien vuoksi ole omiaan estämään tehokasta kilpailua, voidaan pitää yhteismarkkinoille soveltuvana.

Tehokkaan valvonnan varmistamiseksi yritykset on velvoitettava tekemään ennakkoilmoitus yhteisönlaajuisista keskittymistä, ja on annettava säännökset keskittymien toteuttamisen lykkäämisestä määräajaksi samoin kuin mahdollisuudesta tämän lykkäyksen pidentämiseen tai peruuttamiseen tarpeen vaatiessa. Oikeusvarmuuden vuoksi keskittymistoimien pätevyys on kuitenkin suojattava tarpeellisessa määrin.

Komission on keskittymiin liittyvän menettelyn osalta toimittava läheisessä ja jatkuvassa yhteydessä sille vastineita ja tietoja antavien jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Asetuksen tavoitteiden saavuttamiseksi ja tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltioiden on avustettava komissiota, ja komissiolla on myös oltava toimivalta pyytää tietoja ja suorittaa tarvittavat tutkimukset arvioidakseen keskittymiä.

Asetuksen noudattamista voidaan tehostaa sakoin ja uhkasakoin. Komissio voi päätöksellään määrätä henkilölle tai henkilöille, joilla on määräysvalta ainakin yhdessä yrityksessä, taikka yrityksille tai yritysten yhteenliittymille vähintään 1 000 ja enintään 50 000 ECUn sakon tahallisista tai tuottamuksellisista toimista, jotka määritellään samojen periaatteiden mukaisesti kuin asetuksessa N:o 17/62. Vastaavien periaatteiden mukaisesti sakko voi eräissä tapauksissa olla enintään 10 prosenttia keskittymään osallistuvien yritysten kokonaisliikevaihdosta. Myös uhkasakon määräämisessä käytetään näitä periaatteita.

Ryhmäpoikkeusasetukset

Liitteen XIV mukaan seuraavat ryhmäpoikkeusasetukset ovat osa ETA-sopimusta:

Komission asetus (ETY) N:o 1983/83, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1983, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta yksinmyyntisopimusten ryhmiin,

Komission asetus (ETY), N:o 1984/83, annettu 22 päivänä kesäkuuta 1983, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta yksinostosopimusten ryhmiin,

Komission asetus (ETY) N:o 123/85, annettu 12 päivänä joulukuuta 1984, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta moottoriajoneuvojen jälleenmyyntiä ja huoltopalveluja koskevien sopimusten ryhmiin,

Komission asetus (ETY) N:o 2349/84, annettu 23 päivänä heinäkuuta 1984, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta patenttilisenssisopimusten ryhmiin,

Komission asetus (ETY) N:o 417/85, annettu 19 päivänä joulukuuta 1984, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta erikoistumissopimusten ryhmiin,

Komission asetus (ETY) N:o 418/85, annettu 19 päivänä joulukuuta 1984, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta tutkimus- ja kehityssopimusten ryhmiin,

Komission asetus (ETY) N:o 4087/88, annettu 30 päivänä marraskuuta 1988, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta luvakesopimusten ryhmiin

sekä

Komission asetus (ETY) N:o 556/89, annettu 30 päivänä marraskuuta 1988, perustamissopimuksen 85 artiklan 3 kohdan soveltamisesta tiettyihin taitotietoa koskevien lisenssisopimusten ryhmiin

Näiden ryhmäpoikkeusasetusten pääpiirteet on selostettu edellä 53 artiklan perustelujen yhteydessä.

Liikenne

Neuvoston asetus (ETY) N:o 1017/68, annettu 19 päivänä heinäkuuta 1968, kilpailusääntöjen soveltamisesta rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen

Liikenneala rajattiin neuvoston asetuksella N:o 141/62 asetuksen N:o 17/62 soveltamisalan ulkopuolelle. Myöhemmin katsottiin tarpeelliseksi säätää erityinen sisämaanliikenteen kilpailuoikeudellinen säännöstö. Tältä pohjalta neuvosto antoi asetuksen N:o 1017/68 rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen sovellettavista kilpailusäännöistä.

Asetuksella säädetään Rooman sopimuksen kilpailumääräysten soveltamisesta rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen. Asetus vastaa pääosin asetusta N:o 17/62, mutta on eräiltä osin sitä väljempi.

Asetusta sovelletaan sisämaanliikenteen harjoittajiin sekä eräiden kuljetuspalveluiden liitännäispalveluita tarjoavien yritysten toimintaan. Kilpailunrajoitukset kielletään sisämaanliikenteessä yleisiä kilpailusääntöjä vastaavin perustein. Asetukseen on sisällytetty liikennealan erityispiirteiden edellyttämät poikkeukset kiellosta. Kielletty kilpailunrajoitus voidaan sallia vastaavin perustein kuin yleisten kilpailusääntöjen mukaan.

Asetuksen keskeisenä erona yleisiin kilpailusääntöihin on se, etteivät kilpailunrajoitustoimenpiteet ole sen mukaan ilmoitusvelvollisuuden alaisia. Aloite asetuksen mukaisen menettelyn käynnistämiseen perustuu väärinkäyttöperiaatteen mukaisesti valitukseen tai komission omaan aloitteeseen.

Komission asetukseen perustuva toimivalta vastaa sitä toimivaltaa, joka komissiolla on asetuksen N:o 17/62 nojalla. Asetuksessa säädetyt menettelysäännökset samoin kuin poikkeuksia, sakkoja ja uhkasakkoja koskevat säännökset vastaavat myös asetuksen N:o 17/62 säännöksiä.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 4056/86, annettu 22 päivänä joulukuuta 1986, perustamissopimuksen 85 ja 86 artiklan yksityiskohtaisesta soveltamisesta meriliikenteeseen

Asetus vastaa sisällöltään edellä mainittuja ryhmäpoikkeusasetuksia.

Julkiset yritykset

Komission direktiivi, annettu 16 päivänä toukokuuta 1988, kilpailusta telepäätelaitemarkkinoilla (88/301/ETY)

Direktiivillä pyritään edistämään kilpailua telepäätemarkkinoilla. Kaikki yksin- ja erityisoikeudet telepäätelaitteiden tuontiin, markkinointiin, verkkoon kytkemiseen, käyttöönottoon ja kunnossapitoon on peruutettava. EY:n tuomioistuin on kuitenkin kumonnut direktiivin yksin- ja erityisoikeuksien osalta.

Komission direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1990, kilpailusta telepalvelumarkkinoilla (90/388/ETY)

Direktiivillä 90/388/ETY pyritään edistämään kilpailua telepalvelumarkkinoilla. Kaikki yksin- ja erityisoikeudet telepalveluiden tarjontaan puhelinta, teleksiä, matkaviestintää ja kaukohakua lukuun ottamatta on peruutettava. Toimilupamenettely voidaan kuitenkin säilyttää olennaisten vaatimusten turvaamiseksi, mutta luvan saamisen ehtojen on tällöinkin oltava puolueettomia, tasapuolisia ja selkeitä, minkä lisäksi lupamenettelyyn on sisällyttävä valitusoikeus. Direktiivissä lievennetään kuitenkin ehdotonta yksin- ja erityisoikeuksien kieltoa kehottamalla jäsenmaita ilmoittamaan toimenpiteistään samoin kuin toimilupajärjestelmistään. Direktiivissä sallitaan toimilupamenettelyn säilyttäminen myös kytkentäisessä datapalvelussa.

Kiinteitä johtoja tulee luovuttaa niitä tarvitseville kohtuullisessa ajassa. Jos kiinteiden johtojen maksuja korotetaan, jäsenvaltion on ilmoitettava komissiolle korotukseen oikeuttavat syyt.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi 88/301/ETY ei edellytä muutoksia Suomessa voimassa olevaan lainsäädäntöön. Suomessa telepäätelaitteiden yksinmyyntioikeudet poistettiin teletoimintalailla, joka tuli voimaan 1 päivänä toukokuuta 1987.

Suomessa ei ole direktiivissä 90/388/ETY tarkoitettuja yksinoikeuksia telepalveluiden tarjonnassa. EY:n tuomioistuimessa on vireillä eräiden EY:n jäsenmaiden valitus, jossa vaaditaan direktiivissä yksinoikeudesta annettujen säännösten kumoamista. Tuomioistuimen ratkaisu voi johtaa siihen, että direktiivin on katsottava edellyttävän muilla kuin erikseen poissuljetuilla teletoiminnan aloilla oikeusharkintana tapahtuvaa toimilupamenettelyä sekä valitusoikeutta. Teletoimintalain 4 §:n nojalla toimiluvan myöntää Suomessa valtioneuvosto tarkoituksenmukaisuusharkintana eikä päätöksestä ole valitusoikeutta. Kytkentäisen datasiirron osalta siirtyminen toimikauppamenettelystä ilmoitusmenettelyyn sisältyy erilliseen hallituksen esitykseen (HE 227/91 vp).

Direktiivin televerkkoon liittymisen ehtoja vastaavat määräykset sisältyvät teleliittymien toimitusehtojen yleisistä perusteista annettuun liikenneministeriön päätökseen (1283/91).

Kiinteiden johtojen luovuttamisajasta annetut määräykset on tarkoitus sisällyttää edellä mainittuun liikenneministeriön päätökseen. Vastaavasti telemaksujen yleisistä perusteista annettavaan liikenneministeriön päätökseen, jonka antamiseen valtuuttava säännösehdotus sisältyy erikseen annettuun hallituksen esitykseen eduskunnalle televiestintälainsäädännön muuttamisesta, on tarkoitus sisällyttää maksukorotuksista ilmoittamista koskevat säännökset.

Direktiivin 6 artiklan telepalvelun tarjontaa koskevia säännöksiä vastaavat määräykset sisältyvät teleliittymien toimitusehtojen yleisistä perusteista annettuun liikenneministeriön päätökseen. Lisäksi teletoimintalain 22 §:ssä edellytetään telemaksujen olevan kohtuullisia ja tasapuolisia. Viimeksimainittua lainkohtaa esitetään muutettavaksi erikseen annetussa hallituksen esityksessä eduskunnalle televiestintälainsäädännön muuttamiseksi.

Muilta osin Suomen lainsäädäntö vastaa direktiivin vaatimuksia.

Hiili ja teräs

Korkean viranomaisen päätös N:o 24―54, tehty 6 päivänä toukokuuta 1954, perustamissopimuksen 66 artiklan 1 kohdan täytäntöönpanoa koskevaksi asetukseksi seikoista, joiden perusteella yrityksen katsotaan olevan jonkun määräysvallassa

Tällä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön päätöksellä määritellään seikat, joiden perusteella yrityksen katsotaan olevan jonkun määräysvallassa.

Seuraavat oikeudet tai sopimukset ovat yrityksen suhteen olevan määräysvallan perusteita, jos ne joko yksin tai yhdessä tapaukseen liittyvät tosiasialliset tai oikeudelliset seikat huomioon ottaen mahdollistavat yrityksen toiminnasta määräämisen sen tuotannon, hintojen, investointien, toimitusten, myynnin tai voitonjaon osalta:

1) omistusoikeus yrityksen kaikkiin tai joihinkin varoihin taikka käyttöoikeus niihin;

2) oikeudet tai sopimukset, joiden nojalla voidaan vaikuttaa yrityksen toimielinten kokoonpanoon, äänestyksiin tai päätöksiin;

3) oikeudet tai sopimukset, joiden nojalla joku yksin tai yhdessä muiden kanssa johtaa yrityksen liiketoimintaa;

4) sopimukset, jotka koskevat yrityksen voiton laskemista tai jakamista;

5) sopimukset, jotka koskevat yrityksen kaikkia toimituksia tai myyntipaikkoja tai niiden huomattavaa osaa, jos kyseiset sopimukset kestoltaan tai määrällisesti ylittävät tällaisia asioita koskevissa kaupallisissa sopimuksissa tavanomaisen tason.

Korkean viranomaisen päätös N:o 25―67, tehty 22 päivänä kesäkuuta 1967, perustamissopimuksen 66 artiklan 3 kohdan täytäntöönpanoa koskevaksi asetukseksi poikkeuksesta ennakkoluvan hakemiseen

Päätöksessä määritellään sellaiset yrityskeskittymät hiilen ja teräksen yhteismarkkinoilla, jotka vapautetaan perustamissopimuksen 66 artiklan 3 kohdan mukaisen ennakkoluvan hakemisesta.

Päätöksen 1 artiklan mukaan tuottajien välisissä keskittymissä velvollisuus hakea ennakkolupa ei koske tapauksia, joissa keskittymän osapuolina olevien yritysten yhteenlaskettu vuosituotanto määrättyjen tuoteryhmien osalla ei ylitä 1 artiklan 1 kohdassa mainittuja määriä. Artiklan 2 kohdan mukaan ennakkolupaa ei tarvita liioin tapauksissa, joissa keskittymän osapuolina olevien yritysten vuosituotanto on kaikissa tämän päätöksen liitteessä luetelluissa terästuotteiden ryhmissä enintään 30 prosenttia kyseisen tuoteryhmän kokonaistuotannosta yhteisössä.

Hiilen tuottajien ja Pariisin sopimuksen soveltamisalaan kuulumattomien yritysten välisissä keskittymissä velvollisuus hakea mainittu ennakkolupa toimille, jotka suoraan tai välillisesti johtavat hiilen tuotantoa harjoittavien yritysten ja sopimuksen 80 artiklan soveltamisalaan kuulumattomien yritysten väliseen keskittymään, ei koske tapauksia, joissa keskittymän osapuolina olevien yritysten yhteenlaskettu hiilen vuosikulutus on enintään 5 000 000 tonnia taikka kunkin edellä tarkoitetun yrityksen hiilen vuosikulutus on pienempi kuin 500 000 tonnia.

Päätöksen 6 artiklassa määritellään muut yrityskeskittymät, joille ei tarvitse hakea lupaa. Sen mukaan ennakkolupaa ei tarvita toimille, jotka johtavat keskittymään sopimuksen 80 artiklassa tarkoitettujen tuotantoyritysten sekä hiiltä tai terästä yksinomaan kotitalouskuluttajille tai pienteollisuudelle myyvien yritysten välillä taikka jakeluyrityksen ja sopimuksen 80 artiklan soveltamisalaan kuulumattomien yritysten välillä.

2 luku Valtion tuki

61 artikla. Artikla vastaa keskeisiltä osiltaan Rooman sopimuksen 92 artiklaa.

Artiklan 1 kohdan mukaan EY:n jäsenvaltioiden tai EFTA-valtioiden myöntämä tai valtion varoilla muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka suosimalla tiettyjä yrityksiä tai tiettyä tuotannonalaa vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua, on ristiriidassa sopimuksen kanssa. Artiklan määräykset koskevat myös kuntien myöntämää tukea. Jos tuki on 1 kohdan mukaan lähtökohtaisesti sopimuksen määräysten vastaista, on sen myöntäminen kielletty, jollei sitä voida perustella artiklan 2 tai 3 kohtien nojalla.

61 artiklan 1 kohdan mukaan "muodossa tai toisessa" myönnetty tuki, toisin sanoen kaikenlainen julkinen tuki elinkeinoelämälle, kuuluu artiklan soveltamisalan piiriin. Merkitystä ei ole esimerkiksi sillä, tuleeko tuki suoraan valtion viranomaisilta vai muusta julkisesta lähteestä. Esimerkkeinä artiklassa tarkoitetusta julkisesta tuesta voidaan mainita suora avustus, veronhuojennus, osakepääoman sijoitukset, subventoitu laina, lainatakuu alle markkinaehdoin, kiinteän omaisuuden luovuttaminen erityisen edullisin ehdoin, vahingonkorvauksen maksaminen yrityksen puolesta, takuu kurssimuutosten varalta, kiihdytettyjen poistojen mahdollisuus verotuksessa sekä suosiva kohtelu julkisissa hankinnoissa.

Artiklan 1 kohta koskee tietyille yrityksille tai toimialoille suunnattavaa tukea. Valtion kaikkiin yrityksiin kohdistuvat toimenpiteet ovat siten lähtökohtaisesti sallittuja. Artiklalla ei siis rajoiteta valtion mahdollisuuksia harjoittaa talouspolitiikkaa, jonka osana olisi esimerkiksi elinkeinoelämän veroasteen yleinen keventäminen. Artiklan 1 kohdan soveltamisalan osalta on otettava huomioon, että se koskee kaikkea elinkeinotoimintaa, ei ainoastaan tavaratuotantoa. Valtion tukia koskevia sääntöjä ei ETA-sopimuksen yleisen soveltamisalan vuoksi sen sijaan sovelleta perusmaataloustuotantoon. Kalastuksen tukemisen osalta kalakauppaa koskeva erillinen pöytäkirja 9 sisältää erityisiä määräyksiä.

Yrityksille ohjattava julkinen tuki on 1 kohdan nojalla ristiriidassa sopimuksen toiminnan kanssa, jos se aiheuttaa tai uhkaa aiheuttaa kilpailun vääristymistä Euroopan talousalueella (kilpailukriteeri). EY:n oikeuskäytännön mukaan valvontaviranomaisen on pystyttävä tarvittaessa osoittamaan, että tuella saattaa olla kilpailua vääristävää vaikutusta. Tukijärjestelmien sallittavuutta arvioitaessa katsotaan arvoltaan vähäiset tuet yleensä siten vähämerkityksellisiksi, ettei niillä ole kilpailua vääristävää vaikutusta. Tällaisina pidetään pääsäännön mukaan sellaisille pienyrityksille, jotka työllistävät enintään 150 henkilöä ja joiden liikevaihto on enintään 15 miljoonaa ECUa, suunnattuja tukiohjelmia, jotka koskevat pieniä investointiavustuksia, vähäistä palkkatukea tai muuta rahoitustukea. Tämä ei koske vienti- tai toimintatukea (Komission ohje EYVL C 40, 20.2.1990).

Julkinen tuki on kiellettyä vain, jos se vaikuttaa sopimuspuolten väliseen kauppaan (kauppakriteeri). EY:n oikeuskäytännön mukaan muun muassa erityisveron, jota kerättiin sekä koti- että ulkomaisilta yrityksiltä kotimaisen teollisuuden tutkimustoiminnan edistämiseen, on katsottu vaikuttavan kauppaan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Artiklan 2 kohdassa luetellaan tuet, jotka ovat aina sallittuja. Tällaisia tukia ovat luonteeltaan sosiaaliset tuet, joita myönnetään yksittäisille kuluttajille, edellyttäen, että tukea myönnetään syrjimättömästi ottamatta huomioon kyseessä olevien tuotteiden alkuperää, sekä tuet, joilla pyritään korjaamaan luonnononnettomuuksien, kuten maanjäristyksen tai myrskyn, taikka muiden poikkeuksellisten tilanteiden aiheuttamat vahingot.

Artiklan 3 kohdassa luetellaan eräitä tukia, joita voidaan erityisten olosuhteiden vallitessa pitää sallittuina. Tällaisia ovat muun muassa tuet, joita myönnetään poikkeuksellisen alhaisesta elintasosta tai vakavasta työttömyydestä kärsivien alueiden taloudellisen kehityksen tukemiseksi, sopimuspuolten yhteisen edun kannalta tärkeiden projektien edistämiseksi myönnettävät tuet tai tuet, joita myönnetään jonkin EY:n jäsenvaltion tai EFTA-valtion talouden vakavan häiriötilanteen korjaamiseksi. Myös aluepoliittisin perustein myönnettävä tuki on eräin edellytyksin sallittua. Lisäksi on sovittu siitä, että ETA:n sekakomitea voi päättää, millä muilla perusteilla yleensä kiellettyä tukea voidaan myöntää.

Sopimukseen liittyvien julistusten perusteella aluepoliittisia tukialueita muodostettaessa tunnustetaan harva asutus erääksi arviointiperusteeksi, jota valvontaelin soveltaa hyväksyessään maakohtaiset tukialuejaot. EY:n rahastoista maksetun tuen osalta todetaan, että sen on oltava valtion tukimääräysten mukaista. Laivanrakennuksen osalta annetussa yhteisessä julistuksessa todetun käytännön mukaan ETA-sopimus ei muuta nykyistä tilannetta laivanrakennusalalla vuonna 1993. EY on lisäksi yksipuolisella julistuksella ilmoittanut pyrkivänsä edelleen alentamaan laivanrakennustukiaan.

Harkintavalta 61 artiklan soveltamisessa, lukuun ottamatta 3 kohdan d alakohtaa, kuuluu EFTA-valtioiden myöntämien tukien osalta EFTAn valvontaviranomaiselle ja EY:n jäsenvaltioiden myöntämien tukien osalta EY:n komissiolle. Komissio on antanut useita 3 kohdan soveltamista koskevia ohjeita ja tiedonantoja. Niihin on viitattu liitteessä XV. Ohjeet koskevat muun muassa pienimuotoisen valtion tuen arviointia, valtiontakuita, eri teollisuudenaloilla sovellettavia arviointiperusteita, aluepoliittista tukea, ympäristönsuojelun edistämiseksi suunnattavaa tukea ja tutkimus- ja kehitystyölle myönnettävää tukea.

Arvioitaessa valtion tuen sallittavuutta on otettava huomioon myös tuen kumulaatiota koskevat säännöt. EY:n käytännön mukaan tuen kumulaatiolla tarkoitetaan useamman kuin yhden tukijärjestelmän soveltamista yksittäiseen hankkeeseen. Toimivaltainen valvontaviranomainen arvioi tuen sallittavuutta kokonaisuutena, ottaen huomioon tietyn hankkeen saaman kokonaistukimäärän.

Arvioitaessa 61 artiklan merkitystä, on otettava huomioon, että artiklaan sisältyvät määräykset ovat varsin yleisiä ja että toimivaltaisella valvontaviranomaisella on tämän vuoksi varsin laaja harkintavalta sen valvoessa valtioiden myöntämien tukien sallittavuutta. Valvontaviranomaisia sitovat ohjeet eivät myöskään sinänsä sido valtioita, vaikka niillä käytännössä onkin suuri merkitys.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

ETA-sopimuksen valtion tukea koskevien määräysten vaikutuksia Suomelle on arvioitu ETA-valtiontukitoimikunnan (KM 1991:34) mietinnössä. Yrityksille annettavan valtion tuen määrä ei ole ollut korkea verrattuna useisiin muihin Länsi-Euroopan maihin. Vuonna 1990 yritystoiminnalle maksetusta valtion tuesta (lukuun ottamatta alkutuotantoa) aiheutui valtiolle nettokustannuksia yhteensä noin 3,6 miljardia markkaa. Suurimmat yksittäiset tukiohjelmaryhmät olivat aluepoliittisin perustein maksetut tuet, työmarkkinatuki, lehdistötuki, tutkimus- ja tuotekehittelytuki sekä merenkulkuun ja laivanrakennukseen maksettu tuki. Kokonaisuudessaan tuki muodosti 1,1 prosenttia yritystoiminnan arvonlisäyksestä (lukuun ottamatta alkutuotantoa) ja 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Taloudellisen tilanteen heikennyttyä on pankkien vakavaraisuutta katsottu tarpeelliseksi vahvistaa erityisin toimin. Vuoden 1992 valtion ensimmäiseen lisäbudjettiin sisältyvän siirtomäärärahan tarkoituksena on torjua talletuspankkien vakavaraisuuden sellainen heikkeneminen, joka rajoittaisi niiden luotonantokykyä ja sitä kautta johtaisi investointien ja kulutuskysynnän supistumiseen. Valtion pääomasijoituksia on mahdollista tehdä enintään 8 miljardin markan määrästä. Kysymyksessä on talouspolitiikkaan liittyvä kertaluonteinen toimenpide, joka toteutetaan ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Talletuspankkien vakaan toiminnan ja tallettajien saamisten turvaamiseksi valtion vakuusrahastosta annetulla lailla on (379/92) perustettu valtion vakuusrahasto, jonka varoista voidaan myöntää muun muassa tukilainoja ja antaa takauksia pankkien omille vakuusrahastoille.

Aluepoliittista lainsäädäntöä ollaan parhaillaan uudistamassa. Uudet lait käsiteltäneen eduskunnassa vuonna 1993. Tässä yhteydessä uudistetaan laki aluepolitiikasta (1168/88), laki yritystoiminnan alueellisesta tukemisesta (1297/88) ja laki kuljetusten alueellisesta tukemisesta (954/81). Tarvittaessa otetaan huomioon ETA-sopimuksen määräyksen enimmäistasoa. Samassa yhteydessä tarkistetaan myös pienyritysten investointi- ja käynnistystukea sekä pienten ja keskisuurten yritysten kehittämishankkeiden tukea koskevia säännöksiä. Hankkeessa sovitetaan myös yhteen erimuotoiset tuet (kumulaatiosäännökset). Lisäksi on tarkoitus muuttaa lakia energia-avustuksista (1607/91) vuoden 1993 budjetin käsittelyn yhteydessä siten, että myös ulkomaisessa omistuksessa olevilla yrityksillä on mahdollisuus hakea avustusta.

Valtioneuvoston 5.4.1992 tekemän periaatepäätöksen mukaan vuoden 1994 alusta on tarkoitus siirtyä arvonlisäverojärjestelmään, jolloin liikevaihtoverojärjestelmään nykyisin sisältyvät ETA-sopimuksen kannalta mahdollisesti soveltumattomat liikevaihtoveron huojennukset tulevat poistumaan.

ETA-sopimuksen valtiontukisäännöt koskevat myös veronhuojennuksia. Voimassa oleva lainsäädäntö ilmoitetaan EFTAn valvontaviranomaiselle. Mahdolliset lainsäädännön muutostarpeet ja soveltamiskäytäntöön tehtävät muutokset selviävät vasta valvontaviranomaisen soveltamiskäytännön myötä.

Valvontaviranomaiselle tullaan myös tarpeen mukaan ilmoittamaan aiemmin selostettu määräraha, joka on käytettävissä valtion sijoituksina pankkien pääomarakenteen vahvistamiseksi.

Valtionyhtiöitä koskevia tukikysymyksiä selostetaan 59 artiklan perustelujen yhteydessä.

EFTAn valvontaviranomaiselle annetaan laajat valtuudet puuttua suomalaisille yrityksille annettavaan julkiseen tukeen. Tästä aiheutuvia lainsäädännön muutostarpeita selostetaan jäljempänä EFTAn valvontaviranomaista koskevien perustelujen yhteydessä.

62 artikla. Artiklassa määritellään, miten valtioiden myöntämää tukea valvotaan. EFTA-valtioiden osalta valvonnasta vastaa erikseen perustettava EFTAn valvontaviranomainen, jolle EFTA:n valtiot sitoutuvat antamaan vastaavan toimivallan tehtävät kuin EY:n komissiolla on Rooman sopimuksen ja Pariisin sopimuksen nojalla. Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 26, jossa määritellään, millaiset valtuudet EFTAn valvontaviranomaiselle on annettava.

Pöytäkirja 26

Pöytäkirjassa määritellään, millaiset valtuudet EFTAn valvontaviranomaiselle on valtion tuen osalta annettava. EFTA-valtioiden on annettava EFTAn valvontaviranomaiselle vastaava toimivalta ja tehtävät kuin komissiolla on Rooman sopimuksen sekä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen nojalla. Näitä valtuuksia ja tehtäviä selostetaan EFTAn valvontaviranomaista koskevan sopimuksen yhteydessä.

Pöytäkirja 27

Pöytäkirjassa määritellään, millä tavoin toimivaltaisten valvontaviranomaisten on harjoitettava yhteistyötä toistensa kanssa. Ne vaihtavat tietoja muun muassa valtion tukea koskevien sääntöjen soveltamisesta käytännössä. Lisäksi molemmat valvontaviranomaiset laativat ajoittain kertomuksia, joissa käsitellään valtion tukimääräysten soveltamista ETA-valtioissa.

Kun valvontaviranomainen ryhtyy yksittäistä valtion tukea koskeviin tutkimuksiin, sen on ilmoitettava asiasta toiselle valvontaviranomaiselle. Ilmoitus on myös tehtävä kaikista valtion tukia koskevista päätöksistä.

Valvontaviranomaisen on annettava toisen valvontaviranomaisen niin pyytäessä tietoja yksittäisistä valtion tukiohjelmista ja -hankkeista. Valvontaviranomaiset ovat velvollisia käsittelemään saamiaan tietoja luottamuksellisina.

63 artikla. Artiklassa viitataan liitteeseen XV, joka sisältää valtiontukea koskevat yksityiskohtaiset määräykset.

Komission direktiivi, annettu 25 päivänä kesäkuuta 1980, jäsenvaltioiden ja julkisten yritysten välisten taloudellisen suhteiden avoimuudesta (80/723/ETY)

Direktiivin mukaan jäsenvaltiot ovat velvollisia antamaan komissiolle tietoja viranomaisten julkisille yrityksille joko suoraan tai julkisten yritysten tai rahoituslaitosten välityksellä myöntämistä varoista ja kyseessä olevien julkisten varojen varsinaisesta käyttötarkoituksesta sekä toimittamaan sille muita tarpeellisia taustatietoja varsinkin tavoitteista, joihin varojen myöntämisellä pyritään.

Jäsenvaltioiden ja julkisten yritysten välisiä taloudellisia suhteita koskevien tietojen on oltava komission käytettävissä viiden vuoden ajan siitä toimintavuodesta lähtien, jolloin julkiset varat annettiin kyseessä olevien julkisten yritysten käyttöön.

Suomen on pidettävä direktiivissä tarkoitetut tiedot EFTAn valvontaviranomaisen saatavilla. Eräät saatavilla pidettävistä tiedoista ovat luonteeltaan liikesalaisuuksia. Tämän vuoksi direktiivin voimaansaattamisesta on säädettävä lailla. Tietojen keräämisestä on laadittava myös menettelysäännöt. Asiasta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Valtion tukea koskevat sitomattomat ohjeet

Liitteessä viitataan myös lukuisiin komission ilmoituksiin, tiedonantoihin ja kirjeisiin. Näissä asiakirjoissa komissio on määritellyt yksityiskohtaisesti, millaista valtiontukipolitiikkaa se harjoittaa. EFTAn valvontaviranomaisen on toiminnassaan otettava asiakirjojen määräykset huomioon. Luettelo asiakirjoista on otettu EFTAn valvontaviranomaisen perustamista koskevan EFTA-valtioiden välisen sopimuksen liitteeksi. Tarkoitus on, että EFTAn valvontaviranomainen perustaisi toimintansa näihin asiakirjoihin. On kuitenkin huomattava, että valvontaviranomainen voi muuttaa liitteen sisältöä. Liitteen määräykset eivät sido jäsenvaltioita. Ne ovat kuitenkin käytännössä merkityksellisiä, koska tuomioistuin antaa niille varsinaisia sopimusmääräyksiä tulkitessaan suuren merkityksen.

Mainitut asiakirjat sisältävät muun muassa ohjeita valtiontukea koskevien suunnitelmien ilmoittamisesta ennakolta valvontaviranomaiselle, ohjeita laittomasti myönnetystä tuesta, valtiontakuiden käyttämisestä, eräille teollisuuden aloille myönnettävästä sektorikohtaisesta tuesta, sekä yleisiä aluetukijärjestelmiä koskevat periaatteet. Ohjeita on annettu myös ympäristöasioihin myönnettävän valtiontuen periaatteista, tutkimus- ja kehitystyölle myönnettävän tuen periaatteista sekä työllisyystuen käytöstä.

Pienyritysten tuki, aluetuki sekä mm. tutkimus- ja tuotekehitystuki katsotaan EY:n sitomattomien ohjeiden määräämien kriteerien mukaan sallittavaksi tueksi. Sen sijaan vientituki tai yrityksen juoksevaan toimintaan suunnattu tuki ei yleensä ole sallittua.

64 artikla. Artiklassa on määräykset mielipiteiden vaihdosta sekä väliaikaisista ja pysyvistä toimenpiteistä kilpailun vääristymisen poistamiseksi. Artiklan 1 kohdan mukaan jos jompikumpi valvontaviranomainen katsoo, että toisen valvontaviranomaisen 61 ja 62 artiklan tai pöytäkirjassa 14 olevan 5 artiklan täytäntöönpano on ristiriidassa yhdenvertaisten kilpailun edellytysten ylläpitämisen kanssa ETA-sopimuksen soveltamisalueella, voidaan asiasta vaihtaa mielipiteitä kahden viikon kuluessa pöytäkirjassa 27 olevassa f kohdassa määrätyn menettelyn mukaisesti.

Jollei yhteiseen ratkaisuun päästä kyseisessä määräajassa, sen sopimuspuolen toimivaltainen viranomainen, johon asia vaikuttaa, voi kuitenkin välittömästi ryhtyä aiheellisiin valiaikaisiin toimenpiteisiin kilpailun vääristymisen poistamiseksi. Tämän jälkeen yhteisesti hyväksyttävään ratkaisuun yritetään päästä neuvotteluin ETAn sekakomiteassa.

Jollei ETA:n sekakomitea ole kolmen kuukauden kuluessa löytänyt yhteisesti hyväksyttävää ratkaisua ja jos menettelytapa vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua sopimuspuolten väliseen kauppaan vaikuttavalla tavalla, väliaikaiset toimenpiteet voidaan korvata vääristymän vaikutusten poistamisen kannalta ehdottomasti välttämättömillä pysyvillä toimenpiteillä. Ensijaisesti on pyrittävä käyttämään toimenpiteitä, jotka aiheuttavat vähiten häiriötä Euroopan talousalueen toiminnalle.

Artiklan 2 kohdan mukaan 64 artiklan määräyksiä sovelletaan myös sellaisiin valtion monopoleihin, jotka on toteutettu ETA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

3 luku Muut yhteiset säännöt

65 artikla. Sopimuksen 65 artiklan 1 kohdassa viitataan liitteeseen XVI, jonka mukaan sopimukseen sisältyy yhdeksän julkisiin hankintoihin liittyvää direktiiviä ja asetus määräaikojen laskemisesta julkisissa hankinnoissa. Liitteessä on lisäksi määräykset EFTA-valtioiden hankintamenettelyjä koskevien ilmoitusten julkistamisesta, toimivallan jakautumisesta EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission välillä sekä EFTA-valtioiden hankintaviranomaisista. Sopimuksen 65 artiklan 2 kohdan mukaan henkistä, teollista ja kaupallista omaisuutta koskevat tarkemmat määräykset sisältyvät teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaan pöytäkirjaan 28 sekä liitteeseen XVII. Niitä sovelletaan kaikkiin tuotteisiin ja palveluihin, jollei tietyiltä osin toisin täsmennetä.

Julkiset hankinnat

Neuvoston direktiivi 71/304/ETY, annettu 26 päivänä heinäkuuta 1971, julkisia rakennusurakoita koskeviin sopimuksiin liittyvien palvelujen tarjoamista koskevien rajoitusten poistamisesta sekä julkisten rakennusurakoita koskevien sopimusten tekemisestä kauppaedustajan tai sivuliikkeiden välityksellä toimivien urakoitsijoiden kanssa (EYVL N:o L 185, 15.8.1971, s. 678).

Direktiivissä 71/304/ETY (puitedirektiivi) kielletään syrjimästä muista jäsenmaista kotoisin olevia yrittäjiä julkisissa rakennusurakoissa.

Neuvoston direktiivi 71/305/ETY, annettu 26 päivänä heinäkuuta 1971, julkisia rakennusurakoita koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta (EYVL N:o L 185, 25.8.1971, s. 682), sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston direktiivillä 89/440/ETY.

Direktiivi 71/305/ETY (rakennusurakkadirektiivi), jota on muutettu direktiivillä 89/440/ETY, koskee julkisten viranomaisten ja eräiden muiden hankintayksiköiden menettelyä rakennusurakoissa.

Neuvoston direktiivi 77/62/ETY, annettu 21 päivänä joulukuuta 1976, julkisia tavaranhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta (EYVL N:o L 13, 15.1.1977, s. 1), muutettuna neuvoston direktiiveillä 80/767/ETY ja 88/295/ETY.

Direktiivi 77/62/ETY (tavarahankintadirektiivi), jota on muutettu direktiiveillä 80/767/ETY ja 88/295/ETY, koskee julkisten viranomaisten ja eräiden muiden hankintayksiköiden menettelyä tavarahankinnoissa.

Neuvoston direktiivi 90/531/ETY, annettu 17 päivänä syyskuuta 1990, vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alalla toimivien yksiköiden hankintamenettelystä (EYVL N:o L 297, 29 10.1990 s. 1).

Direktiivi 90/531/ETY (ns. peruspalveludirektiivi) koskee vesihuollon, energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alalla toimivien yksiköiden menettelyä tavarahankinnoissa ja rakennusurakoissa.

Neuvoston direktiivi 89/665/ETY, annettu 21 päivänä joulukuuta 1989, julkisia tavarahankintoja ja rakennusurakoita koskeviin sopimuksiin liittyvien muutoksenhakumenettelyjen soveltamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (EYVL N:o L 395, 30 12.1989, s. 33).

Direktiivi 89/665/ETY (ns. valvontadirektiivi) koskee julkisten viranomaisten ja eräiden muiden hankintayksiköiden tavarahankinta- ja rakennusurakkasopimuksiin perustuvien riitojen ratkaisu- ja hallinnointimenettelyjen yhteensovittamista. Sen tavoitteena on taata hankintamenettelyissä syrjityille mahdollisuus valitusmenettelyyn kansallisessa tuomioistuimessa. Tuomioistuin voi mm. tarvittaessa keskeyttää hankintamenettelyn tai määrätä vahingonkorvauksia.

Neuvoston asetus (ETY/EURATOM) N:o 1182/71, annettu 3 päivänä kesäkuuta 1971, määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä (EYVL N:o L 124, 8.6.1971, s. 1).

Asetus N:o 1182/71 (ns. määräaika-asetus) koskee ETA-sopimukseen liittyen julkisissa hankinnoissa noudatettavissa direktiiveissä oleviin määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavia sääntöjä.

Hankintadirektiivit

Julkisia hankintoja koskevien säännöksien tavoitteena on lisätä hintakilpailua ja tehokkuutta hankinnoissa. Hankinnoista olisi ilmoitettava julkisesti, eikä hankinnoissa voitaisi suosia kotimaista tavaraa tai tavarantoimittajaa tai urakoitsijaa. Tarjouksen valintakriteerinä tulisi olla joko pelkästään halvin hinta tai ns. kokonaistaloudellisesti edullisin tarjous. Eri hankintojen menettelytavoista on annettu yksityiskohtaisia määräyksiä kussakin direktiivissä.

Julkisia hankintamenettelyjä sovelletaan valtion ja kuntien viranomaisten ja laitosten tavarahankintoihin ja rakennusurakoihin. Myös eräisiin yli 50 prosenttia valtionapua saaviin rakennushankkeisiin sovelletaan direktiivin määräyksiä, vaikka työn teettäjänä on yksityinen yhteisö tai säätiö.

Vesi-, energia-, kuljetus- ja telesektorilla toimivien yksiköiden osalta hankintamääräykset ulottuvat valtion ja kuntien laitosten ohella myös yrityksiin, jotka toimivat viranomaisen myöntämän erityis- tai yksinoikeuden nojalla. Tällaiseksi oikeudeksi katsotaan muun muassa erilaiset säädöksiin perustuvat toimiluvat.

Hankintamenettelyjä koskevien direktiivien soveltamisalan laajuus ja valvontamenettelyä koskevat määräykset edellyttävät laintasoista säätelyä.

Edellä mainittujen hankintadirektiivien periaatteet ovat pääosin hyvin samansisältöisiä.

Soveltamisala: Valtion virastojen ja laitosten ohella myös kuntien viranomaisten ja eräiden julkisen määräysvallan alaisten yritysten tulee noudattaa direktiivien säännöksiä. Määräysvallalla tarkoitetaan muun muassa yli 50 prosentin osakeomistusta tai oikeutta nimittää yli puolet johtoelimen jäsenistä. Säännöksiä ei kuitenkaan sovelleta sellaisiin julkisyhteisöihin, jotka eivät hoida yleisen edun mukaista tehtävää vaan harjoittavat ainoastaan liikevoittoa tavoittelevaa yritystoimintaa. Myös eräisiin yli 50 prosentin valtionapua saaviin rakennushankkeisiin sovelletaan direktiivin määräyksiä, vaikka työn teettäjänä on yksityinen yhteisö tai säätiö.

Julkisyhteisöjen lisäksi peruspalveludirektiiviä sovelletaan yhteisöihin, joille on myönnetty erityisoikeus, kuten toimilupa, jolla taataan oikeus toiminnan harjoittamiseen. Tällaisia erioikeuden nojalla toimivia julkisia yrityksiä ovat vesilaitokset, energialaitokset, telelaitokset ja säännöllistä reittiliikennettä harjoittavat kuljetusyritykset.

Hankintamenettely: Hankinnoissa on pääsääntöisesti käytettävä avointa tai rajoitettua menettelyä. Avoimessa menettelyssä kaikki halukkaat voivat tehdä tarjouksen, rajoitetussa menettelyssä tarjouspyyntö lähetetään niille, jotka hankintayksikkö on valinnut halukkaiksi ilmoittautuneiden joukosta. Neuvottelumenettelyn käyttö edellyttää erityisehtoja. Sitä voidaan käyttää muun muassa silloin, kun avoimella tai rajoitetulla menettelyllä ei ole saatu tarjouksia, kyseessä on tuotekehityshanke, tarpeellinen patentti tai muu yksinoikeus on vain muutamilla toimittajilla taikka kun kyseessä on lisätoimitus tai hankkijasta riippumaton kiire.

Vesi-, energia-, tele- ja kuljetussektorin hankintayksiköt voivat lisäksi käyttää toimittajarekisteriä, jonne yritykset on valittu määrätyin kelpuuttamiskriteerein.

Ilmoittaminen: Hankinnasta on ilmoitettava EY:n virallisessa lehdessä ja elektronisessa tietopankissa (TED). Direktiiveissä on useita eri määräaikoja: tarjousaika avoimessa menettelyssä on pääsäännön mukaan 52 vuorokautta, rajoitetussa menettelyssä ilmoittautumisaika on 37 vuorokautta ja tarjousaika 40 vuorokautta. Mikäli hankinnoista on tehty vuosittainen ennakkoilmoitus, ovat ajat lyhyempiä. Kiireellisissä tapauksissa ilmoittautumisaika on 15 vuorokautta ja tarjousaika 10 vuorokautta.

Kynnysarvot: Tavarahankintadirektiivissä ilmoitusvelvollisuuden vähimmäisraja (kynnysarvo) on 200 000 ECUa eli runsaat 1 miljoonaa markkaa. Rakennusurakoissa vastaava summa on 5 miljoonaa ECUa eli runsaat 25 miljoonaa markkaa. Vesi-, energia- ja kuljetussektorin tavarahankintojen kynnysarvo on 400 000 ECUa eli runsaat 2 miljoonaa markkaa, telesektorilla 600 000 ECUa eli runsaat 3 miljoonaa markkaa. Säännöksiä ei voi kiertää hankintoja pilkkomalla.

Tarjoajien ja tarjousten valinta: Hankintayksikkö saa asettaa haluamiaan ehtoja tarjoajiksi kelpuutettaville yrityksille, mikäli ehdot eivät ole kansallisuuden vuoksi syrjiviä. Direktiiveissä on lueteltu sallittuja ehtoja: yrityksen taloudellisesta tilasta voidaan vaatia tilinpäätöstietoja ja rahoituslaitosten antamia luottotietoja. Yrityksen ammattitaitoa voidaan selvittää tiedoilla johdon ja työntekijöiden koulutuksesta, aiemmista toimituksista, koneista ja laitteista sekä käytettävissä olevista alihankkijoista. Menettelystä voidaan karsia muun muassa sellainen yritys, joka on jättänyt sosiaaliturvamaksut tai verot maksamatta tai joka on syyllistynyt ammatilliseen rikkomukseen, kuten työsuojelumääräysten rikkomiseen.

Tarjouksen valintaperusteena tulee olla joko yksinomaan alin hinta tai hankintayksikön kannalta kokonaisedullisin tarjous. Tällä tarkoitetaan mm. tuotteen laatua, teknisiä ratkaisuja, huollon saatavuutta, toimitusaikaa ja muita sellaisia seikkoja.

Vesi-, energia-, tele- ja kuljetussektoreilla toimivat hankintayksiköt voivat lisäksi edellyttää tarjottavilta tuotteilta 50 prosenttista EY-alkuperää. Direktiivissä on myös pakollinen kolmen prosentin hintaetu EY-alueelta tulevalle yritykselle. ETA-sopimuksessa on kuitenkin EFTA-maiden osalta sovittu, että ne voivat jättää soveltamatta edellä mainittua alkuperäsääntöä ja hintaetuvelvoitetta.

Standardit ja muut määräykset: Direktiiveissä on määritelty sallitut tekniset erittelyt. Pääsääntöisesti on käytettävä eurooppalaisia standardeja tai näiden mukaisia kansallisia standardeja tai niin kutsuttuja yhteisiä teknisiä määräyksiä. Näistä saa poiketa vain erityistapauksissa, esimerkiksi silloin, kun eurooppalaiset standardit eivät sovi aiemmin hankittuihin laitteisiin, kun ilmenee muita teknisiä vaikeuksia tai kun kyseessä on innovatiivinen hanke. Tiettyyn tuotemerkkiin ei saa viitata, ellei käytetä ilmaisua "tai vastaava".

Direktiiveissä on lukuisia valvontaa ja tietojen antamista koskevia määräyksiä. Pääsääntönä on, että hankintaviranomaisen on viime kädessä voitava todistaa menettelyn lainmukaisuus. Laaja tietojenantovelvollisuus edellyttää, että hankintaa koskevat asiakirjat toimitetaan pyydettäessä asianomaisen ETA-elimen tarkastettavaksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suurin ero Suomen voimassa olevien hankintasäädösten ja direktiivien välillä on soveltamisalassa ja pakollisessa ilmoitusmenettelyssä. Asetus valtion hankinnoista (1070/79) ja asetus valtion rakennustöiden teettämisestä urakoitsijoilla (385/61) koskevat ainoastaan valtion viranomaisia eikä niihin sisälly määräyksiä pakollisesta ilmoitusmenettelystä. Direktiivien laajan soveltamisalan vuoksi säännökset on saatettava voimaan laintasoisella säännöksellä. Hankintamenettelyä koskevaa lakia ja sen nojalla annettavia yksityiskohtaisia menettelyjä säänteleviä muita säännöksiä valmistellaan parhaillaan.

Neuvoston direktiivi 89/665/ETY, annettu 21 päivänä joulukuuta 1989, julkisia tavaranhankintoja ja rakennusurakoita koskeviin sopimuksiin liittyvien muutoksenhakumenettelyjen soveltamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta (EYVL N:o L 395, 30 12.1989, s. 33).

Riitatapauksien käsittelyä varten on EY:ssä hyväksytty erillinen valvontadirektiivi, joka antaa jäsenmaiden viranomaisille ohjeet siitä, minkälaisissa kansallisissa tuomioistuimissa hankinta-asioita tulee käsitellä ja minkälainen toimivalta niille annetaan. Riitatapauksia käsittelevä elin voi olla joko tuomioistuin tai muu elin, jonka päätöksentekijöihin sovelletaan tuomioistuimen tuomareita koskevia ehtoja.

Tuomioistuimelle on annettava oikeus käyttää ns. väliaikaisia menettelyjä, joihin sisältyy oikeus keskeyttää hankintamenettely. Hankintamenettelyä voidaan myös oikaista osittain poistamalla säännösten vastaisia ehtoja, kuten syrjiviä teknisiä eritelmiä. Virheellisestä menettelystä kärsineille voidaan määrätä vahingonkorvauksia.

Valvontadirektiivi antaa asianosaisten ohella myös EFTAn valvontaviranomaiselle oikeuden käynnistää valvontamenettely. Ennen menettelyn käynnistämistä EFTA-valtioilla on 21 päivää aikaa antaa selvitys asiassa. EFTAn valvontaviranomaisen valtuuksia ja tehtäviä selostetaan tarkemmin jäljempänä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Kunnallislain (953/76) 139 §:n mukainen valitusoikeus rajaa valitusoikeuden kunnan jäsenyyteen tai valittajan oikeuden loukkaamiseen. Muutoksenhausta hallintoasioissa annetun lain (154/50) 4 §:n mukainen yleinen valitusoikeus hallintoasioissa ei myöskään riitä kattamaan muutoksenhakijan oikeuksia direktiivin edellyttämällä tavalla. Hankinta-asioita koskevia riitoja käsittelemään voidaan määrätä myös erityinen elin, joka voi käytännössä toimia direktiivin edellyttämällä nopeudella ja tarvittaessa keskeyttää hankintaprosessin. Vahingonkorvausasiat voidaan käsitellä edelleen yleisessä tuomioistuimessa.

Valvontadirektiivin säännökset saatetaan voimaan lailla, jonka säännöksiä myös parhaillaan valmistellaan.

Neuvoston asetus (ETY, EURATOM) N:o 1182/71, annettu 3 päivänä kesäkuuta 1971, määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä (EYVL N:o L 124, 8.6.1971, s. 1).

Laskettaessa hankintadirektiivien tarkoittamia määräaikoja tarjouksia pyydettäessä ja jätettäessä noudatetaan Euroopan yhteisöjen neuvoston asetusta määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä. Asetus saatetaan voimaan ETA-sopimuksen voimaansaattamislailla koskien pelkästään hankintamenettelyä.

Asetuksen säännökset poikkeavat eräiltä osin säädettyjen määräaikain laskemisesta annetun lain (150/30) säännöksistä. Määräaikalaissa ei muun muassa ole säännöksiä tunneissa ja kuukauden osina ilmaistujen määräaikojen laskemisesta.

Asetuksessa tarkoitetaan yleisellä vapaapäivällä kaikkia jäsenvaltiossa tai yhteisön toimielimessä vapaapäiviksi määriteltyjä päiviä. Työpäivällä tarkoitetaan kaikkia muita päiviä kuin edellä mainittuja vapaapäiviä ja sunnuntai- ja lauantaipäiviä. Käsitteiden erolla on merkitystä sovellettaessa määräaikalain mukaista pyhäpäiväsääntöä.

Kun määräaika on ilmaistu viikoissa, kuukausissa tai vuosissa nimetyn päivän jälkeen, määräaika alkaa asetuksen mukaan kulua vasta nimettyä päivää seuraavana päivänä. Määräaikalain mukaan määräaika päättyy tällöin sinä päivänä, joka nimeltään tai järjestysnumeroltaan vastaa nimettyä päivää. Asetuksen mukaan kahta päivää pitempään määräpäivään tulee aina kuulua vähintään kaksi edellä mainittua työpäivää. Asetuksen mukaan toimi on viranomaisessa suoritettava viimeisenä määräpäivänä ennen kello 24 00, määräaikalain mukaan virka-aikana.

Immateriaalioikeus

Sopimuksen 65 artiklan 2 kohdan mukaan henkistä, teollista ja kaupallista omaisuutta koskevat tarkemmat määräykset sisältyvät teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaan pöytäkirjaan 28 sekä liitteeseen XVII. Niitä sovelletaan kaikkiin tuotteisiin ja palveluihin, jollei tietyiltä osin toisin täsmennetä.

Pöytäkirja 28

1 artikla. Pöytäkirjan 1 artiklan 1 kohdan mukaan henkiseen omaisuuteen luetaan pöytäkirjaa sovellettaessa sopimuksen 13 artiklassa tarkoitettu teollisen ja kaupallisen omaisuuden suoja. EY:n tuomioistuin on tulkinnut vastaavan Rooman sopimuksen määräyksen (36 artikla) kattavan teollis- ja tekijänoikeudet, jäljempänä immateriaalioikeudet.

Teollisoikeuksiin luetaan patentit, hyödyllisyys- ja käyttömallit, yksinoikeus integroidun piirin piirimalliin, kasvinjalostajan oikeus, tavaramerkit, toiminimet sekä tuotteen alkuperää osoittavat merkinnät ja nimitykset. Tekijänoikeuteen sisältyvät varsinaisten teosten suojan lisäksi tekijänoikeutta lähellä olevat oikeudet, joita ovat muun muassa esittävien taiteilijoiden, äänitteiden valmistajien sekä radio- ja televisioyritysten oikeudet.

Pöytäkirjassa on lueteltu ne kansainväliset sopimukset, joihin ETA-valtioiden tulee liittyä. Lisäksi liitteessä XVII on luettelo ETA-säännöiksi otettavista EY-säädöksistä. Ne muodostavat pohjan yhtenäisille immateriaalioikeuksia koskeville järjestelyille Euroopan talousalueella.

Euroopan yhteisössä valmistellaan lukuisia teollis- ja tekijänoikeutta koskevia säädöksiä. Näiden mahdollisesta soveltamisesta Euroopan talousalueella tullaan erikseen sopimaan ETA-sopimuksen päätöksentekoa koskevien määräysten mukaisessa järjestyksessä.

Artiklan 2 ja 3 kohdan määräyksillä pyritään Euroopan talousalueen kattavaan yleiseen suojatasoon myös niissä tilanteissa, joissa lainsäädäntöä ei ole edellä selostetulla tavoilla yhdenmukaistettu. Pitemmällä aikavälillä pyrkimyksenä on myös talousalueen ulkopuoliset Euroopan maat kattava yleinen suojataso.

Kun lainsäädäntöjä yhdenmukaistetaan eurooppalaisilla säädöksillä tai kansainvälisillä sopimuksilla, tuloksena on pääosin samansisältöinen lainsäädäntö säädösten tai sopimusten kattamilla aloilla. Sen sijaan tässä tarkoitetuilla määräyksillä tarkoitetaan yleistä suojatasoa, jonka sisällössä voi olla huomattaviakin eroja. Esimerkiksi tietty immateriaalioikeuden alue voi olla säännelty lähes kaikissa valtioissa. Sopimusmääräyksistä voi tällöin seurata, että alue säännellään myös muissa maissa. Sääntelyn sisältö on kuitenkin yleisesti hyväksyttyjä periaatteita lukuun ottamatta jätetty kansallisen lainsäädännön varaan.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolten tulee sopimuksen tullessa voimaan saattaa lainsäädäntönsä yhteensopivaksi tavaroiden ja palveluiden vapaata liikkuvuutta koskevien periaatteiden sekä yhteisön oikeudessa saavutetun yleisen suojatason kanssa. Suojatasoon luetaan myös suojan vahvistamismenettelyt.

EFTA-valtioiden tulee artiklan 3 kohdan mukaan lisäksi sopeuttaa lainsäädäntönsä vähintään siihen suojatasoon, joka vallitsee Euroopan yhteisössä sopimuksen allekirjoittamishetkellä tai joka on seurausta yhteisön lainsäädäntötoimenpiteistä. Taso voidaan katsoa vallitsevaksi, jos se on omaksuttu kaikissa tai lähes kaikissa yhteisön jäsenvaltioissa. Koska tavoitteena on vähintään sama suojataso, EFTA-valtioiden ei tarvitse missään tapauksessa alentaa suojatasoaan. Velvollisuus lainsäädännön kehittämiseen on olemassa vasta sitä koskevan pyynnön ja neuvottelujen jälkeen. Lisäksi määräyksessä viitataan sopimuksen yleisiin päätöksentekoa koskeviin sekä pöytäkirjan 28 ja liitteen XVII määräyksiin, joita sovelletaan ensisijaisesti.

2 artikla. Tavaroiden vapaan liikkuvuuden varmistamiseksi on EY:ssä muodostunut hyvin keskeiseksi niin sanottu alueellisen sammumisen periaate. Periaatteen mukaan kansallisen lainsäädännön nojalla myönnetty teollis- ja tekijänoikeus ei yleensä oikeuta estämään toisessa jäsenvaltiossa liikkeeseen laskettujen tavaroiden maahantuontia, jos tavarat on laskettu liikkeeseen siellä asianomaisen oikeudenhaltijan toimesta tai suostumuksella. Oikeus toisin sanoen lakkaa markkinoille laskemisen perusteella. Sammumisperiaate on kehitetty EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä, erityisesti Rooman sopimuksen 30 ja 36 artiklaa koskevassa tulkinnassa; Rooman sopimuksessa ei ole nimenomaista määräystä periaatteesta.

EY:n tuomioistuin on useita kertoja joutunut ratkaisemaan sen, miten immateriaalioikeuksien haltijoiden oikeudet määräytyvät (ks. muun muassa tapaukset 78/70, Deutsche Grammophon, 58/80, Dansk Supermarked, 15/74, Sterling Drug, 187/80, Merck ja 16/74, Centrafarm).

Kaikissa näissä tapauksissa EY:n tuomioistuin totesi, että kansallisen lainsäädännön mukainen immateriaalioikeuden haltijan oikeus kieltää immateriaalioikeudella suojattujen tavaroiden myynti jäsenvaltiossa, kun tavarat on laskettu liikkeelle toisessa jäsenvaltiossa immateriaalioikeuden haltijan suostumuksella, on ristiriidassa Rooman sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien säännösten kanssa.

Tuomioistuin totesi, että vaikka Rooman sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat säännökset eivät sinällään tee mitättömäksi jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön immateriaalioikeuden haltijalle antamaa oikeutta, tämän oikeuden käyttäminen saattaa olla vastoin sopimuksen määräyksiä. Tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaatteesta voidaan EY:n tuomioistuimen mukaan poiketa vain silloin, kun kyseessä on immateriaalioikeuden tuottaman "erityisen oikeuden" suojeleminen.

Esimerkiksi tapauksessa 15/74, Sterling Drug EY:n tuomioistuin totesi patentin tuottaman erityisen oikeuden sisällön olevan seuraava: "Patentinhaltijalla on oikeus korvaukseksi keksinnön yhteydessä tehdystä luovasta työstään yksinoikeus käyttää keksintöä valmistamalla tuotteita ja saattamalla niitä ensi kerran vaihdantaan, joko itse tai myöntämällä lisenssejä."

Tämä tarkoittaa sitä, että patentinhaltijalla ei ole erityisen oikeutensa perusteella mahdollisuutta estää tuontia yhteisön jäsenvaltioon, jos patentilla suojattu tuote on laskettu liikkeelle hänen toimestaan toisessa yhteisön jäsenvaltiossa. Patentinhaltijan oikeus katsotaan kyseisen tuotteen osalta sammuneeksi.

Edellä mainituissa tapauksissa oli siis kyse siitä, että tuotteet oli laskettu liikkeelle toisessa yhteisön jäsenvaltiossa laillisesti immateriaalioikeuden haltijan suostumuksella. On kuitenkin mahdollista, että joku laskee tuotteen liikkeelle toisessa jäsenvaltiossa immateriaalioikeuden haltijasta riippumatta ja ilman tämän suostumusta.

Edellä mainittujen oikeustapausten perusteella on selvää, että jos tavaroiden liikkeellelasku yhdessä jäsenvaltiossa tapahtuu ilman immateriaalioikeuden haltijan suostumusta, on immateriaalioikeuden haltijalla oikeus kieltää tuonti jäsenvaltioon, jossa hänen immateriaalioikeutensa on voimassa.

Merkitystä ei ole sillä, oliko jo liikkeellelasku loukkaus vai oliko liikkeellelasku sinänsä sallittua.

Esimerkiksi tapauksessa 19/84, Pharmon BV Hollannissa patentoidun tuotteen liikkeellelasku Englannissa tapahtui pakkolisenssin perusteella. Tässä tapauksessa tuomioistuin katsoi, että liikkeelle lasku oli tapahtunut ilman patentinhaltijan suostumusta. Näissä olosuhteissa hollantilainen patentinhaltija oli oikeutettu huolimatta tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaatteesta estämään patenttinsa perusteella tuotteiden tuonnin Englannista. Perusteluissaan tuomioistuin vetosi muun muassa siihen, että pakkolisenssitapauksessa patentinhaltijalta on otettu pois oikeus vapaasti päättää niistä ehdoista, joilla hän tuotettansa markkinoi. Patentin tuottaman erityisen oikeuden suojaaminen edellyttää, että patentinhaltijalla on tällöin mahdollisuus estää tuonti maasta, jossa pakkolisenssi on myönnetty.

Suomen kansallinen lainsäädäntö perustuu tällä hetkellä muun muassa patenttien osalta kansallisen sammumisen periaatteeseen. Kansallisesta sammumisperiaatteesta seuraa, että jos patentinhaltija on myynyt patentilla suojatun tuotteen ulkomaille tai tuotetta on valmistettu ulkomailla patentinhaltijan suostumuksella, hän voi patenttinsa perusteella kieltää tuomasta kyseistä tuotetta takaisin Suomeen (rinnakkaistuonnin kieltoperiaate). Silloin kun tarkoituksena on luoda alueelliset sisämarkkinat, voi kansallisesta sammumisperiaatteesta muodostua kaupaneste. Kansallisen sammumisen perusteella voitaisiin tuote esimerkiksi hinnoitella eri tavoin eri valtioissa ja siten keinotekoisesti vääristää kilpailuolosuhteita.

Alueellista sammumisperiaatetta koskevassa 2 artiklan 1 kohdassa viitataan periaatteen sisällön osalta EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Kysymykseen tulevat EY:n tuomioistuimen päätökset on kuitenkin rajattu vain niihin päätöksiin, jotka on tehty ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista. Tällainen rajoitus on ollut tarpeellinen sen vuoksi, että EFTA-valtiot eivät joutuisi hyväksymään etukäteen tulevia EY:n tuomioistuimen päätöksiä tietämättä niiden sisällöstä.

Suomen kannalta on merkittävää huomata, että EY:n tuomioistuimen käytännössä ei ole tapauksia, joissa alueellinen sammumisperiaate olisi määrätty yksinomaiseksi. Esimerkiksi tavaramerkkien ja yleensä tekijänoikeuksien osalta Suomessa sovelletaan kansainvälistä sammumisperiaatetta. Kansainvälinen sammumisperiaate merkitsee sitä, että teollis- tai tekijänoikeuden haltijan suorittama missä tahansa maailmassa tapahtunut liikkeellelasku estää oikeudenhaltijaa kieltämästä tavaran maahantuontia yksinoikeuteensa vetoamalla. Lainsäädäntöön liittyvää kansainvälisen sammumisen periaatetta ei tarvitse supistaa alueelliseksi sammumiseksi. ETA-sopimukseen sisältyvän sääntelyn johdosta Suomen ei tarvitse muuttaa voimassa olevaa lainsäädäntöä, siltä osin kuin lainsäädännössämme sovelletaan kansainvälistä sammumista.

Oikeuskäytäntöön perustuvan alueellisen sammumisperiaatteen epävarmuuden ja hitaan muotoutumisen johdosta EY:n lainsäädäntöön on pyritty sisällyttämään nimenomaisia sammumisperiaatetta koskevia määräyksiä. Näin on menetelty integroituja piirejä ja tietokoneohjelmia sekä tavaramerkkilainsäädännön yhdenmukaistamista koskevissa direktiiveissä. Samoin on menetelty yhteisöpatenttia koskevassa sopimuksessa, joka ei kuitenkaan ole toistaiseksi tullut voimaan.

Varsinaisten teollisoikeudellisten säännösten lisäksi lisenssisopimuksiin sovelletaan myös Rooman sopimuksen kilpailusääntöjä, erityisesti 85 artiklaa. Patentteja ja taitotietoa koskeviin lisenssisopimuksiin saattaa usein sisältyä lausekkeita, joiden katsotaan rajoittavan kilpailua 85 artiklan mukaisesti. Lisenssisopimuksiin liittyvien erityispiirteiden vuoksi EY:ssä on nähty tarpeelliseksi antaa ryhmäpoikkeusasetus Rooman sopimuksen 85 artiklan soveltamisesta tiettyihin patenttilisenssisopimusten (komission asetus N:o 2349/84) ja taitotietoa koskevien lisenssisopimusten (komission asetus N:o 556/89) ryhmiin.

Suomalaiset yritykset joutuvat ETA-sopimuksen johdosta muuttamaan sopimus- ja markkinointipolitiikkaansa siten, että kerran markkinoille päästetyn tuotteen osalta ei voida soveltaa rinnakkaistuonnin kieltoperiaatetta. Käytännössä tämä johtaa siihen, että tuotteita ei voida hinnoitella eri lailla eri ETA-valtioissa. Myös Suomen patenttilakia joudutaan muuttamaan siltä osin kuin se perustuu kansallisen sammumisen periaatteelle.

Artiklan 2 kohdassa on säädetty patenttien osalta, että alueellista sammumisperiaatetta sovelletaan patentteihin viimeistään vuoden kuluessa sopimuksen voimaantulosta. Patenteille myönnetty vuoden siirtymäaika johtuu siitä, että yritykset saattavat joutua neuvottelemaan uudelleen ETA-valtioiden yritysten kanssa tekemänsä lisenssisopimukset. Koska kyseisen sopimusmääräyksen nojalla joudutaan rajoittamaan olemassa oleviin patentteihin perustuvien lisenssisopimusten oikeusvaikutuksia, on pöytäkirjan 2 artikla saatettava voimaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävällä lailla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sammumisperiaatteen sisällyttäminen Suomen lainsäädäntöön merkitsee tarvetta muuttaa patenttilakia (550/67) ja mallioikeuslakia (221/71) oikeuksien sammumista koskevien säännösten osalta. Patenttilaissa sammumisesta on säädetty 3 §:ssä ja mallioikeuslaissa 5 §:ssä. Teknisesti alueellinen sammumisperiaate sisällytetään patenttilakiin yksinoikeuden rajoituksena. Yksinoikeuden ulkopuolelle jäisi tällöin sellaisen patentilla suojatun tuotteen hyväksikäyttö, joka on Euroopan talousalueella saatettu vaihdantaan patentinhaltijan toimesta tai tämän suostumuksella. Vastaavasti mallioikeuslain 5 §:ään sisällytettäisiin rajoitus, jonka mukaan yksinoikeus ei oikeuta mallioikeuden haltijaa estämään mallin käyttöä, jos mallioikeuden avulla suojattu esine on saatettu vaihdantaan talousalueella oikeudenhaltijan toimesta tai tämän suostumuksella.

3 artikla. Sopimuksen 3 artiklan 1 kohdassa ETA-sopimuspuolet sitoutuvat pyrkimään vakavasti saamaan loppuun yhteisöpatenttisopimukseen (Community Patent Convention) liittymistä koskevat neuvottelunsa kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, kun yhteisöpatenttisopimus on tullut voimaan EY-jäsenvaltioiden kesken. EY:n sisäisenä tavoitteena on saada sopimus voimaan vuoden 1993 alusta.

ETA-sopimukseen sisältyvää määräystä on pidettävä poliittisena tahdonilmaisuna pyrkiä vakavasti liittymään yhteisöpatenttisopimukseen. Määräykseen ei sisälly oikeudellista velvoitetta liittyä sopimukseen. Neuvotteluissa tehtiin Suomen taholta selväksi se, että Suomessa ensi vaiheessa harkitaan liittymistä Euroopan patenttisopimukseen (EPC). Vasta kun mahdollinen liittyminen EPC-sopimukseen on tapahtunut, ollaan valmiita harkitsemaan liittymistä yhteisöpatenttisopimukseen.

Yhteisöpatenttisopimuksen tarkoituksena on aikaansaada järjestelmä, jossa yhdellä hakemuksella saa patentin kaikissa yhteisöpatenttisopimuksen jäsenvaltioissa. Patentin myöntäisi M¢nchenissä sijaitseva Euroopan Patenttivirasto. Patenttiviraston myöntämä patentti olisi ylikansallinen siinä mielessä, että patentin oikeusvaikutukset ovat samat koko EY-alueella. Esimerkiksi kansallisen tuomioistuimen yhteisöpatenttia koskeva ratkaisu olisi voimassa ilman eri toimia kaikissa EY:n jäsenvaltioissa. Vastaavasti patentin myöntämispäätös on voimassa ilman eri toimia kaikissa jäsenvaltioissa. Käytännössä tämä johtaisi siihen, että voimassa olevien patenttien määrä kasvaisi voimakkaasti. Elinkeinoelämä joutuisi seuraamaan ja ottamaan huomioon huomattavasti suuremman määrän patentteja kuin nykyään. Myös kansallisen patenttiviraston asema heikkenisi olennaisesti.

Yhteisöpatenttisopimukseen liittyminen merkitsisi kansallisten patenttihakemusten määrän olennaista vähentymistä. Vaikka se ei sinänsä estä jäsenvaltioita pitämästä yllä kansallisia patenttijärjestelmiä, merkitsisi patenttihakemusten kanavoituminen M¢ncheniin patenttimaksujen merkittävää vähentymistä ja käytännössä patenttiviraston toiminnan supistumista patentointitoiminnan osalta. Toisaalta yhtenäinen eurooppalainen patenttijärjestelmä merkitsisi merkittävää hallinnollista järkeistämishyötyä ja myös hakijan kannalta nykyistä yksinkertaisempaa patenttiasioiden hoitoa. Lisäksi järjestelmä toisi mukanaan oikeudellista selkeyttä ja oikeusvarmuuden lisääntymistä.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että EFTA-valtioiden osallistumiseen liittyvät erityiset ehdot neuvotellaan tulevaisuudessa erikseen. Määräys mahdollistaa sen, että EFTA-valtiot voivat esimerkiksi liittymisajankohdan osalta tehdä maakohtaisia ratkaisuja.

Pöytäkirjan 3 artiklan 3 kohdassa EY:n jäsenvaltiot sitoutuvat kutsumaan halukkaat EFTA-valtiot yhteisöpatenttisopimuksen 8 artiklassa tarkoitettuihin neuvotteluihin. Määräystä on tulkittava niin, että ETA-sopimuksen allekirjoittamisella EY:n jäsenvaltiot luopuvat EFTA-valtioiden osalta yhteisöpatenttisopimuksen 8 artiklassa edellytetystä yksimielisyydestä ja näin ollen kukin EFTA-valtio voi ilmoituksensa perusteella liittyä sopimukseen.

Patenttilainsäädännön yhdenmukaistamisvaatimus täytetään siten, että artiklassa on määräys (4 kohta), jonka mukaan EFTA-valtioiden tulee yhtenäistää kansallinen patenttilainsäädäntönsä Euroopan patenttisopimuksen (EPC) aineellisten määräysten kanssa. Pohjoismaiden osalta tämä määräys ei aiheuta ongelmia, koska kaikkien Pohjoismaiden patenttilait on 1980-luvulla tehdyssä tarkistuksessa yhtenäistetty sopimuksen aineellisoikeudellisten määräysten kanssa. Pohjoismaista ainoastaan Tanska ja Ruotsi ovat liittyneet sopimukseen, kun taas Suomi ja Norja ovat edelleen sen ulkopuolella. Suomi on aloittanut keskustelut Euroopan patenttijärjestön kanssa Suomen mahdollisesta liittymisestä yhteisöpatenttisopimukseen vuoden 1995 alusta.

Vaikka Suomessa patenttilainsäädäntö on yhdenmukaistettu yhteisöpatenttisopimuksen kanssa, on lääkkeiden ja elintarvikkeiden tuotepatenttien myöntämismahdollisuus lykätty vuoden 1995 alkuun. Suomen tilanteen johdosta artiklan 5 kohtaan otettiin määräys, jonka mukaan Suomelle esitetään kutsu osallistua yhteisöpatenttisopimukseen liittymistä koskeviin neuvotteluihin vasta, kun lääketuotepatenttien myöntämistä koskeva lainsäädäntö on tullut voimaan.

Koska lääkeaineiden tuotepatenttien myöntäminen Suomessa lykkääntyy kahdella vuodella ETA-sopimuksen voimaantulosta ja tästä voidaan teoriassa katsoa aiheutuvan EY:n teollisuudelle kilpailuhaitta verrattuna suomalaiseen teollisuuteen, on sen korvaamiseksi pöytäkirjaan otettu määräys (6 kohta), jonka mukaan ETA-valtion tuotepatentin haltija, joka ei ole voinut Suomessa saada tuotteelleen tuotepatenttia mainittuna aikana, voi alueellista sammumista koskevan periaatteen estämättä kieltää rinnakkaistuonnin kahden vuoden ajan lääkepatentin myöntämisestä lukien (1.1.1997 saakka). Määräyksen ei arvioida aiheuttavan Suomen teollisuudelle merkittäviä kilpailuhaittoja.

4 artikla. Integroitujen piirien piirimallien suoja on 1980-luvulla kehittynyt uusi immateriaalioikeuden alue. Piirimallien kansainvälistä suojaa koskevaa yleissopimusta ei toistaiseksi ole voimassa. Tästä syystä suojan voimaansaattaneiden maiden välillä on jouduttu turvautumaan alueellisiin ja kahdenkeskisiin suojajärjestelyihin.

Euroopan yhteisössä pyritään suojan laajentamisesta päättämään yhteisön puolesta kokonaisuudessaan. Neuvoston ja komission sekä jäsenvaltioiden toimivaltasuhteet suojan ulottamisessa kolmansiin maihin säännellään puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellisesta suojasta annetun direktiivin 87/54/ETY 3 artiklan 6-8 kohdassa. Näiden direktiivin säännösten sijasta Euroopan yhteisön ja EFTA-valtioiden välillä sovelletaan puheena olevaa 4 artiklaa.

Myös Euroopan talousalueen tavoitteiden kannalta on tarkoituksenmukaista pyrkiä mahdollisimman yhdenmukaiseen piirimallien suojan kansainväliseen ulottuvuuteen. Sopimuspuolten vapaus päättää suojan ulottamisesta kolmansiin maihin on todettu nimenomaisesti 4 artiklan 1 kohdassa. Sopimuspuolen on kuitenkin 2 kohdan mukaan pyrittävä siihen, että kolmas maa myöntää kaikille sopimuspuolille suojan vastaavin ehdoin. Kaikkien sopimuspuolten tulee 3 kohdan mukaan kunnioittaa yhden sopimuspuolen ja kolmannen maan välisiä suojajärjestelyjä.

Pyrittäessä yhtenäiseen suojan ulottuvuuteen sovelletaan 4 kohdan mukaan ETA-sopimuksen yleisiä tietojenvaihtoa, neuvotteluja ja riitojen ratkaisumenettelyä koskevia määräyksiä. Epäyhtenäisen suojan vaikutuksista tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen on kuitenkin 5 kohdan mukaan viivytyksettä neuvoteltava. Tilanteeseen, jossa suojajärjestelyjä omaksutaan yhteisön ja jonkin toisen sopimuspuolen erimielisyyksistä huolimatta, sovelletaan ETA-sekakomitean päätöksentekoa koskevia sopimusmääräyksiä.

Liitteen XVII 2 ja 3 kohdassa on lisäksi täydentäviä määräyksiä, jotka koskevat pysyvän suojan ulottamista tiettyihin maihin sekä eräiden neuvoston ja komission väliaikaista suojaa koskevien päätösten soveltamista.

5 artikla. Sopimuspuolet sitoutuvat liittymään ennen 1.1.1995 keskeisinä pidettäviin teollis- ja tekijänoikeuksia koskeviin WIPOn yleissopimuksiin. Liittymisvelvoitteen piiriin kuuluvat sopimukset ovat seuraavat:

― teollisoikeuden suojelemista koskeva Pariisin yleissopimus (Sop.sarja 43/75) (Tukholman pöytäkirja vuodelta 1967);

― kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaa koskeva Bernin yleissopimus (Sop.sarja 79/86) (Pariisin asiakirja 1971);

― kansainvälinen yleissopimus esittävien taiteilijoiden, äänitteiden valmistajien sekä radioyritysten suojaamisesta (Sop.sarja 56/83) (Rooma 1961);

― tavaramerkkien kansainvälistä rekisteröintiä koskevaan Madridin sopimukseen liittyvä Protocol Relating to the Madrid Agreement Concerning the International Registration of Marks (27.6.1989) (pöytäkirja vuodelta 1989);

― tavaroiden ja palvelujen kansainvälistä luokitusta tavaramerkkien rekisteröintiä varten koskeva tarkistettu Nizzan sopimus (Sop.sarja 6/79) (Geneven pöytäkirja vuodelta 1979);

― Budapestin sopimus mikro-organismien tallentamisen kansainvälisestä tunnustamisesta patenttihakumenettelyä varten (Sop.sarja 56/ 85) (pöytäkirja vuodelta 1988);

sekä

― patenttiyhteistyösopimus (Sop.sarja 58/ 80) (vuodelta 1984).

Näitä sopimuksia voidaan pitää sellaisina immateriaalioikeudellisina perussopimuksina, joihin kaikkien valtioiden tulisi liittyä, jotta kansainvälinen syrjimättömyys immateriaalioikeuden alalla voidaan turvata.

Suomi on liittynyt kaikkiin muihin lisäpöytäkirjan 1 kohdassa mainittuihin yleissopimuksiin paitsi tavaramerkkiä koskevaan Madridin sopimukseen ja sitä koskevaan pöytäkirjaan. Madridin pöytäkirjan tavoitteena on se, että yhteen sopimusvaltioon jätetyllä tavaramerkkihakemuksella saa tavaramerkin voimaan kaikissa Madridin sopimukseen liittyneissä valtioissa. Madridin pöytäkirjaan liittyy kuitenkin määräys, jonka mukaan sopimusvaltion on tehtävä tavaramerkkiä koskeva lopullinen päätös 18 kuukauden kuluessa hakemuksen tekemisestä. Suomessa patentti- ja rekisterihallitus käsittelee tällä hetkellä tavaramerkkihakemukset hieman yli kahdessa vuodessa. Näin ollen patentti- ja rekisterihallituksen käsittelyaikaa on pystyttävä selvästi lyhentämään ennen kuin liittyminen Madridin pöytäkirjaan on mahdollista. Tämän vuoksi Suomi sekä lisäksi Norja, Islanti ja Irlanti tarvitsevat siirtymäaikaa Madridin pöytäkirjan velvoitteiden täyttämiseksi. Pöytäkirjan 5 artiklan mukaan Suomen tulee liittyä Madridin pöytäkirjaan 1.1.1996 mennessä.

Saman artiklan 1 kohtaan sisältyvän liittymisvelvoitteen lisäksi artiklan 3 kohtaan sisältyy Pariisin, Bernin ja Rooman yleissopimusten osalta velvoite yhdenmukaistaa aineellisoikeudellinen lainsäädäntö näiden sopimusten mukaiseksi jo 1.1.1993 lähtien.

6 artikla. GATTin piirissä käytävissä neuvotteluissa käsitellään osittain samoja kysymyksiä kuin ETA-sopimuksessa. Kun kaikki ETA-valtiot ovat samalla mukana GATT-keskusteluissa ja on mahdollista, että GATT-sopimukseen tulee määräyksiä, jotka joiltakin osin eroavat ETA-sopimukseen sisältyvistä määräyksistä, on ETA-sopimuksessa katsottu välttämättömäksi varautua tällaiseen mahdollisuuteen. Tämän vuoksi pöytäkirjan 6 artiklaan on otettu määräys, jonka mukaan sopimuspuolet sopivat tarvittaessa parantavansa ETA-sopimuksella luotavaa immateriaalioikeussäännöstöä GATT-neuvottelujen lopputulosten valossa. Säännös on kirjoitettu siten, että GATT-neuvottelujen tuloksella ei voida heikentää ETA-sopimuksella aikaansaatua suojatasoa, mutta siltä osin kuin GATT-sopimuksessa mentäisiin ETA-sopimukseen sisältyvää suojatasoa korkeampaan suojatasoon, tämän tulisi heijastua ETA-sopimukseen muuttamalla tarpeellisilta osin sopimusta. Koska kysymys on GATTin piirissä tapahtuvasta neuvottelutoiminnasta, jonka osalta komission ja jäsenvaltojen toimivallan suhteen on eräitä epäselvyyksiä, artiklaan on lisätty määräys, jonka mukaan velvoitteella ei vaikuteta EY:n ja sen jäsenvaltioiden välisiin toimivaltakysymyksiin.

7 artikla. EFTA-valtioiden ja EY:n keskinäistä yhteistyötä kansainvälisissä yhteyksissä koskevan artiklan mukaan ETA:n sopimuspuolet sitoutuvat antamaan toisilleen tietoja käsitellessään kansainvälisiin järjestöihin liittyviä immateriaalioikeudellisia kysymyksiä tai muutoin, esimerkiksi kahdenvälisiä sopimuksia tehdessään. Yleisen tiedonantovelvollisuuden lisäksi sopimuksessa on määräys, jonka mukaan sopimuspuolet sitoutuvat ryhtymään pyynnöstä etukäteisneuvotteluihin niillä aloilla, jotka EY:n piirissä on otettu sääntelyn kohteeksi. Tällaiseen konsultaatiovelvoitteeseen ei liity maiden itsemääräämisoikeuden kannalta ongelmallisia kysymyksiä, vaan tietojenvaihtoa ja konsultaatiomenettelyä voidaan pitää tavallisena käytäntönä sellaisten valtioiden välillä, jotka ovat yhtenäistäneet tietyn alan lainsäädäntönsä.

8 artikla. Artiklan ensimmäisessä kohdassa sopimuspuolet sitoutuvat käymään neuvotteluja EFTA-valtioiden osallistumisesta niihin vastaisiin teollis- ja tekijänoikeuden alaan kuuluviin EY:n järjestelyihin, jotka otetaan käyttöön ETA-sopimuksen voimaantulon jälkeen. Esimerkkinä tällaisista mainittiin neuvottelujen kuluessa ylikansallinen yhteisötavaramerkkijärjestelmä, jolla luotaisiin koko EY:n alueella yhdenmukaisen suojan antava tavaramerkki. Järjestelmä edellyttäisi eurooppalaista tavaramerkkivirastoa. Artikla varmistaa, että halukkailla EFTA-valtioilla on oikeus neuvotteluihin tämänkaltaisiin järjestelyihin liittymisestä. Artiklan jälkimmäinen kappale määrittelee menettelyn tilanteessa, että EY ottaa käyttöön tällaisia järjestelyjä jo ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

9 artikla. EY:n sisäisten toimivaltaongelmien johdosta pöytäkirjan 9 artiklaan on otettu määräys, jonka mukaan lisäpöytäkirjalla ei vaikuteta Euroopan talousyhteisön ja sen jäsenvaltioiden toimivaltaan teollis- ja tekijänoikeuksien alueella.

Liite XVII

Liite sisältää sopimuksen 65 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun luettelon ETA-sopimukseen sisällytettävistä immateriaalioikeutta koskevista EY-säädöksistä. Niihin on tehty eräitä mukautuksia ja lisätty siirtymäjärjestelyjä. Yhteisön oikeusjärjestelmälle ominaisten käsitteiden ja menettelyjen osalta viitataan laaja-alaisia mukautuksia koskevaan pöytäkirjaan 1.

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä joulukuuta 1986, puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellisesta suojasta (87/54/ETY)

Liitteen 1 kohdassa mainittu direktiivi 87/54/ETY sisältää puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellista suojaa koskevat yhteiset perusperiaatteet. Tavoitteena on poistaa sellaiset suojan erot jäsenvaltioiden lainsäädännössä, jotka vaikuttavat välittömästi ja kielteisesti yhteismarkkinoiden toimintaan.

Puolijohdetekniikalla on keskeinen merkitys yhteisön teolliselle kehitykselle. Puolijohdetuotteiden toiminnot riippuvat suurelta osin niiden piirimalleista. Piirimallien jäljentämisestä aiheutuvat kustannukset jäävät murto-osaan siitä, mitä niiden itsenäinen kehittäminen vaatii.

Oikeus suojaan on yleensä puolijohdetuotteen piirimallin luojalla. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin säätää, että oikeus suojaan siirtyy työsuhteessa työnantajalle ja muussa sopimussuhteessa tilaajalle. Piirimallin kopiointiin, kaupalliseen käyttöön ja maahantuontiin tarvitaan piirimalliin kohdistuvan yksinoikeuden haltijan lupa. Kaupallisella käytöllä tarkoitetaan myyntiä, vuokrausta ja muuta kaupallista jakelua sekä tarjoamista näihin tarkoituksiin.

Jäsenvaltiot voivat sallia piirimallien kopioimisen yksityisesti muihin kuin kaupallisiin tarkoituksiin. Piirimallin saa myös kopioida analysointia, arviointia tai opetusta varten. Yksinoikeus ei ulotu sallitun analysoinnin tai arvioinnin tuloksena luotuun uuteen piirimalliin.

Sen jälkeen, kun piirimalli on levitetty yleisölle jossakin jäsenvaltiossa, ei piirimallin kaupallinen käyttö tai maahantuonti edellytä lupaa. Vilpittömän mielen suojaa koskevan säännöksen mukaan se, joka puolijohdetuotteen hankkiessaan ei tiennyt tuotteen olevan yksinoikeuden suojaama, saa käyttää kaupallisesti tuotetta. Kun henkilö saa tietää tai kun hänellä on perusteltu syy epäillä, että tuotetta suojataan tällä tavoin, yksinoikeuden haltijalla on oikeus saada käytöstä kohtuullinen korvaus.

Suojan kesto on yleensä 10 vuotta joko sen kalenterivuoden lopusta, jona piirimallia ensimmäisen kerran käytettiin kaupallisesti, tai sen, jona rekisteröintihakemus jätettiin.

Muut asiat voidaan pääosin ratkaista kansallisen lainsäädännön mukaan. Erityisesti se, edellyttääkö suojan saaminen rekisteröintiä ja voidaanko suojattuja piirimalleja koskevia pakkolupia myöntää, on jätetty ratkaistavaksi kansallisesti.

Liitteen 1 kohdan a alakohdalla korvataan direktiivin 1 artiklan 1 kohdan c alakohdan viittaus Rooman sopimuksen 223 artiklan 1 kohdan b alakohtaan viittauksella ETA-sopimuksen 123 artiklaan. Kyse on salassapitovelvollisuuden vaikutuksesta suoja-aikaan silloin, kun salassapitovelvollisuus perustuu asetuotantoa tai -kauppaa koskevaan suojatoimenpiteeseen.

Seuraavan alakohdan mukaan direktiivin 3 artiklan 6―8 kohtia, jotka koskevat suojan ulottamista kolmansiin maihin, ei sovelleta. Kolmansia maita koskevat määräykset sisältyvät immateriaalioikeuksia koskevan pöytäkirjan 28 4 artiklaan sekä liitteen 2 ja 3 kohtaan.

Yksinoikeus kaupalliseen käyttöön tai maahantuontiin raukeaa direktiivin 5 artiklan 5 kohdan mukaan sen jälkeen, kun piirimalli on levitetty yleisölle jossakin yhteisön jäsenvaltiossa. Tämä raukeamista koskeva säännös on ulotettu liitteen 1 kohdan c alakohdan määräyksellä koskemaan koko Euroopan talousaluetta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Puolijohdetuotteita koskevat säännökset sisältyvät lakiin ja asetukseen yksinoikeudesta integroidun piirin piirimalliin (32/91 ja 946/91, jäljempänä piirimallilaki ja -asetus), jotka tulivat voimaan 1 päivänä heinäkuuta 1991. Ne vastaavat sisällöltään direktiiviä.

Piirimallilaki poikkeaa direktiivistä kuitenkin siinä, että lain 12 §:n 1 momentin mukaan levitys- ja maahantuontioikeus raukeaa, jos piirimalli on levitetty yleisölle missä tahansa maassa. Liitteen 1 kohdan d alakohdasta aiheutuu tarve supistaa raukeaminen koskemaan vain Euroopan talousalueella levitettyjä piirimalleja. Tästä tullaan lain 12 §:n 2 momentin nojalla antamaan erillinen piirimalliasetuksen muutos.

Ensimmäinen neuvoston päätös, tehty 9 päivänä lokakuuta 1990, puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellisen suojan ulottamisesta koskemaan eräistä maista ja eräiltä alueilta olevia henkilöitä (90/510/ETY)

Liitteen 2 kohdassa on mainittu Euroopan yhteisöjen neuvoston päätös N:o 90/510/ETY, jolla puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellinen suoja on pysyvästi ulotettu eräisiin kolmansiin maihin. Päätös on annettu liitteen 1 kohdassa mainitun direktiivin 3 artiklan 7 kohdan nojalla.

Kuten edellä on todettu, kyseistä direktiivin säännöstä ei sovelleta EFTA-valtioiden ja Euroopan yhteisön välillä. Ottamalla kyseinen neuvoston päätös liitteeseen on kuitenkin erikseen sovittu suojan kansainvälisen ulottuvuuden yhdenmukaistamisesta päätöksessä mainittujen maiden ja alueiden osalta. Kohdan a alakohdassa päätöksen liitteestä poistetaan tarpeettomana Itävalta ja Ruotsi.

Päätöksen liitteessä mainitut valtiot suojaavat tällä hetkellä vastavuoroisesti Euroopan yhteisön jäsenvaltioista peräisin olevia tuotteita. ETA-sopimuksen tultua voimaan voi syntyä tilanne, jossa EFTA-valtion tulee suojata jonkin kolmannen maan tuotteita ilman, että sen tuotteita suojataan tuossa maassa. Tällaisten tilanteiden varalta b alakohdan mukaan ETA-sopimuksen osapuolet pyrkivät parhaansa mukaan huolehtimaan siitä, että tilanteissa, joissa jokin liitteessä mainittu maa ei tällä hetkellä myöntäisikään jonkin sopimuspuolen tuotteille suojaa, vuoden sisällä ETA-sopimuksen voimaantulosta tämänkin sopimuspuolen tuotteita suojattaisiin kyseisessä liitteessä mainitussa maassa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Piirimallilain mukaisen suojan pysyvästä ulottamisesta kolmansiin maihin tullaan piirimallilain 4 §:n 2 momentin nojalla antamaan asetus.

Toinen neuvoston päätös, tehty 9 päivänä lokakuuta 1990, puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellisen suojan ulottamisesta koskemaan eräistä maista ja eräiltä alueilta olevia henkilöitä (90/511/ETY)

ja

Komission päätös, tehty 26 päivänä lokakuuta 1990, niistä maista, joista olevia yhtiöitä ja muita oikeushenkilöitä koskemaan puolijohdetuotteiden piirimallien oikeudellinen suoja ulotetaan neuvoston päätöksen 90/511/ETY mukaisesti (90/541/ETY)

Liitteen 3 kohdan a alakohdassa mainitulla neuvoston päätöksellä 90/511/ETY on 1 kohdassa mainitun direktiivin mukainen suoja väliaikaisesti ulotettu koskemaan tietyistä maista olevia luonnollisia henkilöitä. Edelleen on b alakohdassa mainitulla komission päätöksellä saatettu väliaikaisen suojan piiriin tietyistä maista olevat oikeushenkilöt. Molemmat päätökset ovat voimassa vuoden 1992 loppuun asti.

Koska päätösten voimassaolo lakkaa ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa, on kohtaan otettu siirtymäsäännös. Sen mukaan EFTA-valtiot sitoutuvat noudattamaan näitä päätöksiä, jos niiden voimassaoloa jatketaan samansisältöisinä ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Piirimallilain mukainen suoja on väliaikaisesti ulotettu eräisiin maihin lain 4 §:n 3 momentin nojalla annetulla asetuksella (947/91). Asetukseen tullaan tekemään päätösten edellyttämät muutokset.

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä joulukuuta 1988, jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä (89/104/ ETY)

Liitteen 4 kohdassa mainitulla direktiivillä yhdenmukaistetaan tarpeelliselta osin jäsenvaltioiden lainsäädäntöä. ETA-sopimuksen johdosta EFTA-valtioiden tulee sopeuttaa lain-säädäntönsä direktiivin periaatteiden mukaisiksi. Direktiivi sisältää sekä ehdottomia että valinnaisia määräyksiä.

Direktiiville asetettujen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että rekisteröidyn tavaramerkin saamisen ja säilyttämisen edellytykset ovat kaikissa jäsenvaltioissa pääsäännön mukaan samat. Tämän vuoksi direktiivissä säädetään, että sitä sovelletaan kaikkiin tavaroita ja palveluita varten oleviin tavaramerkkeihin, jotka on rekisteröity varsinaisiksi tavaramerkeiksi jäsenvaltioissa taikka yhteisömerkeiksi taikka takuu- tai tarkastusmerkeiksi tai joiden rekisteröimiseksi tällaiseksi merkiksi on tehty hakemus. Direktiivissä on määritelty tunnus, joka voi olla tavaramerkki. Edelleen direktiivissä on määritelty rekisteröinnin esteet ja mitättömyysperusteet.

Direktiivillä pyritään varmistamaan tavaramerkin antaman suojan tarkoitukseksi sen takaaminen, että tavaramerkki osoittaa alkuperän. Sekaannusvaaran toteamista ja siihen liittyvää todistustaakkaa koskevat kysymykset kuuluvat kuitenkin direktiivin mukaan kansallisessa lainsäädännössä ratkaistaviin asioihin.

Tavaroiden ja palvelujen vapaan liikkuvuuden helpottamiseksi varmistetaan, että rekisteröidyt tavaramerkit saavat saman suojan kaikkien jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä. Direktiivissä säädetään tavaramerkkiin kuuluvista oikeuksista ja sen rajoituksista. Direktiiviin ja sitä koskevaan mukautukseen liitteessä on sisällytetty alueellisen sammumisen periaate, jonka mukaan tavaramerkin haltija ei saa kieltää tavaramerkin käyttämistä niissä tavaroissa, jotka haltija tai hänen suostumuksellaan joku muu on laskenut liikkeeseen Euroopan talousalueella tätä tavaramerkkiä käyttäen.

Rekisteröityjen ja suojattujen tavaramerkkien kokonaismäärän ja samalla niitä koskevien riitojen vähentämiseksi on katsottu tärkeäksi vaatia, että merkkejä todella käytetään, uhalla että muuten ne menetetään. Direktiivissä on säännökset tavaramerkin käyttämisestä sekä oikeudenkäynnissä tai hallintomenettelyssä sovellettavista seuraamuksista tilanteessa, jossa tavaramerkkiä ei käytetä. Edelleen direktiivissä on määritelty tavaramerkin menettämisperusteet. Lisäksi direktiivissä on erityissäännökset yhteisömerkeistä, takuumerkeistä ja tarkastusmerkeistä. Niiden osalta jäsenvaltiot voivat säätää direktiivin säännöksistä poikkeavista rekisteröinti- ja oikeudenmenettämisedellytyksistä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin pakottavat periaatteet vastaavat pitkälti Suomen lainsäädännössä voimassa olevia periaatteita. Asian luonteesta johtuvina eroina voidaan pitää direktiivin määräystä, jonka mukaan rekisteröintiesteinä on pidettävä rekisteröityä EY-merkkiä ja kansainvälistä rekisteröintiä. Viimeksi mainittu viittaa tavaramerkkejä koskevan Madridin yleissopimuksen tarkoittamaan kansainväliseen rekisteröintiin.

Periaatteellinen ero liittyy tavaramerkin sammumisen sääntelyyn. Voimassa olevan lain mukaan tavaramerkkiin sovelletaan kansainvälistä sammumista, jonka mukaan missä tahansa tapahtunut tavaran liikkeelle laskeminen aiheuttaa sammumisen. Direktiivi rakentuu alueellisen sammumisen periaatteelle, jonka mukaan vain EY:n alueella tapahtunut liikkeelle laskeminen aiheuttaa sammumisen. Direktiivi ei kuitenkaan välttämättä edellytä lainsäädännön muuttamista Suomessa tältä osin, koska Suomen lainsäädännössä omaksutun kansainvälisen sammumisen ei voida katsoa rajoittavan Euroopan talousalueen sisäistä kauppaa.

Eroja on lisäksi muun muassa tavaramerkin käyttämättä jättämisen seuraamusten sääntelyssä ja osamitätöintiä koskevissa direktiivin säännöksissä; viimeksi mainittua mahdollisuutta tavaramerkkilaki ei lainkaan tunne. Pakottavien määräysten lisäksi direktiivissä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää tietyistä kysymyksistä. Tavaramerkkilakiin ja yhteismerkkilakiin (795/80) tarpeellisista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä toukokuuta 1991, tietokoneohjelmien oikeudellisesta suojasta (91/250/ETY)

Liitteen 5 kohdassa mainitulla direktiivillä 91/250/ETY yhtenäistetään tietokoneohjelmien oikeudellinen suoja, siltä osin kuin suojan erot vaikuttavat välittömästi ja kielteisesti yhteismarkkinoiden toimintaan. Sääntely perustuu tarpeeseen suojata ohjelmien kehittämisen vaatimia huomattavia inhimillisiä, teknisiä ja taloudellisia panostuksia sekä ohjelmatekniikan keskeiseen merkitykseen yhteisön teollisen kehityksen kannalta.

Sääntely on rajoitettu keskeisiin seikkoihin. Valtioiden tulee suojata tietokoneohjelmia tekijänoikeuslaissa tarkoitettuina kirjallisina teoksina. Suojaa saavat omaperäiset ohjelmat. Ideat ja periaatteet jäävät suojan ulkopuolelle.

Ohjelman tekijänä on yleensä pidettävä ohjelman luonutta henkilöä tai näiden muodostamaa ryhmää. Työsuhteessa luotuun ohjelmaan liittyvät taloudelliset oikeudet siirtyvät työnantajalle, jollei toisin ole sovittu.

Ohjelmaa ei saa kopioida, muuttaa tai levittää ilman oikeudenhaltijan lupaa. Poikkeuksena ovat tietyin edellytyksin käyttö- ja varmuuskopioiden valmistaminen sekä ohjelman tutkiminen käytön yhteydessä. Ohjelmakoodia saa analysoida muuttamalla se takaisin lähdekielistä versiota muistuttavaan muotoon (purkaminen) ainoastaan ohjelmien yhteentoimivuuden varmistamiseksi.

Ohjelmaa saa vapaasti levittää yhteisön alueella muutoin kuin vuokraamalla sen jälkeen, kun ohjelma on ensimmäisen kerran myyty yhteisön alueella. Liitteen 5 kohdan määräyksellä tämä yksinomaisen levitysoikeuden raukeaminen ulotetaan kattamaan koko Euroopan talousalue.

Direktiivissä säädetään lisäksi, että kansalliseen lainsäädäntöön on otettava asianmukaiset oikeuskeinot niitä vastaan, jotka levittävät tai kaupallisessa tarkoituksessa pitävät hallussaan laittomia ohjelmakopioita tai ohjelmien kopiointia estävien laitteiden kiertämiseen tarkoitettuja välineitä. Laittomien ohjelmakopioiden levittäminen ja hallussapito tulee säännellä tapauksissa, joissa toiminta tapahtuu vilpillisessä mielessä.

Suoja-aika on 50 vuotta tekijän kuolinvuodesta. Ilman tekijän nimeä julkaistujen ohjelmien osalta aika lasketaan siitä, kun ohjelma saatettiin yleisön saataville.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tietokoneohjelmia koskevat säännökset lisättiin Suomen tekijänoikeuslakiin (404/61) 16 päivänä tammikuuta 1991 voimaan tulleella lainmuutoksella (34/91). Muutoksessa otettiin huomioon silloin valmisteltavana olleen direktiivin keskeiset periaatteet. Direktiivistä aiheutuu kuitenkin tarve tehdä eräitä lisätarkennuksia tekijänoikeuslainsäädäntöön.

Tekijänoikeuslaissa ei ole toistaiseksi nimenomaisia ohjelmakoodin analysointia koskevia säännöksiä. Muutoin yksinomaista kopiointioikeutta on tarkemmin säännelty yksityistä käyttöä koskevalla 11 §:n rajoitussäännöksellä sekä käyttöoikeuden luovutusta koskevalla 40 a §:n olettamasäännöksellä. Kopiointioikeuden laajuutta joudutaan tarkistamaan.

Levitysoikeus raukeaa 23 §:n perusteella, jos ohjelma on levitetty missä tahansa maassa. Raukeamisperiaatteen alueellisen ulottuvuuden tarkistamista joudutaan harkitsemaan.

Lainsäädännössämme ei ole vielä kielletty ohjelmien kopiointia estävien laitteiden kiertämiseen tarkoitettujen välineiden levittämistä tai hallussapitoa kaupallisiin tarkoituksiin eikä laittomien ohjelmakopioiden hallussapitoa kaupallisiin tarkoituksiin.

Tietokoneohjelmien oikeudellisesta suojasta annetusta direktiivistä aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

ETA-sopimuksen immateriaalioikeuksia koskevan pöytäkirjan 28 2 artikla edellyttää niin sanotun alueellisen sammumisperiaatteen soveltamista Euroopan talousalueella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomessa voimassa olevia immateriaalisuojaa koskevia lakeja, jotka perustuvat kansalliseen sammumiseen, on tältä osin muutettava. Esimerkiksi patenttisuojan osalta tämä merkitsee niin sanotun rinnakkaistuonnin kieltämistä muuttamalla patenttilain 3 §:n 3 momenttia (yksinoikeuden ulkopuolelle jäävä suojatun tuotteen käyttö). Tästä on puolestaan seurauksena, että patentinhaltijat joutuvat muuttamaan lisenssisopimuksiaan ja muita yksinoikeuden hyödyntämiseen liittyviä järjestelyjään 1 päivään tammikuuta 1994 mennessä siten, etteivät ne ole ristiriidassa alueellista sammumista koskevan periaatteen kanssa. Kysymyksessä voidaan katsoa olevan taannehtivasti tapahtuva oikeuden rajoitus. Rajoituksen vaikutuksia lieventävät kuitenkin ETA-sopimuksen kilpailusäännöksiin sisältyvät lisenssi- ja taitotieto-sopimuksia koskevat ryhmäpoikkeusasetukset.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan käytännössä on lähdetty siitä, että immateriaalioikeuksien haltijoiden edut ovat suojatut hallitusmuodon 6 §:n säännöksillä. Näiden oikeuksien rajoitukset, jotka eivät ole poikkeuksellisia eivätkä loukkaa oikeuksien normaalia kohtuullista ja järkevää hyväksikäyttöä, voidaan säätää hallitusmuodon 6 §:n 1 momentin perusteella tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Jos taas tällaiset rajoitukset eivät tapahdu yleiseen tarpeeseen tai täyttä korvausta vastaan, ne on säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella näyttäisi siltä, että ETA-sopimuksella rajoitetaan taannehtivasti patentinhaltijoiden oikeuksia säätämällä Suomessa voimaan alueellisen sammumisen periaate. Tästä on seurauksena, että ETA-sopimuksen immateriaalioikeuksia koskevan pöytäkirjan 2 artiklan voimaan saattaminen näyttäisi edellyttävän perustuslain säätämisjärjestystä.

V osa Neljän vapauden kannalta olennaiset laaja-alaiset määräykset

1 luku Sosiaalipolitiikka

66 artikla. Artiklassa todetaan sopimuspuolten yksimielisyys tarpeesta kohentaa työntekijöiden elin- ja työoloja. Artiklalla ei sinänsä ole oikeusvaikutuksia, mutta se sisältää sopimuspuolten poliittisen sitoumuksen parantaa työntekijöiden asemaa. Artiklan poliittiseen velvoitteeseen liittyy EFTA-valtioiden ilmoitus, joka koskee ETA:n sosiaalisen ulottuvuuden kehittämistä yhteisön sosiaalisen peruskirjan, hyväksytty 9 päivänä joulukuuta 1989, periaatteiden pohjalta.

67 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan erityistä huomiota kiinnitetään työympäristön parantamiseen. Sopimuspuolten voimassa olevat, sopimuksen mukaisia vähimmäisvaatimuksia tiukemmat työympäristövaatimukset saadaan pitää voimassa ja sellaisia voidaan antaa myös tulevaisuudessa. Artiklan 1 kohdasta ei aiheudu lainsäädännön muutostarpeita Suomessa.

Artiklan 2 kohdassa viitataan liitteeseen XVIII, jossa luetellaan ETA-säännöiksi otettavat työympäristöä koskevat EY-säädökset. Niistä lainsäädännön muuttamista Suomessa edellyttäviä ovat neuvoston direktiivi toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamiseksi työssä (89/391/ETY), neuvoston direktiivi työpaikoille asetettavista turvallisuutta ja terveyttä koskevista vähimmäisvaatimuksista (89/654/ETY) sekä mahdollisesti myös neuvoston direktiivi turvallisuutta ja terveyttä varten näyttöpäätetyölle asetettavista vähimmäisvaatimuksista (90/270/ETY). Ne edellyttävät muutoksia työturvallisuuslakiin sekä työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettuun lakiin. Lisäksi neuvoston direktiivi määräaikaisessa tai tilapäisessä työsuhteessa olevien työntekijöiden työturvallisuuden ja -terveyden edistämistä koskevien toimenpiteiden täydentämisestä (91/383/ ETY) edellyttää täydennyksiä myös muuhun työlainsäädäntöön.

Neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä kesäkuuta 1989, toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi työssä (89/391/ETY)

Direktiivin voimaansaattaminen edellyttää työturvallisuuslain ja työsuojelun valvontalain tarkistuksia.

Direktiivin soveltamisala, joka on määritelty Suomen työlainsäädännöstä poikkeavalla tavalla, saatetaan tulla tulkitsemaan laajemmaksi kuin Suomen työturvallisuuslainsäädännön soveltamisalaa on tulkittu.

Direktiivin säännös työsuojelutehtäviä hoitavan työnantajaa edustavan henkilön tai henkilöiden asettamisesta edellyttänee kotimaisen lainsäädännön täsmentämistä tältä osin. Vastaavasti työntekijöiden edustajien tehtävien ja toimivaltuuksien yksilöinti edellyttänee lainsäädännön täsmentämistä. Suomen lainsäädäntöön tulee myös lisätä säännökset velvollisuuksista työpaikalla toimivia ulkopuolisia työnantajia ja näiden työntekijöitä kohtaan. Nämä säännökset voidaan täyttää valvontalain muutoksilla.

Suomen nykyinen lainsäädäntö ei edellytä työnantajalta yhtenäistä ja kattavaa toimintaohjelmaa työsuojeluasioissa. Tätä tarkoittava säännös tulee lisätä työturvallisuuslakiin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Työturvallisuuslakiin ja työsuojelun valvonnasta ja muutoksen hausta työsuojeluasioissa annettuun lakiin direktiivissä aiheutuvista muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Muut direktiivin edellyttämät määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

Neuvoston direktiivi, annettu 30 päivänä marraskuuta 1989, työpaikoille asetettavista turvallisuutta ja terveyttä koskevista vähimmäisvaatimuksista (ensimmäinen direktiivin 89/391/ETY 16 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu erityisdirektiivi) (89/654/ETY)

Direktiivin vaatimusten ja voimassaolevan lainsäädännön välillä ei ole selvää ristiriitaa, mutta eräät työturvallisuuslain säännökset ovat direktiiviin verrattuna tulkinnanvaraisia ja joistakin direktiivissä säännellyistä asioista, jotka koskevat lähinnä työpaikan huonetiloja ja niille asetettavia vaatimuksia, työturvallisuuslainsäädännössä ei ole muita kuin yleisiä säännöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tarpeelliset säännökset annetaan asian mukaan joko rakennuslainsäädännöllä tai työturvallisuuslain muutoksella ja sitä täydentävällä valtioneuvoston päätöksellä. Tarvittavista lainsäädännön muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 29 päivänä toukokuuta 1990, turvallisuutta ja terveyttä varten näyttöpäätetyölle asetettavista vähimmäisvaatimuksista (viides direktiivin 89/391/ETY 16 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu erityisdirektiivi) (90/270/ETY)

Direktiivi aiheuttanee Suomelle tarpeen täydentää työturvallisuuslainsäädäntöä erillisillä näyttöpäätesäännöksillä eli säännöksellä työnantajan suunnitteluvelvoitteesta tauotuksen ja toiminnan muutosten toteuttamiseksi sekä säännöksellä työntekijöille annettavista korjaavista apuneuvoista, jotka eivät saa aiheuttaa työntekijöille lisäkustannuksia. Direktiivin edellyttämät muut kotimaiset määräykset annetaan valtioneuvoston päätöksellä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivistä aiheutuvista edellä selostetuista muutoksista annetaan tarvittaessa erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä kesäkuuta 1991, määräaikaisessa tai tilapäisessä työsuhteessa olevien työntekijöiden työturvallisuuden ja -terveyden edistämistä koskevien toimenpiteiden täydentämisestä (91/383/ETY)

Direktiivin säännösten mukaan työvoiman käyttäjäyrityksen tai -laitoksen on yksilöitävä välittäjäyritykselle ammattitaitovaatimukset ja tehtävän työn erityispiirteet. Välittäjäyrityksen on saatettava nämä tiedot kyseisten työntekijöiden tietoon. Direktiivin näiden säännösten vaatimuksiin mukautuminen edellyttää täydennyksiä työlainsäädäntöön. Jäsenvaltiot voivat säätää, että käyttäjäyrityksen välitysyritykselle edellä mainitussa tarkoituksessa antamat tiedot mainitaan toimeksiantosopimuksessa.

Direktiivin säännösten mukaan käyttäjäyrityksen on annettava määräaikaisessa tai tilapäisessä työsuhteessa olevalle työntekijälle tiedot työssä esiintyvistä riskeistä ennen kuin hän aloittaa työnteon. Tämä informaatio kattaa yhtäältä erityisesti tietyt ammattitaitovaatimukset tai taidot taikka kansallisessa lainsäädännössä määritellyn tietyn vaadittavan lääkärin valvonnan ja toisaalta selvästi kansallisessa lainsäädännössä määritellyt lisääntyneet erityiset riskit. Direktiivin säännösten mukaan käyttäjäyrityksen on vastattava toimeksiannon ajan työn suorittamista koskevista työturvallisuuden, -hygienian ja -terveyden olosuhteista tämän vähentämättä kansallisessa lainsäädännössä välittäjäyritykselle säädettyä vastuuta. Direktiivin säännösten mukaan työntekijän on saatava työn erityispiirteisiin soveltuvaa riittävää koulutusta työntekijän pätevyys ja kokemus huomioon ottaen. Edelleen direktiivin säännösten mukaan on jäsenvaltioiden päätettävissä, säätävätkö ne, että erityinen lääkärin valvonta jatkuu kyseisen työntekijän työsuhteen päättymisen jälkeenkin.

Direktiivin säännösten mukaan työsuojelun yhteistoimintaa toteuttaville henkilöille on ilmoitettava määräaikaisessa tai tilapäisessä työsuhteessa olevien työntekijöiden työhönotosta, jotta määrätyt työntekijät, palvelut ja henkilöt voivat huolehtia suojelusta ja ennaltaehkäisevästä toiminnastaan riittävästi kaikkien yrityksessä olevien työntekijöiden osalta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Työturvallisuuslakiin, työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettuun lakiin ja myös muuhun työlainsäädäntöön on tehtävä edellä selostetuista, niiden ja direktiivin välisistä eroista johtuvat muutokset. Niistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Edellä mainittujen direktiivien lisäksi liitteessä luetellaan seuraavat työympäristödirektiivit, jotka pannaan Suomessa täytäntöön valtioneuvoston päätöksellä:

― työpisteiden turvamerkeillä varustaminen (77/576/ETY, muutos 79/640/ETY);

― vinyylikloridimonomeerille altistuminen (78/610/ETY);

― työntekijöiden suojaaminen kemiallisille, fysikaalisille ja biologisille tekijöille työssä altistumiseen liittyviltä vaaroilta (80/1107/ ETY, muutos 88/642/ETY);

― altistuminen lyijylle (82/605/ETY);

― asbestialtistus työssä (83/477/ETY, muutos 91/382/ETY);

― melualtistus työssä (86/188/ETY);

― työvälineiden turvallisuusvaatimukset (89/ 655/ETY);

― henkilösuojainten käyttö (89/656/ETY);

― taakkojen käsittely (90/269/ETY);

― syöpäsairauden vaaraa aiheuttaville tekijöille altistuminen (90/394/ETY);

― biologisille tekijöille altistuminen työssä (90/679/ETY);

Määrättyjen tekijöiden ja työmenetelmien kieltämistä koskevaa direktiiviä (88/364/ETY) vastaavat säännökset on valtioneuvoston päätöksessä työhön liittyvän syöpävaaran torjunnasta (583/85) ja sosiaali- ja terveysministeriön päätöksessä syöpäsairauden vaaraa aiheuttavista aineista sekä niiden merkinnöistä ja myrkkyluokituksesta (477/88).

68 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet toteuttavat työntekijöiden oikeuksien ja työlainsäädännön alalla sopimuksen hyvän toimivuuden turvaamiseksi tarpeelliset toimenpiteet. Artiklassa viitataan liitteeseen XVIII, jossa luetellaan ETA-säännöiksi otettavat EY:n työoikeudelliset säädökset. Liitteessä XVIII mainitut työntekijöiden oikeuksia ja työoikeutta koskevat säännökset ovat joukkovähentämistä koskeva direktiivi (75/129/ETY), työntekijäin oikeuksia liikkeen luovutuksen yhteydessä koskeva direktiivi (77/187/ETY) sekä palkkaturvadirektiivi (80/987/ETY). Lisäksi työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella annetussa asetuksessa (ETY) N:o 1612/68 on työntekijöiden oikeuksia koskevia säännöksiä. Nämä säännökset edellyttävät muutoksia työsopimuslakiin, yhteistoiminnasta yrityksissä annettuun lakiin (yhteistoimintalaki) ja hallintoedustuslakiin sekä henkilöstörahastolakiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä helmikuuta 1975, työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (75/129/ETY)

Direktiivin mukaan joukkovähentämisellä tarkoitetaan työntekijäin irtisanomista yksittäisiin työntekijöihin liittymättömästä syystä, jos vähentämisen määrä on 30 päivän aikana vähintään 10 työntekijää yli 20 työntekijän yrityksessä tai 90 päivän aikana vähintään 20 työntekijää yrityksen koosta riippumatta. Valinta näiden vaihtoehtojen välillä tehdään kansallisessa lainsäädännössä.

Suomessa yhteistoimintalakia sovelletaan lain 2 §:n mukaan kuitenkin vain yrityksessä, jonka työsuhteessa olevan henkilöstön määrä säännöllisesti on vähintään 30, eikä vähentämistä ole kytketty tiettynä ajanjaksona tapahtuvaksi.

Työnantajan on neuvoteltava työntekijäin edustajien kanssa sopimukseen pääsemiseksi. Yhteistoimintalain 3 §:n mukaan yhteistoiminnan osapuolia voivat olla myös työnantaja ja asianomaiset työntekijät. Lain 7 §:n 3 momentin mukaan työntekijöitä yleisesti koskeva asia käsitellään henkilöstön edustajan kanssa.

Työnantajan on ilmoitettava työntekijäin edustajille kirjallisesti joukkovähentämisen syyt, vähennettävien työntekijäin määrä, työllistettyjen työntekijöiden määrä ja aika, jona vähentäminen on määrä toteuttaa. Yhteistoimintalain 7 a §:n mukaan neuvotteluesitys on, jollei toisin sovita, tehtävä kirjallisesti ja siinä on oltava tiedot siitä, mitä asioita neuvottelussa tulee käsiteltäviksi. Jos asia koskee vain tiettyjä työntekijöitä, esitys tehdään näille työntekijöille ja työntekijäin pyynnöstä myös henkilöstön edustajille.

Asianomaiselle viranomaiselle on toimitettava jäljennös kaikesta kirjallisesta neuvottelumateriaalista. Yhteistoimintalain 7 b §:n mukaan riittää, että neuvotteluesityksestä ilmenevät seikat saatetaan työvoimaviranomaisen tietoon.

Työnantajan on ilmoitettava viranomaiselle kirjallisesti kaikista suunnitelluista joukkovähentämisistä. Tällaisen ilmoituksen on sisällettävä myös neuvotteluja koskevat tiedot ja erityisesti vähentämisen syyt, vähennettävien työntekijöiden määrä, tavallisesti työllistettyjen työntekijöiden määrä ja aika, jonka kuluessa vähentäminen on määrä toteuttaa. Viranomaiselle tehtävästä ilmoituksesta on toimitettava jäljennös työntekijäin edustajille. Yhteistoimintalain 7 b §:n mukaan työvoimaviranomaisen tietoon on saatettava neuvotteluesityksestä ilmenevät seikat neuvottelujen alkaessa.

Suunniteltua joukkovähentämistä ei saa toteuttaa ennen kuin on kulunut 30 päivää viranomaiselle tehdystä ilmoituksesta. Yhteistoimintalain 8 §:n mukaan neuvotteluvelvoitteen täyttymisen kolmen kuukauden määräaika lasketaan neuvotteluesityksen tekemisestä. Neuvotteluesityksestä ilmenevät seikat on lain 7 b §:n mukaan saatettava työvoimaviranomaisen tietoon neuvottelujen alkaessa. Viranomaiselle tehtävää ilmoitusta ei ole yhteistoimintalaissa kytketty irtisanomisen toteuttamiseen.

Direktiivin säännökset ovat vähimmäisvaatimuksia, joista ei voi sopimuksilla poiketa. Yhteistoimintalain eräät vastaavat säännökset ovat tahdonvaltaisia. Direktiivi ei estä jäsenvaltioita antamasta työntekijöille edullisempia säännöksiä ja määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Yhteistoimintalakiin ja työsopimuslakiin on tehtävä edellä selostetuista niiden ja direktiivin välisistä eroista johtuvat muutokset. Niistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 14 päivänä helmikuuta 1977, työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (77/187/ ETY)

Direktiivillä säännellään työsuhdeturvaa yhteisön alueella sijaitsevan yrityksen, liikkeen tai liiketoiminnan osan luovutuksen tai sulautumisen yhteydessä. Direktiiviä vastaavaa sääntelyä on toteutettu työsopimuslaissa ja yhteistoimintalaissa sekä työntekijöiden lisäeläketurvan osalta eläkesäätiölaissa (469/55) ja avustuskassalaissa (471/42). Direktiivin tekniset määritelmät luovuttajasta, luovutuksensaajasta ja työntekijöiden edustajista eivät ole ristiriidassa Suomen lainsäädännön kanssa. Direktiivin mukaan luovuttajan työsopimuksesta johtuvat oikeudet ja velvollisuudet siirtyvät liikkeen luovutuksen perusteella luovutuksensaajalle. Jäsenvaltio voi kuitenkin säätää, että velvollisuudet pysyvät edelleen myös luovuttajalla. Luovuttajan oikeuksien ja velvollisuuksien siirtyminen ei direktiivin mukaan koske työnantajan työntekijöilleen järjestämiä lisäeläke-etuuksia. Jäsenvaltioiden on kuitenkin ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin luovutuksen tapahtuessa jo saavutettujen eläke-etuuksien turvaamiseksi. Suomen lainsäädäntö yleensä täyttää direktiivin vaatimukset. Lisäksi eläkesäätiölain kokonaisuudistuksen yhteydessä selvitetään mahdollisuudet eläkesäätiöiden eläkevastuun täysimääräiseen kattamiseen.

Työsopimuslain 7 §:n mukaan ennen luovutusta erääntyneet työntekijäin saatavat eivät siirry luovutuksensaajan vastattaviksi. Direktiivin mukaan luovuttajan oikeudet ja velvollisuudet siirtyvät luovutuksensaajalle, joskin jäsenvaltio voi säätää ne yhteisvastuullisiksi.

Liikkeen luovutus sellaisenaan ei ole työntekijän irtisanomisperuste. Irtisanomisen, jonka voi suorittaa joko luovuttaja tai luovutuksensaaja, on perustuttava työvoiman muutoksia edellyttäviin taloudellisiin, teknisiin tai organisatorisiin syihin. Jos työntekijä päättää työsopimuksen luovutuksesta johtuvan olennaisen työolojen huonontumisen takia, työnantajan katsotaan olevan vastuussa työsopimuksen päättymisestä.

Työsopimuslain 40 §:n mukaan liikkeen luovutuksesta johtuva perusteltu syy ei ole luovuttajan käytettävissä, joten direktiivin sääntelytapa on tältä osin erilainen, koska direktiivin mukainen irtisanomisperuste on sekä luovuttajan että luovutuksensaajan käytettävissä. Luovutuksesta johtuva perusteltu syy on työsopimuslain mukaan tuotannollista syytä laajempi irtisanomisperuste. Myös tältä osin direktiivin sääntelytapa on erilainen.

Direktiivin mukaan luottamusmiehet ja muut henkilöstön edustajat säilyttävät asemansa ja tehtävänsä liikkeen luovutuksen yhteydessä. Vastaava periaate on työsopimuslain 40 §:n 4 momentissa.

Direktiivin mukaan sekä liikkeen luovuttajan että luovutuksensaajan on tiedotettava työntekijäin edustajille liikkeen luovutuksen perusteista, oikeudellisista, taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista työntekijäin asemaan sekä toimenpiteistä työntekijäin suhteen. Luovuttajan on annettava työntekijäin edustajille nämä tiedot hyvissä ajoin ennen kuin liikkeen luovutus toteutetaan. Luovutuksensaajan on annettava vastaavat tiedot työntekijäin edustajille hyvissä ajoin ja joka tapauksessa ennen kuin luovutuksella on vaikutuksia työntekijäin työoloihin ja työllisyyteen. Jos luovuttajan tai luovutuksen saajan näköpiirissä on toimenpiteitä työntekijäin suhteen, hänen on neuvoteltava työntekijäin edustajien kanssa hyvissä ajoin sellaisista toimenpiteistä tarkoituksin päästä sopimukseen asiasta.

Yhteistoimintalain 6 a §:n mukaan vasta liikkeen luovutuksen tapahduttua on yhteistoimintamenettelyssä todettava, onko liikkeen luovutuksella neuvotteluvelvoitteen piiriin kuuluvia vaikutuksia. Työnantajan tulee ennen yhteistoimintamenettelyyn ryhtymistä antaa asian käsittelyn kannalta tarpeelliset tiedot työntekijöille. Direktiivin mukaan luovuttajan on annettava hyvissä ajoin kyseinen informaatio ennen luovutuksen tapahtumista, joten yhteistoimintalain säännökset eivät tältä osin vastaa direktiiviä. Lisäksi direktiivin mukainen informaatiovelvollisuus on laajempi kuin yhteistoimintalaissa. Tiedot on annettava myös luovutuksen syistä sekä oikeudellisista, taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista henkilöstövaikutusten lisäksi. Direktiivin mukaan tietojenanto- ja neuvotteluvelvollisuuksia on sekä luovuttajalla että luovutuksensaajalla, kun taas yhteistoimintalain mukaan nämä velvollisuudet ovat luovutuksen tapahduttua vain luovutuksensaajalla.

Direktiivin säännökset ovat vähimmäisvaatimuksia, joista ei voi sopimuksilla poiketa. Yhteistoimintalain eräät vastaavat säännökset ovat tahdonvaltaisia. Direktiivi ei estä jäsenvaltioita antamasta työntekijöille edullisempia säännöksiä ja määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Työsopimuslakiin ja yhteistoimintalakiin on tehtävä edellä selostetuista niiden ja direktiivin välisistä eroista johtuvat muutokset. Niistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä lokakuuta 1980, työntekijöiden suojaa työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (80/987/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhtenäistää työntekijöiden työsuhteesta johtuvien saatavien turvaamisen vähimmäisedellytykset työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa. Poikkeustapauksissa jäsenvaltiot voivat jättää direktiivin tarkoittavan turvan ulkopuolelle joitakin työntekijäryhmiä joko työsuhteen erityisluonteen vuoksi tai sen vuoksi, että työntekijöiden edut turvataan muulla tavoin. Suomessa työntekijän saatavat työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa turvataan palkkaturvalailla (649/73). Lisäeläkejärjestelmien mukaisista etuuksista säädetään eläkesäätiölaissa ja avustuskassalaissa.

Direktiivissä määritellään työnantajan maksukyvyttömyys tilanteeksi, jossa kansallisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti toimivaltainen viranomainen on joko tehnyt päätöksen täytäntöönpanotoimista työnantajan varallisuuteen velkojien tyydyttämiseksi tai todennut, että työnantajan yritys on lopullisesti lakkautettu ja että käytettävissä olevat varat eivät riitä täytäntöönpanokustannuksiin. Palkkaturvalaissa maksukyvyttömyyden toteaminen voi tapahtua väljemmin edellytyksin ja se koskee myös eräitä sellaisia tilanteita, joissa yrityksen toiminta voi jatkua.

Direktiivin mukaan palkkaturvajärjestelmän on turvattava työntekijöiden työsuhteista johtuvat erääntyneet saatavat ajanjaksolta ennen tiettyä päivää. Jäsenvaltion valinnan mukaan tuo päivämäärä voi olla:

1. työnantajan maksukyvyttömyyden alkamishetki;

2. maksukyvyttömyyden johdosta annettava irtisanomisilmoituksen vastaanottamisajankohta; taikka

3. työnantajan maksukyvyttömyyden alku tai työsuhteen päättymisajankohta työsuhteen päättyessä maksukyvyttömyyden johdosta.

Jos päivämääräksi valitaan työnantajan maksukyvyttömyyden alkaminen, tulee työntekijöille turvata kuuden kuukauden aikana ennen tuota ajankohtaa voimassa olleiden työsuhteiden kolmen viimeisen kuukauden saatavat. Jos päivämääräksi valitaan työntekijän irtisanomisilmoituksen päivämäärä, tulee erääntyneet saatavat turvata työsuhteen kolmelta viimeiseltä kuukaudelta. Kolmantena vaihtoehtona olevassa tapauksessa tulee turvata maksukyvyttömyyden alkua tai työsuhteen päättymistä edeltävältä 18 kuukaudelta olevat saatavat, kuitenkin vain kahdeksalta viikolta tai useammilta lyhyemmiltä ajanjaksoilta, jotka yhteensä muodostavat kahdeksan viikkoa.

Palkkaturvalain mukaan työntekijälle voidaan maksaa sellaiset työsuhteesta johtuvat saatavat, jotka ovat erääntyneet kolmen kuukauden kuluessa ennen palkkaturvahakemuksen jättämistä. Turvattavien saatavien ajanjakso on pituudeltaan direktiivin mukainen, mutta sen laskemisen alkuajankohta ei vastaa mitään direktiivin vaihtoehdoista. Työntekijän kannalta palkkaturvalain mukainen ratkaisu on sikäli direktiiviä edullisempi, että palkkaturvaa voidaan maksaa työsuhteen kestäessäkin ja hakemuksia voidaan tehdä eri ajoilta uudelleen. Myös työsuhteen päättyessä työntekijällä on mahdollisuus saada saatavansa turvatuiksi direktiivin eri vaihtoehtojenkin mukaisilta ajanjaksoilta, jos hän tekee hakemuksen välittömästi työsuhteen päätyttyä. Direktiivi ei toisaalta määrittele palkkaturvamenettelyyn ja palkkaturvan hakemiseen liittyviä kysymyksiä. Siten ei ole direktiivin vastaista saattaa palkkaturvaoikeutta riippumaan siitä, että työntekijä hakee sitä tietyssä ajassa. Palkkaturvalain muuttaminen ei siten direktiivin vuoksi ole välttämätöntä.

Direktiivin mukaan voidaan palkkaturvan enimmäismäärää kansallisella lainsäädännöllä rajoittaa. Tavasta, johon rajoitus perustuu, tulee ilmoittaa komissiolle. Palkkaturvalain mukaan enimmäismäärästä yhtä työntekijää kohden samalle työnantajalle tehdyn työn perusteella määrätään asetuksella. Tällä hetkellä tuo enimmäismäärä on 75 000 markkaa.

Palkkaturvajärjestelmien organisaation, rahoituksen ja toiminnan tulee olla yksityiskohtaisesti säännelty. Periaatteena tulee olla, etteivät järjestelmän varat ole riippuvaisia työnantajien varoista, ja toisaalta työnantajien on osallistuttava järjestelmän rahoitukseen, jollei sitä kustanneta julkisin varoin. Järjestelmän vastuu ei saa riippua siitä, onko rahoituksen osallistumisen velvoite täytetty vai ei.

Palkkaturvalain mukaan valtio turvaa työntekijän saatavat ja järjestelmän toiminnan rahoitus tapahtuu budjettivaroin. Työttömyyskassojen keskuskassan kautta työnantajat kollektiivisesti maksavat valtiolle vuosittain jälkikäteen palkkaturvana maksettujen ja työnantajilta takaisinperityksi saatujen pääomamäärien erotuksen. Järjestelmä vastaa siis kaikilta osin direktiivin vaatimuksia.

Direktiivi sisältää myös työntekijän sosiaaliturvaa koskevia säännöksiä. Direktiivin vaatimuksia tältä osin ei ole välttämätöntä kattaa palkkaturvajärjestelmällä. Suomen lainsäädännön on katsottava muutoin vastaavan näitä velvoitteita, kun otetaan huomioon valmisteilla oleva eläkesäätiölain kokonaisuudistus.

Direktiivi mahdollistaa työntekijän kannalta edullisemmat säännökset kussakin jäsenvaltiossa. Direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden mahdollisuuteen ryhtyä järjestelmän väärinkäytösten estämiseen tarvittaviin toimiin. Palkkaturvan vastuuta voidaan myös vähentää, jos vaikuttaa siltä, että työnantajan ja työntekijän välillä on erityisiä yhteyksiä, jotka johtavat näiden väliseen sopimukseen kolmannen vahingoksi.

Palkkaturvalaki sisältää säännöksiä väärinkäytösten estämiseksi. Tässä tarkoituksessa palkkaturvaviranomaisella on valta harkita, onko palkkaturvana maksettava enemmän kuin kaksi kertaa se määrä, jonka työnantaja vuoden kuluessa ennen palkkaturvahakemuksen jättämistä on työntekijälle maksanut työsuhteesta johtuvan saatavan suorituksena. Työntekijällä ei nimenomaisen säännöksen mukaan liioin ole oikeutta palkkaturvaan sellaisen sopimuksen tai tosiasiallisen järjestelyn perusteella, joka on ilmeisesti tehty siinä tarkoituksessa, että valtio turvaisi saatavan palkkaturvana. Erityisestä syystä palkkaturva voidaan myös evätä, jos työntekijälle on maksettu samaan työnantajaan kohdistuvia saatavia palkkaturvana kolmen vuoden kuluessa siitä, kun työ, johon uusi vaatimus perustuu, on tehty. Tällaisille rajoituksille direktiivi ei aseta esteitä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivistä ei aiheudu välitöntä tarvetta Suomen lainsäädännön muuttamiseen.

* * *

69 artikla. Artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava ja pidettävä voimassa samapalkkaisuusperiaate. Palkalla tarkoitetaan 1 kohdan toisen alakohdan tavanomaista perus- ja vähimmäispalkkaa sekä mitä tahansa muuta vastiketta, jota työntekijä saa joko rahana tai rahanarvoisina etuuksina välittömästi tai välillisesti työsuhteensa perusteella työnantajaltaan. Samapalkkaisuus ilman sukupuoleen perustuvaa syrjintää tarkoittaa, että samasta urakkatyöstä työn tuloksen mukaan maksettava palkka vahvistetaan saman mittausyksikön mukaan ja että aikatyöstä maksettava palkka on sama samanlaisesta työstä.

EY:n tuomioistuin on ratkaisussaan 43/75 (Defrenne II) katsonut, että puheena olevaa artiklaa vastaavalla Rooman sopimuksen määräyksellä (119 artikla) on välitön oikeusvaikutus. Se velvoittaa ilman valtion suorittamia erillisiä voimaansaattamistoimenpiteitäkin suoraan kaikkia työnantajia, ja työntekijät voivat artiklaan vedoten vaatia samapalkkaisuuden noudattamista työsuhteessa, jolloin tuomioistuimen on tarvittaessa velvoitettava työnantaja noudattamaan samapalkkaisuutta.

Artiklan 2 kohdassa viitataan liitteeseen XVIII, jonka mukaan EY:n samapalkkaisuusdirektiivi kuuluu ETA-sääntöihin.

Neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä helmikuuta 1975, miesten ja naisten samapalkkaisuuden periaatteen soveltamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (75/117/ ETY)

Direktiivin tavoitteena on naisten ja miesten samapalkkaisuusperiaatteen soveltamista koskevan lainsäädännön yhdenmukaistaminen jäsenvaltioissa.

Direktiivi täydentää Rooman sopimuksen 119 artiklaa. Direktiivi laajentaa samapalkkaisuuden periaatteen koskemaan samaa ja samanarvoista työtä. Jos palkka määritellään työtehtävien luokittelun mukaan, luokittelun tulee perustua samoihin arviointitekijöihin miehillä ja naisilla, ja luokittelu on laadittava niin, että siihen ei sisälly sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Jäsenvaltioiden on kansallisessa lainsäädännössään toteutettava direktiivissä määritelty samapalkkaisuusperiaate ja varmistettava, että työehtosopimuksissa, palkka-asteikoissa, palkkasopimuksissa tai yksilöllisissä työsopimuksissa mahdollisesti olevat samapalkkaisuusperiaatteen vastaiset määräykset voidaan julistaa mitättömiksi. Oikeusturvasäännökset edellyttävät, että työntekijää suojataan mahdollisilta kostotoimenpiteiltä. Lisäksi edellytetään, että samapalkkaisuusperiaatteen soveltaminen varmistetaan käytännössä ja annetaan tehokkaat keinot seurata periaatteen noudattamista. Jäsenvaltioiden on tiedotettava tehokkaasti direktiivin säännöksistä työntekijöille heidän työpaikoillaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (609/86) (tasa-arvolaki) samapalkkaisuussäännös (8 § 2 momentin 1 kohta) on sopusoinnussa samapalkkaisuusdirektiivin kanssa. Siltä osin kuin on kyse työehtosopimuksiin, yksilöllisiin työsopimuksiin ja vastaaviin työpaikkakohtaisiin käytäntöihin perustuvasta menettelystä, joka koskee työtehtävien luokittelua, saattaa olla tarvetta lainsäädännön tarkistamiseen. Tasa-arvolainsäädännön esitöissä on maininta, jonka mukaan työnantaja voi yleensä luottaa siihen, ettei hän toimiessaan työehtosopimuksen määräysten mukaisesti riko lain syrjintäkieltoa. Toisaalta tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että työehtosopimuksiin sinällään sisältyy toista sukupuolta suosivia ja toista sukupuolta syrjiviä määräyksiä.

Tasa-arvolakiin ei nykymuodossa sisälly oikeussuojakeinoja kostolta suojaamistilanteissa. Tasa-arvovaltuutettu on esittänyt, että rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä lainsäädäntöön sisällytetään nämä säännökset. Tasa-arvolain nykyiset hyvityksen markkamäärät ovat hyvin vaatimattomia ja voidaan epäillä, ovatko ne riittävän tehokas oikeussuojakeino ottaen huomioon EY:n tuomioistuimen käytäntö. Todistustaakkaa koskevat säännökset tulee myös selvittää.

EY:n tuomioistuimessa on paljon oikeuskäytäntöä direktiivin ja Rooman sopimuksen 119 artiklan soveltamisesta. Esimerkiksi, jos käytetään työn vaativuuden arviointijärjestelmiä, ne eivät oikeuskäytännön mukaan saa olla suoranaisesti tai välillisesti syrjiviä. Oikeuskäytännössä on myös tulkittu lisäeläkejärjestelmät osaksi palkkaa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on 3 päivänä lokakuuta 1991 asettanut toimikunnan selvittämään tasa-arvolain muutostarvetta. Toimikunnan tulee muun muassa arvioida, mitä muutostarpeita Euroopan yhteisöjen tasa-arvodirektiivit ja EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö aiheuttavat Suomen tasa-arvolainsäädännön osalta. Toimikunnan määräaika päättyy 30 päivänä syyskuuta 1992

70 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet edistävät naisten ja miesten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen toteutumista panemalla täytäntöön liitteessä XVIII luetellut sukupuolten välistä tasa-arvoa koskevat EY-säädökset.

Neuvoston direktiivi, annettu 9 päivänä helmikuuta 1976, miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen toteuttamisesta mahdollisuuksissa työhön, ammatilliseen koulutukseen ja uralla etenemiseen sekä työoloissa (76/207/ ETY)

Direktiivillä pyritään turvaamaan tasa-arvoinen kohtelu sukupuolten välillä kolmella osa-alueella: työhönoton valintaperusteissa, kaikissa työ- ja ammattitehtävissä millä tahansa toiminnan alalla sekä ammattihierarkian kaikilla tasoilla taikka joissakin elinkeinoissa; ammatinvalinnanohjauksessa, ammatillisessa koulutuksessa sekä ammatillisessa jatko- ja uudelleenkoulutuksessa; työolosuhteissa, palvelussuhteen lakkaamista koskevat ehdot mukaan lukien.

Direktiivi kieltää paitsi sukupuoleen perustuvan välittömän ja välillisen syrjinnän myös siviilisäädyn tai perheaseman perusteella tapahtuvan syrjinnän. Direktiivin mukaan on mahdollista toteuttaa myös tasa-arvoa edistäviä erityistoimia silloin, kun pyrkimyksenä on tosiasiallisen eriarvoisuuden poistaminen. Tähän direktiiviin sisältyy myös erityissäännös kostolta suojaamisesta ja velvoite tehokkaasti tiedottaa direktiivin sisällöstä työpaikoilla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettu laki täyttää pääosin tasa-arvoista kohtelua koskevan direktiivin velvoitteet. Tasa-arvolakiin tosin ei sisälly mainintaa syrjinnästä siviilisäädyn ja perheaseman osalta. Oikeussuojakeinot tasa-arvolaissa toimivat hyvin silloin, kun on kyse työelämässä tapahtuvasta suorasta syrjinnästä. Kuitenkin erityisesti raskaana olevien naisten osalta on ilmennyt epäkohtia työelämän eri tilanteissa. Myös välillistä syrjintää koskeva säännös on nykyisellään puutteellinen.

Sosiaali- ja terveysministeriön 3 päivänä lokakuuta 1991 asettama toimikunta selvittää tasa-arvolain muutostarpeet myös tämän direktiivin osalta.

Säännökset kostolta suojaamisesta tulee lisätä lakiin myös tämän direktiivin perusteella.

Neuvoston direktiivi, annettu 19 päivänä joulukuuta 1978, miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen asteittaisesta toteuttamisesta sosiaaliturvaa koskevissa kysymyksissä (79/7/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on toteuttaa sosiaaliturvassa sukupuolten välinen tasa-arvoisen kohtelun periaate. Direktiivin soveltamisalaksi on määritelty lakisääteiset järjestelmät, jotka antavat turvaa sairastumista, vammaisuutta, vanhuutta, työtapaturmia, ammattitauteja ja työttömyyttä koskevien riskien varalta sekä mainittuja järjestelmiä täydentämään tai korvaamaan tarkoitettu sosiaalihuolto. Direktiivi ei ole este säännöksille, jotka koskevat naisten äitiyssuojaa ja jäsenvaltiot voivat antaa myös naisia koskevia erityissäännöksiä tosiasiallisen eriarvoisen kohtelun poistamiseksi. Direktiivi koskee ainoastaan ammatissa toimivaa väestöä.

Tasa-arvoisen kohtelun periaate tarkoittaa sosiaaliturvajärjestelmissä sitä, ettei minkäänlaista sukupuoleen perustuvaa syrjintää saa ilmetä suoraan eikä välillisesti, ei liioin siviilisäädyn tai perheaseman perusteella. Järjestelmien soveltamisala, ehdot, joilla niiden piiriin pääsee, maksuvelvollisuus ja maksujen laskentaperusteet sekä etuuksien laskentaperusteet ja etuuksien kestoa ja jatkumista määrittelevät ehdot tulee saattaa samanlaisiksi naisille ja miehille.

Jäsenvaltioille on jätetty direktiivissä mahdollisuus jättää sen soveltamisalan ulkopuolelle seuraavia kysymyksiä: lapsia kasvattaneelle henkilölle myönnettävät vanhuuseläkejärjestelmän piiriin liittyvät etuudet, vanhuus- ja työkyvyttömyysetuuksien myöntäminen vaimolle johdettujen oikeuksien nojalla ja työkyvyttömyyteen, pitkäaikaiseen vammautumiseen, vanhuuteen, työtapaturmaan tai ammattitautiin perustuvien lisien myöntäminen vaimolle, jonka elatus riippuu edunjättäjästä.

Direktiivin voimaansaattamissäännöksillä jäsenvaltioille on annettu kuuden vuoden siirtymäkausi, jonka kuluessa velvoitteet tulee täyttää.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen sosiaaliturvajärjestelmän rakenne on pohjoismaisen hyvinvointimallin mukainen. Sosiaaliturva koskee meillä myös työelämän ulkopuolella olevaa väestöä kuten opiskelijoita ja perheenemäntiä. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat kysymykset voivat tulla esille naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 7 §:n yleisen syrjintäkiellon tulkinnassa. Tähän mennessä on puututtu muun muassa vanhempainloma-etuuksiin, erilaisiin eläke-etuuksiin, työehtosopimuksien äitiyslomaa ja äkillisesti sairastuneen lapsen hoitovapaata koskeviin kysymyksiin.

Erilaisen eläkeiän ja myös perhe-eläke-etuuksien osalta jäsenvaltiot voivat jättää sosiaaliturvan osa-alueita direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Suomessa eläkeikien yhdenmukaistamiseen velvoittaa jo tasa-arvolain 25 §. Vain ennen lain voimaantuloa vallinneissa järjestelmissä sallitaan eri eläkeiät.

Sosiaali- ja terveysministeriön 3 päivänä lokakuuta 1991 asettama toimikunta selvittää tasa-arvolain muutostarvetta myös tämän direktiivin osalta. Toimikunnan tulee muun muassa arvioida, mitä muutostarpeita EY:n tasa-arvodirektiivit ja EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö aiheuttavat Suomen tasa-arvolainsäädännön osalta.

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä heinäkuuta 1986, miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen toteuttamisesta ammatillisissa sosiaaliturvajärjestelmissä (86/378/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on toteuttaa ammatillisissa sosiaaliturvajärjestelmissä miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaate. Direktiivissä ammatillisilla sosiaaliturvajärjestelmillä tarkoitetaan palkansaajille ja itsenäisen ammatin harjoittajille yrityksissä tai yritysryhmissä, taloudellisen toiminnan alueella tai ammattialalla tai ammattialojen ryhmässä toimivia järjestelmiä, jotka täydentävät lakisääteistä sosiaaliturvaa. Direktiivi koskee sekä pakollisia että vapaaehtoisia järjestelmiä.

Direktiiviä ei sovelleta yksittäisiin sopimuksiin, järjestelmiin, joissa on vain yksi jäsen, palkansaajien osalta sellaisiin vakuutussopimuksiin, joissa työnantaja ei ole osapuolena, eikä ammatillisten järjestelmien valinnaisiin määräyksiin, joita tarjotaan jäsenille yksilöllisesti takaamaan joko lisäetuuksia tai mahdollisuus päättää päivästä, jona tavalliset etuudet alkavat, tai valita useista etuuksista. Myös tätä direktiiviä sovelletaan ainoastaan ammatissa toimivaan väestöön sekä yrittäjiin.

Direktiivi koskee ammatillisia sosiaaliturvajärjestelmiä, jotka antavat turvan seuraavien riskien varalta: sairaus, vammaisuus, vanhuus- ja varhaiseläkkeelle siirtyminen, työtapaturmat ja ammattitaudit sekä työttömyys. Direktiivi koskee myös perhe-eläke-etuuksia, jos ne muodostavat työnantajan työntekijälle työstä suorittaman vastikkeen.

Syrjintä on kielletty sukupuolen perusteella sekä siviilisäädyn tai perheaseman perusteella. Erityisesti syrjintä on kielletty järjestelmän soveltamisalan tai sen piiriin pääsyn ehtojen osalta, maksuvelvollisuuden ja maksujen laskentaperusteiden osalta sekä etuuksien laskentaperusteiden osalta. Direktiivi kieltää suoran ja välillisen syrjinnän.

Direktiivin velvoitteet koskevat myös työehtosopimuksia, yritysten henkilöstösääntöjä ja -määräyksiä ja erilaisia hallinnollisia toimenpiteitä.

Direktiivin voimaansaattamisessa jäsenvaltioille on varattu siirtymäaika ja mahdollisuus lykätä yhtenäisen eläkeiän saavuttamista siihen saakka kunnes tätä periaatetta noudatetaan lakisääteisissä järjestelmissä. Oikeussuojasäännöksissä on määräykset myös kostolta suojaamisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomalaiseen järjestelmään verrattuna direktiivi koskee korostetusti vain ammatissa toimivia henkilöitä sekä yrittäjiä. Meillä soveltamisalaan kuuluisivat ilmeisesti erilaiset työnantajakohtaiset eläkesäätiöt, lisäeläkejärjestelmät ja vastaavat. Oikeussuojasäännökset asettavat myös tiukkoja velvotteita, joiden noudattaminen tulee erityisen huolellisesti tarkastaa. Mahdolliset lainsäädännön muutostarpeet selvitetään tasa-arvolakia uudistavassa toimikunnassa.

Neuvoston direktiivi, annettu 11 päivänä joulukuuta 1986, miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen soveltamisesta itsenäisiin ammatinharjoittajiin, maatalousalalla toimivat ammatinharjoittajat mukaan lukien, ja itsenäisinä ammatinharjoittajina toimivien naisten suojeluun raskauden ja synnytyksen perusteella (86/613/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on aikaisemmin mainittujen sosiaaliturvaa koskevien direktiivien soveltamisalan ulkopuolelle jäävien osalta turvata tasa-arvoisen kohtelun periaate ja soveltaminen. Direktiiviä sovelletaan itsenäisiin yrittäjiin, maanviljelijät ja vapaiden ammattien harjoittajat mukaan lukien. Soveltamisalaan kuuluvat myös edellä mainittujen puolisot, jotka eivät ole työsuhteessa tai osakkaana, mutta osallistuvat säännöllisesti yritystoimintaan samoja tai niitä täydentäviä tehtäviä suorittaen.

Direktiivi velvoittaa tasa-arvoiseen kohteluun ja sekä suoranaisesti että välillisesti sukupuolen, siviilisäädyn ja perheaseman perusteella harjoitettava syrjintä kielletään direktiivissä. Liikeyritysten perustaminen, varustaminen tai laajentaminen sekä muun yritystoiminnan aloittaminen ja laajentaminen kuuluvat direktiivin soveltamisalaan. Puolisoiden väliset yhtiöiden perustamisehdot eivät saa olla rajoittavampia kuin yhtiöiden perustamisehdot niiden välillä, jotka eivät ole keskenään avioliitossa.

Jos yrittäjiä koskevaa maksuvelvotteista sosiaaliturvajärjestelmää sovelletaan, tulee puolisoille taata mahdollisuus liittyä vapaaehtoisesti ja itse maksut suorittaen tällaiseen järjestelmään. Raskaudesta ja synnytyksestä johtuvien katkojen aikana tulee pyrkiä järjestämään väliaikaista sijaisapua tai kansallisia sosiaalipalveluja taikka saada sosiaaliturvajärjestelmään kuuluvia etuuksia. Oikeusturvasäännökset edellyttävät, että jokainen, joka katsoo tulleensa yrittäjätoiminnan piirissä loukatuksi tasa-arvoisen kohtelun periaatteen soveltamatta jättämisen vuoksi, voi saattaa asian tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen osalta sosiaaliturvajärjestelmät ovat tasoltaan kattavammat kuin direktiivin velvoitteet. Tasa-arvolain voimassaoloaikana on puututtu muun muassa maatalousyrittäjien verotukseen ja eläketurvaan, joissa naisten ja miesten tasa-arvoinen kohtelu ei ole toteutunut. Pienyritystoiminnassa yritystulon jakaminen aviopuolisoiden kesken tasa-arvoisesti on myös käytännössä osoittautunut ongelmalliseksi. Mahdolliset lainsäädännön muutostarpeet selvitetään sosiaali- ja terveysministeriön 3.10. 1991 asettamassa tasa-arvolakia uudistavassa toimikunnassa.

71 artikla. Sopimuksen 71 artiklan mukaan osapuolten tulee edistää työmarkkinaosapuolten vuoropuhelua Euroopan talousalueella. Artiklasta ei aiheudu lainsäädännön muutostarpeita Suomessa.

2 luku Kuluttajansuoja

72 artikla. Sopimuksen 72 artiklassa viitataan liitteeseen XIX, jonka mukaan ETA-säännöiksi otetaan seitsemän kuluttajansuojaan liittyvää direktiiviä muutoksineen. Ne koskevat vaarallisia elintarvikejäljitelmiä, kulutushyödykkeiden hintamerkintöjä, harhaanjohtavaa mainontaa, kotimyyntiä, kulutusluottoja sekä valmismatkoja.

Sellaisia tuotteita, jotka näyttäessään muulta kuin ovat, vaarantavat kuluttajien terveyttä tai turvallisuutta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetun neuvoston direktiivin 87/357/ETY tavoitteena on suojata varsinkin lapsia, jotka voivat erehtyä pitämään elintarviketta muistuttavaa tuotetta syötävänä elintarvikkeena. Asetus elintarvikkeita jäljittelevistä vaarallisista tuotteista (359/91) täyttää direktiivin vaatimukset.

Kulutushyödykkeiden hintamerkintöjä koskevat kuluttajansuojasta elintarvikkeiden hintojen ilmoittamisessa annettu neuvoston direktiivi 79/581/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston direktiivillä 88/315/ETY, sekä kuluttajansuojasta muiden tuotteiden kuin elintarvikkeiden hintojen ilmoittamisessa annettu neuvoston direktiivi 88/314/ETY. Direktiivit sisältävät säännöksiä kulutushyödykkeiden myyntihinnan sekä tiettyjen tuotteiden yksikköhinnan ilmoittamisesta mainonnassa ja tarjottaessa niitä kuluttajille. Asetus kulutushyödykkeen hinnan ilmoittamisesta markkinoinnissa (9/89) täyttää mainittujen direktiivien vaatimukset siltä osin kuin kyse on myyntihinnan ilmoittamisesta. Yksikköhinnan ilmoittamisesta markkinoinnissa annettuun elinkeinohallituksen päätökseen (342/90) joudutaan sen sijaan tekemään tiettyjä tarkistuksia. Muutokset toteutetaan kuluttajaviraston päätöksellä.

Seuraavat ETA-sopimukseen sisällytetyt EY:n kuluttajansuojadirektiivit edellyttävät Suomessa lainsäädännön muutoksia:

Neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä syyskuuta 1984, harhaanjohtavaa mainontaa koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (84/450/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on suojata sekä kuluttajia että kilpailevia elinkeinonharjoittajia harhaanjohtavan mainonnan vahingollisilta vaikutuksilta. Tarkoituksena on myös helpottaa kansalliset rajat ylittävää mainontaa sekä siten edistää vapaata tavaroiden liikkuvuutta ja palvelujen tarjoamista.

Direktiivin keskeinen vaatimus on se, että tuomioistuimella tai hallinnollisella viranomaisella tulee olla toimivalta kieltää elinkeinonharjoittajaa jatkamasta harhaanjohtavaa mainontaa tai kieltää mainoksen julkaiseminen. Jäsenvaltiot voivat myös säätää, että elinkeinonharjoittaja velvoitetaan julkaisemaan kieltopäätös tai oikaisutiedonanto. Jäsenvaltiot saavat itse päättää kiellon tai velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kiellosta päättävän tuomioistuimen tai viranomaisen on voitava pitää mainonnassa esitettyjä väitteitä paikkansapitämättöminä, jollei elinkeinonharjoittaja osoita niiden oikeellisuutta.

Direktiivi ei aseta esteitä sille, että jäsenvaltiot kansallisessa lainsäädännössään antavat kuluttajille ja kilpaileville elinkeinonharjoittajille direktiivissä edellytettyä paremman suojan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen kuluttajansuojalain ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain markkinointia koskevat säännökset täyttävät direktiivin vaatimukset lukuun ottamatta mahdollisuutta kieltää julkaisemattoman mainonnan julkaiseminen. Tältä osin tarvittavat säännökset sisältyvät hallituksen esitykseen eduskunnalle kuluttajansuojalainsäädännön ja eräiden muiden lakien muuttamiseksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä joulukuuta 1985, muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta (85/577/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on suojata kuluttajaa sopimattomalta menettelyltä kotimyynnissä ja muissa sopimuksissa, jotka tehdään muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa.

Direktiiviä sovelletaan tavaroita tai palveluja koskeviin sopimuksiin, jotka on tehty elinkeinonharjoittajan toimitilojensa ulkopuolelle järjestämällä tutustumiskäynnillä taikka kuluttajan kotona tai työpaikalla, jollei käynnin syynä ole kuluttajan nimenomainen kutsu. Direktiivi ei koske kiinteää omaisuutta koskevia sopimuksia, ellei kysymyksessä ole kiinteistöön liitettävän tavaran toimittaminen tai kiinteistön korjaus. Direktiivi ei liioin koske säännöllisesti kotiin toimitettavia päivittäistavaroita, luettelon perusteella toimitettavia hyödykkeitä määrätyin edellytyksin, vakuutuksia eikä arvopapereita.

Direktiivin mukaan kuluttajalle on kotimyynnissä annettava oikeus peruuttaa kauppa vähintään seitsemän päivän määräajassa siitä, kun hän on saanut elinkeinonharjoittajalta kirjallisen ilmoituksen peruuttamisoikeudesta.

Direktiivi ei aseta esteitä kuluttajaa paremmin suojaaville säännöksille kansallisessa lainsäädännössä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomen kuluttajansuojalain 6 luvun säännökset koti- ja postimyynnistä täyttävät tavaroiden kaupan osalta direktiivin vaatimukset. Luvun soveltamisalan laajentaminen palveluksia koskeviin sopimuksiin sisältyy hallituksen esitykseen eduskunnalle kuluttajansuojalainsäädännön ja eräiden muiden lakien muuttamiseksi.

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä joulukuuta 1986, kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä (87/102/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on suojata kuluttajia kohtuuttomilta luottoehdoilta sekä varmistaa se, että kuluttajat saavat riittävästi tietoja luottoehdoista ja -kustannuksista sekä omista velvoitteistaan. Tarkoituksena on lisäksi helpottaa kuluttajan mahdollisuuksia saada luottoa toisissa jäsenvaltioissa ja edistää luotolla hankittavien tavaroiden ja palvelujen vapaata liikkuvuutta.

Direktiivi koskee elinkeinonharjoittajan kuluttajalle myöntämiä luottoja lukuun ottamatta asuntolainoja, luottoja, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen, korottomia luottoja tai luottoja, joiden takaisinmaksuaika on alle kolme kuukautta. Myös luotot, jotka on maksettava takaisin vuoden tai sitä lyhyemmän ajan kuluessa enintään neljässä erässä, jäävät sääntelyn ulkopuolelle. Direktiivi koskee lisäksi vain tietynsuuruisia luottoja. Luotollisten shekki- ja vastaavien tilien (avistatilit) osalta direktiivissä on joitakin erityissäännöksiä. Muilta osin direktiivi ei koske tällaista luottoa, ellei kysymys ole korttiluotosta.

Direktiivi sisältää säännöksiä luottosopimuksen muodosta ja sopimuksessa mainittavista ehdoista. Tavaran hankintaa varten myönnettyjen luottojen osalta jäsenvaltioiden on säädettävä tavaran takaisin ottamisen edellytyksistä ja varmistettava, ettei takaisinoton yhteydessä tehtävä tilitys tuota perusteetonta etua. Kuluttajalle on turvattava oikeus maksaa luotto ennenaikaisesti niin, että luoton kokonaiskustannuksia vastaavasti alennetaan. Kuluttajan asema ei saa heikentyä, jos velkojan oikeudet siirretään sivulliselle. Luottosopimus ei saa heikentää kuluttajan oikeuksia suhteessa luotolla hankitun tavaran myyjään tai palveluksen suorittajaan. Tietyin edellytyksin kuluttajan tulee toissijaisesti voida esittää myyjän sopimusrikkomuksen perusteella vaatimuksia myös luotonantajaa kohtaan.

Jäsenvaltioiden on myös järjestettävä luotonantajien valvonta joko säätämällä toiminta luvanvaraiseksi, tekemällä se viranomaisvalvonnan alaiseksi taikka edistämällä sopivien elinten aikaansaamista kulutusluottosopimuksia koskevien valitusten käsittelyä sekä alan kuluttajavalistusta varten.

Direktiivi ei aseta esteitä sille, että jäsenvaltiot kansallisessa lainsäädännössään antavat kuluttajille direktiivissä edellytettyä paremman suojan.

Suomen lainsäädäntö ja muutostarve

Kuluttajansuojalain kulutusluottoja koskevan 7 luvun soveltamisalan laajentaminen ja luottosopimuksen muotoa ja sisältöä koskevien säännösten täydentäminen direktiiviä vastaavaksi sisältyy erikseen annettavaan hallituksen esitykseen kuluttajansuojalain 7 luvun muuttamiseksi. Suomen lainsäädäntö täyttää direktiivissä asetetut luotonantajan valvontaa koskevat vaatimukset. Kuluttajansuojalain nojalla luotonantajia valvovat kuluttaja-asiamies, kuluttajavirasto ja sen alaisina piirihallintoviranomaisina lääninhallitukset. Jos luotonantaja on talletuspankki, valvonta kuuluu lisäksi pankkitarkastusvirastolle talletuspankkien toiminnasta annetun lain nojalla.

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä helmikuuta 1990, kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä annetun direktiivin 87/102/ETY muuttamisesta (90/88/ETY)

Direktiivissä säädetään todellisen vuosikoron laskentamenetelmästä. Menetelmän käyttöönotolle on varattu siirtymäaikaa 1.1.1996 saakka. Lisäksi direktiivi sisältää lisäyksiä direktiivissä 87/102/ETY lueteltuihin luottosopimuksessa mainittaviin ehtoihin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin edellyttämät luottosopimuksen sisältöä koskevat muutokset kuluttajansuojalain 7 lukuun sisältyvät erikseen annettavaan hallituksen esitykseen eduskunnalle kuluttajansuojalain 7 luvun muuttamiseksi. Direktiivin edellyttämät kotimaiset määräykset todellisen vuosikoron laskentamenetelmästä annetaan kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksellä.

Neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä kesäkuuta 1990, matkapaketeista, pakettilomista ja pakettikiertomatkoista (90/314/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on edistää matkapalvelujen tarjonnan vapautta yhteisten valmismatkoja koskevien vähimmäissääntöjen avulla. Tämä antaa matkanjärjestäjille tilaisuuden tarjota palvelujaan toisissa jäsenvaltioissa vertailukelpoisin ehdoin. Tarkoituksena on myös kuluttajansuojaa yhdenmukaistamalla tehdä yhteisön kansalaisille helpommaksi hankkia valmismatkoja oman jäsenvaltionsa ulkopuolelta.

Direktiivi sisältää säännöksiä kuluttajalle annettavista tiedoista ja niiden matkanjärjestäjää sitovasta vaikutuksesta, sopimuksenteosta, sopimuksenteon jälkeisten muutosten edellytyksistä ja vaikutuksista, matkanjärjestäjän sopimusrikkomuksista ja niiden seuraamuksista sekä matkanjärjestäjältä maksukyvyttömyystilanteiden varalta vaadittavista vakuussitoumuksista.

Direktiivi ei aseta esteitä sille, että jäsenvaltiot kansallisessa lainsäädännössään antavat kuluttajille direktiivissä edellytettyä paremman suojan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole erityistä lainsäädäntöä direktiivin soveltamisalaan kuuluvista matkasopimuksista. Suomessa toimivat matkanjärjestäjät noudattavat yleisiä seuramatkaehtoja, jotka ovat syntyneet kuluttaja-asiamiehen ja Suomen Matkatoimistoyhdistyksen välisten neuvottelujen tuloksena. Yleiset seuramatkaehdot täyttävät direktiivissä asetetut vaatimukset tiettyjä yksityiskohtia lukuun ottamatta. Direktiivin täytäntöönpanemiseksi matkasopimuksista joudutaan kuitenkin antamaan erityissäännökset lailla. Tarvittavista säännöksistä annetaan erillinen hallituksen esitys.

Matkanjärjestäjältä vaadittavasta vakuussitoumuksesta säädetään Suomessa matkatoimistoasetuksessa (442/68). Tältä osin Suomen lainsäädäntö täyttää direktiivin vaatimukset.

3 luku Ympäristö

73 artikla. Artiklassa sopimuspuolten ympäristönsuojelun yleistavoitteiksi on kirjattu Rooman sopimuksen (artiklat 130 r, s ja t) mukaiset tavoitteet, kuten ympäristön laadun säilyttäminen, suojeleminen ja parantaminen, ihmisen terveyden suojelu sekä luonnonvarojen varovainen ja järkevä hyödyntäminen. Yleistavoitteita ovat lisäksi ympäristönsuojelun vaatimusten sisällyttäminen sopimuspuolten muuhun yhteiskuntapolitiikkaan, ennalta ehkäisevät toimet sekä ympäristövahinkoihin puuttuminen niiden lähteillä. Ympäristönsuojelun ensisijainen kustannusvastuu on pilaajalla.

74 artikla. Artiklassa viitataan liitteeseen XX, jossa luetellut EY:n ympäristödirektiivit otetaan ETA-säännöiksi.

Yleiset ympäristöä koskevat säädökset

Neuvoston direktiivi, annettu 27 päivänä kesäkuuta 1985, tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista (85/337/ETY)

Direktiivissä säädetään tiettyjen hankkeiden ympäristövaikutusten selvitys- ja arviointimenettelystä jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioiden julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia koskevan lainsäädännön erojen on katsottu aiheuttavan kilpailuolojen vääristymistä ja siten suoraan vaikuttavan yhteismarkkinoiden toimintaan.

Direktiivissä määrätään yleiset tavoitteet ja periaatteet sellaisten julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnille, joilla todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Ympäristövaikutusten arviointimenettely voidaan sisällyttää kunkin jäsenvaltion olemassa oleviin lupamenettelyihin tai sitä varten voidaan tarvittaessa luoda uusia järjestelmiä. Lupahakemuksen ja direktiivissä säädettyjen tietojen on oltava yleisesti saatavilla ja kansalaisille on varattava mahdollisuus esittää mielipiteensä ennen hankkeen aloittamista. Jos hankkeella todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia toisen jäsenvaltion alueella, vaikutuksia koskevat tiedot on toimitettava kyseiselle valtiolle. Toimivaltaisen viranomaisen on tiedotettava kansalaisille päätöksen sisällöstä ja myös mahdollisista päätökseen liittyvistä ehdoista ja perusteluista, jos jäsenvaltion lainsäädäntö sitä edellyttää.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin liitteiden luetteloihin sisältyvien hankkeiden ympäristövaikutusten selvittämistä edellytetään Suomessa useiden eri lakien nojalla. Menettelytavat muun muassa kansalaisten osallistumisen järjestämiseksi kuitenkin vaihtelevat. Lainsäädäntö ei myöskään kata kaikkia hankeryhmiä, eivätkä lupahakemuksissa edellytetyt tiedot ympäristövaikutuksista täytä täysin direktiivin vaatimuksia. Suomen ja naapurivaltioiden välisiä suhteita ympäristöön merkittävästi vaikuttavissa hankkeissa sääntelevät useat kahden- ja monenkeskiset sopimukset.

Suomessa on tarkoitus säätää yhtenäisestä ympäristövaikutusten selvittämistä ja arviointia sekä eri viranomaisten ja kansalaisten osallistumista koskevasta menettelystä direktiivin liitteissä määriteltyjen hankkeiden tai niitä koskevien muutosten suunnittelussa ja toteuttamisessa. Direktiivin voimaansaattamisen edellyttämät lainsäädäntö- ja muut tarvittavat toimet selvitetään ympäristöministeriön asettamassa työryhmässä. Esitykset tarvittavista lainsäädännön muutoksista annetaan siten, että ne tulevat voimaan samanaikaisesti ETA-sopimuksen maassa.

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä kesäkuuta 1990, ympäristöä koskevan tiedon saannin vapaudesta (90/313/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on taata viranomaisten hallussa olevien ympäristötietojen vapaa saatavuus ja vapaa levittäminen sekä määrittää perusehdot, joiden mukaisesti tällaisia tietoja tulee pitää yleisesti saatavilla. Direktiivissä säädetään tietojen tuottamisen tavoitteista, tuloksista ja salassapidosta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Laki yleisten asiakirjain julkisuudesta (83/51) täyttää asiallisesti direktiivien vaatimukset. Direktiivin edellyttämää enintään kahden kuukauden määräaikaa viranomaistietojen antamiselle ei laissa kuitenkaan ole.

Suomesta puuttuu lisäksi ympäristötietojen kokoamista, käsittelyä, vaihtoa ja välitystä koskeva yhtenäinen lainsäädäntö. Muun muassa tutkimus- ja seurantatietojen vaihto ja kokoaminen samoin kuin ympäristötietojen yleinen välitys on sääntelemättä. Valtion maksuperustelaki (150/92) koskee vain asian taloudellista puolta ja on mahdollisesti ristiriidassa direktiivin tavoitteiden kanssa. Ympäristönsuojelun erityislaeissa on jossain määrin säännöksiä aineiston kokoamisesta ja julkistamisesta. Esimerkiksi ilmansuojelulaissa ja -asetuksessa (716/82) tarkoitettu ilmansuojelun tietorekisteri on nykyisin läheisessä yhteydessä ilmansuojelulain mukaiseen ilmoitusmenettelyyn ja vastaisuudessa yhtenäiseen ympäristölupamenettelyyn.

Ilmansuojelulain mukaan toiminnanharjoittajilla on velvollisuus toiminnan vaikutusten ja ilman laadun tarkkailuun. Vesilaissa on myös säännöksiä luvan hakijan velvollisuudesta tarkkailuun. Vesilaissa on lisäksi säännöksiä luvan hakijan velvollisuudesta kerätä tietoja lupahakemusta varten sekä säännöksiä näiden tietojen julkistamisesta lupamenettelyn aikana. Vesilain nojalla annetuissa lupapäätöksissä luvanhaltija määrätään usein tarkkailemaan toimintaa ja sen vesistövaikutuksia. Tämän velvoitetarkkailun tuloksena viranomaisille kertyy vuosittain huomattava määrä vesistötietoja. Asianosaisilla on yleensä oikeus tutustua tarkkailun tuloksiin. Kuitenkin muun muassa tutkimus- ja seurantatietojen vaihto samoin kuin ympäristötietojen yleinen kokoaminen ja välitys ovat sääntelemättä, lukuun ottamatta säännöksiä tietojen julkistamisesta katselmustoimituksissa.

Direktiivin soveltaminen Suomessa ja Suomen osallistuminen ympäristötietoja koskevaan eurooppalaiseen yhteistyöhön edellyttävät asiaa koskevan säännöstön tarkistamista. Ympäristöministeriössä selvitetään direktiivin edellyttämät lainsäädäntötoimet. Mahdollisista lainsäädännön muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys. Selvitettäväksi otetaan samalla EY:n asetus Euroopan ympäristökeskuksen ja tieto- ja seurantaverkon perustamisesta (Asetus N:o 1210/90).

Vesi

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, jäsenvaltioissa juomaveden valmistamiseen tarkoitetun pintaveden laatuvaatimuksista (75/440/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 9 päivänä lokakuuta 1979, jäsenvaltioissa sovellettavista juomaveden valmistamiseen tarkoitetun pintaveden määritysmenetelmistä sekä näytteenotto- ja analysointitiheydestä (79/869/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä heinäkuuta 1980, juomaveden laadusta (80/778/ETY)

Direktiivi 75/440/ETY koskee laatuvaatimuksia, jotka talousveden valmistamiseen käytetyn tai tarkoitetun suolattoman pintaveden on täytettävä. EFTA-valtioilla ei ETA-sopimuksen mukaan ole oikeutta direktiivin 20 artiklan mukaisiin poikkeamiin direktiivin liitteen I soveltamisaikataulusta tai -laajuudesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa talousveden laatuvaatimuksista on terveydenhoitolain nojalla annettu määräykset lääkintöhallituksen yleiskirjeessä nro 1977: Talousveden terveydellisen laadun valvonta, 1990. Laatuvaatimuksia ei ole annettu talousveden valmistamiseen tarkoitetulle pintavedelle. Vesilaitosten käyttämälle raakavedelle on laatuluokitus, joka koskee sekä pinta- että pohjavettä. Laatuluokitus on laadittu yhteistyössä Kaupunkiliiton, lääkintöhallituksen ja vesi- ja ympäristöhallituksen kesken (Kaupunkiliiton julkaisu B 192: Vesilaitosten raakaveden laatuluokitus, Helsinki 1984).

Laatuluokitus on suositus, ei sitova määräys, ja sen raja-arvot ovat jonkin verran direktiiviä tiukemmat. Vesilainsäädäntöä täydentämällä tulee ympäristöministeriölle antaa valtuutus ohjeiden antamiseen. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalle kuuluu talousveden terveydellisen laadun valvonta ja ohjeiden antaminen talousveden laatuvaatimuksista. Suurin vaikutus käytännössä on, että muutamien pienten pintavesilaitosten tulisi muuttaa käsittelyprosessia direktiivin vaatimusten täyttämiseksi.

Direktiivin 79/869/ETY artiklat liitteineen sisältävät määräyksiä pintavettä koskevista näytteenottomenetelmistä ja tutkimustiheydestä.

Suomessa ei ole annettu direktiivin edellyttämiä ohjeita tai määräyksiä. Direktiivin voimaan saattaminen edellyttää lainsäädännön muutoksen, kuten direktiivin 75/440 yhteydessä on esitetty.

Direktiivin 80/778/ETY artiklat sisältävät terveydenhoitolainsäädäntöön liittyviä talousveden laatuvaatimuksia koskevia säännöksiä. Vesilainsäädäntöön direktiivillä ei ole vaikutuksia.

Neuvoston direktiivi, annettu 4 päivänä toukokuuta 1976, tiettyjen yhteisön vesiympäristöön päästettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamasta pilaantumisesta (76/464/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä kesäkuuta 1986, direktiivin 76/464/ETY liitteessä I olevaan luetteloon sisältyvien tiettyjen vaarallisten aineiden päästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteista (86/280/ETY)

Direktiivi 76/464/ETY on puitedirektiivi, jossa säädetään vaarallisten aineiden aiheuttamasta vesistöjen pilaantumisesta. Tämän puitedirektiivin nojalla on annettu muun muassa direktiivit 80/68/ETY, 82/176/ETY, 83/513/ ETY, 84/156/ETY ja 84/491/ETY. Direktiivi 86/280/ETY on annettu direktiivin 76/464/ETY nojalla ja sillä säädetään puitedirektiivin liitteessä I olevaan luetteloon sisältyvien tiettyjen vaarallisten aineiden raja-arvoista ja laatutavoitteista. Tämän direktiivin nojalla annettuja direktiivejä ovat muun muassa 88/347/ETY ja 90/415/ETY.

Direktiivi 76/464/ETY edellyttää, että ryhdytään toimenpiteisiin, joilla poistetaan liitteen I luettelon luokkiin ja ryhmiin kuuluvilla aineilla vesien pilaaminen ja joilla vähennetään vesien pilaamista liitteen II luettelon luokkiin ja ryhmiin kuuluvilla aineilla.

Kaikki päästöt, joiden voidaan epäillä sisältävän jotakin I luettelon ainetta, vaativat jäsenvaltion toimivaltaisen viranomaisen etukäteisluvan. Luvassa on asetettava päästömääräykset, jotka koskevat kaikkien tällaisten aineiden päästöjä, mikäli se on tarpeen direktiivin täytäntöönpanemiseksi. Luvassa on asetettava päästömääräykset myös kun on kyse tällaisten aineiden päästöistä viemäreihin. Luvat ovat määräaikaisia. Viranomainen voi tarvittaessa asettaa tiukemmat päästömääräykset kuin direktiivissä edellytetään, ja tietyissä olosuhteissa lupa voidaan evätä.

Kaikki päästöt, joiden voidaan epäillä sisältävän jotakin liitteen II luettelon ainetta, vaativat etukäteisluvan. Luvassa asetetaan päästömääräykset, joiden tulee perustua laatutavoitteisiin. Jäsenvaltioiden tulee laatia ohjelmat direktiivin mukaisista veden laatutavoitteista. Direktiivissä säädettyä tiukempiin toimiin on mahdollisuus ryhtyä. Kaikki liitteen I luettelon aineet, joille komissio ei ole asettanut raja-arvoa, luetaan liitteen II luettelon aineiksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Puitedirektiivi koskettaa merkittävää osaa Suomessa toimivista teollisuuslaitoksista, huoltamoista ja laboratorioista sekä kunnalliseen viemäriin liittyneistä laitoksista. Suomalaisessa vesioikeudellista lupaa koskevassa järjestelmässä laitos tarvitsee luvan ainoastaan, jos laitoksen käyttämän aineen tai aineiden voidaan olettaa aiheuttavan vesistössä pilaantumista. Euroopan yhteisön päästöstandardijärjestelmä edellyttää viranomaisen lupaa aina, kun päästöissä on liitteen I tai liitteen II luettelon aineita. Luvan tarvetta koskevia Suomen vesilainsäädännön säännöksiä on tältä osin täydennettävä.

Direktiivien kuormitustaso- ja vesistövaatimukset pystytään yleensä täyttämään. Vesioikeuden luvassa ei kuitenkaan anneta määräyksiä kaikista liitteen I ja liitteen II luetteloon kuuluvista aineista. Asia on korjattavissa vesioikeuden lupaan sisältyvien määräysten laajentamisella. Vesilainsäädännön säännöksiä on tältäkin osin täydennettävä.

Vesiensuojelua koskevista ennakkotoimenpiteistä annetun asetuksen (283/62) 1 §:n aineluettelo kattaa osan direktiivin liitteen I luettelon aineista. Ennakkoilmoitusmenettely ei kuitenkaan sellaisenaan riitä sen piiriin nykyisin kuuluvien teollisuuslaitosten päästölupaa vastaavaksi menettelyksi. Laitokset, joilta voidaan epäillä aiheutuvan liitteen I luettelon mukaisia aineita sisältäviä päästöjä, on saatettava vesioikeudellisen lupamenettelyn piiriin. Myös huoltamot ja laboratoriot tulevat lupamenettelyn piiriin. Direktiivi koskettaa myös nykyisin ennakkoilmoitusmenettelyn ulkopuolella olevia kunnalliseen viemäriin liittyneitä laitoksia, joten muutos yleiseen vesi- ja viemärilaitoslakiin (982/77) tarvittaneen. Lisäksi tulee harkita vesilakiin säännöstä, joka mahdollistaisi olemassa olevan vesioikeudellisen luvan peruuttamisen tapauksissa, joissa olosuhteet ovat luvan antamishetkestä muuttuneet oleellisesti tai luvan tarkoitus on luvan antamishetkellä ollut toinen.

Suomen vesioikeudellinen lupamenettely poikkeaa Euroopan yhteisön noudattamasta lupamenettelystä. Suomalaisessa järjestelmässä lupa annetaan etuvertailua noudattaen ja määräten päästörajat laitoskohtaisesti. Direktiivit noudattavat yleisiä raja-arvoja, joita kunkin laitoksen tulee noudattaa. On tarpeen selvittää suomalaisen päätöksentekotavan soveltuvuus Euroopan yhteisön noudattamaan yleiseen normiperusteiseen sääntelyyn, ja tarpeellisilta osin täydentää lupaharkintaa koskevia säännöksiä Suomessa. Säännöksiä on täydennettävä myös siten, että uudet luvat määrätään direktiivien mukaisesti määräaikaisiksi ja että myös voimassa olevat luvat voidaan muuttaa määräaikaisiksi.

Direktiivillä 86/280/ETY, jota on muutettu direktiiveillä 88/347/ETY ja 90/415/ETY, annetaan direktiivin 76/464/ETY nojalla tiettyjen vaarallisten aineiden, joita ovat hiilitetrakloridit, DDT ja pentakloorifenolit, päästömääräysten raja-arvot sellaisten teollisuuslaitosten päästöjä varten, joissa edellä lueteltuja aineita taikka muita niitä sisältäviä aineita käytetään. Aineiden käsittely tarkoittaa kaikkia teollisuusprosesseja, joihin kuuluu jonkin direktiivissä tarkoitetun aineen tuotanto, käsittely tai käyttö tai jolle on ominaista tällaisten aineiden mukanaolo. Jäsenvaltioiden tulee laatia erityiset ohjelmat, jotta vältetään tai poistetaan näiden aineiden aiheuttama saastuminen, joka on peräisin merkittävistä näiden aineiden päästölähteistä, mukaan luettuna yhteisön raja-arvosääntöjen tai kansallisten päästöstandardien piiriin kuulumattomat kerrannaiset lähteet ja hajakuormitus. Ohjelmat on pantava täytäntöön viimeistään viiden vuoden kuluttua kyseistä ainetta erityisesti koskevan direktiivin tiedoksiantopäivästä. Luvat on tarkistettava joka neljäs vuosi.

Direktiivillä on laaja vaikutus myös Suomen teollisuuden käyttämiin aineisiin ja niitä koskeviin päästömääräyksiin. Lisäksi sen soveltamisalaan kuulunevat myös huoltamot ja laboratoriot sekä kunnalliseen viemäriin liittyneet laitokset. Ennakkoilmoituksen varassa toimivat laitokset joutuvat hakemaan vesioikeuden luvan päästöilleen, sillä direktiivin määräykset eivät perustu vesistössä toiminnasta aiheutuvaan pilaantumiseen, vaan siihen, että käytetty aine sinänsä on ympäristöä pilaava.

Kaikkien vesiasioihin liittyvien direktiivien, niin puitedirektiivien kuin niiden nojalla annettujen direktiivien, yksityiskohtainen kartoitus ja toimenpide-ehdotukset valmistellaan ympäristöministeriön asettamassa toimikunnassa. Tarvittavista lainsäädännön muutoksista annetaan erillinen hallituksen esitys.

Neuvoston direktiivi, annettu 22 päivänä maaliskuuta 1982, kloorialkalielektrolyysiteollisuuden elohopeapäästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteista (82/176/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 26 päivänä syyskuuta 1983, kadmiumpäästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteista (83/513/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä maaliskuuta 1984, muiden alojen kuin kloorialkalielektrolyysiteollisuuden elohopeapäästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteista (84/156/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 9 päivänä lokakuuta 1984, heksakloorisykloheksaanipäästöjen raja-arvoista ja laatutavoitteista (84/491/ETY)

Kysymyksessä ovat puitedirektiivin 76/464/ETY nojalla annetut direktiivit, joilla säännellään kyseisten aineiden päästömääräysten raja-arvot, vesiympäristön laatutavoitteet, määräajat, joihin mennessä jäsenvaltion on täytettävä määritellyt ehdot, mittauksen referenssimenetelmät sekä valvontakäytäntö. Lupien on sisällettävä määräykset, jotka ovat vähintään yhtä tiukat kuin ne vaatimukset, jotka on annettu direktiivin liitteessä I, paitsi jos jäsenvaltio on todistanut komissiolle täyttävänsä yhteisön asettamat laatutavoitteet. Luvat on tarkistettava vähintään neljän vuoden välein.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa vesioikeuden lupaehdoissa määritellään elohopeaa koskevat raja-arvot. Käytännössä direktiivin edellyttämät raja-arvot täytetään jo nykyisin. Suomessa kyseisiä laitoksia on kolme. Elohopea sisältyy ennakkotoimenpideasetuksen aineluetteloon.

Suomessa on muutamia laitoksia, jotka käyttävät kadmiumia, tai joiden käyttämä raaka-aine sisältää kadmiumia. Vesioikeudellisissa luvissa kadmiumille ei ole yleensä asetettu päästörajoja, mutta kadmiumpäästöt sisältyvät velvoitetarkkailuun. Direktiivin päästömääräykset voidaan täyttää jo nykyisin. Kadmium sisältyy ennakkotoimenpideasetuksen aineluetteloon.

Muiden alojen kuin kloorialkaalielektrolyysiteollisuuden elohopeasta on vesioikeuden päätöksissä annettu raja-arvovaatimukset. Tuotannossaan aineita, joissa on elohopeapäästöjä, käyttäviä laitoksia on vähän. Direktiivissä asetetut raja-arvot voidaan täyttää jo nykyisin.

Direktiivin aineluettelo koskee lindaania. Suomessa on torjunta-ainelain (327/69) nojalla kielletty lindaanin käyttö torjunta-aineena.

Neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä joulukuuta 1979, pohjaveden suojelemisesta tiettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamalta pilaantumiselta (80/68/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on estää sen liitteen I tai II luettelon aineryhmiin kuuluvien aineiden aiheuttama pohjavesien pilaantuminen, ja mahdollisimman hyvin tarkastaa tai poistaa jo tapahtuneen pilaantumisen seuraukset. Direktiivi ei koske kotitalousjätevesipäästöjä, jotka ovat peräisin viemärijärjestelmään kuulumattomista erillisistä asumuksista ja jotka sijaitsevat ihmisten käyttöön tulevan veden ottoa varten suojeltujen alueiden ulkopuolelta. Direktiivi ei liioin koske päästöjä, joiden viranomainen on todennut sisältävän niin pieniä määriä tai pitoisuuksia liitteen I tai liitteen II luettelon aineita, ettei se nyt tai tulevaisuudessa aiheuta pohjaveden laadun heikkenemisvaaraa, eikä radioaktiivisia aineita sisältäviä päästöjä. Direktiivillä on myös kumottu direktiivin 76/464/ETY 4 artikla.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Vesilain 1 luvun 18 §:ssä kielletään muuttamasta pohjavettä, ja vesilain 1 luvun 22 §:n mukaan pohjaveden pilaaminen on ehdottomasti kielletty. Suomen lainsäädäntö on pääosiltaan direktiivin mukainen. Vesilain säännösten, etenkin 1 luvun 22 §:n, riittävyyttä on vielä selvitettävä. Myös aineluettelot vaativat tarkistamista.

Neuvoston direktiivi yhdyskuntajätevesien käsittelystä (91/271/ETY)

Direktiivissä säädetään yhdyskuntajätevesien puhdistusmenetelmistä ja päästörajoista.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Pääosin direktiivin vaatimukset, muun muassa siinä vaadittu biologis-kemiallinen käsittelyn vähimmäistaso, pystytään Suomessa täyttämään. Direktiivissä sallitaan yleisestä vaatimustasosta poikkeaminen matalissa lämpötiloissa vain yli 1500 metrin korkeudella merenpinnasta. Suomessa on aika ajoin kylmää kaikkialla. Poikkeuksia olisi voitava soveltaa etelärannikollakin, muusta maasta puhumattakaan. Käytännössä Suomessa ei kuitenkaan aiheutune ongelmia, koska puhdistamot on mitoitettu toimimaan myös matalissa lämpötiloissa. Suomen vesilainsäädännön säännöksiä on tarkistettava tarpeellisilta osin.

Ilma

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä heinäkuuta 1980, ilmanlaadun raja- ja ohjearvoista rikkidioksidille ja leijumalle (80/779/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 3 päivänä joulukuuta 1982, ilmassa olevan lyijyn raja-arvosta (82/884/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 7 päivänä maaliskuuta 1985, ilmanlaatustandardeista typpidioksidille, (85/203/ETY)

Direktiivissä 80/779/ETY, jota on muutettu direktiiveillä 81/857/ETY ja 89/427/ETY, määrätään raja-arvot, joita ei tule ylittää, sekä ohjearvot pitkän ajan suunnittelua varten ilmakehän rikkidioksidipitoisuudelle ja leijumalle. Direktiivin mukaan jäsenvaltiot voivat määrätä myös tiukempia raja- ja ohjearvoja. Lisäksi direktiivissä säädetään tarkkailusta ja mittauksista.

Direktiivissä 82/884/ETY määrätään ilmassa olevalle lyijylle raja-arvot, joita ei tule ylittää, erityisesti ihmisten suojelemiseksi ympäristössä olevan lyijyn vaikutuksilta. Jäsenvaltiot voivat määrätä myös tiukempia raja-arvoja. Direktiivissä säädetään myös näytteenotto- ja analyysimenetelmistä.

Direktiivissä 85/203/ETY, jota on muutettu direktiivillä 85/580/ETY, annetaan raja-arvo typpidioksidille erityisesti ihmisten suojelemiseksi sekä ohjearvot terveyden suojelemiseksi ja ympäristönsuojelun edistämiseksi pitkällä aikavälillä. Jäsenvaltiot voivat määrätä tiukempia raja- ja ohjearvoja. Direktiivissä on säännöksiä myös tarkkailusta ja analyysimenetelmistä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa on ilmansuojelulain nojalla annettu valtioneuvoston päätös ilman laatua koskevista ohjeista (537/84). Lisäksi ympäristöministeriö on antanut ohjeet ilmanlaadun seurannasta ja ilmanlaadun mittaamisesta.

Suomessa ohjearvot on määritelty eri tavalla kuin edellä mainituissa direktiiveissä. Ne ovat kuitenkin vähintään yhtä tiukkoja kuin direktiivien vaatimukset. Lyijylle Suomessa ei ole toistaiseksi katsottu tarpeelliseksi antaa ohjearvoa, koska lyijypitoisuudet ovat olleet hyvin pieniä.

Direktiivien vaikutus Suomen vastaaviin ohjearvoihin otetaan huomioon meneillään olevassa ohjearvojen uudistustyössä.

Neuvoston direktiivi, annettu 28 päivänä kesäkuuta 1984, teollisuuslaitosten aiheuttaman ilman pilaantumisen estämisestä (84/360/ETY)

Direktiivissä säädetään tietyt vähimmäisvaatimukset eräiden teollisuuslaitosten lupamenettelyä ja päästöjen määrittelyä koskeville kunkin maan säännöksille. Direktiivi edellyttää, että laitoksilta, joita direktiivi koskee, on vaadittava toimivaltaisen viranomaisen lupa, ennen kuin laitos aloittaa toimintansa tai muuttaa sitä olennaisesti.

Lupa voidaan myöntää, jos tarpeelliset toimet ilman pilaantumisen ehkäisemiseksi, ottaen huomioon paras taloudellisesti käytettävissä oleva tekniikka, on tehty. Laitos ei liioin saa aiheuttaa merkittävää ilman pilaantumista, sovellettavia päästöraja-arvoja ei saa ylittää ja sovellettavat ilmanlaadun raja-arvot tulee ottaa huomioon.

Direktiivin liitteessä on tärkeimpien pilaavien aineiden luettelo. Näiden aineiden päästöt eivät saa aiheuttaa merkittävää ilman pilaantumista. Direktiivin perusteella komissiolla on tarvittaessa mahdollisuus määrätä uusille laitoksille parhaaseen taloudellisesti käytettävissä olevaan tekniikkaan perustuvat päästörajat, joissa otetaan huomioon päästöjen laatu, määrät ja haitallisuus. Direktiivistä poiketen voidaan soveltaa tiukempia säännöksiä yleisen terveyden tai ympäristön suojelemiseksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ilmansuojelun lupa-asiat käsitellään vastedes 1.9.1992 voimaan tulevan ympäristölupamenettelylain (735/91) mukaisesti. Ilmansuojeluun sovelletaan tällöin ilmansuojelulakia, terveydenhoitolakia (469/65) ja jätteenpolttoon myös jätehuoltolakia, jonka kokonaisuudistus on vireillä. Ilmansuojeluasetuksessa on direktiivin laitosluetteloa läheisesti muistuttava luettelo, jonka mukaisten laitosten ilmansuojeluasiat käsitellään ilmansuojelulain mukaisesti yhtenäisessä ympäristölupamenettelyssä.

Neuvoston direktiivi, annettu 19 päivänä maaliskuuta 1987, asbestin aiheuttaman ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä ja vähentämisestä (87/217/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on estää ja vähentää asbestin aiheuttamaa saastumista ihmisen terveyden ja ympäristön suojelemiseksi. Direktiivin mukaan on ryhdyttävä tarvittaviin toimiin sen varmistamiseksi, että asbestipäästöjä ilmaan ja vesiin sekä kiinteää asbestijätettä vähennetään siinä määrin kuin se on kohtuullista.

Direktiivissä säädetään päästörajoituksista asbestipölypäästöille ilmaan sekä päästöjen mittauksista. Lisäksi on huolehdittava siitä, että asbestituotteiden käsittelystä ja asbestia sisältävien rakennusten purkamisesta ei aiheudu merkittävää ympäristön pilaantumista asbestipölyn vuoksi. Asbestikuituja ja -pölyä sisältävä jäte on pakattava, kuljetettava ja käsiteltävä siten, että ehkäistään asbestihiukkasten pääsy ympäristöön. Jäsenvaltiot voivat antaa direktiiviä tiukempia säännöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Tuotteiden valmistuksessa käytettävän asbestin aiheuttamien asbestipölypäästöjen raja-arvoista voidaan antaa valtioneuvoston päätös ilmansuojelulain nojalla, jolleivät päästöraja-arvot käy tarpeettomiksi asbestin käytön kokonaiskiellon vuoksi.

Jätehuoltoa koskevien direktiivien määräysten toimeenpano Suomessa hoidetaan uudistettavan jätehuoltolainsäädännön nojalla annettavalla valtioneuvoston päätöksellä.

Neuvoston direktiivi, annettu 24 päivänä marraskuuta 1988, tiettyjen suurista polttolaitoksista ilmaan pääsevien epäpuhtauspäästöjen rajoittamisesta (88/609/ETY)

Direktiiviä sovelletaan energiantuotantolaitoksiin, joiden polttoaineteho on 50 MW tai enemmän. Direktiivin liitteissä on maittain määrätty nykyisten laitosten rikkidioksidipäästöille ja typen oksidien päästöille koko maata koskevat enimmäispäästöt ja suhteelliset vähennystavoitteet. Rikkipäästöjen vähentämisohjelma on kolmivaiheinen ja typen oksidipäästöjen vähennysohjelma kaksivaiheinen. Komissio tarkistaa raja-arvot 1.7.1995 mennessä.

Direktiivissä annetaan päästörajat uusien laitosten rikkidioksidipäästöille, typen oksidien päästöille ja hiukkaspäästöille. Päästörajat on määritelty polttoainelajin mukaan. Jäsenvaltiot voivat asettaa myös tiukempia rajoja kuin direktiivi edellyttää. Raja-arvoja voi asettaa myös muille päästöille tai vaatia laitoksen sopeuttamista tekniseen kehitykseen.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Euroopan talousaluetta koskevien neuvottelujen yhteydessä Suomi on muiden EFTA-valtioiden tavoin määrittänyt polttoaineteholtaan yli 50 MW:n kattilalaitosten rikkidioksidi- ja typenoksidipäästöt vuonna 1980 ja asettanut näille päästöille direktiivin kanssa sopusoinnussa olevat vähennystavoitteet.

Suomessa yleisiä päästönormeja energiantuotantolaitosten rikkidioksidi-, typenoksidi- ja hiukkaspäästöille on annettu ilmansuojelulain nojalla valtioneuvoston päätöksin. Päästöraja-arvot ovat yleensä tiukemmat kuin direktiivissä. Joillekin laitostyypeille Suomessa ei ole toistaiseksi annettu yleisiä raja-arvoja, vaan on katsottu, että ne voidaan antaa tehokkaammin ja joustavammin laitoskohtaisessa ilmansuojelulakiin perustuvassa käsittelyssä. Puuttuvat yleiset normit voidaan antaa täydentämällä nykyisiä valtioneuvoston päätöksiä.

Neuvoston direktiivi, annettu 8 päivänä kesäkuuta 1989, yhdyskuntajätteiden uusien polttolaitosten aiheuttaman ilman pilaantumisen ehkäisemisestä (89/369/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä kesäkuuta 1989, yhdyskuntajätteiden olemassaolevien polttolaitosten aiheuttaman ilman pilaantumisen ehkäisemisestä (89/429/ETY)

Direktiivillä 89/369/ETY pyritään ehkäisemään yhdyskuntajätteiden poltosta aiheutuvaa ilman pilaantumista. Direktiivi koskee kaikkia sellaisia yhdyskuntajätteiden polttolaitoksia, jotka ovat saaneet toimilupansa 1.12.1990 jälkeen. Jäsenvaltiot voivat tarvittaessa asettaa tiukempiakin vaatimuksia ympäristön suojelemiseksi.

Direktiivissä asetetaan enimmäispitoisuusrajat eräille savukaasujen sisältämille haitallisille aineille. Päästörajoja voidaan asettaa myös muille kuin direktiivissä mainituille aineille. Direktiivissä säädetään siitä, kuinka laitoksen käyttöolosuhteet määritellään sekä päästöjen tarkkailu- ja laskentamenetelmistä. Jätteenpolttolaitoksissa on oltava jälkipoltin. Poltto on keskeytettävä mahdollisimman pian, jos savukaasujen puhdistuslaitteet lakkaavat toimimasta. Yhdyskuntajätteiden polttoon tarvitaan lupa.

Direktiivi 89/429/ETY koskee yhdyskuntajätteen polttolaitoksia, jotka ovat saaneet toimilupansa ennen 1.12.1990. Direktiivissä asetetut tavoitteet ja vaatimukset ovat pitkälti samanlaiset kuin uusille yhdyskuntajätteiden polttolaitoksille näitä koskevassa aikaisemmin annetussa direktiivissä asetetut vaatimukset. Tavoitteena on, että vanhat polttolaitokset määrätyn siirtymäajan jälkeen pääosiltaan täyttävät uusille laitoksille asetetut vaatimukset. Asetetut päästörajat täytyy saavuttaa 1.12.1995 mennessä ja tietyt vaatimukset palamisoloista täyttää 1.12.1996 mennessä. Jäsenvaltiot voivat asettaa direktiivissä edellytettyä tiukempiakin vaatimuksia, jos se on tarpeellista ympäristön suojelemiseksi.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa sovelletaan yhdyskuntajätteiden polttolaitoksiin ilmansuojelulakia, jätehuoltolakia, terveydenhoitolakia ja lakia ympäristölupamenettelystä (735/91). Direktiivien edellyttämät yleiset määräykset on tarkoitus antaa ilmansuojelulain ja uudistettavan jätehuoltolainsäädännön nojalla annettavalla valtioneuvoston päätöksellä sekä yksityiskohtaisemmat määräykset ympäristölupamenettelylain nojalla tehtävissä laitoskohtaisissa lupapäätöksissä.

Kemikaalit, teollisuuden vaarat ja biotekniikka

Neuvoston direktiivi, annettu 6 päivänä huhtikuuta 1976, polykloorattujen bifenyylien ja polykloorattujen terfenyylien käsittelystä (76/403/ ETY)

Polykloorattujen bifenyylien (PCB) ja polykloorattujen terfenyylien (PCT) käsittelyä koskeva direktiivi on asiasisällöltään vanhentunut. Direktiivi on ehdotettu korvattavaksi samannimisellä uudella direktiivillä. EFTA-valtioiden tulee noudattaa direktiiviä sen uudistetussa muodossa 1.1.1995 alkaen.

Ehdotetun direktiivin tarkoitus on PCB:n ja PCT:n sekä niitä sisältävien tai niiden saastuttamien laitteiden ja esineiden valvotun käsittelyn järjestäminen. Jäsenvaltioiden on kiellettävä PCB:n valvomaton käsittely, PCB-jätteen sekoittaminen muihin jätteisiin ja PCB:n poltto laivoilla. Samoin on pääsäännön mukaan kiellettävä PCB:n uudistaminen. Käytetty PCB tai sitä sisältävä laite on mahdollisimman pian toimitettava luvan saaneelle yritykselle. Lupa PCB-jätteiden käsittelyyn myönnetään vain erityiset vaatimukset täyttävälle jätteenkäsittelylaitokselle. PCB:n korvaaminen muulla aineella esimerkiksi muuntajassa voidaan kieltää. PCB:tä sisältävät laitteet on inventoitava. Niiden keräilystä ja käsittelystä on tehtävä suunnitelma. Direktiivissä on myös säännökset muun muassa PCB:tä sisältävien laitteiden ja tilojen merkitsemisestä, PCB:n määritysmenetelmistä, PCB-jätteiden kuljettamisesta sekä valistustoimista ja tiedottamisvelvollisuudesta komissiolle.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Ehdotetun direktiivin edellyttämät kotimaiset määräykset annetaan uudistettavan jätehuoltolainsäädännön nojalla annettavalla valtioneuvoston päätöksellä.

Neuvoston direktiivi annettu 24 kesäkuuta 1982 tietyn teollisen toiminnan suuronnettomuuden vaarasta (82/501/ETY)

Direktiivillä, jota on muutettu direktiiveillä 87/216/ETY ja 88/610/ETY, pyritään estämään ennalta suuria teollisuusonnettomuuksia, joista saattaisi aiheutua vaaraa ihmisille tai ympäristölle, sekä vähentämään tällaisten onnettomuuksien aiheuttamia haittoja. Laitosten, joissa käsitellään direktiivissä mainittuja aineita yli tiettyjen määrien, tulee ilmoittaa toiminnastaan viranomaisille. Suuronnettomuuden ehkäisemiseksi ja sen seurausten rajoittamiseksi on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa teollisuuslaitosten suuronnettomuusvaaran ehkäisemistä koskevia määräyksiä on työturvallisuuslain, kemikaalilain ja räjähdysvaarallisista aineista annetun lain nojalla jo annetuissa päätöksissä. Osa direktiivin edellyttämistä tarkentavista määräyksistä on Suomessa annettu työturvallisuuslain nojalla valtioneuvoston päätöksellä kemikaaleista aiheutuvan suuronnettomuusvaaran torjunnasta (1705/91). Määräysten saattaminen voimaan edellyttää muutosta vaarallisten kemikaalien teollisesta käsittelystä ja varastoinnista annettuun asetukseen (682/90) sekä räjähdystarvikkeista, maakaasuista ja nestekaasuista räjähdysvaarallisista aineista annetun lain perusteella annettuihin määräyksiin.

Neuvoston direktiivi, annettu 23 päivänä huhtikuuta 1990, geneettisesti muunnettujen mikro-organismien käytöstä suljetuissa oloissa (90/219/ ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 23 päivänä huhtikuuta 1990, geneettisesti muunnettujen organismien tarkoituksellisesta levittämisestä ympäristöön (90/220/ETY)

Geneettisesti muunnetut mikro-organismit (pieneliöt) (GMM) jaetaan direktiivissä 90/219/ETY kahteen turvaluokkaan (I ja II), joiden käsittelystä direktiivissä annetaan erilliset määräykset ja suositukset.

Kun GMM:ien suljettuun käyttöön tarkoitettu tila tai laitteisto otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön, siitä on ilmoitettava kansalliselle toimivaltaiselle viranomaiselle. Viranomaisen lupa tarvitaan, jos tilassa aiotaan käyttää vaarallisemman eli II luokan GMM:eja.

Hyväksytyissä tiloissa saa tehdä tutkimustyötä tai harjoittaa teollista toimintaa I luokan GMM:eilla, kun siitä on ilmoitettu toimivaltaiselle viranomaiselle. Sen sijaan II luokan GMM:eilla ei saa harjoittaa teollista toimintaa ilman viranomaisen lupaa.

Direktiivi 90/220/ETY koskee geneettisesti muunnettujen organismien (GMO) tarkoituksellista levittämistä ympäristöön ja GMO:eja sisältävien tuotteiden tuomista markkinoille.

GMO:ien tarkoituksellisesta levittämisestä on aina tehtävä ilmoitus ansianomaisen maan toimivaltaiselle viranomaiselle eikä levitystä saa aloittaa ilman viranomaisen lupaa.

Kun GMO:eja sisältävä tuote halutaan tuoda markkinoille, asiasta on tehtävä hakemus sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jossa tuote aiotaan ensimmäistä kertaa tuoda markkinoille. Kansallinen viranomainen voi hylätä hakemuksen, jos tuote ei vastaa direktiivin vaatimuksia. Jos viranomainen hyväksyy hakemuksen, sen on toimitettava hakemus Euroopan yhteisöjen komissiolle, joka puolestaan toimittaa sen muiden jäsenvaltioiden viranomaisille.

Jos mikään jäsenvaltio ei vastusta tuotteen hyväksymistä, alkuperäisen ilmoituksen saanut viranomainen hyväksyy tuotteen saattamisen markkinoille. Mikään jäsenvaltio ei tämän jälkeen voi rajoittaa tuotteen markkinoille saattamista omalla alueellaan. Jos on kuitenkin syytä epäillä, että tuote voi aiheuttaa vakavaa haittaa ihmisten terveydelle tai ympäristölle, jäsenvaltio voi rajoittaa tuotteen käyttöä ja markkinointia tai kieltää sen tilapäisesti.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole erityisesti GMM:ien käyttöä koskevaa lainsäädäntöä. Terveydenhuoltoa ja työsuojelua koskevien lakien ja muiden säädösten nojalla voidaan kuitenkin valvoa geeniteknisen työskentelyn aiheuttamia riskejä. Direktiivin vaatimusten mukaista ilmoitusmenettelyä ei ole toistaiseksi järjestetty säädöksin eikä ole nimetty vastuullista viranomaista, jolle ilmoitukset tehtäisiin.

Suomessa ei ole erillistä lainsäädäntöä, joka koskisi GMO:ien levittämistä ympäristöön. Kuitenkin vesilain ja ilmansuojelulain pilaamiskieltoa voitaneen jossakin määrin soveltaa niissä tapauksissa, joissa GMO:ien voidaan katsoa pilaavan vesistöjä tai ilmaa. Kasvinsuojelulakia (127/81) voidaan soveltaa kasveille ja kasvituotteille vahingollisten organismien torjuntaan.

Suomen lainsäädäntö koskee tuotteita, jotka eivät sisällä eläviä GMO:eja, mutta eläviä GMO:eja sisältäviä tuotteita se ei kaikilta osin koske. Direktiivin edellyttämää hyväksymismenettelyä ei liioin ole järjestetty eikä ole nimetty viranomaista, jolle ilmoitukset tehdään ja joka myöntää tarvittavat luvat.

Valtioneuvosto asetti syksyllä 1991 komitean, jonka tehtävänä on laatia direktiivien edellyttämät muutosehdotukset Suomen lainsäädäntöön. ETA-sopimuksen mukaan direktiivien noudattaminen alkaa Suomessa 1.1.1995.

Jätteet

Neuvoston direktiivi, annettu 16 päivänä kesäkuuta 1975, jäteöljyhuollosta (75/439/ETY)

Jäteöljyhuoltoa koskevalla direktiivillä, jota on muutettu direktiivillä 87/101/ETY, halutaan varmistaa jäteöljyjen turvallinen keräily ja käsittely sekä mahdollisuuksien mukaan jäteöljyjen uudistaminen tai muu hyödyntäminen.

Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että on yrityksiä, jotka huolehtivat jäteöljyn keräilystä ja käsittelystä, mahdollisesti tietyllä määritellyllä alueella. Jäteöljyä keräävien yritysten tulee olla rekisteröityjä. Jäteöljyn käsittely on luvanvaraista toimintaa. Jäteöljyn uudistamisessa tulee ottaa huomioon syntyvän jätteen käsittely ja uudistetun öljyn laatu. Jäteöljyn poltolle yli 3 MW:n laitoksissa asetetaan päästörajat. Jäteöljyn polton jätteet on käsiteltävä asianmukaisesti. Poltettava jäteöljy ei saa sisältää vaarallista jätettä eikä PCB:tä yli 50 ppm. Lisäksi direktiivissä on säännökset kirjanpitovelvollisuudesta, tarkastuksista, taloudellisesta tuesta, jäteöljymaksusta ja komissiolle annettavista kertomuksista. Jäsenvaltiot voivat ryhtyä direktiivissä edellytettyä tiukempiinkin toimiin ympäristön suojelemiseksi, esimerkiksi kieltää jäteöljyjen polton.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Jätehuoltolaki, laki öljyjätemaksusta (894/86) ja valtioneuvoston päätös öljyjätteen polton rajoittamisesta (447/87) ovat pitkälti samankaltaisia kuin jäteöljyjen käsittelyä koskeva direktiivi. Viimeksi mainittu on kuitenkin yksityiskohtaisempi ja Suomessa voimassa olevia säännöksiä ja määräyksiä on tältä osin täydennettävä.

Direktiivin edellyttämät täydentävät määräykset on tarkoitus antaa uudistettavan jätehuoltolainsäädännön nojalla annettavalla valtioneuvoston päätöksellä.

Neuvoston direktiivi, annettu 15 päivänä heinäkuuta 1975, jätteistä (75/442/ETY),

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä maaliskuuta 1978, myrkyllisistä ja vaarallisista jätteistä (78/319/ETY)

ja

Neuvoston direktiivi, annettu 6 joulukuuta 1984, vaarallisten jätteiden rajan yli tapahtuvien siirtojen valvonnasta ja tarkastamisesta Euroopan yhteisössä (84/631/ETY)

Vuodelta 1975 oleva jätteitä koskeva perusdirektiivi 75/442/ETY on maaliskuussa 1991 muutettu vastaamaan ajan vaatimuksia. Uudistetussa, Rooman sopimuksen 130 s artiklan nojalla annetussa direktiivissä 91/156/ETY selvennetään jätehuollon terminologiaa ja käsitteitä. Jäsenvaltioilta vaaditaan toimia jätteiden määrän ja haitallisuuden vähentämiseksi, jätteiden hyödyntämisen edistämiseksi ja jätteiden lopullisen käsittelyn järjestämiseksi siten, ettei sillä aiheuteta vaaraa terveydelle tai ympäristölle. Jätteiden hyödyntämisessä ja muunlaisessa käsittelyssä edellytetään käytettävän parasta taloudellisesti käyttökelpoista tekniikkaa. Jäsenvaltioiden on luotava kattava jätteiden käsittelylaitosten verkosto, jolla varmistetaan yhteisön ja kunkin jäsenvaltion omavaraisuus jätteiden käsittelyssä. Tavoitteiden saavuttamiseksi ja järkiperäisen jätehuollon järjestämiseksi on laadittava valtakunnallisia, alueellisia ja kunnallisia jätehuoltosuunnitelmia. Jätteet on käsiteltävä lähellä niiden syntypaikkaa ja jätehuoltosuunnitelmien vastaiset jätteiden siirrot on voitava estää. Jätteiden hyödyntämiseen ja muunlaiseen käsittelyyn tarvitaan yleensä lupa. Myös jätteiden keräilyä ja kuljetusta harjoittavat yritykset on rekisteröitävä. Jätehuollon kustannuksista vastaa aiheuttamisperiaatteen mukaisesti jätteen haltija tai käytöstä poistetun tuotteen valmistaja. Direktiivin edellyttämät toimet on toteutettava 1.4.1993 mennessä.

Myrkyllisiä ja vaarallisia jätteitä koskeva direktiivi 78/319/ETY on asiasisällöltään vanhentunut. Jätehuoltolaki poikkeaa direktiivistä muun muassa seuraavilta osin. Vaarallisen jätteen erilläänpitovelvollisuutta ei Suomessa ole. Direktiivin mukaista luovuttamisvelvollisuutta tapauksissa, joissa asianomaisella ei ole oikeutta käsitellä jätettä, ei ole jätehuoltolaissa. Suomessa ei ole direktiivin mukaista säännöstä siitä, kuka vastaa vaarallisesta jätteestä aiheutuvista kustannuksista. Viranomaisilla ei ole Suomessa direktiivin mukaista suunnitteluvelvollisuutta. Suomessa laki ei anna oikeutta poiketa hätätilanteissa sen säännöksistä. Velvoite pitää jätteen mukana tarpeelliset tiedot vastaa Suomessa direktiiviä. Velvoite pitää kirjaa vaarallisista jätteistä ei Suomessa johdu suoraan laista, vaan se annetaan tarvittaessa lupamääräyksenä. Direktiivi kumotaan direktiivillä 91/689/ETY. Tarkoituksena on, että uudistettu sääntely otetaan huomioon ETA-sopimuksessa 1.1.1995 mennessä, jolloin EFTA-valtioiden on pantava täytäntöön vaarallisia jätteitä koskeva direktiivi.

Direktiivin 84/631/ETY, jota on muutettu useita kertoja (85/469/ETY, 86/121/ETY, 86/279/ETY), mukaan jäsenvaltioiden on valvottava ja tarkkailtava sekä yhdestä EY-jäsenvaltiosta toiseen tapahtuvien että yhteisön alueelle tuotavien ja yhteisön alueelta vietävien vaarallisten jätteiden siirtoja. Direktiivin mukaan jätteen haltija on velvollinen ilmoittamaan jätteen viennistä tuonti- ja kauttakuljetusvaltioiden toimivaltaiselle viranomaiselle. Kuljetusilmoituksen jäljennösten on seurattava jokaista jätteen siirtoa. Rajojen yli tapahtuvaa kuljetusta ei saa aloittaa, ennen kuin jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen on kuitannut vastaanottaneensa ilmoituksen. Muulta kuin jäsenvaltiolta on saatava viranomaisen suostumus tuontiin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi 75/442/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna direktiiveillä 91/156/ETY ja 78/319/ETY edellyttävät voimassa olevan jätehuoltolain perusteellista uudistamista. Lainsäädännössä on tarkennettava jätteen ja jätehuollon käsitteet sekä selvennettävä jätehuoltovelvollisten vastuusuhteet jätehuollon järjestämisessä ja kustannusten jaossa. Samoin siihen on sisällytettävä vaatimus jätteiden määrän ja haitallisuuden vähentämisestä ja parhaan taloudellisesti käyttökelpoisen tekniikan käyttämisestä. Valtioneuvostolla ja ympäristöministeriöllä on oltava laajat valtuudet antaa yksityiskohtaisia määräyksiä asianmukaisen jätteiden hyödyntämisen ja muun käsittelyn järjestämiseksi. Lainsäädäntöön on sisällytettävä säännökset jätehuollon suunnittelusta ja suunnitelmien toimeenpanon kannalta riittävistä ohjauskeinoista. Myös jätehuollon lupajärjestelmää on uudistettava. Samoin on luotava toteutettujen toimien raportointi- ja seurantajärjestelmä.

Suomessa ongelmajätteiden vientiä, tuontia ja kauttakuljetusta valvotaan jätehuoltolakiin perustuvalla ilmoitusjärjestelmällä. Jätteiden siirtojen valvontaa koskevan Baselin yleissopimuksen toimeenpanemiseksi lakia on tältä osin muutettu vuoden 1991 lopulla. Myös jätteiden siirtoja koskevia säännöksiä on muutettava direktiivin 84/631/ETY mukaiseksi. Muutokset on toteutettava 1.1.1995 mennessä.

Jätehuollon direktiiveistä ja asetusehdotuksesta johtuva jätehuoltolainsäädännön uudistamistarve selvitetään ympäristöministeriön 11.4.1991 asettamassa toimikunnassa ja esitykset lainsäädännön uudistamisesta annetaan eduskunnalle siten, että ne ja uuden lain nojalla annettavat tarkemmat säännökset ja määräykset ehtivät voimaan vuoden 1993 alkuun mennessä.

Neuvoston direktiivi, annettu 20 päivänä helmikuuta 1978, titaanidioksiditeollisuuden jätteistä (78/176/ETY)

Direktiivissä 78/176/ETY säädetään titaanidioksiditeollisuuden jätepäästöistä. Siinä kielletään jätteen vesistöön päästäminen ilman ennakkolupaa. Lupa on oltava jätteen tuottamisalueelta, siltä alueelta, jolla jäte päästetään vesistöön, varastoidaan, sijoitetaan kaatopaikalle tai imeytetään maahan, ja siltä alueelta josta käsin se päästetään tai upotetaan vesistöön. Lupa myönnetään vain rajoitetuksi ajaksi, mutta se on uusittavissa. Luvan saanti edellyttää, että jätettä ei voi muulla tavalla käsitellä ja että sillä ei ole välittömiä tai myöhemmin ilmeneviä vahingollisia vaikutuksia vesiympäristöön.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin 78/176/ETY säännökset liittyvät sekä vesiensuojeluun, jätehuoltoon että ilmansuojeluun. Titaanidioksiditeollisuuden laitoksella Suomessa on ilmansuojelulain nojalla annettu lääninhallituksen lupa ja jätevesien vesistöön johtamiselle vesioikeuden lupa. Direktiivin vaatimukset täytetään käytännössä.

Suomen ainoan titaanidioksiditeollisuuden laitoksen ilmansuojelusta on olemassa lääninhallituksen päätös ilmansuojelulain mukaisessa ilmoitusmenettelyssä. Ilmansuojelupäätöksen tekemisessä on otettu huomioon tämän direktiivin ilmansuojelusäännökset. Titaanidioksiditeollisuuden jätteitä koskevien direktiivien edellyttämät jätehuoltoa koskevat määräykset ovat uudistettavina jätehuoltolain uudistamisen yhteydessä. Titaanidioksiditeollisuuden laitoksen jätevesien lupahakemus on käsittelyssä vesioikeudessa. Vesiviranomaiset ovat lausunnossaan edellyttäneet direktiivin mukaista kuormituksen vähentämistä. Yhtiö on jo ryhtynyt toimiin vaaditun kuormitustason saavuttamiseksi. Ympäristöministeriössä on harkittavana, missä määrin direktiivin ilmansuojelua koskevat päästörajat edellyttävät valtioneuvoston päätöksen antamista.

Neuvoston direktiivi, annettu 3 päivänä joulukuuta 1982, menettelytavoista titaanidioksiditeollisuuden jätteiden vaikutuksen alaisena olevien ympäristöjen valvomiseksi ja tarkkailemiseksi (82/883/ETY)

Direktiivissä säädetään direktiivin 78/176 7 a artiklan mukaisesti menettelytavoista titaanidioksiditeollisuuden jätteiden vesistöön päästöjen, vesistöön upottamisen, varastoimisen tai kaatopaikalle viemisen ja maahan johtamisen aiheuttamien ympäristövaikutusten valvonnasta ja tarkkailusta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi ei aiheuta lainsäädännöllisiä toimenpiteitä Suomessa.

Neuvoston direktiivi, annettu 12 päivänä kesäkuuta 1986, ympäristön, erityisesti maaperän, suojelusta käytettäessä puhdistamolietettä maanviljelyssä (86/278/ETY)

Puhdistamolietteiden käyttöä maataloudessa koskevan direktiivin tarkoituksena on säännellä puhdistamolietteen käyttöä maataloudessa siten, että lietteen haitalliset vaikutukset maaperään, kasvillisuuteen, eläimiin ja ihmisiin voidaan estää samalla kun edistetään puhdistamolietteiden asianmukaista käyttöä.

Direktiivissä on annettu sitovat raja-arvot eräiden raskasmetallien esiintymiselle maaperässä siten, että lietteen käytöllä ei saa ylittää näitä raja-arvoja. Samoin on määrätty suurimmat sallittavat lietteen vuotuiset levitysmäärät ja säädetty, etteivät puhdistamolietteen eräiden raskasmetallien pitoisuudet saa ylittää direktiivin liitteessä I annettuja raja-arvoja. Direktiivin mukaan liete on yleensä esikäsiteltävä ennen käyttöä maataloudessa, ja käytön jälkeen on kuluttava tietty aika ennen kuin lietteellä käsitelty alue voidaan ottaa laidunkäyttöön tai siltä korjataan vihantarehua taikka tiettyjen välittömässä kosketuksessa maahan olevia, tuoreena syötäviä viljelykasveja. Lietteen käyttöä hedelmä- ja vihanneskasvien viljelyksessä ei sallita kasvukauden aikana, lukuun ottamatta käyttöä hedelmäpuiden viljelyksessä. Jäsenvaltioilla on kuitenkin oikeus antaa myös direktiiviä tiukempia säännöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa asiaa sivuavia säännöksiä on jätehuoltolaissa, vesilaissa ja terveydenhoitolaissa sekä niiden nojalla annetuissa asetuksissa. Suomessa jätevedenpuhdistamoiden lietteen käyttöä koskevat ohjeet on annettu huhtikuussa 1991, jolloin on julkaistu ympäristöministeriön, vesi- ja ympäristöhallituksen ja sosiaali- ja terveyshallituksen yhteinen ohje "Puhdistamolietteen käyttö maanviljelyssä" (Ympäristöministeriö, Ohje 4, 1991). Ohje on eräiltä osin tiukempi kuin yhteisön direktiivi. Direktiivin sitovaan täytäntöönpanoon ei näissä säädöksissä ole kuitenkaan riittävää toimivaltaa. Tästä syystä lietteiden maatalouskäyttöä koskevat normit on annettu viranomaisten ohjeina tai suosituksina. Sitovina direktiivin säännökset on tarkoitus antaa uudistettavan jätehuoltolainsäädännön ja uudistettavan vesilainsäädännön nojalla.

75 artikla. Sopimuspuolilla on 74 artiklassa tarkoitetuista toimenpiteistä huolimatta kuitenkin oikeus ylläpitää tai ottaa käyttöön yhteisön säännöksiä tiukempia ympäristönsuojelusäännöksiä, edellyttäen että ne eivät ole ristiriidassa ETA-sopimuksen kanssa.

4 luku Tilastot

76 artikla. Artiklan 1 kohdassa sopimuspuolet sitoutuvat tuottamaan ja julkaisemaan sellaisia yhtenäisiä ja vertailukelpoisia tilastotietoja, joita tarvitaan kaikkien talousalueen kannalta merkityksellisten taloudellisten, sosiaalisten ja ympäristöolojen kuvaamisessa ja tarkkailemisessa. Artiklan 2 kohdassa on sopimuspuolten velvoite sellaisten yhdenmukaisten menetelmien, määritelmien ja luokitusten kehittämiseen ja käyttämiseen, joilla 1 kohdan tavoitteiden toteutuminen voidaan varmistaa. Tilastotyö järjestetään tarkoituksenmukaisimmille hallinnollisille tasoille. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että vastuu tietojen keräämisestä ja mahdollisimman pitkälle myös tilastotietojen tuottamisesta on kansallisilla tilastoviranomaisilla. Tietosuojan merkittävyyttä korostetaan sopimukseen sisällytetyllä velvoitteella tilastoalan salassapitovaatimusten huomioon ottamisesta yhteistä tilastotuotantoa järjestettäessä. Artiklan 3 kohdassa viitataan liitteessä XXI mainittuihin tilastoja koskeviin EY-säädöksiin. Säädökset koskevat eri tilastoalueilta tuotettavien tilastojen sisältöä, niiden laatimisessa sovellettavia määräaikoja ja menettelytapoja sekä tietojen toimittamista yhteiselle tilastoelimelle. Säädöksillä on vaikutuksia seuraaviin tilastoalueisiin: teollisuustilastot, liikennetilastot, ulkomaankauppatilastot, väestö- ja sosiaalitilastot, kansantalouden tilinpito, maataloustilastot, kalastustilastot ja energiatilastot. Lisäksi EY-asetukset toimialaluokituksesta (N:o 3037/90) sekä salassapidettävien tietojen luovuttamisesta yhteiselle tilastovirastolle (N:o 1588/90) koskevat yleisesti tuotettavia tilastoja. Liitteessä mainitut EY-säädökset asettavat velvoitteita kansallisille tilastoviranomaisille, joita edellä mainittujen säädöksissä tarkoitettujen tilastojen osalta ovat Suomessa tilastokeskus, tiehallitus, valtionrautatiet, tullihallitus, maatilahallitus, riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus ja kauppa- ja teollisuusministeriö.

Tilastokohtaisten säädösten tarkoituksena on varmistaa vertailukelpoisten tilastotietojen saaminen eri valtioista talousalueen kannalta tärkeiden toimintojen kuvaamiseksi ja seuraamiseksi. Vaatimukset eri tilastoalueilla vaihtelevat sen mukaan, mikä on niiden merkitys talousalueen kannalta. EY-säädökset aiheuttavat muutoksia lähes kaikilla tilastoalueilla, joita ne koskevat. Joidenkin tilastojen osalta muutokset ovat huomattavia (liikenne, teollisuus).

Teollisuustilastot (direktiivit 64/475/ETY, 72/211/ETY, 72/221/ETY ja 78/166/ETY muutoksineen)

Direktiivien tarkoituksena on varmistaa vertailukelpoiset vuositilastot teollisuusinvestointien ja teollisuuden kehityksestä, teollisuuden rakenteesta ja suhdanteista.

Vaikutukset Suomessa

Direktiivit merkitsevät huomattavia laajennuksia nykyisiin teollisuuden suhdannetilastoihin, joiden osalta Suomella on siirtymäaikaa vuoteen 1997. Direktiiveissä tarkoitetuista seikoista päättää Suomessa Tilastokeskus.

Liikennetilastot (direktiivit 78/546/ETY, 80/1119/ETY ja 80/1177/ETY muutoksineen)

Direktiivien tarkoituksena on varmistaa vertailukelpoiset tilastot kansallisesta ja kansainvälisestä tavarakuljetusliikenteestä maanteillä, sisävesiliikenteessä ja rautateillä.

Vaikutukset Suomessa

Merkittäviä muutoksia on tehtävä nykyisin joka toinen vuosi laadittavaan tieliikennetilastoon, joka on muutettava osittain neljännesvuosittain laadittavaksi. Sisävesiliikennettä koskeva direktiivi ei tule Suomessa sovellettavaksi vähäisten kuljetusmäärien vuoksi. Direktiiveissä tarkoitetuista seikoista päättävät tiehallitus ja Valtionrautatiet.

Ulkomaankauppatilastot (asetukset N:ot 1736/ 75, 546/77, 518/79, 3345/80, 200/83, 3367/87, 3522/87, 3678/87, 455/88 muutoksineen)

Asetukset edellyttävät vertailukelpoisten tilastotietojen tuottamista ulkomaankaupasta. Ne sisältävät muun muassa sovellettavia tilastointimenettelyjä, laadintaperiaatteita, määritelmiä ja luokituksia koskevia säännöksiä.

Vaikutukset Suomessa

Asetuksissa tarkoitetuista seikoista päättävät tullihallitus ja eräiden luokitusten osalta Tilastokeskus.

Salassapidettävien tietoaineistojen luovuttaminen (asetus N:o 1588/90)

Asetus koskee salassapidettävien tilastollisten tietoaineistojen luovuttamista kansallisista tilastovirastoista yhteisille tilastoelimille. Tällaisten tietojen luovuttamismahdollisuus on eräissä tapauksissa tärkeää koko talousaluetta koskevien vertailukelpoisten tietojen tuottamisessa. Asetusta sovelletaan sekä vapaaehtoiseen tietojen luovuttamiseen että tilastosäädöksiin mahdollisesti sisällytettävän tiedonantovelvollisuuden perusteella tapahtuviin luovutuksiin yhteisille tilastoelimille. Asetus sisältää myös säännökset tietojen suojauksesta ja salassapidosta yhteisissä tilastoelimissä.

Asetuksen 3 artiklan mukaan kansallisilla tilastoviranomaisille on oikeus luovuttaa salassapidettäviä tietoja eikä kansalliseen lainsäädäntöön voida vedota tietojen luovutuksen estämiseksi, jos velvollisuus tietojen luovuttamiseen on erikseen säädetty. Luovuttamisvelvollisuus ei voi kuitenkaan koskea tietoja, joista tilastoyksiköt voidaan suoraan tunnistaa. Luonnollisista henkilöistä ei voida velvoittaa luovuttamaan yksityiselämää koskevia tietoja, joista henkilöt voidaan tunnistaa suoraan tai välillisesti. Yksityiselämää koskevilla tiedoilla asetuksessa tarkoitetaan luonnollisten henkilöiden yksityis- ja perhe-elämää koskevia tietoja eri valtioiden kansallisen lainsäädännön ja käytännön mukaan määriteltynä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Asetuksen 3 artiklan perusteella ei voida velvoittaa luovuttamaan henkilörekisterilaissa (471/87) tarkoitettuja henkilötietoja. Artiklan mukainen luonnollisia henkilöitä koskevien tietojen luovuttaminen ei ole liioin ristiriidassa kansallisten tilastotarkoituksiin kerättyjen tietojen luovutussäännösten eikä soveltamiskäytännön kanssa.

Elinkeinonharjoittajia, yrityksiä ja yhteisöjä koskevien tietojen luovuttamisessa kansallinen lainsäädäntö ja sen soveltamiskäytäntö (L eräiden tietojen antamisesta virallisia tilastoja varten 96/54, 6 § ja A sisältävä poikkeuksia yleisten asiakirjain julkisuudesta 650/51, 1 § 9 kohta) poikkeaa artiklasta. EY-säädöksen mukaan luovutusvelvollisuus voi koskea tietoja, joista tilastoyksikköä ei voida suoraan tunnistaa. Kansallisella tasolla ei luovuteta tietoja, joista tilastoyksikkö voidaan tunnistaa suoraan tai välillisesti.

Väestö- ja sosiaalitilastot (asetus N:o 311/76)

Asetus edellyttää tilastojen laatimista ulkomaisista työntekijöistä ja näiden ensimmäisistä työpaikoista.

Vaikutukset Suomessa

Asetuksessa tarkoitetuista seikoista päättää Tilastokeskus.

Kansantalouden tilinpito (direktiivi 89/130/ ETY)

Direktiivin tarkoituksena on varmentaa käsitteiltään ja laadinnaltaan yhtenäisten ja eri valtioiden talouden kuvauksessa vertailukelpoisten markkinahintaisten bruttokansantuotelaskelmien laadinta. Myös tiettyjen ETA:n toiminnassa käytettävien varojen keruuperuste edellyttää tämän tunnusluvun vertailukelpoisuutta ja luotettavuutta.

Vaikutukset Suomessa

Direktiivissä tarkoitetuista seikoista päättää Tilastokeskus.

Nimikkeistöt (asetus N:o 3037/90)

Asetus edellyttää sen liitteessä vahvistetun toimialaluokituksen (NACE) käyttöön ottamista kansallisessa ja talousalueen tilastotuotannossa luotettavien ja vertailukelpoisten tilastotietojen saannin varmistamiseksi.

Siirtymäaikaa luokituksen käyttöön ottamiseen on Suomella vuoteen 1997, koska siihen siirtyminen edellyttää äskettäin käyttöön otetun uuden kansallisen luokituksen vuoksi tavallista pidempää siirtymäaikaa.

Tilastokeskuksesta annetun lain (48/92) 5 §:ään sisältyvän valtuutussäännöksen perusteella Tilastokeskus vahvistaa valtion tilastotoimessa sovellettavat luokitukset.

Maataloustilastot (direktiivi 72/280/ETY, päätös 72/356/ETY, asetukset N:ot 571/88 ja 837/90 muutoksineen)

EY:n maataloustilastoja koskevista säädöksistä sopimukseen on sisällytetty talousalueen kokonaiskuvauksen kannalta tärkeimmät. Tilastotietojen saaminen kaikista valtioista on katsottu tarpeelliseksi maatalouden rakenteesta, maidosta ja maitotuotteista sekä viljan tuotannosta. Erityisesti maatalouden rakennetta koskevien tutkimusten osalta on hyväksytty suhteellisen paljon maakohtaisia erityisjärjestelyjä EFTA-valtioille, koska maatalouspolitiikka ei kuulu sopimuksen soveltamisalaan.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Maataloustilastoja koskeva yleislaki Suomessa on laki maatilatilastosta (675/75), jossa lähinnä osoitetaan tiedonantovelvolliset tilastoja varten ja jonka mukaan päätösvalta kerättävistä tiedoista kuuluu maa- ja metsätalousministeriölle. Asetuksessa maatilatilastosta (826/75) on kuvattu tuotettavien tilastojen sisältöä. Laki koskee eri asioita kuin EY-säädökset. Asetus määrittelee tuotettavien tilastojen sisällön niin yleisellä tasolla, ettei ristiriitaisuutta ole. EY-säädöksissä tarkoitetuista seikoista päättävät maa- ja metsätalousministeriö ja maatilahallitus. Määräajoin tehtäviä maatalouslaskentoja varten annetaan yleensä erillinen laki ja asetus (viimeisimmät L ja A vuoden 1990 maatalouslaskennasta 1076/89 ja 258/90). Jos vastaavia säädöksiä vastaisuudessakin annetaan, on EY-säädökset otettava huomioon.

Kalastustilastot (asetus N:o 1382/91)

Asetus edellyttää maihintuotujen kalastustuotteiden määrien ja keskimääräisten hintojen tilastointia kuukausittain. Yhtenäiset tilastotiedot ovat tarpeellisia erityisesti kalastustuotteiden markkinoinnin hoitamisessa.

Vaikutukset Suomessa

Asetuksessa tarkoitetuista seikoista päättää riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.

Energiatilastot (direktiivi 90/377/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on varmistaa tilastojen saaminen teollisuuden loppukäyttäjille toimitetun sähkön ja kaasun hinnasta avoimen kilpailun ja eri energiamuotojen hintojen vertailun mahdollistamiseksi.

Vaikutukset Suomessa

Direktiivissä tarkoitetuista seikoista päättää kauppa- ja teollisuusministeriö.

Pöytäkirja 30

Artiklan 4 kohdassa viitataan pöytäkirjaan 30, joka sisältää erityismääräykset tilastoyhteistyön järjestämisestä. Tarkoituksena on varmistaa EFTA-valtioille riittävät mahdollisuudet vaikuttaa tilastojen kehittämiseen ja yhteisten tilastojen laatimiseen perustamalla yhteinen konferenssi ohjaamaan yhteistyötä. EFTA-valtiot voivat täysin oikeuksin osallistua yhteisön tilasto-ohjelman käsittelyyn osallistuvien komiteoiden toimintaan ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia kysymyksiä käsiteltäessä. Pöytäkirja sisältää myös määräykset työnjaosta yhteisten tilastojen laatimisessa sekä tarkentaa varsinaisen sopimuksen tietosuojavaatimuksia rajoittamalla salassapidettävien tietojen käytön vain tilastollisiin tarkoituksiin.

5 luku Yhtiöoikeus

77 artikla. Sopimuksen 77 artiklassa viitataan liitteeseen XXII, jonka mukaan EY:n voimassa olevat yhtiöoikeudelliset direktiivit sekä Eurooppalaista taloudellista etuyhtymää koskeva asetus kuuluvat ETA:n sääntöihin. Liitteessä on niiden soveltamisalaa koskevia säännöksiä täydennetty viittauksilla asianomaisiin yhtiömuotoihin EFTA-valtioissa. Koska Suomessa on käytössä vain yksi pääomayhtiömuoto, viittauksissa mainitaan Suomen osalta osakeyhtiö. Sen jälkeen kun Suomessa on otettu käyttöön yksityisiä osakeyhtiöitä eli rajavastuuyhtiöitä vastaava yhtiömuoto, liitteen viittaukset tarkistetaan kauttaaltaan. Yhtiöoikeudellisten EY-säädösten osalta sovelletaan kaikkiin EFTA-valtioihin siirtymäkautta, joka Suomen osalta päättyy kahden vuoden kuluttua sopimuksen voimaantulosta.

Ensimmäinen neuvoston direktiivi, annettu 9 päivänä maaliskuuta 1968, niiden takeiden yhteensovittamisesta samanveroisiksi, joita jäsenvaltioissa vaaditaan perustamissopimuksen 58 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilta yhtiöiltä niiden jäsenten sekä ulkopuolisten etujen suojaamiseksi (68/151/ETY)

Ensimmäinen yhtiöoikeudellinen direktiivi on vanhin Euroopan yhteisöjen toimenpiteistä yhtiöoikeudellisen lainsäädännön yhteensovittamiseksi. Sitä sovelletaan sellaisia yhtiöitä koskeviin säännöksiin ja määräyksiin, joissa omistajilla ei ole henkilökohtaista vastuuta yhtiön velvoitteista.

Direktiivin säännökset koskisivat Suomessa osakeyhtiöitä. Direktiivin tarkoituksesta seuraa, että sen säännöksiä on sovellettava kaikkiin osakeyhtiön kaltaisiin yhtiöihin. Näin ollen direktiivin voimaansaattamistoimenpiteet Suomessa tulevat koskemaan sekä julkisia osakeyhtiöitä että yksityisiä osakeyhtiöitä.

Direktiivin tarkoituksena on määritellä yhtiöistä julkisista rekistereistä saatavan tiedon vähimmäissisältö sekä rajoittaa mahdollisuuksia säätää kansallisessa lainsäädännössä yhtiön perustamisessa tapahtuneiden virheiden oikeusvaikutuksista. Lisäksi direktiivillä yhdenmukaistetaan oikeussäännöt, jotka koskevat yhtiön puolesta annettujen sitoumusten pätevyyttä suhteessa sivullisiin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Julkistamisvaatimusten osalta Suomen kaupparekisteriä koskeva lainsäädäntö täyttää suurimmaksi osaksi direktiivissä asetetut perusvaatimukset. Jäljempänä selostetuissa yhtiöoikeudellisissa direktiiveissä on kuitenkin viittauksin käytetty hyväksi tässä direktiivissä säädettyä julkistamismuotoa, mikä antaa aiheen pohtia laajemmin rekisteritietojen tarkoituksenmukaista julkistamistapaa Suomessa. Direktiivin täytäntöönpanosta tältä osin aiheutuvista lainmuutoksista on tarkoitus antaa erillinen hallituksen esitys, joka valmistellaan osana osakeyhtiölain uudistamista.

Yhtiön sitoumusten pätevyyttä koskevasta direktiivin luvusta aiheutuu tarve ottaa täsmentäviä säännöksiä osakeyhtiölakiin. Yhtiön pätemättömyys on pohjoismaiselle osakeyhtiöoikeudelle vieras oikeusseuraamus, joten luvun vaikutukset voimassa olevaan lainsäädäntöön ovat vähäiset.

Toinen neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä joulukuuta 1976, niiden takeiden yhteensovittamisesta samanveroiseksi, joita jäsenvaltioissa vaaditaan perustamissopimuksen 58 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilta yhtiöiltä niiden jäsenten sekä ulkopuolisten etujen suojaamiseksi osakeyhtiöitä perustettaessa sekä niiden pääomaa säilytettäessä ja muutettaessa (77/91/ETY)

Direktiivin tarkoituksena on yhdenmukaistaa EY:n jäsenvaltioissa suuryritysten ja varainhankinnassaan yleisön puoleen kääntyvien yritysten yhtiömuotona käytettävää pääomayhtiömuotoa koskevat perussäännöt, siltä osin kuin on kyse yhtiön sekä sen osakkeenomistajien ja sivullisten välisistä suhteista. Sääntelyn kohteena on yhtiöpääoman muodostaminen, pysyvyys ja pääomasijoittajien suojelu. Siten direktiivin artiklat koskevat muun muassa osakepääoman maksamista rahana ja apporttiomaisuudella, varojen arvostusta, omien osakkeiden hankintakieltoa ja siitä tehtäviä poikkeuksia, pääoman korottamis- ja alentamispäätöksiä ja niistä tiedottamista, merkintäetuoikeutta ja siitä poikkeamista sekä osakkeiden takaisin ottamista ja takaisin ostoa.

Direktiivin suurin merkitys EY:n jäsenvaltioissa on ollut se, että direktiivin sisältämä korkea pääomavaatimus ohjaa myös niitä valtioita, joissa on ollut vain yksi yleinen pääomayhtiömuoto, omaksumaan EY:n alkuperäisissä jäsenvaltioissa vallalla olevan järjestelmän, jossa omistajien henkilökohtaista vastuuta edellyttämättömiä yhtiömuotoja on kaksi. Direktiiviä sovelletaan vain niin sanottuihin julkisiin yhtiöihin, joita Manner-Euroopassa kutsutaan osakeyhtiöiksi ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Irlannissa julkisiksi rajoitetun vastuun yhtiöiksi. Tällaisen julkisen yhtiön tunnusmerkistöä ei ole määritelty yhteisön lainsäädännössä, vaan jokaisen kahden rajoitetun vastuun yhtiömuodon järjestelmään siirtyvän jäsenvaltion on pannessaan direktiivin täytäntöön käytännössä määriteltävä tämän yhtiötyypin tunnusmerkistö eli sen erot suhteessa yhtiöihin, johon direktiiviä ei katsota aiheelliseksi soveltaa.

Julkiset yhtiöt ovat kaikissa EY:n jäsenvaltioissa selvästi osakeyhtiöitä. Sen sijaan julkisten yhtiöiden vastakohdat eli pienyrityksillekin soveliaat yhtiömuodot, joissa osakkailla ei ole henkilökohtaista vastuuta yhtiön veloista, ovat historiallisen taustansa takia eri maissa hyvin erilaiset. Manner-Euroopassa tällaiset yhtiöt ovat niin kutsuttuja rajavastuuyhtiöitä, joissa jäsenten oikeussuhteet ja yhtiön hallinto muistuttavat tietyin osin henkilöyhtiöitä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Irlannissa vastaava yhtiömuoto on yksityinen rajoitetun vastuun yhtiö. Yksityisten rajoitetun vastuun yhtiöiden osalta EY:ssä ei ole pyrittykään yhdenmukaistamiseen lukuun ottamatta jäljempänä selostettavaa kahdettatoista yhtiöoikeudellista direktiiviä yhdenmiehenyhtiön sallimisesta.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Toinen yhtiöoikeudellinen direktiivi aiheuttaa yhtiöoikeudellisista direktiiveistä eniten muutoksia Suomen osakeyhtiölainsäädäntöön. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa perinteisesti on käytetty samaa osakeyhtiömuotoa sekä pienten että suurten yhtiöiden yhtiömuotona. Direktiivin takia joudutaan lainsäädännössä tekemään edellä selostettu kahtiajako yksityisten ja julkisten yhtiöiden välillä sekä suuria yhtiöitä koskevaan lainsäädäntöön tätä yhtiömuotoa koskevat, direktiivin edellyttämät muutokset. Suomessa on alustavasti ajateltu kahtiajaon vaivattomimmaksi toteuttamistavaksi sitä, että sekä julkinen että yksityinen yhtiö olisivat osakeyhtiöitä.

Julkisiin osakeyhtiöihin, jotka varainhankinnassaan voisivat kääntyä yleisön puoleen, sovellettaisiin perussäännöstön lisäksi muun muassa direktiivien edellyttämää, osittain ankarampaa, osittain vain yksityiskohtaisempaa sääntelyä, joka sekin olisi osa osakeyhtiölakia. Muuttuminen julkiseksi yhtiöksi tapahtuisi periaatteessa vapaaehtoisesti yhtiöjärjestystä muuttamalla. Toisaalta pörssiyhtiöiden olisi käytännössä muututtava julkisiksi yhtiöiksi sen vuoksi, että arvopaperimarkkinadirektiivien mukaan vain julkisen osakeyhtiön liikkeeseen laskemat arvopaperit voivat olla kaupankäynnin kohteena arvopaperipörssissä.

Direktiivin täytäntöönpano aiheuttaa lukuisia muutoksia myös osakeyhtiölain aineellisiin säännöksiin. Osa tulevasta sääntelystä täsmentää osakkaiden ja sivullisten oikeuksia, osa vaatii laajempaa julkisuutta yhtiön tietyistä toimista, osa parantaa osakkaan mahdollisuuksia arvioida asemaansa yhtiössä. Eräät direktiivin säännökset luovat kehykset Suomessa vielä vieraille toimille pakottamatta kuitenkaan omaksumaan niitä. Periaatteellisesti tärkein muutos koskee äänestysmenettelyä tietyissä asioissa, kun yhtiössä on erilajisia osakkeita. Direktiivi edellyttää päätöksen syntymiselle lajikohtaisia ääntenenemmistöjä; tätä vähemmistösuojakeinoa on sovellettu Suomen yhtiöoikeudessa vain poikkeuksellisesti.

Toinen yhtiöoikeudellinen direktiivi sisältää luettelon yhtiömuodoista, johon direktiivin säännöksiä sovelletaan. ETA-sopimuksen liitteen XXII mukaan tämä yhtiömuoto on Suomessa osakeyhtiö. Tähän kohtaan sovelletaan edellä selostettua sopimuksen määräystä, jonka mukaan Suomi voi saatettuaan direktiivin säännökset kansallisesti voimaan muuttaa nimikettä.

Kolmas neuvoston direktiivi, annettu 9 päivänä lokakuuta 1978, perustamissopimuksen 54 artiklan 3 kohdan g alakohdan nojalla, osakeyhtiöiden sulautumisesta (78/855/ETY)

Osakeyhtiöiden sulautumisesta annetun kolmannen yhtiöoikeudellisen direktiivin tarkoitus on velvoittaa jäsenvaltiot ottamaan lainsäädäntöönsä yhtiöiden sulautumisista säännökset, jotka turvaavat osakkeenomistajien, velkojien ja joukkovelkakirjojen haltijoiden oikeudellisen aseman ja antavat heille riittävästi puolueetonta tietoa. Direktiiviä sovelletaan vain julkisiin osakeyhtiöihin, joten se, mitä toisen direktiivin kohdalla esitettiin myöhemmin ilmoitettavasta soveltamisalasta Suomessa, koskee tätäkin direktiiviä. Direktiivin mukaan varsinaiseksi sulautumiseksi katsotaan vain sellainen fuusio, jossa vähintään 90 prosenttia fuusiovastikkeesta suoritetaan osakkeina. Tästä huolimatta suurin osa säännöksistä koskee myös tapauksia, jossa yli 10 prosenttia vastikkeesta suoritetaan rahana.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivin säännösten täytäntöönpanoa varten tarvittava lainsäädäntö tulee monessa kohdin täsmentämään nykyisiä sulautumissäännöksiä ja parantamaan asianosaisten oikeussuojaa muuttamatta kuitenkaan lainsäädännössämme omaksutun sulautumismenettelyn perusteita. Tietojensaantioikeus, muun muassa asiantuntijalausunto sulautumissopimuksesta, ja julkistamisvelvollisuudet tulevat laajenemaan. Säännöstö kattaa kaikki Suomen lain tuntemat sulautumistapaukset: tavallisen sulautumisen, uuden yhtiön perustamisen avulla toteuttavan sulautumisen (kombinaatiofuusio) ja tytäryhtiön sulautumisen emoyhtiöön.

Neljäs neuvoston direktiivi, annettu 25 päivänä kesäkuuta 1978, perustamissopimuksen 54 artiklan 3 kohdan g alakohdan nojalla, yhtiömuodoltaan tietynlaisten yhtiöiden tilinpäätöksistä (78/660/ETY)

Euroopan yhteisön yhtiöoikeudellisista direktiiveistä koskevat neljäs ja seitsemäs direktiivi yhtiöiden tilinpäätösinformaatiota. Neljäs direktiivi koskee yksittäisen yhtiön vuositilinpäätöksen laadintaa, sisältöä ja julkistamista sekä tilintarkastusta. Direktiivi 78/660/ETY annettiin vuonna 1978. Direktiivillä 84/569/ETY neljännessä direktiivissä ilmaistut kokorajat on muutettu ECU-määräisiksi. Direktiiviä muutettiin marraskuussa 1990 edelleen siten, että pieniä ja keskisuuria yrityksiä koskevia rajoja nostettiin noin neljänneksellä samalla kun säädettiin pieniä ja keskisuuria yrityksiä koskevia helpotuksia muun muassa tilinpäätöksen esittämisperiaatteiden osalta (90/604/ETY). Direktiiviä muutettiin samalla siten, että jäsenvaltiokohtaisesti erikseen määritellyt henkilöyhtiöt tulivat direktiivien soveltamisalaan, jos niiden vastuunalaisina yhtiömiehinä on ainoastaan osakeyhtiöitä tai vastaavia yhtiöitä (90/605/ETY); alun perin direktiiviä sovellettiin vain osakeyhtiötyyppisiin yhtiömuotoihin. Suomessa direktiivi 90/605/ETY koskee sopimuksen XXII liitteen mukaan avoimia yhtiöitä ja kommandiittiyhtiöitä.

Direktiivin tavoitteena on yhtenäistää tilinpäätöksen laadintaperiaatteita ja julkaistavan tilinpäätösinformaation muotoa eri jäsenvaltioissa toimivien yhtiöiden välisen vertailukelpoisuuden parantamiseksi. Direktiivin mukaan tilinpäätösinformaation ensisijainen tavoite on antaa oikea ja riittävä kuva yhtiön varoista, veloista, rahoitusasemasta ja tuloksesta.

Direktiivi sisältää keskeiset arvostus- ja jaksotusperiaatteita koskevat säännökset. Osa direktiivin säännöksistä on ehdottomia, osaan sisältyy jäsenvaltioille jätettyjä vaihtoehtoisia tapoja ratkaista kysymys kansallisessa lainsäädännössä. Esimerkkinä kansalliseen lainsäädäntöön jätetystä harkintavallasta voidaan mainita vaihto-omaisuuden arvostaminen. Vaihto-omaisuus arvostetaan pääsäännön mukaan välittömiin menoihin. Direktiiviin sisältyy kuitenkin valinnan mahdollisuus, jonka nojalla jäsenvaltiot voivat sallia hankintamenoon otettavaksi mukaan osuuden myös valmistuksen kiinteäluontoisista menoista muuttuvien (välittömien) menojen lisäksi.

Laadittaessa tasetta neljännen direktiivin mukaan on valittavana joko horisontaalinen tai vertikaalinen kaava. Omaa pääomaa ei jaotella Suomen osakeyhtiölainsäädännön mukaisella tavalla sidottuun ja vapaaseen pääomaan. Tuloslaskelman muodosta on valittavana neljä eri tuloslaskelmakaavaa. Tuloslaskelma voidaan laatia joko kululajeittaisen jaon tai toiminnoittaisen jaon mukaan. Tilikauden tulos eritellään neljännen direktiivin mukaan kolmeen ryhmään: varsinaisen toiminnan tulos, rahoitustuotot ja -kulut, muun toiminnan kuin varsinaisen toiminnan tulos.

Neljännessä direktiivissä on annettu säännöksiä myös liitetietoina ilmoitettavista seikoista. Liitetiedoissa on muun muassa annettava toimialoittaista ja maantieteelliseen jakoon perustuvaa informaatiota liikevaihdosta ja henkilöstöstä.

Neljäs direktiivi sisältää myös tilinpäätöksen julkistamista ja tilintarkastuksen toimittamisvelvollisuutta ja hyväksytyn (auktorisoidun) tilintarkastajan käyttöpakkoa koskevia määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Useisiin neljännen direktiivin säännöksiin liittyy valinnan mahdollisuus, jonka mukaan jäsenvaltio voi poiketa direktiivissä annetusta pääsäännöstä tai valita useammasta direktiivin vaihtoehtoisesta periaatteesta. Keskeisimmät erot neljännessä direktiivissä annettujen pääsääntöjen ja suomalaisen kirjanpito- ja yhteisölainsäädännön välillä liittyvät tilinpäätöksen muotoseikkoihin, poistosäännöksiin samoin kuin eräiden kulukirjausten peruutusvelvollisuuteen.

Sovelletut tuloslaskelma- ja tasekaavat sekä liitetietovaatimukset poikkeavat sekä sisällöltään että laajuudeltaan direktiivin ja Suomen normiston välillä. Kirjanpitoasetuksen (783/73) mukainen tuloslaskelmakaava poikkeaa direktiivistä sekä rakenteen että yksittäisten erien suhteen. Liitetiedoissa vaaditaan annettavaksi enemmän tietoja kuin suomalaisen normiston mukaan.

Arvostuksen yleisperiaate on sama Suomen lainsäädännön ja direktiivin mukaan: menot arvostetaan alkuperäisiin hankintamenoihin. Direktiivi edellyttää, että käyttöomaisuuden hankintamenot poistetaan systemaattisin menetelmin (järjestelmällisesti) hyödykkeen arvioituna taloudellisena pitoaikana. Poistot tehdään siten ennalta tehdyn ohjelman mukaan suunnitelman mukaisina. Suomessa on suunnitelman mukaisten poistojen esittäminen tuloslaskelmassa sallittua, mutta verokytkennän vuoksi suunnitelman mukaisten ja kirjanpidossa vähennettyjen poistojen erotus joudutaan esittämään varausten muutoksen kaltaisena korjauseränä tuloslaskelmassa. Kertyneen poistoerotuksen esittäminen taseessa on samoin vapaaehtoista. Käyttöomaisuuden menojäännökset esitetään, toisin kuin direktiivin mukaan, kirjanpidossa tehtyjen poistojen vähentämisen jälkeen.

Suomen lainsäädäntöön ei sisälly velvoitetta palauttaa tehtyjä kulukirjauksia esimerkiksi arvopaperin hankintamenosta tehdyn poiston osoittautuessa myöhempänä tilikautena perusteettomaksi. Neljäs direktiivi edellyttää puolestaan tällaisen aiheettoman kulukirjauksen peruuttamista.

Joulukuussa 1990 mietintönsä luovuttanut kirjanpitolainsäädännön uudistamiskomitea (komiteamietintö 1990: 45) selvitti suomalaisen tilinpäätösnormiston muutostarpeet sen sopeuttamiseksi vastaamaan direktiivien periaatteita. Komitea teki muutosesitykset, joiden pohjalta annetaan erillinen hallituksen esitys.

Kuudes neuvoston direktiivi, annettu 17 päivänä joulukuuta 1982, 54 artiklan 3 kohdan g alakohdan nojalla, osakeyhtiöiden jakautumisesta (82/891/ETY)

Osakeyhtiöiden jakautumisesta annettu kuudes yhtiöoikeudellinen direktiivi on tavallaan käänteinen verrattuna kolmanteen direktiiviin. Yhtiön jakautumista uusiksi yhtiöiksi eli diffuusiota koskeva menettely julkistamisvelvoitteineen on samanlainen kuin sulautumisessa. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvat julkiset yhtiöt. Kuudes direktiivi poikkeaa muista yhtiöoikeudellisista direktiiveistä siinä, että se ei velvoita jäsenvaltioita sisällyttämään lainsäädäntöönsä direktiivin mukaista sääntelyä. Sen sijaan direktiivi velvoittaa jäsenvaltioita, jotka sallivat yhtiöiden jakautumisen direktiivissä tarkoitetulla tavalla, muuttamaan lainsäädäntönsä vastaamaan direktiivin säännöksiä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomessa ei ole annettu yhtiöoikeudellisia säännöksiä yhtiöiden jakautumisesta eikä direktiivissä tarkoitettu jakautuminen siten ole oikeudellisesti mahdollista. ETA-sopimuksesta ei johdu velvoitetta muuttaa lainsäädäntöä tältä osin, mutta se poistaa mahdollisuudet sisällyttää lainsäädäntöön direktiivistä poikkeavia menettelyjä yhtiöittämisestä, joka toteutetaan yhtiöiden jakautumisen avulla, jos yhtiöittämisessä käytetty menettely kuuluu direktiivin soveltamisalaan.

Suomessa on toistuvasti esitetty yhtiöiden jakautumisen mahdollistavan lainsäädännön tarpeen selvittämistä. Kuudennen yhtiöoikeudellisen direktiivin säännösten mukaisen lainsäädännön valmistelu riippuu tällaisen, kansallisista tarpeista lähtevän selvityksen tuloksesta.

Seitsemäs neuvoston direktiivi, annettu 13 päivänä kesäkuuta 1983, perustamissopimuksen 54 artiklan 3 kohdan g alakohdan nojalla, konsolidoiduista tilinpäätöksistä (83/349/ETY)

Seitsemäs direktiivi sisältää konsolidoitua tilinpäätöstä (konsernitilinpäätöstä) koskevat säännökset. Konsolidoidusta tilinpäätöksestä on direktiivin mukaan käytävä selville yrityskokonaisuuteen (konserniin) kuuluvien yritysten varat, velat, rahoitusasema ja tulos ikään kuin kyseessä olisi yksi yritys. Tilinpäätöksen tulee myös antaa oikeat ja riittävät tiedot konsernin varoista, veloista, rahoitusasemasta ja tuloksesta. Osa direktiivin säännöksistä on ehdottomia, osa on valinnaisia. Direktiiviin on tehty eräitä soveltamisalaa ja kokorajoja koskevia muutoksia.

Direktiivin keskeisiä määräyksiä on kirjanpidollisen konsernin (yrityskokonaisuuden) määritelmä. Direktiivin mukaan siihen kuuluvat kaikki ne yritykset, joissa emoyrityksellä on määräysvalta. Määräysvalta perustuu ensisijaisesti tytäryrityksen osakkeiden tai jäsenten äänioikeuksien enemmistöön. Emoyrityksen määräysvalta voi ilmetä, vaikka emoyrityksellä ei olisikaan omistukseen perustuvaa äänioikeuden enemmistöä, oikeutena valita tytäryrityksen osakkaana tai jäsenenä tytäryrityksen hallinto-, johto- tai valvontaelimen enemmistö. Emoyrityksen määräysvalta voi kansallisen lainsäädännön niin salliessa olla myös tytäryritykseen kohdistuvaa hallitsevaa vaikutusvaltaa, vaikka emoyritys ei lainkaan olisi osakkaana.

Myös tilanne, jolloin tytäryrityksen hallinto-, johto- ja valvontaelimen jäsenten enemmistö on valittu tehtäväänsä pelkästään emoyrityksen edustamien osakkeiden äänioikeuden nojalla, voi tietyin edellytyksin synnyttää velvollisuuden konsolidoidun tilinpäätöksen laadintaan. Direktiivi sallii kansallisen lainsäädännön edellyttävän, että omistuksen olisi oltava vähintään 20 prosenttia äänimäärästä, jotta konsernisuhde syntyisi. Toisten osakkeenomistajien tai jäsenten kanssa tekemänsä sopimuksen nojalla ääntenenemmistöä toisessa yrityksessä valvovaa yritystä voidaan pitää emoyhtiönä.

Konsolidoitu tilinpäätös käsittää konsolidoidun taseen, tuloslaskelman ja liitetiedot. Taseen ja tuloslaskelman muotoa ja sisältöä sekä liitetietoina annettavaa informaatiota koskevia neljännen direktiivin määräyksiä on sovellettava myös konsolidoituun tilinpäätökseen.

Konsolidoidussa tilinpäätöksessä tulee noudattaa neljännen direktiivin arvostusperiaatteita. Jos yksittäisen konsolidoitavan yhtiön tilinpäätös on laadittu muiden arvostusperiaatteiden mukaan, tilinpäätöksen varat ja velat on arvostettava uudelleen konsolidoinnissa noudatettujen arvostusperiaatteiden mukaisesti.

Yritykset, joiden omasta pääomasta omistavalla yrityksellä on enemmän kuin 20 prosenttia, sisällytetään tilinpäätökseen pääomaosuusmenetelmän avulla ja esitetään tilinpäätöksessä omalla nimikkeellään, jos omistukset on tarkoitettu hyödyttämään omistavan yrityksen toimintaa pitkähkön ajan.

Direktiivin edellyttämässä yrityskokonaisuuden toimintakertomuksessa on annettava kattava katsaus liiketoiminnan kehityksestä ja tilinpäätökseen sisältyvien yritysten taloudellisesta asemasta kokonaisuutena.

Pienet ja keskisuuret yrityskokonaisuudet on jätetty seitsemännen direktiivin tiedonantovelvoitteiden ulkopuolelle. Pankeille ja vakuutuslaitoksille on annettu omat tilinpäätösinformaatiota koskevat määräykset.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Konsernitilinpäätöksen laatimisvelvollisuus syntyy Suomen lainsäädännön mukaan määräysvallan perusteella; pääsääntönä on, että omistukseen ja siihen liittyvään ääntenenemmistöön perustuva määräysvalta synnyttää emo - tytäryhtiösuhteen. Myös EY:n säännöstö perustuu määräysvalta-ajattelulle. EY:n lainsäädäntö synnyttää kuitenkin monimuotoisemmissa tilanteissa ja useampien yhteisömuotojen osalta konsernisuhteen kuin Suomen lainsäädäntö.

Konsernitilinpäätöstä laadittaessa noudatettavat tekniset periaatteet ovat pääpiirteissään samanlaiset suomalaisessa ja seitsemännen direktiivin mukaisessa käytännössä. Olennainen ero on kuitenkin siinä, että suomalaisessa käytännössä yhtiöiden tilinpäätökset yhdistellään konsernitilinpäätökseen sellaisenaan.

Edellä neljännen yhtiöoikeudellisen direktiivin kohdalla on viitattu kirjanpitolainsäädännön uudistamiskomitean ehdotuksiin suomalaisen tilinpäätösnormiston mukauttamiseksi vastaamaan myös seitsemännen direktiivin periaatteita.

Kahdeksas neuvoston direktiivi, annettu 10 päivänä huhtikuuta 1984, perustamissopimuksen 54 artiklan 3 kohdan g alakohdan nojalla, lakisääteisten tilintarkastusten suorittamisesta vastuussa olevien henkilöiden hyväksymisestä (84/253/ETY)

Kahdeksas yhtiöoikeudellinen direktiivi sääntelee yritysten lakisääteistä tilintarkastusta ja sisältää erityisesti määräyksiä tästä tilintarkastuksesta vastaavien tilintarkastajien pätevyysvaatimuksista.

Direktiivi täydentää tilinpäätöstä ja konsernitilinpäätöstä koskevien neljännen ja seitsemännen yhtiöoikeudellisen direktiivin määräyksiä. Näissä direktiiveissä on säännöksiä velvollisuudesta suorittaa tilintarkastus kahdeksannen direktiivin pätevyysvaatimukset täyttävillä tilintarkastajilla. Direktiivissä säädetään tilintarkastajien hyväksymisen (auktorisoinnin) edellytyksenä näiden teoreettisille tiedoille ja käytännön osaamiselle asetettavista vaatimuksista. Auktorisoinnin suorittaa valtion viranomainen tai viranomaisen valtuuttamana muu taho. Auktorisointivaltuutuksesta tulee säätää laissa.

Direktiivin lähtökohtana on se, että henkilö voidaan hyväksyä suorittamaan lakisääteistä tilintarkastusta yleensä vasta, kun hän on suorittanut korkeakoulutasoisen peruskoulutuksen jälkeen tilintarkastajan ammattitutkinnon, joka on valtion järjestämä tai tunnustama. Tästä voidaan poiketa direktiivissä säädetyin edellytyksin.

Direktiivi edellyttää jäsenvaltion hyväksyvän tietyin edellytyksin henkilöitä tilintarkastajaksi, jotka ovat antaneet osaksi tai kokonaan näytön pätevyydestään toisessa EY:n jäsenvaltiossa. Direktiivissä on lisäksi säännökset auktorisoinnin edellytyksistä, muun muassa hyvämaineisuudesta. Lisäksi direktiivissä on säännöksiä tilintarkastajan esteellisyydestä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Voimassa olevassa lainsäädännössämme ei ole säännöksiä tilintarkastajien auktorisointijärjestelmästä eikä auktorisoinnin edellytyksistä; tämä tehtävä kuuluu Suomessa kauppakamarilaitokselle. Direktiivin periaatteisiin sopeutuminen edellyttää, että tilintarkastajien auktorisoinnista annetaan säännökset laissa. Samaten auktorisoinnin yleiset edellytykset tulee määritellä laissa. Auktorisoinnin saamisen edellytyksiä lienee tarvetta kiristää käytännön kokemuksen osalta. Samaten edellytyksiin tulee sisällyttää vaatimukset ammatillisesta rehellisyydestä ja hyvämaineisuudesta.

Vaatimus Suomen kansalaisuudesta ja siitä, että tilintarkastajan tulee asua Suomessa, tulee poistaa. Edelleen on tarve luoda muissa ETA-valtioissa auktorisoitujen tilintarkastajien hyväksymismenettely. Samoin on tarpeen sisällyttää lakiin eräitä uusia, tilintarkastuksen toimittamiseen liittyviä määräyksiä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö asetti vuoden 1991 maaliskuussa toimikunnan, jonka tehtävänä on tehdä ehdotukset muutoksiksi ja lisäyksiksi lainsäädäntöön suomalaisen normiston yhdenmukaistamiseksi EY:n kirjanpitoa ja tilintarkastusta koskevien direktiivien periaatteiden kanssa.

Yhdestoista neuvoston direktiivi, annettu 21 päivänä joulukuuta 1989, julkistamisvaatimuksista, jotka koskevat toisen valtion lainsäädännön alaisten, yhtiömuodoltaan tietynlaisten yhtiöiden jäsenvaltioon avaamia sivuliikkeitä (89/666/ ETY)

Yhdestoista yhtiöoikeudellinen direktiivi on läheisessä yhteydessä ensimmäiseen direktiiviin. Siinä luetellaan ne seikat, joita ensimmäisen direktiivin soveltamisalaan kuuluvilla ulkomaisilla yhtiöillä olevista sivuliikkeistä on julkistettava sivuliikkeen sijaintivaltiossa. Tarkoituksena on yhdenmukaistaa lainsäädäntöä sen varmistamiseksi, että tietyt perustiedot yhtiöiden sivuliikkeistä ovat jokaisen saatavilla sivuliikkeen sijaintivaltiossa koko direktiivin soveltamisalueelta. Direktiivin säännökset koskevat yhtäältä jäsenvaltioista olevien yhtiöiden sivuliikkeitä, joiden osalta hyödynnetään kirjanpitoa koskevien direktiivien yhdenmukaistamaa tilinpäätöskäytäntöä, toisaalta kolmansista maista olevien yhtiöiden sivuliikkeitä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Direktiivi koskee asioita, joista Suomessa säädetään tällä hetkellä asetuksen tasolla, kaupparekisteriasetuksessa (208/79). Ensimmäisen direktiivin aiheuttamien lainmuutosten yhteydessä on tarkoitus sisällyttää kaupparekisterilakiin (129/79) myös tästä direktiivistä johtuvat, luonteeltaan laintasoista sääntelyä vaativat säännökset.

Kahdestoista neuvoston yhtiöoikeudellinen direktiivi, annettu 21 päivänä joulukuuta 1989, yhdenmiehen rajavastuuyhtiöistä (89/667/ETY)

Kahdestoista yhtiöoikeudellinen direktiivi velvoittaa jäsenvaltiot lainsäädännössään hyväksymään sellaiset yhtiöt, joissa ainoan jäsenen vastuu yhtiön velvoitteista on rajoitettu tiettyyn pääomapanokseen. Velvollisuutta hyväksyä yhdenmiehenyhtiöt, joissa vastuu on rajoitettu, ei kuitenkaan sovelleta julkisiin yhtiöihin.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Suomelle direktiivin täytäntöönpano ei aiheuta ongelmia, koska Suomessa osakeyhtiömuodon käyttämisen edellytykseksi ei ole asetettu sitä, että osakkeenomistajia on enemmän kuin yksi. Direktiivi aiheuttanee pienempiä muutoksia osakeyhtiölakiin, lähinnä siltä osin, että tietyt osakkeenomistajan yhtiön puolesta tekemät päätökset on voitava todentaa.

Neuvoston asetus (ETY) N:o 2137/85, annettu 25 päivänä heinäkuuta 1985, eurooppalaisesta taloudellisesta etuyhtymästä (ETEY)

Asetus Eurooppalaisesta taloudellisesta etuyhtymästä (ETEY) muodostaa yhdenmukaistamisdirektiiveistä erillisen yhtiöoikeudellisen sääntelykokonaisuuden. Asetus mahdollistaa eri valtioiden oikeushenkilöiden ja liikkeenharjoittajien väliset yhteenliittymät, joilla on tiettyjä ylikansallisia piirteitä. Asetus on ensimmäinen onnistunut yritys luoda yhteisön lainsäädännöllä uusi, jäsenmaiden lainsäädännöstä erillinen yhteisömuoto.

Eurooppalaisen taloudellisen etuyhtymän käyttötarkoitus on suppea. Yhtymän tarkoituksena on asetuksen mukaan helpottaa ja kehittää sen jäsenten taloudellista toimintaa sekä parantaa ja lisätä tällaisen toiminnan tulosta. Tarkoituksena ei ole tuottaa voittoa etuyhtymälle itselleen. Toiminnasta mahdollisesti syntyvää voittoa pidetään jäsenten voittona. Toiminnan tulee olla yhteydessä sen jäsenten taloudelliseen toimintaan, ja se saa luonteeltaan olla vain tähän liitännäistä. Asetuksessa säädetään tämän vuoksi etuyhtymälle huomattavia toiminnallisia rajoituksia. Etuyhtymä ei saa johtaa eikä valvoa toisia yhtiöitä eikä se saa pitää hallussaan osakkeita tai osuuksia yli sen, mikä on tarpeen etuyhtymän päämäärän saavuttamiseksi. Siltä osin kuin osakkeiden tai osuuksien hallinta on etuyhtymälle sallittua, tapahtuu se jäsenten eikä etuyhtymän lukuun. Työntekijöitä etuyhtymässä saa olla enintään viisisataa.

Etuyhtymä perustetaan perustamissopimuksella. Sopimuksen sisällön osalta asetus on huomattavan joustava ja pakollinen vähimmäissisältö on suppea. Sovittavia asioita ovat yhtymän nimi, kotipaikka ja tarkoitus. Tämän lisäksi sopimuksesta tulee käydä ilmi tietyt tiedot etuyhtymän jäsenistä. Etuyhtymä rekisteröidään siinä valtiossa, jossa sillä on kotipaikka. Asetus sisältää tarkemmat määräykset rekisteröitävistä asioista. Rekisteröinnistä on ilmoitettava myös Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä. Huomionarvoista on, että etuyhtymän kotipaikkaa voidaan siirtää valtiosta toiseen.

Etuyhtymän toimielimiä ovat jäsenet yhdessä sekä yksi tai useampi johtaja. Perustamissopimuksessa voidaan määrätä muista toimielimistä. Jokaisella jäsenellä on yksi ääni, jollei perustamissopimuksesta muuta seuraa. Kenelläkään ei saa olla enemmistöä äänistä. Tietyistä asetuksessa mainituista perusasioista, kuten etuyhtymän tarkoituksen tai jäsenen maksuvelvollisuuden tai äänimäärän muuttamisesta tai uusien jäsenten ottamisesta, on aina päätettävä yksimielisesti. Muilta osin jäsenet voivat perustamissopimuksessa sopia muistakin päätöksentekotavoista, kuten enemmistöpäätöksistä.

Etuyhtymän jäsenet vastaavat yhteisvastuullisesti kaikista sen velvoitteista. Velkoja voi kuitenkin vaatia suoritusta jäseneltä vasta sen jälkeen, kun maksua on vaadittu etuyhtymältä eikä sitä ole suoritettu kohtuullisessa ajassa. Asetukseen sisältyy pakottavia säännöksiä jäsenyyden lakkaamisesta, kuten jäsenen oikeudesta erota ja oikeudesta erottaa jäsen, sekä yhtymän purkamisesta. Selvitystilaan ja maksukyvyttömyyteen sovelletaan kansallista lainsäädäntöä.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Asetuksessa määrätään jäsenvaltioille tiettyjä velvollisuuksia ryhtyä toimenpiteisiin asetuksen täytäntöönpanemiseksi. Tehtävät liittyvät enimmäkseen rekisterinpitoon. Nämä lähinnä teknisiksi luokiteltavat lainmuutokset on tarkoitus esittää eduskunnalle samassa yhteydessä kuin erillinen hallituksen esitys asetuksen voimaansaattamiseksi annetaan. Yhtiöoikeutta koskeva kahden vuoden siirtymäaika käsittää myös asetuksen voimaansaattamisen.

VI osa Yhteistyö muilla kuin neljän vapauden aloilla

78 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet syventävät ja laajentavat yhteistyötään yhteisön niiden toimintojen kehyksissä, jotka liittyvät tutkimukseen ja tekniseen kehitystyöhön, tietopalveluihin, ympäristöön, koulutukseen, harjoitteluun ja nuorisoon, sosiaalipolitiikkaan, kuluttajansuojeluun, pieniin ja keskikokoisiin yrityksiin, matkailuun, audiovisuaaliseen alaan sekä pelastuspalveluun.

79 artikla. Sopimuspuolten yhteistyön lähtökohta on vuoropuhelu, jonka pohjalta yhteistyöalat ja toiminnot yksilöidään erikseen luetelluilla aloilla. Erityisiä yhteistyömuotoja ovat tietojen vaihto ja ETA:n sekakomiteassa sopimuspuolen pyynnöstä tapahtuva neuvottelu suunnitelmista ja ehdotuksista, jotka koskevat puiteohjelmien, erityisohjelmien, toiminnan ja hankkeiden toteuttamista ja muuttamista. Sopimuksen VII osaan sisältyviä menettelyä koskevia määräyksiä sovelletaan soveltuvin osin yhteistyömuotoja koskevaan osaan, jos näin on määrätty osaan sisältyvissä määräyksissä ja pöytäkirjassa 31.

80 artikla. Yhteistyö toteutetaan EFTA-valtioiden osallistumisella EY:n puiteohjelmiin, erityisohjelmiin, hankkeisiin tai muuhun toimintaan. Lisäksi sopimuspuolet toteuttavat yhteisiä toimintoja, suorittavat tietojen vaihtoa ja yhteisiä ponnistuksia tiettyjen toimintojen edistämiseksi kaikkialla sopimuspuolten alueella. Sopimuspuolet pyrkivät rinnakkaiseen lainsäädäntöön ja yhteensovittamaan ponnistuksensa ja toimintonsa kansainvälisissä järjestöissä tai niihin liittyen taikka kolmansien maiden kanssa harjoitettavassa yhteistyössä.

81 artikla. Artiklassa määrätään niistä periaatteista, joita sovelletaan EFTA-valtioiden osallistumiseen EY:n puiteohjelmaan, erityisohjelmaan, hankkeeseen tai muuhun toimintaan. EFTA-valtioilla tulee olla pääsy ohjelman kaikkiin osiin. EFTA-valtioiden rahoitusosuus tulee ottaa täysimääräisesti huomioon, kun on kyse komiteoista, jotka avustavat komissiota tietyn yhteisön toiminnon hoitamisessa tai kehittämisessä. Sopimuksen 79 artiklan 3 kohdan määräyksiä sovelletaan yhteisön yleiseen talousarvioon liittyviä päätöksiä lukuun ottamatta niihin yhteisön päätöksiin, jotka koskevat suoraan tai välillisesti puiteohjelmaa, erityisohjelmaa, hanketta tai muuta toimintaa. ETA:n sekakomitea voi erikseen määrätyllä tavalla tarkastella toimintaan osallistumisen jatkamisen ehtoja ja edellytyksiä. Puiteohjelman, erityisohjelman, hankkeen tai muun toiminnan tulosten levittämiseen, arvioimiseen ja hyväksi käyttämiseen on sopimuspuolilla yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Sopimuspuolet sitoutuvat lisäksi omia sääntöjään ja määräyksiään noudattaen helpottamaan ohjelmaan osallistuvien liikkuvuutta ja muuta toimintaa siltä osin kuin se on tarpeellista.

82 artikla. Artiklassa määrätään perusteista, joilla EFTA-valtioiden rahoitusosuudet lasketaan niissä tapauksissa, joissa EFTA-valtiot osallistuvat sopimuksen 81 artiklan tarkoittamalla tavalla EY:n puiteohjelmaan, erityisohjelmaan, hankkeeseen tai muuhun toimeen.

Määräyksen 1 kohdan a alakohdan mukaan EFTA-valtioiden rahoitusosuus toteutetaan määräämällä yhteisön toimintaan osallistumisesta johtuva osuus suhteessa niihin maksusitoumusmäärärahoihin sekä niihin maksumäärärahoihin, jotka on vuosittain otettu yhteisöä varten yhteisön yleisen talousarvion kyseistä toimintaa vastaavalle momentille. "Suhdeluku", jonka mukaan EFTA-valtioiden osuus määräytyy, on yhtäältä kunkin EFTA-valtion markkinahintaisen bruttokansantuotteen (GDP) sekä toisaalta yhteisön jäsenvaltioiden ja kyseisen EFTA-valtion yhteenlaskettujen bruttokansantuotteiden (GDP) suhde. Tämä suhdeluku lasketaan kutakin varainhoitovuotta varten viimeisten saatavilla olevien tilastotietojen perusteella. EFTA-valtioiden rahoitusosuus lisätään sekä maksusitoumusmäärärahojen että maksumäärärahojen osalta määriin, jotka on otettu yhteisöä varten yleiseen talousarvioon kyseistä toimintaa vastaavalle momentille. EFTA-valtioiden kunakin vuonna maksettavat rahoitusosuudet määräytyvät maksumäärärahojen perusteella. Yhteisön sopimuksen perusteella ennen EFTA-valtioiden toimintaan osallistumista antamista sitoumuksista johtuvat velvoitteet taikka niistä johtuvat maksut eivät perusta rahoitusosuutta EFTA-valtioille.

Artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan EFTA-valtioiden osallistuessa tiettyjen hankkeiden tai tietyn muun toiminnan rahoitukseen on rahoitusosuuden määräämisen periaatteena, että kukin sopimuspuoli vastaa omista kuluistaan, minkä lisäksi ETA:n sekakomitea määrää aiheellisesta osallistumisesta yhteisön yleiskustannuksiin.

Artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan ETA:n sekakomitea tekee tarvittavat päätökset sopimuspuolten osallistumisesta toiminnasta aiheutuviin kustannuksiin. ETA:n sekakomitea voi lisäksi täydentää tai muuttaa rahoitusosuutta koskevia määräyksiä. Artiklan 2 kohdan mukaan tarkemmat määräykset 82 artiklan täytäntöönpanosta ovat pöytäkirjassa 32.

Pöytäkirja 32

1 artikla. Artiklassa määrätään menettelytavoista, joilla määritellään sopimuksen 82 artiklan tarkoittama osallistuminen rahoitukseen. Artiklan 1 ja 2 kohtaan sisältyvän menettelyn mukaisesti EY:n komissio antaa ETA:n sekakomitealle viimeistään kunkin varainhoitovuoden toukokuun 30 päivänä alustavassa ehdotuksessa yleiseksi talousarvioksi menojen yhteenvedossa maksusitoumus- ja maksumäärärahojen "lisätietoina" annetut määrät niiden toimintojen osalta, joihin EFTA-valtiot osallistuvat ja alustavan talousarvioehdotuksen tulojen yhteenvedossa "lisätietoina" annetut arviomäärät rahoitusosuuksista, jotka vastaavat EFTA-valtioiden osallistumista kyseisiin toimintoihin. Artiklan 3 kohdan mukaan ETA:n sekakomitea vahvistaa ennen kunkin vuoden heinäkuun 1 päivää, että 2 kappaleessa tarkoitetut määrät ovat 82 artiklan määräysten mukaiset. Artiklan 4 kohdassa määrätään, että budjettivallan käyttäjän hyväksyttyä talousarvion, tarkistetaan sekä maksusitoumus- että maksumäärärahojen osalta EFTA-valtioiden osallistumista vastaavat, "lisätietoina" annetut määrät samoin kuin rahoitusosuuksien määrät, jotta ne olisivat sopimuksen 82 artiklan määräysten mukaiset.

Artiklan 5 ja 6 kohdan mukaan budjettivallan käyttäjän hyväksyttyä lopullisesti yleisen talousarvion, EY:n komissio antaa ETA:n sekakomitealle tiedot niistä "lisätietoina" tulojen ja menojen yhteenvedossa talousarviossa annetuista määristä, jotka vastaavat EFTA-valtioiden osallistumista. ETA:n sekakomitea vahvistaa 15 päivän määräajassa tietojen antamisesta sen, että nämä määrät ovat 82 artiklan mukaiset. EFTA-valtioiden pysyvä komitea ilmoittaa kunkin varainhoitovuoden tammikuun 1 päivään mennessä rahoitusosuuden lopullisen jaon eri EFTA-valtioiden välillä. Tämä jakso sitoo jokaista EFTA-valtiota. Jos kyseisiä tietoja ei anneta tammikuun 1 päivään mennessä, sovelletaan väliaikaisesti edellisen vuoden jakoa.

2 artikla. Artiklassa määrätään EFTA-valtioiden rahoitusosuuksien suorituksesta. Artiklan 1 kohdan mukaan EY:n komissio päättää EFTA-valtioiden pysyvän komitean pöytäkirjan 1 artiklan 6 kohdan määräysten mukaisesti antamien tietojen perusteella EY:n varainhoitoasetuksen (varainhoitoasetus, annettu 21 päivänä joulukuuta 1977, EYVL N:o (1) L 356, 31 12.1977, sellaisena kuin se on muutettuna 13 päivänä maaliskuuta 1990 annetulla neuvoston asetuksella N:o 610, EYVL N:o L 70, 16.3.1990) 28 artiklan 1 kohdan nojalla ehdotuksesta vaateeksi, joka vastaa EFTA-valtioiden osallistumisen määrää ja lasketaan maksusitoumusmäärärahojen perusteella. Vaadetta koskevan ehdotuksen laatimisella komissio avaa muodollisesti talousarvion kyseisten momenttien maksusitoumusmäärärahat tätä varten laaditun talousarvioryhmittelyn mukaisesti. Jos talousarviota ei ole hyväksytty varainhoitovuoden alkaessa, sovelletaan EY:n varainhoitoasetuksen 9 artiklaa. EY:n komissio päättää 1 kohdan mukaan lisäksi EY:n varainhoitoasetuksen 28 artiklan 2 kohdan nojalla maksupyynnöstä, joka vastaa EFTA-valtioiden rahoitusosuuksia ja lasketaan maksumäärärahojen perusteella. Artiklan 2 kohdan mukaan kukin EFTA-valtio maksaa rahoitusosuutensa kahdessa erässä, joista kuusi kahdestoistaosaa rahoitusosuudesta maksetaan viimeistään 20 päivänä tammikuuta ja kuusi kahdestoistaosaa rahoitusosuudesta maksetaan viimeistään 15 päivänä heinäkuuta. Lisäksi määrätään, että viimeistään 20 päivänä tammikuuta maksettavan kuuden kahdestatoistaosan erä lasketaan kuitenkin sen määrän perusteella, joka on annettu "lisätietoina" alustavan talousarvioehdotuksen tulojen yhteenvedossa. Näin maksetut määrät tasataan 15 päivänä heinäkuuta erääntyvien kahdestatoistaosien maksun yhteydessä. Jos talousarviota ei ole hyväksytty ennen 30 päivää maaliskuuta, myös toinen maksuerä lasketaan alustavassa talousarvioehdotuksessa "lisätietoina" annetun määrän perusteella. Maksut tasataan kolmen kuukauden kuluttua pöytäkirjan 1 artiklan 5 kohdassa tarkoitetun menettelyn päättämisestä. EFTA-valtioiden rahoitusosuuksien suorituksia vastaavat hyvitykset avaavat muodollisesti talousarvion kyseisten momenttien maksumäärärahat tätä varten laaditun talousarvioryhmittelyn mukaisesti. Artiklan 3 kohdassa määrätään rahoitusosuuksien ilmoittamisesta ja maksamisesta ECU-määräisinä.

Artiklan 4 ja 5 kohdassa määrätään, että kukin EFTA-valtio avaa suoritusta varten keskuspankkiinsa tai muuhun tätä tarkoitusta varten nimeämäänsä laitokseen ECU-määräisen tilin EY:n komission lukuun. Jos hyvityksiä ei suoriteta 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuissa määräajoissa 4 kohdassa tarkoitetulle tilille, EFTA-valtion, jota asia koskee, on maksettava viivästyskorkoa määrä, joka vastaa Euroopan rahapoliittisen yhteistyörahaston ECU-määräisistä toimitteistaan eräpäivän kuukaudelta perimää, Euroopan yhteisöjen virallisen lehden C-sarjassa kultakin kuukaudelta julkaistavaa korkokantaa lisättynä 1,5 prosenttiyksiköllä.

3 artikla. Artiklassa määrätään rahoitusosuuksien toimeenpanoa koskevista tarkistuksista. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että sopimuksen 82 artiklan mukaisesti talousarvion kunkin momentin osalta määrättyjä EFTA-valtioiden osallistumisen määriä ei tavallisesti muuteta asianomaisen varainhoitovuoden aikana. Artiklan 2 kohdan mukaan EY:n komissio suorittaa, päättäessään kunkin varainhoitovuoden tilit, tulo- ja menotilin laatimisen yhteydessä tilien tasauksen EFTA-valtioiden osallistumisen osalta ja ottaa tuolloin huomioon siirtoihin tai lisätalousarvioihin perustuneet muutokset varainhoitovuoden ajalta, varainhoitovuoden määrärahojen lopullisen toteuttamisen, ottaen huomioon mahdolliset peruutukset ja siirrot seuraaville vuosille ja yhteisön toimintaan liittyviä kustannuksia vastaavat rahamäärät, jotka EFTA-valtiot kattavat erikseen tai luontaissuorituksina, esimerkiksi hallinnollisena apuna. Kappaleessa määrätään erikseen, että tämä tasaus toteutetaan laadittaessa talousarvio seuraavalle vuodelle (n+2). Artiklan 3 kohdan mukaan hyväksyttävien poikkeuksellisten seikkojen vallitessa EY:n komissio voi, siltä osin kuin se on tarpeen suhdeluvun toteutumisen turvaamiseksi, ETA:n sekakomitean suostumuksella pyytää EFTA-valtioilta ylimääräisten rahoitusosuuksien suoritusta myös sen varainhoitovuoden aikana, jona poikkeama on ilmennyt. Tällaiset ylimääräiset rahoitusosuudet kirjataan pöytäkirjan 2 artiklan 4 kohdassa tarkoitetuille tileille ETA:n sekakomitean määräämänä päivänä, jonka on mahdollisuksien mukaan vastattava pöytäkirjan 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun tasauksen ajankohtaa. Mikäli kirjaukset viivästyvät, sovelletaan pöytäkirjan 2 artiklan 5 kohdan viivästyskorkoa koskevia määräyksiä.

4 artikla. Määräyksen mukaan ETA:n sekakomitea tarkastelee pöytäkirjan 2 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä 3 artiklan 2 ja 3 kohdan määräyksiä ennen 1 päivää tammikuuta 1994 ja tekee niihin täytäntöönpanon sekä EY:n varainhoitoasetusta tai yleisen talousarvion laatimista koskevien yhteisön päätösten perusteella tarpeelliset muutokset.

5 artikla. Artiklassa määrätään määrärahojen käyttöä koskevista ehdoista. EFTA-valtioiden osallistumiseen perustuvat määrärahat käytetään EY:n varainhoitoasetuksen säännösten edellyttämällä tavalla. Tarjousmenettelyjä koskevien säännösten osalta määrätään kuitenkin, että tarjouspyynnöt ovat avoimia sekä EY:n jäsenvaltioille että EFTA-valtioille, siltä osin kuin niitä rahoitetaan talousarvion sellaisilta momenteilta, joihin liittyy EFTA-valtioiden osallistuminen.

6 artikla. Artikla sisältää tietojen antamista koskevat määräykset. Artiklan 1 kohdan mukaan EY:n komissio toimittaa jokaisen vuosineljänneksen lopussa EFTA-valtioiden pysyvälle komitealle niiden toimintaohjelmien ja toimintojen osalta, joiden rahoitukseen EFTA-valtiot osallistuvat, kirjanpidostaan otteen, josta ilmenee toimintaohjelmien ja toimintojen täytäntööpanon tilanne sekä tulojen että menojen osalta. Artiklan 2 kohdan mukaan varainhoitovuoden päätyttyä EY:n komissio antaa EFTA-valtioiden pysyvälle komitealle tiedoksi niiden toimintaohjelmien ja toimintojen osalta, joiden rahoitukseen EFTA-valtiot osallistuvat, tulojen ja menojen tililtä sekä EY:n varainhoitoasetuksen 78 ja 81 artiklan mukaisesti laaditusta taseesta ilmenevät tiedot. Artiklan 3 kohdassa määrätään, että yhteisö toimittaa EFTA-valtioiden pysyvälle komitealle niiden toimintaohjelmien ja toimintojen osalta, joiden rahoitukseen EFTA-valtiot osallistuvat, sellaiset muut rahoitustiedot, joita ne voivat kohtuudella pyytää.

7 artikla. Artikla sisältää tarkastusta koskevat määräykset. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTA-valtioiden osallistumista vastaavien tulojen määrittely ja saatavuus sekä sitä vastaavien menojen kohdentaminen ja ajoitus tarkastetaan soveltaen Euroopan talousyhteisön perustamissopimusta, varainhoitoasetusta sekä asetuksia, joita sovelletaan sopimuksen 76 ja 78 artiklassa tarkoitetuilla aloilla. Artiklan 2 kohdan mukaan toteutetaan aiheelliset yhteisön ja EFTA-valtioiden tarkastusviranomaisten väliset järjestelyt niiden tulojen ja menojen, jotka vastaavat EFTA-valtioiden osallistumista yhteisön toimintoihin, 1 kohdassa tarkoitetun tarkastuksen helpottamiseksi.

8 artikla. Artiklassa määrätään suhdeluvun laskemisessa huomioon otettava bruttokansantuotteen (GDP) arvo. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksen 82 artiklassa tarkoitettu markkinahintainen bruttokansantuote (GDP) saadaan sopimuksen 76 artiklan täytäntöönpanon tuloksena julkaistavista tiedoista. Artiklan 2 kohdassa määrätään, että varainhoitovuosien 1993 ja 1994 osalta markkinahintainen bruttokansantuote (GDP) saadaan kuitenkin poikkeuksellisesti OECD:n vahvistamista tiedoista. ETA:n sekakomitea voi tarvittaessa päättää, että tämän määräyksen soveltamista jatketaan yhtenä tai useampana myöhempänä vuotena.

* * *

83 artikla. Artiklan mukaan tietojen vaihdon muodossa tapahtuvassa yhteistyössä EFTA-valtioiden viranomaisilla on sama oikeus saada ja sama velvollisuus antaa tietoja kuin EY:n jäsenvaltioilla ETA:n sekakomitean tietojen salassapidon turvaamiseksi asettamia vaatimuksia noudattaen.

84 artikla. Artiklan mukaisesti tarkemmat määräykset yhteistyöstä tietyillä erityisaloilla ovat pöytäkirjassa 31.

Pöytäkirja 31

1 artikla. Tässä tutkimus- ja kehittämistoimintaa koskevassa artiklassa määrätään, että EFTA-valtiot osallistuvat yhteisön tutkimuksen ja teknologian kehittämisen kolmanteen puiteohjelmaan (1990―1994) täysimääräisesti EURATOM-sopimuksen alaisia ydinenergia-alan tutkimusohjelmia lukuun ottamatta. (Neuvoston päätös 90/221/ETY) EFTA-valtiot osallistuvat näiden toimintojen rahoitukseen maksamalla komissiolle vuosittaisen puiteohjelmamaksun sopimuksen 82 artiklassa määrätyllä tavalla.

Sopimuksen mukaan EFTA-valtiot osallistuvat täysimääräisesti kaikkien niiden komiteoiden työskentelyyn, jotka avustavat komissiota puiteohjelman ja sen eri tutkimusohjelmien johtamisessa ja kehittämisessä. Lisäksi EFTA-valtioiden edustajat osallistuvat tiede- ja teknologiakomitean (CREST) ja muiden sellaisten komiteoiden työhön, joiden asiantuntemusta komissio käyttää hyväkseen, siinä laajuudessa kuin on tarpeen yhteistyön tarkoituksenmukaisen toimivuuden kannalta.

Sopimuksen voimaantulon jälkeen puiteohjelman (1990―1994) toimintojen arvioinnissa ja merkittävässä uudelleensuuntaamisessa noudatetaan sopimuksen 79 artiklan 3 kohdan mukaista menettelyä.

Artiklassa määrätään lisäksi, että sopimuksella ei ole vaikutusta kahdenväliseen yhteistyöhön, joka tapahtuu toisessa puiteohjelmassa (1987―1991) (Neuvoston päätös 87/516/EURATOM, ETY) eikä yhteisön ja EFTA-valtioiden välisiin tieteellis-teknisen alan puitesopimuksiin, jotka koskevat muuta kuin sopimuksen soveltamisalaan kuuluvaa yhteistyötä.

2 artikla. Yhteisöllä on kaksi tietopalvelu- ohjelmaa: informaatiopalvelujen kehittämis- ohjelma (IMPACT) sekä innovaatioiden ja teknologian siirron strateginen suunnitelma (SPRINT) (Neuvoston päätökset 88/524/ETY ja 89/286/ETY). Artiklan mukaan ETA:n sekakomitea päättää EFTA-valtioiden näihin ohjelmiin osallistumista koskevista ehdoista ja edellytyksistä.

3 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan ympäristöä koskevaa yhteistyötä tulee tehostaa erityisesti seuraavilla aloilla: toimintaohjelmien laatiminen, ympäristönsuojelua koskevien vaatimusten sisällyttäminen muuhun yhteiskuntapolitiikkaan, taloudelliset ohjauskeinot mukaan lukien verotus, kaukokulkeutuvat epäpuhtaudet sekä kansainvälisten järjestöjen käsittelemät alueelliset ja maailmanlaajuiset kysymykset. Nämä kysymykset ovat ympäristönsuojelussa keskeisiä. Erityisesti yhteisön viidennen ympäristöpoliittisen tavoiteohjelman laatimiseen osallistumista, taloudellisia ohjauskeinoja ja kaukokulkeutuvista epäpuhtauksista aiheutuvien ongelmien käsittelyä on tehostettava.

Artiklan 2 kohdan mukaan tarvittavat päätökset EFTA-valtioiden osallistumisesta Euroopan ympäristökeskuksen ja tieto- ja seurantaverkoston toimintaan (Asetus N:o 1210/90/ ETY) tehdään mahdollisimman pian sopimuksen voimaantulon jälkeen, jollei asiaa ole ratkaistu ennen sitä. EFTA-valtiot osallistuvat jo tällä hetkellä keskuksen käytännön toiminnan valmisteluihin.

Artiklan 3 kohdan mukaan ETA:n sekakomitean päätettyä, että yhteistyö tapahtuu sopimuspuolten sisällöltään samanlaisen tai samankaltaisen rinnakkaislainsäädännön muodossa, sopimuksen 79 artiklan 3 kohdassa mainittuja menettelytapoja sovelletaan tällaisen lainsäädännön valmisteluun kyseisellä alalla.

4 artikla. Artiklan 1 ja 2 kohdan tarkoituksena on mahdollistaa 1.1.1995 Suomen osallistuminen kaikkiin niihin yhteisön koulutusohjelmiin, joita yhteisöllä silloin on tai joiden aloittamisesta on tehty päätös. Osallistuminen Youth for Europe nuorisovaihto-ohjelmaan alkaa kuitenkin heti sopimuksen tultua voimaan.

Tällä hetkellä EY:llä on muun muassa ammattikoulutusohjelma PETRA, henkilöstökoulutusohjelma FORCE, teknisen opetuksen ohjelma EUROTECNET ja kieltenopetusohjelma LINGUA, joissa Suomi ei ole vielä mukana.

Suomi on vuonna 1989 tehdyn sopimuksen (SopS 104/89) perusteella osallistunut COMETT II -ohjelmaan vuodesta 1990 alkaen ja osallistuu lisäksi vuonna 1991 tehdyn sopimuksen (SopS 86/91) perusteella ERASMUS-ohjelmaan syyslukukaudesta 1992 alkaen. Lisäksi suomalaiset korkeakoulut ovat opetusministeriön tuella osallistuneet TEMPUS-ohjelmaan vuodesta 1991 alkaen.

Artiklan 4 kohdan mukaan EFTA-valtiot voivat täysimääräisesti osallistua kaikkien sellaisten yhteisön komiteoiden työskentelyyn, jotka avustavat komissiota koulutusohjelmien johtamisessa ja kehittämisessä siitä lukien, kun yhteistyö alkaa niissä ohjelmissa, joiden kustannuksiin EFTA-valtiot osallistuvat sopimuksen 82 artiklan mukaisesti.

EFTA-valtioiden ja yhteisön koulutusinformaation vaihtoa lisätään olennaisesti artiklan 5 ja 6 kohtien perusteella. Tämän mukaisesti suomalaiset koulutusasiantuntijat voivat osallistua yhteisön koulutusalan työryhmiin, asiantuntijakokouksiin, seminaareihin ja konferensseihin. Siten Suomi voi sopimuksen voimaantulosta lukien osallistua EURYDICE koulutustietoverkostoon ja koulutusasiantuntijoiden vaihto-ohjelmaan ARIONiin. Artiklan 6 kohdan perusteella tulee mahdolliseksi myös yhteistyö niissä toiminnoissa, joita toteuttaa yhteisön ammattikoulutuskeskus (CEDEFOP); sen toiminnasta ja tehtävistä on säädetty 10.2.1975 annetulla asetuksella N:o 337/75.

5 artikla. Artiklan 1 kohdassa selostetaan ne sosiaalipolitiikkaa koskevat yhteistyömuodot, joita sopimuspuolten välisessä vuoropuhelussa noudatetaan. Yhteistyömuotoja ovat muun muassa osapuolten väliset neuvottelut, asiantuntijatapaamiset, yhteisesti sovittuja erityisaloja koskevat selvitykset, sopimusosapuolten välinen tietojenvaihto, yhteistyön arviointi sekä seminaarien ja konferenssien järjestäminen.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet pyrkivät erityisesti vahvistamaan yhteistyötä yhteisön toiminnan kehyksissä. Kohdassa luetellaan ne yhteisön säännökset, jotka ovat yhteistyön pohjana. Luetteloon ei sisälly terveydenhuollon ohjelmia tai muuta toimintaa, koska sopivia yhteistyökohteita ei ole. Terveys kuitenkin mainitaan sopimuksen johdanto-osassa, joten sitä ei ole suljettu pois tulevan yhteistyön piiristä, vaikka konkreettista yhteistyökohdetta ei sopimuksen laatimisajankohtana voitu osoittaa.

Toimintaohjelma tiettyjen vähäosaisten ryhmien sopeuttamiseksi yhteiskuntaan

Neuvoston päätökseen 89/457/ETY perustuvan toimintaohjelman tavoitteena on muun muassa kehittää ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä sellaisten yhteiskuntaryhmien auttamiseksi, jotka ovat vaarassa joutua taloudellisesti ja sosiaalisesti vähäosaisiksi. Lisäksi ohjelman tarkoituksena on kehittää hyvin köyhien ihmisten auttamiseen tähtääviä toimia.

Ohjelmalta odotetaan myös organisatorisia malleja edellä mainittujen ryhmien integroimiseksi yhteiskuntaan. Ohjelman puitteissa tehdään tutkimuksia ja vaihdetaan tietoja yhteisön tasolla. EY tukee taloudellisesti ohjelmaan liittyvien projektien toteuttamista.

Pöytäkirjan 5 artiklan 3 kohdan mukaan EFTA-valtioilla on oikeus sopimuksen voimaantulosta lähtien osallistua EY:n vanhuusohjelmaan. EFTA-valtiot osallistuvat ohjelman rahoitukseen sopimuksen 82 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisesti. EFTA-valtiot osallistuvat EY:n komiteoihin, jotka toimivat komission apuna edellä mainitun ohjelman toteuttamisessa ja kehittämisessä. EFTA-valtiot eivät osallistu siihen EY:n toimintaan, joka koskee yhteisön ja sen jäsenmaiden välistä varainjakoa.

Vanhuksia koskeva toimintaohjelma

Neuvoston päätökseen 91/49/ETY perustuvan, EY:n vanhuksia koskevan toimintaohjelman perusteena on tietoisuus vanhusten kasvavasta osuudesta väestössä. EY:n 343 miljoonaisesta väestöstä on noin 100 miljoonaa henkilöä yli viisikymmentävuotiaita. Vaikka jäsenvaltioilla on ensisijainen vastuu kansalaistensa sosiaaliturvasta, tunnetaan EY:ssä tarvetta jäsenvaltioiden väliseen tiedonvaihtoon. EY tarjoaa myös taloudellista ja asiantuntija-apua vanhuuteen liittyvien kysymysten selvittämisessä. Vanhusohjelmaa koskevassa päätöksessä mainittuja toimia vanhusten hyväksi ovat muun muassa toimintasuunnitelmien laatiminen vanhuuteen liittyvien taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ennaltaehkäisemiseksi, sukupolvien välisen yhteenkuuluvuuden lisäämistä edistävät toimet, vanhusten yhteiskuntaan integroinnin vahvistaminen sekä vanhusten yhteiskuntaelämään tuoman myönteisen panoksen korostamiseksi.

Pöytäkirjan 5 artiklan 4 kohdan mukaan ETA-yhteiskomitea tekee tulevasta sopimuspuolten välisestä yhteistyöstä sosiaalipolitiikan alalla tarvittavat päätökset.

Artiklan 5 kohdan mukaan sopimuspuolet pyrkivät lisäämään kussakin valtiossa toimivaltaisten järjestöjen, laitosten ja muiden tahojen välistä yhteistyötä. Yhteistyötä pyritään erityisesti harjoittamaan työ- ja elinolosuhteiden parantamiseksi perustetun eurooppalaisen säätiön yhteydessä.

Tämän säätiön perustamista koskevan asetuksen N:o 1365/75 mukaan säätiön päämääränä on osaltaan edistää parempien elin- ja työolojen suunnittelua ja luomista. Säätiön tehtävänä on kehittää ja edistää ajatuksia elin- ja työolojen keskipitkän ja pitkän aikavälin kehityksestä käytännön kokemuksen valossa sekä tunnistaa muutokseen johtavat tekijät. Säätiö ottaa huomioon tehtäviään suorittaessaan yhteisön ohjelmat. Se neuvoo yhteisön toimielimiä tulevista tavoitteista ja ohjeista toimittamalla etenkin tieteellisiä ja teknisiä tietoja.

Asetuksen mukaan säätiö käsittelee elin- ja työolojen kehittämisen suhteen nimenomaisesti seuraavia aiheita ja määrittää noudatettavan tärkeysjärjestyksen: ihminen työssä, työn järjestäminen ja erityisesti työn suunnittelu, tietyille työntekijäryhmille ominaiset ongelmat, ympäristön kehittämisen pitkän aikavälin näkökohdat sekä ihmisten toiminnan paikallinen ja ajallinen jakaantuminen.

Säätiö pyrkii edistämään tietojen ja kokemusten vaihtoa edellä mainituilla aloilla. Päämäärien saavuttamiseksi säätiö voi käyttää erilaisia tieto- ja dokumentaatiojärjestelmiä. Säätiö toimii mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä erityislaitosten, -säätiöiden ja toimielinten kanssa sekä jäsenvaltioissa että kansainvälisellä tasolla.

Asetuksen mukaan säätiö on yleishyödyllinen. Säätiölle on asetuksen perusteella kaikissa jäsenvaltioissa turvattava laajin mahdollinen oikeuskelpoisuus. Säätiön toimielimiä ovat hallintoneuvosto, johtaja ja apulaisjohtaja sekä asiantuntijakomitea.

Säätiö saa vuosittain Euroopan yhteisön budjetissa osoitetun toiminta-avustuksen. Mikäli EFTA-valtiot osallistuvat säätiön toiminnan rahoittamiseen, noudatetaan rahoitusosuuksien laskennassa tämän sopimuksen määräyksiä.

6 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolten kuluttajansuojaa koskevan yhteistyön lähtökohtana on vuoropuhelu, jota tulee vahvistaa kaikin aiheellisin keinoin. Yhteistyön vahvistamisen tulee perustua EY:n niiden toimintojen pohjalta, jotka johtuvat tietystä nimenomaisesti mainitusta EY-lainsäädännöstä ja joiden tarkoituksena on varmistaa kuluttajien vaikutus- ja osallistumismahdollisuudet päätöksenteossa. Tällaisina alueina mainitaan EY:n kuluttajapoliittinen kolmivuotisohjelma ja ministerineuvoston päätöslauselma kuluttajien vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä standardoinnissa.

7 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet vahvistavat pieniä ja keskisuuria yrityksiä koskevaa yhteistyötään yhteisön niiden toimintojen kehyksissä, jotka voivat johtua artiklassa luetelluista EY:n neuvoston päätöksistä ja päätöslauselmista.

8 artikla. Artiklassa määrätään, että matkailun alalla sopimuksen 78 artiklassa tarkoitettu yhteistyö pyrkii selvittämään sellaisia alueita ja toimintoja, joilla lähempi yhteistyö saattaisi edistää matkailua ja eurooppalaisen matkailuteollisuuden yleisiä olosuhteita matkailun alueella.

9 artikla. Artiklassa määrätään tarvittavien päätösten tekemisestä mahdollisimman pian sopimuksen voimaantulon jälkeen sen varmistamiseksi, että EFTA-valtiot osallistuvat neuvoston päätöksellä perustettuihin ohjelmiin, jotka koskevat eurooppalaisen audiovisuaalisen teollisuuden (Media 1991―1995) edistämistä koskevan toimintaohjelman täytäntöönpanoa, siinä määrin kuin asiasta ei aikaisemmin ole sovittu.

10 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet pyrkivät vahvistamaan yhteistyötään ja EFTA-valtioiden on huolehdittava siitä, että yksittäinen kattava eurooppalainen hätänumero 112 otetaan käyttöön (Neuvoston päätös 91/396/ ETY). Suomessa on päätetty, että hätänumero 112 otetaan käyttöön koko maassa viimeistään 1.1.1993 lähtien. (LMp 888/90).

* * *

85 artikla. Sopimuksen 85 artiklassa määrätään sopimuksen ja pöytäkirjan 31 määräysten soveltamisesta yhteisön ja EFTA-valtioiden väliseen sopimuksen voimaantullessa olemassaolevaan, artiklassa 78 tarkoitettuun yhteistyöhön, ellei pöytäkirjassa 31 toisin määrätä.

86 artikla. Artiklan mukaan ETA:n sekakomitea tekee sopimuksen VII osan määräyksiä noudattaen 78 - 85 artiklan ja niihin perustuvien toimenpiteiden täytäntöönpanoa varten tarpeelliset päätökset. Näitä päätöksiä ovat muun ohessa pöytäkirjan 31 määräysten täydentäminen ja muuttaminen sekä 85 artiklan täytäntöönpanon vaatimat siirtymäjärjestelyt.

87 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolet toteuttavat tarpeelliset toimet kehittääkseen, vahvistaakseen ja laajentaakseen yhteistyötään yhteisön sellaisten toimintojen osalta, jotka eivät sisälly artiklan 78 soveltamisalaan, jos tällaisen yhteistyön katsotaan todennäköisesti edistävän ETA:n tavoitteiden saavuttamista. Tällaisiin toimiin voi kuulua 78 artiklan muuttaminen uusia yhteistyöaloja lisäämällä.

88 artikla. Artiklan mukaan sopimuksen VI osan määräykset eivät estä sopimuspuolia valmistelemasta erikseen toimenpiteitä tai panemasta niitä täytäntöön.

VII osa Toimielimiä koskevat määräykset

1 luku Assosiaation rakenne

1 jakso ETA:n neuvosto

89 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan ETA:n neuvoston tehtävänä on erityisesti antaa poliittiset virikkeet sopimuksen täytäntöönpanoa varten. Neuvoston päätösten täytäntöönpanosta huolehtii lähinnä ETA:n sekakomitea. Neuvosto vastaa edelleen ETA:n sekakomitean toiminnan yleisten suuntaviivojen vahvistamisesta. Sopimuksen 92 artiklan 3 kohdasta ilmenee kuitenkin, että ETA:n sekakomitea päättää itse työjärjestyksestään. ETA:n sekakomitean toiminnan suuntaviivat eivät näin ollen tarkoita ensisijaisesti komitean työmuotoa vaan toiminnan sisältöä.

ETA:n neuvoston on myös arvioitava sopimuksen toimintaa kokonaisuutena. Arvioinnin lähtökohtana ovat ETA:n sekakomitean 94 artiklan 4 kohdan mukaisesti laatimat kertomukset. ETA:n neuvosto voi myös perustaa kannanottonsa muuhun kuin kertomuksesta ilmeneviin seikkoihin. Vaikka sopimuspuolten tarkoittamat toimenpiteet sopimuksen ja vastaavan EY-lainsäädännön yhdenmukaisen tulkinnan toteutumiseksi kuuluvatkin 105 artiklan mukaan ETA:n sekakomitealle, myös ETA:n neuvosto voi arvioida sopimuksen toimintaa tässä suhteessa.

ETA:n neuvostolle kuuluu myös ETA-sopimuksen muuttamiseen johtavien poliittisten päätösten tekeminen. Aloite tällaisen muutoksen tekemiseen voi tulla esimerkiksi joltakin sopimuspuolelta tai ETA:n sekakomitealta.

Artiklan 2 kohdassa mainitut neuvottelut koskevat ongelmia, joiden käsittelyä sopimuspuoli 5 artiklan mukaan haluaa ETA:n neuvostossa. Tavallinen käsittelyjärjestys on se, että vaikeuksista keskustellaan ensin ETA:n sekakomiteassa, ja niitä käsitellään ETA:n neuvostossa ainoastaan, jos niitä ei ole ratkaistu sekakomiteassa. Kiireellisissä tapauksissa sopimuspuoli voi saada oikeuden ETA:n neuvoston käsittelyyn ilman aikaisempaa käsittelyä ETA:n sekakomiteassa. Kiireellinen tapaus voi olla esimerkiksi se, että vaikeudet ovat este jonkin neljästä vapaudesta toteutumiselle ja että se on ratkaistava välittömästi, jotta liian suurta vahinkoa ei pääse syntymään. Tapaus voi olla kiireellinen myös siitä syystä, että se on ajankohtainen juuri ennen ETA:n neuvoston kokoontumista. Tässä tapauksessa on asian käsittelyn ilman aikaisempaa keskustelua oltava mahdollista sen välttämiseksi, että neuvosto olisi kutsuttava uudelleen koolle ongelman käsittelyä varten.

Artiklan 3 kohdan mukaan ETA:n neuvoston on päätettävä työjärjestyksestään. Tämä päätös on myös tehtävä yksimielisesti yhtäältä yhteisön ja toisaalta EFTA-valtioiden välillä. Työjärjestyksessä säännellään muun muassa kysymys siitä, onko ETA:n neuvoston perustettava alakomiteoita ja työryhmiä.

90 artikla. ETA:n neuvostossa on 1 kohdan mukaan kunkin EFTA-valtion hallituksen jäsen, kaikki EY:n neuvoston jäsenet, siis toisin sanoen yksi ministeri jokaisesta EY:n jäsenvaltiosta, ja EY:n komission jäseniä. Sopimuksessa ei täsmennetä sitä, kuinka monta komission jäsentä kuuluu neuvostoon. Koska ETA:n neuvosto voi kokoontua ulkoministerien, ulkomaankauppaministerien tai ammattiministerien kokoonpanossa, voidaan olettaa, että komissiota edustaa neuvostossa käsiteltävistä kysymyksistä vastaava jäsen.

Sopimuksella ei perusteta erityistä ETA:n sihteeristöä. EFTAn ja EY:n neuvoston sihteeristöjen on siksi avustettava ETA:n neuvostoa.

Artiklasta ilmenee edelleen, että neuvoston työjärjestykseen voidaan sisällyttää määräyksiä, joiden mukaan EY:n neuvoston jäsen saa olla toisen jäsenen edustama.

Artiklan 2 kohdan mukaan ETA:n neuvosto tekee päätöksensä yhdeltä puolen yhteisön ja toiselta puolen EFTA-valtioiden välisellä sopimuksella. Määräys edellyttää sekä EFTA-valtioiden että yhteisön muodostavan sisäisesti oman yhteisen kantansa kysymyksissä, joissa päätös tehdään. Sopimus ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että neuvoston jäsenet ilmaisevat henkilökohtaiset kantansa ennen lopullista päätöksentekoa.

91 artikla. Artiklan 1 kohdan esikuvana on Rooman sopimuksen 146 artikla. Sen mukaisesti ETA:n neuvoston puheenjohtajuus vaihtuu puolivuosittain jonkin EY:n neuvoston jäsenen ja jonkin EFTA-valtion hallituksen jäsenen välillä. EFTA-valtioiden ja yhteisön on sisäisesti sovittava siitä, kuinka puheenjohtajuus vaihtuu. EFTA-valtioiden osalta voidaan kysymys ratkaista vasta kun on selvinnyt, ratifioivatko kaikki EFTA-valtiot ETA-sopimuksen.

Artiklan 2 kohdan mukaan ETA:n neuvosto on kutsuttava koolle kaksi kertaa vuodessa. ETA:n neuvoston on myös kokoonnuttava silloin kun olosuhteet työjärjestyksen mukaan sitä vaativat. Pöytäkirjamerkinnässä selvitetään, että käsite "kun olosuhteet sitä vaativat" muun muassa merkitsee sitä, että neuvosto on kutsuttava koolle, jos yksittäinen sopimuspuoli sitä vaatii kiireellisen ongelman käsittelemiseksi.

2 jakso ETA:n sekakomitea

92 artikla. Artiklassa määritellään ETA:n sekakomitean tehtävät. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artiklan 1 kohdan mukaan ETA:n sekakomitea varmistaa sopimuksen tehokkaan täytäntöönpanon. Tässä tarkoituksessa se huolehtii mielipiteiden ja tietojen vaihdosta. Komitea tekee myös päätöksiä sellaisissa tapauksissa, jotka on määrätty sopimuksessa.

Se että komitea huolehtii sopimuksen toiminnasta, tarkoittaa, että komitea antaa uusia sääntöjä tarkoituksenaan sovittaa sopimus yleiseen kehitykseen tavalla, josta määrätään päätöksentekoa käsittelevässä luvussa. Määräyksestä käy ilmi, että komitea voi tehdä päätöksiä ainoastaan niissä tapauksissa, joista määrätään sopimuksessa. Päätökset tapauksissa, jotka eivät sopimuksen mukaan kuulu komitean toimivaltaan, edellyttävät erityisiä sopimuspuolten välisiä sopimuksia.

Lisäksi komitea seuraa sitä, miten sopimus toimii. Useiden sopimuksen määräysten mukaan sopimuspuolen on ennen toimenpiteeseen ryhtymistä neuvoteltava komiteassa muiden sopimuspuolten kanssa. Sopimuspuoli voi myös muissa tapauksissa ottaa esille kysymyksiä komiteassa tarkoituksenaan ehkäistä ongelmien syntyminen vastaisuudessa. Tämä käy ilmi 5 artiklasta. Sopimuspuoli voi ottaa komiteassa yleisesti esille jo esille tulleita sopimuksen täyttämistä koskevia ongelmia. Tällaisia voivat esimerkiksi olla toimenpiteet, joihin muut sopimuspuolet ovat ryhtyneet toimenpiteitä edeltäneistä neuvotteluista huolimatta. Komitean on myös yritettävä löytää ratkaisu sopimuspuolten välisissä mielipide-eroissa.

Artiklan 2 kohdassa on selvennetty 3 artiklan mukaista sopimuspuolten lojaalisuusvelvoitetta. Kohdassa määrätään, että sopimuspuolet neuvottelevat kaikista vaikeiksi ongelmiksi muodostuneista sopimuksen kannalta merkityksellisistä kysymyksistä. EY:n osalta määrätään, että yhteisö ja EY toimivaltansa rajoissa osallistuvat tällaisiin neuvotteluihin. Kuten asia ilmaistaan 2 artiklan c alakohdan perusteluissa, tämä voi tarkoittaa sitä, että joko EY taikka sen jäsenvaltiot tai EY ja sen jäsenvaltiot osallistuvat neuvotteluihin.

Artiklan 3 kohdan mukaan ETA:n sekakomitea vahvistaa sisäisen työjärjestyksensä.

93 artikla. Artikla koskee ETA:n sekakomitean kokoonpanoa ja päätöksentekoa. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artiklan 1 kohdan mukaan komitea muodostuu sopimuspuolten edustajista. Määräyksessä ei vahvisteta tasoa, millä komitea kokoontuu. Vaikka lähtökohtana on ollut, että komitea kokoontuu korkealla virkamiestasolla, ei ole esteitä sille, että komitea kokoontuu ministeritasolla. Määräyksistä ei myöskään käy ilmi, kuka edustaa yhteisöä komiteassa. Kysymys siitä, edustaako yhteisöä valtio, joka toimii puheenjohtajana EY:n neuvostossa vai EY:n komissio, ratkaistaan sisäisesti EY:ssä mikäli sitä ei ole ratkaistu 94 artiklan 1 kohdan perusteella, minkä mukaan EY:n komissiolla on puheenjohtajuus komiteassa, silloin kun puheenjohtajuus kuuluu yhteisölle.

Artiklan 2 kohdan mukaan ETA:n sekakomitea tekee päätöksensä toisaalta yhteisön ja toisaalta yhtenäisesti esiintyvien EFTA-valtioiden välisellä sopimuksella. Määräys muotoutui alun perin uusien ETA-sääntöjen hyväksymisen päätöksentekomenettelyä koskevien neuvottelujen puitteissa ja se sisälsi ajatuksen, jonka mukaan EFTA-valtioiden on esiinnyttävä yhtenäisesti lopullisessa päätöksentekomenettelyssä. Määräyksen yleinen muotoilu ja sen sijoittaminen ETA:n sekakomitean päätöksentekoa koskevaan artiklaan on johtanut siihen, että sen soveltamisalue on laajentunut koskemaan myös muita päätöksiä.

Edellytyksellä, että EFTA-valtioiden tulee esiintyä yhtenäisesti, tarkoitetaan sitä, että niiden on keskenään sovittava yhteisistä kannanotoista. Ellei yhteiseen ratkaisuun päädytä, ei päätöksiä ETA:n sekakomiteassa voida tehdä. Sille ei kuitenkaan ole estettä, että EFTA-valtioiden yhteiseen päätökseen sisältyy erityisjärjestelyjä yhden tai useamman EFTA-valtion osalta, esimerkiksi eripituiset siirtymäkaudet sen ajan suhteen, jonka kuluessa ETA-sääntöjä on ryhdyttävä soveltamaan.

94 artikla. Artiklassa käsitellään ETA:n sekakomitean työmenetelmiä. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavia määräyksiä.

Artiklan 1 kohdassa määrätään, että komitean puheenjohtajuus vaihtelee kuuden kuukauden välein toisaalta EY:n ja toisaalta EFTA-valtion välillä. Eri EFTA-valtiot toimivat siten puheenjohtajana joka seitsemäs vuosi kuuden kuukauden ajan. Komitean puheenjohtajana toimiva sopimuspuoli valmistelee komitean kokoukset ja johtaa niitä. Lisäksi puheenjohtaja esittelee artiklan 4 kohdassa tarkoitetun kertomuksen ETA:n parlamentaariselle sekakomitealle.

Määräyksessä ei oteta kantaa kysymykseen, pitääkö puheenjohtajuuden vaihdella samalla tavoin niissä alakomiteoissa ja työryhmissä, jotka ETA:n sekakomitea mahdollisesti perustaa. Asia voidaan ratkaista komitean työjärjestyksessä.

Artiklan 2 kohdan mukaan komitea kokoontuu ainakin kerran kuukaudessa. Kokouskutsua ja asialistaa koskevat kysymykset ratkaistaan komitean työjärjestyksessä. Kysymys siitä, miten usein komitea kokoontuu, ratkaistaan työjärjestyksessä komitean työmäärän perusteella. Puheenjohtaja voi kuitenkin aina tarpeen vaatiessa kutsua kokouksen koolle. Jokaisella sopimuspuolella on myös oikeus pyytää komitean koolle kutsumista. Sopimuspuoli voi esimerkiksi pitää tarpeellisena sitä, että komitea kutsutaan koolle keskustelemaan 5 artiklassa tarkoitetusta kysymyksestä tai suojatoimenpiteestä joko ennen kuin siihen ryhdytään tai sen jälkeen kun siihen on ryhdytty.

Artiklan 3 kohdan mukaan komitea voi tarvittaessa perustaa avustavia alakomiteoita tai työryhmiä. Sopimusneuvottelujen aikana sopimuspuolet olivat yksimielisiä siitä, että komitean on tarpeen hyväksyessään työjärjestyksensä perustaa alakomiteoita ainakin alkuperä- ja tullikysymyksiä varten. Alakomitean perustaminen eläinlääkintää koskevia kysymyksiä varten lienee myös tarpeen. Alakomiteoiden muodostaminen ei estä sitä, että sopimuspuolten edustajia ETA:n sekakomiteassa tarvittaessa avustavat alakomiteoissa käsiteltävinä olevien alojen asiantuntijat.

Silloin kun komitea päättää asettaa alakomitean tai työryhmän, sen on myös päätettävä näiden tehtävistä ja kokoonpanosta. Mandaatti voi olla ajallisesti rajattu, jos sen katsotaan olevan toivottavaa.

Artiklan 4 kohdassa todetaan, että vuosittaisessa kertomuksessaan ETA:n sekakomitea selostaa sopimuksen toimintaa ja kehitystä. Määräyksessä ei mainita, kenelle kertomus annetaan. Ensisijassa kertomus on tarkoitettu sopimuspuolille. Kuitenkin 95 artiklan 4 kohdasta käy ilmi, että kertomus on pohjana keskus- telulle ETA:n parlamentaarisessa sekakomiteassa.

3 jakso Parlamentaarinen yhteistyö

95 artikla. Artikla käsittelee ETA:n parlamentaarista sekakomiteaa. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä. Artiklaa täydentää pöytäkirja 36.

Artiklan 1 kohdassa todetaan, että ETA:n parlamentaarisessa sekakomiteassa on yhtä monta Euroopan parlamentin jäsentä yhtäältä ja EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsentä toisaalta. Pöytäkirjan 36 mukaan Euroopan parlamentin jäseniä on 33. Saman verran paikkoja jaetaan EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten kesken siten, että Suomella ja Norjalla on viisi jäsentä, Islannilla kolme, Liechtensteinilla kaksi, sekä Sveitsillä, Ruotsilla ja Itävallalla kaikilla kuusi jäsentä.

ETA-sopimuksessa ei oteta kantaa siihen, miten jäsenet valitaan. Näin ollen kansallisten kansanedustuslaitosten on päätettävä tästä, EFTA-valtioiden osalta kuitenkin rajoituksin, jotka saattavat seurata EFTA-valtioiden välisestä sopimuksesta.

Artiklan 2 kohdan mukaan ETA:n parlamentaarisen sekakomitean istunnot pidetään vuoroin yhteisössä ja vuoroin jossakin EFTA-valtiossa. Koska voi olla tarkoituksenmukaista pitää tällaiset istunnot esimerkiksi ETA:n neuvoston kokousten tai muiden ministeritason kokousten yhteydessä, sopimuksessa ei ole tarkempia määräyksiä kokouspaikoista.

Artiklan 3 kohdan mukaan ETA:n parlamentaarisen sekakomitean tehtävänä on erityisesti edistää yhteisön ja EFTA-valtioiden parempaa yhteisymmärrystä ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvilla aloilla. Tämä tapahtuu vuoropuhelun ja keskustelujen avulla. ETA:n parlamentaarinen sekakomitea ei siten osallistu muodollisesti päätöksentekoon ETA:ssa. Komiteassa voivat eri parlamentaaristen ryhmien jäsenet kuitenkin ilmoittaa toisilleen näkökannoistaan esimerkiksi kysymyksissä, joissa valmistellaan uusia EY- tai ETA-sääntöjä, ja näkökantoihin vaikuttaneista syistä.

Artiklan 4 kohdan mukaan ETA:n parlamentaarinen sekakomitea voi hyväksyä kertomuksia ja antaa päätöslauselmia. Sopimuksessa ei mainita, mitä kertomukset tai päätöslauselmat voivat koskea. Ei liene estettä sille, että komitea antaa päätöslauselmia kysymyksissä, joilla on yleistä poliittista merkitystä, vaikka ne eivät suoranaisesti koskisikaan ETA-sopimusta. Sitä vastoin vaikuttaa kuitenkin todennäköiseltä, että komitean laatimien kertomusten tulee koskea sopimusta.

Komitea tutkii erityisesti ETA:n sekakomitean vuosittaisen kertomuksen sopimuksen toiminnasta ja kehityksestä. ETA:n parlamentaarinen sekakomitea voi kutsua ETA:n sekakomitean puheenjohtajan esittelemään kertomuksen tai kuulla häntä muissa asioissa.

Sitä vastoin 5 kohdan mukaan ETA:n neuvoston puheenjohtaja ei ole velvollinen saapumaan ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan. Puheenjohtajalla on kuitenkin oikeus tulla kuulluksi komiteassa.

Artiklan 6 kohdan mukaan komitea vahvistaa työjärjestyksensä.

Parlamentaarikkojen yhteistyöstä on tarkemmat määräykset pöytäkirjassa 36. Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan ETA:n parlamentaarinen sekakomitea järjestetään ja toimii pääsopimuksen ja pöytäkirjan 36 mukaisesti.

Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan komiteassa on 66 jäsentä. Euroopan parlamentti ja EFTA-valtioiden parlamentit valitsevat kumpikin 33 jäsentä. Yhteydestä käy ilmi, että EFTA-valtioiden parlamentit valitsevat yhteensä 33 jäsentä. Jäsenten jakautumisesta EFTA-valtioiden parlamenttien välillä ei ole määräyksiä ETA-sopimuksessa, vaan siitä päätetään EFTA-valtioiden välisellä sopimuksella.

Pöytäkirjan 3 artiklan mukaan ETA:n parlamentaarinen sekakomitea valitsee jäsenistään itselleen puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan. Puheenjohtaja valitaan vuoden pituiseksi toimikaudeksi niin että puheenjohtajana toimii vuorotellen yksi Euroopan parlamentin valitsema jäsen ja yksi EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten valitsemista jäsenistä. EFTA-sopimuksessa ei ole määräyksiä siitä, miten puheenjohtajuus vuorottelee EFTAn puolella.

Komitea valitsee itselleen työvaliokunnan. Sopimuksessa ei ole määräyksiä sen kokoonpanosta, joten asiasta voidaan antaa määräykset komitean työjärjestyksessä.

Pöytäkirjan 4 artiklan mukaan komitea kokoontuu yleisistuntoonsa kahdesti vuodessa. Istunto pidetään vuoroin EY:ssä ja vuoroin jossakin EFTA-valtiossa. Komitea päättää istunnon ajankohdasta ja paikasta. Ei liene estettä päätösvallan delegoimiselle työvaliokunnalle, koska tämä määräyksen mukaan voi päättää ylimääräisten istuntojen ajankohdasta ja paikasta.

Pöytäkirjan 5 artiklasta käy ilmi, että komitea vahvistaa sisäisen työjärjestyksensä kahden kolmasosan enemmistöllä. Työjärjestyksessä määrätään siitä, miten komiteassa tehdään päätöksiä.

Pöytäkirjan 6 artiklan mukaan ETA:n parlamentaarisen sekakomitean työskentelyyn osallistumisesta aiheutuvista kuluista vastaa se parlamentti, joka on valinnut kyseisen jäsenen. Sopimuksessa ei ole määräyksiä siitä, miten komitean mahdolliset yleiset kustannukset jaetaan.

4 jakso Talouselämän osapuolten ja työmarkkinaosapuolten yhteistyö

96 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan ETA:n konsultatiivisen komitean tehtävänä on vahvistaa työmarkkinaosapuolia edustavien elinten ja muiden EY:n ja EFTA-valtioiden etujärjestöjen välisiä yhteyksiä. ETA-sopimuksella luodaan muodollinen pohja näiden järjestöjen edustajien väliselle yhteistyölle. Tarkoituksena on myös jatkossa varmistaa järjestäytynyt yhteistyö. Yhteistyöllä pyritään myös lisäämään tietoa sopimuspuolten talouden kasvavaan keskinäiseen riippuvuuteen liittyvistä taloudellisista ja sosiaalisista näkökohdista.

ETA:n konsultatiivinen komitea ei ole muodollisesti kytketty menettelyyn, joka johtaa uusiin ETA-sääntöihin. Ei ole estettä sille, että komitea voi, jos se niin haluaa, esittää näkökantansa valmistelun alaisista ehdotuksista.

Artiklan 2 kohdan mukaan ETA:n konsultatiivisessa komiteassa on yhtä monta yhteisön talous- ja sosiaalikomitean jäsentä ja EFTAn konsultatiivisen komitean jäsentä. Ottaen huomioon, että kyse on sopimuspuolista riippumattomien järjestöjen välisestä yhteistyöstä, on katsottu olevan toivottavaa, että yhteistyömuotojen kehittäminen jätetään komitean tehtäväksi.

Artiklan 3 kohdan mukaan konsultatiivinen komitea vahvistaa sisäisen työjärjestyksensä.

2 luku Päätöksentekomenettely

97 artikla. Artiklassa on määräykset sopimuspuolten päätöksenteon itsenäisyydestä. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artiklan mukaan ETA-sopimus ei rajoita sopimuspuolten oikeutta muuttaa sisäistä lainsäädäntöään sopimuksen kattamilla alueilla. Tällaisiin muutoksiin ryhtyminen ei siten ole sopimusrikkomus. Artiklassa rajoitetaan kuitenkin päätöksenteon itsenäisyyttä. Sopimuspuoli ei saa muuttaa lainsäädäntöään niin, että se on ristiriidassa syrjimättömyyden periaatteen kanssa. Viittaus tarkoittaa lähinnä periaatetta sellaisena kuin se ilmaistaan 3 artiklassa ja Rooman sopimuksen vastaavia määräyksiä koskevassa oikeuskäytännössä.

Edellä mainitussa artiklassa tarkoitetun oikeuden käyttäminen voi johtaa siihen, että sopimuksen yhtenäisyys ja sopimustasapaino horjuu. Tällaisten vaikutusten ennalta ehkäisemiseksi asetetaan sisäisen lainsäädännön muuttamisen sisällölle lisävaatimuksia. Ennen sisäisen lainsäädännön muuttamista siitä on ilmoitttava muille sopimuspuolille. Lisäksi muutosta koskevan keskustelun ETA:n sekakomiteassa on päädyttävä joko siihen, että komitea toteaa, ettei muutos vaikuta haitallisesti sopimuksen tehokkaaseen toimintaan, tai siihen, että muutos on tehty huomioon ottaen 98 artiklan mukainen menettely. Sopimuksessa ei selvitetä tarkemmin, miten edellistä tapausta on arvioitava. Jälkimmäinen vaihtoehto viittaa ensisijaisesti yhteisön oikeuden muutoksiin ETA-sopimuksesta seuraavaa päätöksentekoa silmällä pitäen.

98 artikla. Artiklassa määrätään, että sopimuksen liitteitä ja artiklassa mainittuja pöytäkirjoja voidaan muuttaa ETA:n sekakomitean päätöksellä ilman että muutos katsotaan pääsopimuksen muuttamiseksi. Määräys, jolla ei ole vastinetta Rooman sopimuksessa, koskee samanaikaisesti ETA:n sekakomitean toimivaltaa tällaisten muutosten suhteen.

99 artikla. Artikla koskee EFTA-valtioiden osallistumisen pääpiirteitä uuden yhteisön lainsäädännön valmistelussa ETA-sopimuksen soveltamisalalla. Se koskee siten lähinnä niiden säädösten muutoksia, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Artiklaa sovelletaan myös uusiin säädöksiin ETA-sopimuksen soveltamisalalla. Edelleen sitä voidaan soveltaa EY:n säädösten muutoksiin, jotka on lueteltu sopimukseen liittyvissä pöytäkirjoissa ja tarpeellisin muutoksin myös EY:n komiteatyöskentelyssä. Pöytäkirjojen muuttamisen ja muiden ETA:n sekakomitean päätösten osalta yleisesti artikla antaa vain vähän tietoa.

Rooman sopimuksessa ei ole vastaavia määräyksiä.

Artiklan 1 kohta koskee uuden yhteisön lainsäädännön valmistelua EY:n komissiossa. Tässä vaiheessa EY:n komissio käyttää joskus työryhmiä, joissa on asiantuntijoita. Nämä asiantuntijat eivät toimi kotivaltioidensa edustajina vaan asiantuntijatehtävässä. EY:n komissio valitsee siten vapaasti kyseiset asiantuntijat ilman että se esimerkiksi jokaisessa asiassa turvautuisi jokaisen jäsenvaltion asiantuntemukseen. Edellä mainitun määräyksen mukaan EY:n komissio käyttää hyväkseen EFTA-valtioiden asiantuntijoita samoin edellytyksin kuin EY:n jäsenvaltioiden asiantuntemusta. Asiantuntijat toimivat tällaisissa tapauksissa ilman, että he ottavat vastaan ohjeita kotivaltioiltaan.

Artiklan 2 kohdan mukaan toimittaessaan ehdotuksensa yhteisön lainsäädännöksi EY:n neuvostolle EY:n komissio toimittaa jäljennökset ehdotuksista myös EFTA-valtioille. Siitä, miten tämä tapahtuu, ei ole tarkempia määräyksiä.

Määräys ei edellytä, että toimittaminen tapahtuu ETA:n sekakomitean kokouksessa tai edes että sen tulee tapahtua komitean välityksellä. Päin vastoin kohdan 2 kappale tarkoittaa sitä, että ehdotus uudeksi yhteisön lainsäädännöksi käsitellään ETA:n sekakomiteassa vain jos jokin sopimuspuoli sitä pyytää.

Artiklan 3 kohdan mukaan sopimuspuolten on jatkuvassa tietojenanto- ja neuvottelumenettelyssä toimittava yhteistyössä ETA:n sekakomiteassa EY:n neuvoston päätöstä edeltävän käsittelyvaiheen aikana. Yhteistyöhön ryhdytään sopimuspuolen pyynnöstä.

Tällainen yhteistyö on toivottavaa silloin, kun Euroopan parlamentin, talous- ja sosiaalikomitean tai alueellisen komitean lausunnot ehdotuksesta ovat käsiteltävinä. Edelleen yhteistyö voi olla tarpeen ennen kuin EY:n neuvosto muodostaa yhteisen kantansa. Myöhemmissä vaiheissa yhteistyö voi koskea esitettyjä muutosehdotuksia.

Artiklan 4 kohdan mukaan yhteistyön tarkoitus on helpottaa päätöksentekoa ETA:n sekakomiteassa tämän menettelyn loppuvaiheessa. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvottelujen komiteassa pitäisi olla sellaisia, että EFTA-valtiot ovat tietoisia siitä, miten asiat ovat EY:ssä ja että ne voivat eri vaiheissa ilmoittaa EY:lle omista priorisoinneistaan ja mahdollisista muutosehdotuksistaan. On erityisen tärkeää, että yhteistyö järjestetään niin, että EY:llä on selvä kuva sellaisista ehdotuksista, joita EFTA-valtiot eivät voi hyväksyä.

100 artikla. Artikla koskee EFTA-valtioiden roolia niissä EY:n komiteoissa, jotka avustavat EY:n komissiota sen käyttäessä täytäntöönpanovaltuuksiaan. Näillä komiteoilla voi olla lainsäätämiseen liittyviä, hallinnollisia tai neuvoa-antavia tehtäviä. Komitea voi avustaa EY:n komissiota artiklan tarkoittamissa tehtävissä ja sillä voi samanaikaisesti olla myös muita tehtäviä. Artikla soveltuu tässä tapauksessa ainoastaan ensin mainittuihin tehtäviin.

Kyseessä olevat komiteat työskentelevät EY:n komission puheenjohtajuuden alaisuudessa. Työmenetelmä on säännönmukaisesti se, että epävirallisissa kokouksissa yritetään selvittää, mitkä komission toimenpide-ehdotukset ovat komitean hyväksyttävissä. Sen jälkeen komitea kutsuu koolle kokouksen, jossa käytännössä jo hyväksytty ratkaisu virallisesti hyväksytään päätökseksi kuten komission päätökset. Jollei ratkaisuun päästä, asian käsittely voidaan siirtää EY:n neuvostoon sillä seurauksella, että ratkaisuun päästään tai ettei mihinkään toimenpiteeseen voida ryhtyä.

Artiklan 1 kohdan mukaan EY:n komissio takaa EFTA-valtioiden asiantuntijoille mahdollisimman laajat osallistumismahdollisuudet näissä komiteoissa. Tämä tarkoittaa sitä, että EFTA-valtioiden asiantuntijat voivat osallistua epävirallisiin kokoontumisiin ennen EY:n komiteoiden kokouksia ja esittää siellä omat näkökantansa. Sitä vastoin EFTA-valtioiden asiantuntijat eivät osallistu virallisiin kokouksiin eikä siellä mahdollisesti järjestettäviin äänestyksiin.

Jollei mihinkään ratkaisuun päästä EY:n komiteassa ja asian käsittely siirretään EY:n neuvostoon, artiklan 2 kohdan mukaan EY:n komissio selvittää ennen EY:n neuvoston käsittelyä EFTA-valtioiden näkökannat, jotka EFTA-valtiot ovat esittäneet komitean epävirallisissa kokoontumisissa. EY:n neuvosto voi näin ottaa huomioon nämä näkökannat ennen kuin ETA:n sekakomiteassa käsitellään kysymystä hyväksytäänkö kyseinen EY:n päätös myös uudeksi ETA-säännöksi.

101 artikla. Artikla koskee EFTA-valtioiden osallistumista tiettyihin muihin kuin 100 artiklassa tarkoitettuihin EY:n komiteoihin. Artiklaa ei liioin sovelleta sellaisiin EY:n komiteoihin, joita tarkoitetaan 81 artiklassa ja jotka käsittelevät EY:n puiteohjelman, erityisten ohjelmien ja neljän vapauden ulkopuolisten hankkeiden ja toimintojen laatimista ja hallinnointia.

Artiklassa tarkoitetut komiteat mainitaan pöytäkirjassa 37. Komiteoiden tehtävät vaihtelevat suuresti. Elintarvikealan tiedekomitea käsittelee kysymyksiä, jotka koskevat terveysnäkökohtien huomioon ottamista elintarvikkeiden kulutuksessa, kuten elintarvikkeiden koostumusta, tuotantomenetelmää ja lisäaineita. Siirtotyöläisten sosiaaliturvan hallintotoimikunta on EY:n jäsenvaltioiden välinen yhteistyöelin sosiaaliturvan alueella ja käsittelee muun muassa niiden välistä etuuksien suorittamisen selvittämistä.

Artiklan 1 kohdasta seuraa, että EFTA-valtioiden asiantuntijat kytketään komiteoiden työhön ETA-sopimuksen tyydyttävän toiminnan sitä vaatiessa. Määräys tarkoittaa sitä, että EFTA-valtioiden asiantuntijoiden ei välttämättä tarvitse osallistua kaikkien komitean tehtävien suorittamiseen, vaan ainostaan niihin, joilla on merkitystä ETA-sopimuksen kannalta. Tarkemmat määräykset osallistumisen muodoista ovat asianomaisissa sopimuksen liitteissä.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet voivat sopia EFTA-valtioiden asiantuntijoiden osallistumisen ulottamisesta muihin komiteoihin kuin pöytäkirjassa 37 mainittuihin komiteoihin. Tällainen päätös muotoillaan pöytäkirjan muutokseksi.

102 artikla. Artikla koskee ETA:n sekakomitean päätöksiä, jotka koskevat niiden säädösten muuttamista, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Artiklassa kuvattua menettelyä ei näin ollen sovelleta pääsopimuksen tai pöytäkirjojen muuttamiseen taikka muiden ETA:n sekakomitean päätösten tekemiseen.

Artiklan 1 kohdan mukaan ETA:n sekakomitea päättää sopimuksen liitteen muuttamisesta mahdollisimman pian sen jälkeen kun yhteisö on antanut vastaavaa uutta EY-lainsäädäntöä. Jotta tämä olisi mahdollista, on EY:n ilmoitettava uudesta lainsäädännöstä niin pian kuin mahdollista muille sopimuspuolille ETA:n sekakomiteassa. Tällainen ilmoittaminen tarkoittaa sitä, että uusi säädös, jonka EY on antanut, toimitetaan muille sopimuspuolille. Ilmaus "niin pian kuin mahdollista" voi tarkoittaa, että tällainen säädös, jos se on mahdollista, toimitetaan ETA:n sekakomitealle jo samana päivänä kuin se on annettu.

Jollei nopeasti todeta, että uusi EY-lainsäädäntö voidaan hyväksyä, komitea arvioi 2 kohdan mukaan, mihin sopimuksen liitteistä uusi lainsäädäntö suoraan vaikuttaisi. Arvioinnin tarkoitus on määrittää, mikä osa sopimusta voi raueta toistaiseksi siinä tapauksessa, että uusista säännöistä ei päästä yhteisymmärrykseen. Sopimuksessa ei ole tarkempia määräyksiä siitä, miten arviointi tapahtuu. Artiklasta seuraa kuitenkin se, että arviointi tapahtuu niin, että sopimuksen tehokas toiminta häiriintyy mahdollisimman vähän.

Artiklan 3 kohdan määräysten mukaan ETA:n sekakomitea pyrkii pääsemään yhteisymmärrykseen sopimuksen kannalta merkityksellisistä kysymyksistä. Tavallisesti tällainen yhteisymmärrys tarkoittaa sitä, että sopimuspuolet yhdessä antavat päätöksen, joka sisältää uutta EY-lainsäädäntöä vastaavat säännöt. Samalla tavoin kuin sopimuksen liitteiden osalta, määrätään tällaisessa päätöksessä, miten säädöksiä tulee mukauttaa ETA:n yhteydessä. Päätöksessä voi lisäksi olla siirtymäkausia koskevia määräyksiä yhden tai useamman EFTA-valtion osalta. Tavallisesti voidaan pyrkiä siihen, että uusia ETA-sääntöjä voidaan soveltaa samasta ajankohdasta lukien kuin uutta yhteisön lainsäädäntöä.

On mahdollista, että uusi yhteisön lainsäädäntö ei ole sellaisenaan EFTA-valtioiden hyväksyttävissä. Artiklan 4 kohdan mukaan tällaisessa tapauksessa komitean on tutkittava kaikki muut mahdollisuudet, jotta sopimus myös jatkossa toimisi moitteettomasti. Komitea tekee päätökset, jotka ovat välttämättömiä tässä suhteessa. Tällainen päätös voi muun muassa sisältää määräyksiä siitä, että jonkin sopimuspuolen alueella voimassa oleva lainsäädäntö, vaikka se poikkeaa uudesta yhteisön lainsäädännöstä, on niin lähellä tätä, että se voi jäädä voimaan ilman että sitä korvataan uusilla säännöillä. Tämä määräyksessä mainittu esimerkki on ainoastaan yksi vaihtoehto. Komitealla on vapaat kädet etsiä sopivaa ratkaisua.

ETA:n sekakomitealla on rajoitettu aika päästä yksimielisyyteen uuden yhteisön lainsäädännön hyväksymiseksi ETA-säännöiksi tai jonkin muun myönteisen ratkaisun löytämiseksi. Tällaiseen ratkaisuun on päädyttävä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun sopimuspuolille komiteassa on ilmoitettu uudesta yhteisön lainsäädännöstä. Jos uusi yhteisön lainsäädäntö kuitenkin tulee sovellettavaksi EY:ssä vasta myöhäisemmästä ajankohdasta lähtien, on komitean löydettävä ratkaisu ennen kuin yhteisön lainsäädäntöä aletaan soveltaa.

Jollei komitea ole tehnyt päätöstä kysymyksessä 4 kohdan mukaisessa ajassa, katsotaan 5 kohdan mukaan sen sopimuksen osan, johon muutos 2 kohdan mukaan vaikuttaa, rauenneen toistaiseksi. Määräyksen mukaan ei vaadita, että jokin sopimuspuoli irtisanoo kyseisen osan, vaan se raukeaa automaattisesti toistaiseksi, ellei ETA:n sekakomitea päätä, ettei tällainen vaikutus tule voimaan. Myös tämä päätös on tehtävä yksimielisesti. Sopimuspuolet ovat kuitenkin sopineet sopimusneuvottelujen aikana, että ne tiedot julkaistaan, jotka koskevat toistaiseksi tapahtuvan raukeamisen ulottuvuutta ja ajankohtaa, jolloin se tulee voimaan.

Sopimuksen osan toistaiseksi tapahtuvan raukeamisen vaikutus tulee voimaan kuuden kuukauden kuluttua 4 kohdassa tarkoitetun määräajan päättymisestä. Aika lasketaan siten siitä ajankohdasta, kun komitea viimeistään olisi voinut päättää asiasta.

ETA:n sekakomitea jatkaa ponnistuksiaan ratkaisun löytämiseksi myös sen jälkeen kun osa sopimuksesta on rauennut toistaiseksi. Ei ole estettä sille, että EFTA-valtiot myöhemmin hyväksyvät uuden yhteisön lainsäädännön osaksi ETA-sopimusta tai että jälkikäteen todetaan, että sopimuspuolten lainsäädäntö ei, huolimatta siitä, että aiemmin on tehty toisenlainen johtopäätös, poikkea niin paljon EY-lainsäädännöstä, että raukeamista olisi tarpeen pitää voimassa.

Artiklan 6 kohdan mukaan ETA:n sekakomiteassa neuvotellaan raukeamisen käytännön vaikutuksista. Sopimuksen osan raukeaminen toistaiseksi aiheuttaa sen, että kyseinen osa putoaa pois sopimuksesta ilman että sitä korvataan uusilla ETA-säännöillä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sopimuspuolet voivat vapaasti antaa sisäistä lainsäädäntöä niillä alueilla, jotka eivät enää ole osa ETA-sopimusta. Tältä osin EY:ssä tulee voimaan uusi yhteisön lainsäädäntö, riippumatta siitä, mitä ETA-sopimuksen kyseinen kohta aikaisemmin sisälsi.

Se, että osa sopimuksesta raukeaa toistaiseksi, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki sopimuksen tämän osan vaikutukset lakkaisivat. Se ei esimerkiksi tarkoita sitä, että yksityisten ja yritysten aiemmin hankkimat oikeudet ja velvollisuudet lakkaisivat. Sen perusteella, mitä sopimuspuolet ovat neuvotteluissa päättäneet, raukeamisesta huolimatta säilyvät kuitenkin ainoastaan tosiasiallisesti ansaitut oikeudet ja velvollisuudet, kun taas sellaiset oikeudet ja velvollisuudet, jotka yksityiset tai yritykset ovat arvioineet ansaitsevansa, lakkaavat. Siten esimerkiksi työvoiman vapaata liikkumista koskevien määräysten raukeaminen toistaiseksi ei vaikuta työntekijän oikeuteen jäädä siihen valtioon, jossa hän oleskelee silloin kun kyseinen sopimuksen osa raukeaa. Sijoittautumisoikeutta koskevien määräysten raukeaminen ei aiheuta sitä, että jo sijoittautuneiden yritysten olisi poistuttava kyseisestä valtiosta. Investointeja, kuten esimerkiksi investointeja kiinteään omaisuuteen, koskevien määräysten raukeaminen ei tarkoita sitä, että sen joka on jo investoinut tällaiseen omaisuuteen, pitäisi myydä omaisuus. Julkisia hankintoja koskevien määräysten irtisanominen ei vaikuta jo tehtyihin hankintasopimuksiin. Tutkintojen tunnustamista koskevien määräysten raukeaminen ei aiheuta sitä, että esimerkiksi tutkintonsa perusteella palkattu työntekijä menettäisi kelpoisuutensa kyseiseen virkaan.

103 artikla. Artikla koskee ETA:n sekakomitean päätöstä, joka voi tulla jotain sopimuspuolta sitovaksi vasta, kun sen valtiosäännön asettamat vaatimukset on täytetty. Rooman sopimuksessa ei ole vastaavaa määräystä.

Artiklan 1 kohta koskee ajankohtaa, jolloin tällaiset ETA:n sekakomitean päätökset voivat tulla voimaan. Lähtökohtana on, että komitean päätös tulee voimaan samanaikaisesti kaikkien sopimuspuolten osalta. Päätös voi siten tulla voimaan päätöksestä ilmenevänä päivänä ainoastaan, jos valtiosäännön asettamat vaatimukset ovat täyttyneet kaikkien sopimuspuolten osalta ja jos ne ovat ilmoittaneet tästä muille sopimuspuolille.

Valtiosäännön asettamilla vaatimuksilla tarkoitetaan sitä, että kyseinen päätös voidaan tehdä osaksi yhden tai useamman sopimuspuolen sisäistä oikeusjärjestystä ainoastaan noudattamalla sopimuspuolen perustuslain mukaista menettelytapaa. Valtiosäännön asettamat vaatimukset tässä merkityksessä tarkoittavat muun muassa sitä, että Suomessa kansainvälinen sopimus saatetaan voimaan asetuksella ja eduskunnan on hyväksyttävä sopimuksen voimaantulo hallitusmuodon 33 §:n ja valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n mukaisten edellytysten mukaisesti ja että eduskunta on antanut hyväksymisensä voimaantulolle.

Määräyksessä ei mainita, milloin voimaantulosta on viimeistään ilmoitettava, jotta päätös voisi tulla voimaan sovittuna päivänä. Ottaen huomioon sen, että voimaantulo voi edellyttää julkaisemista, on ilmoitus tehtävä niin hyvissä ajoin, että julkaisemisvaatimukset voidaan täyttää.

Jollei ilmoitusta tehdä ajoissa, päätös tulee voimaan viimeistä ilmoitusta seuraavan toisen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Jos päätöksen esimerkiksi olisi pitänyt tulla voimaan 1 päivänä tammikuuta ja silloin puuttuu kahden sopimuspuolen ilmoitus, jotka kuitenkin tehdään 3 päivänä tammikuuta ja 3 päivänä helmikuuta, tulee päätös voimaan kaikkien sopimuspuolten osalta 1 päivänä huhtikuuta.

Artiklan 2 kohdan mukaan 1 kohdan mukaiset ilmoitukset on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa siitä kun sopimuspuolille on ETA:n sekakomiteassa ilmoitettu 102 artiklan 1 kohdan mukaisesti siitä, että EY on antanut uutta yhteisön lainsäädäntöä. Määräyksen mukaan voidaan päätöstä kuitenkin soveltaa väliaikaisesti. Ainakin yhden sopimuspuolen osalta on mahdollista soveltaa ETA:n sekakomitean päätöstä väliaikaisesti, kunnes selviää, onko tarvittavat sisäiset hyväksymiset annettu. Tämä mahdollisuus on otettu huomioon määräyksessä sen ehkäisemiseksi, ettei sopimus tarpeettomasti raukeaisi toistaiseksi. Päätöstä voidaan soveltaa väliaikaisesti huolimatta siitä, ettei kaikkia ilmoituksia ole tehty, ellei jokin sopimuspuoli ilmoita, että se vastustaa väliaikaista soveltamista. Suomen osalta väliaikainen soveltaminen ei voi tulla kysymykseen, jos tarpeellinen Suomen hyväksyminen puuttuu. Sitä vastoin päätöksen väliaikainen soveltaminen voi Suomen osalta tulla kyseeseen, jos sellaisen toisen sopimuspuolen, joka voi soveltaa päätöstä väliaikaisesti, ilmoitus puuttuu.

Jolleivät kaikki sopimuspuolet ole tehneet ilmoitusta kuuden kuukauden kuluttua ja jos jokin sopimuspuoli vastustaa sopimuksen väliaikaista soveltamista tai jos jokin sopimuspuoli ennen kuin kuuden kuukauden ajanjakso on kulunut, on ilmoittanut, ettei se tule ratifioimaan päätöstä, katsotaan kyseisen sopimuksen osan rauenneen 102 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Raukeaminen tulee voimaan kuukauden kuluttua siitä kun annetaan ilmoitus siitä, ettei päätöstä ratifioida. Raukeamisen vaikutus ei missään tapauksessa tule voimaan ennen sitä päivää kun vastaava säädös pannaan täytäntöön EY:ssä.

104 artikla. Artiklan mukaan ETA:n sekakomitean sopimuksessa määrätyissä tapauksissa tekemät päätökset ovat sopimuspuolia sitovia sen jälkeen kun ne tulevat voimaan. Artiklassa on lisäksi määräys sopimuspuolten velvollisuudesta ryhtyä toimenpiteisiin päätöksen täytäntöönpanon ja soveltamisen turvaamiseksi.

3 luku Yhdenmukaisuus, valvontamenettely ja riitojen ratkaiseminen

1 jakso Yhdenmukaisuus

105 artikla. Artiklassa määritellään ETA:n sekakomitean tehtävät sopimuksen määräysten ja sopimuksessa asiallisesti toistettavien EY:n lainsäädännön säännösten mahdollisimman yhdenmukaisen tulkinnan varmistamiseksi. Artiklalla ei ole vastinetta Rooman sopimuksessa. Tehtävä todetaan yleisin sanankääntein 1 kohdassa.

Artiklan 2 kohdan mukaan ETA:n sekakomitea seuraa jatkuvasti EY:n tuomioistuimen ja EFTAn tuomioistuimen oikeuskäytännön kehitystä. Tässä tarkoituksessa tuomiot on toimitettava komitealle. Komitean tulee ryhtyä toimiin sopimuksen yhdenmukaisen tulkinnan ylläpitämiseksi. Jos komitea esimerkiksi havaitsee, että jokin EY:n tuomioistuimen tuomio on niin tärkeä sopimuksen moitteettoman toiminnan kannalta, ettei kysymystä yhdenmukaisesta tulkinnasta haluta jättää riippuvaksi EFTAn tuomioistuimen tulevasta tulkinnasta, komitea voi saattaa tuomiosta ilmenevän oikeussäännön ETA-sopimuksen osaksi tekemällä asianmukaiset päätökset. Jos taas komitea esimerkiksi havaitsisi, että EFTAn tuomioistuin on poikennut siitä, mikä katsotaan vastaavan EY-oikeuden sisällöksi, asiaintila voidaan korjata komitean päätöksellä, joka sisältää oikeaksi katsottavan säännön.

Pöytäkirjasta 48 ilmenee, etteivät artiklassa tarkoitetut päätökset vaikuta EY:n tuomioistuimen tuomioihin.

Artiklan 3 kohdassa todetaan, että jollei ETA:n sekakomitea ole kahden kuukauden kuluessa siitä, kun eroavuus oikeuskäytännöissä on saatettu sen käsiteltäväksi, onnistunut säilyttämään sopimuksen yhdenmukaista tulkintaa, voidaan soveltaa 111 artiklan mukaista menettelyä riitojen ratkaisemiseksi.

106 artikla. Artiklassa on määräyksiä ETA-sopimusta ja sitä asiallisesti vastaavaa yhteisön oikeutta koskevien tuomioiden vaihtamisesta. Artiklan esikuvana ovat tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla 16 päivänä syyskuuta 1988 tehdyn yleissopimuksen (Luganon yleissopimus) määräykset.

Tuomioidenvaihtojärjestelmä koskee EFTAn tuomioistuinta, EY:n tuomioistuinta, EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta sekä EFTA-valtioiden ylimmän oikeusasteen tuomioistuimia, esimerkiksi Suomen osalta korkeinta oikeutta ja korkeinta hallinto-oikeutta. Tuomiot on artiklan a alakohdan mukaisesti toimitettava EY:n tuomioistuimen kirjaajalle. Sopimuksessa ei ole määräyksiä siitä, miten tuomiot on kirjaajalle toimitettava, joten sopimuspuolet voivat valtionsisäisesti antaa säännökset tai määräykset siitä, lähettävätkö kyseiset tuomioistuimet tuomionsa kirjaajalle itse vai artiklan c alakohdassa tarkoitetun viranomaisen välityksellä.

EY:n tuomioistuimen kirjaajan tulee artiklan b alakohdan mukaan luokitella tuomiot sekä huolehtia tarvittavien käännösten ja tiivistelmien laatimisesta ja julkaisemisesta. Asian kannalta merkittävät asiakirjat tulee artiklan c alakohdan mukaan toimittaa kunkin sopimuspuolen nimeämälle toimivaltaiselle kansalliselle viranomaiselle. Tämän viranomaisen tehtävänä on huolehtia tuomioiden ja yhteenvetojen tarvittavasta valtionsisäisestä jakelusta.

107 artikla. Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 34, joka sisältää määräykset EFTA-valtioiden mahdollisuudesta sisäisellä lainsäädännöllään oikeuttaa tuomioistuimensa pyytämään tulkintaratkaisua EY:n tuomioistuimelta. Mahdollisuus koskee pöytäkirjan 1 artiklan mukaan ETA-sopimuksen määräyksiä, jotka ovat yhdenmukaisia yhteisön oikeuden vastaavien säännösten kanssa. Tuomioistuimet saisivat vapaasti valita, pyytävätkö ne sellaisen tulkintaratkaisun vai eivät. Jos ratkaisua pyydetään, se olisi sitä pyytänyttä tuomioistuinta sitova.

Pöytäkirjassa edellytetään sen 2 artiklan mukaan, että EFTA-valtio, joka haluaa käyttää mahdollisuutta hyväkseen, ilmoittaa siitä sopimuksen tallettajalle ja EY:n tuomioistuimelle. Sellaisesta ilmoituksesta on käytävä ilmi, missä laajuudessa tuomioistuimille annetaan sellainen oikeus ja miten menettely on järjestetty. Tallettajan tulee pöytäkirjan 3 artiklan mukaan antaa muille sopimuspuolille tieto sellaisista ilmoituksista. Suomi ei aio antaa pöytäkirjassa tarkoitettua ilmoitusta.

2 jakso Valvontamenettely

108 artikla. Artikla sisältää määräykset ETA-valtioiden sitoumuksesta perustaa valvontaviranomainen ja tuomioistuin hoitamaan muun muassa ETA-sopimuksen edellyttämiä tehtäviä. Nämä sitoumukset toteutetaan EFTA-valtioiden välisellä sopimuksella EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta. Koska näistä toimielimistä on määräyksiä ETA-sopimuksessa, EFTA-valtiot eivät voi tehdä keskinäiseen sopimukseensa niin laajoja muutoksia, että ne vaarantaisivat nyt esillä olevan artiklan mukaisten sitoumusten täyttämistä. Sitoumus merkitsee myös sitä, että EFTAn valvontaviranomaisella täytyy olla käytettävänään sellaiset voimavarat, jotka ovat välttämättömät sopimuksen moitteettoman toiminnan kannalta.

Artiklalla ei ole vastinetta Rooman sopimuksessa.

Artiklan 1 kohdan mukaan EFTA-valtiot sitoutuvat perustamaan itsenäisen valvontaviranomaisen. EFTAn valvontaviranomaisen itsenäisyys tarkoittaa, että se on toisaalta riippumaton EFTA-valtioista ja niiden hallituksista, joita EFTAn valvontaviranomaisen tulee valvoa, ja toisaalta myös EFTAn toimielimistä.

Lisäksi EFTA-valtiot sitoutuvat ottamaan käyttöön samanlaiset menettelyt kuin EY:ssä. Erityisesti mainitaan menettelyt, joilla turvataan sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttäminen ja valvotaan EFTAn valvontaviranomaisen kilpailua koskevien toimien laillisuutta. Ensinmainitussa suhteessa sitoumus tarkoittaa sitä, että EFTA-valtioiden tulee ottaa käyttöön EY:n jäsenvaltioiden velvollisuutta vastaava velvollisuus saattaa EFTAn valvonta- viranomaisen tietoon se lainsäädäntö, jolla ETA:n sekakomitean päätökset saatetaan voimaan EFTA-valtioissa, ja vastaavanlainen järjestys kuin EY:ssä on saatettu voimaan Rooman sopimuksen 169 artiklan soveltamiseksi. Kilpailun osalta sitoumus tarkoittaa sitä, että EFTA-valtioiden tulee turvata yrityksille kilpailuasioissa yhtä tehokas oikeussuoja kuin EY:ssä on saatettu voimaan ja että sovelletaan yhteisön oikeuden mukaan voimassa olevia menettelyjä vastaavia menettelyjä.

Artiklan 2 kohdassa määrätään EFTA-valtioiden EFTAn tuomioistuinta koskevista sitoumuksista. Artiklan johdantolauseen sanasta "erityisesti" ilmenee, ettei artikla estä EFTA-valtioita antamasta tuomioistuimelle muitakin kuin artiklassa mainittuja tehtäviä.

Kohdan a alakohdan mukaan EFTAn tuomioistuin on toimivaltainen jutuissa ja asioissa, jotka liittyvät EFTA-valtioita koskevaan valvontamenettelyyn. Sitoumus merkitsee, että EFTAn valvontaviranomainen voi nostaa EFTAn tuomioistuimessa kanteen EFTA-valtiota vastaan sopimuksen mukaisten velvoitteiden täyttämistä koskevien yleisten velvollisuuksien rikkomisesta samoin kuin valtion tukea ja julkisia hankintoja koskevien erityisten velvollisuuksien rikkomisesta. Kohdan b alakohdan mukaan tuomioistuin on toimivaltainen ratkaisemaan valitukset EFTAn valvontaviranomaisen päätöksistä kilpailuasioissa. Lopuksi tuomioistuin on c alakohdan mukaan toimivaltainen ratkaisemaan kahden tai useamman EFTA-valtion väliset riidat.

109 artikla. Artikla koskee EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n komission toimivallanjakoa sopimuksen valvonnassa. Artiklan 1 kohdasta käy ilmi, että EY:n komission toimivalta perustuu sekä EY:n perustana olevaan kolmeen sopimukseen että nyt esillä olevaan sopimukseen.

Artiklan 2 kohdan mukaan yhtenäinen valvonta turvataan kaikkialla Euroopan talousalueella EY:n komission ja EFTAn valvontaviranomaisen välisellä yhteistyöllä, tietojen vaihtamisella ja yhteisillä neuvonpidoilla. Valvontapolitiikkaa koskevat yhteiset neuvottelut voivat johtaa siihen, että toimialoittaisia toimintoja voidaan samanaikaisesti toteuttaa EY:ssä ja EFTAn valvontaviranomaisen toimesta. Lisäksi yhteistyö tarkoittaa sitä, että niiden toimenpiteiden valinnassa, joihin ryhdytään sopimuksen rikkomisen johdosta, voidaan odottaa tapahtuvan tiettyä yhteensovittamista. Yksittäisiä asioita koskevan yhteistyön ja yhteisen neuvonpidon tarkoituksena on muun muassa, että molemmat viranomaiset pitävät toisensa tarkoin selvillä asioista, jotka, vaikka ne kuuluvatkin toisen viranomaisen toimivaltaan, kiinnostavat myös toista valvontaviranomaista.

Yhteistyön ja yhteisen neuvonpidon sisältö määritellään asioiden vireillepanon osalta 3 kohdassa. Valitus, joka koskee sopimuksen soveltamista, on jätettävä EY:n komissiolle tai EFTAn valvontaviranomaiselle. EFTA-valtiot samoin kuin EFTA-valtioista olevat yksityiset ja yritykset voivat näin ollen jättää valituksia EY:ltä tai sen jäsenvaltioilta saamastaan kohtelusta. Vastaavia EFTA-valtioita koskevia valituksia voidaan jättää EFTAn valvontaviranomaiselle. Molemmat valvontaviranomaiset ilmoittavat toisilleen vastaanottamistaan valituksista. Määräys edellyttää näin ollen valvontaviranomaisten tiivistä yhteydenpitoa.

Jos valitus on jätetty väärälle valvontaviranomaiselle, sen on 4 kohdan mukaan siirrettävä valitus toimivaltaiselle viranomaiselle.

Valvontaviranomaisten kesken voi esiintyä erimielisyyttä sekä siitä, kumpi niistä on toimivaltainen käsittelemään jonkin asian, että siitä tavasta, jolla asia käsitellään, tai niistä toimenpiteistä, joihin asiassa ryhdytään. Jolleivat valvontaviranomaiset voi ratkaista tällaista erimielisyyttä, voi kumpi tahansa niistä saattaa asian ETA:n sekakomitean ratkaistavaksi niiden määräysten mukaisesti, jotka koskevat sopimuspuolten välisiä riitoja.

110 artikla. Artiklassa on määräyksiä valvontaviranomaisen sellaisen päätöksen täytäntöönpanosta, jossa määrätään maksuvelvollisuus muulle kuin valtiolle. Artikla koskee myös EFTAn tuomioistuimen, EY:n tuomioistuimen ja EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomioiden täytäntöönpanoa. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 192 artiklaa.

Artiklan 1 kohdassa vahvistetaan täytäntöönpanossa noudatettavat periaatteet. Valtioita koskeva poikkeus on määräyksessä ymmärrettävä suppeassa merkityksessä, eikä se koske elinkeinotoimintaa harjoittavia valtion laitoksia eikä valtionyrityksiä. Päätös, jossa määrätään maksuvelvollisuus, on pantava täytäntöön ilman, että sitä enää mitenkään asiallisesti tutkitaan siinä valtiossa, jossa se pannaan täytäntöön.

Täytäntöönpano koskee myös viivästyskorkoa, jota on suoritettava muun muassa EY:n komissiolle ja EFTAn valvontaviranomaiselle maksettavista sakoista (EY:n tuomioistuimen tuomio 54/87).

Artiklan 2 kohdasta käy ilmi, että täytäntöönpanossa on noudettava siinä maassa voimassa olevia siviiliprosessioikeudellisia säännöksiä, jonka alueella täytäntöönpano tapahtuu. Kysymyksessä olevat tuomiot on näin ollen Suomessa pantava täytäntöön riita-asioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanoa koskevassa järjestyksessä. Artiklassa tarkoitettu tuomio on pantava täytäntöön ilman muita muodollisuuksia kuin täytäntöönpanoasiakirjan oikeaperäisyyden tutkiminen. Sellainen tutkiminen voi kohdistua siihen, että päätöksen on antanut jokin niistä toimielimistä, joiden päätökset voidaan panna täytäntöön, ja että tuomio tarkoittaa rahasumman maksamista. Täytäntöönpanosta ei esimerkiksi voida kieltäytyä vetoamalla ordre public -periaatteeseen. Asianosaista ei ole tarpeen kuulla täytäntöönpanoasiakirjan oikeaperäisyyttä tutkittaessa.

Kunkin sopimuspuolen tulee määrätä viranomainen, jonka tehtävänä on täytäntöönpanoasiakirjan oikeaperäisyyden tutkiminen. Suomessa tämä tehtävä ehdotetaan annettavaksi oikeusministeriölle. Tehtävään määrätystä viranomaisesta on ilmoitettava muille sopimuspuolille, EFTAn valvontaviranomaiselle, EY:n komissiolle sekä EFTAn tuomioistuimelle, EY:n tuomioistuimelle ja EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle.

Artiklan 3 kohdan mukaan se osapuoli, joka on pyytänyt täytäntöönpanoasiakirjan oikeaperäisyyden tutkimista, voi tätä koskevien muodollisuuksien jälkeen saattaa asian täytäntöönpantavaksi.

Täytäntöönpanon lykkäämistä koskevan 4 kohdan mukaan täytäntöönpanon edellytyksenä ei ole, että päätös olisi lainvoimainen. EY:n komission tai EFTAn valvontaviranomaisen päätös voidaan näin ollen panna täytäntöön siitä huolimatta, että siihen on haettu muutosta, jollei EY:n tuomioistuin EY:n komission tai EY:n ensimmäisen oikeusasteen päätöksen osalta taikka EFTAn tuomioistuin EFTAn valvontaviranomaisen päätöksen osalta toisin päätä. Suomalainen tuomioistuin ei näin ollen voi päättää täytäntöönpanon lykkäämisestä.

Täytäntöönpano ei kuitenkaan voi tapahtua ennen kuin päätöksestä ilmenevä maksuaika on kulunut umpeen.

3 jakso Riitojen ratkaiseminen

111 artikla. Artiklalla, joka 1 kohdan mukaan koskee ETA-sopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevia riitoja, ei ole vastinetta Rooman sopimuksessa. Artikla on kirjoitettu pitäen ensisijaisesti silmällä riitoja toisaalta yhden tai useamman EFTA-valtion ja toisaalta EY:n välillä. Koska EFTA-valtioiden välillä valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyssä sopimuksessa ei anneta EFTAn tuomioistuimelle yksinomaista toimivaltaa tutkia EFTA-valtioiden välisiä riitoja ETA-sopimuksen tulkinnasta ja soveltamisesta, sinänsä ei ole estettä soveltaa nyt esillä olevaa artiklaa myös EFTA-valtioiden välisiin riitoihin. Kahden tai useamman EFTA-valtion välisen riidan käsitteleminen tässä järjestyksessä ei kuitenkaan estäisi EFTAn valvontaviranomaista puuttumasta jonkin EFTA-valtion mahdolliseen sopimusrikkomukseen ja 108 artiklan 2 kohdan c alakohta huomioon ottaen on katsottu, että EFTA-valtioiden väliset riidat on tarkoitettu ratkaistaviksi EFTAn tuomioistuimessa.

Riidan ratkaiseminen on 2 kohdan mukaan ensi sijassa ETA:n sekakomitean asia. Komitealle on annettava kaikki ne tiedot, joita voidaan käyttää tilanteen perinpohjaiseksi selvittämiseksi, jotta voidaan päästä hyväksyttävään ratkaisuun. Määräys ei tarkoita sitä, että riidan osapuolilla olisi erityinen velvollisuus tietojen toimittamiseen, mutta tämän laiminlyöminen voi johtaa kysymyksessä olevalle osapuolelle vähemmän edulliseen lopputulokseen. Sitä vastoin voivat muut sopimuspuolet olla velvollisia antamaan komitealle sellaiset tiedot, joita se katsoo tarvitsevansa riidan ratkaisemiseksi.

Riita voidaan ratkaista komitean päätöksellä. Tästä seuraa, että komitean myös tässä tapauksessa on oltava yksimielinen siitä, miten riita ratkaistaan. Näin estetään se, että riita ratkaistaisiin jonkin sellaisen sopimuspuolen kustannuksella, joka ei ole riidan osapuoli.

Määräyksessä ei aseteta mitään ehtoja sille, millainen hyväksyttävän ratkaisun on oltava. Komitea voi ratkaista riitoja poliittisin perustein. Myös sopimuksen tulkintaa koskeva riita voidaan ratkaista ilman, että komitea päättäisi oikeudellisin perustein riidan kohteena olevan määräyksen tulkinnasta. Tämä käy ilmi kohdan toisesta virkkeestä.

Jos riita koskee ETA-sopimuksen sellaisten määräysten tulkintaa, jotka asiallisesti ovat samansisältöisiä kuin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen tai Rooman sopimuksen taikka näitä kahta sopimusta sovellettaessa annettujen säädösten säännöt, saavat riidan osapuolina olevat sopimuspuolet 3 kohdan mukaan sopia, että ne pyytävät EY:n tuomioistuinta antamaan ratkaisun asian kannalta merkityksellisten sääntöjen tulkinnasta. Tällaisen sopimuksen voivat riidan osapuolet tehdä, kun kolme kuukautta on kulunut riidan saattamisesta komitean ratkaistavaksi.

Määräyksen mukaan sopimuspuolilla ei ole mahdollisuutta pyytää EY:n tuomioistuimen tulkintaratkaisua muiden kuin sellaisten ETA-sopimuksen määräysten tulkinnasta, jotka asiallisesti vastaavat EY:n sääntöjä.

Ratkaisu, johon EY:n tuomioistuin päätyy, sitoo riidan osapuolina olevia sopimuspuolia.

On mahdollista, että riidan osapuolet eivät pääse sopimukseen siitä, että ne pyytävät EY:n tuomioistuimen tulkintaa esillä olevassa kohdassa tarkoitettujen määräysten tulkinnasta. Jos näin on asianlaita eikä ETA:n sekakomitea ole päässyt sopimukseen ratkaisusta kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun riita jätettiin komitean ratkaistavaksi, sopimuspuoli voi joko toteuttaa suojatoimenpiteitä 112 artiklan 2 kohdan mukaisesti ja 113 artiklassa määrättyä menettelyä noudattaen taikka noudattaa 102 artiklaa sopimuksen yhdenmukaisen tulkinnan varmistamiseksi. Kummassakin tapauksessa on edellytyksenä, että riidan syynä olevat tulkintaerimielisyydet aiheuttavat sopimuksen epätasapainoisuutta.

Artiklan 4 kohdassa on erityismääräys sellaisesta tapauksesta, jossa riita koskee suojatoimenpiteiden soveltamisalaa tai kestoa taikka toteutettujen tasapainottavien toimenpiteiden oikeasuhtaisuutta. Sellaiset erimielisyydet voi mikä tahansa sopimuspuoli saattaa ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä.

Määräys koskee vain 111 artiklan 3 kohdan ja 112 artiklan mukaisia suojatoimenpiteitä ja 114 artiklan mukaisia tasapainottavia toimenpiteitä. Sitä ei voida soveltaa suojatoimenpiteisiin, joita toteutetaan pääsopimuksen muiden määräysten nojalla taikka sellaisten säännösten nojalla, joihin viitataan sopimuksen liitteissä tai pöytäkirjoissa. Mikäli sellaiset määräykset tai säännökset ovat asiallisesti samansisältöisiä yhteisön oikeuden säännösten kanssa, voidaan riitaan soveltaa 3 kohtaa. Muissa tapauksissa on osapuolten sovellettava 1 kohdassa olevia yleisiä määräyksiä, joiden mukaan ETA:n sekakomitea voi sopia siitä, miten riita ratkaistaan.

Artiklan 4 kohdan määräyksiä ei myöskään voi soveltaa kysymyksiin, jotka koskevat suojatoimenpiteen toteuttamisen edellytyksiä. Toimenpiteen toteuttamisesta päättäminen kuuluu sopimuspuolelle, joka haluaa ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen. Koska kuitenkin kysymys suojatoimenpiteiden soveltamisalasta voidaan saattaa ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä, ei ole mahdotonta, että epäsuorasti puututaan myös edellytyksiin toteamalla, etteivät minkään laajuisina toteutetut suojatoimenpiteet ylipäätänsä olleet oikeutettuja kysymyksessä olevassa tilanteessa.

Lisäksi määrätään, ettei mitään kysymystä ETA-sopimuksen sellaisten määräysten tulkinnasta, jotka asiallisesti ovat samansisältöisiä yhteisön oikeuden säännösten kanssa, voida saattaa käsiteltäväksi välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelyssä ei tällaisia kysymyksiä saa käsitellä edes osana prosessia.

Välimiesoikeuden asiana on tutkia, onko riita sellainen, että se voidaan esillä olevan kohdan mukaan saattaa ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä.

Esillä olevassa kohdassa tarkoitettu kysymys voidaan saattaa ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä, jos ETA:n sekakomitea ei ole onnistunut ratkaisemaan riitaa kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun asia on saatettu ratkaistavaksi.

Pöytäkirjassa 33 on tarkemmat määräykset välimiesmenettelystä. Välimiesoikeudessa on kolme jäsentä, jolleivat riidan osapuolet toisin sovi. Osapuolilla on näin ollen vapaa valta sopia, että välimiesoikeudessa on esimerkiksi yksi jäsen tai viisi jäsentä.

Jäsenet on valittava niin, että kumpikin puoli valitsee yhden välimiehen. Jos riita on esimerkiksi EY:n ja kahden EFTA-valtion välinen, edellytetään kyseisten EFTA-valtioiden sopivan yhteisestä välimiehestä. Välimies on valittava 30 päivän kuluessa siitä, kun riita on saatettu ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä. Pöytäkirjassa ei määrätä, miten menetellään siinä tapauksessa, ettei osapuoli valitse välimiestä määräajan kuluessa. Sellaisen menettelyn voidaan katsoa olevan ristiriidassa sopimuksen mukaisen yleisen lojaalisuusvelvoitteen kanssa.

Puheenjohtajan valitsevat jäsenet yksimielisesti. Määräyksen voidaan otaksua olevan sovellettavissa myös niissä tapauksissa, joissa osapuolet ovat valinneet useampia välimiehiä kuin kaksi sopimatta siitä, miten puheenjohtaja valitaan. Jolleivat välimiehet ole voineet päästä puheenjohtajasta yksimielisyyteen kahden kuukauden kuluessa siitä, kun viimeinen heistä on valittu, on puheenjohtaja valittava seitsemän henkilön luettelosta, jonka ETA:n sekakomitea vahvistaa. Kysymyksessä on pysyvä luettelo eikä sellainen luettelo, joka vahvistettaisiin erikseen jokaista välimiesmenettelyä varten.

Välimiesoikeuden on hyväksyttävä asiassa noudatettavat menettelysäännöt, jolleivat riidan osapuolet ole sopineet säännöistä.

4 luku Suojatoimenpiteet

112 artikla. Artikla koskee suojatoimenpiteiden toteuttamisen edellytyksiä. Artiklan esikuvana on osin käytetty Rooman sopimuksen 226 artiklaa, mutta se poikkeaa olennaisissa kohdissa esikuvasta.

Artiklan 1 kohdan mukaan suojatoimenpiteitä voidaan toteuttaa, jos tietyllä alalla tai alueella ilmenee vakavia taloudellisia, yhteiskunnallisia tai ympäristöön liittyviä vaikeuksia. Vaikeudet, jotka voivat johtaa suojatoimenpiteisiin, on tarkoituksella määritelty laajasti samalla kun 2 kohdan viimeiseksi virkkeeksi on otettu määräys, jonka tarkoituksena on rajoittaa suojatoimenpiteet siihen, mikä on ehdottaman välttämätöntä.

Suojatoimenpiteitä voidaan toteuttaa, jos ilmenee vaikeuksia, jotka ovat todennäköisesti pysyviä. Ilmauksella "pysyviä" tarkoitetaan tässä yhteydessä nopeasti ohimenevien vastakohtaa. Määräyksen mukaan ei ole ratkaisevaa, osoittautuvatko vaikeudet jälkeenpäin nopeasti ohimeneviksi. Ratkaisevaa on se, miltä tilanne näyttää silloin, kun päätös suojatoimenpiteiden toteuttamisesta tehdään. Jos kuitenkin vaikeudet ovat ohimeneviä, on toimenpiteet purettava, kun se on mahdollista.

Määräyksessä ei ole edes yritetty täsmentää mitä toimenpiteitä vaikeuksien johdosta voidaan toteuttaa. Valinta on sen sopimuspuolen asiana, joka toimenpiteet toteuttaa. Valintaa rajoitetaan kuitenkin 2 ja 3 kohdassa muun muassa siten, etteivät toimenpiteet saa tarkoittaa syrjimistä.

Artiklan 2 kohdassa vahvistetaan, että suojatoimenpiteet on soveltamisalaltaan ja kestoltaan rajoitettava siihen, mikä on ehdottoman tarpeellista. Määräys merkitsee sitä, että suojatoimenpiteitä toteuttavan sopimuspuolen on jatkuvasti seurattava miten toimenpiteet aiheuttanut tilanne kehittyy ja mitä vaikutuksia toimenpiteillä on. Jos osoittautuu, etteivät toimenpiteet ole täysin välttämättömiä, ne on muilta kuin välttämättömiltä osin purettava. Jos on mahdollista tehdä valinta eri toimenpiteiden välillä, on valittava sellaisia toimenpiteitä, jotka aiheuttavat vähiten häiriötä sopimuksen toiminnalle.

Artiklan 3 kohdan mukaan suojatoimenpiteitä on sovellettava kaikkiin sopimuspuoliin. Suojatoimenpide ei saa, riippumatta siitä, mistä syystä se toteutetaan, kohdistua vain yhteen tai joihinkuihin sopimuspuolista. Tämä ei estä sitä, että suojatoimenpide voi vaikuttaa eri tavalla eri sopimuspuoliin taikka eri valtioiden yksilöihin ja yrityksiin.

113 artikla. Artiklassa on määräykset menettelystä, jota on noudatettava, kun sopimuspuoli toteuttaa suojatoimenpiteitä. Artiklalla ei ole vastinetta Rooman sopimuksessa.

Artiklan 1 kohdan mukaan on sopimuspuolen, joka aikoo toteuttaa suojatoimenpiteitä, ilmoitettava viipymättä siitä muille sopimuspuolille. Tällainen ilmoitus on näin ollen tehtävä mahdollisimman pian sen jälkeen kun sopimuspuoli on tullut tietoiseksi siitä, että tilanne voi johtaa suojatoimenpiteisiin. Muille sopimuspuolille on annettava kaikki tiedot, joilla on merkitystä asiassa. Ne tarvitsevat tiedot voidakseen päätellä, onko tilanne sellainen, että suojatoimenpiteet ovat ylipäätään mahdollisia, kuinka laajoja suojatoimenpiteitä tarvitaan ja kuinka suunnitellut turvatoimet vaikuttavat. Koska tiedot suunnitelluista toimenpiteistä usein voidaan antaa vasta myöhemmässä vaiheessa kuin tiedot siitä, että toimenpiteet saattavat olla välttämättömiä, määräyksestä seuraa, että tietoja on annettava eri vaiheissa sitä mukaa kun niitä on saatavilla.

Kun sopimuspuoli on ETA:n sekakomitean kautta ilmoittanut muille sopimuspuolille aikovansa toteuttaa suojatoimenpiteitä, on kaikkien sopimuspuolten 2 kohdan mukaan neuvoteltava kysymyksestä ETA:n sekakomiteassa. Sellainen neuvottelu voi olla niin kiireellinen, että komitea on kutsuttava ylimääräiseen kokoukseen. Neuvottelun tarkoituksena on, että päästään kaikkien sopimuspuolten hyväksyttävissä olevaan ratkaisuun. Sellainen ratkaisu voi esimerkiksi olla, että muut sopimuspuolet ovat yksimielisiä toimenpiteiden tarpeellisuudesta ja suunnitelluista toimenpiteistä. Neuvottelu voi johtaa myös siihen, että suunniteltuja toimenpiteitä lievennetään.

Artiklan 3 kohdan mukaan suojatoimenpiteitä ei yleensä saa toteuttaa ennen kuin kuukauden kuluttua 1 kohdassa tarkoitetun ilmoituksen tekemisestä. Sopimuspuolet voivat kuitenkin jo aikaisemmin olla päätyneet siihen, että suojatoimenpiteisiin ryhtyminen on aiheellista ja että suunnitellut toimenpiteet ovat tarpeellisia. Tällaisessa tapauksessa voidaan toimenpiteitä toteuttaa jo aikaisemmin.

Suojatoimenpiteet voivat kuitenkin olla niin kiireellisiä, etteivät ne siedä ETA:n sekakomitean neuvotteluista aiheutuvaa viivytystä. Tällöin voidaan toimenpiteitä poikkeuksellisesti toteuttaa ilman etukäteen käytäviä neuvotteluja.

Määräyksestä käy lisäksi ilmi, että EY:tä koskevat suojatoimenpiteet toteuttaa EY:n komissio, eivät esimerkiksi yksittäiset jäsenvaltiot.

Riippumatta edeltävistä neuvotteluista on sopimuspuolen, joka toteuttaa suojatoimenpiteitä, 4 kohdan mukaan viipymättä ilmoitettava toteutetut toimenpiteet ETA:n sekakomitealle. Määräys koskee myös mahdollisia lisätoimenpiteitä, jotka myöhemmin havaitaan tarpeellisiksi. Ilmoittaessaan toteutetut toimenpiteet sopimuspuolen on myös annettava kaikki tarvittavat tiedot. Tietoja on esimerkiksi annettava siitä, miten se tilanne, jota mahdollisesti on jo 1 kohdan nojalla kuvattu, on kehittynyt, mitä kokemuksia on saatu niistä toimenpiteistä, joihin on aikaisemmin ryhdytty, ja miten uusien toimenpiteiden arvioidaan vaikuttavan.

Artiklan 5 kohdan mukaan ETA-sekakomitean on arvioitava toteutettuja suojatoimenpiteitä joka kolmas kuukausi niiden käyttöön ottamisesta. Sen lisäksi jokainen sopimuspuoli voi pyytää komiteaa tarkastelemaan toimenpiteitä myös muina aikoina. Tarkastelemisen tarkoituksena on arvioida, onko edelleen aihetta ylläpitää suojatoimenpiteitä siinä laajuudessa kuin niitä on toteutettu.

114 artikla. Artikla koskee sopimuspuolen mahdollisuutta ryhtyä tasapainottaviin toimenpiteisiin niitä suojatoimenpiteitä vastaan, joita joku muu sopimuspuoli on toteuttanut. Artiklalla ei ole vastinetta Rooman sopimuksessa.

Artiklan 1 kohdan mukaan tasapainottaviin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, jos suojatoimenpiteet johtavat epätasapainoon sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välillä. Tasapainottavien toimenpiteiden peruste on näin ollen objektiivinen: tasapainottavia toimenpiteitä ei saa toteuttaa kostotarkoituksessa, ellei epätasapainoa ole syntynyt. Vaikka suojatoimenpiteitä on 112 artiklan 3 kohdan mukaan sovellettava kaikkiin sopimuspuoliin, niiden vaikutukset voivat olla eri sopimuspuolien osalta erilaiset. Myös tasapainottavien toimenpiteiden edellytykset voivat tästä syystä olla erilaisia.

Toteutettavien tasapainottavien toimenpiteiden tulee olla ehdottomasti tarpeen epätasapainon poistamiseksi. Myös tasapainottavat toimenpiteet on rajoitettava mahdollisimman vähäisiksi. Tästä syystä sopimuksessa ei ole yritetty täsmentää sitä, millaisiin tasapainottaviin toimenpiteisiin saa ryhtyä. Tasapainottavien toimenpiteiden ei välttämättä tarvitse koskea samoja kysymyksiä kuin suojatoimenpiteiden. Tehtäessä valinta eri tasapainottavien toimenpiteiden välillä on valittava ne toimenpiteet, jotka aiheuttavat vähiten häiriötä sopimuksen toiminnalle.

Artiklan 2 kohdan mukaan myös tasapainottaviin toimenpiteisiin sovelletaan 113 artiklassa määrättyä menettelyä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että suunnitelluista tasapainottavista toimenpiteistä on ilmoitettava ja ettei tasapainottavia toimenpiteitä saa toteuttaa ennen kuin kuukauden kuluttua ilmoituksesta, mutta että erityisten syiden perusteella turvaavat toimenpiteet voidaan toteuttaa aikaisemminkin. ETA:n sekakomitean on seurattava tasapainottavien toimenpiteiden ylläpitämisedellytyksiä samalla tavalla ja samaa menettelyä noudattaen kuin suojatoimenpiteitä tutkittaessa.

VIII osa Rahoitusjärjestelmä

115 artikla. Artiklassa todetaan, että sopimuspuolet ovat yksimielisiä tarpeesta vähentää taloudellisia ja sosiaalisia eroja alueidensa välillä edistääkseen kauppansa ja taloudellisten suhteidensa jatkuvaa ja tasapainoista vahvistumista sopimuksen 1 artiklassa määrätyllä tavalla. Artiklan mukaan sopimuspuolet kiinnittävät huomiota eräisiin sopimuksen pöytäkirjoissa tarkoitettuihin maataloutta ja kalataloutta koskeviin järjestelyihin.

Pöytäkirja 42

Artiklassa oleva viittaus tarkoittaa pöytäkirjaa 42, joka sisältää perusmaataloustuotteiden kaupan laajentamista koskevat kahdenväliset sopimukset EY:n ja yksittäisten EFTA-valtioiden välillä. Suomen ja EY:n väliset järjestelyt koskevat juusto- ja lihakauppaa ja niin sanottua koheesiolistaa sekä näitä tuotteita koskevia alkuperäsääntöjä.

Juusto- ja lihasopimukset

Suomen ja EY:n kesken on sovittu juustokauppaa helpottavista toimista siten, että Suomen vientikiintiötä yhteisöön korotetaan 600 tonnilla, jolloin uusi kiintiö on 9 850 tonnia, ja samalla poistetaan tähän saakka voimassa olleeseen sopimukseen liittyvät juustolaatuja ja pakkauskokoja koskevat rajoitukset. Myös eräitä juustojen tuontimaksuja sovittiin alennettavaksi siten, että maksu on muutoksen jälkeen kaikilta juustolaaduilta 18 ECUa sataa kiloa kohden. Sopimus edellyttää että osapuolet hinnoittelevat tuotteensa siten, että niiden vienti ei aiheuta vaikeuksia tuovan osapuolen markkinoilla. Suomen osalta sopimuksessa mainitaan velvoite siitä, että Finlandia-juustoa ei viedä Emmental-juustoa halvemmalla. EY:n vientikiintiötä Suomeen sovittiin korotettavaksi 1 200 tonnilla, jolloin uusi kiintiö on 2 700 tonnia, ja samalla alennetaan niin ikään eräiden juustojen tuontimaksuja. Edam- ja Emmental-juustojen tuontimaksut jäävät kuitenkin muihin tuontijuustoihin verrattuna suhteellisesti korkeammiksi.

Lihakaupasta sopimukseen liittyy ensimmäinen EY:n ja Suomen välinen kahdenvälinen sopimus. Sen mukaan Suomi saa EY:ssä 4 000 tonnin sianlihan vientikiintiön, jonka osalta tuontimaksua alennetaan 50 prosenttia. Tästä määrästä puolet on ruhoja ja puoliruhoja, neljännes luullisia leikkeitä ja neljännes luutonta lihaa. Pelkän fileen viemistä ei sallita. EY puolestaan saa Suomessa 1 000 tonnin naudanlihakiintiön osuuden (takaneljänneksiä), jolle annetaan tuontimaksualennus, määrältään 8,5 markkaa kilolta.

Tämän lisäksi sovittiin väkijuomien osalta, että suomalaiselta vodkalta nykyisin perittävän vähäisen jäännöstullin (1 ECUa sataa litraa kohden) perinnästä luovutaan. Suomalaisten marjaliköörien vientiä pyritään helpottamaan siten, että EY hyväksyy luonnonmarjat kelvollisiksi liköörien raaka-aineiksi.

Koheesiolista

Sopimuksen mukaan EFTA-valtiot tekevät eräitä yksipuolisia maatalousmyönnytyksiä edistääkseen osaltaan EY:n vähemmän kehittyneiden jäsenmaiden taloudellista ja sosiaalista kehitystä. Suomen osalta nämä järjestelyt sisältävät yli 50 nimikettä, joiden tuonti tulee olemaan tullivapaata EY:n jäsenmaista tuotaessa. Nämä myönnytykset hyödyttävät erityisesti EY:n Välimeren alueen jäsenmaita ja Irlantia. Näitä tuotteita ovat esimerkiksi erilaiset hedelmät ja vihannekset sekä niistä tehdyt säilykkeet. Ulkopuolelle on jätetty sellaiset tuotteet, joilla on keskeistä merkitystä maamme puutarhaelinkeinolle tai Suomen käymälle kehitysmaakaupalle. Ensin mainittuun ryhmään kuuluvat muun muassa tomaatti ja kurkku, leikkokukat sekä mansikka. Suomessa tehdyn selvityksen mukaan lasinalaisviljelytuotteille neuvotteluissa ehdotetut myönnytykset (lisenssivapaan tuontikauden pidennys) olisivat hyödyttäneet ensisijaisesti Länsi- eivätkä suinkaan Etelä-Euroopan tuottajia.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Juusto- ja lihakauppaa koskevat sopimukset edellyttävät tuontimaksulain muuttamista eräiltä osin. Koheesiolistaan liittyvä tullien poistaminen puolestaan edellyttää eräitä muutoksia tullitariffiin. Näiden sopimusten voimaansaattamisesta annetaan erilliset hallituksen esitykset.

116 artikla. Määräyksen mukaan EFTA-valtiot toteuttavat rahoitusjärjestelmän, jolla ne osallistuvat 115 artiklassa määrättyjen tavoitteiden toteuttamiseen Euroopan talousalueen yhteydessä ja yhteisön aikaisempien asiaan liittyvien pyrkimysten lisäksi.

117 artikla. Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 38, johon sisältyvät rahoitusjärjestelmää koskevat yksityiskohtaiset määräykset.

Pöytäkirja 38

1 artikla. Määräyksen 1 kohdan mukaan taloudellista apua annetaan pöytäkirjan 4 artiklassa mainittujen yhteisön jäsenvaltioihin kuuluvien alueiden kehittämiseksi ja rakenteelliseksi sopeuttamiseksi toisaalta lainojen koronalennusten ja toisaalta EFTA-valtioiden suorittamien suorien avustusten muodossa. Artiklan 2 kohdan mukaan rahoitusjärjestelmän rahoittavat sekä koronalennusten että suorien avustusten osalta EFTA-valtiot. Määräyksen rnukaan EFTA-valtioiden toimeksianto annetaan Euroopan investointipankille, joka panee sen täytäntöön pöytäkirjan määräysten mukaisesti. Artiklan 2 kohdassa määrätään lisäksi, että pöytäkirjan 2 ja 3 artiklassa tarkoitettujen koronalennusta ja suoria avustuksia koskevien päätösten toimeenpanoa varten EFTA-valtiot perustavat rahoitusjärjestelmäkomitean.

2 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan pöytäkirjan 1 artiklassa tarkoitetut korkotuet annetaan Euroopan investointipankin myöntämiin lainoihin liittyen, ja ne ovat mahdollisuuksien mukaan ECU-määräisiä. Artiklan 2 kohdan mukaan lainojen korkotuki määrätään kolmeksi prosenttiyksiköksi vuodessa käyttäen viitekorkona Euroopan investointipankin noudattamia korkokantoja, ja ne annetaan kunkin lainan osalta kymmenen vuoden ajalta. Artiklan 3 kohdan mukaan samansuuruisina lyhennyserinä lyhennettävän pääoman takaisinmaksun alkamista edeltää kahden vuoden aika, jolta lyhennyksiä ei peritä. Artiklan 4 kohdan mukaan korkotukien suorittamiselle on saatava EFTAn rahoitusjärjestelmäkomitean hyväksyminen. Lisäksi EY:n komission on annettava niistä lausuntonsa. Kohdassa määrätään lisäksi, että vuosina 1993―1997 samansuuruisina määrinä myönnettävien sellaisten lainojen kokonaismäärä, joiden osalta voidaan saada pöytäkirjan 1 artiklassa tarkoitettua korkotukea, on 1,5 miljardia ECUa.

3 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään vuosina 1993―1997 pöytäkirjan 1 artiklan mukaisesti samansuuruisina määrinä myönnettävien avustusten kokonaismääräksi 500 miljoonaa ECUa. Määräyksen 2 kohdan mukaan Euroopan investointipankki suorittaa avustukset edunsaajina olevien EY:n jäsenvaltioiden esitysten perusteella pyydettyään asiasta EY:n komission lausunnon ja saatuaan avustusten suorittamiselle EFTAn rahoitusjärjestelmäkomitean hyväksymisen. Kohdassa 2 määrätään lisäksi, että EY:n komissiolle ja EFTAn rahoitusjärjestelmäkomitealle on annettava asiaa koskevat tiedot koko menettelyn ajalta.

4 artikla. Määräyksen 1 kohdan mukaan pöytäkirjan 1 artiklassa tarkoitettua taloudellista apua annetaan ainoastaan sellaisiin hankkeisiin, joita julkiset viranomaiset ja julkiset tai yksityiset yritykset toteuttavat Kreikassa, Irlannin saarella ja Portugalissa sekä pöytäkirjan lisäyksessä erikseen luetelluilla Espanjan alueilla. Yhteisö määrää kunkin alueen osuuden taloudellisen avun kokonaismäärästä ja ilmoittaa tästä EFTA-valtioille.

Artiklan 2 kohdan mukaan taloudellista apua annettaessa etusija annetaan sellaisille hankkeille, joissa otetaan erityisesti huomioon ympäristö (mukaan luettuna kaupunkiympäristön kehittäminen), liikenne (mukaan luettuna liikenteen infrastruktuuri) taikka koulutus ja harjoittelu. Yksityisten yritysten hankkeiden osalta erityistä huomiota kiinnitetään pieniin ja keskikokoisiin yrityksiin. Määräyksen 3 kohdassa todetaan lisäksi, että rahoitusjärjestelmästä tukea saavien hankkeiden suurin mahdollinen avustusmäärä vahvistetaan tasolle, joka ei ole ristiriidassa EY:n tässä suhteessa noudattaman politiikan kanssa.

5 artikla. Määräyksen mukaan EFTA-valtiot toteuttavat Euroopan investointipankin ja EY:n komission kanssa järjestelyt, joita voidaan molemminpuolisesti pitää aiheellisina rahoitusjärjestelmän tehokkaan toiminnan varmistamiseksi. Rahoitusjärjestelmän hallinnointiin liittyvistä kustannuksista päätetään tässä yhteydessä.

6 artikla. Artiklan mukaan Euroopan investointipankilla on oikeus ottaa huomioitsijana osaa ETA:n sekakomitean kokouksiin, kun kokouksen asialistalla on sellaisia rahoitusjärjestelmään liittyviä asioita, jotka koskevat Euroopan investointipankkia.

7 artikla. ETA:n sekakomitea voi artiklan mukaan tarvittaessa päättää tarkemmista määräyksistä rahoitusjärjestelmän toteuttamiseksi.

IX osa Yleiset määräykset ja loppumääräykset

118 artikla. Artikla sisältää kehittämislauseketta eli evoluutioklausuulia koskevat määräykset. Artiklan 1 kohdan mukaan jos jokin sopimuspuoli katsoo, että kaikkien sopimuspuolten edun mukaista olisi kehittää sopimukseen perustuvia suhteita ulottamalla ne koskemaan sopimuksen soveltamisalan ulkopuolella olevia aloja, on sen tehtävä asiaa koskeva perusteltu ehdotus muille sopimuspuolille ETA:n neuvostossa. Neuvosto voi pyytää ETA:n sekakomiteaa tekemään tarpeelliset selvitykset ja laatimaan asiasta kertomuksen. Neuvosto voi tehdä tarpeelliseksi katsomansa poliittiset päätökset neuvottelujen aloittamiseksi. Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolet ratifioivat tai hyväksyvät edellä mainittujen neuvottelujen tuloksena syntyvät sopimukset omien menettelytapojensa mukaisesti.

119 artikla. Artiklan mukaan sopimuksen liitteet ja säädökset, joihin niissä viitataan, sellaisina kuin ne ovat mukautettuina sopimusta varten, sekä pöytäkirjat ovat erottamaton osa itse sopimusta. Sopimuksen ulkopuolelle jäävät sen allekirjoituksen yhteydessä annetut julistukset ja sen loppuasiakirjaan merkityt yhteiset lausunnot sekä sopimuksen liitteissä mainitut oikeudellisesti sitomattomat EY-säädökset. Ne ovat kuitenkin valtiosopimusoikeutta koskevien yleisten tulkintaperiaatteiden mukaan osa sitä yhteyttä, jonka mukaan sopimustekstiä on tulkittava (ks. Valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus 31 artiklan 2 kappaleen a kohta, SopS 33/80).

120 artikla. Artikla sisältää määräykset ETA-sopimuksen suhteesta muihin voimassaoleviin sopimuksiin. Artiklan määräykset koskevat sopimuksia, jotka sitovat yhtäältä Euroopan talousyhteisöä ja toisaalta yhtä tai useampaa EFTAn jäsenvaltiota. Artikla ei sitä vastoin koske EY:n jäsenvaltioiden ja EFTAn jäsenvaltioiden välisiä sopimuksia, eikä liioin EFTAn jäsenvaltioiden keskenään solmimia sopimuksia.

Artiklan mukaan pääsääntönä on se, että ETA-sopimuksen määräyksiä sovelletaan ensisijaisesti siltä osin kuin niiden soveltamisala vastaa voimassaolevien sopimusten soveltamisalaa. Tämä ei sisänsä velvoita asianomaisten voimassaolevien sopimusten irtisanomiseen, vaan se sisältää ainoastaan määräyksen siitä, että ETA-sopimuksen määräykset korvaavat muun sopimuksen määräykset siltä osin kuin ne ovat ristiriitatilanteessa keskenään. Poikkeuksena artiklan sisältämästä periaatteesta ovat eräät Itävallan ja Sveitsin EY:n kanssa solmimat sopimukset, jotka luetellaan pöytäkirjoissa 41, 43 ja 44. Niiden sisältämiä määräyksiä sovelletaan ensisijaisesti ETA-sopimukseen nähden.

Sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä antamassaan yhteisessä julistuksessa sopimuspuolet täsmentävät, että ennen kuin vastaavat oikeudet on saavutettu ETA-sopimuksen mukaisesti, ETA-sopimus ei vaikuta oikeuksiin, jotka on turvattu yhtä tai useampaa EY:n jäsenvaltiota ja yhtä tai useampaa EFTA-valtiota velvoittavalla voimassaolevalla sopimuksella kuten sopimuksella, joka koskee yksilöitä, yrityksiä, alueellista yhteistyötä tai hallinnollisia järjestelyjä.

121 artikla. Artiklaan sisältyvät muun muassa pohjoismaista yhteistyötä koskevat määräykset. Artiklan a alakohdan mukaan sopimuksen määräykset eivät estä yhteistyötä pohjoismaiden yhteistyön puitteissa siltä osin kuin tämä ei vaikeuta sopimuksen moitteetonta toimintaa. Tämän yhteistyön muotoa ei ole tarkemmin määritelty, ja siihen voi näin ollen liittyä myös valtiosopimusten solmimista.

Artiklan b ja c alakohdan mukaan sopimus ei myöskään estä yhteistyötä Sveitsin ja Liechtensteinin alueellisen liiton ja Itävallan ja Italian eräiden alueiden yhteydessä tapahtuvaa yhteistyötä.

Samantapainen määräys, joskin suppeampi, sisältyy myös Rooman sopimuksen 233 artiklaan, joka koskee Benelux-maiden välisten alueellisten liittojen olemassaoloa ja toteuttamista.

122 artikla. Artikla sisältää salassapitovelvollisuutta koskevat määräykset. Artiklan mukaan sopimuspuolen edustaja, valtuutettu tai asiantuntija taikka virkamies tai muu sopimuksessa tarkoitettu toimenhaltija ei saa tehtävänsä päätyttyäkään ilmaista salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvia tietoja eikä varsinkaan tietoja yrityksistä taikka niiden liikesuhteista tai kustannustekijöistä. Vastaavaa Rooman sopimuksen 214 artiklaan sisältyvää määräystä on EY:n tuomioistuimen käytännössä (ks. tapaus 145/83, Adams) tulkittu siten, että se koskee myös luonnollisilta henkilöiltä saatuja tietoja, jos ne ovat sen luonteisia, että ne ovat salassa pidettäviä.

123 artikla. Artikla sisältää määräykset turvallisuutta koskevista suojatoimista. Sopimus ei estä sopimuspuolta toteuttamasta tarpeellisia toimenpiteitä a―c alakohdassa määritellyissä tapauksissa.

Artiklan a alakohta sisältää tavanomaisen turvallisuuden vastaisten tietojen ilmaisemista koskevan määräyksen.

Artiklan b alakohta koskee toimenpiteitä, jotka liittyvät aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden taikka muiden puolustuksen kannalta välttämättömien tuotteiden kauppaan taikka puolustuksen kannalta välttämättömään tutkimus- tai kehitystyöhön tai tuotantoon. Vastaava Rooman sopimuksen 223 artiklan 1 kohdan b alakohdan määräys on suppeampi, sillä se koskee ainoastaan aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden tuotantoon liittyviä toimenpiteitä. Myös GATT-sopimuksen XXI artiklan b kohdan vastaava määräys on suppeampi. Alakohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden toteuttamisen ehtona on, että ne eivät heikennä sellaisten tuotteiden kilpailun edellytyksiä, joita ei ole tarkoitettu nimenomaan sotilaalliseen käyttöön. Tällaisina tuotteina voisivat tulla kysymykseen esimerkiksi urheilu- tai vapaa-ajanviettotarkoituksiin käytettävät aseet. Vastaava kilpailuolosuhteita koskeva määräys sisältyy Rooman sopimuksen 223 artiklan 1 kohdan b alakohtaan.

Artiklan c alakohdan määräys koskee yleisen järjestyksen ylläpitämistä sisäisissä levottomuuksissa, sodassa tai vakavassa kansainvälisessä jännitystilassa taikka rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämistä koskevien velvollisuuksien täyttämistä. Tässä tarkoitetut toimenpiteet voisivat käsittää myös muita kuin sopimuksen 13 artiklassa tarkoitettuja kieltoja tai rajoituksia. Kysymykseen voisivat tulla esimerkiksi hintasulut tai tavaroiden säännöstelyä, takavarikkoa tai valtiolle luovuttamista koskevat toimenpiteet, jotka eivät ole 13 artiklan mukaan sallittuja.

124 artikla. Artiklassa taataan ETA-valtioiden kansalaiselle syrjimättömyysperiaatteen mukainen oikeus osallistua sopimuksen 34 artiklassa tarkoitettujen yhtiöiden pääoman muodostamiseen. Oikeus merkitsee mahdollisesti, että osakeyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin sisältyvät ulkomaalaislausekkeet ovat ETA-sopimuksen vastaisia. Tämä koskee kaikkia osakeyhtiöitä, joten julkisesti noteeratut osakeyhtiöt eivät ole eri asemassa kuin muut yhtiöt. Asiasta ei kuitenkaan ole EY:n tuomioistuimen ratkaisua. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 221 artiklaa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Osakeyhtiölain mukaan osake voidaan luovuttaa rajoituksetta, jollei laista tai yhtiöjärjestyksestä muuta johdu. Lain 3 luvun 2 §:n mukaan yhtiöjärjestyksessä ovat sallittuja vain lunastus- ja suostumuslausekkeet sekä ulkomaalaisten sekä eräiden yhteisöjen oikeudesta hankkia kiinteää omaisuutta ja osakkeita annetun lain (rajoituslain) mukainen kielto luovuttaa osake ulkomaalaiselle, ulkomaiselle yhteisölle ja lain 2 §:ssä tarkoitetulle suomalaiselle yhteisölle. Ulkomaalaisrajoitukset ovat sallittuja poikkeuksia osakkeiden vapaan luovutettavuuden periaatteesta.

Ulkomaalaisomistuskomitea esittää mietinnössään (1991:23) rajoituslain kumoamista. Samassa yhteydessä kumottaisiin myös osakeyhtiölain viittaussäännös, jolloin yhtiöjärjestyksiin sisältyvät ulkomaalaislausekkeet tulisivat mitättömiksi lain tullessa voimaan. Tällöin myös lausekkeeseen perustuvien kieltomerkintöjen kaikki oikeusvaikutukset lakkaavat ja osakkeista tulee vapaasti luovutettavia.

Ulkomaalaisomistusta koskevista laeista annetaan erilliset hallituksen esitykset.

125 artikla. Artiklan mukaan ETA-sopimuksella ei puututa sopimuspuolten omistusoikeutta koskeviin järjestelmiin. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 222 artiklaa. Mainittu Rooman sopimuksen määräys merkitsee sitä, ettei sopimuksella oteta kantaa yksityisen ja julkisen omistuksen suhteeseen jäsenvaltioissa. Säännös ei kuitenkaan oikeuta syrjintäperiaatteen vastaista omistusjärjestelmää. Artiklaa ei voida siten käyttää perusteena omaisuuden hankintaa koskeville syrjiville säännöksille kansallisessa lainsäädännössä.

Artikla mahdollistaa esimerkiksi syrjimättömyysperiaatteen mukaisten monopolien toiminnan. On kuitenkin huomattava, että tietyntyyppiset monopolit ovat ETA-sopimuksen muiden määräysten vastaisia ja siten kiellettyjä.

126 artikla. Artikla sisältää sopimuksen alueellista soveltamista, muun muassa Ahvenanmaata, koskevat määräykset. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimusta sovelletaan alueisiin, joihin Rooman sopimusta ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimusta niissä määrätyin ehdoin sovelletaan sekä seitsemän EFTAn jäsenvaltion alueisiin.

Artiklan 2 kohta koskee Ahvenanmaata. Lähtökohtana on se, että sopimusta ei sovelleta Ahvenanmaahan, ellei siitä tehdä erillistä ilmoitusta. Jos sopimusta halutaan soveltaa myös Ahvenanmaan osalta, on Suomen hallituksen tehtävä siitä ilmoitus ratifioinnin yhteydessä talteenottajalle, joka huolehtii sen tiedoksiannosta muille osapuolille. Ilmoituksen sisältävässä julistuksessa todetaan tässä tapauksessa, että sopimusta sovelletaan Ahvenanmaahan samoin edellytyksin kuin Suomen muihinkin osiin, noudattamalla kuitenkin seuraavia määräyksiä.

Sopimuksen määräykset eivät estä soveltamasta Ahvenanmaalla voimassa olevia säännöksiä rajoituksista, jotka koskevat kotiseutuoikeutta vailla olevien luonnollisten tai oikeushenkilöiden oikeutta hankkia tai hallita kiinteää omaisuutta taikka näiden sijoittautumisoikeutta tai oikeutta tarjota palveluja ilman Ahvenanmaan viranomaisten lupaa. Sopimus ei vaikuta ahvenanmaalaisten oikeuksiin Suomessa. Ahvenanmaan viranomaisten on 2 kohdan c alakohdan mukaan kohdeltava kaikkia sopimuspuolten luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä samalla tavalla. Suomalaiset luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt eivät siis ole tässä suhteessa erityisasemassa muiden ETA-valtioiden luonnollisiin henkilöihin ja oikeushenkilöihin nähden.

Artiklaan liittyvän pöytäkirjan 40 mukaan Norja voi ETA-sopimuksen ratifioinnin yhteydessä sulkea Huippuvuoret (Svalbard) sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

127 artikla. Artikla sisältää sopimuksen irtisanomista koskevat määräykset. Sopimuspuoli voi irtisanoa sopimuksen ilmoittamalla siitä kirjallisesti muille osapuolille viimeistään kaksitoista kuukautta aikaisemmin. Välittömästi sen jälkeen muut sopimuspuolet kutsuvat koolle diplomaattikonferenssin arvioidakseen sopimukseen irtisanomisen johdosta tarvittavia muutoksia.

128 artikla. Artikla sisältää sopimuksen osapuoleksi tuloa koskevat määräykset. Jokainen Euroopan valtio, josta myöhemmin tulee EY:n jäsen, on velvoitettu tekemään hakemuksen tullakseen tämän sopimuksen osapuoleksi. Myöhemmin EFTAn jäseneksi tulevan Euroopan valtion osalta määrätään, että se voi tehdä tällaisen hakemuksen. Hakemus osoitetaan ETA:n neuvostolle. Artiklan mukaan EY:n tai EFTAn ulkopuolinen valtio ei voi tulla sopimuksen osapuoleksi. Tämä johtuu niin sanotusta kahden pilarin mallista, joka ilmenee sopimuksen päätöksentekojärjestelmää ja varsinkin valvontajärjestelmää koskevissa määräyksissä.

Sopimuksessa ei tarkemmin määritellä mitä "Euroopan" valtiolla tarkoitetaan. Vastaava määräys sisältyy Rooman sopimuksen 234 artiklaan, jota puolestaan ei ole pidetty esteenä Turkin mahdolliselle EY-jäsenyydelle, vaikka suurin osa Turkin alueesta sijaitseekin Aasian puolella.

Artiklan 2 kohdan mukaan osapuoleksi tulemisen ehdoista sovitaan sopimuspuolten ja hakijan välisessä sopimuksessa, joka sopimuspuolten on ratifioitava tai hyväksyttävä omien menettelytapojensa mukaisesti.

129 artikla. Artikla sisältää sopimuksen eri kielitoisintoja sekä ratifiointia ja voimaantuloa koskevat määräykset. Sen 1 kohdan mukaan 13 eri kielellä laaditun sopimuksen kaikki versiot ovat yhtä todistusvoimaisia. Kullakin eri kielellä laadittu versio on alkuperäinen. Niiden säädösten osalta, joihin liitteissä viitataan, todetaan, että ne ovat yhtä todistusvoimaiset artiklassa mainituilla yhdeksällä EY:n virallisella kielellä sellaisina kuin ne ovat julkaistuina EY:n virallisessa lehdessä, minkä lisäksi ne saatetaan todistusvoimaiseksi myös islannin, norjan, ruotsin ja suomen kielellä.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuolten on ratifioitava tai hyväksyttävä sopimus. Ratifioimis- tai hyväksymisasiakirjat talletetaan EY:n neuvoston sihteeristön huostaan, joka ilmoittaa asiasta muille sopimuspuolille.

Sopimus tulee 3 kohdan mukaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, jos kaikki sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifioimis- tai hyväksymisasiakirjansa sitä ennen. Tämän päivän jälkeen sopimus tulee voimaan viimeistä ilmoitusta seuraavan toisen kuukauden ensimmäisenä päivänä kuitenkin niin, että ilmoitus on tehtävä viimeistään 30 päivänä kesäkuuta 1993. Jollei sopimusta ole tähän mennessä saatettu voimaan, jäljelle jäävät sopimuspuolet kutsuvat koolle diplomaattikonferenssin arvioimaan syntynyttä tilannetta. Osapuolet ovat sopineet allekirjoituksen yhteydessä, että mainitun diplomaattikonferenssin tulee arvioida mahdollisen ratifioimatta jättämisen vaikutukset ja se, onko mahdollista laatia pöytäkirja tarvittavista muutoksista, joka osapuolten on hyväksyttävä omien sisäisten määräystensä edellyttämällä tavalla. Mainitun konferenssin ajankohdan suhteen sovittiin, että se on kutsuttava koolle heti, kun on käynyt selväksi, että yksi osapuolista ei tule sopimusta ratifioimaan taikka viimeistään kun sopimuksen voimaantulopäivämäärää ei ole noudatettu.

1.2. EFTA-järjestelyihin liittyvät sopimukset

1.2.1. Valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehty EFTA-valtioiden sopimus

1 artikla. Artiklassa määritellään "ETA-sopimus" ja "EFTA-valtio".

2 artikla. Artiklan määräysten mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat toteuttamaan yleis- ja erityistoimenpiteet sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämiseksi sekä pidättymään toimenpiteistä, jotka vaarantavat sopimuksen tavoitteiden toteuttamista. Vastaava määräys sisältyy ETA-sopimuksen 3 artiklaan ja Rooman sopimuksen 5 artiklaan.

3 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään sopimuksen pöytäkirjojen 1―4 ja liitteissä I ja II lueteltujen säädösten säännösten tulkinnasta ja soveltamisesta, sikäli kuin ne vastaavat Euroopan talousyhteisön ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen vastaavia määräyksiä ja perustamissopimusten soveltamiseksi tehtyjä säädöksiä. Tulkinta ja soveltaminen suoritetaan yhdenmukaisesti EY:n tuomioistuimen ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista antamien merkityksellisten ratkaisujen kanssa.

Artiklan 2 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen ja EFTAn tuomioistuimen on ETA-sopimuksen ja tämän sopimuksen tulkinnassa ja soveltamisessa kiinnitettävä aiheellista huomiota myös ETA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen annettujen EY:n tuomioistuimen merkityksellisten ratkaisujen periaatteisiin, jos ratkaisut koskevat ETA-sopimuksen tulkintaa tai Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen määräyksiä. Edellytyksenä on, että viimeksi mainitut vastaavat sisällöltään ETA-sopimuksen määräyksiä tai tämän sopimuksen pöytäkirjan 1―4 ja liitteessä I ja II lueteltujen vastaavien säädösten säännöksiä.

Artiklan 1 kohta vastaa ETA-sopimuksen 6 artiklan määräystä. Artiklan 2 kohdan mukaista määräystä ei ETA-sopimuksessa sitä vastoin ole. Vaikka ETA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen annetut EY:n tuomioistuimen päätökset eivät sidokaan sopimuspuolia, on EFTAn valvontaelimen ja EFTAn tuomioistuimen kiinnitettävä niihin "aiheellista huomiota" tätä sopimusta ja ETA-sopimusta tulkittaessa ja sovellettaessa. Vastaavaa ilmaisua on käytetty ETA-sopimuksen liitteen XIV lopussa sitomattoman liitesäännöstön yhteydessä. Tällä pyritään turvaamaan soveltamiskäytännön yhdenmukaisuutta.

4 artikla. Artiklassa määrätään EFTA-valtioiden välisen itsenäisen valvontaviranomaisen perustamisesta. ETA-sopimuksen 108 artiklan 1 kohta edellyttää tällaisen valvontaviranomaisen perustamista.

5 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen tehtävänä on varmistaa, että EFTA-valtiot täyttävät ETA-sopimuksen ja tämän sopimuksen mukaiset velvollisuutensa, ja huolehtia ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamisesta. Lisäksi valvontaviranomainen valvoo sitä, miten muut ETA-sopimuksen osapuolet soveltavat ETA-sopimusta.

Artiklan 2 kohdan mukaan valvontaviranomainen tekee 1 kohdassa mainittujen tehtävien suorittamiseksi päätöksiä ja ryhtyy muihin toimenpiteisiin tässä sopimuksessa ja ETA-sopimuksessa tarkoitetuissa tapauksissa. Edelleen valvontaviranomainen laatii suosituksia ja antaa lausuntoja sekä tekee ilmoituksia ja antaa ohjeita ETA-sopimuksessa käsitellyistä asioista, jos se katsoo tämän tarpeelliseksi tai jos ETA-sopimuksessa tai tässä sopimuksessa nimenomaisesti niin määrätään. Lisäksi valvontaviranomainen huolehtii tässä sopimuksessa ja ETA-sopimuksessa tarkoitetusta yhteistyöstä, tietojenvaihdosta ja neuvotteluista EY:n komission kanssa sekä suorittaa ne tehtävät, jotka ETA-sopimuksen pöytäkirjaa 1 soveltamalla seuraavat ETA-sopimuksen liitteissä mainituista säädöksistä ja jotka on määritelty tämän sopimuksen pöytäkirjassa 1.

EFTAn valvontaelimen 1 kohdassa määritellyt tehtävät vastaavat osaa EY:n komission Rooman sopimuksen 155 artiklan mukaisista tehtävistä.

Artiklassa viitataan sopimuksen pöytäkirjaan 1, joka sisältää määräyksiä eräistä valvontaviranomaisen tehtävistä ETA-sopimukseen liittyvää pöytäkirjaa 1 sovellettaessa.

Pöytäkirja 1 EFTAn valvontaviranomaisen niistä tehtävistä ja siitä toimivallasta, jotka ETA-sopimuksen pöytäkirjaa 1 sovellettaessa seuraavat niistä säädöksistä, joihin ETA-sopimuksen liitteissä viitataan.

1 artikla. Artiklassa todetaan ETA-sopimuksen liitteissä tarkoitettujen säädösten sisältävän säännöksiä menettelystä, jotka koskevat artiklassa mainittuja EY:n komissiolle määrättyjä tehtäviä. Nämä ja muut vastaavat tehtävät suorittaa EFTA-valtioiden osalta EFTAn valvontaviranomainen mainittujen säädösten mukaisesti. EFTAn valvontaviranomaiselle tulevat EY:n komission tehtävät on lueteltu artiklan 1 kohdassa aihepiireittäin.

Valvontaviranomaiselle kuuluvat komission tehtävät, jotka koskevat sen ilmoittamista voidaanko jäsenvaltion suorittamia suojatoimenpiteitä pitää oikeutettuina. Valvontaviranomaiselle kuuluvat lisäksi sellaiset komission neuvoa-antavat tehtävät, joissa jäsenvaltion on kuultava komissiota ennenkuin se voi olla soveltamatta jotakin säännöstä tai poiketa siitä.

Valvontaviranomaisen tehtäviin kuuluvat edelleen komission oikeus antaa jäsenvaltiolle etukäteen lupa olla soveltamatta säännöstä tai poiketa siitä. Valvontaviranomaisella on tällöin komissiolle kuuluva oikeus määritellä ne edellytykset, joilla lupa tai suostumus annetaan, sekä antaa yksityiskohtaisia määräyksiä sen toimeenpanosta. Valvontaviranomaiselle kuuluu myös komission tehtävä neuvotella jäsenvaltioiden tai niiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa erityisesti erimielisyyksien ja riitojen ratkaisemiseksi sekä tehdä sopivana pitämiään ratkaisuehdotuksia.

Eläinlääkinnän ja kasvinsuojelun alan tehtävistä valvontaviranomaiselle kuuluvat seuraavat komission toimivaltaan kuuluvat tehtävät: arviointien, testausten ja paikan päällä tapahtuvien tarkastusten tekeminen tai järjestäminen. Lisäksi valvontaviranomaiselle kuuluu sellaisten hyväksyntöjen tai suositusten antaminen, jotka koskevat muun muassa suunnitelmia, ohjelmia, hätärokotuksia ja riskialttiita alueita sekä luettelojen laatiminen esimerkiksi asiantuntijoista, hyväksytyistä alueista ja maatiloista ja tapauskohtaisesti niiden toimittaminen edelleen jäsenvaltioille.

Eläinlääkinnän alalla valvontaviranomainen voi myös komissiota koskevien säännösten nojalla toteuttaa aiheellisia toimenpiteitä riitatapauksissa.

Teknisten määräysten, standardien, testauksen ja sertifioinnin alalla valvontaviranomaiselle kuuluvat sellaiset komission tehtävät, joiden mukaan sen on ilmoitettava jäsenvaltioille olennaisten turvallisuusvaatimusten kanssa yhdenmukaisina pidetyistä kansallisista teknisistä eritelmistä, ja ryhtyä toimenpiteisiin kun se katsoo, että tällainen yhdenmukaisuuden olettamus on peruutettava.

Elintarvikkeiden alalla valvontaviranomaiselle kuuluvat sellaiset komission tehtävät, joissa se voi päättää siitä, täyttyvätkö tietyt edellytykset.

Energian alalla valvontaviranomaiselle kuuluvat sellaiset tehtävät, joissa komission on pantava täytäntöön EY-lainsäädännössä määritellyt menettelytavat.

Julkisten hankintojen alalla komission tehtävät kuuluvat valvontaviranomaiselle siltä osin kuin komissio voi pyytää tietoja jäsenvaltioilta tai niiden toimivaltaisilta viranomaisilta tai määrittää tarvittavan tilastollisen lisätiedon luonteen sekä lisäksi luetteloiden laatiminen sellaisista toiminnoista ja palveluista, joiden se katsoo jäävän hankintamenettelyjen ulkopuolelle. Valvontaviranomaiselle kuuluvat edelleen sellaiset julkisiin hankintoihin liittyvät tehtävät, joissa komissio määrää ne edellytykset, joiden mukaan sopimuspuolet ilmoittavat sille sopimuksentekomenettelyjen tuloksista.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos komissiolle annetaan muita 1 kohdassa mainittuihin rinnastettavia tehtäviä, valvontaviranomainen suorittaa myös näitä vastaavat tehtävät.

2 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomainen ottaa vastaan tietoja EFTA-valtiolta tai sen toimivaltaiselta viranomaiselta ETA-sopimuksen määräysten mukaisesti ja toimittaa nämä tiedot edelleen komissiolle. EFTAn valvontaviranomainen saa myös vastaavat tiedot EY:n komissiolta jaettavaksi edelleen EFTA-valtioille tai niiden toimivaltaisille viranomaisille.

3 artikla. Kun EY:n komission on ETA-sopimuksen liitteissä tarkoitetun sellaisen säädöksen mukaan, johon sisältyy 1 artiklassa mainittuja menettelytapoja, esitettävä toimenpide-ehdotus jollekin EY:n komitealle tai kun se muuten neuvottelee sellaisen komitean kanssa, EFTAn valvontaviranomainen neuvottelee EFTAn pysyvän komitean laatimien menettelytapojen mukaisesti sellaisen mahdollisen vastaavan EFTAn komitean kanssa, joka on asetettu tai määrätty EFTA-valtioiden välistä pysyvää komiteaa koskevan sopimuksen mukaisesti.

4 artikla. Jollei toisin ole sovittu EY:n komission kanssa, EFTAn valvontaviranomainen valmistelee samanaikaisesti EY:n komission kanssa kertomuksia, arviointeja ja muita vastaavia selvityksiä EFTA-valtioiden osalta. Tämä koskee tapauksia, jotka ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 1 olevaa 5 kohtaa soveltamalla seuraavat sen sopimuksen liitteissä mainituista säädöksistä ja jotka eivät suoraan liity EFTAn pysyvän komitean tehtäviin. EFTAn valvontaviranomainen neuvottelee ja vaihtaa mielipiteitä EY:n komission kanssa kertomuksia laadittaessa. Kertomuksista lähetetään jäljennökset ETAn sekakomitealle.

* * *

6 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomainen voi suorittaessaan tehtäviään tämän sopimuksen ja ETA-sopimuksen mukaisesti pyytää tarpeellisia tietoja EFTA-valtioiden hallituksilta ja toimivaltaisilta viranomaisilta sekä yrityksiltä ja yritysten yhteenliittymiltä.

7 artikla. Artiklassa määrätään valvontaviranomaisen kokoonpanosta. Valvontaviranomaisessa on seitsemän jäsentä, joiden on oltava EFTA-valtioiden kansalaisia. Jäsenet valitaan yleisen pätevyyden perusteella ja heidän on oltava kiistattomasti riippumattomia. Artikla vastaa soveltuvin osin Rooman sopimuksen 157 artiklan 1 kohdan määräystä EY:n komission jäsenistä.

8 artikla. Artiklassa määrätään valvontaviranomaisen jäsenten riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta. Jäsenten on oltava itsenäisiä eivätkä he saa pyytää tai ottaa vastaan neuvoja hallituksilta tai muilta tahoilta. Jäsenten on myös pidättäydyttävä toimista, joiden hoitaminen ei sovellu heidän tehtäviinsä. EFTA-valtiot eivät saa pyrkiä vaikuttamaan jäseniin näiden hoitaessa tehtäviään.

Jäsenet eivät saa toimikautensa aikana harjoittaa muuta palkallista tai palkatonta ammattitoimintaa, ja heidän on kunnioitettava toimikautensa aikana ja sen jälkeen toimestaan aiheutuvia velvoitteita. Jäsenten on myös toimikautensa jälkeen suhtauduttava asianmukaisella harkinnalla tiettyjen nimitysten ja etujen hyväksymiseen. Jos jäsen rikkoo artiklassa määrättyjä velvoitteita, EFTAn tuomioistuin voi valvontaviranomaisen hakemuksesta vapauttaa jäsenen tehtävistään tai poistaa hänen oikeutensa eläkkeeseen tai muihin vastaaviin etuihin. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 157 artiklan 2 kohdan määräystä.

9 artikla. Artiklan mukaan jäsenet nimitetään EFTA-valtioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella. Jäsenten toimikausi on neljä vuotta, ja heidät voidaan nimittää uudelleen. Määräys on yhdenmukainen Rooman sopimuksen 158 artiklan kanssa.

10 artikla. Artiklassa määrätään jäsenten toimikauden päättymisestä, ja vapautuvan paikan täyttämisestä. Määräys vastaa pääosiltaan Rooman sopimuksen 159 artiklan määräystä.

11 artikla. Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuin voi valvontaviranomaisen hakemuksesta vapauttaa jäsenen tehtävistään, jos jäsen ei enää täytä tehtävien hoitamisen edellyttämiä vaatimuksia tai jos hän on syyllistynyt vakavaan rikkomukseen. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 160 artiklan määräystä.

12 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomaisen puheenjohtaja nimitetään jäsenten keskuudesta kahdeksi vuodeksi kerrallaan EFTA-valtioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 161 artiklan 1 virkkeen määräystä.

13 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomainen vahvistaa sisäisen työjärjestyksensä. Artikla perustuu tältä osin Rooman sopimuksen 162 artiklan määräykseen.

14 artikla. Artiklassa on määräykset virkamiehistä ja muusta henkilökunnasta, jota valvontaviranomainen nimittää toimintaansa varten. Valvontaviranomainen voi tehtäviensä täyttämiseksi neuvotella asiantuntijoiden kanssa tai päättää perustaa komiteoita tai muita elimiä. Virkamiehet ja muu henkilökunta eivät saa pyytää neuvoa tai ottaa vastaan ohjeita miltään hallitukselta tai muulta valvontaviranomaisen ulkopuoliselta taholta. Jäsenillä, virkamiehillä ja muulla henkilökunnalla sekä komiteoiden jäsenillä on tehtäviään suorittaessaan sekä sen jälkeenkin artiklan 4 kohdassa tarkoitettu salassapitovelvollisuus.

15 artikla. Määräyksen mukaan valvontaviranomainen tekee päätöksensä äänten enemmistöllä. Äänten mennessä tasan ratkaisuksi tulee mielipide, jota puheenjohtaja on kannattanut. Valvontaviranomaisen päätösvaltaisuudesta määrätään työjärjestyksessä. Määräys vastaa olennaisilta osiltaan Rooman sopimuksen 163 artiklan määräyksiä.

16―18 artikla. Artikloissa määrätään valvontaviranomaisen päätösten perusteluista, voimaantulosta ja julkaisemisesta. Määräyksen mukaan päätökset on perusteltava ja päätöksistä on ilmoitettava niille, joille ne on osoitettu, jollei sopimuksessa toisin määrätä. Päätökset tulevat voimaan ilmoitusajankohdasta lukien ja ne julkaistaan tämän sopimuksen ja ETA-sopimuksen mukaisesti.

19 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomaisen päätökset, joissa määrätään maksuvelvollisuus muulle kuin valtiolle, ovat täytäntöönpanokelpoisia niin kuin ETA-sopimuksen 110 artiklassa määrätään.

20 artikla. Artiklassa määrätään käytettävistä kielistä. Määräyksen mukaan ilmoituksia, hakemuksia ja valituksia koskevissa asioissa yksilöillä ja yrityksillä on oikeus käyttää mitä tahansa EFTA-valtion tai EY:n virallista kieltä asioidessaan EFTAn valvontaviranomaisen kanssa, ja EFTAn valvontaviranomaisella on velvollisuus käyttää tätä kieltä asioidessaan yksilöiden tai yritysten kanssa näissä asioissa. Tämä koskee myös kaikkia menettelyn vaiheita riippumatta siitä, onko menettely aloitettu ilmoituksen, hakemuksen tai valituksen johdosta, taikka siitä, onko EFTAn valvontaviranomainen aloittanut sen viran puolesta.

21 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomainen julkaisee vuosittain yleiskertomuksen toiminnastaan.

22 artikla. Artiklan mukaan valvontaviranomainen valvoo ETA-sopimuksen ja tämän sopimuksen määräysten asianmukaista soveltamista EFTA-valtioissa.

23 artikla. Artiklan perusteella valvontaviranomainen varmistaa tämän sopimuksen 22 ja 37 artiklan ja ETA-sopimuksen 65 artiklan 1 kohdan ja 109 artiklan ja liitteen XVI mukaisesti sekä tämän sopimuksen pöytäkirjaan 2 sisältyvien määräysten mukaisesti, että EFTA-valtiot soveltavat ETA-sopimuksen julkisia hankintoja koskevia määräyksiä.

Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 2, jossa yksilöidään valvontaviranomaisen julkisiin hankintoihin liittyvät tehtävät.

Pöytäkirja 2 EFTAn valvontaviranomaisten tehtävistä ja toimivallasta julkisia hankintoja koskevissa asioissa.

Pöytäkirjassa 2 määrätään EFTAn valvontaviranomaisen eräistä tehtävistä ja toimivallasta julkisissa hankinnoissa. Valvontaviranomaisen tehtäviin kuuluu valvoa myös julkisia hankintoja koskevien säännösten noudattamista EFTAn alueella ETA-sopimuksen liitteessä XVI mainittujen direktiivien mukaisesti.

Pöytäkirjan 1 artiklan mukaan ETA-sopimuksen liitteen XVI 9 kohdassa tarkoitettu riitojen ratkaisua ja hallinnointia julkisissa hankinnoissa koskeva oikeussuojadirektiivi 89/665/ETY velvoittaa ensisijassa kunkin jäsenvaltion luomaan tehokkaan valitus- ja valvontajärjestelmän. Tämä velvollisuus on myös EFTA-valtioilla. Valvontaviranomaisella on oikeus puuttua EFTA-alueen hankintayksikön selviin ja kiistattomiin laiminlyönteihin ja käyttää siten samanlaista toimivaltaa kuin EY:n komissiolla on vastaavassa tilanteessa. EFTA-valtiolla on aikaa 21 päivää vastata valvontaviranomaisen ilmoitukseen pöytäkirjan 3 kohdassa määrätyllä tavalla.

Edellä mainittu oikeussuojadirektiivi edellyttää, että EY:n komissio seuraa säännösten soveltamista ja toteutumista yhdessä jäsenmaiden ja julkisten hankintojen neuvoa-antavan komitean kanssa. Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan vastaava menettely ulotetaan EFTA-alueelle. EFTA-valtioiden on toimitettava valvontaviranomaiselle myös tilastotietoja.

* * *

24 artikla. Artiklassa määrätään, että valvontaviranomainen panee täytäntöön ETA-sopimuksen 49, 61―64 ja 109 artiklan, pöytäkirjojen 14, 26 ja 27, liitteessä XIII olevan I jakson iv kohdan ja liitteen XV sekä tämän sopimuksen pöytäkirjan 3 määräysten mukaisesti ETA-sopimuksen valtion tukea koskevat määräykset. Valvontaviranomainen varmistaa lisäksi, että EFTA-valtiot soveltavat näitä määräyksiä. Sopimuksen tullessa voimaan valvontaviranomainen antaa 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla erityisesti säädöksiä, jotka vastaavat liitteessä I lueteltuja säädöksiä.

Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 3, jossa yksilöidään valvontaviranomaisen valtion tukea koskevat tehtävät.

Pöytäkirja 3 EFTAn valvontaviranomaisen tehtävistä ja toimivallasta valtion tukea koskevissa asioissa.

Pöytäkirja koskee EFTAn valvontaviranomaisen tehtäviä ja toimivaltaa valtion tuen alalla. Pöytäkirjan artiklat vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen 93 artiklaa, jossa määrätään EY:n komission tehtävistä valtion tuen osalta. Valvontaviranomaista ja tuomioistuinta koskevan sopimuksen 3 artiklan nojalla pöytäkirjan määräyksiä tulkitaan ja sovelletaan Euroopan yhteisön tuomioistuimen sellaisten merkityksellisten ratkaisujen kanssa yhdenmukaisesti, jotka on annettu ennen ETA-sopimuksen allekirjoittamista.

1 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan valvontaviranomaisen tehtäviin kuuluu seurata jatkuvasti yhteistyössä EFTA-valtioiden kanssa niiden voimassa olevia tukijärjestelmiä ja tehdä tarvittaessa ehdotuksia tukimuotojen kehittämisestä.

Artiklan 2 kohdan mukaan valvontaviranomaisella on oikeus päättää, että ETA-sopimuksen kanssa yhteensopimaton tuki on määräajassa poistettava tai että sitä on muutettava. Jos valtio ei noudata päätöstä, voi valvontaviranomainen tai jäsenvaltio, jota asia koskee, saattaa asian EFTAn tuomioistuimen käsiteltäväksi.

EFTA-valtioilla on mahdollisuus yksimielisellä päätöksellä sallia poikkeuksellisten olosuhteiden perusteella myös sellainen tuki, joka ei ETA-sopimuksen 61 artiklan määräysten mukaan olisi sallittua tukea. Jos EFTAn valvontaviranomainen on jo aloittanut tutkimuksen kyseessä olevan tukimuodon sallittavuudesta, sen on keskeytettävä tutkimuksensa kolmeksi kuukaudeksi, jos EFTA-valtio saattaa 3 kohdassa tarkoitetun asian EFTA-valtioiden käsiteltäväksi. Jolleivat EFTA-valtiot ole tehneet asiassa päätöstä sanotun ajan kuluessa, voi valvontaviranomainen tehdä asiassa päätöksen.

Artiklan 3 kohdan mukaan suunnitelmista myöntää tukea tai muuttaa olemassa olevaa tukea on ilmoitettava etukäteen EFTAn valvontaviranomaiselle. Jos valvontaviranomainen vastaanotettuaan ilmoituksen tai omasta aloitteestaan päättää käynnistää tutkimukset ehdotetun tuen sallittavuudesta, ei valtio saa käynnistää ehdotettuja toimenpiteitä ennen kuin valvontaviranomaisen tutkimukset ovat johtaneet lopulliseen ratkaisuun.

EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja komission antamat ohjeet vaikuttavat merkittävästi artiklan tulkintaan. Valtiontuen valvontaa varten on kehitetty järjestelmä, jonka mukaisesti EFTAn valvontaviranomainenkin tulee harjoittamaan valvontatoimintaa. Jäljempänä esitetään valvontajärjestelmän pääpiirteet.

Harkitessaan uuden tukimuodon käyttöönottoa EFTA-valtioiden on ilmoitettava suunnitelmistaan erikseen sovittavassa muodossa EFTAn valvontaviranomaiselle ennen tuen käyttöönottoa. Yksittäiset tuet on ilmoitettava etukäteen, jos ne ovat määrältään merkittäviä. Kynnysarvoista on annettu erilliset ohjeet, joita sovelletaan myös EFTAssa.

Jos valvontaviranomainen päättää aloittaa tutkimuksen ilmoituksen johdosta, on ilmoituksen tehneen valtion pidätyttävä suunnitelman toimeenpanosta. Oikeuskäytännön mukaan valvontaviranomaisella on aikaa kaksi kuukautta tutkia alustavasti, onko yksityiskohtaiseen tutkimukseen syytä ryhtyä (ks. tapaus 120/73, Lorenz v. Saksa). Jollei valvontaviranomainen tänä aikana ilmoita valtiolle siitä, että se ryhtyy tutkimaan asiaa, voidaan tukisuunnitelma panna täytäntöön.

On huomattava, että valvontaviranomaisella on oikeus tutkia kaikkia valtioiden ylläpitämiä tukijärjestelmiä, vaikka se olisi aikaisemmin ne hyväksynytkin.

Jos komissio päättää ryhtyä tutkimaan tuen lainmukaisuutta, on jäsenvaltion pidätyttävä panemasta tukisuunnitelmaa täytäntöön. EY:n oikeuskäytännön mukaan Rooman sopimuksen 93 artiklan 3 kohdan viimeisellä virkkeellä, joka vastaa EFTAn valvontaviranmaisen perustamista koskevan sopimuksen pöytäkirjassa 3 olevan 1 artiklan 3 kohdan viimeistä virkettä, on välitön oikeusvaikutus (ks. tapaus 77/72, Capolongo v. Maya). Tämän vuoksi yksityisillä katsotaan olevan oikeus vaatia kansallisessa tuomioistuimessa vahingonkorvausta tapauksessa, jossa laittomasti myönnetty tuki on aiheuttanut vahinkoa liiketoiminnalle. Tuki katsotaan laittomaksi, jos sitä ei ole ilmoitettu etukäteen komissiolle tai jos tukisuunnitelma on pantu toimeen vastoin edellä selostettua sääntöä.

Ryhdyttyään tutkimaan tietyn tukisuunnitelman lainmukaisuutta valvontaviranomainen pyytää asiassa muiden EFTA-valtioiden mielipiteitä ja julkaisee ilmoituksen, jossa se pyytää muitakin asiasta kiinnostuneita esittämään mielipiteensä. Ennen kuin valvontaviranomainen tekee asiassa päätöksen, se neuvottelee vielä tukisuunnitelman ilmoittaneen EFTA-valtion kanssa.

Jos valvontaviranomainen hyväksyy ehdotetun toimenpiteen, päättyy asian käsittely. Valvontaviranomainen voi kuitenkin myös tehdä päätöksen, että tukea ei saa lainkaan myöntää tai että sen ehtoja on muutettava.

Jos valvontaviranomaisen tutkinnan kohteena on tuki, jota ei ole lainkaan ilmoitettu sille, tai toimenpide, joka on pantu täytäntöön huolimatta sen ilmoituksesta, että se tutkii asiaa, voi valvontaviranomainen myös päättää, että laittomasti maksettu tuki on perittävä takaisin (ks. esim. tapaus 70/72 komissio v. Saksa).

2 artikla. EFTAn valvontaviranomaista avustaa rautatie-, maantie- ja sisävesiliikennettä koskevissa valtiontukiasioissa jäsenvaltioiden edustajista koostuva neuvoa-antava komitea. Komitealla ei ole valvontaviranomaisia tai jäsenvaltioita sitovaa päätösvaltaa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Pöytäkirjassa oleva valvontamenettely tulee Suomen viranomaisia sitovaksi sopimuksen voimaansaattamislailla.

Sen sijaan on välttämätöntä antaa yksityiskohtaisia määräyksiä valtiontukisuunnitelmien ilmoittamisesta EFTAn valvontaviranomaiselle. Määräyksiä on tarpeen antaa myös sen tapauksen varalta, että valvontaviranomainen päättäisi, että myönnetty tuki on perittävä takaisin. Tukipäätöksiin on sen vuoksi ETA-sopimuksen voimaantultua otettava ehto, jonka mukaan tuki voidaan osittain tai kokonaan periä takaisin, jos valvontaviranomainen on näin päättänyt. Valtioneuvoston oikeudesta antaa tällaisia määräyksiä kaikille julkista tukea antaville viranomaisille sisällytetään erillinen maininta sopimuksen voimaansaattamislakiin.

* * *

25 artikla. Artiklassa määrätään, että valvontaviranomainen panee täytäntöön ETA-sopimuksen 53―60 ja 109 artiklan, pöytäkirjojen 21―25 sekä liitteen XIV sekä tämän sopimuksen pöytäkirjaan 4 sisältyvien määräysten mukaisesti ETA-sopimuksen määräykset, jotka koskevat yrityksiin sovellettavien kilpailusääntöjen täytäntöönpanoa. Valvontaviranomainen varmistaa lisäksi, että näitä määräyksiä sovelletaan. Sopimuksen tullessa voimaan EFTAn valvontaviranomainen antaa 5 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla erityisesti säädöksiä, jotka vastaavat liitteessä II lueteltuja säädöksiä.

Artiklassa viitataan pöytäkirjaan 4, jossa yksilöidään valvontaviranomaisen kilpailuasioihin liittyvä toimivalta.

Pöytäkirja 4 EFTAn valvontaviranomaisen tehtävistä ja toimivallasta kilpailuasioissa.

I osa Yleiset säännöt

Pöytäkirjassa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen kilpailuasioissa on EFTAn valvontaviranomainen. Sen toimivallasta on määrätty ETA-sopimuksen 56 artiklassa.

Pöytäkirja sisältää määräykset ETA-sopimukseen sisältyvien, yrityksiin sovellettavien kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta ja erityisesti mainitun sopimuksen pöytäkirjojen 21―25 täytäntöönpanosta.

I luku

JOHDANTO

Pöytäkirjan II―V sekä XIII ja XIV lukujen määräykset koskevat kaikkia ETA-sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia aloja, jollei toisin määrätä.

Pöytäkirjan II―IV lukujen määräykset eivät koske liikenteen alan sopimuksia, päätöksiä tai yhdenmukaistettuja menettelytapoja, joiden tarkoituksena tai seurauksena on kuljetusmaksujen ja -ehtojen vahvistaminen, kuljetuspalvelujen tarjonnan rajoittaminen tai valvonta taikka kuljetusmarkkinoiden jakaminen. Ne eivät liioin koske ETA-sopimuksen 54 artiklassa tarkoitetun määräävän aseman väärinkäyttöä kuljetusmarkkinoilla. Näistä määrätään erikseen VI―XII luvussa.

Pöytäkirjan II―V sekä XIII ja XIV luvun määräykset eivät koske XV luvussa tarkoitettuja tapauksia.

Siirtymäsäännöt, joita sovelletaan II―XV lukuun, ovat XVI luvussa.

II luku

YLEISET MENETTELYSÄÄNNÖT ETA-SOPIMUKSEN 53 JA 54 ARTIKLAN TÄYTÄNTÖÖNPANOSTA

Sekä 53 että 54 artiklaa koskeva tärkein täytäntöönpanosäädös on 6 päivänä helmikuuta 1962 annettu asetus (ETY) N:o 17. Sen tarkoituksena on 53 ja 54 artiklaa vastaavien Rooman sopimuksen 85 ja 86 artiklojen yhdenmukainen soveltaminen jäsenvaltioissa otettaessa käyttöön järjestelmä, joka estää kilpailun vinoutumisen yhteismarkkinoilla.

ETA-sopimuksen 53 artiklan 3 kohdan mukaisen poikkeusmenettelyn soveltamiseksi otetaan huomioon tehokkaan valvonnan turvaaminen ja mahdollisimman yksinkertaisen hallinnon tarve. Tästä syystä poikkeusta hakevat yritykset velvoitetaan ilmoittamaan valvontaviranomaiselle sopimuksistaan, päätöksistään ja yhdenmukaistetuista menettelytavoistaan.

ETA-sopimuksen 53 ja 54 artiklan yhdenmukaisen soveltamisen turvaamiseksi tarvitaan säännöksiä, joiden nojalla valvontaviranomainen voi läheisessä ja jatkuvassa yhteydessä jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa ryhtyä mainittujen artiklojen soveltamisen edellyttämiin toimenpiteisiin. Tätä tarkoitusta varten valvontaviranomainen tarvitsee jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten yhteistoimintaa, ja sillä on toimivalta vaatia tietoja ja suorittaa tutkimuksia mainittujen artiklojen päämäärien saavuttamiseksi.

Valvontaviranomaisella on toimivalta antaa yrityksille tai yritysten yhteenliittymille suosituksia sekä tehdä päätöksiä, joiden tarkoituksena on lopettaa 53 ja 54 artiklan rikkominen.

Valvontaviranomaisella on 53 ja 54 artiklan noudattamiseksi toimivalta määrätä yrityksille ja yritysten yhteenliittymille sakkoja ja uhkasakkoja.

Kaikkiin valvontaviranomaisen tämän asetuksen nojalla tekemiin päätöksiin voidaan hakea muutosta EFTAn tuomioistuimelta ETA-sopimuksessa määrätyin edellytyksin.

Pöytäkirjan II luvun asianomaisessa artiklassa toistetaan soveltuvin osin asetuksen N:o 17/61 sisältö.

Perusmääräys

Artiklassa 1 määritellään ETA-sopimuksen 53 ja 54 artiklan vastaisten toimien kielto sellaiseksi, että se ei edellytä etukäteen tehtävää päätöstä.

Puuttumattomuustodistus

Valvontaviranomainen voi niiden yritysten tai yritysten yhteenliittymien hakemuksesta, joita asia koskee, vahvistaa, ettei sillä hallussaan olevien tietojen perusteella ole aihetta ryhtyä toimenpiteisiin 53 artiklan 1 kohdan tai 54 artiklan nojalla.

Rikkomisen lopettaminen

Valvontaviranomainen voi 53 tai 54 artiklan sääntöjä rikottaessa päätöksellään määrätä yritykset tai yritysten yhteenliittymät, joita asia koskee, lopettamaan tällaisen rikkomisen. Hakemuksen voi tehdä jäsenvaltio, luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, joka katsoo menettelyn koskevan oikeuttaan. Valvontaviranomainen voi antaa myös suosituksia rikkomisen lopettamiseksi.

Sopimusten, päätösten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen ilmoittaminen

Luvun 4 ja 5 artiklassa säädetään velvollisuudesta ilmoittaa valvontaviranomaiselle sellaisista sopimuksista, päätöksistä ja menettelytavoista, joiden perusteella osapuolet hakevat poikkeusta 53 artiklan 3 kohdan nojalla.

Ilmoitusta ei tarvita, jos osapuolina on ainoastaan yhdestä ETA-valtiosta olevia yrityksiä, eivätkä sopimukset, päätökset tai menettelytavat koske ETA-sopimuksen sopimuspuolten välistä tuontia tai vientiä, jos osapuolina on enintään kaksi yritystä ja sopimukset ainoastaan rajoittavat sopimuksen toisen osapuolen vapautta määrätä hinnat tai muut ehdot, joilla se voi myydä edelleen toiselta osapuolelta hankkimiaan tavaroita, tai asettavat rajoituksia sellaisten oikeuksien käyttämiselle, jotka ovat teollisoikeuksien luovutuksensaajalla tai käyttöoikeuden haltijalla taikka sillä, joka on sopimuksen nojalla saanut oikeudet valmistusmenetelmiin tai teollisten tuotantomenetelmien käyttöön tai soveltamiseen liittyvään tietämykseen tai niiden käyttämiseen, jos niiden ainoana tarkoituksena on standardien tai mallien kehittäminen tai yhtenäinen soveltaminen, tai teknisiä parannuksia koskeva yhteinen tutkimustyö ja tutkimustulokset ovat kaikkien osapuolien saatavissa ja kunkin osapuolen käytettävissä.

Päätökset, jotka tehdään 53 artiklan 3 kohdan nojalla

Valvontaviranomaisen on 6 artiklan mukaan tehdessään päätöksen poikkeusluvasta ilmoitettava samalla päätöksen voimaantulosta. Voimaantulopäivä ei saa olla ilmoituspäivää aikaisempi.

Niiden päätösten voimassaoloaika ja peruuttaminen, jotka tehdään 53 artiklan 3 kohdan nojalla

Yksittäinen poikkeuslupa annetaan määräajaksi ja siihen voidaan liittää ehtoja ja velvoitteita. Edellytysten täyttyessä päätös poikkeusluvasta voidaan uudistaa. Valvontaviranomainen voi peruuttaa päätöksensä tai muuttaa sitä taikka kieltää osapuolten tietyt toimet, jos jokin päätöksen perusteena ollut seikka on muuttunut, jos osapuolet rikkovat jotakin päätökseen liitettyä velvoitetta, jos päätös on perustunut virheellisiin tietoihin tai se on saatu aikaan vilpillisesti, tai jos osapuolet käyttävät väärin poikkeusta, joka päätöksellä on tehty niiden osalta ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdan määräyksistä. Kolmessa viimeksi mainitussa tapauksessa päätös voidaan tehdä taannehtivasti.

Toimivalta

Ainoastaan valvontaviranomaisella on toimivalta päättää, että 53 artiklan 1 kohtaa ei sovelleta. Valvontaviranomaisella on toimivalta soveltaa ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohtaa ja 54 artiklaa, vaikka ilmoittamista koskevat määräajat eivät olisi päättyneet. EFTA-valtioiden viranomaisilla säilyy toimivalta soveltaa 53 artiklan 1 kohtaa ja 54 artiklaa siihen asti, kunnes valvontaviranomainen aloittaa menettelyn.

Yhteydet EFTA-valtioiden viranomaisiin

Artiklassa 10 säädetään valvontaviranomaisen velvollisuudesta toimittaa EFTA-valtioiden viranomaisille jäljennökset hakemuksista ja ilmoituksista. Mainitusta syystä valvontaviranomainen toimii näissä asioissa läheisessä yhteydessä EFTA-valtioiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Samassa artiklassa säädetään myös kilpailunrajoituksia ja määräävää markkina-asemaa käsittelevän neuvoa-antavan komitean kuulemisesta ennen päätöksen tekemistä.

Tietojensaantipyynnöt

Valvontaviranomainen voi ETA-sopimuksen 55 ja 58 artiklan sekä pöytäkirjan 23 ja liitteen XIV nojalla annettujen säännösten perusteella hankkia tietoja EFTA-valtioiden hallituksilta ja toimivaltaisilta viranomaisilta sekä yrityksiltä ja yritysten yhteenliittymiltä. Yrityksille lähetetyistä tietojensaantipyynnöistä on samanaikaisesti lähetettävä jäljennös sen EFTA-valtion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella yrityksen kotipaikka on. Velvollisuus tietojen antamiseen on yritysten omistajilla tai heidän edustajillaan sekä oikeushenkilöiden, yhtiöiden tai oikeuskelpoisuutta vailla olevien osalta henkilöillä, joilla lain tai sääntöjen mukaan on kelpoisuus edustaa niitä.

Elinkeinoelämän alaa koskeva tutkimus

Valvontaviranomainen voi tutkia jotakin elinkeinoelämän alaa, mikäli kaupan kehitys, hintavaihtelut, hintajouston puuttuminen tai muut olosuhteet talousalueella antavat aihetta epäillä, että kyseisellä alalla kilpailu yhteismarkkinoilla on rajoittunutta tai vinoutunutta.

EFTA-valtioiden viranomaisten suorittamat tutkimukset

Valvontaviranomaisen pyynnöstä EFTA-valtioiden toimivaltaisten viranomaisten on suoritettava tutkimukset, joita valvontaviranomainen pitää tarpeellisina 14 artiklan 1 kohdan nojalla tai joista se on määrännyt 14 artiklan 3 kohdan mukaisella päätöksellään. Näiden tutkimusten suorittamisesta vastuussa olevat EFTA-valtioiden toimivaltaiset viranomaiset käyttävät toimivaltaansa esitettyään sen EFTA-valtion antaman kirjallisen valtuutuksen, jonka alueella tutkimus suoritetaan. Valtuutuksessa on mainittava tutkimuksen kohde ja tarkoitus.

Valvontaviranomaisen tutkintavaltuudet

Artiklassa 14 säädetään yrityksiä ja yritysten yhteenliittymiä koskevista tutkimuksista. Niiden suorittamiseksi valvontaviranomaisen valtuuttamilla virkamiehillä on oikeus tutkia kirjanpitoa ja muita liikeasiakirjoja, ottaa jäljennöksiä ja otteita kirjanpidosta ja muista liikeasiakirjoista, vaatia suullisia selvityksiä paikalla sekä päästä yrityksen kaikkiin tiloihin, sen kaikille alueille ja sen kaikkiin kulkuneuvoihin.

Tutkivan virkamiehen on esitettävä kirjallinen valtuutus, josta ilmenee tutkimuksen kohde ja tarkoitus sekä seuraamukset tutkimuksen estämisestä tai puutteellisten tietojen antamisesta. Valvontaviranomaisen on ilmoitettava hyvissä ajoin tutkimuksesta ja siihen valtuutetuista virkamiehistä sen EFTA-valtion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella tutkimus on määrä suorittaa.

Valvontaviranomaisen tutkimuksesta tekemässä päätöksessä on mainittava tutkimuksen kohde ja tarkoitus, tutkimusten aloittamispäivä, mahdolliset seuraamukset sekä oikeus hakea muutosta päätökseen EFTAn tuomioistuimelta. Ennen päätöstä valvontaviranomainen kuulee sen EFTA-valtion toimivaltaisia viranomaisia, jonka alueella tutkimus on määrä suorittaa.

Tutkimusta suoritettaessa EFTA-valtion toimivaltaisen viranomaisen virkamiehet voivat tarvittaessa avustaa valvontaviranomaisen virkamiehiä näiden tehtävien suorittamisessa.

Yrityksen vastustaessa tutkimusta EFTA-valtion on annettava valvontaviranomaisen valtuuttamille virkamiehille heidän tutkimuksen suorittamiseksi tarvitsemaansa apua.

Sakot

Valvontaviranomainen voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille vähintään 100 ja enintään 5 000 ECUn sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta antavat virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja 2 artiklassa tarkoitetussa hakemuksessa taikka tämän luvun 4 artiklassa tai XVI luvun 1 artiklassa tarkoitetussa ilmoituksessa, tai antavat virheellisiä tietoja vastatessaan 11 artiklan 3 tai 5 kohdan tai 12 artiklan nojalla tehtyyn tietojensaantipyyntöön taikka eivät toimita tietoja 11 artiklan 5 kohdan nojalla tehdyssä päätöksessä asetetussa määräajassa, taikka esittävät kirjanpitonsa tai liikeasiakirjansa puutteellisina 13 tai 14 artiklan nojalla suoritetun tutkimuksen yhteydessä taikka kieltäytyvät alistumasta 14 artiklan 3 kohdan nojalla tehdyllä päätöksellä määrättyyn tutkimukseen.

Valvontaviranomainen voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, joka on vähintään tuhat ja enintään 1 miljoona ECUa taikka tätä suurempi, mutta enintään 10 prosenttia kunkin rikkomukseen osallisen yrityksen edellisen tilikauden liikevaihdosta, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta rikkovat ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohtaa tai 54 artiklaa, taikka rikkovat jotakin 8 artiklan 1 kohdan nojalla määrättyä velvoitetta.

Sakon suuruutta määrättäessä on otettava huomioon rikkomuksen vakavuuden lisäksi sen kesto.

Päätökset, jotka tehdään edellä mainittujen kohtien nojalla, eivät ole luonteeltaan rikosoikeudellisia.

ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohtaa tai 54 artiklaa rikkovista toimista ei määrätä sakkoa, mikäli ne suoritetaan valvontaviranomaiselle tehdyn ilmoituksen jälkeen ja ennen ETA-sopimuksen 53 artiklan 3 kohdan soveltamisesta tehtyä päätöstä, jos toimet kuuluvat ilmoituksessa kuvatun toiminnan piiriin, tai mikäli ne suoritetaan ennen ilmoitusta sellaisten sopimusten, päätösten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen yhteydessä, jotka ovat olemassa ETA-sopimuksen voimaantulopäivänä, jos ilmoitus tehdään XVI luvun 1 artiklan 1 kohdassa ja 3 artiklan 2 kohdassa määrätyssä määräajassa.

Edellä mainittua ei sovelleta, jos valvontaviranomainen on ilmoittanut yrityksille, joita asia koskee, että sen alustavaan tutkimukseen perustuvan käsityksen mukaan ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdan soveltamisen edellytykset täyttyvät, eikä 53 artiklan 3 kohdan soveltaminen ole perusteltua.

Uhkasakot

Artiklassa 16 määrätään valvontaviranomaisen mahdollisuudesta määrätä uhkasakko yrityksille tai yritysten yhteenliittymille. Uhkasakon suuruus voi olla 50―1 000 ECUa päivältä.

Uhkasakolla valvontaviranomainen voi pakottaa yritykset tai yritysten yhteenliittymät tämän luvun 3 artiklan nojalla tekemänsä päätöksen mukaisesti lopettamaan ETA-sopimuksen 53 tai 54 artiklan rikkomisen, pidättymään 8 artiklan 3 kohdan mukaisesti kielletyistä toimista, antamaan täydellisinä ja virheettöminä tiedot, joita se on vaatinut 11 artiklan 5 kohdan nojalla tehdyllä päätöksellä, tai alistumaan tutkimukseen, jonka se on määrännyt 14 artiklan 3 kohdan nojalla tehdyllä päätöksellä.

Valvontaviranomainen voi tuomita uhkasakon kokonaismäärältään pienempänä kuin se oli alkuperäisen päätöksen perusteella, jos yritykset tai yritysten yhteenliittymät ovat täyttäneet niille asetetun velvoitteen.

Muutoksen hakeminen EFTAn tuomioistuimelta

EFTAn tuomioistuimella on ETA-sopimuksen 108 artiklan 2 kohdan ja tämän sopimuksen asiaa koskevien määräyksien nojalla viimeksi mainitun sopimuksen 35 artiklassa tarkoitettu täysi harkintavalta tutkiessaan valituksia päätöksistä, joilla EFTAn valvontaviranomainen on määrännyt sakon tai uhkasakon.

Asianosaisten ja muiden kuuleminen

Artiklassa 19 säädetään niiden yritysten tai yritysten yhteenliittymien kuulemisesta, joita asia koskee. Ennen luvun 2, 3, 6, 8, 15 ja 16 artiklassa sekä XVI luvun 3 artiklassa tarkoitettujen päätösten tekemistä on varattava tilaisuus esittää huomautuksia valvontaviranomaisen esittämistä väitteistä. Valvontaviranomaisen tai EFTA-valtioiden toimivaltaisten viranomaisten pitäessä sitä tarpeellisena voidaan kuulla myös muita luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä. Tällaiset henkilöt voivat tehdä myös hakemuksia tullakseen kuulluiksi, mikäli heillä on asiassa riittävä etu.

Mikäli valvontaviranomainen aikoo antaa 2 artiklan nojalla puuttumattomuustodistuksen tai tehdä päätöksen poikkeusluvasta, sen on julkaistava tiivistelmä kyseisestä hakemuksesta tai ilmoituksesta ja kehotettava kaikkia niitä ulkopuolisia henkilöitä, joita asia koskee, antamaan valvontaviranomaisen tiedoksi vastineensa sen asettamassa määräajassa, joka ei saa olla kuukautta lyhyempi. Julkaisemisella ei saa paljastaa yritysten liikesalaisuuksia.

Salassapitovelvollisuus

Luvun 11, 12, 13, ja 14 artiklaa taikka ETA-sopimuksen 57 artiklaa tai pöytäkirjaa 23 sovellettaessa saatuja tietoja saa käyttää vain siihen tarkoitukseen, jota varten ne on pyydetty. Jollei 19 tai 21 artiklan säännöksistä muuta johdu, valvontaviranomainen ja EFTA-valtioiden toimivaltaiset viranomaiset sekä niiden virkamiehet ja muut niiden palveluksessa olevat eivät saa ilmaista tietoja, jotka on saatu tätä pöytäkirjaa sovellettaessa ja jotka luonteensa perusteella ovat salassa pidettäviä.

Edellä mainittu ei estä julkaisemasta yleiskatsauksia tai selvityksiä, jotka eivät sisällä yksittäisiä yrityksiä tai yritysten yhteenliittymiä koskevia tietoja.

Päätösten julkaiseminen

Valvontaviranomaisen on julkaistava päätökset, jotka se tekee 2, 3, 6, tai 8 artiklan taikka XVI luvun 3 artiklan nojalla. Julkaistaessa on mainittava asianosaisten nimet ja päätöksen pääasiallinen sisältö. Yritysten liikesalaisuuksia ei saa tällöin paljastaa.

Erityiset määräykset

Valvontaviranomainen voi tehdä pysyvälle komitealle ehdotuksia tietynlaisten sopimusten, päätösten ja yhdenmukaistettujen menettelytapojen jättämisestä ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kiellon ulkopuolelle 53 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

III luku

HAKEMUSTEN JA ILMOITUSTEN MUOTO, SISÄLTÖ JA MUUT YKSITYISKOHDAT

Luvussa määrätään hakemusten ja ilmoitusten muodosta, sisällöstä ja yksityiskohdista. Hakemusten ja ilmoitusten tekemisellä saattaa olla merkittäviä oikeudellisia vaikutuksia yrityksille, jotka ovat sopimusten, päätösten tai yhdenmukaistettujen menettelytapojen osapuolia.

Yritysten ja yritysten yhteenliittymien tehtävänä on toimittaa valvontaviranomaiselle tiedot niistä seikoista ja olosuhteista, joihin hakemus tai ilmoitus perustuu.

Luvun 1 artiklan mukaan jokainen ETA- sopimuksen 53 tai 54 artiklassa tarkoitetun sopimuksen, päätöksen tai menettelytavan osapuolena oleva yritys saa tehdä hakemuksen puuttumattomuustodistusta varten tai ilmoituksen sopimuksista, päätöksistä tai menettelytavoista.

Luvun 2 artiklan mukaan hakemukset ja ilmoitukset on toimitettava valvontaviranomaiselle yhdeksänä kappaleena.

Hakemusten ja ilmoitusten vaikutukset alkavat sinä päivänä, jolloin valvontaviranomainen ottaa ne vastaan. Kirjatun kirjeen vaikutukset alkavat kuitenkin postituspaikan postileiman päivästä.

Hakemukset ja ilmoitukset on tehtävä EFTAn pysyvän komitean tai EY:n komission tarkoitusta varten vahvistamalla lomakkeella. Useat osapuolina olevat yritykset voivat tehdä hakemuksen tai ilmoituksen samalla lomakkeella.

IV luku

II LUVUN 19 ARTIKLAN 1 JA 2 KOHDASSA TARKOITETUT KUULEMISET

Ennen kuin EFTAn valvontaviranomainen kuulee neuvoa-antavaa kilpailukomiteaa, sen on järjestettävä II luvun 19 artiklan 1 kohdan mukainen kuuleminen.

Yrityksille ja yritysten yhteenliittymille on turvattava oikeus tutkimuksen päättyessä antaa vastine kaikista niitä vastaan esitetyistä väitteistä, jotka valvontaviranomainen aikoo ottaa päätökseensä. Muidenkin henkilöiden kuin tutkimuksen kohteena olevien yritysten ja yritysten yhteenliittymien edun mukaista saattaa olla tulla kuulluksi. Tilaisuus siihen on varattava, jos he sitä pyytävät ja osoittavat, että heillä on asiassa riittävä etu.

EFTAn valvontaviranomainen saa päätöksissään ottaa huomioon ainoastaan sellaiset yrityksiä ja yritysten yhteenliittymiä vastaan esitetyt väitteet, joiden osalta näille on varattu tilaisuus esittää huomautuksensa.

Henkilölle, joka I luvun nojalla on tehnyt hakemuksen rikkomisen lopettamiseksi, on annettava tilaisuus antaa vastineensa, jos valvontaviranomainen katsoo, että sillä olevien tietojen perusteella ei ole riittävää aihetta suostua hakemukseen. Vastine on annettava kirjallisena, mutta sitä voidaan täydentää suullisella menettelyllä.

On täsmennettävä kuultavien henkilöiden oikeudet ja erityisesti edellytykset, joiden mukaisesti heitä voidaan edustaa tai avustaa, sekä määräaikojen asettaminen ja laskeminen.

ETA-sopimuksen voimaantulon ajankohtana voimassa olevien sopimusten kohtalosta on erilliset säännökset ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 21.

V luku

VANHENTUMISAJAT II―IV JA VI―XII LUKUUN SISÄLTYVIIN LIIKENNETTÄ JA KILPAILUA KOSKEVIIN SÄÄNTÖIHIN LIITTYVISSÄ MENETTELYISSÄ JA NIIDEN NOJALLA MÄÄRÄTTYJEN SEURAAMUSTEN TÄYTÄNTÖÖNPANOSSA

Kuljetus- ja kilpailusääntöjen nojalla valvontaviranomaisella on toimivalta määrätä sakkoja, seuraamusmaksuja ja uhkasakkoja yrityksille ja yritysten yhteenliittymille, jotka rikkovat yhteisön oikeutta tietojen antamisen tai tutkimuksien taikka syrjintää, kilpailunrajoituksia ja määräävän aseman väärinkäyttöä koskevan kiellon osalta. Kyseisissä säännöissä ei säädetä vanhentumisajoista.

Oikeusvarmuuden kannalta on tärkeää sisällyttää sopimukseen säännöt vanhentumisesta. Tämän takia luvussa täsmennetään vanhentumisaikojen pituus, ajankohdat, josta ne lasketaan, ja seikat, jotka keskeyttävät vanhentumisen tai pysäyttävät sen. Luvussa otetaan huomioon yhtäältä yritysten ja yritysten yhteenliittymien edut ja toisaalta hallintokäytännön asettamat vaatimukset.

EFTAn valvontaviranomaisen toimivaltaa määrätä sakkoja tai seuraamusmaksuja liikennettä ja kilpailua koskevien ETA-sopimuksen sääntöjen rikkomisesta rajoittavat seuraavat vanhentumisajat. Vanhentumisaika on kolme vuotta, jos säännöksiä, jotka koskevat yritysten tai yritysten yhteenliittymien hakemuksia tai ilmoituksia, tietojensaantipyyntöjä tai tutkimusten suorittamista, on rikottu. Vanhentumisaika on viisi vuotta, jos kyse on muista rikkomuksista.

II osa Liikenne

VI luku

KILPAILUSÄÄNTÖJEN SOVELTAMINEN RAUTATIE-, MAANTIE- JA SISÄVESI-LIIKENTEESEEN

Liikenneala rajattiin neuvoston asetuksella (ETY) N:o 141/62 asetuksen N:o 17/62 soveltamisalan ulkopuolelle. Myöhemmin katsottiin tarpeelliseksi säätää erityinen sisämaanliikenteen kilpailuoikeudellinen säännöstö. Tältä pohjalta EY:n neuvosto antoi asetuksen N:o 1017/68 rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen sovellettavista kilpailusäännöistä, johon pöytäkirjan tämän luvun sisältö perustuu.

Luvussa määrätään ETA- sopimuksen kilpailumääräysten soveltamisesta rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteeseen. Luku vastaa pääosin lukua II ja siten asetusta (ETY) N:o 17/62, mutta se on eräiltä osin väljempi.

Lukua sovelletaan sisämaanliikenteen harjoittajiin sekä eräiden kuljetuspalveluiden liitännäispalveluita tarjoavien yritysten toimintaan. Kilpailunrajoitukset kielletään sisämaaliikenteessä yleisiä kilpailusääntöjä vastaavin perustein. Kilpailunrajoitukset ovat asetusta (ETY) N:o 17/62 vastaavasti kiellettyjä ilman eri päätöstä. Lukuun on sisällytetty liikennealan erityispiirteiden edellyttämät poikkeukset ja vapautukset kiellosta. Poikkeukset koskevat teknisiä sopimuksia ja vapautukset pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Kielletty kilpailunrajoitus voidaan sallia vastaavin perustein kuin yleisten kilpailusääntöjen mukaan.

Luvun keskeisenä erona yleisiin kilpailusääntöihin on se, etteivät kilpailunrajoitustoimenpiteet ole sen mukaan pääsäännön mukaan ilmoitusvelvollisuuden alaisia. Aloite asetuksen mukaisen menettelyn käynnistämiseen perustuu väärinkäyttöperiaatteen mukaisesti valitukseen tai valvontaviranomaisen omaan ratkaisuun.

EFTAn valvontaviranomaisen toimivalta vastaa sen yleisten kilpailusääntöjen mukaista toimivaltaa. Vastaavasti kansallisten toimivaltaisten viranomaisten tehtävät vastaavat niille yleisten kilpailusääntöjen mukaan kuuluvia tehtäviä.

Kilpailunrajoituksia ja määräävää markkina-asemaa käsittelevän neuvoa-antavan komitean asemesta valvontaviranomaisen on kuultava sisämaaliikenteen alan neuvoa-antavaa komiteaa, jossa ovat edustettuina myös liikennealan asiantuntijavirkamiehet. Myös sakkoja, uhkasakkoja, muutoksenhakua, kuulemismenettelyä ja salassapitovelvollisuutta koskevat määräykset vastaavat yleisten kilpailusääntöjen vastaavia määräyksiä.

VII luku

VI LUVUN 10 ARTIKLASSA TARKOITETTUJEN VALITUSTEN, 12 ARTIKLASSA TARKOITETTUJEN HAKEMUSTEN JA 14 ARTIKLAN 1 KOHDASSA TARKOITETTUJEN ILMOITUSTEN MUOTO, SISÄLTÖ JA MUUT YKSITYISKOHDAT

Hakemusten ja ilmoitusten muotoa, sisältöä ja muita yksityiskohtia koskevat VII luvun sekä kuulemismenettelyä koskevat VIII luvun määräykset vastaavat luvun III ja IV vastaavia määräyksiä.

VIII luku

VI LUVUN 26 ARTIKLAN 1 KOHDASSA TARKOITETUT KUULEMISET

Hakemusten ja ilmoitusten muotoa, sisältöä ja muita yksityiskohtia koskevat VII luvun sekä kuulemismenettelyä koskevat VIII luvun määräykset vastaavat III ja IV luvun vastaavia määräyksiä.

IX luku

SÄÄNNÖT ETA-SOPIMUKSEN 53 JA 54 ARTIKLAN SOVELTAMISESTA MERILIIKENTEESEEN

Merikuljetuksiin ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaista kilpailunrajoituskieltoa sovelletaan rajoitetusti. Kansainväliseen hakurahtiliikenteeseen, jossa toimitaan puhtaan taloudellisen kilpailun periaatteilla ilman yritysten välisiä kilpailua rajoittavia sopimuksia, määräystä ei sovelleta. Sen sijaan linjakonferensseihin, jotka ovat eri maista olevien varustamoiden ja rahdinantajien välisten rahtitasoa ja muita sellaisia seikkoja koskevien sopimusehtojen johdosta kartelleja, 53 artiklaa tulisi periaatteessa soveltaa. Linjakonferensseilla on kuitenkin poikkeuksellinen merkitys erityisesti mannerten välisessä liikenteessä, jossa laivakuljetus on ainoa vaihtoehto. Tämän takia linjakonferensseille myönnetään EY:n asetuksen N:o 4056/86 mukainen ryhmäpoikkeus 53 artiklan kartellikiellosta. Tämä kuitenkin edellyttää, että mahdollisuus ulkopuoliseen kilpailuun säilyy. Mikäli osoittautuisi, että linjakonferensseilla estetään tai rajoitetaan kilpailua, voidaan ryhmäpoikkeus peruuttaa.

ETA-sopimuksen 54 artiklan mukaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttökieltoa sovelletaan sellaisenaan kansainväliseen linjaliikenteeseen, jossa liikenteen toinen pää on suomalainen satama. Sen sijaan kansainväliseen hakurahtiliikenteeseen määräystä ei sovelleta, sillä asetuksen N:o 4056/86 3 artiklan a kohdan mukaisesti hakurahtiliikenteessä rahtihinnat ja muut kuljetusehdot määräytyvät tapauskohtaisesti kysynnän ja tarjonnan perusteella, jolloin mahdollisuutta määräävään markkina-asemaan ei käytännössä pääse syntymään.

Yksityiskohtaiset määräykset ETA-sopimuksen 53 ja 54 artiklan soveltamisesta merikuljetuksiin ovat ETA-sopimuksen liitteessä XIII, joka myös sisältää komission asetusta (ETY) N:o 4260/88 vastaavat määräykset 53 ja 54 artiklan täytäntöönpanon edellyttämistä ilmoituksista, valituksista, hakemuksista ja kuulemismenettelystä.

X luku

IX LUVUSSA MÄÄRÄTTY TIEDOKSIANTOVELVOLLISUUS, SIINÄ MÄÄRÄTTYJEN VALITUSTEN JA HAKEMUSTEN MUOTO, SISÄLTÖ JA MUUT YKSITYISKOHDAT SEKÄ SIINÄ MÄÄRÄTYT KUULEMISET

Hakemusten ja ilmoitusten muotoa, sisältöä ja muita yksityiskohtia sekä kuulemismenettelyä koskevat X luvun määräykset vastaavat luvun III ja IV vastaavia määräyksiä.

Välitystuomiot ja osapuolten hyväksymät, sovittelijoiden antamat suositukset on ilmoitettava valvontaviranomaiselle, jos ne koskevat asetuksen (ETY) N:o 4056/86 (ETA-sopimuksen liite XIV kohta 11) 4 artiklassa ja 5 artiklan 2 ja 3 kohdassa tarkoitettuihin konferenssien menettelytapoihin liittyvien riitojen ratkaisemista.

Edellä IX luvun 10 artiklassa tarkoitetut valitukset on tehtävä kirjallisesti jollakin EFTA-valtioiden tai Euroopan yhteisön virallisista kielistä.

Valituksen voi tehdä EFTA-valtio, tai luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, joka katsoo asian koskevan oikeuttaan.

Ennen kuin EFTAn valvontaviranomainen kuulee meriliikenteen alan neuvoa-antavaa kilpailukomiteaa, sen on järjestettävä IX luvun 23 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kuuleminen.

Valvontaviranomaisen on annettava yrityksille ja niiden yhteenliittymille kirjallisesti tiedoksi niitä vastaan esitetyt väitteet.

XI luku

MENETTELY SOVELLETTAESSA KILPAILUSÄÄNTÖJÄ LENTOLIIKENTEEN ALALLA TOIMIVIIN YRITYKSIIN

Ilmaliikennettä harjoittavien yritysten osalta EY:n asetusta (ETY) N:o 3975/87 ja siihen tehtyjä muutoksia vastaavat yksityiskohtaiset määräykset ETA-sopimuksen 53 ja 54 artiklan soveltamisesta ovat ETA-sopimuksen liitteessä XIII, joka sisältää myös asetusta (ETY) N:o 4261/88 vastaavat määräykset asetuksessa N:o 3975/87 säänneltyjen valitusten, hakemusten ja kuulemismenettelyn muodosta, sisällöstä ja muista yksityiskohdista.

Pöytäkirjan luku koskee vain ETA-sopimuksen soveltamisalueella olevien lentoasemien välistä kansainvälistä lentoliikennettä. Luvussa määrätään menettelytavoista lukujen III ja IV periaatteita vastaavasti.

XII luku

MENETTELYÄ SOVELLETTAESSA KILPAILUSÄÄNTÖJÄ LENTOLIIKENTEEN ALALLA TOIMIVIIN YRITYKSIIN KOSKEVASSA XI LUVUSSA TARKOITETTUJEN VALITUSTEN JA HAKEMUSTEN MUOTO, SISÄLTÖ JA MUUT YKSITYISKOHDAT

Luvussa määrätään menettelytavoista III ja IV luvun periaatteita vastaavasti.

III osa Keskittymien valvonta

Liitteessä XIV mainittujen säännösten lisäksi seuraavat säännökset määrittelevät EY:n valvontaviranomaisen keinoja ja toimintaa kilpailusääntöihin liittyen.

XIII luku

YRITYSKESKITTYMIEN VALVONTAA KOSKEVAT SÄÄNNÖT

Yrityskeskittymien valvontaa Euroopan talousalueella koskevat 57 artiklan sekä pöytäkirjojen 21 ja 24 määräykset. Näiden määräysten lisäksi sovelletaan liitteessä XIV mainittua yrityskeskittymien valvonnasta annettua asetusta (ETY) N:o 4064/89.

Yrityskeskittymiä koskevan asetuksen johdanto-osassa todetaan, että sisäisten rajojen poistaminen on johtamassa ja tulee johtamaan suuriin yritystoiminnan uudelleenjärjestelyihin yhteisössä, erityisesti keskittymiin. Tällaista kehitystä pidetään tervetulleena, koska se sopii tehokkaan kilpailun vaatimuksiin, ja sillä voidaan edistää Euroopan teollisuuden kilpailukykyä, parantaa kasvun edellytyksiä ja nostaa elintasoa yhteisössä. Samalla on kuitenkin varmistettava, että uudelleenjärjestelyt eivät aiheuta pysyvää vahinkoa kilpailulle. Yhteisön oikeudessa on sen vuoksi oltava säännöksiä keskittymistä, jotka saattavat olennaisesti estää tehokasta kilpailua yhteismarkkinoilla tai niiden merkittävällä osalla.

Vaikka EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan 53 ja 54 artiklaa vastaavia Rooman sopimuksen 85 ja 86 artiklaa voidaan soveltaa tiettyihin keskittymiin, ne eivät ole riittäviä kaiken sellaisen toiminnan valvomiseksi, joka voi osoittautua Rooman sopimuksessa edellytettyyn vääristymättömän kilpailun järjestelmään soveltumattomaksi.

Asetuksen (ETY) N:o 4064/89 mukaan yhteisönlaajuinen keskittymä on todettava yhteismarkkinoille soveltumattomaksi, jos sillä luodaan sellainen asema tai vahvistetaan sellaista asemaa, jonka seurauksena tehokas kilpailu yhteismarkkinoilla tai niiden merkittävällä osalla olennaisesti estyy. Keskittymää, joka ei siihen osallistuvien yritysten rajoitettujen markkinaosuuksien vuoksi ole omiaan estämään tehokasta kilpailua, voidaan pitää yhteismarkkinoille soveltuvana.

Tehokkaan valvonnan varmistamiseksi yritykset on velvoitettu tekemään ennakkoilmoitus yhteisönlaajuisista keskittymistä. ETA-sopimuksen 57 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa asetuksen soveltaminen kuuluu EFTAn valvontaviranomaiselle.

Valvontaviranomaisen on keskittymiin liittyvän menettelyn osalta toimittava läheisessä ja jatkuvassa yhteydessä sille vastineita ja tietoja antavien EFTA-valtioiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa. EFTA-valtioiden on avustettava valvontaviranomaista, ja valvontaviranomaisella on toimivalta pyytää tietoja ja suorittaa tarvittavat tutkimukset arvioidakseen keskittymiä.

Luvun määräysten noudattamista voidaan tehostaa sakoin ja uhkasakoin. Valvontaviranomainen voi päätöksellään määrätä henkilölle tai henkilöille, joilla on määräysvalta ainakin yhdessä yrityksessä, taikka yrityksille tai yritysten yhteenliittymille vähintään 1 000 ja enintään 50 000 ECUn sakon tahallisista tai tuottamuksellisista toimista, jotka määritellään samojen periaatteiden mukaisesti kuin I luvussa. Vastaavien periaatteiden mukaisesti sakko voi eräissä tapauksissa olla enintään 10 prosenttia keskittymään osallistuvien yritysten kokonaisliikevaihdosta. Myös uhkasakon määräämisessä käytetään näitä periaatteita.

Yritysten ja yritysten yhteenliittymien on alistuttava EFTAn valvontaviranomaisen päätöksellään määräämiin tutkimuksiin. Päätöksessä on ilmoitettava 14 artiklan 1 kohdan d alakohdassa ja 15 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määrätyistä seuraamuksista ja oikeudesta hakea muutosta päätökseen EFTAn tuomioistuimelta ETA-sopimuksen 108 artiklan 2 kohdan ja tämän sopimuksen asiaa koskevien määräysten, erityisesti 35 artiklan, nojalla.

Ennen tämän luvun 7 artiklan 2 tai 4 kohdassa, 8 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa tai 3―5 kohdassa taikka 14 tai 15 artiklassa tarkoitetun päätöksen tekemistä EFTAn valvontaviranomaisen on menettelyn jokaisessa vaiheessa neuvoa-antavan komitean kuulemiseen asti varattava niille henkilöille, yrityksille ja yritysten yhteenliittymille, joita asia koskee, tilaisuus esittää huomautuksensa niitä vastaan esitetyistä väitteistä.

EFTAn valvontaviranomainen julkaisee 8 artiklan 2―5 kohdan nojalla tekemänsä päätökset Euroopan yhteisöjen virallisen lehden ETA-osastossa. Julkaistaessa on mainittava asianosaisten nimet ja päätöksen asiallinen sisältö. Samalla on otettava huomioon, ettei yritysten liikesalaisuuksia paljasteta.

XIV luku

YKSITYISKOHTAISET SÄÄNNÖT ILMOITUKSISTA, MÄÄRÄAJOISTA JA KUULEMISISTA YRITYSKESKITTYMIEN VALVONNASSA

Lukuun XIII liittyen luvussa on yksityiskohtaiset säännöt ilmoituksista, määräajoista ja kuulemisesta yrityskeskittymien valvonnassa.

Ilmoitus on tehtävä noudattaen EFTAn pysyvän komitean tai EY:n komission tarkoitusta varten vahvistamaa CO-kaavaa. Ilmoitus on tehtävä jollakin EFTA-valtioiden tai Euroopan yhteisön virallisista kielistä. Virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja pidetään puutteellisina tietoina.

Edellä XIII luvun 10 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut määräajat alkavat kulua sitä päivää seuraavan päivän alkaessa, jona ilmoituksen vaikutukset asetuksen (ETY) N:o 4064/89 4 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaan alkavat. Jos määräajan ensimmäinen päivä ei ole työpäivä, määräaika alkaa kulua seuraavan työpäivän alkaessa.

Jos valvontaviranomainen aikoo XIII luvun 7 artiklan 2 tai 4 kohdan nojalla tehdä osapuolten kannalta kielteisen päätöksen, sen on mainitun luvun mukaisesti annettava osapuolille niitä vastaan esittämänsä väitteet kirjallisesti tiedoksi ja asetettava määräaika, jonka kuluessa ne voivat esittää huomautuksensa.

Valvontaviranomaisen on varattava osapuolille, jotka ovat kirjallisissa vastineissaan sitä pyytäneet, tilaisuus esittää huomautuksensa suullisesti. Tällöin edellytetään, että heillä on asiassa riittävä etu tai valvontaviranomainen aikoo määrätä heille sakon tai uhkasakon.

Kuulemisen toimittavat valvontaviranomaisen sitä varten nimeämät henkilöt. Kuuleminen ei ole julkinen. Henkilöitä kuullaan erikseen tai muiden kutsuttujen henkilöiden ollessa läsnä. Jälkimmäisessä tapauksessa on otettava huomioon yritysten oikeutetut edut sen suhteen, ettei niiden liikesalaisuuksia paljasteta.

Valvontaviranomainen voi toimittaa asiakirjat ja kutsut niiden vastaanottajille joko lähetin välityksellä kuittausta vastaan, kirjattuna kirjeenä saantitodistusta vastaan, telekopiona pyynnöin vastaanottoilmoituksesta tai teleksillä.

Tässä luvussa tarkoitetaan "työpäivillä" kaikkia muita päiviä kuin lauantaita, sunnuntaita, yleisiä vapaapäiviä ja muita valvontaviranomaisen vahvistamia, Euroopan yhteisöjen virallisen lehden ETA-osastossa kunkin vuoden alkuun mennessä julkaistuja päiviä.

IV osa Hiili ja teräs

XV luku

HIILI- JA TERÄSALALLA TOIMIVIIN YRITYKSIIN SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖT

I jakso

SOPIMUKSIA JA KESKITTYMIÄ KOSKEVAT YLEISET SÄÄNNÖT

ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 25 kielletään tietyt hiili- ja terästuotteita koskevat kilpailunrajoitukset. Valvontaviranomainen voi kuitenkin antaa yksilöidyin ehdoin ja määräajaksi lupia tiettyjä tuotteita koskeviin erikoistumissopimuksiin tai yhteisiä hankintoja tai yhteistä myyntiä koskeviin sopimuksiin. Valvontaviranomainen voi peruuttaa luvan tai muuttaa sitä muuttuneiden olosuhteiden vuoksi tai siitä syystä, että sopimuksen todelliset seuraukset tai sen soveltaminen ovat vastoin luvan vaatimuksia.

Valvontaviranomainen voi määrätä sakon tai uhkasakon yritykselle, joka on tehnyt ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 25 olevan 1 artiklan 3 kohdan nojalla mitättömän sopimuksen taikka välimiesmenettelyssä tai seuraamusmaksun tai boikotin avulla taikka muilla keinoin saanut aikaan tai yrittänyt saada aikaan mitättömän sopimuksen tai päätöksen taikka sopimuksen, jota koskeva lupa on evätty tai peruutettu. Myös vääriksi tai harhaanjohtaviksi tietämiensä tietojen avulla tapahtuva luvan hankkiminen voi johtaa mainittuihin seuraamuksiin.

Jos valvontaviranomainen toteaa keskittymästä, että se ei voi täyttää niitä yleisiä tai erityisiä ehtoja, jotka koskisivat luvan antamista, sen on perustellulla päätöksellä julistettava keskittymä laittomaksi ja määrättävä epäasianmukaisesti keskitetyt yritykset tai varat erotettaviksi taikka yhteinen määräysvalta lakkautettavaksi.

Valvontaviranomaisen on annettava osapuolille, joita asia koskee, päätöstensä noudattamista varten kohtuullinen määräaika. Määräajan päättyessä kultakin ylimenevältä päivältä voidaan määrätä seuraamusmaksu, joka on enintään prosentin kymmenesosa kyseisten oikeuksien tai varojen arvosta.

Valvontaviranomaisella on toimivalta antaa asianomaisille EFTA-valtioille suosituksia sen varmistamiseksi, että edellä olevat kohdat pannaan täytäntöön niiden omassa lainsäädännössä.

Pöytäkirjaa 25 tai tämän luvun määräyksiä soveltaessaan valvontaviranomainen ei saa ilmaista tietoja, jotka luonteensa perusteella ovat salassa pidettäviä. Erityisesti tiedot yrityksistä, niiden liikesalaisuuksista tai kustannustekijöistä ovat salassapitovelvollisuuden alaisia. Velvollisuus koskee myös niitä EY:n komission ja EY:n jäsenvaltioiden edustajia, jotka osallistuvat neuvoa-antavan komitean kokouksiin II luvun 10 artiklan 4 kohdan nojalla.

Ennen tässä luvussa määrätyn rahamääräisen seuraamuksen määräämistä tai uhkasakon tuomitsemista valvontaviranomaisen on varattava asiaan osalliselle tilaisuus esittää huomautuksensa.

II jakso

ANNETTAVAT TIEDOT (I JAKSON 4 ARTIKLAN 2 KOHTA)

Jaksossa määrätyt tietojen antamista koskevat velvoitteet koskevat kaikkia muita luonnollisia ja oikeushenkilöitä kuin niitä, jotka harjoittavat talousalueella hiilen tai teräksen tuotantoa tai jakelua, jos he suorittavat jaksossa tarkoitettuja toimia.

Sellaisista oikeuksista ja valtuuksista, joiden kautta saadaan enemmän kuin 10 prosenttia ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 25 tarkoitetun hiili- ja teräsalan yrityksen osakkeenomistajien tai muiden jäsenten kokouksen äänimäärästä, on ilmoitettava valvontaviranomaiselle jos näiden oikeuksien arvo yhteensä ylittää 100 000 ECUa. Pankkien ja niiden edustajien ei kuitenkaan tarvitse ilmoittaa edellä tarkoitetuista toimista, jos äänioikeus liittyy osakkeisiin, joiden osalta pankilla on oikeus asiakkaidensa asiamiehenä käyttää tällaisia oikeuksia. Edellä mainittu ei kuitenkaan rajoita pankkien velvollisuutta antaa pyynnöstä tietoja tällaisista toimista valvontaviranomaiselle. Valvontaviranomainen voi antaa poikkeuksen ilmoitusvelvollisuudesta pörssivälittäjien osalta, jos nämä eivät käytä hallussaan oleviin arvopapereihin liittyvää äänioikeutta.

Edellä mainitut ilmoitukset on tehtävä sitä päivää seuraavan neljän viikon kuluessa, jona ilmoitusvelvollinen on saanut tiedon kyseisestä toimesta.

Valvontaviranomaisella on oikeus erityisellä pyynnöllä saada tiedot, jotka ovat tarpeen I jakson 2 artiklan soveltamiseksi.

III jakso

VANHENTUMISAJAT ETA-SOPIMUKSEN PÖYTÄKIRJAAN 25 JA TÄHÄN LUKUUN LIITTYVISSÄ MENETTELYISSÄ JA NIIDEN NOJALLA MÄÄRÄTTYJEN SEURAAMUSTEN TÄYTÄNTÖÖNPANOSSA

Valvontaviranomaisen toimivaltaa määrätä sakkoja ETA-sopimuksen 53 ja 54 artiklan sekä tämän luvun määräysten rikkomisesta rajoittavat seuraavat vanhentumisajat: kolme vuotta, jos on rikottu säännöksiä, jotka koskevat asianosaisten hakemuksia tai ilmoituksia, tietojensaantipyyntöä tai tutkimusten suorittamista, ja viisi vuotta, jos kyse on muista rikkomuksista. Aika lasketaan rikkomuksen tekopäivästä kuitenkin siten, että jatkettujen tai uusittujen rikkomusten osalta aika lasketaan päivästä, jona rikkominen on lakannut.

Valvontaviranomaisen suorittamat toimenpiteet rikkomuksen esitutkinnan tai siihen liittyvän menettelyn toimittamiseksi keskeyttävät menettelyyn sovellettavan vanhentumisajan. Vanhentumisaika keskeytyy suhteessa kaikkiin rikkomukseen osallisiin. Vanhentumisaika päättyy kuitenkin viimeistään sinä päivänä, jona pituudeltaan kahta vanhentumisaikaa vastaava määräaika on kulunut valvontaviranomaisen määräämättä sakkoa.

Viiden vuoden vanhentumisaika rajoittaa valvontaviranomaisen toimivaltaa panna täytäntöön päätökset, joilla on määrätty sakkoja tai uhkasakkoja ETA-sopimuksen määräysten ja sen täytäntöönpanoa varten annettujen säännösten rikkomisesta. Aika lasketaan päivästä, jona päätös on tullut lainvoimaiseksi.

IV jakso

ETA-SOPIMUKSEN PÖYTÄKIRJASSA 25 JA TÄSSÄ LUVUSSA TARKOITETTUJEN TARKASTUKSIA TOIMITTAMAAN MÄÄRÄTTYJEN EFTAN VALVONTAVIRANOMAISEN VIRKAMIESTEN JA EDUSTAJIEN TOIMIVALTA

Jaksossa määritellään otsikossa mainittujen virkamiesten ja edustajien tarkastusten suorittamista koskevan oikeuden ulottuvuus. Sen toteamiseksi, noudattavatko yritykset ETA-sopimusten määräyksiä ja sen soveltamispäätöksiä, on tarpeen suorittaa niiden toimitilojen tarkastuksia ja tutkia niiden kirjanpitoa.

Valvontaviranomaisen virkamiehet ja edustajat, jotka on määrätty suorittamaan yrityksissä tarkastuksia, valtuutetaan tarkastamaan tarpeellisessa laajuudessa kirjanpitoa ja liikeasiakirjoja siitä riippumatta, missä kirjanpitoa tai liikeasiakirjoja säilytetään, ottamaan jäljennöksiä tai otteita kirjanpidosta ja liikeasiakirjoista, vaatimaan suullisia selvityksiä paikalla, pääsemään yrityksen ja ulkopuolisen, jonka haltuun kirjanpito tai muu liikekirjeenvaihto on annettu, kaikkiin tiloihin, kaikille alueille ja kaikkiin kulkuneuvoihin sekä tällöin saamaan mainitun kirjanpidon ja mainitut liikeasiakirjat nähtäväkseen voidakseen valita niistä ne, jotka ovat oleellisia ja jotka on annettava tarkastettaviksi.

Yritysten on avustettava valvontaviranomaisen virkamiehiä ja edustajia näiden tehtävien suorittamisessa. Tarkastusta suorittavien henkilöiden on esitettävä kirjallinen valtuutus, josta käy ilmi tarkastuksen tarkoitus.

Yritysten on noudatettava tässä jaksossa määrättyjä velvoitteita ilman, että sitä varten vaadittaisiin erityinen päätös. Näiden velvoitteiden laiminlyömisestä niille voidaan määrätä sakko tai uhkasakko.

V osa Siirtymäsäännöt ja muut säännöt

XVI luku

SIIRTYMÄSÄÄNNÖT JA MUUT SÄÄNNÖT

I jakso

PÖYTÄKIRJAN II―XII JA XV LUKUUN SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖT

ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista sopimuksista, päätöksistä ja yhdenmukaistetuista menettelytavoista, jotka ovat olemassa ETA-sopimuksen tullessa voimaan ja joiden osalta osapuolet hakevat ETA-sopimuksen 53 artiklan 3 kohdan soveltamista, on kuuden kuukauden kuluessa ETA-sopimuksen voimaantulosta ilmoitettava EFTAn valvontaviranomaiselle.

Edellä mainittu ei koske ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja, II luvun 4 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvia sopimuksia, päätöksiä ja yhdenmukaistettuja menettelytapoja. Ne voidaan kuitenkin ilmoittaa EFTAn valvontaviranomaiselle.

EFTAn valvontaviranomaisen ETA-sopimuksen 53 artiklan 3 kohdan nojalla tekemässään päätöksessä on ilmoitettava päätöksen voimaantulopäivä. Voimaantulopäivä ei saa olla ilmoituspäivää aikaisempi.

Hakemusten ja ilmoitusten, jotka on toimitettu EY:n komissiolle ennen sopimuksen voimaantuloa, katsotaan olevan hakemuksia ja ilmoituksia koskevien sopimuksen määräysten mukaisia.

EFTAn valvontaviranomainen voi vaatia, että ETA-sopimuksen täytäntöönpanoa varten määrätty, asianmukaisesti täytetty lomake toimitetaan sille sen asettamassa määräajassa. Tällöin hakemukset ja ilmoitukset katsotaan asianmukaisesti tehdyiksi vain, jos lomakkeet toimitetaan määräajassa sekä ETA-sopimuksen ja tämän pöytäkirjan II, III, V, VII, X, XII ja XV luvun määräyksiä noudattaen.

ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdan rikkomisesta ei saa määrätä sakkoja, jos rikkominen on tapahtunut ennen tämän luvun 1 tai 2 artiklassa tarkoitetun sopimuksen, päätöksen tai yhdenmukaistetun menettelytavan ilmoittamista ja mainittu toimenpide on ilmoitettu määräajan kuluessa.

EFTA-valtioiden on huolehdittava siitä, että toimenpiteet tarvittavan avun antamiseksi EFTAn valvontaviranomaisen ja EY:n virkamiehille, jotta ne voivat suorittaa sopimuksessa tarkoitetut tutkimukset, toteutetaan kuuden kuukauden kuluessa ETA-sopimuksen voimaantulosta.

ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kielto ei koske kyseisessä kohdassa tarkoitettuja sopimuksia, päätöksiä ja yhdenmukaistettuja menettelytapoja, jotka olivat jo olemassa ETA-sopimuksen tullessa voimaan, jos mainittuja toimia muutetaan kuuden kuukauden kuluessa ETA-sopimuksen voimaantulosta niin, että ne eivät enää ole 53 artiklan 1 kohdan mukaan kiellettyjä.

Sopimukset, yritysten yhteenliittymien päätökset ja yhdenmukaistetut menettelytavat, joille ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa on myönnetty yksittäispoikkeus ETA- sopimuksen 53 artiklan 3 kohdan nojalla, ovat ETA-sopimuksen määräyksiä sovellettaessa edelleen vapautettuja kiellosta poikkeuksen myöntämispäätöksessä määrättyyn päivään asti, tai kunnes valvontaviranomainen toisin päättää, sen mukaan, kumpi näistä päivistä on aikaisempi.

XIII ja XIV LUKUUN SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖT

ETA-sopimuksen liitteessä XIV olevassa 1 kohdassa mainittua säädöstä ja XIII lukua ei sovelleta keskittymään, josta on tehty sopimus tai ilmoitus tai jossa edellä tarkoitetun säädöksen 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu määräävä asema on saatu ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Sitä ei myöskään sovelleta keskittymään, jota koskevan menettelyn kilpailuasioista vastaava EFTA-valtion viranomainen on aloittanut ennen ETA-sopimuksen voimaantuloa.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

ETA-sopimuksen sekä EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen kilpailusäännöillä Suomen oikeusjärjestykseen sisällytetään uusia, periaatteellisesti merkittäviä ylikansallisia piirteitä. EFTAn valvontaviranomaisen sopimusten mukainen toimivalta merkitsee julkisen vallan käyttöä Suomessa sisältävien tehtävien uskomista kansainväliselle toimielimelle. Sopimukset merkitsevät tältä osin poikkeusta hallitusmuodon säännöksistä ja edellyttävät tämän vuoksi niiden voimaansaattamislakien käsittelemistä perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

ETA-sopimuksen voimaansaattamislaissa säädetään kansallisten viranomaisten tehtävistä. ETA-sopimuksen voimaansaattamislakiin ehdotetaan lisäksi lisättäväksi valtuutussäännös, jonka mukaan ETA-sopimuksen liitteissä mainittuihin kilpailua koskeviin ryhmäpoikkeusasetuksiin tehtävät muutokset ja uudet vastaavat asetukset voitaisiin saattaa Suomessa voimaan asetuksella.

ETA-sopimuksen aineellisilla kilpailusäännöillä puututaan merkittävästi sopimusvapauteen ja yritysten oikeusasemaan. Tämän takia niiden on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan huolimatta siitä, että ne eivät varsinaisesti ole ristiriidassa Suomen kilpailulainsäädännön kanssa sen takia, että viimeksi mainitulla on eri soveltamisala kuin ETA-sopimuksen kilpailusäännöillä.

ETA-sopimuksen aineellisten kilpailusääntöjen johdosta ei ole tarpeellista tehdä muutoksia Suomen voimassa olevaan lainsäädäntöön. Tämä johtuu siitä, että kilpailua koskevat artiklat ovat sellaisenaan sovellettavaa oikeutta, jolla on yleensä eri soveltamisala kuin Suomen lainsäädännöllä.

Asetuksen N:o 17/62 13 artiklan mukaan, joka toistetaan pöytäkirjan II luvussa, jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on suoritettava yrityksissä tai niiden yhteenliittymissä valvontaviranomaisen tarpeellisena pitämät tutkimukset. Toimivaltaiset viranomaiset suorittavat tutkimuksen esitettyään sen EFTA-valtion toimivaltaisten viranomaisten antaman valtuutuksen, jonka alueella tutkimus on määrä suorittaa. Tutkimuksen suorittava viranomainen voi siten olla muunkin kuin sen EFTA-valtion viranomainen, jonka alueella tutkimus suoritetaan. Tutkimuksen sisällöstä päättää valvontaviranomainen luvun 14 artiklan mukaisesti, tutkimus voi käsittää esimerkiksi yrityksen kirjanpidon tarkastamisen. Valvontaviranomaisen virkamiehet voivat avustaa tutkimuksen suorittamisessa.

* * *

26 artikla. Artiklassa todetaan, että ETA-sopimuksen soveltamiseen liittyvät yhteistyötä, tietojenvaihtoa ja neuvotteluja valvontaviranomaisen ja EY:n komission välillä koskevat määräykset sisältyvät ETA-sopimuksen 109 artiklaan sekä 58 artiklaan ja 62 artiklan 2 kohtaan sekä pöytäkirjaan 1, 23, 24 ja 27.

27 ja 28 artikla. Sopimuksen 27 artiklassa määrätään EFTAn tuomioistuimen perustamisesta. Tuomioistuin toimii EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen sekä ETA-sopimuksen määräysten mukaisesti. ETA-sopimuksen 108 artiklassa edellytetään, että EFTA-valtiot tekevät erillisen sopimuksen EFTAn tuomioistuimesta ja antavat sille toimivallan käsitellä EFTA-valtioita koskevaan valvontamenettelyyn liittyvät kanteet, toimivallan ratkaista valitukset EFTAn valvontaviranomaisen kilpailuasioissa tekemistä päätöksistä ja toimivallan ratkaista EFTA-valtioiden väliset riidat.

Sopimuksen 28 artiklan mukaan tuomioistuimessa on seitsemän tuomaria. Lukumäärä vastaa EFTA-valtioiden lukumäärää.

29 artikla. Artiklan mukaan tuomioistuin kokoontuu täysistunnossa. Tuomioistuin voi tehdä päätöksiä pätevästi ainoastaan sellaisessa kokoonpanossa, jossa käsittelyyn osallistuu pariton määrä tuomareita. Päätösvaltaisuuden edellytyksenä on vähintään viiden tuomarin läsnäolo. Edellä selostetut määräykset vastaavat pääosiltaan Rooman sopimuksen 165 artiklan 2 kohdan ensimmäistä virkettä sekä EY:n tuomioistuimen perussäännön 15 artiklaa.

Artiklan mukaan EFTA-valtioiden hallitukset voivat tuomioistuimen pyynnöstä yhteisellä sopimuksella antaa tuomioistuimen perustaa jaostoja. EY:n tuomioistuin kokoontuu Rooman sopimuksen 165 artiklan 2 kohdan mukaan joko täysistunnossa taikka kolmen tai viiden tuomarin jaostoissa. EFTAn tuomioistuimen osalta ei ole tässä vaiheessa pidetty tarkoituksenmukaisena ottaa käyttöön mahdollisuutta ratkaista asioita täysistuntoa suppeammassa kokoonpanossa. Koska tuomioistuimen työmäärän kehitys voi tulevaisuudessa kuitenkin antaa aihetta toisenlaiseen arvioon, on sopimuksessa haluttu varata tuomioistuimelle ja EFTA-valtioille mahdollisuus päättää joustavasti jaostojen käyttöönotosta. Jaostojen käyttöönotto edellyttää tuomioistuimen aloitetta. EFTA-valtioiden hallitukset eivät siten voi muuttamatta itse sopimusta päättää jaostojen käyttöönotosta vastoin tuomioistuimen kantaa.

30 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan tuomarit valitaan henkilöistä, joiden riippumattomuus on kiistaton ja jotka joko täyttävät kotimaassaan korkeimpien tuomarin virkojen kelpoisuusvaatimukset tai ovat tunnetusti päteviä lainoppineita. Tuomarit nimetään EFTA-valtioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Kunkin tuomarin nimittämiseen tarvitaan siten kaikkien EFTA-valtioiden yksimielisyys. Tuomareiden riippumattomuus merkitsee sitä, etteivät he saa ottaa vastaan ohjeita kotimaansa hallitukselta tai muilta tahoilta eivätkä muutenkaan antaa kansallisen näkökohtien vaikuttaa epäasiallisella tavalla ratkaisuihinsa. Tarkemmat määräykset EFTAn tuomioistuimen tuomareiden riippumattomuuden turvaamiseksi ovat tuomioistuimen perussäännön 4 artiklassa. EY:ssä tuomareiden määräaikaisuuden kielteiset vaikutukset heidän riippumattomuuteensa on pyritty estämään muun muassa sillä, ettei EY:n tuomioistuimen päätöksissä ilmoiteta mahdollisista eriävistä mielipiteistä.

Artiklassa ei aseteta muodolliseksi kelpoisuusedellytykseksi sitä, että tuomarit ovat EFTA-valtioiden kansalaisia. Käytännössä tuomioistuimen kokoonpano on kuitenkin tarkoitus järjestää siten, että siinä on yksi tuomari kustakin EFTA-valtiosta, jotta tuomioistuimella olisi tarpeellinen kansallisten oikeusjärjestysten tuntemus.

Artiklan 2 kohdan mukaan osa tuomareista vaihtuu joka kolmas vuosi. Järjestelyllä turvataan työskentelyn jatkuvuuden lisäksi tuomioistuimen riippumattomuutta, koska EFTA-valtioiden hallitukset eivät voi päättää koko tuomioistuimen vaihtamisesta kerrallaan. Tuomareita vaihdetaan vuoroin kolme ja vuoroin neljä. Ensimmäisen kerran erovuorossa olevat kolme tuomaria ratkaistaan arvalla. Artiklan 3 kohdan mukaan erovuorossa oleva tuomari voidaan valita uudelleen tehtäväänsä.

Tuomarit valitsevat artiklan 4 kohdan mukaan EFTA-tuomioistuimen presidentin keskuudestaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Entinen presidentti voidaan valita uudelleen tehtäväänsä.

Artiklan määräykset vastaavat sisällöltään Rooman sopimuksen 167 artiklan määräyksiä. Artiklan 1 kohdassa olevat määräykset tuomarien kelpoisuusvaatimuksista merkitsevät sitä, että suomalaisen tuomarin osalta tulevat ensisijaiseksi noudatettavaksi korkeimpien oikeuksien tuomarin virkojen kelpoisuusehdot. Korkeimman oikeuden jäseniksi voidaan korkeimmasta oikeudesta annetun lain (74/18) 2 §:n 1 momentin mukaan nimittää oikeamielisiä ja lainoppineita henkilöitä, joilla on taitoa ja kokemusta tuomarintoimissa. Korkeimmasta hallinto-oikeudesta annetun lain 2 §:n 1 momentin (805/49) mukaan korkeimman hallinto-oikeuden jäseniksi voidaan nimittää oikeamielisiä ja lainoppineita henkilöitä, joilla on taitoa ja kokemusta tuomarin- tai hallintotoimissa. Vähintään puolella korkeimman hallinto-oikeuden jäsenistä tulee olla kelpoisuus tuomarin viran hoitoon. Käytännössä EY:n tuomioistuimen tuomarit ovat olleet taustaltaan lähinnä tuomareita, virkamiehiä, asianajajia ja professoreita.

31 artikla. Artikla sisältää Rooman sopimuksen 169 artiklaa vastaavat määräykset EFTAn valvontaviranomaisen mahdollisuudesta saattaa EFTA:n tuomioistuimen käsiteltäväksi EFTA-valtion menettely, joka on ETA-sopimuksen tai EFTAn valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen vastainen. Artikla ei koske tapauksia, joiden osalta sopimuksessa on erityismääräykset sovellettavasta valvontamenettelystä. Tällaisesta erityismenettelystä määrätään valtion tukien valvonnan osalta pöytäkirjassa 3.

EY:ssä ei se, että jäsenvaltion viranomaisten menettelyä vastaan voidaan käyttää kansallisia oikeussuojakeinoja, estä Rooman sopimuksen 169 artiklassa tarkoitetun valvontamenettelyn aloittamista. Se, että EFTA-valtion toimenpiteeseen voidaan puuttua kansallisin menettelyin, ei liioin ole este sille, että EFTAn valvontaviranomainen aloittaa artiklassa tarkoitetun menettelyn.

EY:ssä on katsottu, että Rooman sopimuksen 169 artiklassa tarkoitettu menettely jäsenvaltioita vastaan voidaan nostaa riippumatta siitä, mikä asianomaisen jäsenvaltion valtioelin tai viranomainen on syyllistynyt jäsenyysvelvoitteen vastaiseen menettelyyn. Jäsenvaltio ei siten voi vedota sisäisen lainsäädäntönsä toimivalta- tai menettelysäännöksiin rikkomuksen oikeuttavana perusteluna. Jäsenvaltio on siten vastuussa lainsäätäjän, hallituksen ja valtiollisten viranomaisten toiminnan lisäksi myös kunnallisten viranomaisten tai itsenäisten tuomioistuinten toiminnasta, joskaan tuomioistuinten päätöksien perusteella ei käytännössä ole ryhdytty menettelyyn jäsenvaltiota vastaan.

Jos valvontaviranomainen katsoo EFTA-valtion syyllistyneen mainittujen sopimusten vastaiseen menettelyyn, se antaa artiklan 1 kohdan mukaan asiasta lausunnon. Lausunto on perusteltava ja valtiolle, jota asia koskee, on ensin varattava tilaisuus esittää huomautuksensa väitetystä rikkomuksesta.

EY:ssä komissio aloittaa Rooman sopimuksen 169 artiklassa tarkoitetun menettelyn toimittamalla asianomaiselle jäsenvaltiolle huomautuskirjeen rikkomuksen johdosta. Huomautuskirjeen esittämiselle ei ole säädetty määräaikaa.

Jäsenvaltiolle annetaan huomautuskirjeessä yleensä kahden kuukauden määräaika komission esittämiin huomautuksiin vastaamista varten. Perusteltu lausunto jäsenvaltion menettelystä voidaan antaa vasta määräajan päätyttyä. Käytännössä suuri osa tapauksista ratkaistaan jäsenvaltioiden ja komission neuvotteluin ilman, että komissiolla olisi tarvetta antaa perusteltu lausunto asiassa.

Artiklan 2 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomainen voi saattaa asian EFTAn tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos asianomainen EFTA-valtio ei EFTAn valvontaviranomaisen lausunnossa asetetussa määräajassa noudata lausuntoa.

EY:ssä komissio antaa 169 artiklassa tarkoitetun perustellun lausunnon, jos asianomainen jäsenvaltio ei ole antanut komissiota tyydyttävää vastausta komission huomautuskirjeeseen. Komissio täsmentää lausunnossaan, miltä osin ja millä perusteilla se katsoo jäsenvaltion rikkovan jäsenyysvelvoitteitaan. Lausunnossa jäsenvaltiolle varattava määräaika tilanteen korjaamiseksi on yleensä 2―3 kuukautta. Jos jäsenvaltio ei korjaa tilannetta, komissio voi halutessaan saattaa asian tuomioistuimen käsiteltäväksi määräajan päätyttyä. Komissio ei voi saattaa asiaa tuomioistuimen käsiteltäväksi laajemmalti tai muilla perustein kuin sitä on käsitelty komission lausunnossa. Jos jäsenvaltio noudattaa komission lausuntoa määräajassa, komissio ei voi viedä asiaa tuomioistuimeen. Jos jäsenvaltion menettely voi aiheuttaa peruuttamattomia vahinkoja, komissio voi asettaa edellä mainitut määräajat lyhyemmiksi. Se voi myös pyytää tuomioistuinta ryhtymään väliaikaisiin toimenpiteisiin asiassa.

Komission valvontamenettely Rooman sopimuksen 169 artiklan perusteella pohjautuu usein yritysten tai yksityisten kansalaisten komissiolle tekemiin valituksiin. Yksityinen taho ei kuitenkaan tule asianosaiseksi menettelyyn eikä sillä ole oikeutta saada tietoonsa komission ja asianomaisen jäsenvaltion välistä kirjeenvaihtoa. Komissiolla on todistustaakka sen suhteen, että jäsenvaltio on rikkonut jäsenyysvelvoitteitaan. Jos jäsenvaltio ei anna tuomioistuimen pyytämiä selvityksiä, tuomioistuin voi ratkaista asian komission esittämän näytön perusteella (ks. tapaus 272/86, komissio v. Kreikka).

Mitä edellä on esitetty Rooman sopimuksen 169 artiklassa tarkoitetusta menettelystä, soveltuu myös EFTAn valvontaviranomaisen artiklan perusteella toteuttamaan valvontamenettelyyn. EFTAn tuomioistuimen mahdollisuudesta määrätä väliaikaisista toimenpiteistä määrätään sopimuksen 41 artiklassa.

32 artikla. Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuimella on toimivalta ratkaista EFTA-valtioiden väliset riidat, jotka koskevat ETA-sopimuksen, EFTAn pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen sekä EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen tulkintaa ja soveltamista. Vaikka ETA-sopimuksen 111 artiklan sanamuoto ei sinänsä sulje pois tällaista EFTA-valtioiden välisten riitojen käsittelyä ETA:n sekakomiteassa siltä osin kuin ne koskevat ETA-sopimuksen tulkintaa ja soveltamista, on tämän artiklan sekä ETA-sopimuksen 108 artiklan 2 kohdan nojalla katsottava, että EFTA-tuomioistuimella on ensisijainen tuomiovalta tällaisten EFTA-valtioiden välisten erimielisyyksien osalta. Artikla vastaa asiasisällöltään Rooman sopimuksen 170 artiklan 1 kohtaa. Artiklassa ei ole kuitenkaan asetettu EFTA-valtion nostaman kanteen edellytykseksi sitä, että asia saatettaisiin ensiksi EFTAn valvontaviranomaisen käsiteltäväksi.

Artiklassa ei ole asetettu EFTA-valtiota vastaan nostettavan kanteen edellytykseksi sitä, että kantajana olevalla EFTA-valtiolla olisi erityinen intressi asiassa. EFTA-valtio voi siten nostaa kanteen toista EFTA-valtiota vastaan sillä perusteella, että tämän lainsäädäntö on ristiriidassa ETA-sopimuksen kanssa, vaikka ristiriidasta ei aiheutuisikaan haittaa ensiksi mainitun valtion kansalaisille tai yrityksille.

EY:ssä ovat Rooman sopimuksen 170 artiklan nojalla nostettavat kanteet erittäin harvinaisia ja ainoastaan yhdessä tapauksessa asia on edennyt tuomioistuimen ratkaisuun saakka (ks. tapaus 141/78, Ranska v. Yhdistynyt Kuningaskunta). Tämä johtuu siitä, että jäsenvaltio voi kääntymällä komission puoleen saattaa toisen jäsenvaltion jäsenyysvelvoitteiden vastaisen toiminnan käsiteltäväksi Rooman sopimuksen 169 artiklan mukaisessa menettelyssä, jolloin se välttää kanteen itsenäisestä ajamisesta asianomaisten jäsenvaltioiden kahdenvälisille suhteille aiheutuvat ongelmat. Sen sijaan on yleistä, että jäsenvaltiot ovat joko kantajan tai vastaajan puolella väliintulijoina komission ja jäsenvaltion välisessä oikeudenkäynnissä.

33 artikla. Artiklan mukaan on niiden EFTA-valtioiden, joita asia koskee, toteutettava tuomioistuimen päätösten noudattamiseksi tarvittavat toimenpiteet. Artikla vastaa asiasisällöltään Rooman sopimuksen 171 artiklaa.

EY:n tuomioistuin on tulkinnut Rooman sopimuksen 171 artiklaa siten, että velvoite tuomioistuimen päätöksen noudattamiseksi tarvittavien toimenpiteiden toteuttamiseen koskee kaikkia jäsenvaltioiden valtioelimiä niiden toimivaltaan kuuluvissa asioissa (ks. tapaukset 314―316/71 ja 83/82, Waterkeyn). Jäsenvaltioiden tuomioistuinten ja viranomaisten on siten otettava huomioon tuomioistuimen ratkaisu omassa toiminnassaan. Jos tuomioistuin on todennut jäsenvaltion lainsäädännön yhteisön oikeuden vastaiseksi, on jäsenvaltion lainsäätäjän tehtävänä poistaa ristiriita. EY:n tuomioistuin ei voi julistaa jäsenvaltion lainsäädäntöön kuuluvaa säännöstä pätemättömäksi, mutta yhteisön oikeuden ensisijaisuudesta seuraa se, etteivät jäsenvaltion tuomioistuimet saa soveltaa kansallista säännöstä siltä osin kuin se on ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa.

EFTAn tuomioistuimen päätökset saattavat johtaa siihen, että Suomi on velvollinen muuttamaan lainsäädäntöään. Näiltä osin EFTAn tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toimivallat muistuttavat toisiaan. Perustuslakivaliokunta on katsonut (PeVL 2/1990 vp) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiovallan tunnustamisen edellyttävän voimaansaattamislain käsittelyä perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

EY:n jäsenvaltiot ovat aikaisemmin sangen tunnollisesti noudattaneet EY:n tuomioistuimen ratkaisuja. Nyttemmin on kuitenkin yleistynyt se, ettei tuomioistuimen ratkaisua noudateta, minkä on johtanut siihen, että komissio on nostanut tällä perusteella Rooman sopimuksen 169 artiklassa tarkoitetun kanteen asianomaista jäsenvaltiota vastaan.

Rooman sopimus ei nykyisin mahdollista sanktioiden kohdistamista jäsenvaltioon, joka ei noudata tuomioistuimen ratkaisuja. Maastrichtin sopimuksella Rooman sopimuksen 171 artiklaan tehdään kuitenkin muutos, joka antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden määrätä sakkoja jäsenvaltiolle tällaisessa tilanteessa.

EFTAn tuomioistuimella ei sen sijaan ole mahdollisuutta määrätä sanktioita EFTA-valtioille. Sen sijaan EFTAn valvontaviranomainen voi 31 artiklan perusteella nostaa uudelleen kanteen EFTA-valtiota vastaan, jos asianomainen EFTA-valtio ei noudata EFTAn tuomioistuimen päätöstä. Tuomioistuimen päätös jää jälkimmäisessäkin oikeudenkäynnissä kuitenkin luonteeltaan vain toteavaksi.

34 artikla. Artiklassa määrätään EFTA-valtioiden tuomioistuinten mahdollisuudesta pyytää EFTAn tuomioistuimelta lausuntoja ETA-sopimuksen tulkinnasta. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn tuomioistuimella on toimivalta antaa neuvoa-antavia lausuntoja ETA-sopimuksen tulkinnasta. Artiklan 2 kohdan mukaan EFTA-valtion tuomioistuin voi pyytää EFTAn tuomioistuinta antamaan lausunnon ETA-sopimuksen tulkinnasta, jos kyseinen kansallinen tuomioistuin pitää sitä tarpeellisena. Artiklan 3 kohdan mukaan EFTA-valtiot voivat kansallisessa lainsäädännössään rajata oikeuden lausuntojen pyytämiseen koskemaan tuomioistuimia, joiden päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta.

Artiklan esikuvana on Rooman sopimuksen 177 artikla. Siinä määrätään EY:n tuomioistuimen oikeudesta antaa ennakkoratkaisuja jäsenvaltioiden tuomioistuimissa esille nousevissa kysymyksissä, jotka koskevat Rooman sopimuksen tulkintaa taikka EY-säädösten tulkintaa tai pätevyyttä. Erityisesti eräät artiklan soveltamisen kannalta keskeiset käsitteet ovat yhdenmukaisia Rooman sopimuksen 177 artiklan kanssa. Toisaalta artiklassa säännelty kansainvälisen ja kansallisen tason lainkäyttöelimien yhteistoimintajärjestely poikkeaa keskeisiltä periaatteiltaan Rooman sopimuksen 177 artiklasta.

Artiklassa tarkoitetun lausunnon voi pyytää EFTA-valtion tuomioistuin. Rooman sopimuksen 177 artiklan ranskankielisessä tekstissä käytetään tältä osin ilmaisua "une juridiction", joka on ymmärrettävä pikemmin aineellisoikeudelliseksi käsitteeksi tarkoittaen muodollisen tuomioistuimen käsitteen lisäksi myös muita itsenäisiä lainkäyttöelimiä. Vastaavassa englanninkielisessä tekstissä käytetään ilmaisua "courts and tribunals", joka kattaa varsinaisten tuomioistuinten lisäksi esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa lukuisat erityiset lainkäyttöelimet. Rooman sopimuksen saksankielisessä tekstissä käytettävä ilmaus ("ein Gericht") samoin kuin tanskankielisessä tekstissä käytettävä ilmaus ("en ret") viittaa kielellisesti muodollisestikin tuomioistuimeksi järjestettyyn lainkäyttöelimeen.

EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Rooman sopimuksen 177 artiklassa on käsitteellä tuomioistuin oma yhteisön oikeuden mukainen sisältönsä, joka ei ole välttämättä yhdenmukainen jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön mukaisen tuomioistuimen käsitteen kanssa. Tuomioistuimia Rooman sopimuksen 177 artiklassa tarkoitetussa merkityksessä voivat siten olla myös muut kuin muodollisessa mielessä tuomioistuimeksi järjestetyt toimielimet. Tähän arvioon vaikuttavat muun muassa seuraavat seikat: toimielimen toiminnan perustuminen lakiin, toimielimen pysyvä luonne, toimielimessä noudatettavan menettelyn samankaltaisuus varsinaisten tuomioistuinten menettelyn kanssa, jäsenten asema, toimielimen ratkaisutoiminnan perustuminen oikeussäännösten soveltamiseen, toimielinten ratkaisujen sitova luonne vastakohtana pelkille suosituksille sekä toimielimen asema pakollisena lainkäyttöelimenä asianomaisella alalla.

Artiklan samoin kuin ETA-sopimuksen 107 artiklan ja pöytäkirjan 34 suomenkielisessä tekstissä käytetään Rooman sopimuksen 177 artiklaa vastaavien sopimuskohtien osalta käsitettä tuomioistuin ja niiden ruotsinkielisessä tekstissä vastaavasti ilmaisua "en domstol", koska näissä kielissä ei ole riittävän täsmällistä aineelliseen tuomioistuimen käsitteeseen viittaavaa termiä. Ratkaisu vastaa Rooman sopimuksen saksan- ja tanskankielisiä tekstejä. Artiklaa ja edellä mainittuja muita sopimusmääräyksiä sovellettaessa käsitteelle tuomioistuin on lähtökohtaisesti annettava sama merkityssisältö kuin Rooman sopimuksessa.

Artiklassa tarkoitettuja tuomioistuimia ovat Suomessa hallitusmuodon 2 §:n 4 momentissa ja V luvussa tarkoitetut yleiset tuomioistuimet, hallintotuomioistuimet ja erikoistuomioistuimet. Myös eräitä lainkäyttöasioiden käsittelyä varten perustettuja erityisiä viranomaisia, jotka eivät muodollisesti ole tuomioistuimia, on pidettävä artiklassa tarkoitettuina tuomioistuimina.

ETA-sopimuksen soveltamisen kannalta merkittäviä esimerkkejä tällaisista itsenäisistä lainkäyttöelimistä voivat olla sairasvakuutuslain 51 §:ssä tarkoitettu tarkastuslautakunta, tapaturmavakuutuslain 53 §:ssä tarkoitettu tapaturmalautakunta, työeläkelain 20―22 §:ssä tarkoitettu eläketurvakeskuksen yhteydessä oleva eläkelautakunta sekä kilpailuneuvosto.

Artiklassa tarkoitettuina tuomioistuimina ei sen sijaan voitane pitää sellaisia lautakunta-nimisiä muutoksenhakuelimiä, jotka ovat vain tietyn hallintoviranomaisen erityisiä päätöksentekokokoonpanoja. Tällaisia lautakuntia on perustettu eräisiin keskusvirastoihin kuten tullihallitukseen (tullilautakunta), maatilahallitukseen (valituslautakunta) ja työsuojeluhallitukseen (valvontalautakunta). Se, että hallintoviranomainen, esimerkiksi ministeriö, keskusvirasto tai lääninhallitus, käsittelee hallintolainkäytön järjestyksessä valitusasioita, ei tee viranomaisesta artiklassa tarkoitettua tuomio- istuinta. Patentti- ja rekisterihallituksen sisäiseen muutoksenhakujärjestelyyn liittyvä valitusosasto ei liioin ole artiklassa tarkoitettu tuomioistuin. Tätä arviota ei muuttane 20 päivänä maaliskuuta 1992 annetussa hallituksen esityksessä (HE 25/1992 vp) ehdotettu uudistus valitusosaston muuttamisesta valituslautakunnaksi.

Työneuvostosta ja työsuojelun poikkeusluvista annetussa laissa (608/46) säädetty työneuvosto on työministeriön alainen erityiselin. Työneuvoston tehtävänä on lain 10 e §:n (26/79) mukaan ratkaista poikkeuslupa-asioissa tehtäviä valituksia. Työneuvoston päätöksiin ei lain 13 §:n mukaan voida hakea muutosta valittamalla. Neuvoston jäsenten tulee lain 14 §:n mukaan vannoa tuomarin vala. EY:n tuomioistuimen mukaan tuomioistuimen käsitettä Rooman sopimuksen 177 artiklassa ei saa tulkita niin suppeaksi, että se käytännössä sulkisi tietyt yhteisön säädöksillä säännellyt asiaryhmät ennakkoratkaisumenettelyn ulkopuolelle (ks. tapaus 246/80, Broekmeulen). Tämän valossa ei ole poissuljettua, että työneuvostoa pidettäisiin artiklassa tarkoitettuna tuomioistuimena.

EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä ei yksityisten asianosaisten välisiä välimiesoikeuksia ole pidetty Rooman sopimuksen 177 artiklassa tarkoitettuina jäsenvaltioiden tuomioistuimina (ks. tapaus 102/81, Nordsee). Näin ollen välimiesmenettelystä annetussa laissa (46/28) tarkoitetut välimiehet eivät voi pyytää EFTAn tuomioistuimelta lausuntoja artiklan nojalla. Sen sijaan lakisääteiset välimiesoikeudet samoin kuin muut viranomaisten tunnustamat luonteeltaan pysyvät välimiesoikeudet voivat olla artiklassa tarkoitettuja tuomioistuimia. Esimerkiksi tapauksessa 109/88, HK v. Dansk Arbejdgiverforening pidettiin Tanskan työehtosopimuslainsäädännön mukaista sovintotuomioistuinta Rooman sopimuksen 177 artiklassa tarkoitettuna tuomioistuimena. Suomen lainsäädännössä on eräitä säännöksiä pakollisesta välimiesmenettelystä. Nämä välimiesoikeudet eivät kuitenkaan ole pysyviä vaan ne nimetään erikseen asianomaisen riidan ratkaisemista varten. Onko tällaisilla lakisääteisillä mutta tilapäisillä välitysoikeuksilla oikeus pyytää lausuntoa EFTAn tuomioistuimelta, jää ratkaistavaksi tuomioistuimen käytännössä.

Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuin voi antaa neuvoa-antavan lausunnon ETA-sopimuksen tulkinnasta. Toisin kuin EY:ssä EFTAn tuomioistuin ei sen sijaan voi antaa lausuntoa ETA:n tai EFTAn toimielimien antamien luonteeltaan säädöksiä vastaavien päätösten pätevyydestä. EY:n tuomioistuin antaa Rooman sopimuksen mukaan ennakkoratkaisun (statuer, … titre pr‚judiciel, give preliminary rulings) kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa. EY:n tuomioistuimen antama ennakkoratkaisu tulkitaan EY:ssä kansallista tuomioistuinta sitovaksi, koska kyse on kansallisen tuomioistuimen ja EY:n tuomioistuimen välisestä toimivallanjaosta siten, että yhteisön oikeuteen liittyvissä tulkintakysymyksissä tuomiovalta on yhteisön tuomioistuimella. EFTAn tuomioistuimen lausunnot ovat sen sijaan artiklan mukaan nimenomaisesti neuvoa-antavia, mikä antaa kansalliselle tuomioistuimelle periaatteessa oikeuden päätyä myös EFTAn tuomioistuimen kannasta poikkeavaan tulkintaan. Tämä merkitsee samalla sitä, ettei EFTAn tuomioistuimelle tältä osin siirretä EFTA-valtioiden tuomioistuimilta tuomiovaltaa. Käytännössä EFTA-valtioiden tuomioistuimet tuskin pitävät aiheellisena poiketa EFTAn tuomioistuimen lausunnoissa omaksutusta tulkinnasta, jollei siihen ole erityisiä perusteita.

Artiklan 2 kohdan määräys kansallisen tuomioistuimen oikeudesta pyytää lausuntoa EFTAn tuomioistuimelta vastaa asiasisällöltään Rooman sopimuksen 177 artiklan 2 kohtaa. Määräyksen mukaan kansallinen tuomioistuin harkitsee, onko lausunnon pyytäminen tarpeellista asian ratkaisemisen kannalta ja mistä kysymyksistä lausuntoa pyydetään. Kysymyksen on liityttävä kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevaan asiaan, joten lausuntoa ei voida pyytää abstrakteista oikeuskysymyksistä, jotka eivät ole käsiteltävänä tuomioistuimessa. Lausuntoa ei liioin voida pyytää näyttökysymyksistä. Sen sijaan lausuntoa voidaan pyytää ETA-sopimuksen tulkintaan liittyvistä todistustaakan jakoa koskevista kysymyksistä. Todistustaakan jakoa koskevat kysymykset voivat liittyä esimerkiksi tavaroiden vapaan liikkuvuuden osalta poikkeuksellisissa olosuhteissa mahdollisiin rajoituksiin. On huomattava, että lausuntoa ei voida pyytää kansallisen lainsäädännön tulkinnasta vaan pelkästään ETA-sopimuksen tulkinnasta. Kansallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi jää siten se, mitä johtopäätöksiä EFTAn tuomioistuimen lausunnosta on tehtävä kansallisen oikeuden soveltamisen kannalta.

Kansallinen tuomioistuin määrittää lausuntopyynnössään ne kysymykset, joiden osalta lausuntoa pyydetään. EY:n tuomioistuin on kuitenkin pitänyt usein tarpeellisena muotoilla kansallisen tuomioistuimen esittämät kysymykset uudelleen taikka yhdistellä tai jaotella niissä tarkoitettuja oikeuskysymyksiä eri tavalla kuin kansallinen tuomioistuin. Kansallinen tuomioistuin päättää itse, missä vaiheessa oikeudenkäyntiä se pyytää lausuntoa EFTAn tuomioistuimelta. EY:n tuomioistuin on pitänyt kuitenkin tarkoituksenmukaisena, ettei siltä pyydetä ennakkoratkaisua ennen kuin on saatu selvyys jutun näyttökysymyksistä ja sovellettavan kansallisen lainsäädännön tulkinnasta ja kysymyksen kohteena oleva yhteisön oikeuteen liittyvä tulkintakysymys on täsmennetty.

Rooman sopimuksen 177 artikla ei aseta estettä sille, että kansallisen tuomioistuimen päätökseen pyytää ennakkoratkaisua EY:n tuomioistuimelta haetaan muutosta ylemmältä kansalliselta oikeusasteelta. EY:n tuomioistuin jatkaa asian käsittelyä kuitenkin siihen saakka, kunnes alemman kansallisen tuomioistuimen päätös pyytää ennakkoratkaisua on kumottu. Artikla ei aseta estettä sille, että EFTA-valtion tuomioistuimen päätös pyytää lausuntoa on kansallisen muutoksenhakumenettelyn kohteena. Suomen osalta erillinen valitus alioikeuden tai lääninoikeuden oikeudenkäynnin aikana tekemästä päätöksestä pyytää lausuntoa EFTAn tuomioistuimelta ei ottaen huomioon oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 2 §:n 2 momentin säännökset ja yleiset hallintolainkäyttöä koskevat periaatteet tule kysymykseen, koska tuomioistuimen välitoimista voidaan yleensä valittaa vain, jos valitus on erikseen sallittu.

Artiklan 3 kohdan mukaan EFTA-valtio voi lainsäädännössään rajoittaa lausuntojenpyytämisoikeuden koskemaan tuomioistuimia, joiden päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta. Rooman sopimuksen 177 artiklan 3 kohdassa on vastaaville kansallisille tuomioistuimille asetettu velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua. EY:ssä Rooman sopimuksen 177 artiklan 3 kohdan määräysten on katsottu koskevan tuomioistuimia, joiden päätöksiin ei kyseisessä asiassa enää voida hakea muutosta. Muutoksenhakumahdollisuus on siten arvioitava konkreettisesti käsiteltävän asian mukaan eikä abstraktisti asianomaiseen tuomioistuimeen yleensä sovellettavien muutoksenhakusääntöjen perusteella. Mahdollisuus ylimääräiseen muutoksenhakuun ei riitä poistamaan tuomioistuimelta velvollisuutta hakea ennakkoratkaisua. Suomessa ei ole tarkoitus rajoittaa alempien tuomioistuimien mahdollisuutta pyytää lausuntoja EFTAn tuomioistuimelta. Näin ollen kysymys siitä, minkä tuomioistuimen osalta mahdollisuutta hakea muutosta ei konkreettisessa tapauksessa enää ole käytettävissä, ei ole Suomen osalta ajankohtainen. Koska artiklassa ei määrätä millekään EFTA-valtion tuomioistuimelle velvollisuutta pyytää lausuntoa EFTAn tuomioistuimelta, ei Rooman sopimuksen 177 artiklan soveltamisessa esille noussut kysymys siitä, milloin ennakkoratkaisu on tarpeeton oikeuskysymyksen selvyyden takia (acte clair -doktriini), tule arvioitavaksi artiklaa sovellettaessa.

35 artikla. Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuimella on täysi harkintavalta EFTAn valvontaviranomaisen määräämien seuraamusten osalta. EFTAn valvontaviranomaisella on pöytäkirjan 4 mukaan toimivalta määrätä yrityksille ja niiden yhteenliittymille sakkoja ja uhkasakkoja ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen rikkomisesta. EFTAn valvontaviranomaisella on myös ETA-sopimuksen liitteessä XIII mainitun syrjinnän poistamisesta kuljetusehdoista ja tariffeissa annetun asetuksen (ETY) N:o 11/60 nojalla oikeus määrätä sakkoja ja seuraamusmaksuja.

Artiklan esikuvana on Rooman sopimuksen 172 artikla, jonka mukaan neuvoston asetuksilla voidaan EY:n tuomioistuimelle antaa täysi harkintavalta kyseisissä asetuksissa säädettyjen seuraamusten osalta. Käsite täysi harkintavalta (pleine juridiction) on peräisin Ranskan oikeudesta, ja sillä tarkoitetaan tuomioistuimen oikeutta muuttaa valituksen kohteena olevaa päätöstä vastakohtana pelkälle oikeudelle kumota se.

EFTAn tuomioistuin voi siten artiklan nojalla kumota EFTAn valvontaviranomaisen määräämän sakon, uhkasakon tai seuraamusmaksun, alentaa sitä taikka vahvistaa sen. Niiden EY:n kilpailuasetusten mukaan, joiden sisältö on toistettu pöytäkirjassa 4, tuomioistuin voisi periaatteessa myös korottaa valvontaviranomaisen määräämää seuraamusta. Yleisten muutoksenhakuperiaatteiden mukaan tuomioistuin ei kuitenkaan voi vastoin asianosaisten vaatimuksia korottaa valvontaviranomaisen päätöksissä määrättyjä seuraamuksia. EFTAn valvontaviranomainen ei päätöksestään tehtyä valitusta käsiteltäessä voine esittää seuraamusten ankaroittamista. Tämän takia tuomioistuin ei käytännössä voi päätyä ratkaisuun, jossa se korottaisi yritykselle tai niiden yhteenliittymälle EFTAn valvontaviranomaisen päätöksessä määrättyjä seuraamuksia.

36 artikla. Artiklassa määrätään mahdollisuudesta nostaa EFTAn tuomioistuimessa kanne EFTAn valvontaviranomaisen päätöksistä. Artikla vastaa periaatteiltaan Rooman sopimuksen 173 ja 174 artiklaa. Sen käyttöala on kuitenkin olennaisesti suppeampi kuin mainittujen Rooman sopimuksen määräysten, jotka sääntelevät EY:ssä neuvoston ja komission päätöksenteon laillisuusvalvontaa.

Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn tuomioistuimella on toimivalta tutkia EFTA-valtion kanne EFTAn valvontaviranomaisen päätöstä vastaan. Kanneperusteina tulevat kysymykseen Rooman sopimuksen 173 artiklan 1 kohdassa mainitut, ranskalaiseen hallinto-oikeuteen perustuvat puuttuva toimivalta, olennainen menettelyvirhe, se, että päätös on sisällöltään virheellinen, ja harkintavallan väärinkäyttö. Toimivallan puuttumisen nojalla voidaan nostaa kanne esimerkiksi sellaista EFTAn valvontaviranomaisen päätöstä vastaan, jonka tekeminen kuuluu EFTAn pysyvän komitean päätösvaltaan. Olennainen menettelyvirhe voi liittyä esimerkiksi tapauksiin, jossa EFTAn valvontaviranomainen on laiminlyönyt pöytäkirjassa 3 määrätyn jäsenvaltion kuulemisen valtiotukiasiassa. Päätös on sisällöltään virheellinen, jos se on ETA-sopimuksen, EFTAn valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen tai niiden soveltamista koskevan oikeussäännön vastainen. Harkintavallan väärinkäyttö on kysymyksessä silloin, kun EFTAn valvontaviranomaisen voidaan objektiivisten seikkojen perusteella katsoa tehneen päätöksensä muussa kuin siinä tarkoituksessa, jota varten sille on annettu toimivalta asiassa. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan harkintavallan väärinkäytön käsitteellä (d‚tournement de pouvoir, Ermessensmissbrauch) on Rooman sopimuksen 173 artiklassa itsenäinen, jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä riippumaton sisältönsä. Tämä perustuu siihen, että tämän käsitteen sisältö yhteisön oikeuteen keskeisesti vaikuttaneissa Ranskan ja Saksan hallinto-oikeudessa on jossain määrin erilainen.

EFTAn valvontaviranomaisen EFTA-valtioille osoittamat päätökset perustuvat pääosin 31 artiklaan, jonka 2 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen asiana on saattaa päätöksensä EFTAn tuomioistuimen tutkittavaksi, jos asianomainen EFTA-valtio ei noudata valvontaviranomaisen päätöstä. Näin ollen tämän artiklan mukainen kanne tulee kysymykseen lähinnä EFTAn valvontaviranomaisen pöytäkirjojen 2 ja 3 nojalla tekemien päätösten nojalla.

Artiklan 2 kohdan mukaan luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö voi 1 kohdassa määrätyin edellytyksin nostaa kanteen hänelle osoitetusta EFTAn valvontaviranomaisen päätöksestä taikka toiselle henkilölle osoitetusta päätöksestä, jos päätös koskee ensin mainittua henkilöä suoraan ja erikseen. Esimerkki henkilölle suoraan osoitetuista päätöksistä ovat EFTAn valvontaviranomaisen kilpailuasioissa tekemät päätökset, joiden laillisuuden asianosaiset yritykset voivat saattaa EFTAn tuomioistuimen tutkittavaksi.

Lähinnä kilpailuasioissa valvontaviranomaisen päätökset voivat koskea "suoraan ja erikseen" muitakin kuin sitä, jolle päätös on osoitettu. Jos nimittäin muu kuin päätöksen kohteena oleva on erityisten yksilöllisten ominaisuuksiensa tai erityisten tosiasiallisten olosuhteiden vuoksi asiallisesti sellaisessa asemassa, että päätös vaikuttaa hänen oikeudelliseen asemaansa yhtäläisesti kuin sen asemaan, jolle päätös on varsinaisesti osoitettu, voidaan katsoa, että tällainen muulle henkilölle osoitettu päätös koskee suoraan ja erikseen myös häntä. Päätöksen kohteena olevan yrityksen kilpailijoilla voi siten olla oikeus saattaa tuomioistuimeen käsiteltäväksi valvontaviranomaisen kilpailuasioissa tekemä päätös. Sama voi koskea valvontaviranomaisen EFTA-valtioita vastaan julkisten hankintojen ja valtion tukien osalta tekemiä päätöksiä. Esimerkiksi tapauksessa, jossa komissio on kieltänyt jäsenvaltiota antamasta tukea tietylle yritykselle, asianomainen yritys voi EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan saattaa komission päätöksen laillisuuden tuomioistuimen tutkittavaksi (ks. tapaus 730/79, Philip Morris).

Artiklan 3 kohdassa määrätään kanneajoista, joissa 1 ja 2 kohdassa tarkoitetut kanteet on nostettava. Määräaika on kaksi kuukautta toimenpiteen julkaisemisesta tai siitä, kun se on annettu kantajalle tiedoksi. Jos toimenpidettä ei ole julkaistu tai annettu kantajalle tiedoksi, kanneaika luetaan ajankohdasta, jolloin kantaja sai tiedon toimenpiteestä. Kohdassa määrätyt kanneajat ovat samat kuin Rooman sopimuksen 173 artiklan 3 kohdassa. ETA-sopimuksessa ei ole yleistä määräystä siitä, että EY:n määräaikoja, päivämääriä ja määräpäivä koskevaa asetusta (ETY, Euratom) N:o 1182/71 sovellettaisiin kaikkiin ETA-sopimuksessa ja EFTAn valvontaviranomaisesta ja tuomioistuimesta tehdyssä sopimuksessa mainittuihin ajanmääreisiin. Kyseinen asetus on sen sijaan mainittu julkisia hankintoja koskevassa ETA-sopimuksen liitteessä XVI. Näin ollen kysymys artiklassa mainittujen määräaikojen laskemisesta jää ratkaistavaksi EFTAn tuomioistuimen oikeuskäytännössä.

Artiklan 4 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen päätös julistetaan mitättömäksi, jos kanne todetaan oikeaksi. Määräys vastaa Rooman sopimuksen 174 artiklan 1 kohtaa. EFTAn tuomioistuimen päätös todeta EFTAn valvontaviranomaisen päätös mitättömäksi vaikuttaa taannehtivasti eli päätös katsotaan alunperin pätemättömäksi. Henkilöllisesti mitättömyys on ehdotonta eli siihen voivat vedota kaikki. EFTAn valvontaviranomaisella on 38 artiklan 1 kohdan nojalla velvollisuus toteuttaa kaikki toimenpiteet, jotka ovat tarpeen mitättömäksi todetun päätöksen vaikutusten poistamiseksi.

37 artikla. Artiklassa määrätään mahdollisuudesta nostaa EFTAn valvontaviranomaista vastaan kanne sillä perusteella, että tämä on laiminlyönyt sellaisen toimen, johon se olisi velvollinen ETA-sopimuksen tai EFTAn valvontaviranomaisesta ja EFTAn tuomioistuimesta tehdyn sopimuksen nojalla. Tällaisen laiminlyöntikanteen (passiviteettikanne) voi artiklan 1 kohdan mukaan nostaa EFTA-valtio. Artiklan 2 kohdan mukaan kanteen käsittelyn edellytyksenä on se, että EFTAn valvontaviranomaista on ensiksi kehotettu suorittamaan toimi. Jollei EFTAn valvontaviranomainen kahden kuukauden kuluessa mainitusta kehotuksesta ole määritellyt kantaansa, kanne voidaan panna vireille uuden kahden kuukauden määräajan kuluessa. Artiklan 3 kohdan mukaan luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö voi 1 ja 2 kohdassa määrätyin edellytyksin kannella EFTAn tuomioistuimelle siitä, että EFTAn valvontaviranomainen on jättänyt tekemättä jonkin kyseiselle henkilölle osoitettavan päätöksen. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 175 artiklaa.

Artiklaa sovelletaan tapauksissa, joissa EFTAn valvontaviranomainen on laiminlyönyt tietyn toimen, ja se on oikeudellisesti velvollinen ryhtymään tällaiseen toimeen. Tällaiset tapaukset liittyvät yleensä päätöksiin, jotka valvontaviranomaisen on tehtävä säädetyssä määräajassa. Artiklan 2 kohdassa tarkoitettu kannan määrittely tarkoittaa sitä, että valvontaviranomainen joko ryhtyy toimenpiteeseen tai päättää olla ryhtymättä siihen. Periaatteessa valvontaviranomaisen virheellisen menettelyn perusteella tulee siten voida nostaa joko kanne 37 artiklassa tarkoitetuilla perusteilla tai tässä artiklassa tarkoitettu passiviteettikanne. Oikeus kanteen nostamiseen passiviteetin perusteella ei merkitse sitä, että kantaja voisi pakottaa valvontaviranomaisen tekemään haluamansa päätöksen. Valvontaviranomaisen kanneaikana tekemä päätös, vaikka se olisi kantajan näkemysten vastainenkin, poistaa siten mahdollisuuden passiviteettikanteen nostamiseen (ks. tapaus 8/71, Deutscher Komponistenverband v. komissio). Artiklan 3 kohdassa määrätyt edellytykset yksityisten asianosaisten kannekelpoisuuden osalta ovat kapeammat kuin 36 artiklan 2 kohdassa. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa on kuitenkin mahdollista tulkita määräystä laajentavasti siten, että passiviteettikanteen voisi nostaa myös sellainen luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, jota valvontaviranomaisen laiminlyönti koskee suoraan ja erikseen.

38 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen on toteuttava tuomioistuimen päätöksen noudattamiseksi tarvittavat toimenpiteet, jos sen päätös on julistettu mitättömäksi tai jos sen on todettu syyllistyneen laiminlyöntiin. Artiklan 2 kohdan mukaan tämä velvollisuus ei kuitenkaan vaikuta niihin velvollisuuksiin, joita valvontaviranomaisella voi olla sopimussuhteen ulkopuolisen vahingon korvaamista koskevan 46 artiklan 2 kohdan perusteella. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 176 artiklaa.

39 artikla. Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuimella on pöytäkirjassa 7 määrätyin poikkeuksin toimivalta ratkaista 46 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut, sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevat kanteet EFTAn valvontaviranomaista vastaan. Pöytäkirjassa 7 määrätty poikkeus koskee valvontaviranomaisen omistuksessa tai käytössä olevaan ajoneuvoon liittyviä liikennevahinkoja. Artikla vastaa sisällöltään Rooman sopimuksen 178 artiklaa.

40 artikla. Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuimen käsiteltävänä olevalla kanteella ei ole lykkäävää vaikutusta. EFTAn tuomioistuin voi kuitenkin määrätä kanteen kohteena olevan toimen täytäntöönpanon lykättäväksi. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 185 artiklaa. ETA-sopimuksen 110 artiklan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen muille kuin valtioille osoittamat päätökset ovat täytäntöönpanokelpoisia ja mainitun artiklan 4 kohdan mukaan ainoastaan EFTAn tuomioistuimella on toimivalta määrätä EFTAn valvontaviranomaisen päätöksen täytäntöönpanon lykkäämisestä. Artikla voi käytännössä tulla sovellettavaksi tapauksessa, jossa yritys tai yritysten yhteenliittymä valittaa EFTAn valvontaviranomaisen päätöksestä, joka koskee ETA-sopimuksen kilpailusääntöjen soveltamista.

41 artikla. Artiklan mukaan EFTAn tuomioistuin voi päättää tarpeellisista välitoimista. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 186 artiklaa. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan välitoimet ovat mahdollisia, jos hakijan vaatimus pääasian suhteen ei ole ilmeisen perusteeton, jos hakijalla on kiireellinen oikeussuojan tarve ja jos välitoimenpiteet ovat luonteeltaan väliaikaisia. EY:n tuomioistuimen laaja välitoimia koskeva oikeuskäytäntö perustuu osaltaan niihin monimuotoisiin vaikutuksiin, joita yhteisön oikeudella on jäsenvaltioissa. Tämän takia kaikki ne tilanteet, joissa EY:n tuomioistuin on pitänyt mahdollisena välitoimiin ryhtymistä, eivät välttämättä tule esille EFTAn tuomioistuimessa.

42 artikla. Artiklassa määrätään, että sopimuksen pöytäkirjat ja liitteet muodostavat sopimuksen erottamattoman osan.

43 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn tuomioistuimen perussääntö on pöytäkirjassa 5. Artiklan 2 kohdan mukaan tuomioistuin vahvistaa työjärjestyksensä, jotka EFTA-valtioiden hallitukset hyväksyvät yhteisellä sopimuksella.

Pöytäkirja 5 EFTAn tuomioistuimen perus-säännöstä

EFTAn tuomioistuimen järjestäytymisessä ja toiminnassa noudatetaan sopimuksen lisäksi pöytäkirjassa 5 olevia määräyksiä (1 artikla). Pöytäkirjan määräykset vastaavat soveltuvin osin EY:n tuomioistuimen perussäännön määräyksiä. EY:n tuomioistuimen perussääntö on annettu Rooman sopimuksen pöytäkirjana.

Pöytäkirjan 2 artiklan mukaan kukin tuomari vannoo ennen tehtäväänsä ryhtymistä julkisessa istunnossa valan, jonka mukaan hän suorittaa tehtävänsä puolueettomasti ja tunnollisesti eikä ilmaise tuomioistuimessa käytyjä keskusteluja. Valan vannomisen jälkeen tuomioistuin ratkaisee arvalla, keiden tuomareiden toimikausi päättyy ensimmäisen kolmivuotiskauden lopussa (3 artikla).

Pöytäkirjan 4 artiklassa täsmennetään tuomareiden riippumattomuusvaatimus siten, että tuomareilla ei saa olla mitään poliittista tehtävää taikka virkaa tai tointa julkishallinnossa. He eivät liioin saa harjoittaa palkallista tai palkatonta ammattitoimintaa, elleivät EFTA-valtioiden hallitukset yhteisellä sopimuksella anna siihen lupaa. Tehtäväänsä ryhtyessään he antavat juhlallisen vakuutuksen siitä, että he toimikautensa aikana ja sen päätyttyä kunnioittavat tehtävästään johtuvia velvollisuuksia.

Tuomarin tehtävä päättyy, kun hän kuolee tai eroaa taikka hänen tilalleen nimitetään toinen tuomari tavallisessa järjestyksessä (5 artikla). Tuomari voidaan 6 artiklan mukaan erottaa tehtävästään taikka häneltä voidaan evätä oikeus eläkkeeseen vain tuomioistuimen täysistunnon yksimielisellä päätöksellä. Asianomainen tuomari ei saa osallistua asian käsittelyyn. Jos tuomarin tehtävä päättyy kesken hänen toimikautensa, jäljellä olevaksi toimikaudeksi nimitetään toinen tuomari (7 artikla).

Tuomioistuimen päätökset tehdään 8 artiklan mukaan läsnä olevien tuomareiden enemmistöllä. Tuomioistuimella on tuomioistuimen nimittämä kirjaaja, jonka on annettava vala (9 ja 10 artikla). Kirjaajalla on varamies ja tuomioistuimella on presidentin valvonnassa ja kirjaajan alaisina virkamiehiä ja muuta henkilöstöä (11 ja 12 artikla). Tuomarit ja kirjaaja ovat 13 artiklan mukaan velvollisia asumaan tuomioistuimen paikkakunnalla. Tuomioistuin hoitaa tehtäviään jatkuvasti (14 artikla).

Pöytäkirjan 15 artiklan mukaan tuomari ei saa osallistua asian käsittelyyn, jos hän on aikaisemmin ollut asiassa asiamiehenä, avustajana tai edustajana taikka jos hän jossain ominaisuudessa antanut lausunnon asiassa. Tuomarin on ilmoitettava, jos hän pitää itseään esteellisenä. Asianosainen ei voi pyytää tuomioistuimen kokoonpanoa muutettavaksi tuomarin kansalaisuuden perusteella tai sen perusteella, että tuomioistuimessa ei ole samaa kansalaisuutta olevaa tuomaria kuin hän. Tuomioistuimessa käytettävistä kielistä määrätään 16 artiklan mukaan tuomioistuimen työjärjestyksessä.

EFTA-valtioita, EFTAn valvontaviranomaista, yhteisöä ja EY:n komissiota edustaa 17 artiklan mukaan kutakin tapausta varten määrätty asiamies. Hän voi käyttää avustajaa taikka sellaista asianajajaa, jolla on oikeus esiintyä jonkin ETA-sopimuksen sopimuspuolen tuomioistuimessa. Muiden asianosaisten edustajana täytyy olla asianajaja, jolla on oikeus esiintyä jonkin ETA-sopimuksen sopimuspuolen tuomioistuimessa. Asiamiehillä, avustajilla ja asianajajilla on tuomioistuimen työjärjestyksessä määrätyin edellytyksin tehtävän riippumattoman hoitamisen edellytyksenä olevat oikeudet ja vapaudet. Tuomioistuimella on työjärjestyksensä mukaisesti samat toimivaltuudet kuin tuomioistuimilla on yleensä avustajien ja asianajajien suhteen.

Käsittely EFTAn tuomioistuimessa jakaantuu 18 artiklan mukaan kirjalliseen ja suulliseen käsittelyyn. Kirjallisessa käsittelyssä asianosaisille annetaan tiedoksi asiakirjat, joihin vedotaan. Kirjaaja huolehtii tiedoksiannoista. Suullisessa käsittelyssä luetaan esittelijänä toimivan tuomarin kertomus ja tuomioistuin kuulee asiamiehiä, avustajia ja asianajajia sekä mahdollisia todistajia ja asiantuntijoita.

Asia pannaan 19 artiklan mukaan tuomioistuimessa vireille kirjaajalle osoitetulla kirjallisella hakemuksella. Kirjaaja ilmoittaa asian vireilletulosta EFTA-valtioiden hallituksille, EFTAn valvontaviranomaiselle, yhteisölle ja EY:n komissiolle, joilla on kahden kuukauden kuluessa tästä ilmoituksesta oikeus toimittaa tuomioistuimelle kirjelmiä ja kirjallisia huomautuksia (20 artikla).

Pöytäkirjan 21 artiklan mukaan tuomioistuin voi vaatia asianosaisia toimittamaan kaikki haluamansa asiakirjat ja antamaan kaikki haluamansa tiedot. Tuomioistuin voi vaatia myös niitä EFTA-valtioita, jotka eivät ole asianosaisia, antamaan kaikki tiedot, joita tuomioistuin pitää asian käsittelyn kannalta tarpeellisina. Tuomioistuin voi 22 artiklan mukaan pyytää valitsemaltaan asiantuntijalta lausunnon.

Tuomioistuin voi 23 artiklan mukaan kuulla todistajia tuomioistuimen työjärjestyksen mukaisesti. Todistajia ja asiantuntijoita voidaan 24 artiklan mukaan kuulla valallisesti niin, että he vannovat valan tuomioistuimen työjärjestyksessä määrätyllä taikka todistajan tai asiantuntijan kansallisessa lainsäädännössä säädetyllä tavalla. Tuomioistuin voi 25 artiklan mukaan määrätä, että todistajaa tai asiantuntijaa on kuultava hänen asuinpaikkansa tuomioistuimessa. Määräys lähetetään tuomioistuimen toimivaltaiselle tuomioistuimelle täytäntöön pantavaksi. EFTAn tuomioistuin vastaa kustannuksista, jollei se peri niitä asianosaisilta. Suomessa oikeusapu EFTAn tuomioistuimella annetaan sopimuksen voimaansaattamislain mukaan noudattaen eräille kansainvälisille elimille Suomessa annettavasta virka-avusta sekä sellaisten elinten toimivallasta annetun lain (22/30) säännöksiä. EFTAn tuomioistuimen määräys lähetetään Suomen ja ulkomaan viranomaisten yhteistoiminnasta oikeudenkäynnissä sekä ulkomaan tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanosta eräissä tapauksissa annetun lain (171/21) 2 §:ssä tarkoitetulle tuomioistuimelle oikeusministeriön välityksellä.

Pöytäkirjan 26 artiklan mukaan EFTA-valtio käsittelee todistajan tuomioistuimeen saapumista koskevaa niskoittelua sekä todistajan tai asiantuntijan väärää valaa kuin tekoa, joka on tapahtunut jossakin sen riita-asioita käsittelevässä tuomioistuimessa. Jos tuomioistuin tekee asiasta ilmoituksen, asianomaisen EFTA-valtion on saatettava teko toimivaltaisen tuomioistuimensa käsiteltäväksi. Sopimuksen voimaansaattamislakiin ehdotetaan artiklan johdosta otettavaksi todistajan niskoittelun osalta viittaussäännös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 36―38 §:ään ja todistajan ja asiantuntijan perättömän lausuman osalta viittaussäännös rikoslain 17 luvun 1 §:ään.

Tuomioistuinkäsittely on pääsäännön mukaan julkinen (27 artikla). Tuomioistuin voi 28 artiklan mukaan käsittelyn aikana kuulla asiantuntijoita, todistajia ja asianosaisia henkilökohtaisesti. Asianosaiset voivat kuitenkin esiintyä tuomioistuimessa vain edustettuina.

Pöytäkirjan 29 artiklan mukaan tuomioistuimen käsittelystä pidetään pöytäkirjaa, jonka puheenjohtaja ja kirjaaja allekirjoittavat. Asialuettelon vahvistaa 30 artiklan mukaan presidentti. Tuomioistuimen neuvottelut ovat 31 artiklan mukaan salaisia.

Pöytäkirjan 32 artiklan mukaan tuomiot on perusteltava ja niissä ilmoitetaan asian käsittelyyn osallistuneiden tuomareiden nimet. Presidentti ja kirjaaja allekirjoittavat tuomiot ja tuomiot luetaan julkisessa istunnossa (33 artikla). Tuomioistuin päättää kuluista (34 artikla).

Pöytäkirjan 35 artiklan mukaan presidentti voi tehdä eräitä välitoimenpiteitä koskevia ratkaisuja.

EFTA-valtio, EFTAn valvontaviranomainen, Euroopan yhteisö ja EY:n komissio voivat 36 artiklan mukaan olla väliintulijoina tuomioistuimessa vireillä olevissa asioissa.

Väliintulo-oikeus on myös kaikilla muilla, joiden oikeutta tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetun asian ratkaisu saattaa koskea. Heillä ei kuitenkaan ole tällaista väliintulo-oikeutta EFTA-valtioiden välisissä riidoissa eikä EFTA-valtioiden ja EFTAn valvontaviranomaisen välisissä riidoissa.

Pöytäkirjan 37―41 artiklassa on määräykset yksipuolisen tuomion antamisesta, ylimääräisistä muutoksenhakukeinoista ja eräistä määräaikakysymyksistä.

Pöytäkirjan 42 artiklassa on määräykset EFTAn valvontaviranomaisen sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevista vanhentumisajoista. Oikeus korvausta koskevan kanteen nostamiseen vanhentuu pääsäännön mukaan viiden vuoden kuluttua tapahtumasta, joka on aiheuttanut korvausvelvollisuuden.

Pöytäkirjan 43 artiklassa määrätään perussääntöä täydentävien määräysten antamisesta EFTAn tuomioistuimen työjärjestyksessä.

EFTA-valtioiden hallitukset voivat 44 artiklan mukaan tuomioistuimen ehdotuksesta tai sitä kuultuaan yhteisellä sopimuksella muuttaa tuomioistuimen perussääntöä.

* * *

44 artikla. Artiklan mukaan EFTA-valtioiden EFTAn valvontaviranomaiselle ja EFTAn tuomioistuimelle tunnustamat ja myöntämät oikeusasema, erioikeudet ja vapaudet sisältyvät sopimuksen pöytäkirjaan 6 ja 7. Tuomioistuin ja valvontaviranomainen voivat myös tehdä erityisen sopimuksen erioikeuksista ja vapauksista sen valtion kanssa, jonka alueella ne sijaitsevat.

Pöytäkirja 6 EFTAn valvontaviranomaisen oikeuskelpoisuudesta, erioikeuksista ja vapauksista.

1 artikla. Artiklassa määritellään EFTAn valvontaviranomaisen oikeushenkilö-ominaisuus. Tämän mukaisesti valvontaviranomainen on oikeushenkilö, joka voi olla oikeuksien ja velvollisuuksien kohteena. Määräyksessä luetellaan erityisesti valvontaviranomaisen oikeus tehdä sopimuksia, hankkia ja luovuttaa kiinteää ja irtainta omaisuutta ja oikeus käyttää puhevaltaa oikeudenkäynneissä.

2 artikla. Artiklan 1 kohta sisältää EFTAn valvontaviranomaisen virallisiin toimiin liittyvän, lainkäytöllistä immuniteettia ja pakkotäytäntöönpanosta vapauttamista koskevan pääperiaatteen. Immuniteetti tai vapauttaminen ei kuitenkaan koske tapauksia, joissa valvontaviranomainen on nimenomaisesti yksittäistapauksissa siitä luopunut tai tapauksia, jotka koskevat EFTAn valvontaviranomaiselle kuuluvan tai sen lukuun käytetyn ajoneuvon tai muun kulkuneuvon aiheuttaman onnettomuuden johdosta kolmannen osapuolen toimesta nostettua vahingonkorvauskannetta tai liikennerikosta, jossa on ollut osallisena EFTAn valvontaviranomaiselle kuuluva tai sen lukuun käytetty ajoneuvo tai muu kulkuneuvo. Artiklassa määrätään lisäksi, ettei lainkäytöllinen immuniteetti tai täytäntöönpanovallasta vapauttaminen koske hallinnollisten viranomaisten tai tuomioistuimen tekemän päätöksen seurauksena palkkoja ja palkkioita koskevaa pidättämistä eräät eläke-edut mukaan luettuina, eikä vastavaatimusta, joka koskee välittömästi EFTAn valvontaviranomaisen vireille panemaa oikeudenkäyntiä.

Artiklan 2 kohdassa määrätään EFTAn valvontaviranomaisen omaisuuden vapauttamisesta pakko-otosta, kaikista menettämisseuraamuksista ja pakkolunastuksesta. Lisäksi määrätään, että valvontaviranomaisen omaisuus ei saa olla, 1 artiklan 1 kohdassa mainittuja tapauksia lukuunottamatta, takavarikoinnin ja hallinnollisen tai oikeudellisen pakkotoimenpiteen kohteena.

3 artikla. Artikla sisältää kansainvälisiin immuniteettia koskeviin sopimuksiin yleisesti sisältyvän EFTAn valvontaviranomaisen arkiston ja sille kuuluvien tai sen hallussa olevien asiakirjojen sijaintipaikasta riippumattoman, loukkaamattomuutta koskevan periaatteen.

4 artikla. Määräyksen 1 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomainen voi pitää hallussaan kaikenlaisia varoja ja kaikenlaista valuuttaa ja sillä voi olla eri valuuttamääräisiä tilejä. Lisäksi taataan valvontaviranomaisen oikeus vapaasti siirtää varojaan tai valuuttaansa valtiosta toiseen tai valtion sisällä. Näitä oikeuksia käyttäessään valvontaviranomaisen tulee kuitenkin 2 kohdan mukaan asianmukaisella tavalla ottaa huomioon pöytäkirjassa osapuolena olevan valtion tekemät esitykset.

5 artikla. Artikla sisältää yleisen veroista ja eräistä maksuista vapauttamista koskevan periaatteen. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomainen, sen varat, tulot ja muu omaisuus on vapautettu kaikista välittömistä veroista. Vapautus ei kuitenkaan koske sellaisia maksuja tai veroja, jotka ovat luonteeltaan julkisia palveluita koskevia maksuja. Vapautus koskee lisäksi tullimaksuja ja eräitä vienti-ja tuontikieltoja sekä kaikkia EFTAn valvontaviranomaisen omia tavaroita ja julkaisuja koskevia tuonti- ja vientirajoituksia. Artiklan 2 kohdassa määrätään tarpeellisiin toimiin ryhtymisestä eräissä tapauksissa valvontaviranomaisen suorittamiin hankintoihin tai sen käyttämiin välttämättömiin palveluihin liittyviä veroja tai maksuja koskevan vapautuksen myöntämiseksi.

6 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään EFTAn valvontaviranomaisen virallisten viestintäyhteyksien tasa-arvoisesta vähimmäisehdot täyttävästä kohtelusta. Pöytäkirjan osapuolena olevan valtion on myönnettävä valvontaviranomaisen virallisille viestintäyhteyksille sama kohtelu, jonka se myöntää muun vastaavan kansainvälisen toimielimen viestintäyhteyksille postia ja televiestimiä koskevien etuoikeuksien, maksujen ja verojen osalta sekä lehdistömaksujen osalta tietojenvälittämisestä lehdistölle ja radiolle. Artiklan 2 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen virallinen kirjeenvaihto ja muu virallinen viestintä on vapautettu ennakkotarkastuksesta. Artiklan 3 kohdan mukaan valvontaviranomaisella on koodien käyttöoikeus ja oikeus lähettää ja vastaanottaa tietoja kuriiripostissa ja suljetuissa postisäkeissä, joita koskevat diplomaattisen postin erioikeudet ja vapaudet.

7 artikla. Artikla sisältää valvontaviranomaisen jäsenten, virkamiesten ja muun henkilöstön erioikeuksia ja vapauksia koskevan pääsäännön. Artiklan mukaan mainitut henkilöt on vapautettu lainkäyttövallasta kuitenkin siten, että vapautus ei koske valvontaviranomaisen jäsenen, virkamiehen tai muun henkilöstöön kuuluvan tekemää liikennerikosta tai tällaiselle henkilölle kuuluvan tai hänen ohjaamansa ajoneuvon tai muun kulkuneuvon aiheuttamaa vahinkoa. Määräyksen 1 kohdassa taataan kansainvälisen käytännön mukaisesti valvontaviranomaisen jäsenten, virkamiesten ja muun henkilöstön virallisten asiapapereiden ja asiakirjojen loukkaamattomuus. Lisäksi asianomaisille henkilöille taataan vapautus kansallisista palvelusvelvollisuuksista, asepalvelus mukaan luettuna sekä vapautetaan heidät sekä heidän talouteensa kuuluvat perheenjäsenet kaikista maahanmuuttorajoituksista ja ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevista muodollisuuksista. Valvontaviranomaisen jäsenet, viranhaltijat ja muu henkilöstö ja heidän talouteensa kuuluvat perheenjäsenet nauttivat samoja kotiinpaluuhelpotuksia kansainvälisissä kriisitilanteissa ja samoja valuuttaa ja sen vaihtoa koskevia oikeuksia kuin kansainvälisten järjestöjen henkilöstöön kuuluvat. EFTAn valvontaviranomaisen mainituille henkilöille maksamat palkat tai palkkiot on vapautettu kansallisesta tuloverosta. Tämä vapautus ei kuitenkaan koske valvontaviranomaisen maksamia eläkkeitä ja muita vastaavia etuuksia. Sopimusvaltiot varaavat pöytäkirjan mukaisesti oikeuden ottaa valvontaviranomaisen maksamat palkat ja palkkiot huomioon arvioidessaan muualta saadusta tulosta maksettavan veron määrää. Artiklan 2 kohdan mukaan EFTAn valvontaviranomainen määrittää niiden virkamiesten ja muiden henkilökuntaan kuuluvien ryhmän, joihin 1 kohtaa sovelletaan.

8 artikla. Artiklan määräykset täydentävät valvontaviranomaisen jäsenten 7 artiklassa mainittuja erioikeuksia ja vapauksia. Valvontaviranomaisen jäsen nauttii lisäksi pidättämistä ja muuta vapaudenriistoa koskevaa loukkaamattomuutta lukuun ottamatta tapauksia, jolloin hänet tavataan tekemässä tai yrittämässä rikosta, taikka jolloin hän on juuri tehnyt rikoksen. Valvontaviranomaisen jäsenillä on lisäksi diplomaattista immuniteettia vastaava vapautus siviilioikeudellisesta tuomiovallasta ja hallinnollisesta lainkäytöstä tai pakkotäytäntöönpanosta lukuunottamatta tapauksia, joissa jäsenelle kuuluva tai hänen ohjaamansa ajoneuvo tai muu kulkuneuvo aiheuttaa vahingon. Lisäksi artiklassa todetaan täysi vapautus rikosoikeudellisesta lainkäytöstä artiklan määräysten mukaisesti. Rikosoikeudellinen immuniteetti ei kuitenkaan koske tapauksia, joissa valvontaviranomaisen jäsenelle kuuluva tai hänen ohjaamansa ajoneuvo tai muu kulkuneuvo aiheuttaa vahingon. Määräyksen mukaan valvontaviranomaisen jäsenillä on lisäksi diplomaattiseen asemaan liittyvä henkilökohtaisia matkatavaroita koskeva tullikohtelu.

9 artikla. Artiklassa määrätään valvontaviranomaista avustavien neuvoa-antavien toimielinten jäsenten erioikeuksista ja vapauksista. Artiklan 1 kohdan mukaan asianomaiset henkilöt on vapautettu lainkäyttövallan alaisuudesta. Vapautus koskee myös virassa suoritettuja toimia toimikauden päättymisen jälkeen, suulliset ja kirjalliset lausumat mukaan lukien. Vapautus ei kuitenkaan koske liikennerikosta tai asianomaiselle henkilölle kuuluvan tai hänen ohjaamansa kulkuneuvon aiheuttamaa vahinkoa. Määräyksessä tarkoitettu immuniteetti koskee lisäksi kaikkien neuvoa-antavien henkilöiden asemassa olevien henkilöiden asiapapereita ja asiakirjoja. Valvontaviranomaista avustavilla henkilöillä on määräyksen mukaan lisäksi vapautus kaikista maahanmuuttoa rajoittavista toimista sekä ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevista toimenpiteistä ja vieraiden valtioiden hallitusten edustajia vastaava kohtelu valuutan ja valuutanvaihtoa koskevien määräysten soveltamisen suhteen virallisissa tilapäistehtävissä. Artiklan 2 kohdassa laajennetaan määräyksen soveltamisala koskemaan myös EFTAn valvontaviranomaisen puolesta asiantuntijatehtäviä suorittavia sekä Euroopan yhteisöjen komission edustajia ja jäsenvaltioiden edustajia, jotka osallistuvat 1 kohdassa tarkoitettuun neuvoa-antavien toimielinten työhön.

10 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään valvontaviranomaisen velvollisuudesta luopua immuniteetista sellaisissa tapauksissa, joissa siihen vetoaminen voisi vaarantaa jonkin oikeuden toteutumisen. Immuniteetista luopuminen ei kuitenkaan saa loukata EFTAn valvontaviranomaisen etuja. Artiklan 2 kohdassa vahvistetaan yleinen periaate, minkä mukaan erioikeudet ja vapaudet myönnetään jäsenille, virkamiehille ja muille henkilöille valvontaviranomaisen etua silmällä pitäen eikä pöytäkirjan henkilölliseen soveltamisalaan kuuluville henkilöille henkilökohtaisesti.

11 artikla. Artiklan mukaan pöytäkirjan osapuolena olevalla valtiolla ei ole velvollisuutta myöntää omille kansalaisilleen tai tässä valtiossa pysyvästi asuville vapautusta kansallisesta palvelusvelvollisuudesta, vapautusta kaikista maahanmuuttorajoituksista ja ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevista muodollisuuksista ja samoja kotiinpaluuhelpotuksia kansainvälisissä kriisitilanteissa kuin kansainvälisten järjestöjen henkilöstöön kuuluvilla.

12 artikla. Artiklan mukaan pöytäkirjan osapuolena olevat valtiot voivat pöytäkirjan määräysten estämättä ryhtyä kaikkiin turvallisuussyiden vaatimiin varotoimenpiteisiin.

13 artikla. Artiklassa määrätään pöytäkirjan osapuolena olevan valtion ja EFTAn valvontaviranomaisen välisistä neuvotteluista niissä tapauksissa, joissa pöytäkirjan osapuolena oleva valtio katsoo erioikeuksia ja vapauksia loukatun. Lisäksi määrätään, että valtio, joka katsoo loukkauksen tapahtuneen, voi vaatia loukkaajaa poistumaan alueeltaan.

* * *

Pöytäkirja 7 EFTAn tuomioistuimen oikeuskelpoisuudesta, erioikeuksista ja vapauksista.

1―6 artikla. Määräykset vastaavat asialliselta sisällöltään soveltuvin osin pöytäkirjassa 6 olevia 1―6 artiklaa.

7 artikla. Artikla sisältää EFTAn tuomioistuimen tuomareiden vapauttamista oikeudenkäynneistä koskevan pääsäännön. Ellei tuomioistuin täysistunnossaan tekemällään päätöksellä ole luopunut koskemattomuudestaan, tuomareita vastaan ei voi nostaa kannetta tai panna vireille oikeudenkäyntiä. Vapautus koskee viranhoidossa suoritettuja tehtäviä myös toimikauden päättymisen jälkeen. Mikäli koskemattomuudesta on luovuttu, rikosasian voi tutkia sellainen jäsenvaltion tuomioistuin, joka on toimivaltainen käsittelemään korkeimpia kansallisia tuomarin viran haltijoita koskevia juttuja.

8 artikla. Artiklassa määrätään tuomioistuimen tuomareiden, kirjaajien, virkamiesten ja muiden henkilökuntaan kuuluvien erioikeuksista ja vapauksista ja muiden kuin tuomioistuimen jäsenten tuomiovallasta vapauttamisesta.

Artiklan 1 kohdan mukaan tuomioistuimen tuomareilla, kirjaajilla, virkamiehillä ja muilla henkilökuntaan kuuluvilla on virallisten asiakirjojensa ja -papereidensa loukkaamattomuus sekä vapautus kansallisista palvelusvelvollisuuksista, asevelvollisuus mukaanluettuna. He ovat yhdessä talouteensa kuuluvien perheenjäsentensä kanssa vapautettuja kaikista maahanmuuttorajoituksista ja ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevista muodollisuuksista ja saavat, samoin kuin heidän perheenjäsenensä, samat kotiinpaluuhelpotukset kansainvälisissä kriisitilanteissa kuin kansainvälisten järjestöjen henkilöstöön kuuluvat. Lisäksi asianomaiset henkilöt nauttivat kansainvälisissä järjestöissä työskenteleville myönnettyjä oikeuksia vastaavia oikeuksia valuutan vaihdon ja valuuttaa koskevien määräysten soveltamisen suhteen.

Edelleen asianomaisilla henkilöillä on vapautus kansallisesta tuloverotuksesta EFTAn tuomioistuimen maksamien palkkojen ja palkkioiden osalta, tuomioistuimen maksamia eläkkeitä ja vastaavia etuuksia lukuunottamatta. Artiklan 2 kohdan mukaan tuomioistuimen kirjaajat, virkamiehet ja muu henkilökunta on, eräitä liikennerikoksia lukuunottamatta, vapautettu virassa suorittamiensa toimien osalta isäntämaan lainkäyttövallan alaisuudesta senkin jälkeen kun he eivät enää ole tuomioistuimen palveluksessa.

Artiklan 3 kohdan mukaan tuomioistuin määrittää 1 ja 2 kohdan henkilöllisen soveltamisalan ja ilmoittaa päätöksestään EFTA-valtioille.

9 artikla. Artiklan määräykset täydentävät tuomioistuimen jäsenten osalta 8 artiklan mukaisia erioikeuksia ja vapauksia. Tuomareilla on lisäksi diplomaattiseen asemaan liittyvää vapautusta vastaava vapautus siviilioikeudellisesta ja hallinnollisesta lainkäytöstä tai pakkotäytäntöönpanosta lukuunottamatta tapauksia, joissa tuomioistuimen jäsenelle kuuluva tai hänen ohjaamansa ajoneuvo tai muu kulkuneuvo aiheuttaa vahingon. Lisäksi tuomareille myönnetään diplomaattiseen asemaan liittyvä henkilökohtaisia matkatavaroita koskeva tullikohtelu.

10 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan tuomioistuimen on luovuttava koskemattomuudestaan sellaisissa tapauksissa, joissa koskemattomuuteen vetoaminen voisi vaarantaa jonkin oikeuden toteutumisen eikä luopuminen vaaranna tuomioistuimen etuja. Artiklan 2 kohdassa vahvistetaan periaate, minkä mukaan kirjaajille, virkamiehille ja muille tuomioistuimen henkilökuntaan kuuluville myönnetyt erioikeudet ja vapaudet on myönnetty tuomioistuimen etua silmällä pitäen eivätkä asianomaisten henkilöiden henkilökohtaiseksi eduksi. Määräyksen mukaan tuomioistuin voi lisäksi eräissä tapauksissa poistaa erioikeudet ja vapaudet.

11 artikla. Artiklan mukaan pöytäkirjan osapuolena oleva valtio voi kieltäytyä myöntämästä 8 artiklan mukaisia maahanmuuttorajoituksia koskevia vapautuksia ja ulkomaalaisten rekisteröintiä koskevia helpotuksia, kriisitilanteita koskevia kotiinpaluuhelpotuksia ja valuuttaa koskevien määräysten soveltamista koskevia erioikeuksia omille kansalaisilleen ja asianomaisessa valtiossa pysyvästi asuville henkilöille.

Suomen lainsäädäntö ja muutosten tarve

Sopimuksen voimaansaattamislain 7 §:ään on otettu säännös siitä, että EFTAn tuomioistuimen tuomariin sovelletaan syytteen ajamisen ja käsittelyn osalta soveltuvin osin mitä syytteen ajamisesta korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden presidenttiä tai jäsentä vastaan ja sellaisen syytteen käsittelystä on säädetty.

* * *

45 artikla. Artiklan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen ja EFTAn tuomioistuimen kotipaikasta määrätään EFTA-valtioiden välisellä yhteisellä sopimuksella.

46 artikla. Artiklan mukaan EFTAn valvontaviranomaisen sopimusperusteinen vastuu määräytyy sen lain mukaan, jota sovelletaan kyseiseen sopimukseen. Kun kysymyksessä on muu kuin sopimusperusteinen vastuu, EFTAn valvontaviranomainen korvaa yleisten oikeusperiaatteiden mukaisesti työtehtäviään suorittaessaan itse aiheuttamansa vahingot. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 215 artiklan määräystä, kuitenkin sillä erotuksella, että viimeksi mainitussa viitataan sellaisiin yleisiin oikeusperiaatteisiin, jotka ovat EY:n jäsenmaille yhteisiä kun taas nyt kysymyksessä olevassa määräyksessä viitataan vain yleisiin oikeusperiaatteisiin. Tällä erolla ei liene merkitystä käytännössä.

47 artikla. Artiklan määräysten mukaan EFTA-valtioiden hallitukset laativat vuosittain, neuvoteltuaan EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsenten komitean kanssa, yhteisellä sopimuksella valvontaviranomaista koskevan talousarvion tulevalle vuodelle kulujen jakamisesta EFTA-valtioiden kesken. Talousarvio laaditaan valvontaviranomaisen esityksen perusteella, ja valvontaviranomaisen kanssa on neuvoteltava ennen kuin sen laatiman esityksen muuttamista koskeva päätös tehdään. Talousarvio on laadittava tammikuun 1 päivään mennessä, joten budjettivuosi on sama kuin Euroopan yhteisöissä.

48 artikla. Artiklan määräysten mukaan EFTA-valtioiden hallitukset vahvistavat vuosittain ennen tammikuun 1 päivää yhteisellä sopimuksella tuomioistuinta koskevan talousarvion tulevalle vuodelle kulujen jakamisesta EFTA-valtioiden kesken. Talousarvio laaditaan EFTAn tuomioistuimen esityksen perusteella.

49 artikla. Artikla sisältää määräykset sopimuksen ja sen pöytäkirjojen 1―4, 6 ja 7 muuttamisesta. Muutos toimitetaan EFTA-valtioille hyväksymistä varten, ja se tulee voimaan kaikkien EFTA-valtioiden hyväksyttyä sen.

50 artikla. Artikla sisältää määräykset vaikutuksista, jotka seuraavat sopimuksen irtisanomisesta sekä sopimuspuolen liittymisestä Euroopan yhteisöön. EFTA-valtio lakkaa olemasta tämän sopimuksen osapuoli automaattisesti siitä päivästä lähtien kun yhteisöön liittyminen tulee voimaan. Jäljelle jäävien EFTA-valtioiden hallitukset sopivat tarvittavista muutoksista tähän sopimukseen.

51 artikla. Artiklan mukaan ETA-sopimukseen liittyvä EFTA-valtio liittyy tähän sopimukseen niillä edellytyksillä, joista EFTA-valtiot määräävät yhteisellä sopimuksella. Sopimuksen tallettajana on Ruotsin hallitus.

52 artikla. Artiklan määräysten mukaisesti EFTA-valtiot ilmoittavat valvontaviranomaiselle toimenpiteistä, joihin ne ovat ryhtyneet tämän sopimuksen täytäntöön panemiseksi.

53 artikla. Artiklan mukaan sopimus on ratifioitava. Artikla sisältää lisäksi määräykset sopimuksen alkuperäiskappaleista, tallettajasta, oikeaksi todistetuista jäljennöksistä, ratifioimiskirjoista ja voimaantulosta. Artiklan 3 kohdan mukaan sopimus tulee voimaan 1 tammikuuta 1993, jos ETA-sopimus tulee voimaan sinä päivänä ja edellyttäen, että sopimus on asianmukaisesti ratifioitu. Ellei ETA-sopimus tule voimaan edellä mainittuna päivänä, tämä sopimus tulee voimaan samana päivänä kuin ETA-sopimus tai silloin kun kaikki EFTA-valtiot ovat tallettaneet ratifioimisasiakirjansa, riippuen siitä kumpi päivämäärä on myöhäisempi.

1.2.2. Sopimus EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta

1 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan EFTA-valtioiden pysyvä komitea suorittaa tämän sopimuksen ja ETA-sopimuksen mukaisesti päätöksentekoon, hallintoon ja hallinnointiin sekä EFTA-valtioiden välisiin neuvotteluihin liittyvät tehtävät. Artiklan 2 kohdassa määritellään "ETA-sopimus" ja "EFTA-valtio".

2 artikla. Artiklassa todetaan, että EFTA-valtiot neuvottelevat tarvittaessa keskenään pysyvässä komiteassa päätösten tekemiseksi ETA:n neuvostossa ja ETA:n sekakomiteassa.

3 artikla. Artiklan 1 kohdassa luetellaan pysyvän komitean tehtävät. Nämä tehtävät eivät vaikuta EFTA-valtioiden välisessä valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyssä sopimuksessa tarkoitetun valvontaviranomaisen toimivaltaan.

Artiklan mukaan pysyvä komitea tekee päätökset, jotka ovat tarpeen ETA-sopimuksen määräyksiin tai ETA-sopimuksen nojalla annettuihin sääntöihin liittyvässä hallinnoinnissa erityisesti sopimuksen pöytäkirjassa 1 olevassa 1 artiklassa tarkemmin määrätyllä tavalla, tapauksissa, jotka ETA-sopimuksen pöytäkirjaa 1 sovellettaessa seuraavat ETA-sopimuksen liitteissä viitatuista säännöksistä. Pysyvä komitea tekee lisäksi päätökset tapauksissa, jotka on saatettu pysyvän komitean käsiteltäväksi EFTAn valvontaviranomaista ja EFTAn tuomioistuinta koskevaan sopimukseen liittyvässä pöytäkirjassa 1 olevan 3 artiklan mukaisesti vahvistetussa menettelyssä.

Artiklan mukaan pysyvä komitea vastaanottaa ja toimittaa edelleen EY:n komissiolle tietoja, jotka EFTA-valtion tai toimivaltaisen viranomaisen on ETA-sääntöjen mukaan annettava pysyvälle komitealle taikka yhdelle tai useammalle muulle EFTA-valtiolle. Vastaavasti pysyvä komitea vastaanottaa ja toimittaa edelleen EFTA-valtioille tai niiden toimivaltaisille viranomaisille EY:n komission toimittamia tietoja, jotka EY:n jäsenvaltion on annettava yhdelle tai useammalle EY:n jäsenvaltiolle.

Artiklan 1 kohdan mukaan pysyvä komitea suorittaa myös sopimukseen liittyvässä pöytäkirjassa 2 määrätyt tehtävät ETA-sopimuksen 43 artiklan tarkoittamissa, pääoman vapaaseen liikkuvuuteen liittyvissä kysymyksissä. Eläinlääkintää koskevissa asioissa pysyvä komitea vahvistaa tarvittavan menettelyn noudatettavaksi tauteja koskevia ilmoituksia tehtäessä. Edelleen komitea vahvistaa menettelyn noudatettavaksi EFTA-valtioiden hallintoviranomaisten välisessä yhteistyössä samoin kuin näiden viranomaisten ja EFTAn valvontaviranomaisen tai pysyvän komitean välisessä yhteistyössä. ETA-sopimuksen 112―114 artiklan sisältämiin suojatoimenpiteisiin liittyen pysyvä komitea voi lisäksi pidentää sitä määräaikaa, jona jokin EFTA-valtio voi pitää voimassa suojatoimenpiteen. Pysyvä komitea voi vielä oikeuttaa jonkin EFTA-valtion poikkeamaan kaupan teknisiä esteitä koskevassa ETA-sopimuksen liitteessä II olevassa elintarvikkeita koskevassa XII kohdassa ja ympäristönsuojelua koskevassa XVII kohdassa tarkoitettuihin tapauksiin liittyvän säädöksen säännöksestä.

Artiklan 1 kohdan mukaan pysyvä komitea tekee edellä olevan lisäksi päätökset tapauksissa, joissa jokin EFTA-valtio on saattanut sen käsiteltäväksi suojatoimenpiteitä koskevan EFTAn valvontaviranomaisen päätöksen kaupan teknisiä esteitä koskevassa ETA-sopimuksen liitteessä II olevassa elintarvikkeita koskevassa XII kohdassa ja lääkkeitä koskevassa XIII kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa.

Pysyvän komitean päätösvaltaan kuuluvat 1 kohdan mukaan vielä päätökset tapauksissa, joissa tietty EFTA-valtio on pyytänyt komiteaa kumoamaan EFTAn valvontaviranomaisen päätöksen tai muuttamaan sitä työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevassa ETA-sopimuksen liitteessä V tarkoitetuissa tapauksissa.

Pysyvän komitean toimivaltaan kuuluu lisäksi valta tutkia pääoman liikkeisiin liittyviä asioita ja laatia niistä kertomuksia tapauksissa, joissa EY:n rahapoliittinen komitea suorittaa ETA-sopimuksen liitteeseen XII sisältyvissä säädöksissä tarkoitettuja tehtäviä. Pysyvä komitea on myös toimivaltainen ratkaisemaan EFTA-valtioiden väliset, ETA-sopimuksen liitteessä XIII tarkoitettuja tapauksia koskevat riidat.

Artiklan 2 kohdan mukaan, jollei EY:n komission kanssa toisin sovita, pysyvä komitea laatii samanaikaisesti EY:n komission kanssa EFTA-valtioita koskevia kertomuksia, arvioita tai vastaavia asiakirjoja tapauksissa, jotka liittyvät välittömästi sopimukseen liittyvässä pöytäkirjassa 1 määrättyihin pysyvän komitean tehtäviin ja jotka ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 1 olevaa 5 kohtaa sovellettaessa seuraavat ETA-sopimuksen liitteissä viitatuista säädöksistä.

Artiklan 3 kohdan mukaan pysyvä komitea suorittaa lisäksi muut sille ETA-sopimuksen mukaan kuuluvat tehtävät.

Artiklassa viitataan sopimusta täydentäviin pöytäkirjoihin 1 ja 2, jotka sisältävät pysyvän komitean tehtäviä ja toimivaltaa koskevat täydentävät määräykset samoin kuin määräykset EFTA-valtioiden sisäisestä menettelystä sovellettaessa suojatoimenpiteitä ETA-sopimuksen 43 artiklan nojalla.

* * *

PÖYTÄKIRJA 1 pysyvän komitean niistä tehtävistä ja siitä toimivallasta, jotka ETA-sopimuksen pöytäkirjaa 1 sovellettaessa seuraavat niistä säädöksistä, joihin ETA-sopimuksen liitteissä viitataan.

1 artikla. Artiklassa todetaan ETA-sopimuksen liitteissä tarkoitettujen säädösten sisältävän säännöksiä menettelystä, jotka koskevat artiklassa mainittuja EY:n komissiolle määrättyjä tehtäviä. Nämä ja muut vastaavat tehtävät suorittaa EFTA-valtioiden osalta EFTAn pysyvä komitea mainittujen säädösten mukaisesti. Pysyvälle komitealle kuuluvat EY:n komission tehtävät on yksilöity artiklan kohdassa 1 aihepiireittäin.

Pysyvälle komitealle kuuluvat komission tehtävät, jotka liittyvät erikseen määriteltyyn jäsenvaltion ja komission väliseen tietojenvaihtoon sekä tehtävät, jotka liittyvät määräyksen mukaisesti ilmoitettuja toimielimiä, todistuksia ja yhteenliittymiä koskevien luetteloiden käsittelyyn ja ajan tasalle saattamiseen.

Eläinlääkinnän ja kasvinsuojelun alalla pysyvälle komitealle kuuluvat tehtävät, jotka koskevat komission tehtävää nimetä vertailulaboratoriot jäsenvaltioissa.

Teknisiä määräyksiä, standardeja, testausta ja varmentamista koskevissa asioissa komitealle kuuluvat tehtävät siltä osin, kuin komissiolle annetaan standardointiin liittyviä tehtäviä, kuten toimeksiantojen antaminen Euroopan standardointijärjestöille ja yhdenmukaisia standardeja koskevien menettelyjen aloittaminen tapauksissa, joissa standardit eivät ole olennaisten turvallisuusvaatimusten mukaisia. Näiden tehtävien lisäksi pysyvälle komitealle siirtyvät tehtävät hoitaa vaatimusten mukaisuuden arviointia.

Energian alalla tehtävät siirtyvät määräyksen mukaisesti siltä osin kuin komission tehtävänä on vuosineljänneksittäin neuvotella jäsenvaltioiden kanssa.

Työntekijöiden vapaata liikkuvuutta, tutkintotodistusten vastavuoroista tunnustamista ja ammatillista koulutusta koskevissa asioissa pysyvälle komitealle kuuluvat tehtävät, jotka liittyvät toimintojen kannustamiseen tai yhteensovittamiseen sekä yhteistoimintaan jäsenvaltioiden kanssa. Ammatillista koulutusta koskevissa asioissa pysyvälle komitealle kuuluvat lisäksi komission tehtävät laatia koulutustasorakenne, määrittää tietojenhankkimiseen ja niiden toimittamiseen liittyvät asiat, vahvistaa yhtenäiset edellytykset työmarkkinoiden tilan arvioimiseksi ja antaa pyynnöstä jäsenvaltioiden yhteensovittamistoimielimille tarvittavaa apua ja neuvoja.

Ympäristöä koskevissa asioissa komission tehtävät ja vastaavat tehtävät kuuluvat pysyvälle komitealle siltä osin kuin tehtävänä on perustaa jäsenvaltioiden käytettävissä oleva tapahtuneita onnettomuuksia koskeva rekisteri. Sama koskee rekisterin ylläpitämistä. Komission tehtävät siirtyvät myös siltä osin kuin sen tehtävänä on toteuttaa tietojenvaihtojärjestelmä sekä käsitellä ja valvoa eräiden erityistavoitteiden ja -vaatimusten noudattamista jäsenvaltioissa.

Yhtiöoikeuden alalla tehtävät kuuluvat pysyvälle komitealle siltä osin kuin komission tehtävänä on ilmoittaa jäsenvaltioille niiden velvollisuudesta muuttaa lainsäädäntöään noudattaakseen osakeyhtiöitä koskevaa vähimmäispääomaan liittyvää vaatimusta.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos komissiolle annetaan muita näihin rinnastettavia tehtäviä, pysyvä komitea suorittaa myös näitä vastaavat tehtävät.

* * *

PÖYTÄKIRJA 2 EFTA-valtioiden sisäisestä menettelystä sovellettaessa suojatoimenpiteitä ETA-sopimuksen 43 artiklan nojalla

1 artikla. Artiklan mukaan EFTA-valtion on ilmoitettava hyvissä ajoin pysyvälle komitealle aikomuksistaan ryhtyä ETA-sopimuksen 43 artiklan mukaisiin toimiin. Tästä velvoitteesta voidaan poiketa salassapito- tai kiireellisyyssyistä siten, että toimenpiteestä ilmoitetaan komitealle ja EFTA-valtioille viimeistään toimenpiteiden voimaantulopäivänä.

2 artikla. Artiklan mukaan pysyvä komitea tutkii tilanteen ja antaa lausunnon toimenpiteiden toteuttamisesta. Komitea voi milloin tahansa äänten enemmistöllä antaa suosituksia toteutettujen toimenpiteiden mahdollisesta muuttamisesta, lykkäämisestä tai kumoamisesta tai muista toimenpiteistä auttaakseen EFTA-valtioita selviytymään vaikeuksistaan.

* * *

4 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että kukin EFTA-valtio on edustettuna pysyvässä komiteassa ja kullakin valtiolla on yksi ääni. Artiklan 2 kohdan mukaan komitea voi kokoontua joko ministeritasolla tai korkeiden viranhaltijoiden tasolla. Muilla tasoilla komitea voi kokoontua 5 artiklan 1 kohdan mukaisesti perustetuissa alakomiteoissa ja muissa elimissä.

5 artikla. Artiklan mukaan pysyvä komitea voi päättää perustaa alakomiteoita ja muita elimiä, jotka avustavat sitä sen tehtävien suorittamisessa. Pysyvä komitea voi myös EFTAn valvontaviranomaisen esityksestä asettaa uusia komiteoita tai määrätä jo olemassa olevia komiteoita avustamaan EFTAn valvontaviranomaista sen ETA-sopimuksen mukaisten ja EFTA-valtioiden välisestä valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdystä sopimuksesta seuraavien tehtävien suorittamisessa.

6 artikla. Artiklan 1 kohdan mukaan pysyvä komitea voi sopimuksen 3 artiklan mukaisia tehtäviä hoitaessaan tehdä kaikkia EFTA-valtioita sitovia päätöksiä, sekä antaa suosituksia EFTA-valtioille. Pysyvän komitean toimivaltaan kuuluviin tehtäviin sisältyy myös sellaista päätöksentekoa, joka voi ulottaa vaikutuksensa kansallisten hallintoviranomaisten toimintaan.

Artiklan 2 kohdan mukaan pysyvän komitean päätökset tehdään ja suositukset annetaan yksimielisesti, jollei sopimuksen liitteessä äänten enemmistöllä tehtävistä päätöksistä toisin määrätä. Päätös tai suositus on yksimielinen, jollei EFTA-valtio äänestä sitä vastaan. Äänten enemmistöllä tehtävien päätösten ja annettavien suositusten edellytyksenä on, että EFTA-valtioiden enemmistö äänestää niiden puolesta. Määräyksen 3 kohdassa määrätään pysyvän komitean päätösten julkaisemisesta ETA-sopimuksen määräysten edellyttämällä tavalla.

* * *

LIITE, josta määrätään 6 artiklan 2 kohdassa

Pysyvä komitea tekee päätöksiä ja antaa suosituksia äänten enemmistöllä liitteessä luetelluissa tapauksissa. Nämä tapaukset seuraavat niistä säädöksistä, joihin ETA-sopimuksen liitteissä viitataan.

a alakohta. Alakohdan mukaan enemmistöpäätösmenettelyä sovelletaan tämän sopimuksen 3 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaisiin tapauksiin, jotka on saatettu pysyvän komitean tehtäväksi valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamista koskevan EFTA-valtioiden välisen sopimuksen pöytäkirjassa 1 olevan 3 artiklan mukaisessa menettelyssä sen mukaan kuin liitteen lisäyksessä on määritelty. Tällaiset tapaukset voivat lisäyksen mukaan koskea siinä määritellyin osin eläinlääkintää ja kasvinsuojelua, teknisiä määräyksiä, standardeja, testausta ja varmentamista, elintarvikkeita koskevia asioita sekä vaarallisia aineita koskevia asioita.

b alakohta. Alakohdassa määrätään enemmistöpäätösmenettelystä tämän sopimuksen 3 artiklan 1 kohdan e alakohdan tarkoittamissa tapauksissa, kun asia koskee sopimuksen pöytäkirjassa 2 määriteltyjä suojatoimenpiteitä.

c alakohta. Alakohdan mukaan äänten enemmistöä sovelletaan myös tämän sopimuksen 3 artiklan 1 kohdan f alakohdan mukaisissa tapauksissa, kun ETA-sopimuksen liitteessä I olevan 1 kohdan mukaisesti vahvistetaan tarvittava tauteja koskeva ilmoitusmenettely sekä päätetään menettelytavoista EFTA-valtioiden hallintoviranomaisten välisessä yhteistyössä sekä EFTAn valvontaviranomaisen tai pysyvän komitean välisessä yhteistyössä. Nämä tapaukset voivat koskea eläinlääkinnän alaa mainitun f alakohdan mukaisesti.

d alakohta. Alakohdan mukaan enemmistöllä päätetään luvan antamisesta poiketa tiettyjä tuotteita koskevista vaatimuksista siten kuin ETA-sopimuksen liitteessä I olevassa 1 kohdassa tarkemmin määrätään.

e alakohta. Alakohdan mukaan enemmistöpäätösmenettelyä sovelletaan sopimuksen pöytäkirjassa 1 olevan 1 artiklan 1 kohdan d alakohdan tarkoittamissa tapauksissa, kun nimetään vertailulaboratorioita EFTA-valtioista. Tämä koskee mainitun d alakohdan mukaan eläinlääkinnän alan ja kasvinsuojelualan laboratorioita.

f alakohta. Alakohdan mukaan pysyvä komitea päättää enemmistöllä sellaisen määräajan pidentämisestä, jonka aikana EFTA-valtio voi pitää voimassa suojatoimenpidettä tai poiketa jonkin säädöksen säännöksestä sopimuksen 3 artiklan 1 kohdan g alakohdan mukaisesti.

g alakohta. Alakohdan mukaan pysyvä komitea päättää enemmistöllä sen käsiteltäväksi saatetuista suojatoimenpiteistä sen mukaan kuin sopimuksen 3 artiklan 1 kohdan h alakohdassa määrätään.

h alakohta. Alakohdan mukaan enemmistöllä päätetään lisäksi tapauksista, joissa EFTA-valtio on pyytänyt pysyvää komiteaa kumoamaan EFTAn valvontaviranomaisen päätöksen tai muuttamaan sitä sopimuksen 3 artiklan 1 kohdan i alakohdan mukaisesti.

i alakohta. Alakohdan mukaan enemmistöpäätösmenettely koskee myös 3 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaista ETA-sopimuksen liitteessä XIII tarkemmin määrättyä riitojenratkaisua. Mainitussa h alakohdassa tarkoitetaan EFTA-valtioiden välisiä riitoja.

* * *

LISÄYS, josta määrätään sopimuksen liitteessä

Lisäyksessä määrätään, että pysyvä komitea tekee sopimuksen liitteessä olevassa a alakohdassa tarkoitetut päätökset äänten enemmistöllä tapauksissa, jotka on saatettu pysyvän komitean käsiteltäviksi valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen pöytäkirjassa 1 olevan 3 artiklan mukaisesti vahvistetussa menettelyssä, kun asia koskee lisäyksen alakohdissa mainittuja tapauksia.

a alakohta. Alakohdan mukaan eläinlääkintää ja kasvinsuojelua koskevissa asioissa tehdään äänten enemmistöllä päätökset siitä, onko EFTA-valtion toteuttama varo- tai suojatoimenpide ollut perusteltu. Sama koskee myös EFTA-valtiolle annettavaa lupaa tai suostumusta ennen kuin kyseinen valtio voi myöntää poikkeuksen tai poiketa jonkin säädöksen säännöksestä. Enemmistöllä päätetään myös hyväksymisistä tai vastaavista sekä suosituksista, jotka koskevat suunnitelmaa, toimintaohjelmaa, hätätapauksessa annettavaa rokotusta tai erittäin tartuntavaarallista aluetta.

b alakohta. Alakohdan mukaan äänten enemmistöllä toteutetaan eläinlääkintää koskevissa asioissa aiheelliset toimenpiteet riitatapauksissa.

c alakohta. Alakohdan mukaan teknisiä määräyksiä, standardeja, testausta ja varmentamista koskevissa asioissa päätetään äänten enemmistöllä siitä, koskeeko vaatimuksenmukaisuusolettama kansallisia teknisiä eritelmiä turvallisuusvaatimusten osalta.

d alakohta. Alakohdan mukaan elintarvikkeita koskevissa asioissa enemmistöpäätöksiä tehdään päätettäessä siitä, täyttyvätkö tietyt edellytykset.

e alakohta. Alakohta koskee tiettyjä vaarallisia aineita koskevia päätöksiä. Äänten enemmistöllä päätetään lisätiedoista ja muutoksista ihmisten ja ympäristön suojelua koskeviin tutkimusohjelmiin. Sama koskee päätöksiä siitä, voidaanko jäsenvaltion toimia jatkaa tai toistaa ja minkälaisin edellytyksin näin voidaan tehdä. Enemmistöpäätösmenettelyä sovelletaan myös silloin, kun toteutetaan aiheellisia toimenpiteitä, jotka koskevat hyvän laboratoriotavan noudattamista (GLP).

* * *

7 artikla. Artiklan mukaan pysyvä komitea vahvistaa itse sisäisen työjärjestyksensä.

8 artikla. Artiklan mukaan EFTAn sihteeristö huolehtii pysyvän komitean sihteeristöpalveluista.

9 artikla. Artiklan mukaan pysyvä komitea voi pyytää neuvoja EFTA-valtioiden kansanedustuslaitosten jäsenten komitealta ja EFTAn konsultatiiviselta komitealta. Kumpikin näistä komiteoista voi lisäksi ilmaista kantansa pysyvälle komitealle kaikista sellaisista kysymyksistä, joilla on merkitystä Euroopan talousalueen toiminnalle ja kehitykselle.

10 artikla. Artiklassa määrätään, että tämän sopimuksen pöytäkirjat ja liite muodostavat sopimuksen erottamattoman osan.

11 artikla. Artiklassa määrätään sopimuksen muuttamisesta. Pysyvän komitean hyväksymä muutos toimitetaan EFTA-valtioille hyväksymistä varten. Muutos tulee voimaan, jos kaikki EFTA-valtiot hyväksyvät sen. Muutoksia koskevat hyväksymiskirjat talletetaan Ruotsin hallituksen huostaan, joka ilmoittaa tallettamisista muille EFTA-valtioille.

12 artikla. Artikla sisältää määräykset vaikutuksista, jotka seuraavat sopimuksen irtisanomisesta ja sopimuspuolen liittymisestä Euroopan yhteisöön.

13 artikla. Artiklan mukaan ETA-sopimukseen liittyvä EFTA-valtio liittyy tähän sopimukseen niillä ehdoilla ja edellytyksillä, jotka EFTA-valtiot laativat yhteisellä sopimuksella. Liittymiskirja talletetaan Ruotsin hallituksen huostaan, ja se ilmoittaa liittymisestä muille EFTA-valtioille.

14 artikla. Artiklan mukaan sopimus on ratifioitava. Artikla sisältää lisäksi tavanomaiset määräykset sopimuksen alkuperäiskappaleista, tallettajasta, oikeaksi todistetuista jäljennöksistä, ratifioimiskirjoista ja voimaantulosta. Sen mukaan sopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, edellyttäen, että ETA-sopimus tulee voimaan silloin ja että EFTA-valtiot ovat tallettaneet tämän sopimuksen ratifioimisasiakirjat. Jos ETA-sopimus ei tule voimaan mainittuna päivänä, tämä sopimus tulee voimaan samana päivänä kuin ETA-sopimus, tai kun EFTA-valtiot ovat tallettaneet ratifioimisasiakirjansa, kumpi näistä päivistä on myöhempi.

2. Lakiehdotusten perustelut

2.1. Laki Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta

1 §. ETA-sopimuksen 119 artiklan mukaan pääsopimuksen lisäksi myös sopimuksen pöytäkirjat ja liitteet sekä ne säädökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä, ovat sopimuksen erottamaton osa. Sen sijaan ne oikeudellisesti sitomattomat EY-säädökset, joihin ei sopimuksessa käytetyssä teknisessä merkityksessä viitata liitteissä vaan joihin sopimuspuolten tai eräissä tapauksissa ETA:n valvontaviranomaisten on liitteiden mukaan kiinnitettävä huomiota tai jotka niiden on otettava aiheellisella tavalla huomioon, eivät ole osa sopimusta. Sopimuksen osa eivät liioin ole ne EY-säädökset, jotka eräissä tapauksissa mainitaan sopimuksen pöytäkirjoissa.

Lain 1 §:llä saatetaan voimaan ETA-sopimuksen pääsopimuksen, pöytäkirjojen ja liitteiden lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset. Säännös koskee myös lainsäädännön alaan kuuluvia sellaisten EY-säädösten säännöksiä, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Sopimuksen 7 artiklan a alakohdan mukaan Euroopan talousyhteisön asetukset, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, on saatettava sellaisenaan osaksi sopimuspuolten oikeusjärjestystä. Pykälässä toteutetaan tämä velvoite asianomaisten asetusten lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten osalta.

ETA-sopimuksen 7 artiklan b alakohdan mukaan sopimuspuolet voivat päättää sellaisten Euroopan talousyhteisön direktiivien täytäntöönpanon muodoista ja keinoista, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Lakiehdotuksen 15 §:n mukaan direktiivien täytäntöönpanosta säädetään erikseen. Tämän mukaisesti tarkoituksena on antaa erikseen asiasisältöiset säännökset ja määräykset, joilla direktiivien sisältö siirretään osaksi Suomen oikeusjärjestystä.

Direktiivejä ei kuitenkaan ole suljettu 1 §:n soveltamisalan ulkopuolelle. Direktiivien saattaminen myös sellaisenaan osaksi Suomen oikeusjärjestystä on tarpeen, koska eräissä tapauksissa on tarkoituksenmukaista viitata asiasisältöisissä säädöksissä takaisin direktiivin tekstiin toistamatta sitä asianomaisessa säädöksessä. Toinen syy direktiivien eräiden säännösten voimaansaattamiseen lailla on se, että 2 §:n nojalla direktiivillä voi eräissä tilanteissa olla välitön oikeusvaikutus Suomessa. Lisäksi 1 §:n ulottaminen koskemaan direktiivejä mahdollistaa direktiivien riittävän täsmällisten säännösten soveltamisen niissä tilanteissa, joissa direktiivin edellyttämiä kansallisia säännöksiä tai määräyksiä ei ole kansallisessa valmistelussa tapahtuneen virheen takia annettu.

2 §. ETA-sopimuksen pöytäkirjan 35 mukaan EFTA-valtiot antavat tarvittaessa lailla säännöksen, jonka mukaan ETA-sääntöjen ja kansallisten lakien välisissä ristiriitatilanteissa ensiksi mainitut saavat etusijan. Koska Suomen valtiosäännössä ei tunnusteta yleistä kansainvälisen oikeuden etusijaa suhteessa kansalliseen lainsäädäntöön, on ETA-sääntöjen etusijasta säädettävä ETA-sopimuksen voimaansaattamislaissa. Vastaavasti menetellään muissa pohjoismaissa, joissa Suomen tavoin noudatetaan niin kutsuttua dualistista periaatetta kansainvälisen oikeuden ja kansallisen oikeuden välisestä suhteesta.

Itävallassa ja Sveitsissä kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden, myös ETA-sopimuksen, etusija suhteessa kansalliseen lainsäädäntöön perustuu sen sijaan niiden valtiosäännössä omaksuttuun monistiseen käsitykseen kansainvälisen oikeuden ja kansallisen lainsäädännön välisestä suhteesta. Tämän takia niiden ei tarvitse antaa erikseen säännöksiä ETA-sääntöjen etusijasta. Tämä periaate on vahvistettu ETA-sopimuksen sopimuspuolten sopimuksen pöytäkirjasta 35 antamassa yhteisessä julistuksessa.

Valtiokäytännön mukaan kansallista lainsäädäntöä on tulkittava mahdollisuuksien mukaan siten, että se on sopusoinnussa valtiota sitovien kansainvälisten velvoitteiden kanssa. Tätä periaatetta voidaan pitää myös Suomen voimassaolevaan oikeuteen kuuluvana. Suomessa on lisäksi, toisin kuin useissa muissa dualistista periaatetta noudattavissa maissa, saatettu kansainväliset sopimukset laajalti ja johdonmukaisesti voimaan valtionsisäisesti tapauksen mukaan joko lailla ja asetuksella taikka asetuksella.

Vastaavasti Suomen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan voidaan asianmukaisesti voimaansaatettuja valtiosopimuksia osana niiden voimaansaattamista koskevaa lainsäädäntötointa soveltaa sellaisinaan tuomioistuimissa ja viranomaisissa, ja yksityiset ovat voineet saada oikeussuojaa niihin perustuville oikeuksilleen. Suomessa kansainväliset sopimukset eivät siten ole pelkästään kansallisen lainsäädännön tulkintaan vaikuttava tekijä, vaan pääosin myös sellaisinaan osa kansallista oikeusjärjestystä. Tämän takia pykälä ei merkitse käytännössä suurta muutosta nykyiseen oikeustilaan verrattuna.

ETA-sopimuksen pöytäkirjan 35 sisältöä voidaan kuitenkin pitää periaatteelliselta kannalta poikkeuksellisena. Kansainvälisen oikeuden mukaan pääperiaatteena on nimittäin se, että sopimusvaltio voi itse päättää keinoista, joilla se varmistaa sopimusvelvoitteidensa noudattamisen. Ellei toisin ole sovittu, ei se, että kansallinen lainsäädäntö on ristiriidassa sopimusvelvoitteiden kanssa, yleensä itsessään merkitse sopimusvelvoitteiden rikkomista, mikäli tällaista kansallista lainsäädäntöä ei käytännössä sovelleta sopimusvelvoitteiden vastaisella tavalla. ETA-sopimuksen pöytäkirjasta 35 yhdessä sopimuksen 7 artiklan kanssa aiheutuu kuitenkin velvoite sisällöllisen yhdenmukaisuuden (abstrakti normiharmonia) toteuttamiseen sopimusvelvoitteiden ja kansallisen oikeusjärjestyksen välillä.

Pykälässä on säännökset ETA-sopimukseen sisältyvien ETA-sääntöjen etusijasta suhteessa kansalliseen lainsäädäntöön. ETA:n sekakomitean päätöksillä hyväksyttävien uusien ETA-sääntöjen etusijasta on säännös 3 §:ssä.

Suomi ja muut EFTA-valtiot ovat neuvottelujen aikana katsoneet, ettei ETA-sopimuksen 6 artiklassa määrätty velvoite noudattaa EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntöä ajalta ennen sopimuksen allekirjoittamista lähtökohtaisesti koske EY:n institutionaalisiin periaatteisiin liittyvää oikeuskäytäntöä. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännössä on periaatteet yhteisön oikeuden ensisijaisuudesta ja välittömästä oikeusvaikutuksesta osittain perusteltu EY:n toimivallan ja toimielinten erityispiirteillä. Koska ETA-sopimus on kansainvälisoikeudellinen sopimus, eivät nämä periaatteet ole sellaisinaan sovellettavissa EFTA-valtioissa. Toisaalta on sopimuksen tavoitteena olevan oikeudellisen yhdenmukaisuuden turvaamiseksi tarpeen kansallisella tasolla toteuttaa järjestelyt, jotka mahdollisimman pitkälti johtavat samanlaiseen lopputulokseen kuin EY:ssä. Tämän takia on kysymys ETA-sääntöjen ja kansallisten säännösten välisestä ristiriidasta järjestettävä kansallisella säännöksellä.

Kysymyksen sääntely ETA-sopimuksen voimaansaattamislaissa on tarpeen paitsi pöytäkirjassa 35 määrätyn velvoitteen täyttämiseksi myös siksi, että säännöksellä vältetään tilanteet, jossa Suomi syyllistyisi ETA-sopimuksen rikkomiseen sen takia, ettei ristiriitaa ETA-sopimuksen ja uuden kansallisen säännöksen välillä ole havaittu kansallisen valmistelun yhteydessä.

ETA-sopimuksen ja Suomen kansallisen lainsäädännön välisen suhteen ratkaisemisessa on pöytäkirjan 35 lisäksi otettava huomioon myös sopimuksen johdanto-osasta ilmenevät tavoitteet ja eräät sopimuksen muut määräykset ja periaatteet.

Sopimuksen johdanto-osan neljännen kappaleen mukaan sopimuspuolten tavoitteena on perustaa dynaaminen ja yhdenmukainen Euroopan talousalue, joka perustuu yhteisiin sääntöihin ja yhdenvertaisiin kilpailun edellytyksiin sekä antaa riittävät täytäntöönpanokeinot myös tuomioistuimissa. Johdanto-osan kahdeksannen kappaleen mukaan sopimuspuolet ovat vakuuttuneita siitä, että yksilöillä on tärkeä merkitys Euroopan talousalueella heidän käyttäessään ETA-sopimukseen perustuvia oikeuksiaan ja saadessaan niille oikeudellista suojaa.

Sopimuksen 1 artiklan 1 kohdassa vahvistetaan tavoite yhdenmukaisen Euroopan talousalueen luomisesta. Sopimuksen 3 artiklan mukaan sopimuspuolet toteuttavat kaikki yleis- ja erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi, ja ne pidättyvät kaikista toimenpiteistä, jotka voivat vaarantaa sopimuksen tavoitteiden saavuttamista. Sopimuksen 105―107 artiklassa on erityismääräykset oikeuskäytännön yhdenmukaisuuden turvaamiseksi.

Pykälän säännökset ETA-sääntöjen ja kansallisten säännösten välisten ristiriitojen ratkaisemisesta tulevat sovellettaviksi vain tilanteissa, joissa kysymystä ei voida ratkaista tulkinnalla. Ratkaisutoiminnassa tulee aina ensisijaisesti pyrkiä sovittamaan kansalliset säännökset ja ETA-velvoitteet tulkinnallisesti yhteensopiviksi, ja vasta tilanteissa, joissa tämä ei käy päinsä, voidaan kansallinen säännös syrjäyttää pykälässä tarkoitetulla tavalla.

Useat ristiriitatapaukset ETA-sopimuksen ja kansallisten säännösten välillä voidaan ratkaista ETA-sopimuksen edellyttämällä tavalla soveltamalla vakiintuneita, joskin jossain määrin tulkinnanvaraisia oikeusperiaatteita. Esimerkiksi periaate myöhemmin annettujen lakien etusijasta eli niin sanottu lex posterior-sääntö johtaisi ilman erityistä ristiriitasäännöstäkin siihen, että ETA-sopimuksen lain tasolla voimaansaatettu määräys syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevan voimaansaattamislakia aikaisemman lain säännöksen. Vastaavasti asetuksen tasolla voimaansaatettu ETA-sopimuksen määräys syrjäyttäisi voimaansaattamisasetusta vanhemman asetuksen säännöksen. Niin sanotun lex superior-säännön mukaan ylemmänasteinen säädös syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevat alemmanasteiset säädökset. Tämä sääntö on ilmaistu osittain hallitusmuodon 92 §:ssä, jonka mukaan perustuslain tai lain kanssa ristiriidassa olevia asetuksia ei saa soveltaa. Lex superior-säännön mukaan lain tasolla voimaansaatettu ETA-sopimuksen määräys syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevan lakia alemmanasteisen säännöksen.

Kaikkia ristiriitatapauksia ei kuitenkaan voida ratkaista ETA-sopimuksen edellyttämällä tavalla oikeuskäytännössä vakiintuneiden tai hallitusmuodossa ilmaistujen oikeusperiaatteiden nojalla. Tämän vuoksi erityinen säännös ristiriitatilanteiden ratkaisemisesta on tarpeen. Pykälällä on suurin merkitys tapauksissa, joissa sopimuksen voimaansaattamisen jälkeen säädetään sopimuksen määräysten tai säännösten kanssa ristiriidassa oleva lain tasoinen säännös. Pykälä ratkaisee myös kahden asetuksen tasoisen säännöksen välisen ristiriidan, jos toinen asetus koskee sopimuksen voimaansaattamista ja toinen on annettu voimaansaattamisasetuksen jälkeen. Molemmissa tapauksissa sopimusvelvoitteeseen perustuva säännös syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevan säännöksen. Pykälä on lisäksi tarpeen määrittämään sopimuksella Suomea velvoittaviksi saatettujen Euroopan talousyhteisön direktiivien oikeudellista merkitystä.

Perustuslakivaliokunnan lausunnossa 5/1990 vp, joka koski valtioneuvoston selontekoa Suomen suhtautumisesta Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen (1990), todettiin: "Ellei voimaansaattamisesta oteta eri säännöstä perustuslakiin, ei EES-lainsäädäntö voi valtionsisäisesti saada kansalliseen lainsäädäntöön verrattuna mitään sellaista etusijaa, jota ei sittemmin olisi mahdollista lailla poistaa." Vaikka lausuma oli muotoiltu Euroopan talousaluetta koskevien sen hetkisten oletusten mukaan, kannanotto pitää soveltuvin osin paikkansa myös allekirjoitettuun ETA-sopimukseen nähden.

Ehdotetulla, poikkeuslakina säädettävällä ristiriitasäännöksellä ei voida estää eduskuntaa myöhemmin säätämästä tavallisessa käsittelyjärjestyksessä lakia, jolla poikkeuslaki kumotaan. Tämä ei kuitenkaan tee ristiriitasäännöstä merkityksettömäksi myöhemmin säädettäviin lakeihin nähden. Niin kauan kuin uudella lailla ei ole kumottu poikkeuslakina säädettävää ristiriitasäännöstä tai muuten nimenomaisesti ilmaistu tarkoitusta poiketa ETA-sopimuksesta, ristiriitasäännöksen voidaan katsoa olevan voimassa. Eduskunta voi siten tietoisesti kumota ristiriitasäännöksen tai tehdä siitä poikkeuksen, mutta ristiriitasäännös ei kumoudu, jos eduskunta myöhemmin epähuomiossa säätää lain, joka on vastoin sopimusvelvoitteita.

Ristiriitasäännöksen ehdotettua säätämistapaa voidaan sopimusneuvottelujen valossa pitää riittävänä, vaikka säännöksellä ei luoda aukotonta järjestelyä sopimusvelvoitteiden toteuttamiseksi. Suomi on sopimusneuvotteluissa tähdentänyt, ettei se ETA-sopimusta voimaansaatettaessa tule muuttamaan perustuslakiensa sanamuotoa.

ETA-sopimuksen määräysten sekä ETA-sopimukseen kuuluvien direktiivien osalta pykälän säännöksiä voidaan soveltaa ainoastaan tapauksissa, joissa asianomainen ETA-sopimuksen velvoite on EY:n oikeuskäytäntö huomioon ottaen ehdoton ja riittävän täsmällinen, eli tapauksissa joissa se EY:ssä voisi saada välittömän oikeusvaikutuksen. Jos ETA-sopimuksen määräys tai direktiivin säännös on sisällöltään ehdollinen tai epätäsmällinen, se voidaan ottaa huomioon asianomaisen kansallisen säännöksen tulkinnassa, mutta se ei voi johtaa siihen, että kansallista säännöstä ei voitaisi soveltaa, koska tällaisessa tilanteessa ei ole kysymys pykälässä tarkoitetusta suoranaisesta ristiriidasta ETA-säännön ja kansallisen säännöksen välillä. ETA-sopimukseen kuuluvat EY:n asetukset syrjäyttävät sen sijaan lähtökohtaisesti ne kansalliset säännökset, joilla on sama soveltamisala.

Pykälän 1 kohdan mukaan laissa tai asetuksessa olevia säännöksiä, jotka ovat ristiriidassa ETA-sopimuksen pääsopimuksessa, pöytäkirjassa tai liitteessä olevan ehdottoman ja riittävän täsmällisen määräyksen kanssa, ei saa soveltaa. Säännös on luonteeltaan lainvalintasääntö, jonka nojalla soveltaja voi olla soveltamatta kansallisen lain säännöstä ristiriitatapauksessa. Säännös ei sen sijaan merkitse sitä, että kansallinen säännös olisi pätemätön ja että sitä ei voitaisi soveltaa tapauksissa, jotka eivät kuulu asianomaisen ETA-sopimuksen määräyksen tai EY:n säädöksessä olevan säännöksen soveltamisalaan.

Pykälän 2 kohta koskee tapauksia, joissa laissa tai asetuksessa olevat säännökset ovat ristiriidassa ETA-sopimukseen kuuluvien direktiivien kanssa. Jos direktiivi koskee yksityisen suhdetta julkiseen valtaan, ei direktiivissä olevan ehdottoman ja riittävän täsmällisen säännöksen kanssa ristiriidassa olevaa kansallista säännöstä saa soveltaa. Edellytyksenä on kuitenkin se, että kansallisen säännöksen soveltamatta jättäminen on yksityisen edun mukaista. Direktiivin ehdoton ja riittävän täsmällinen säännös syrjäyttää siten kansallisen säännöksen niissä tapauksissa, joissa kansallisen säännöksen soveltamisesta aiheutuisi haittaa tai edunmenetys yksityiselle suhteessa valtioon tai muihin julkisyhteisöihin taikka niiden viranomaisiin. Pykälän 2 kohdan säännöksellä rajataan direktiivien etusija suhteessa suomalaisiin säännöksiin ainoastaan tapauksiin, joissa on kyse yksityisten ja julkisen vallan välisestä suhteesta, ja direktiivien etusija on siten kapeampi kuin 1 ja 3 kohdassa tarkoitettujen säännösten ja määräysten etusija. Tapauksessa, jossa kansallista säännöstä ei voida soveltaa sen ja direktiivin välisen ristiriidan takia, sovelletaan direktiivin asianomaista säännöstä kansallisen säännöksen sijasta.

Pykälän 2 kohdan säännös direktiivien ehdottomien ja riittävän täsmällisten säännösten etusijasta tulee sovellettavaksi esimerkiksi tilanteessa, jossa ulkomaalaisen ammattipätevyys on ETA-sopimukseen sisältyvän direktiivin mukaan tunnustettava Suomessa mutta Suomen lainsäädännössä ei ole otettu huomioon tätä velvoitetta. Säännöksellä rajataan direktiivien välitön oikeusvaikutus samalla tavalla kuin EY:ssä, jossa jäsenvaltio ei saa soveltaa kansallista lainsäädäntöään yksityisten vahingoksi, jos kansallinen lainsäädäntö on ristiriidassa välittömästi sovellettavan direktiivin säännöksen kanssa (vertikaalinen välitön oikeusvaikutus). Tämä liittyy yleensä tilanteisiin, joissa direktiivin sisältöä ei ole siirretty määräajassa kansalliseen lainsäädäntöön tai jossa se on siirretty kansalliseen lainsäädäntöön virheellisellä tavalla.

Direktiiveillä ei sen sijaan olisi etusijaa suhteessa suomalaisiin säännöksiin, jos kysymys on yksityisten välisestä oikeussuhteesta (horisontaalinen välitön oikeusvaikutus). Esimerkiksi tapauksessa, jossa yhtiöoikeudellisten direktiivien säännökset olisi siirretty virheellisellä tavalla Suomen lainsäädäntöön, ei säännös tulisi sovellettavaksi yksityisten välisissä yksityisoikeudellisissa riidoissa. Tämä ilmentää sitä yleistä periaatetta, ettei direktiivistä voi sellaisenaan aiheutua velvoitteita yksityisille vaan että tällaisten velvoitteiden on aina perustuttava kansalliseen säännökseen tai määräykseen, joka toisaalta voi saada asiasisältönsä direktiiviin kohdistuvasta viittauksesta. Vastaavasti direktiivi, jonka sisältöä ei ole asianmukaisesti siirretty kansalliseen lainsäädäntöön, ei syrjäytä sellaisia kansallisia säännöksiä, joiden perusteella yksityisillä on parempi oikeus suhteessa julkiseen valtaan kuin direktiivin perusteella.

Pykälän 3 kohdan mukaan ETA-sopimukseen kuuluvien Euroopan talousyhteisön asetusten säännökset syrjäyttävät niiden kanssa ristiriidassa olevat kansalliset säännökset. Pääsopimuksen 7 artiklan a alakohdan mukaan ETA-sopimukseen kuuluvat EY:n asetukset saatetaan sellaisinaan osaksi sopimuspuolten oikeusjärjestystä. Tähän sisältyy se, että ETA-sopimukseen kuuluvat asetukset syrjäyttävät ne kansalliset säännökset, joilla on sama soveltamisala kuin niillä. Ottaen huomioon asetusten oikeusvaikutukset EY:ssä ja tavoitteen EY:n oikeusjärjestyksen ja ETA:n välisen yhdenmukaisuuden turvaamisesta ei ole aiheellista asettaa asetusten säännösten etusijalle aineellisia lisäedellytyksiä.

Pykälässä tarkoitettujen ristiriitojen syntyminen on pyrittävä estämään järjestämällä hallituksen esitysten ja asetusehdotusten ETA-velvoitteiden mukaisuuden järjestelmällinen ennakkotarkastus. Mikäli ETA-sopimuksen mukaisten velvoitteiden kanssa ristiriidassa oleva laki kuitenkin annetaan, on tilanne mahdollisuuksien mukaan pyrittävä poistamaan tulkinnan avulla, jollei eduskunta ole nimenomaisesti tarkoittanut poiketa ETA-velvoitteesta. Jos taas tämä on ollut eduskunnan nimenomaisena tarkoituksena, tuomioistuinten on ETA-velvoitteista poiketen sovellettava eduskunnan tahdon mukaisesti myöhemmin annettua lakia.

3 §. Pykälän mukaan 2 §:n säännöksiä sovelletaan myös asianmukaisesti voimaansaatettuihin ETA:n sekakomitean päätöksiin. ETA:n sekakomitean päätöksillä tarkoitetaan pykälässä lähinnä sopimuksen 7 artiklassa tarkoitettuja sekakomitean päätöksiä, joilla uusia EY:n asetuksia ja direktiivejä otetaan osaksi ETA-sopimusta. Pykälän sanamuoto ei kuitenkaan estä sen soveltamista myös muunlaisiin sekakomitean päätöksiin, mikäli ne ovat sisällöltään sellaisia, että ne on saatettava voimaan säädöksellä. Tässä vaiheessa ei sitä, millä tavalla ETA:n sekakomitean päätökset teknisesti laaditaan, ole lopullisesti päätetty.

Pykälässä oleva rajaus ensisijaisuuden soveltamisesta ainoastaan asianmukaisesti voimaansaatettuihin päätöksiin perustuu ensinnäkin siihen, ettei ETA-sopimuksella siirretä lainsäädäntövaltaa ETA:n sekakomitealle. Sekakomitean päätökset on tarkoitus saattaa voimaan valtiosopimusten voimaansaattamismuodossa eikä sekakomitealla ole valtaa säätää kansallisesti sovellettavia oikeussääntöjä.

Toinen syy "asianmukaisen voimaansaattamisen" asettamiselle ensisijaisuuden ehdoksi on, että asetustasoisesti voimaansaatetun sekakomitean päätöksen ei tarkoiteta voivan kumota ennen voimaansaattamisasetuksen antamista säädetyn, sekakomitean päätöksen kanssa ristiriidassa olevan lain säännöstä. Tällainen tilanne syntyy vain, jos hallitus saattaa sekakomitean päätöksen virheellisesti voimaan asetuksella, vaikka päätös lainsäädännön alaan kuuluvana olisi vaatinut myös voimaansaattamislain säätämistä. Kun kysymyksessä on hallituksen menettelytapavirhe, ei ole perusteltua, että asetus kumoaisi eduskunnan säätämän lain.

Pykälän ristiriitasäännös eroaa 2 §:n ristiriitasäännöksestä juuri siten, että 2 §:ään ei sisälly varausta asianmukaisesta voimaansaattamisesta. Eron perusteluna on, että 2 §:n ristiriitasäännös koskee ETA:n pääsopimusta, pöytäkirjoja, liitteitä ja säädöksiä, joihin viitataan sopimuksen liitteissä. Niihin sisältyvät määräykset ja säännökset voimaansaatetaan perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyllä lailla, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan. Näin ollen 2 §:n tarkoittamissa tapauksissa ei voi syntyä ristiriitaa asetuksella voimaansaatetun sopimuskohdan ja ennen ETA-sopimuksen voimaansaattamista annetun lain välillä, kun voimaansaattamislain sanamuoto itsessään sisällyttää kaikki aikaisemman lain kanssa ristiriidassa olevat sopimuskohdat lailla voimaansaatettuihin sopimuskohtiin.

4 §. Pääsopimuksen 98 artiklan mukaan ETA:n sekakomitealle on oikeus muuttaa muun muassa sopimuksen pöytäkirjoja 2―4, joissa ovat ETA-sopimuksen alkuperäsäännöt sekä eräät muut sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia tuotteita koskevat määräykset. Pykälän mukaan valtiovarainministeriöllä olisi oikeus määrätä tällaisten muutosten voimaansaattamisesta. Valtiovarainministeriöllä on vastaava oikeus Suomen Tasavallan ja Euroopan vapaakauppaliiton jäsenvaltioiden välisessä kaupassa sovellettavista alkuperäsäännöistä annetun lain (243/73) ja Suomen Tasavallan sekä Euroopan talousyhteisön ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisön välisessä kaupassa sovellettavista alkuperäsäännöistä annetun lain (996/73) nojalla.

5 §. Pykälän nojalla kauppa- ja teollisuusministeriö voisi tarkemmin määrätä, miten energia-alaa koskevissa neuvoston asetuksissa (ETY) N:o 1056/72, 1893/79 ja 4152/88 tarkoitettu investointihankkeiden ilmoittaminen ja maahantuonnin rekisteröinti järjestetään.

6 §. Pykälän mukaan työministeriö on sopimuksen liitteessä V mainitun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 osalta toimivaltainen viranomainen Suomessa. Asetus koskee työntekijöiden vapaata liikkuvuutta. Asetuksessa on muun muassa säännöksiä jäsenvaltioiden työvoimaviranomaisten yhteistyöstä. Pykälän mukaan työministeriö antaa ETA-sopimuksessa ja asetuksessa tarkoitetulla tavalla virka-apua EFTAn pysyvälle komitealle, EFTAn valvontaviranomaiselle ja Euroopan yhteisöjen komissiolle. Asetuksessa tarkoitetun tilastoinnin osalta toimivaltaisia kansallisia viranomaisia ovat pykälän mukaan työministeriö ja tilastokeskus yhdessä.

7 §. Pykälän 1 momentin mukaan on sopimuksen liitteessä XIII mainitussa neuvoston asetuksessa (ETY) N:o 1191/69 tarkoitettu toimivaltainen viranomainen Suomessa liikenneministeriö, joka voi antaa tarkempia määräyksiä asetuksen täytäntöönpanosta. Mainittu asetus koskee rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteen julkisia palveluvelvoitteita. Asetuksessa velvoitetaan kansalliset toimivaltaiset viranomaiset pääsäännön mukaan joko lakkauttamaan julkiset palveluvelvoitteet tai määrätyin edellytyksin sopimaan niistä liikenneyritysten kanssa. Asetuksen tarkempaa sisältöä on selostettu sopimuksen III osan 6 luvun (Liikenne) yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Suomessa on luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä annetulla lailla (343/91) säädetty liikenneministeriön tehtäväksi joukkoliikenteen palvelujen yhteensovittaminen. Tämän takia on tarkoituksenmukaista antaa mainitussa asetuksessa tarkoitetut kansallisen viranomaisen tehtävät Suomessa liikenneministeriölle. Asetuksen täytäntöönpano Suomessa edellyttää tarkempia kansallisia määräyksiä, jotka ministeriö valtuutetaan antamaan.

Neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1192/69 tarkoituksena on poistaa viranomaisten rautatieyrityksille määräämien sellaisten taloudellisten rasitteiden tai viranomaisten niille myöntämien sellaisten etujen seurauksena syntyvät erot, jotka voivat aiheuttaa huomattavan vääristymän kilpailun edellytyksissä. Asetuksessa tarkoitetaan tilien säännönmukaistamisella (normalisointi) rautatieyrityksille asetettujen taloudellisten rasitteiden ja niille myönnettyjen etujen määrittämistä vertaamalla rautatieyritysten tilannetta siihen tilanteeseen, jossa ne olisivat, jos ne toimisivat samoin ehdoin kuin muut kuljetusyritykset, sekä korvausten maksamista edellä tarkoitettujen rasitteiden ja etujen perusteella.

Pykälän 2 momentin mukaan liikenneministeriö olisi asetuksessa N:o 1192/69 tarkoitettu toimivaltainen viranomainen Suomessa. Vähäistä paikallista tavaraliikennettä lukuun ottamatta Suomessa harjoittaa rautatieliikennettä ainoastaan uusimuotoiseksi valtion liikelaitokseksi muutettu Valtionrautatiet, jonka liikelaitosohjaus kuuluu liikenneministeriölle. Ministeriölle kuuluu myös rautatieliikenteen kehittäminen ja sen toimintaedellytysten turvaaminen. Liikenneministeriö päättää myös Valtionrautateille maksettavista korvauksista. Tämän johdosta on tarkoituksenmukaista, että liikenneministeriö käsittelee myös mainitussa asetuksessa tarkoitetut rautatieyritysten tilien säännönmukaistamista koskevat asiat. Momentin mukaan valtioneuvosto voi antaa tarkempia määräyksiä korvausmenettelystä.

8 §. Sopimuksen liitteessä XIII mainittu neuvoston asetus (ETY) N:o 3820/85 koskee maantieliikenteen sosiaalilainsäädäntöä. Asetuksen säännökset korvaavat voimassaolevan lain tieliikenteen ajo- ja lepoajoista (61/90), jonka kumoamisesta annetaan erikseen hallituksen esitys.

Mainittu asetus sallii kansalliset poikkeukset auton apumiesten alaikärajan sekä taukojen vähimmäiskeston osalta eräissä rajatuissa tapauksissa. Pykälän 1 momentin mukaan näitä poikkeuksia sovellettaisiin Suomessa. Asetuksen 5 artiklan 5 kohdan mukaan autonapumiesten alarajaksi voidaan artiklan 3 kohdassa säädetystä 18 vuoden alaikärajasta poiketen säätää 16 vuotta, mikäli muun ohessa on kysymys paikallisesta liikenteestä ja poikkeaminen perustuu koulutuksellisiin syihin. Asetuksen 7 artiklan 3 kohdan mukaan saman artiklan 1 kohdassa säädetystä 45 minuutin pakollisesta tauosta jokaisen neljän ja puolen tunnin ajoaikaa kohti voidaan eräin edellytyksin poiketa kaupunkiliikenteessä niin, että tauko lyhenee 30 minuuttiin neljää tuntia kohti.

Asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa luetellaan ne ajoneuvoluokat, joihin neuvoston asetusta ei tarvitse soveltaa. Liikenne luetelluilla ajoneuvoryhmillä on varsin vähäistä eikä poikkeusmahdollisuudella siten ole laajempaa merkitystä. Pykälän 2 momentin mukaan asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen poikkeusten soveltamisesta Suomessa säädettäisiin asetuksella.

Asetuksen 13 artiklan 2 kohdan mukaan kiireellisissä tapauksissa voidaan korkeintaan 30 päivän ajaksi myöntää poikkeus asetuksen säännöksistä. Pykälän 2 momentin mukaan tällaisen poikkeuksen voisi myöntää liikenneministeriö, joka voisi myös antaa tarkempia määräyksiä poikkeuksen myöntämisestä.

Asetuksen 17 artiklan 1 kohdan mukaan on muun muassa asetuksen rikkomisesta tuomittavista rangaistuksista säädettävä kansallisella tasolla. Pykälän 3 momentin mukaan olisi rangaistus ajo- ja lepoaikojen sekä taukojen noudattamatta jättämisestä sama kuin nykyisin tieliikenteen ajo- ja lepoajoista annetun lain 9 §:ssä tarkoitetusta ajoaikarikkomuksesta.

Suomessa ei nykyisin ole voimassa säännöksiä asetuksen 5 artiklassa tarkoitetusta autonapumiesten ja rahastajien alaikärajasta. Sen sijaan nuorten työntekijöiden suojelusta on annettu laki (669/67). Pykälän 4 momentin mukaan työantajaa tai tämän edustajaa, joka rikkoo asetuksen 5 artiklaa, rangaistaisiin niin kuin nuorten työntekijäin suojelusta annetun lain 24 §:ssä säädetään.

Tieliikenteen ajo- ja lepoajoista annetun lain 8 §:n mukaan ajo- ja lepoaikojen noudattamista valvoo poliisi. Pykälän 5 momentissa ehdotetaan valvonta säilytettäväksi tältä osin ennallaan. Myös työsuojeluviranomaiset valvoisivat momentin mukaan asetuksen 5 artiklassa säädettyjen ikärajojen noudattamista.

9 §. Pääsopimuksen 50 artiklan tarkoituksena on estää syrjivien kuljetusmaksujen ja -ehtojen käyttäminen. Artiklaa vastaavan Rooman sopimuksen 79 artiklan täytäntöönpanosta on annettu asetus N:o 11/60, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XIII. Pykälän 1 momentissa valtuutetaan kilpailuvirasto ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin sopimuksen 50 artiklassa tarkoitetun syrjinnän estämiseksi ja 2 momentissa se valtuutetaan huolehtimaan asetuksessa N:o 11/60 tarkoitetuista jäsenvaltion viranomaisen tehtävistä Suomessa. Asetuksen tarkempaa sisältöä on selostettu ETA-sopimuksen III osan 6 luvun (Liikenne) yksityiskohtaisissa perusteluissa. Asetuksen perusteella on annettava rangaistusäännökset kuljetusyrityksille asetettujen velvollisuuksien rikkomisesta. Tältä osin pykälän 3 momentissa viitataan uuden kilpailunrajoituksista annetun lain (480/92) 27 §:n 1 momenttiin, joka koskee kilpailunrajoitusrikkomuksia.

10 §. Sopimuksen liitteessä XIV mainituissa EY:n kilpailuoikeudellisissa säädöksissä on lukuisia viittauksia jäsenvaltioiden toimivaltaisiin viranomaisiin. Pykälän 1 momentin mukaan asianomaisissa säädöksissä tarkoitettu toimivaltainen viranomainen Suomessa on kilpailuvirasto. Kilpailuvirasto antaa asianomaisissa säädöksissä tarkoitettua virka-apua EFTAn valvontaviranomaiselle ja Euroopan yhteisöjen komissiolle. Kuitenkin siltä osin kuin kyse on yhteistyöstä EFTAn valvontaviranomaisen ja Euroopan yhteisöjen komission kanssa sopimuksen liitteessä XIV mainittujen säädösten tai sopimuksen muiden kilpailusääntöjen kehittämiseksi, toimivaltainen viranomainen on kauppa- ja teollisuusministeriö, joka toimii yhteistyössä valtiovarainministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön tai liikenneministeriön kanssa, milloin asia koskee näiden ministeriöiden toimialaa.

Pykälän 2 momentin mukaan lääninhallitukset avustavat kilpailuvirastoa sen 1 momentissa tarkoitettujen tehtävien suorittamisessa. Momentti vastaa kilpailunrajoituslaissa olevaa vastaavaa sääntelyä.

ETA-sopimuksen 53 artiklan 3 kohdassa on Rooman sopimuksen 85 artiklan 3 kohtaa vastaavat määräykset ryhmäpoikkeuksien tekemisestä kilpailunrajoitusten ryhmien osalta. Pykälän 3 momentin mukaan 53 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut päätökset, joilla tehdään kilpailunrajoitusten ryhmien osalta poikkeus mainitun artiklan 1 kohdassa määrätystä kiellosta, saatetaan voimaan asetuksella.

Koska ryhmäpoikkeukset koskevat ETA-sopimuksen voimassaoloaikana poikkeuksen tekemistä sopimuksen 53 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta kiellosta, joka on saatettu voimaan lailla, voitaneen ryhmäpoikkeusasetusten muutoksia ja uusia ryhmäpoikkeuksia lähtökohtaisesti pitää lainsäädännön alaan kuuluvina. Seuraavin perustein niiden saattamista voimaan eduskuntalailla Suomessa ei kuitenkaan voida pitää tarkoituksenmukaisena menettelynä, vaan laissa on syytä antaa valtuus saattaa ne voimaan asetuksella.

EY:ssä ryhmäpoikkeusasetukset, jotka annetaan määräaikaisina, kuuluvat komission toimivaltaan, eikä eduskunnan rinnastamista lainsäädäntövallan käyttäjänä EY:n komissioon ole aiheellista. Ryhmäpoikkeusasetusten osalta EY:ssä ei ole käytössä komission ehdotukseen perustuva lainsäädäntömenettely, vaan komissio antaa ryhmäpoikkeusasetukset kuultuaan kilpailunrajoituksia ja määräävää markkina-asemaa käsittelevää neuvoa-antavaa komiteaa, minkä takia ryhmäpoikkeusasetusten käsittelyjärjestyksen tulee myös ETA:ssa olla mahdollisimman nopea. On myös otettava huomioon se, että Suomessa toimivalta poikkeusten myöntämiseen kilpailunrajoituslain kielloista on kilpailuneuvostolla.

11 §. ETA-sopimuksen liitteessä XVI viitataan neuvoston asetukseen (ETY, Euratom) N:o 1182/71, joka koskee EY:ssä yleisesti EY-säädöksissä asetettujen ajanmääreiden soveltamista. ETA-sopimuksessa mainittuun asetukseen viitataan liitteessä XVI, joka koskee julkisia hankintoja.

Pykälän mukaan mainitun asetuksen säännöksiä, jotka ovat osittain ristiriidassa säädettyjen määräaikain laskemisesta annetun lain (150/30) säännösten kanssa, sovelletaan liitteen XVI soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa. Liitteessä XVI viitatut säädökset ovat julkisia hankintoja koskevia direktiivejä, joiden sisältö siirretään Suomen lainsäädäntöön erillisellä lainsäädännöllä. Tämän takia on tarpeen säätää, että sovellettaessa näiden direktiivien perusteella annettuja säännöksiä, niissä mainittuihin ajanmääreisiin on sovellettava mainitun asetuksen säännöksiä eikä säädettyjen määräaikain laskemisesta annettua lakia.

12 §. Pääsopimuksen 95 artiklan voimaansaattamiseksi on eduskunnan edustajien valitsemisesta ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan annettava säännökset. Tässä vaiheessa on kuitenkin vielä selviteltävänä kaksi eri vaihtoehtoa asian järjestämiseksi. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että asiasta annettaisiin erillinen laki, joka olisi sisällöltään soveltuvin osin sama kuin Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta annettu laki (354/89). Toinen vaihtoehto on se, että valtiopäiväjärjestykseen otettaisiin säännökset, joilla säännellään yleisesti eduskunnan edustajien valitsemista kansainvälisillä sopimuksilla perustettuihin parlamentaarisiin yhteistyöelimiin ja muuhun kansainväliseen parlamentaariseen yhteistoimintaan. Viimeksi mainittu vaihtoehto merkitsisi sitä, ettei säännöksiä tällaisesta eduskunnan osallistumisesta kansainväliseen yhteistoimintaan tarvitsi antaa kunkin asianomaisen sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä poikkeuksena perustuslaista. Vaihtoehtojen etuja ja haittoja sekä niiden toteuttamisen yksityiskohtia selvitetään puhemiesneuvoston asettamassa eduskunnan ETA-toimikunnassa.

Pykälän mukaan edustajien valitsemisesta ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan säädetään erikseen. Tätä tarkoittava hallituksen esitys annetaan edellä mainitun valmistelun perusteella niin, että asianomaiset säännökset tulevat voimaan viimeistään samanaikaisesti ETA-sopimuksen kanssa.

13 §. Pääsopimuksen 110 artiklassa on määräykset ETA:n valvontaviranomaisten sekä EY:n ja EFTAn tuomioistuinten ETA-sopimuksen nojalla tekemien suoritustuomioiden täytäntöönpanokelpoisuudesta. Artikla vastaa Rooman sopimuksen 192 artiklaa. Artiklan 2 kohdan mukaan artiklassa tarkoitetut päätökset pannaan täytäntöön noudattaen sen valtion säännöksiä lainkäytöstä riita-asioissa, jonka alueella täytäntöönpano tapahtuu. Sopimuspuolten on määrättävä viranomainen, joka tutkimatta muun kuin täytäntöönpanoasiakirjan oikeaperäisyyden antaa täytäntöönpanomääräyksen. Tämä jälkeen täytäntöönpanomääräyksen hakija voi saattaa asian suoraan toimivaltaisen viranomaisen käsiteltäväksi.

Pykälän mukaan sopimuksen 110 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun täytäntöönpanomääräyksen antaa oikeusministeriö, jollei tehtävää ole asetuksella annettu muulle viranomaiselle. Tämän jälkeen hakija voi saattaa asian ulosottoviranomaisen käsiteltäväksi. Päätökset pannaan täytäntöön samassa järjestyksessä kuin Suomen tuomioistuimen riita-asiassa antama tuomio, joka on saanut lainvoiman.

14 §. Pääsopimuksen 122 artiklassa on salassapitomääräykset, jotka koskevat sopimuspuolten edustajia ja talousalueeseen liittyvien kansainvälisten toimielimien virkamiehiä ja toimenhaltijoita. EY-säädöksissä, joihin viitataan sopimuksen liitteissä, on myös lukuisia erityisiä salassapitosäännöksiä. Esimerkiksi salassapidettävien tilastotietojen luovuttamisesta Euroopan yhteisöjen tilastotoimistolle annetussa neuvoston asetuksessa (Euratom, ETY) N:o 1588/90 on säännökset tilastotietoja koskevasta salassapitovelvollisuudesta sekä jäsenvaltioiden velvollisuudesta sanktioida salassapitovelvollisuuden rikkomukset myös siltä osin kuin rikkomukseen syyllistynyt on yhteisöjen palveluksessa oleva. EY:n salassapitosäännökset on lakiteknisesti muotoiltu eri tavalla kuin Suomessa ja niiden on katsottava koskevan myös asiakirjan luvattomana paljastamisena toteutettavaa salassapitovelvollisuuden rikkomista. Esimerkiksi ensimmäisen pankkidirektiivin (77/780/ETY) 12 artiklassa säädetään yleisesti pankkivalvontaviranomaisten salassapitovelvollisuudesta ja siihen liittyvästä poikkeuksesta, joka koskee tietojen antamista. Tähän on katsottava sisältyvän sen, että salassapidettävien asiakirjojen paljastaminen muissa kuin artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa on artiklassa säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomista.

Pääsopimuksen 3 artiklan nojalla Suomi on velvollinen toteuttamaan kaikki yleis- ja erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämiseksi. Tämän takia on tarpeen antaa säännökset sopimukseen perustuvan salassapitovelvollisuuden rikkomisen rangaistusseuraamuksista.

Pykälän mukaan pääsopimuksen 122 artiklassa tai muualla sopimuksessa määrätyn salassapitovelvollisuuden rikkomiseen sovelletaan rikoslain 40 luvun 5 §:n säännöksiä, vaikka tekijä ei olisikaan mainituissa säännöksissä tarkoitettu virkamies tai julkisyhteisön työntekijä. Erillistä viittausta rikoslain 40 luvun 6 §:ssä tarkoitettuun asiakirjan luvattomaan paljastamiseen ei ole pidetty tarpeellisena, koska tämä tekomuoto on voimakkaasti sidoksissa Suomen asiakirjojen julkisuutta koskevan lainsäädännön mukaiseen ei-julkisen asiakirjan käsitteeseen. ETA-sopimuksen mukaisen salassapitovelvollisuuden on katsottava käsittävän myös velvollisuuden olla paljastamatta ETA-sopimuksen mukaan luottamuksellisina pidettäviä asiakirjoja, minkä takia tällainen salassapitovelvollisuus olisi rangaistavaa pykälässä olevan viittauksen perusteella rikoslain 40 luvun 5 §:ssä tarkoitettuna rikoksena. Muuhun kuin virkamieheen ei voida soveltaa mainitun pykälän viraltapanoa koskevaa säännöstä.

Pykälä johtaa siihen, että muidenkin kuin suomalaisten virkamiesten ja suomalaisten julkisyhteisöjen työntekijöiden Suomen ulkopuolella tekemät ETA-sopimuksen salassapitosääntöjen vastaiset teot ovat rangaistavia myös Suomen lain mukaan. Tämä mahdollistaa asianomaisten henkilöiden tuomitsemisen rangaistukseen Suomessa, jos heitä ei voida rangaista tekopaikan valtiossa sen takia, että he ovat muuttaneet Suomeen, mikäli Suomen lainsäädännön mukainen kaksoisrangaistavuuden vaatimus täyttyy. Vastaavasti kyseiset henkilöt voidaan, jos he eivät ole Suomen kansalaisia, ottaen huomioon rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/70) 4 §:n 1 momentin säännökset, pykälän perusteella tietyissä tapauksissa luovuttaa tuomittavaksi asianomaisessa ETA-valtiossa. Pykälän soveltamisen edellytyksenä on, että tekijän mahdollisesti nauttima vapautus rikoslainkäytöstä on poistettu asianmukaisessa järjestyksessä.

15 §. Pykälässä on tavanomainen asetuksenantovaltuus, joka koskee tarkempien säännösten antamista 1 §:ssä tarkoitettujen säännösten ja määräysten täytäntöönpanosta. Pykälässä todetaan kuitenkin erikseen, että niiden Euroopan talousyhteisöjen direktiivien täytäntöönpanosta, joihin viitataan sopimuksen liitteissä, säädetään erikseen. Tarkoituksena on siis, kuten edellä on selostettu, että direktiivien muuntamisesta kansalliseen lainsäädäntöön annetaan aina erikseen asiasisältöiset säännökset ja määräykset. Pykälän perusteella ei siten voida antaa asetuksella täytäntöönpanomääräyksiä sellaisten direktiivien osalta, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia säännöksiä, vaan mahdolliset asetuksenantovaltuudet sisältyvät niiden osalta asiasisältöisiin voimaansaattamislakeihin.

16 §. Lain voimaantulon ajankohdasta ehdotetaan pykälän 1 momentissa säädettäväksi asetuksella. Sopimuksen liitteessä XXII mainitun asetuksen (ETY) N:o 2137/85 voimaantulon ajankohdasta säädetään kuitenkin erikseen lailla. Kyseinen asetus koskee eurooppalaisia taloudellisia etuyhtymiä ja se saatetaan voimaan osakeyhtiölain uudistuksen yhteydessä annettavalla lailla.

Pykälän 2 momentin mukaan voidaan ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.

Pykälän 3 momentin mukaan lakia ei sovelleta säädöksiin, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteessä I. Kyseessä olevien eläinlääkintä- ja kasvinsuojeluasioita koskevien EY-säädösten ruotsinnokset eivät olleet valmistuneet hallituksen esityksen antamiseen mennessä, minkä takia asianomaisten EY-säädösten hyväksymisestä ja voimaansaattamisesta joudutaan antamaan erillinen hallituksen esitys myöhemmin. Se on tarkoitus antaa niin pian kuin mahdollista. Eläinlääkintää ja kasvinsuojelua koskevan liitesäännöstön perustelut sisältyvät kuitenkin jo tähän esitykeen. Asianomaisten EY-säädösten, siltä osin kuin ne kuuluvat lainsäädännön alaan, suomennokset annetaan eduskunnalle tiedoksi samanaikaisesti tämän hallituksen esityksen kanssa.

2.2. Laki valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta

1 §. EFTAn valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn sopimuksen 42 artiklan mukaan sopimuksen osia ovat pääsopimuksen lisäksi sopimuksen pöytäkirjat ja liitteet. Sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan voimaan lain 1 §:llä.

2 §. Lakiehdotuksen 2 §:n 1 momentin mukaan ETA-sopimuksen 61 artiklassa tarkoitettuja valtiontukia myöntävän viranomaisen on liitettävä yksittäisiin tukipäätöksiin takaisinperintäehto, jonka mukaan laittomasti myönnetty tuki voidaan periä kokonaan tai osittain takaisin, jos EFTAn valvontaviranomainen on niin päättänyt. Säännös velvoittaa valtiontukia myöntäviä viranomaisia, mutta ei tuen saajia.

Pykälän 2 momentin mukaan EFTAn valvontaviranomaisen laittomana pitämä tuki, jota koskevaan päätökseen on liitetty 1 momentissa tarkoitettu ehto, voidaan periä takaisin tuen saajalta. Momentin säännös ilmentää viime vuosina noudatettua käytäntöä, jonka mukaan valtiontukia koskevien säädösten (budjettilait, valtioneuvoston ja ministeriöiden päätökset) on edellytetty sisältävän tuen takaisinperintäehdot. Yksittäiseen tukipäätökseen liitettyjä takaisinperintäehtoja ei ole ilman niiden antamiseen oikeuttavaa säädöstä pidetty riittävänä takaisinperinnän perusteena.

Pykälän 3 momentin mukaan valtioneuvosto voi tarvittaessa antaa tarkempia määräyksiä tuen ilmoittamisessa noudatettavista menettelytavoista.

3 §. Lakiehdotuksen 3 § koskee EFTAn tuomioistuimen perussäännön 25 artiklan mukaan tapahtuvaa todistajien tai asiantuntijoiden kuulemista, jonka kyseinen tuomioistuin voi määrätä toimitettavaksi todistajan tai asiantuntijan pysyvän asuinpaikan tuomioistuimessa. Artikla vastaa EY:n tuomioistuimen perussäännön 26 artiklan määräystä. Koska kysymykseen tuleva käsitteistö saattaa jossakin määrin poiketa todistajan ja asiantuntijan välityksellä tapahtuvasta todistelusta Suomessa, pykälän 1 momentissa on maininta myös muiden todisteiden vastaanottamisesta.

EFTAn tuomioistuimen perussäännön 25 artiklan mukaan määräys lähetään tuomioistuimen työjärjestyksen määräyksiä noudattaen toimivaltaiselle tuomioistuimelle. Samoja määräyksiä noudatetaan asiakirjojen palauttamisen suhteen. Tässä vaiheessa EFTAn tuomioistuimen työjärjestys on vielä laatimatta. EY:n tuomioistuimen lisätyöjärjestyksen 2 artiklan ja sen liitteen nojalla oikeusapupyyntö lähetetään yleensä jäsenvaltion oikeusministeriöiden välityksellä. Koska on mahdollista, että EFTAn tuomioistuimessa omaksutaan samantapainen järjestelmä kuin EY:n tuomioistuimessa ja koska oikeusapupyyntöjä tullee olemaan vain vähäinen määrä, on tarkoituksenmukaista, että yhteydenpitoviranomaisena toimii oikeusministeriö. Koska EFTAn tuomioistuimen työjärjestystä ei kuitenkaan ole vielä laadittu ja jotta yhteydenpitoviranomaisesta voitaisiin tarvittaessa säätää joustavasti, pykälän 2 momentin mukaan yhteydenpitoviranomaisen suhteen voidaan tarvittaessa säätää muutoksia asetuksella.

4 §. EFTAn tuomioistuimen perussäännön 26 artiklan mukaan EFTA-valtio käsittelee todistajan niskoittelua kuin tekoa, joka on tapahtunut jossakin sen riita-asioita käsittelevässä tuomioistuimessa. Hänet on tämän vuoksi tuomittava sakkoon ja tarvittaessa määrättävä täyttämään velvollisuutensa siten kuin oikeudenkäymiskaaren 36―38 §:ssä säädetään. Todistajan niskoittelua koskeva asia pannaan vireille EFTAn tuomioistuimen tehtyä asiasta ilmoituksen. Vireillepano tapahtuu virallisen syyttäjän vaatimuksesta siinä alioikeudessa, jonka piirissä todistajalla on kotipaikka tai asuinpaikka.

5 §. EFTAn tuomioistuimen perussäännön 26 artikla sisältää määräyksen myös siltä varalta, että todistaja tai asiantuntija antaa perättömän lausuman. EFTAn tuomioistuimen tehtyä asiasta ilmoituksen, EFTA-valtion velvollisuutena on saattaa asia kansallisen tuomioistuimensa käsiteltäväksi. Perättömän lausunnon antaja on pykälän mukaan tuomittava rangaistukseen siten kuin rikoslain 17 luvun 1 §:ssä säädetään.

6 §. Sopimuksen 14 artiklassa on salassapitoa koskevat määräykset, jotka koskevat EFTAn valvontaviranomaisen jäsentä, virkamiestä tai muuta sen palveluksessa olevaa henkilöä. Myös sen perustaman komitean jäsenet ovat salassapitovelvollisuuden alaisia. Sopimuksen pöytäkirjassa 6 oleva 9 artikla sisältää eräitä lainkäyttövallasta vapautusta koskevia määräyksiä, mutta 10 artiklan mukaan valvontaviranomainen voi poistaa tämän vapautuksen. Myös sopimuksen pöytäkirjassa 4 olevassa 20 artiklassa on salassapitoa koskeva määräys.

Sopimuksen 2 artiklan nojalla Suomi on velvollinen toteuttamaan sellaiset yleis- tai erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia sopimuksesta aiheutuvien velvoitteiden täyttämiseksi. Tämän vuoksi ehdotetaan salassapitovelvollisuuden rikkomisesta rangaistussäännöstä. Ehdotettu rangaistussäännös on samanlainen kuin ETA-sopimuksen voimaansaattamista koskevan lain 14 §:ssä.

7 §. EFTAn valvontaviranomaista koskevan sopimuksen pöytäkirjassa 7 olevan 7 artiklan mukaan EFTAn tuomioistuimen tuomarilla on vapaus lainkäyttövallasta. Tämän vapautuksen voi EFTAn tuomioistuin kuitenkin poistaa. Siinä tapauksessa, että vapautus on poistettu ja tuomaria vastaan nostetaan syyte, asian voi saman artiklan mukaan käsitellä vain sellainen tuomioistuin, joka on toimivaltainen tuomitsemaan ylimpien kansallisten tuomioistuinten jäseniä. Määräykset ovat samankaltaisia kuin EY:n tuomioistuimen jäseniä koskevat sen perussäännön 3 artiklan määräykset.

Suomessa ylimpien oikeusasteiden, korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden jäseniä vastaan nostetun syytteen lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa käsittelee valtakunnanoikeus. Tästä säädetään hallitusmuodon 59 §:n 1 momentissa (1221/90) ja valtakunnanoikeudesta annetun lain 1 §:n 1 momentissa (1223/90).

EFTAn valvontaviranomaista koskevan sopimuksen pöytäkirjan 7 edellä mainittu määräys merkitsee sitä, että syyte EFTAn tuomaria vastaan Suomessa ajettuna tulisi käsitellä valtakunnanoikeudessa. Sopimusmääräystä on luonnollisinta tulkita Suomen oikeusjärjestyksen näkökulmasta siten, että se koskee ainoastaan sellaista syytettä, joka on rinnastettavissa syytteeseen lainvastaisesta menettelystä virkatoimessa, eli jossa on kysymys tuomarin tehtävissä suoritetuista toimista. Muista teoista syytepaikkana olisi Suomessa muu tuomioistuin kuin valtakunnanoikeus samoin kuin on asianlaita Suomen korkeimpien oikeuksien jäsenillä.

Puheena oleva määräys yhtäältä estää edellä tarkoitetun syytteen käsittelyn muussa kuin valtakunnanoikeudessa, mutta toisaalta se ei sellaisenaan anna riittävää toimivaltaperustetta valtakunnanoikeudelle. Jotta käsittely valtakunnanoikeudessa mahdollistuisi sopivimmalta ratkaisulta näyttää asiasta säätäminen 8 §:ssä ehdotetulla tavalla.

Voimassa olevien säännösten mukaisesti, erityisesti korkeimmasta oikeudesta annetun lain 12 § ja eduskunnan oikeusasiamiehen johtosäännön 5 § perusteella, valtioneuvoston oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies toimii syyttäjänä valtakunnanoikeudessa, kun syytettynä on korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden jäsen. Tämä näyttää tarkoituksenmukaiselta järjestelyltä myös EFTAn tuomioistuimen tuomarin osalta, minkä vuoksi syytteen käsittelyn ohella säännöksessä mainitaan myös syytteen ajaminen.

8 §. Pykälään sisältyy tavanomainen valtuutus antaa asetuksia 1 §:ssä tarkoitettujen määräysten täytäntöönpanosta.

9 §. Lain voimaantulosta ehdotetaan säädettäväksi asetuksella. Pykälän 2 momentin mukaan ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä sen täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.

2.3. Laki EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä

Lakiehdotus sisältää tavanomaisen blankettisäännöksen sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä asetuksenantovaltuutukset sopimuksen täytäntöönpanon ja lain voimaantulon ajankohdan osalta. EFTA-valtioiden pysyvän komitean toimivaltaan kuuluviin tehtäviin sisältyy sellaista päätöksentekoa, joka voi ulottaa vaikutuksensa kansallisten hallintoviranomaisten toimintaan. Lisäksi sopimukseen liittyvässä pöytäkirjassa 1 olevan 2 artiklan määräysten mukaan komitea suorittaa myös sellaiset tehtävät, jotka vastaavat Euroopan yhteisöjen komissiolle annettavia uusia, pöytäkirjassa tarkoitettuihin tehtäviin rinnastettavia tehtäviä. Tällä perusteella sopimukseen voidaan katsoa kuuluvan lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä.

3. Tarkemmat säännökset ja määräykset

Sopimusten voimaansaattamisasetuksiin otetaan tavanomaiset säännökset sopimusten ja niiden voimaansaattamislakien voimaantulosta. Lisäksi niihin on tarkoitus sisällyttää sellaiset asetuksen tasoiset aineelliset sekä toimivalta- ja siirtymäsäännökset, jotka eivät sisälly asianomaisiin erityisasetuksiin. Jos Ahvenanmaa hyväksyy voimaansaattamislait, on tästä otettava maininta asetuksiin samoin kuin ETA-sopimuksen 126 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun Ahvenanmaata koskevan ilmoituksen antamisesta.

Niiden direktiivien, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, tavoitteiden toteuttaminen edellyttää lukuisia täytäntöönpanosäännöksiä lakia alemmalla tasolla. Myös niiden EY:n asetusten, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, soveltaminen saattaa edellyttää tarkempia määräyksiä.

4. Voimaantulo

Lait ehdotetaan tulevaksi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti sopimuksen kanssa. Sopimukset ovat tarkoitetut tulemaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, edellyttäen että sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifiointikirjansa sitä ennen. Viimeinen ajankohta, jona ratifiointikirjat voidaan tallettaa, on 30 päivä kesäkuuta 1993. Jos kaikkia ratifiointikirjoja ei ole talletettu tuohon päivämäärään mennessä taikka jos on käynyt ilmi, ettei jokin sopimuspuolista ratifioi sopimuksia, sopimuspuolet kokoontuvat diplomaattikonferenssiin arvioimaan tilannetta.

EFTA-valtioiden tavoitteena on, että sopimukset tulisivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1993, jolloin EY:n sisämarkkinaohjelman toteuttamisen tulisi olla päätöksessään. Sopimusneuvottelujen viivästymisen ja eräiden EFTA-valtioiden valtiosääntöjen menettelysäännösten takia on kuitenkin epävarmaa, voidaanko tähän tavoitteeseen päästä.

ETA-sopimuksen 126 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusta ei sovelleta Ahvenanmaan maakuntaan. Suomi voi kuitenkin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä antamallaan julistuksella ilmoittaa, että sopimusta sovelletaan eräin mainitussa artiklassa määrätyin poikkeuksin maakuntaan. EFTAan liittyvistä järjestelyistä tehdyissä sopimuksissa ei ole vastaavaa Ahvenanmaata koskevaa sääntelyä. Koska mainitut sopimukset koskevat ETA-sopimuksen soveltamista EFTAssa, niiden määräyksiä ei voida käytännössä soveltaa Ahvenanmaahan, mikäli ETA-sopimus ei tule voimaan Ahvenanmaan osalta.

Esitykseen liittyvät voimaansaattamislait annetaan Ahvenanmaan maakuntapäivien hyväksyttäviksi. Jos maakuntapäivät hyväksyy ne, Suomi tulee antamaan edellä mainitun ilmoituksen. Elleivät maakuntapäivät hyväksy jotakin voimaansaattamislaeista, ei ilmoitusta anneta eikä ETA-sopimus tule voimaan Ahvenanmaalla. Tuossa tilanteessa EFTAan liittyvät sopimukset tulevat tosin muodollisesti voimaan myös Ahvenanmaan osalta, mutta niitä ei käytännössä voida soveltaa maakuntaan. Jos ETA-sopimus ei tule voimaan Ahvenanmaan osalta, hallitus antaa erilliset esitykset lainsäädännöksi, joka on tarpeen tuollaiseen tilanteeseen liittyvien kysymysten, muun muassa tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen liittyvien ongelmien, ratkaisemiseksi.

5. Säätämisjärjestys

Ehdotus laiksi Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta on käsiteltävä valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä ja 69 §:n 1 momentissa määrätyllä tavalla seuraavista syistä.

Pääsopimuksen 55―57 ja 60 artiklan mukainen kilpailusääntöjen valvontajärjestelmä merkitsee välittömästi yrityksiä koskevan valvontatoimivallan antamista ETA:n valvontaviranomaisille, siis tapauksen mukaan joko EFTAn valvontaviranomaiselle taikka EY:n komissiolle. Näihin valvontatehtäviin liittyy mahdollisuus suorittaa tarkastuksia yrityksissä Suomen alueella ja mahdollisuus määrätä yrityksille sakkoja ja uhkasakkoja kilpailusääntöjen rikkomisesta. Valvontaviranomaisten tällaiset päätökset ovat ETA-sopimuksen 110 artiklan nojalla täytäntöönpanokelpoisia Suomessa, ja Suomen viranomaiset saavat tutkia ainoastaan päätöksen oikeaperäisyyden. Tällaisten välittömästi yrityksiä koskevien viranomaistehtävien siirtämistä kansainvälisten järjestöjen toimielimille voidaan pitää hallitusmuodon 1 §:n kanssa ristiriidassa olevana Suomen täysivaltaisuuden rajoituksena.

Pääsopimuksen 111 artiklan 4 kohdan mukaan voidaan saman artiklan 3 kohdassa sekä 112 artiklassa tarkoitettujen suojatoimenpiteiden soveltamisalaa tai kestoa koskeva riita sekä 114 artiklassa tarkoitettuja tasapainoittavia toimenpiteitä koskeva riita saattaa ratkaistavaksi välitysmenettelyssä. Riidasta annettava välitystuomio on sitova. Suojatoimenpide tai tasapainoittava toimenpide voidaan tietyissä tapauksissa toteuttaa myös lain muodossa, jolloin välitystuomiosta voi seurata välitön velvoite kyseisen lain muuttamiseen tai kumoamiseen, jos se todetaan ETA-sopimuksen vastaiseksi. Välitystuomioon voi siten sisältyä sellainen lainsäädännön muuttamisvelvoite, jota on perustuslakivaliokunnan Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen toimivallasta antama lausunto huomioon ottaen pidettävä hallitusmuodossa tarkoitetun Suomen täysivaltaisuuden kanssa ristiriidassa olevana.

Ehdotettu ristiriitasäännös on tarpeen säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se eräissä tapauksessa merkitsee poikkeusta siitä, mikä olisi voimassa hallitusmuodon 92 §:n ja valtiosäännön vakiintuneen tulkinnan mukaan. Lisäksi voidaan yleisemmin katsoa, että oikeussääntöjen välisten ristiriitojen ratkaiseminen nyt käytetyllä yleisyystasolla kuuluu perustuslainsäätämisjärjestyksessä säädettäviin asioihin. Perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttäminen on asianmukaista myös niiltä osin, kuin lailla säädetään voimaansaattamisasetuksen ja sen jälkeen säädetyn asetuksen keskinäisestä ensisijaisuudesta. Ristiriitasäännös merkitsee muun muassa, että eräät hallitusmuodon 28 §:ssä tarkoitetut niin sanotut omaperäiset asetukset, jollaisia 2 ja 3 §:ssä tarkoitetut valtiosopimusten voimaansaattamisasetukset ovat, saavat etusijan lainsäädäntövallan delegaatioon perustuviin asetuksiin nähden. Tässä mielessä asetusta koskeva ristiriitasäännös vaikuttaa välillisesti tasavallan presidentin ja eduskunnan toimivaltasuhteisiin. Tavallisessa käsittelyjärjestyksessä säädettävällä lailla saati asetuksella ei voitane katsoa mahdolliseksi säätää eri asetustyyppien keskinäisestä ensisijaisuudesta.

ETA-sopimuksen pöytäkirjassa 28 olevan 2 artiklan määräykset patenttioikeuksien alueellisen sammumisperiaatteen soveltamisesta merkitsevät voimassaolevien patenttioikeuksien lisenssisopimuksia ja muita yksinoikeuden hyväksikäyttöön liittyviä järjestelyjä koskevaa rajoitusta, jota sovelletaan 1 päivästä tammikuuta 1994 myös voimassaoleviin sopimuksiin ja järjestelyihin. Koska immateriaalioikeuksien haltijoiden edut nauttivat hallitusmuodon 6 §:n 1 momentissa säädettyä suojaa, näyttäisi mainitun pöytäkirjan 2 artiklan voimaansaattaminen edellyttävän perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttämistä.

Ehdotus laiksi valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta on käsiteltävä valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä ja 69 §:n 1 momentissa määrätyllä tavalla seuraavista syistä.

Sopimuksen määräykset EFTAn valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen toimivallasta kilpailuasioissa edellyttävät sopimuksen voimaansaattamislain käsittelyä perustuslainsäätämisjärjestyksessä samoin perustein kuin edellä mainitut ETA-sopimuksen kilpailumääräykset. Myös EFTAn tuomioistuimen mainitun sopimuksen 33 artiklassa tarkoitettua toimivaltaa antaa ratkaisuja, joista voi johtua Suomelle velvollisuus lainsäädäntönsä muuttamiseen, on perustuslakivaliokunnan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toimivallasta antama lausunto huomioon ottaen pidettävä perustuslain säätämisjärjestyksen käyttämistä edellyttävänä täysivaltaisuuden rajoituksena. Sopimuksen määräykset EFTAn tuomioistuimen tuomareita vastaan nostettujen syytteiden käsittelystä ovat ristiriidassa hallitusmuodon ja valtakunnanoikeudesta annetun lain kanssa, minkä takia niiden voimaansaattaminen edellyttää perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttämistä.

6. Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Hallitus pitää Euroopan talousalueen toteuttamiseen liittyviä sopimuksia niiden yhteiskunnan eri aloille ulottuvien laaja-alaisten vaikutusten johdosta siksi tärkeinä, että eduskunnan hyväksyminen olisi pyydetty, vaikka perusteita sopimusten eduskuntakäsittelyyn ei muutoin olisi ollut.

Sopimuksista aiheutuu valtiolle sekä vuotuisia maksuja että useammalle vuodelle jakaantuvia huomattavia kertamenoja. Ne sitovat siten eduskunnan budjettivaltaa niin, että se edellyttää eduskunnan hyväksymistä.

Kuten edellä esityksessä on tarkemmin selostettu, sopimuksissa on myös sellaisia määräyksiä, jotka poikkeavat voimassa olevasta lainsäädännöstä tai joiden johdosta on tarpeen ryhtyä uuteen lainsäädäntötoimeen. Sopimusten mainitut määräykset edellyttävät siten lainsäädännön alaan kuuluvina eduskunnan hyväksymistä.

Edellä olevan perusteella sekä hallitusmuodon 33 §:n ja valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi ne Portossa 2 päivänä toukokuuta 1992 Suomen tasavallan, Islannin tasavallan, Itävallan tasavallan, Liechtensteinin ruhtinaskunnan, Norjan kuningaskunnan, Ruotsin kuningaskunnan ja Sveitsin valaliiton sekä Euroopan talousyhteisön, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, Belgian kuningaskunnan, Tanskan kuningaskunnan, Saksan liittotasavallan, Helleenien tasavallan, Espanjan kuningaskunnan, Ranskan tasavallan, Irlannin, Italian tasavallan, Luxemburgin suurherttuakunnan, Alankomaiden kuningaskunnan, Portugalin tasavallan ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan välillä Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen pääsopimuksen, pöytäkirjojen ja liitteiden määräykset samoin kuin niissä säädöksissä olevat säännökset, joihin viitataan sopimuksen liitteissä lukuunottamatta liitettä I, jotka vaativat Eduskunnan suostumuksen;

että Eduskunta hyväksyisi ne Portossa 2 päivänä toukokuuta 1992 Suomen tasavallan, Islannin tasavallan, Itävallan tasavallan, Liechtensteinin ruhtinaskunnan, Norjan kuningaskunnan, Ruotsin kuningaskunnan ja Sveitsin valaliiton välillä valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen määräykset, jotka vaativat Eduskunnan suostumuksen;

että Eduskunta hyväksyisi ne Portossa 2 päivänä toukokuuta 1992 Suomen tasavallan, Islannin tasavallan, Itävallan tasavallan, Liechtensteinin ruhtinaskunnan, Norjan kuningaskunnan, Ruotsin kuningaskunnan ja Sveitsin valaliiton välillä EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen määräykset, jotka vaativat Eduskunnan suostumuksen.

Koska sopimukset sisältävät määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

1.

Laki Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä ja 69 §:n 1 momentissa määrätyllä tavalla, säädetään:

1 §

Portossa 2 päivänä toukokuuta 1992 Suomen tasavallan, Islannin tasavallan, Itävallan tasavallan, Liechtensteinin ruhtinaskunnan, Norjan kuningaskunnan, Ruotsin kuningaskunnan ja Sveitsin valaliiton sekä Euroopan talousyhteisön, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, Belgian kuningaskunnan, Tanskan kuningaskunnan, Saksan liittotasavallan, Helleenien tasavallan, Espanjan kuningaskunnan, Ranskan tasavallan, Irlannin, Italian tasavallan, Luxemburgin suurherttuakunnan, Alankomaiden kuningaskunnan, Portugalin tasavallan ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan välillä Euroopan talousalueesta (ETA) tehdyn sopimuksen (ETA-sopimus) pääsopimuksen, pöytäkirjojen ja liitteiden määräykset samoin kuin niissä säädöksissä olevat säännökset, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.

2 §

Lain tai asetuksen säännöstä ei saa soveltaa, mikäli se on ristiriidassa:

1) ETA-sopimuksen pääsopimuksessa, pöytäkirjassa tai liitteessä olevan ehdottoman ja riittävän täsmällisen määräyksen kanssa;

2) Euroopan talousyhteisön sellaisessa direktiivissä olevan säännöksen kanssa, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä, jos direktiivin säännös on ehdoton ja riittävän täsmällinen sekä jos se koskee yksityisen suhdetta julkiseen valtaan ja lain tai asetuksen säännöksen soveltamatta jättäminen on yksityisen edun mukaista; tai

3) Euroopan talousyhteisön sellaisen asetuksen kanssa, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä.

3 §

Mitä 2 §:ssä säädetään, koskee vastaavasti lain tai asetuksen säännöstä, joka on ristiriidassa ETA:n sekakomitean asianmukaisesti voimaansaatetun päätöksen kanssa.

4 §

Valtiovarainministeriöllä on oikeus määrätä sellaisista muutoksista ETA-sopimuksen pöytäkirjoissa 2―4 oleviin sopimuksen alkuperäsääntöihin ja sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia tuotteita koskeviin määräyksiin, joista ETA:n sekakomitealla on pääsopimuksen 98 artiklan nojalla oikeus päättää.

5 §

Kauppa- ja teollisuusministeriö voi antaa tarkempia määräyksiä seuraavien neuvoston asetusten täytäntöönpanosta, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteessä IV:

1) neuvoston asetus (ETY) N:o 1056/72 yhteisön etua koskevien öljy-, maakaasu- ja sähköalan investointihankkeiden ilmoittamisesta komissiolle;

2) neuvoston asetus (ETY) N:o 1893/79 rekisteröinnin käyttöön ottamisesta yhteisössä raakaöljyn ja öljytuotteiden maahantuonnissa; sekä

3) neuvoston asetus (ETY) N:o 4152/88 raakaöljyn maahantuonnin rekisteröinnistä yhteisössä annettujen asetusten (ETY) N:o 1893/79 ja (ETY) N:o 2592/79 voimassaoloaikojen pidentämisestä.

6 §

Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 osalta, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä V, toimivaltainen viranomainen Suomessa on työministeriö, joka antaa ETA-sopimuksessa ja mainitussa asetuksessa tarkoitetulla tavalla virka-apua EFTAn pysyvälle komitealle, EFTAn valvontaviranomaiselle ja Euroopan yhteisöjen komissiolle. Mainitussa asetuksessa tarkoitetun tilastoinnin osalta toimivaltaisia kansallisia viranomaisia ovat kuitenkin työministeriö ja tilastokeskus yhdessä.

7 §

Julkisten palvelujen käsitteeseen rautatie-, maantie- ja sisävesiliikenteessä olennaisesti kuuluvia velvoitteita koskevista jäsenvaltioiden toimenpiteistä annetussa neuvoston asetuksessa (ETY) N:o 1191/69, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XIII, tarkoitettu toimivaltainen viranomainen Suomessa on liikenneministeriö, joka voi antaa tarkempia määräyksiä asetuksen täytäntöönpanosta.

Yhteisistä säännöistä rautatieyritysten kirjanpidon säännönmukaistamiseksi annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1192/69, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XIII, 7- 11 artiklassa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen Suomessa on liikenneministeriö, joka käsittelee ja ratkaisee rautatieyritysten tilien normalisointia koskevat hakemukset sekä julkaisee niiden johdosta tekemänsä päätökset. Valtioneuvosto voi antaa tarkempia määräyksiä asetuksessa tarkoitetusta korvausmenettelystä.

8 §

Tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 osalta, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XIII, sovelletaan Suomessa myös, mitä mainitun asetuksen 5 artiklan 5 kohdassa ja 7 artiklan 3 kohdassa säädetään. Asetuksen 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen poikkeusten soveltamisesta Suomessa säädetään asetuksella. Asetuksen 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuista poikkeuksista päättää liikenneministeriö, joka voi antaa tarkempia määräyksiä poikkeusten myöntämisestä.

Kuljettaja, joka rikkoo 1 momentissa mainitun neuvoston asetuksen ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevia säännöksiä, sekä työnantaja tai tämän edustaja, joka rikkoo asetuksen 10 artiklaa, on tuomittava ajoaikarikkomuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi kuukaudeksi.

Työnantajaa tai tämän edustajaa, joka rikkoo 1 momentissa mainitun neuvoston asetuksen 5 artiklaa, rangaistaan niin kuin nuorten työntekijäin suojelusta annetun lain (669/67) 24 §:ssä säädetään.

Edellä 1 momentissa mainitun neuvoston asetuksen noudattamista valvoo poliisi, minkä lisäksi sitä 5 artiklan osalta valvovat myös työsuojeluviranomaiset.

9 §

Kilpailuvirasto ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin pääsopimuksen 50 artiklassa tarkoitetun syrjinnän estämiseksi.

Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen 79 artiklan 3 kohdan täytäntöönpanosta syrjinnän poistamiseksi kuljetusmaksuista ja -ehdoista annetussa neuvoston asetuksessa N:o 11/60, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XIII, tarkoitetuista jäsenvaltion viranomaisen tehtävistä huolehtii Suomessa kilpailuvirasto.

Sitä, joka rikkoo neuvoston asetuksen N:o 11/60 5 artiklan 2 kohdassa tai 6, 11 tai 13 artiklassa säädetyn taikka 16 artiklan c alakohdassa tarkoitetun velvollisuuden, rangaistaan niin kuin kilpailunrajoituksista annetun lain (480/92) 27 §:n 1 momentissa säädetään.

10 §

ETA-sopimuksen liitteessä XIV mainituissa säädöksissä tarkoitettu toimivaltainen viranomainen Suomessa on kilpailuvirasto, joka antaa virka-apua EFTAn valvontaviranomaiselle ja Euroopan yhteisöjen komissiolle siten kuin siitä on sovittu. Siltä osin kuin kysymys on yhteistyöstä EFTAn valvontaviranomaisen ja Euroopan yhteisöjen komission kanssa sopimuksen liitteessä XIV mainittujen säädösten tai sopimuksen muiden kilpailusääntöjen kehittämiseksi, toimivaltainen viranomainen on kuitenkin kauppa- ja teollisuusministeriö, joka toimii yhteistyössä valtiovarainministeriön, sosiaali- ja terveysministeriön tai liikenneministeriön kanssa, milloin asia koskee näiden ministeriöiden toimialaa.

Lääninhallitukset avustavat kilpailuvirastoa sen 1 momentissa tarkoitettujen tehtävien suorittamisessa.

Pääsopimuksen 53 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut päätökset, joilla tehdään yritysten välisten sopimusten ryhmän, yritysten yhteenliittymien päätösten ryhmän taikka yhdenmukaistettujen menettelytapojen ryhmän osalta poikkeus mainitun artiklan 1 kohdassa määrätystä kiellosta, saatetaan voimaan asetuksella.

11 §

Määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin sovellettavista säännöistä annettua neuvoston asetusta (ETY, Euratom) N:o 1182/71, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XVI, sovelletaan säädettyjen määräaikain laskemisesta annetun lain (150/30) säännösten estämättä kyseisessä liitteessä mainituissa säädöksissä tarkoitettuihin määräaikoihin, päivämääriin ja määräpäiviin.

12 §

Edustajien valitsemisesta ETA:n parlamentaariseen sekakomiteaan säädetään erikseen.

13 §

Pääsopimuksen 110 artiklassa tarkoitettu päätös pannaan Suomessa täytäntöön siten kuin Suomen tuomioistuimen riita-asiassa antama tuomio, joka on saanut lainvoiman. Täytäntöönpanomääräyksen antaa hakemuksesta oikeusministeriö, jollei tehtävää ole asetuksella annettu muulle viranomaiselle.

14 §

Joka rikkoo pääsopimuksen 122 artiklassa tai muualla ETA-sopimuksessa määrätyn salassapitovelvollisuuden, on tuomittava rangaistukseen salassapitorikoksesta tai tuottamuksellisesta salassapitorikoksesta siten kuin rikoslain 40 luvun 5 §:ssä säädetään, vaikka tekijä ei olisikaan mainitussa pykälässä tarkoitettu virkamies tai julkisyhteisön työntekijä. Muuhun kuin virkamieheen ei kuitenkaan sovelleta pykälän viraltapanoa koskevaa säännöstä.

15 §

Tarkemmat säännökset 1 §:ssä tarkoitettujen määräysten ja säännösten täytäntöönpanosta annetaan tarvittaessa asetuksella. Niiden Euroopan talousyhteisön direktiivien täytäntöönpanosta, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteissä, säädetään kuitenkin erikseen.

16 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana. Siitä, milloin Eurooppalaisesta taloudellisesta etuyhtymästä (ETEY) annettu neuvoston asetus (ETY) N:o 2137/85, johon viitataan ETA-sopimuksen liitteessä XXII, tulee voimaan, säädetään kuitenkin erikseen lailla.

Ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.

Mitä tässä laissa säädetään, ei sovelleta säädöksiin, joihin viitataan ETA-sopimuksen liitteessä I.


2.

Laki valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sopimuksen soveltamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä ja 69 §:n 1 momentissa määrätyllä tavalla, säädetään:

1 §

Portossa 2 päivänä toukokuuta 1992 Suomen tasavallan, Islannin tasavallan, Itävallan tasavallan, Liechtensteinin ruhtinaskunnan, Norjan kuningaskunnan, Ruotsin kuningaskunnan ja Sveitsin valaliiton välillä valvontaviranomaisen ja tuomioistuimen perustamisesta tehdyn EFTA-valtioiden sopimuksen (sopimus) sekä sen pöytäkirjojen määräykset ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.

2 §

Myönnettäessä Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 61 artiklassa tarkoitettua valtion tukea on tuen myöntämisestä tehtävään päätökseen liitettävä ehto, jonka mukaan laittomasti myönnetty tuki voidaan periä osittain tai kokonaan takaisin, jos EFTAn valvontaviranomainen on niin päättänyt.

EFTAn valvontaviranomaisen Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen määräysten vastaiseksi toteama tuki, jonka myöntämisestä tehtyyn päätökseen on liitetty edellä mainittu ehto, voidaan periä takaisin tuen saajalta.

Valtioneuvosto antaa tarvittaessa tarkempia määräyksiä tuen ilmoittamisessa noudatettavista menettelytavoista.

3 §

EFTAn tuomioistuimen antaman, sopimuksen pöytäkirjassa 5 olevassa 25 artiklassa tarkoitetun määräyksen perusteella yleinen alioikeus antaa oikeusapua todistajien ja asiantuntijoiden kuulemiseksi taikka muiden todisteiden vastaanottamiseksi siten kuin eräille kansainvälisille elimille Suomessa annettavasta virka-avusta sekä sellaisten elinten toimivallasta annetussa laissa (22/30) säädetään.

Määräys lähetetään Suomen ja ulkomaan viranomaisten yhteistoiminnasta oikeudenkäynnissä sekä ulkomaan tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanosta eräissä tapauksissa annetun lain (171/21) 2 §:ssä tarkoitetulle tuomioistuimelle toimeenpanoa varten.Yhteydenpitoviranomaisena tässä pykälässä tarkoitetuissa oikeusapuasioissa toimii oikeusministeriö, jollei asetuksella säädetä toisin.

4 §

Jos EFTAn tuomioistuimeen Suomesta kuultavaksi kutsuttu todistaja jää pois ilman laillista estettä tai poistuu luvatta taikka kieltäytyy vannomasta todistajanvalaa tai antamasta todistajanvakuutusta taikka kieltäytyy todistamasta tai kysymykseen vastaamasta, hänet on tuomittava sakkoon ja tarvittaessa määrättävä täyttämään velvollisuutensa siten kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 36―38 §:ssä säädetään.

EFTAn tuomioistuimen tehtyä ilmoituksen todistajan niskoittelua koskeva 1 momentissa tarkoitettu asia pannaan vireille virallisen syyttäjän vaatimuksesta siinä alioikeudessa, jonka tuomiopiirissä todistajalla on kotipaikka tai asuinpaikka.

5 §

Todistaja tai asiantuntija, joka EFTAn tuomioistuimessa kuultaessa on antanut perättömän lausuman tai laillisetta syyttä salannut jotakin, joka olisi asiaa valaissut, on tuomittava rangaistukseen perättömästä lausumasta siten kuin rikoslain 17 luvun 1 §:ssä säädetään.

6 §

Joka rikkoo sopimuksen 14 artiklassa tai muualla sopimuksessa määrätyn salassapitovelvollisuuden, on tuomittava rangaistukseen salassapitorikoksesta tai tuottamuksellisesta salassapitorikoksesta siten kuin rikoslain 40 luvun 5 §:ssä säädetään, vaikka tekijä ei olisikaan mainitussa pykälässä tarkoitettu virkamies tai julkisyhteisön työntekijä. Muuhun kuin virkamieheen ei kuitenkaan sovelleta pykälän viraltapanoa koskevaa säännöstä.

7 §

Syytteen ajamisesta EFTAn tuomioistuimen tuomaria vastaan ja sellaisen syytteen käsittelystä on soveltuvin osin voimassa, mitä syytteen ajamisesta korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden presidenttiä tai jäsentä vastaan ja sellaisen syytteen käsittelystä on säädetty.

8 §

Tarkemmat säännökset 1 §:ssä tarkoitettujen määräysten täytäntöönpanosta annetaan tarvittaessa asetuksella.

9 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.


3.

Laki EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Portossa 2 päivänä toukokuuta 1992 Suomen tasavallan, Islannin tasavallan, Itävallan tasavallan, Liechtensteinin ruhtinaskunnan, Norjan kuningaskunnan, Ruotsin kuningaskunnan ja Sveitsin valaliiton välillä EFTA-valtioiden pysyvästä komiteasta tehdyn sopimuksen sekä sen pöytäkirjojen, liitteen ja lisäyksen määräykset ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.

2 §

Tarkemmat säännökset 1 §:ssä tarkoitettujen määräysten täytäntöönpanosta annetaan tarvittaessa asetuksella.

3 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Ennen lain voimaantuloa voidaan ryhtyä lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.


Helsingissä 12 päivänä kesäkuuta 1992

Tasavallan Presidentin estyneenä ollessa Pääministeri
ESKO AHO

Ministeri
Pertti Salolainen

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.