Esityksessä ehdotetaan tapaturmavakuutuslain vakuutusmaksua koskevien säännösten uudistamista. Vakuutusmaksua koskevista keskeisistä periaatteista säädettäisiin nykyistä laajemmin lain tasolla. Vakuutusmaksun perusteet tulisi laatia siten, että maksut ovat kohtuullisessa suhteessa tapaturma- ja ammattitautiriskiin ja odotettavissa oleviin kustannuksiin sekä vakuutettujen edut turvaavat.

Vakuutusmaksujen määräytymisessä olisi otettava huomioon työnantajan ennalta ehkäisevä työturvallisuustyö. Vakuutusyhtiön olisi myös sovellettava maksuperusteitaan yhdenmukaisesti kaikkiin vakuutuksenottajiin. Vakuutusmaksuja sääntelevät nykyiset yksityiskohtaiset asetustasoiset säännökset kumottaisiin.

Esityksellä lisättäisiin myös vakuutusyhtiöiden välistä kilpailua laajentamalla vakuutuksen siirtotilanteessa vakuutusyhtiöiden oikeutta saada vakuutustarjouksen tekemiseksi tarpeelliset työnantajan palkka- ja tapaturmavahinkotiedot.

Lisäksi ehdotetaan, että yhdestä vahinkotapahtumasta aiheutuvat 75 miljoonaa euroa ylittävät korvauskustannukset siirrettäisiin kaikkien tapaturmavakuutusyhtiöiden yhteisesti vuosittain jakojärjestelmäperiaatteella rahoitettaviksi. Tällaisen suurvahingon kustannuksiin ei kuitenkaan luettaisi jakojärjestelmällä jo nykyäänkin rahoitettavia korvauksia eikä takautumisoikeuden perusteella yhtiön takaisin saamia korvauksia. Muutoksen tarkoituksena on parantaa tapaturmavakuutusyhtiöiden jälleenvakuutuksen saatavuutta ja pienentää siitä aiheutuvia kustannuksia.

Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 2012. Suurvahingon rahoittamista koskeva muutos on kuitenkin tarkoitettu tulemaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 2011.

---

Lakisääteisen tapaturmavakuutuksen vakuutusmaksujen määräytymisestä säädetään tapaturmavakuutuslain (608/1948) 35 ja 35 a §:ssä sekä riskien luokittelusta ja vakuutusmaksun määräytymisestä ammatin tai työn vaarallisuuden mukaan sekä vakuutuksenottajan oman vahinkotilaston huomioon ottamisesta tapaturmavakuutuslain 35 §:n mukaisen vakuutusmaksun määräytymisessä annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa (743/2001; vakuutusmaksuasetus).

Tapaturmavakuutuslain mukaisten vakuutusten vakuutusmaksujen laskuperusteiden vahvistamisesta viranomaisen toimesta luovuttiin 1 päivänä tammikuuta 1999, kun tapaturmavakuutuslain vakuuttamista koskevat säännökset mukautettiin Euroopan unionin vahinkovakuutusdirektiivien määräyksiin (HE 227/1996 vp;1204/1996). Lain 35 §:n mukaan lakisääteistä tapaturmavakuutusta harjoittavalla vakuutusyhtiöllä on oltava laskuperusteet, joissa määrätään, miten vakuutusmaksut lasketaan (maksuperusteet). Säännökseen on myös kirjattu maksun riskivastaavuutta ja kohtuullisuutta koskevat keskeiset periaatteet. Vakuutusmaksujen tulee olla kohtuullisessa suhteessa vakuutuksista aiheutuneisiin kustannuksiin ottaen huomioon vakuutetun työn tapaturma- ja ammattitautiriski (kohtuullisuusperiaate). Suuremmilla yrityksillä tulee yrityksen oman vahinkokehityksen vaikuttaa vakuutusmaksun suuruuteen (erikoistariffoitava eli erikoismaksuperusteinen vakuutus). Pienemmissä yrityksissä työn aiheuttama riski otetaan huomioon pelkästään ammattialakohtaisen riskiluokituksen mukaan (taulustomaksuperusteinen vakuutus).

Yrityksen oman vahinkokehityksen ja työn vaarallisuuden huomioon ottavilla vakuutusmaksuilla pyritään työtapaturmien ja ammattitautien ehkäisyyn. Koska lakisääteinen tapaturmavakuutus on pakollinen vakuutus ja tärkeä osa työntekijöiden sosiaaliturvaa, on työsuojelutyön edistämistä ja maksujen kohtuullisuutta pidetty maksusääntelyn keskeisinä tavoitteina.

Voimassa olevan lain 12 § 1 momentin mukaan työnantajalla eli vakuutuksenottajalla on vahinkokohtainen omavastuu, jollei vakuutusta ole vapaaehtoisesti ulotettu käsittämään myös tätä korvausvelvollisuutta. Säännöksen mukaan vakuutuksenottajan on suoritettava vakuutusyhtiön sijasta korvaukset määrättyyn euromääräiseen rajaan saakka. Vuoden 2010 indeksitasossa tämä omavastuu on 206 €. Käytännössä vakuutusyhtiö useimmiten kuitenkin maksaa kaikki korvaukset ja perii omavastuun myöhemmin vakuutuksenottajalta, mikä aiheuttaa vakuutusyhtiölle suhteessa omavastuun vähäiseen määrään merkittäviä hallintokustannuksia. Omavastuulla voi katsoa olevan merkitystä ainoastaan pienille vakuutuksenottajille, joilla oma korvausmeno ei sellaisenaan vaikuta itse vakuutusmaksuun. Nykyinen omavastuu on kuitenkin tasoltaan liian pieni, jotta sen voisi katsoa kannustavan vakuutuksenottajaa vahinkojen vähentämiseen ja ainoastaan noin 10 % vakuutuksenottajista on valinnut sen.

Lain 35 a §:ssä säädetään ennakkovakuutusmaksusta ja tasoitusvakuutusmaksusta. Vakuutusmaksu ennen vakuutuskauden alkua perustuu vakuutusyhtiön maksuperusteen mukaisesti määräytyvään maksukertoimeen ja ilmoitettuun tai arvioituun palkkasummaan (ennakkovakuutusmaksu), jotka vakuutuskauden jälkeen tarkistetaan vastaamaan lopullista toteutunutta palkkasummaa ja maksuperusteiden mukaista maksukerrointa (vakuutusmaksun tasoitusmaksu).

Vakuutusmaksuasetus sisältää lakia täydentäviä, yksityiskohtaisia säännöksiä yhtiön maksuperusteiden sisällöstä ja vakuutusmaksun rakenteeseen vaikuttavista tekijöistä. Asetuksessa säädetään muun muassa siitä, milloin vakuutusyhtiö voi käyttää ja milloin sen on käytettävä erikoismaksuperustetta sekä vaatimuksesta käyttää Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ammatti- ja vastuuluokitusta pienempien yritysten taulustomaksuperusteisen maksun määräytymisperusteena.

Lakisääteisessä tapaturmavakuutuksessa ei tapaturmasta ja ammattitaudista maksettavalla korvauksella ole euromääräistä ylärajaa. Tyypillistä suurvahinkoa edustaa esimerkiksi teollisuusräjähdys. Koska ansionmenetyskorvauksen perusteena olevalla vuosityöansiolla ei ole ylärajaa, niin myös yhden huipputuloisen työntekijän eläkekorvaus saattaa nousta kymmeniin miljooniin euroihin. Esimerkiksi 3,5 miljoonan euron vuosityöansiolla keski-ikäisen miehen täysi tapaturmaeläke on pääoma-arvoltaan runsas 45 miljoonaa euroa. Verohallinnon tilaston perusteella arvioiden noin yhdellä prosentilla työntekijöistä lakisääteisen tapaturmavakuutuksen mukainen vuosityöansio ylittää 100 000 euroa. Eläkkeen pääoma-arvo rasittaa vakuutusyhtiön tulosta pääoma-arvonsa suuruisena heti tapaturman tai ammattitaudin sattumisvuonna.

Koska lakisääteinen tapaturmavakuutus voi kattaa myös vapaa-ajan tapaturmat, on myös otettava huomioon esimerkiksi laaja-alaiset turistikohteissa tapahtuvat luonnonkatastrofit, kuten maanjäristys ja tsunami. Vuoden 2004 tsunamionnettomuudesta on lakisääteisestä tapaturmavakuutuksesta maksettu muun muassa kuolemaan liittyvää korvausta 14 henkilöstä, mutta kokonaisvahinko on kuitenkin jäänyt vajaaseen kahteen miljoonaan euroon.

Lakisääteisen tapaturmavakuutuksen katastrofivahingot ovat olleet erittäin harvinaisia. Viime vuosikymmenien suurin korvattu vahinko on vuonna 2005 sattunut helikopterionnettomuus, jossa kuoli kahdeksan henkilöä. Näistä kahdelle henkilölle maksettiin korvausta työpaikkatapaturmasta ja muille työmatkatapaturmasta. Tässäkin tapauksessa kokonaiskorvaukset ovat jääneet noin neljään miljoonan euroon.

Perinteisiä teollisuuskatastrofeja ei ole sitten vuoden 1976 Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen sattunut. Uuden tyyppisiä suurvahinkoriskiä lisääviä tilanteita ovat isojen yritysten työpaikan ulkopuolella järjestämät henkilökuntatilaisuudet sekä nyttemmin kouluampumistapausten tyyppiset tilanteet, joissa koulun opettajat ja muu henkilökunta saattaisivat joutua huomattavankin laajan väkivallan uhriksi.

Suurvahingon mahdollisuus on kuitenkin olemassa ja tästä johtuen lakisääteistä tapaturmavakuutusta harjoittavat vakuutusyhtiöt ovat järjestäneet toiminnalleen katastrofijälleenvakuutuksen. Jälleenvakuutus on tällä hetkellä järjestetty yhteisesti, koska kaikki Suomessa lakisääteistä tapaturmavakuutusta harjoittavat vakuutusyhtiöt ovat jäseniä lakisääteisen tapaturmavakuutuksen vahinkopoolissa. Siinä kunkin vakuutusyhtiön vahinko jaetaan kaikkien pooliin kuuluvien yhtiöiden kesken siltä osin kuin se ylittää vakuutusyhtiön valitseman euromääräisen poolirajan. Lakisääteisen tapaturmavakuutuksen suurvahinkopooli perustuu vakuutusyhtiöiden keskinäiseen sopimukseen, johon jokainen Suomessa tätä vakuutusta harjoittava vakuutusyhtiö voi niin halutessaan liittyä. Tapaturmavakuutuslain 30 a §:n perusteella Tapaturmavakuutuslaitoksen liiton eräänä tehtävänä on toimia suurvahinkojen tasoittamiseksi sitä haluavien vakuutuslaitosten yhteiselimenä. Poolin hallintoa hoidetaan liiton toimistossa.

Katastrofijälleenvakuutus on vakuutusyhtiöiden keskeinen riskienhallinnan väline vakuutuslajeissa, joissa yksikin iso vahinkotapahtuma saattaa vaarantaa yhtiön korvausten maksukyvyn tai toiminnan jatkumisen. Jälleenvakuutussuojan mitoittamiseen vaikuttaa myös se, miten vakuutusyhtiön omalle vastuulle jäävän katastrofivahingon mahdollisuus nostaa yhtiön vakavaraisuusvaatimusta.

Poolin katastrofijälleenvakuutuksen kattavuus ulottuu tällä hetkellä kuudesta miljoonasta eurosta 200 miljoonaan euroon yhtä vahinkotapahtumaa kohti. Jälleenvakuutuksen ehdot ovat hyvin lähellä tapaturmavakuutuslain mukaista korvausvelvollisuutta. Poolin jälleenvakuutus suojaa yhteenlaskettuna kaikkia tapaturmavakuutuslain mukaisia yksittäisiä vahinkoja, jotka ovat suoraa seurausta yhdeksi katsottavasta vahinkotapahtumasta. Ammattitautien osalta jälleenvakuutus toimii kuitenkin käytännössä ainoastaan kunkin vahingoittuneen osalta erikseen. Jälleenvakuutuksen hinta on vuonna 2010 noin kaksi miljoonaa euroa.

Jälleenvakuutusmarkkinoilta on käytännössä mahdoton saada yhtä vahinkotapahtumaa koskevaa rajatonta suojaa ja mahdollinen katastrofivahinko todennäköisesti nostaisi merkittävästi jälleenvakuutussuojan hintaa ja samalla rajoittaisi korvausehtoja. Jälleenvakuutuksen hinnoittelun perusteella 200 miljoonan euron tasoa olevan vahingon odotetaan sattuvan kerran noin sadassa vuodessa. Pidemmällä tähtäimellä on kuitenkin perusteltua järjestää suurkatastrofivahingon rahoitus jälleenvakuutusmarkkinoista ja niiden kulloisestakin tarjonnasta sekä hinta- ja ehtokehityksestä riippumattomasti. Tämä olisi helpoiten toteutettavissa lakisääteistä tapaturmavakuutusta harjoittavien vakuutusyhtiöiden yhteiseen rahoitukseen perustuvan tapaturmavakuutuslain 60 b §:n mukaisen jakojärjestelmän puitteissa.

EY:n vakuutuslainsäädännön vakuutusmaksuja koskevan sääntelyn lähtökohtana on hinnoittelun vapaus. Tämä periaate on ilmaistu lakisääteiseen tapaturmavakuutukseen sovellettavassa kolmannessa vahinkovakuutusdirektiivissä epäsuorasti siten, että jäsenvaltioita kielletään edellyttämästä vakuutusmaksuperusteiden ennakkohyväksyntää tai edes järjestelmällistä tiedoksi antamista viranomaiselle (artiklat 6, 29 ja 39). Hinnoittelun vapauden periaatteen on Euroopan yhteisöjen tuomioistuin vahvistanut asiassa C-296/98 (komissio vastaan Ranska) ja asiassa C-59/01 (komissio vastaan Italia). Viimeksi mainitussa asiassa yhteisöjen tuomioistuin on erikseen muistuttanut, että yhteisön lainsäätäjän tarkoituksena on ollut taata hinnoitteluvapauden periaate myös pakollisissa vakuutuksissa, kuten liikennevakuutuksessa.

Hinnoitteluvapauden periaate ei ole yhteisöjen tuomioistuimen mukaan kuitenkaan ehdoton. Päätöksessään C-346/02 (komissio vastaan Luxemburg) tuomioistuin on todennut, että vahinkovakuutusten maksuperusteiden sääntelyä ei ole direktiiveissä täysin yhdenmukaistettu. Direktiivejä ei näin ollen voida tulkita siten, ettei minkäänlainen kansallinen, maksuperusteisiin vaikuttava toimenpide olisi mahdollinen. Tuomioistuimen mukaan yhteisön lainsäätäjä ei ole selvästi ilmaissut tämän suuntaista tahtoaan.

Italian liikennevakuutuksen sopimuspakkoa koskevassa jutussa C-528/06 (komissio vastaan Italia) tuomioistuin on toistanut edellä mainituissa tuomioissa esitetyt näkemyksensä. Kyseisessä tapauksessa yhtenä ratkaistavana kysymyksenä oli sopimuspakon lisäksi se, oliko Italian valtion lainsäädännön vakuutusmaksuja koskenut säännös, jonka tarkoituksena oli estää vakuutusyhtiöille asetetun sopimuspakon kiertäminen epänormaalilla hinnoittelulla, yhteisöoikeuden vastainen. Italian lainsäädännön mukaan vakuutusmaksut oli laskettava yhtiön omien ”teknisten perusteiden mukaan, jotka ovat riittävän kattavat ja perustuvat vähintään viiteen tilikauteen”. Tuomioistuin hylkäsi tältäkin osin komission kanteen ja katsoi, ettei komissio ollut osoittanut, että Italian lainsäännön maksuperusteita koskenut säännös olisi ollut yhteen sopimaton vakuutusalalla maksuperusteiden laadinnassa noudatettujen teknisten sääntöjen ja vakuutusmatemaattisten periaatteiden kanssa.

Euroopan yhteisöjen vakuutusmaksuja koskevat tuomiot ovat merkityksellisiä myös Suomen tapaturmavakuutuslainsäädännön kannalta. Toisaalta niissä vahvistetaan hinnoittelun vapauden periaatteen koskevan myös lakisääteisiä vakuutuksia, toisaalta todetaan se, etteivät vahinkovakuutusta koskevat direktiivit kokonaan kiellä jäsenvaltioita antamasta säännöksiä vakuutusmaksuun vaikuttavista tekijöistä.

Näin on Suomessa jo yleisen edun käsitteeseen perustuen katsottu voimassa olevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Tapaturmavakuutuslain muuttamista koskevan hallituksen esityksen 227/1997 vp. yleisperustelujen kohdassa 2.2. on todettu, että kansallisella lainsäädännöllä voidaan antaa yleisen edun suojaamiseen tähtääviä, rajoittavia säännöksiä, jotka ovat objektiivisesti välttämättömiä ja pyrittävään tavoitteeseen suhteutettuja. Vakuutetun työntekijän suojaamiseen osaltaan tähtäävän vakuutusmaksujen riskivastaavuuden noudattamisen katsottiin olevan yleisen edun mukaista. Lisäksi viitattiin siihen, että samaan tavoitteeseen ei voitu päästä yhtä tehokkaasti muulla Suomen vakuutusjärjestelmään soveltuvalla keinolla.

Esityksessä ehdotetaan, että tapaturmavakuutuslain mukaista vakuutusta harjoittavalla vakuutusyhtiöllä on oltava yhtiön hallituksen hyväksymät vakuutusmaksujen laskuperusteet eli maksuperusteet. Ehdotus vastaa tältä osin nykyistä lainsäädäntöä. Tämän vaatimuksen tarkoituksena on lisätä järjestelmän toimivuuden uskottavuutta.

Esityksen mukaan laissa ei määrätä sitä, miten ja kenen toimesta hallituksen hyväksymät maksuperusteet laaditaan. Vakuutusyhtiön aktuaaritoiminnolla on keskeinen vastuu sen suhteen, että muun muassa maksuperusteiden riski- ja kustannusvastaavuus toteutuu ehdotuksessa tarkoitetulla tavalla samoin kuin, että yhtiön vakuutusmaksujen määräämistapa ja määrä täyttävät vakuutusyhtiölain (521/2008) ja lakisääteisiä vakuutuksia koskevien lakien sekä niiden nojalla annettujen Finanssivalvonnan määräysten mukaiset vaatimukset.

Esityksessä ehdotetaan vähennettäväksi voimassa olevaan vakuutusmaksuasetukseen perustuvaa, yksityiskohtaista yhtiön maksuperusteiden sisältöä koskevaa sääntelyä. Tämä on tarpeen, ettei maksusääntelyn yksityiskohtaisuuden voitaisi katsoa rajoittavan suhteettomasti hinnoittelun vapauden periaatetta. Ehdotettavat, voimassa olevien säännösten sisältöä vastaavat, yleiset vaatimukset vakuutusmaksujen riskivastaavuudesta ja vakuutusmaksujen kohtuullisuudesta eivät ole ristiriidassa vakuutusalalla maksuperusteiden laadinnassa noudatettavien yleisten vakuutusmatemaattisten periaatteiden kanssa. Näin ollen ne ovat myös Euroopan yhteisöjen oikeuskäytännön mukaiset siten kuin yhteisöjen tuomioistuin on edellä selostetussa tapauksessa C-528/06 katsonut.

Esityksen lähtökohta on nykyisen lain mukaisen vakuutusmaksujen riskivastaavuuden säilyttäminen. Riskivastaavuuden soveltaminen on laskenut työtapaturmien määrää ja edesauttanut vakiintuneiden työsuojeluorganisaatioiden syntyä suuremmissa yrityksissä. Erikoismaksuperusteen käyttöä on sen vuoksi pyritty laajentamaan myös pienempiin yrityksiin. Osaltaan työntekijän suojaamiseen tähtäävän vakuutusmaksujen riskivastaavuuden noudattamisen voidaan katsoa olevan yleisen edun mukaista. Sen välttämättömyyttä puoltaa se, ettei samaan tavoitteeseen voida päästä yhtä tehokkaasti muulla Suomen tapaturmavakuutusjärjestelmään soveltuvalla keinolla

Lähtökohtaisesti vakuutusyhtiöiden välinen toimiva kilpailu sekä Finanssivalvonnan suorittama julkisuusvalvonta varmistaa sen, että vakuutusmaksut eivät muodostu liian korkeiksi ja vakavaraisuusvalvonta puolestaan sen, etteivät vakuutusmaksut ole alimitoitettuja. Finanssivalvonnan harjoittamasta julkisuusvalvonnasta esitetään säädettäväksi lain tasolla.

Riski- ja kustannusvastaavuus- sekä kohtuullisuusperiaate sisältyvät nykyisenkin tapaturmavakuutuslain vakuutusmaksusääntelyyn. Turvaavuusperiaatetta ei nykyisessä laissa ole suoraan mainittu, mutta sosiaali- ja terveysministeriön 5 päivänä lokakuutta 2000 antaman lausunnon (18/49/2000) mukaan lain nykyisen 35 §:n mukaisen vakuutusmaksun kohtuullisen suhteen lähtökohtana on myös vakuutusmaksujen turvaavuusperiaate eli kohtuullisuutta tulee tulkita kaksisuuntaisesti. Käytännössä turvaavuusperiaate edellyttää vakuutusmaksuihin pidemmällä aikavälillä sisältyvää riskilisää, joka turvaa vakuutuslajin sitoman vakavaraisuuspääoman ylläpidon edellyttämä tuoton. Turvaavuusperiaate esitetään nyt kirjattavaksi myös itse lakiin.

Vakuutusyhtiöiden hintakilpailu mahdollistuu, kuten nykyisinkin riski- ja kustannusvastaavuus- sekä turvaavuusperiaate huomioon ottaen. Tämän ohella vakuutusyhtiöiden välinen kilpailu toteutuu mahdollisuutena kehittää vakuutuksenottajien riskienhallintaa ja tapaturmien torjuntatyötä tukevia innovatiivisia hinnoitteluratkaisuja sekä tehokkuutena vakuutus- ja korvauspalvelussa.

Vakuutuksenottajan vakuutusmaksun erikoismaksuperusteisuus mahdollistaa vakuutuksenottajan omien korvausten huomioon ottamisen vakuutusmaksua määrättäessä. Sen tarkoituksena on parantaa vakuutusmaksun riskivastaavuutta. Erikoismaksuperusteisuudelle on vakuutusmaksuasetuksessa määritelty nykyisin tarkat euromääräiset vakuutuksenottajan kokoluokkaa kuvaavat rajat. Se on aiheuttanut keinotekoistakin rajankäyntiä erikoismaksuperusteisten vakuutusten ja taulustomaksuperusteisten vakuutusten välillä. Esityksessä ehdotetaan, että vakuutuksenottajan vakuutusmaksun tulee olla erikoismaksuperusteinen, jos vakuutuksenottajan vahinkohistoria on mahdollista ottaa tilastollisesti luotettavalla tavalla huomioon vakuutusmaksua määrättäessä. Tämä edellyttää vakuutuksenottajalta riittävää suuruutta, jota voidaan kuvata vakuutuksenottajan teettämän työn määrällä. Esityksessä ei ehdoteta laissa tarkemmin säädettäväksi siitä, minkä suuruinen vakuutuksenottajan tulee vähintään olla eikä siihen, millä täsmällisillä edellytyksillä suuruus määritellään. Tämä tulee määritellä vakuutusyhtiön maksuperusteissa vakuutusmatemaattisin perustein

Uutena asiana ehdotetaan, että maksuperusteissa olisi myös otettava huomioon työnantajan dokumentoitu ennalta ehkäisevä työturvallisuustyö. Tällä on vaikutusta erityisesti pieniin ja keskisuuriin yrityksiin, joiden osalta vakuutuksenottajan oman vahinkomenon huomioon ottaminen ei tilastollisesta luotettavuudesta johtuvista syistä ole mahdollista.

Voimassa olevassa tapaturmavakuutuslain 12 §:ssä säädetyn vahinkokohtaisen omavastuun tehokas käyttö edellyttäisi, että vakuutuksenottaja hoitaisi omavastuurajan alle jäävät ja yleensä ainoastaan sairaanhoitokustannuksiin johtavat pienet vahingot itse ilman vakuutusyhtiötä. On ilmeistä, että mahdollisuus omavastuun nostamiseen valinnaisesti esimerkiksi 1000—3000 euroon olisi omiaan kannustamaan työturvallisuustyöhön. Tämä todennäköisesti kuitenkin korottaisi vahinkojen ilmoituskynnystä, mitä ei voida pitää vakuutuksen luonne ja järjestelmän tilastovelvoite huomioon ottaen perusteltuna.

Ilmoituskynnyksen nouseminen johtaisi myös siihen, että niiden tapausten osalta, jotka jäisivät ilmoittamatta vakuutusyhtiöille, tapaturmapotilaiden julkiselle terveydenhuollolle aiheuttamat sairaanhoitokustannukset eivät kohdentuisi tapaturmavakuutusyhtiöiden maksettavaksi, vaan jäisivät kuntien rasitukseksi. Omavastuurajan nosto lisäisi myös vaativan ja kalliin selvittelytyön määrää vakuutusyhtiöissä ja julkisissa hoitolaitoksissa. Lisäksi korkeampi omavastuu saattaisi aiheuttaa pienille yrityksille vuotuisten tapaturmakustannusten odottamatonta heilahtelua. Koska omavastuun käyttö pienentää vakuutusyhtiön saamaa vakuutusmaksutuloa, niin nykyistä merkittävästi korkeamman valinnaisen omavastuun käyttö myös vinouttaisi lain 60 b §:ssä säädettyä, vakuutusyhtiön tuloslaskelman mukaista vakuutusmaksutuloon perustuvaa yhteistä jakojärjestelmärahoitusta.

Edellä mainituista syistä ehdotetaan, että vahinkokohtaisen omavastuun käytöstä luovutaan kokonaan ja kumotaan sitä koskeva tapaturmavakuutuslain 12 §. Kun se kumotaan, omavastuuta siinä mielessä, että vakuutuksenottaja olisi velvollinen maksamaan itse korvausta, ei enää voitaisi soveltaa missään tilanteessa. Tapaturmavakuutuslain mukainen korvausvelvollisuus on aina vakuutuslaitoksella, jollei laissa toisin säädettäisi. Korvausvelvollisuus ei ole sovittavissa eikä siten myöskään maksuperusteissa määrättävissä oleva asia.

Riskivastaavuuden ja kilpailun edistämiseksi vakuutusyhtiöillä tulisi olla tasapuolisesti käytössään standardoidut tilastotiedot ainakin vakuutuksenottajien vakuutuskohtaisista vahingoista ja palkkasummista. Vakuutuksen luonne huomioon ottaen tämän tulisi toteutua myös silloin, kun vakuutusyhtiö laatii vakuutustarjousta. Jotta vakuutusyhtiö voisi tällöin maksuperusteidensa mukaisessa laajuudessa käyttää vakuutuksenottajaa koskevia historiatietoja sekä palkkasumman että korvausten osalta, sille ehdotetaan oikeutta saada nämä tiedot siltä vakuutusyhtiötä, jossa vakuutuksenottajan vakuutukset tarjoushetkellä ovat. Menettely takaisi, että vakuutuskohtainen tilastohistoria olisi tällöin kaikkien vakuutusyhtiöiden käytettävissä tarjouksia tehdessään. Menettely on omiaan sekä edistämään että helpottamaan vakuutusyhtiöiden kilpailuttamista. Vakuutuksenottajaa koskevien tietojen välitys ehdotetaan turvattavaksi lain tasolla myös tilanteessa, jossa vakuutuksenottaja vaihtaa vakuutusyhtiötä.

Vakuutuksenottajakohtaisen tilastohistorian siirtyminen toteutettaisiin vakuutusyhtiöiden välisenä tietojen luovutuksena. Viiden viimeisimmän vakuutuskauden yhtenäisen tilastohistorian saatavuus voitaisiin periaatteessa järjestää myös keskitetyllä rekisterillä. Esimerkiksi Tapaturmavakuutuslaitosten liiton 64 §:n mukainen työtapaturma- ja ammattitautirekisteri ei kuitenkaan nykymuodossaan tarjoa valmiuksia vakuutuksenottajan eri vakuutusten tilastohistorian riittävän luotettavaan ja ajantasaiseen ylläpitoon.

Sääntelyn vähentäminen ja kilpailun lisääminen korostaa vakuutusyhtiöiden velvollisuutta varmistaa, että vakuutuksenottajat saavat vakuutusyhtiön markkinoinnissa sen maksuperusteista kaikki ne tiedot, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenottajan tehdessä lakisääteistä tapaturmavakuutusta koskevia ratkaisuja. Vakuutusyhtiöiden markkinointia säännellään vakuutusyhtiölain (521/2008) 31 luvun 1 §:ssä, jota ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain (398/1995) 60 §:n mukaan sovelletaan myös ulkomaisiin vakuutusyhtiöihin. Säännöksen mukaan vakuutusyhtiön on markkinoinnissaan annettava asiakkaalle markkinoitavasta vakuutuksesta kaikki ne tiedot, joilla saattaa olla merkitystä asiakkaan tehdessä vakuutusta koskevia ratkaisuja. Markkinoinnissa ei myöskään saa antaa harhaanjohtavia tietoja eikä käyttää muutoin asiakkaan kannalta sopimatonta tai hyvän tavan vastaista menettelyä. Markkinointia, joka ei sisällä asiakkaan taloudellisen turvallisuuden kannalta tarpeellisia tietoja, on pidettävä sopimattomana. Tämä vakuutusyhtiölain säännös koskee myös lakisääteisen tapaturmavakuutuksen markkinointia. Siksi esityksessä ei nähdä tarpeelliseksi lisätä tapaturmavakuutuslakiin vastaavia säännöksiä. Markkinoinnin lainmukaisuutta valvoo Finanssivalvonta.

Koska julkisuusvalvonnalla on suuri merkitys kohtuullisuus- ja turvaavuusperiaatteiden toteutumisessa, lakiin ehdotetaan otettavaksi säännös siitä, että Finanssivalvonnan on vuosittain julkaistava selvitys, josta ilmenee kunkin vakuutusyhtiön tapaturmavakuutuslain mukaisen vakuutuksen pitkän aikavälin tulos.

Esityksessä ehdotetaan, että suurvahingoksi määriteltävästä vahinkotapahtumasta aiheutuvat korvaukset siirrettäisiin rahoitettaviksi tapaturmavakuutuslain mukaisesta jakojärjestelmästä. Suurvahingoksi ehdotetaan katsottavaksi ajallisesti ja paikallisesti rajoittunut vahinkotapahtuma tai samaa alkuperää oleva tapahtumasarja, jonka seurauksena tapaturmavakuutuslain mukaisia korvauksia maksetaan yhdelle tai useammalle työntekijälle yhteensä yli 75 miljoonaa euroa. Rahoittamalla tällaisesta suurvahingosta maksettavat 75 miljoonan euron ylittävät korvaukset jakojärjestelmän kautta saadaan tarvittava jälleenvakuutustarve rajoitetuksi niin, että koko vakuutusriskille saadaan suoja jälleenvakuutusmarkkinoilta.

Keskeisten vakuutusmaksun määräytymisessä noudatettavien periaatteiden kirjaaminen lain tasolle yksityiskohtaisen sääntelyn sijaan, johtaa vakuutusyhtiöiden maksuperusteiden aseman korostumiseen. Maksuperusteiden tehtävänä on erityisesti vakuutusmaksujen määräytymisen vakuutusmatemaattinen kuvaaminen. Lain tasolla kuvattujen yleisten periaatteiden huomioon ottaminen maksuperusteissa jää vakuutusyhtiön tehtäväksi siitä erikseen tarkemmin säätämättä. Tämän seurauksen poistuu myös epäterve mahdollisuus pyrkiä käyttämään hyväksi yksityiskohtaiseen sääntelyyn yleensä jääviä aukkoja. Tämä tukee vakuutusyhtiöiden välistä kilpailua lisäämällä mahdollisuuksia kehittää vakuutuksenottajan omaa riskienhallintaa parhaiten tukevia vakuutusmaksujärjestelmiä.

Vakuutusmaksusääntelyn vähentäminen ja kilpailun lisääminen korostavat vakuutusyhtiön velvollisuutta huolehtia siitä, että vakuutuksenottajat saavat vakuutusyhtiön markkinoinnissa vakuutusyhtiön maksuperusteista kaikki ne tiedot, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenottajan tehdessä lakisääteistä tapaturmavakuutusta koskevia ratkaisuja. Erityisen tärkeää tämä on erikoismaksuperusteisten vakuutuksenottajien osalta. Esimerkiksi niitä koskevissa tarjouslaskelmissa tai muussa asiakkaalle annettavassa informaatiossa olisi selostettava, miten vakuutuksenottajan vakuutuksen perusteella maksettavat korvaukset vaikuttavat vuosittaisen vakuutusmaksun määrään ja miten tämä otetaan huomioon vakuutuksen päättyessä. Vakuutusyhtiön edellytetään esityksen mukaan soveltavan maksuperusteitaan siten, että vakuutuksenottajan on mahdollista saada oikea ja riittävä kuva vakuutusmaksuunsa vaikuttavista tekijöistä ja erikoismaksuperusteisen vakuutuksenottajan kohdalla myös vakuutusmaksun pidemmän aikavälin kehityksestä. Säännös on tärkeä myös Finanssivalvonnan suorittaman menettelytapavalvonnan kannalta.

Työnantajan työturvallisuustyön huomioon ottamisen säätäminen pakolliseksi myös taulustomaksuperusteisten vakuutuksenottajien vakuutusmaksuissa tukee pidemmällä aikavälillä turvallisemman työnteon kulttuurin kehittymistä myös pienissä yrityksissä. Suurten työnantajien osalta työturvallisuustyöhön kannustaminen toteutuisi, kuten nykyisinkin erikoismaksuperusteisissa vakuutuksissa, joissa vakuutuksenottajan oma vahinkokehitys vaikuttaa vakuutusmaksuun.

Pienten ja keskisuurten vakuutuksenottajien taulustomaksuperusteisen vakuutuksen riskirakenteen vapauttaminen lisää kilpailua mahdollistamalla työtapaturma- ja ammattitautiriskiä parhaiten kuvaavien riskitekijöiden valinnan.

Esitys tukee kilpailua myös varmistamalla, että kaikilla vakuutusyhtiöillä on pakollisen vakuutuksen osalta nyt myös vakuutusta tarjotessaan vakuutusmaksuperusteidensa soveltamista varten maksutta käytössään määrämuotoiset perustiedot, joita kutsutaan tilastohistoriaksi. Tilastohistorian toimittaminen perustuu vakuutusyhtiöiden yhteistyöhön.

Tapaturmavakuutuslaitosten liiton tapaturmavakuutuslain 64 §:n mukaisella pakollisella tilastoinnilla on keskeinen merkitys erityisesti pienten vakuutusyhtiöiden mahdollisuuksiin tarjota lakisääteistä tapaturmavakuutusta. Tähän tilastointiin ei esitetä muutoksia, mutta Tapaturmavakuutuslaitosten liiton on esityksen mukaan jatkossa ylläpidettävä taulustomaksuperusteisten vakuutuksenottajien viitteellistä riskiluokitusta vakuutusyhtiöiden soveltamasta riskiluokituksesta riippumatta.

Suurvahingon rahoittamista koskevilta osin esitys on riippumaton vakuutusyhtiöiden keskinäisestä suurvahinkopoolista tai kunkin yhtiön oman jälleenvakuutussuojan järjestämisestä. Poolijärjestelyn puitteissa jokaisen vakuutusyhtiön suurimmaksi mahdolliseksi omalle vastuulle jääväksi vahingoksi ennen poolin jälleenvakuutussuojaa muodostuu yhtiön poolisääntöjen mukainen vakuutusmaksuosuus 75 miljoonan euron ja yhtiön valitseman poolirajan erotuksesta lisättynä tällä poolirajalla. Mikäli vakuutusyhtiö ei osallistu poolijärjestelyyn, niin suurin omalle vastuulle jäävä vahinko ennen yhtiön omaa jälleenvakuutussuojaa olisi vastaavasti 75 miljoonaa euroa. Esityksellä on kuitenkin merkittävä vaikutus verrattuna nykytilanteeseen, jossa vakuutusyhtiön vastuulla ei ole vahinkokohtaista ylärajaa. Esityksen seurauksena suurvahinkojen jälleenvakuutussuojan hinnan voi arvioida puolittuvan. Koska jakojärjestelmällä rahoitettavat korvaukset eivät jää vakuutusyhtiön vastuulle, suurvahinkorajan ylittämisestä aiheutuvat vakuutusyhtiön maksamat korvaukset eivät sisälly erikoismaksuperusteisen vakuutuksenottajan vakuutusmaksun määräämisessä käytettäviin vakuutuksenottajan vakuutuksista aiheutuvaan korvauksiin.

Esitys selkeyttää sijoitustoiminnan merkitystä vakuutusmaksujen hinnoittelussa edellyttämällä vakuutusmaksujen kohtuullisuutta suhteessa vakuutuksista aiheutuvien, odotettavissa olevien kustannusten pääoma-arvoon. Vakuutusmaksujen kohtuullisuus- ja turvaavuusperiaatteen toteutumisen valvonnassa korostuu nykyistä enemmän Finanssivalvonnan harjoittama julkisuusvalvonta. Tästä syystä lakiin on esitetty otettavaksi säännös, jonka mukaan Finanssivalvonnan olisi vuosittain julkaistava selvitys, josta ilmenee kunkin vakuutusyhtiön tapaturmavakuutuslain mukaisen vakuutuksen pitkän aikavälin tulos.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 4 päivänä tammikuuta 2007 Tapaturmavakuutus- ja ammattitautilainsäädännön uudistamistyöryhmän. Toimeksiantonsa mukaan uudistamistyöryhmän tavoitteena oli vakuutusperiaate huomioon ottaen tehdä ehdotukset tapaturmavakuutus- ja ammattitautilainsäädännön rakenteen ja sisällön uudistamiseksi. Työryhmä esitti 14 päivänä lokakuuta 2008 päivätyssä muistiossaan (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2008:46) eräitä periaatteita ja tavoitteita, joita tapaturmavakuutusmaksua koskevassa sääntelyssä tulisi noudattaa. Lisäksi työryhmä esitti, että lainsäädännön jatkovalmistelussa tulisi asettaa erillinen asiantuntijaryhmä selvittämään, millä tavoin ehdotetut tavoitteet voitaisiin tarkoituksenmukaisimmin toteuttaa.

Uudistamistyöryhmä ehdotti myös, että jälleenvakuutussuojan saamiselle aiheutuvien ongelmien poistamiseksi korvaukset, jotka yksittäisessä vahinkotapahtumassa ylittävät määritellyn rajan, tulisi siirtää rahoitettaviksi jakojärjestelmällä.

Tapaturmavakuutuslaitosten liiton hallituksen työvaliokunta nimitti sosiaali- ja terveysministeriön pyynnöstä 12 päivänä joulukuuta 2008 uudistamistyöryhmän ehdottaman asiantuntijaryhmän. Sen tehtävänä oli selvittää, millä tavoin ehdotetut tapaturmavakuutusmaksun sääntelyä koskevat tavoitteet voitaisiin tarkoituksenmukaisimmin toteuttaa. Asiantuntijaryhmä antoi loppuraporttinsa 17 päivänä kesäkuuta 2009. Asiantuntijaryhmä laati myös ehdotuksen, kuinka toteutetaan suurvahingon rahoittaminen jakojärjestelmästä.

Esitys on mainitun asiantuntijaryhmän raportin pohjalta valmisteltu sosiaali- ja terveysministeriössä. Valmistelun yhteydessä on kuultu Finanssivalvontaa, keskeisiä työmarkkinajärjestöjä, Finanssialan keskusliittoa ja Tapaturmavakuutuslaitosten liittoa.

Esitys on osa sosiaali- ja terveysministeriössä vireillä olevaa tapaturma- ja ammattitautilainsäädännön kokonaisuudistusta, joka on tavoitteena saattaa voimaan vuoden 2014 alusta. Ottaen huomioon myös valmistelussa mukana olevien keskeisten työmarkkinajärjestöjen ja vakuutusjärjestelmän näkemykset, ehdotuksen sisältämät vakuutusmaksujärjestelmää koskevat muutokset on katsottu perustelluiksi toteuttaa jo ennen kokonaisuudistuksen voimaan tuloa.

Työ- ja elinkeinoministeriössä on valmisteltu henkilöstörahastolain (814/1989) kokonaisuudistus, jota koskeva hallituksen esitys (HE 44/2010 vp) on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä. Esityksen mukaan muun muassa rahastoon siirrettävien palkkioiden määritelmät laajennettaisiin kattamaan voittopalkkioiden lisäksi myös tulospalkkiot. Vastaava muutos esitetään tehtäväksi muiden sosiaaliturvaa koskevien lakien lisäksi myös tapaturmavakuutuslain 35 b §:ään, jossa säädetään vakuutusmaksun perusteena olevaan palkkasummaan luettavista työansioista. Henkilöstörahastolakia koskeva esitys liittyy tapaturmavakuutusmaksun perusteena olevaan palkkakäsitteeseen, mutta ei vaikuta tähän esitykseen, joka ei sisällä muutosehdotuksia mainittuun pykälään.

35 §. Pykälässä säädetään vakuutusmaksujen laskuperusteista ja niitä koskevista yleisistä periaatteista. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiöllä on oltava nykyiseen tapaan vakuutusmaksujen laskuperusteet. Momentin mukaan niitä kutsutaan voimassa olevan vakuutusmaksuasetuksen tavoin maksuperusteiksi. Maksuperusteiden edellytetään olevan nykyiseen tapaan yhtiön hallituksen hyväksymät.

Maksuperusteista tulee yksiselitteisesti ilmetä, miten vakuutusmaksu kussakin maksuperusteiden mukaisessa vakuutusmaksujärjestelmässä määräytyy. Maksuperusteiden tulee sisältää yksiselitteiset vakuutusmaksujen laskentakaavat ja vakuutusmaksun määräämisessä noudatettavat menettelytavat. Maksuperusteiden tehtävänä on erityisesti vakuutusmaksujen määräytymisen vakuutusmatemaattinen kuvaaminen.

Säännöksen tarkoituksena on, että vakuutusmaksun määräämisessä käytettyjen riskitekijöiden tulee olla objektiivisia ja niiden vaikutuksesta riskiin on oltava tilastollista tai muuten perusteltua tietoa tai kokemusta. Tyypillisiä riskitekijöitä ovat vakuutuksenottajan oman korvaustilaston ohella esimerkiksi yrityksen toimiala- ja ammattiluokitus tai objektiivisen sovellettavuuden puitteissa vakuutuksenottajan työturvallisuustyö.

Pakollisessa lakisääteisessä vakuutuksessa vakuutuksenottajia on kohdeltava samalla tavoin. Siksi 1 momentin mukaan maksuperusteita on sovellettava yhdenmukaisesti kaikkiin vakuutuksenottajiin. Siten vakuutusmaksuun vaikuttavia tietoja ei voi ottaa huomioon kuin ainoastaan maksuperusteiden mukaisessa laajuudessa ja niitä on sovellettava kaikkiin saman maksujärjestelmän piirissä oleviin vakuutuksenottajiin samoin perustein.

Vakuutuksenottajan tilanne voi muuttua vakuutusmaksun määräämiseen vaikuttavien seikkojen osalta olennaisesti. Tällöin riski- ja kustannusvastaavaa vakuutusmaksua ei kaikissa tilanteissa voi määrätä soveltamalla maksuperusteiden laskukaavoja täysin mekaanisesti. Laskukaavan soveltaminen sellaisenaan voisi johtaa kohtuuttomuuteen esimerkiksi vakuutuksenottajan harjoittaman toiminnan poikkeuksellisen voimakkaan kasvun tai toiminnan supistumisen vuoksi. Poikkeuksellisia vakuutuksenottajan riskitasoon välittömästi vaikuttavia tilanteita syntyy lisäksi yritysjärjestelyissä, liiketoiminnan ulkoistamisen tai lakkauttamisen yhteydessä, työympäristön muutoksissa sekä työturvallisuutta koskevien merkittävien investointien yhteydessä.

Poikkeustilanteiden huomioon ottamiseksi erikoismaksuperusteisten vakuutusten vakuutusmaksun määräämisessä on riski- ja kustannusvastaavuuden toteutumiseksi voitava poiketa maksuperusteiden laskentakaavan mukaisesta maksusta, jos vakuutuksenottajan edellä kuvatut erityiset olosuhteet tai olosuhteissa tapahtuneet muutokset sitä edellyttävät. Vakuutusmaksun on näissäkin tapauksissa kuitenkin perustuttava vakuutusyhtiön maksuperusteista ilmeneviin objektiivisiin, selkeästi kuvattuihin edellytyksiin sekä menettelytapoihin ja valtuutuksiin, jotka on erikseen dokumentoitu. Maksuperusteissa on 1 momentin mukaan siksi määriteltävä, miten maksuperusteita sovelletaan vakuutuksenottajaa koskevien erityisten olosuhteiden tai niiden muutosten johdosta. Poikkeustilanteet huomioon ottava maksuperusteiden yhdenmukainen soveltaminen edellyttää, että vakuutusyhtiö ei voi poiketa maksuperusteistaan saadakseen yksittäisen vakuutuksenottajan asiakkaakseen.

Pykälän 2 momentissa säädetään maksuperusteiden muuttamisesta kesken vakuutuskauden. Ehdotuksen 35 c §:n mukaan vakuutusmaksu on määrättävä vakuutuskauden alussa voimassa olevien maksuperusteiden mukaisesti. Jos maksuperusteita muutetaan kesken vakuutuskauden, niin maksuperusteiden yhdenmukainen soveltaminen edellyttää muutoksen toteuttamista vakuutuskauden alusta kaikkiin niihin vakuutuksenottajiin, joihin maksuperustetta on sovellettu. Tämä 2 momenttiin sisältyvä määräys vastaa nykyisen vakuutusmaksuasetuksen 2 §:n 3 momentin säännöstä. Se koskee tilanteita, joissa riskivastaavuus muuten vaarantuisi maksuperusteiden laatimisessa syntyneen teknisen virheen tai vakuutusyhtiöstä riippumattoman maksutasoon olennaisesti vaikuttavan seikan johdosta. Esimerkkinä viimeksi mainitusta on lainmuutos. Lainmuutoksen vuoksi tehtävä maksuperusteiden muutos koskee lainmuutoksen voimaantulosta alkaen niitä vahinkoja, joihin lainmuutosta sovelletaan.

Pykälän 3 momentin mukaan maksuperusteet on nykyiseen tapaan laadittava erikseen pakolliselle työtapaturmavakuutukselle, lain 57 §:ssä säädetylle vapaaehtoiselle työtapaturmavakuutukselle sekä vapaaehtoiselle vapaa-ajan vakuutukselle.

Momentin toisessa virkkeessä säädetään lain nykyisessä 35 § 2 momentissa tarkoitetusta kohtuullisuusperiaatteesta. Ehdotettavan säännöksen mukaan maksuperusteet on laadittava siten, että vakuutusmaksut ovat kohtuullisessa suhteessa vakuutuksista aiheutuvien, odotettavissa olevien kustannusten pääoma-arvoon. Säännöksellä ei ole tarkoitus muuttaa nykyistä tulkintaa, vaan selkeyttää voimassa olevaa säännöstä.

Lisäksi momentin kolmannessa virkkeessä säädetään voimassa olevan lain mukaisesti tapaturma- ja ammattitautiriskin huomioon ottamisesta vakuutusmaksuja määrättäessä sekä uutena asiana vakuutusmaksujen määräämisessä edellytettävästä turvaavuusperiaatteesta. Vaikka kohtuullisuusperiaatteen on voimassa olevankin lain perusteella tulkittu sisältävän myös turvaavuusperiaatteen, ehdotetaan turvaavuusperiaate selvyyden vuoksi kirjattavaksi lakiin. Lakisääteisessä vakuutuksessa turvaavuusperiaatteen lisäämistä lakiin puoltaa myös vakuutuksen pakollisuus sekä vakuutusyhtiöiden keskinäinen yhteisvastuu maksamatta jääneistä korvauksista, vaikka turvaavuusperiaatteen valvonta onkin sinänsä keskeisesti osa vakuutusyhtiölaissa säädettyä vakuutusyhtiöiden vakavaraisuusvalvontaa.

Voimassa olevaa säännöstä on täydennetty lisäksi käsitteellä ”odotettavissa olevien kustannusten pääoma-arvo”. Tällöin vakuutusmatemaattisin perustein määrättävien odotettujen kustannusten ohella korostuu myös sijoitustoiminnan tuotto-odotuksen huomioon ottaminen.

Vahinkovakuutuksessa hinnoittelun keskeinen elementti on tulevien, odotettavissa olevien korvauskulujen nykyarvon määrääminen etukäteen ja tällöin joudutaan ottamaan kantaa diskonttauksessa käytettävään korkoon. Tämä korko edustaa sijoitustoiminnan tuottoa, joka käytetään hinnoiteltavan vakuutuskauden aikana sattuvien vahinkojen tulevien korvausten rahoittamiseen. Koska vakuutusyhtiö kantaa sijoitusriskin, sijoitustuotot joudutaan ottamaan huomioon tuotto-odotuksena. Sijoitustoiminnan tulevaisuudessa toteutuvat tuotot saattavat lyhyellä aikavälillä luonnollisesti poiketa oleellisestikin hinnoittelussa huomioon otetusta tuotto-odotuksesta ja hinnoitteluun sisältyvän tuotto-odotuksen oikeellisuutta voi tästä johtuen arvioida vain pidemmällä aikavälillä. Hinnoittelussa käytetty sijoitustoiminnan tuotto-odotus on lakisääteisen tapaturmavakuutuksen korvausten pitkästä maksuajasta johtuen tyypillisesti lähellä riskitöntä korkoa.

Koska vahinkovakuutuksen hinnoittelu sen perusluonteesta johtuen tapahtuu aina etukäteen, niin vanhoja sattuneita vahinkoja vastaavan korvausvastuun katteelle saatu ja vielä tulevaisuudessa saatava sijoitustoiminnan tuotto sekä sijoitusriski on otettu huomioon jo aiempien vakuutuskausien vakuutusmaksuissa. Vakuutusyhtiöllä on turvaavuusperiaatteen puitteissa luonnollisesti mahdollisuus ottaa vakuutusmaksuissa myöhemmin huomioon myös toteutuneet sijoitustoiminnan tuotot antamalla vakuutuksenottajille esimerkiksi tästä johtuvia asiakashyvityksiä. Vakuutusyhtiöiden maksuperusteet sisältävätkin yleensä tällaisten hyvitysten mahdollisuuden.

Vakuutusmaksu määrätään vastaamaan odotettavissa olevia kustannuksia (korvaukset, vahingonselvittelykulut, liikekulut ja jälleenvakuutuskustannukset) ja niiden muodostaman kassavirran diskonttaamisessa käytettyä sijoitustoiminnan tuotto-odotusta sekä riskilisää. Riskilisällä tarkoitetaan vakuutusten johdosta sitoutuvan pääoman tuottovaateesta aiheutuvaa kustannusta.

Riskilisän määrä vakuutusmaksuissa riippuu sitoutuneen vakavaraisuuspääoman määrästä eli vakuutuslajin riskitasosta sekä toisaalta tämän pääoman tuottovaateesta aiheutuvasta kustannuksesta ja sijoittamisen tuotto-odotuksesta. Riskilisä pidemmällä tähtäimellä turvaa vakuutettuja etuja sekä mahdollistaa yhtiön toiminnan jatkuvuuden ja turvaavuusperiaatteen puitteissa myös yhtiöiden välisen hintakilpailun.

Vakuutusyhtiöiden keskinäisen kilpailun voi periaatteessa katsoa varmistavan sen, ettei vakuutusmaksuihin sisällytetyn riskilisän taso ole pitkällä aikavälillä korkeampi kuin vakavaraisuuspääoman ylläpito edellyttää. Kohtuullisuusperiaatteen toteutumista tukee vakuutusyhtiöiden harjoittaman lakisääteisen tapaturmavakuutuksen taloudellisen tuloksen julkisuusvalvonta, joka Finanssivalvonnan suorittamana ehdotetaan nimenomaisesti kirjattavaksi lain 35 f §:ään.

Pykälän 4 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, milloin vakuutuksenottajan vakuutuksista aiheutuneet korvaukset on otettava huomioon vakuutusmaksua määrättäessä. Voimassa olevien säännösten mukaan vakuutetut vastuut jakautuvat joko kollektiivisen (taulustomaksuperusteinen vakuutus) tai vastuun oman vahinkohistorian huomioon ottavan yksilöllisemmän vakuutusmaksun määräämismenettelyn piiriin (erikoismaksuperusteinen vakuutus). Ehdotettavan säännöksen mukaan vakuutuksenottaja olisi erikoismaksuperusteinen, jos vakuutuksenottajan teettämän työn määrä on tapaturmariskin arvioinnin tilastollisen luotettavuuden kannalta riittävän suuri. Tällöin vakuutuksenottajan oma vahinkohistoria on mahdollista ottaa sen tilastollista luotettavuutta vastaavin perustein huomioon vakuutusmaksua määrättäessä.

Momentissa ei oteta kantaa siihen, minkä suuruinen vakuutuksenottajan tulee vähintään olla, jotta se olisi erikoismaksuperusteinen eikä siihen, millä perustein tämä suuruus määrätään. Erikoismaksuperusteisuuden raja on määriteltävä maksuperusteissa vakuutusmatemaattisin perustein. Tyypillisesti korvaustilaston tilastollinen luotettavuus perustuu odotettavissa olevien vahinkojen lukumäärään. Se taas keskimäärin riippuu paitsi vakuutettujen työntekijöiden lukumäärästä niin myös teetetyn työn vaarallisuudesta. Tästä seuraa, että esimerkiksi palkkasummaan perustuva erikoismaksuperusteisuuden raja voi olla vaarallista työtä teettävällä vakuutuksenottajalla pienempi kuin vähemmän vaarallista työtä teettävällä vakuutuksenottajalla.

Ehdotettavassa 4 momentissa ei myöskään oteta kantaa siihen, miten erikoismaksuperusteisen vakuutuksenottajan korvaustilasto olisi otettava huomioon. Tämä edistää vakuutusyhtiöiden mahdollisuuksia kehittää omia maksujärjestelmiä. Vakuutusmatemaattisten perusteiden mukaisesti vakuutusmaksujen määräämisessä huomioon otettavan korvaustilaston painoarvo yleensä kasvaa sen tilastollisen luotettavuuden lisääntyessä. Korvaustilaston tilastollista luotettavuutta voidaan lisätä rajoittamalla tai sulkemalla korvaustilastosta kokonaan pois esimerkiksi muut kuin ohimenevää työkyvyttömyyttä edustavat korvaukset. Tyypillisesti vakuutuksenottajan omina korvauksina otetaan joissain erikoismaksuperusteisissa maksujärjestelmissä huomioon ainoastaan niin sanotut ohimenevät korvaukset, joita ovat sairaanhoitokorvaukset, päivärahat sekä eräät muut korvaukset.

Erikoismaksuperusteisuus koskee vakuutuksenottajan kaikkea vakuutusyhtiössä vakuuttamaa työtä kokonaisuudessaan. Vakuutuksenottajalla voi kuitenkin olla samassa vakuutusyhtiössä useampia vakuutuksia tai samaan vakuutukseenkin sisältyviä erilaisia työnlaatuja, joille vakuutusmaksu on riskivastaavuuden toteutumiseksi perusteltua määrätä erikseen. Vakuutusyhtiön maksuperusteissa on määrättävä se, miten vakuutuksenottajan korvaustilasto otetaan huomioon vakuutuksenottajan eri vakuutusten tai vakuutuksenottajan teettämien eri töiden osalta. Tällöin vakuutusmaksun määräämisessä huomioon otettavan korvaushistorian painoarvoon vaikuttaa vain näiden vakuutusten tai erilaisten työnlaatujen korvaustilaston tilastollinen luotettavuus.

Jos erikoismaksuperusteen käytölle ei ole edellytyksiä, vakuutusmaksun tulee perustua vakuutusyhtiön soveltamaan riskiluokitukseen (taulustomaksuperusteinen vakuutuksenottaja). Työtapaturmavakuutuksen vakuutusmaksun määräytymisen lähtökohtana on useimmiten yritysten toiminnan riskiä koskeva luokittelu esimerkiksi tehdyn työn tai yrityksen toimialan mukaan. Tyypillisesti käytetään ammatti- ja/tai toimialaluokitusta, joiden mukaiset luokat edelleen yhdistellään riittävän suuriksi riskiluokiksi tilastollisen luotettavuuden varmistamiseksi.

Pelkkään riskiluokitukseen perustuva vakuutusmaksu on luonteeltaan niin sanottu perusmaksu. Siihen perustuvaa pienten (ei-erikoismaksuperusteisten) vakuutuksenottajien vakuutusmaksua kutsutaan taulustomaksuksi. Myös erikoismaksuperusteisissa vakuutuksissa käytetään yleisesti riskiluokitukseen perustuvaa vakuutusmaksun osaa siltä osin kuin vakuutusmaksu ei määräydy vakuutuksenottajan oman korvaustilaston perusteella.

Nykyisen kaikilta vakuutusyhtiöiltä vaadittavan pakollisen riskiluokituksen voidaan katsoa rajoittavan kilpailua ja sen käytöstä ehdotetaan luovuttavaksi. Ehdotuksen perusteella vakuutusyhtiöiden ei ole enää pakko soveltaa taulustomaksuperusteisessa vakuutuksessa Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ylläpitämää yhteistä riskiluokitusta (ammatti- ja vastuuluokitus). Tapaturmavakuutuslaitosten liitto kuitenkin ylläpitää edelleen lain 64 §:n mukaista tapaturma- ja ammattitautirekisteriä ja sen tietoihin perustuvaa tapaturma- ja ammattitautiriskin mukaista vakuutuksenottajien viitteellistä riskiluokitusta. Jotta tilastoinnin käyttökelpoisuus voidaan turvata jatkossakin, ehdotetaan 35 e §:ssä säädettäväksi, että vakuutusyhtiön tulee soveltamastaan riskiluokituksesta riippumatta järjestää tilastointinsa siten, että Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ylläpitämän riskiluokituksen edellyttämät tiedot voidaan tilastoida 64 §:n 3 momentin edellyttämällä tavalla. Erityisesti tämä koskee vakuutetun teettämän työn laatua, vakuutuksenottajan toimialaa sekä vahingoittuneen tekemää työtä.

Ehdotetun 4 momentin viimeisen virkkeen mukaan usean vakuutuksenottajan muodostamaa taloudellista yhteenliittymää voidaan maksuperusteissa määrättävällä tavalla käsitellä yhtenä vakuutuksenottajana. Säännöksellä ei muuteta nykytilaa, sillä voimassa olevan vakuutusmaksuasetuksen 5 §:n kohdan 2 mukaan erikoismaksuperusteissa on määrättävä, miten samaan konserniin, osuuskuntaan, kuntainliittoon tai yhteenliittymään kuuluvista vakuutuksenottajista voidaan muodostaa ryhmä, joka vakuutettavaa vastuuta määrättäessä voidaan rinnastaa vakuutuksenottajaan. Ehdotettava 35 d § kuitenkin edellyttää, että vakuutusyhtiön tulee soveltaa maksuperusteitaan siten, että vakuutuksenottajan on mahdollista saada oikea ja riittävä kuva vakuutusmaksuunsa vaikuttavista tekijöistä ja erikoismaksuperusteisen vakuutuksenottajan tapauksessa myös vakuutusmaksun pidemmän aikavälin kehityksestä. Tästä seuraa, että vakuutuksenottajaksi näin määritellyn taloudellisen yhteenliittymän tulee olla luonteeltaan pysyvä.

Pykälän 5 momentissa säädetään velvollisuudesta ottaa taulustomaksuperusteisen vakuutuksenottajan vakuutusmaksussa huomioon työantajan ennalta ehkäisevä työturvallisuustyö. Tällä tavoin vakuutusyhtiö voi arvioida työturvallisuustyön vaikutusta tapaturma- ja ammattitautiriskiin. Säännöksen tarkoituksena on kannustaa taulustomaksuperusteisia eli pieniä ja keskisuuria työnantajia työtapaturmia ja ammattitauteja ehkäisevään työturvallisuustyöhön, mikä ei vakuutusmaksuja koskevan nykysääntelyn puitteissa ole mahdollista. Suurten työnantajien osalta työturvallisuustyöhön kannustaminen toteutuu jo nykyään erikoismaksuperusteisissa vakuutuksissa, joissa vakuutuksenottajan oma vahinkokehitys vaikuttaa vakuutusmaksuun. Tämän lisäksi vakuutusyhtiöllä on erikoismaksuperusteisten vakuutuksenottajien osalta riskivastaavuutta koskevan arvionsa puitteissa mahdollisuus muutenkin ottaa erikseen huomioon työturvallisuustyötä koskevia vakuutusmaksuun vaikuttava riskitekijöitä.

Ehdotuksen mukaan maksuperusteissa on otettava huomioon sellainen työnantajan ennaltaehkäisevä työturvallisuustyö, joka voidaan dokumentoidusti todentaa. Ennalta ehkäisevällä työturvallisuustyöllä tarkoitetaan laajasti kaikkia niitä toimenpiteitä, joilla voidaan arvioida olevan vaikutusta työpaikan työturvallisuuteen. Vakuutusyhtiön on maksuperusteissaan määriteltävä, mitä nämä toimenpiteet ovat ja miten ne vaikuttavat vakuutusmaksuun. Tällaisia toimenpiteitä voivat olla esimerkiksi sekä erilaiset lakisääteiset velvoitteet, jotka työnantajan on täytettävä kuin myös vapaaehtoiset toimenpiteet, joihin työnantaja on ryhtynyt ja joilla voidaan arvioida olevan työturvallisuutta edistävää vaikutusta.

Työnantajalla on velvollisuus esimerkiksi tehdä työturvallisuuslain (738/2002) 9 §:n mukainen työsuojelun toimintaohjelma ja 10 §:n mukainen työn vaarojen selvittäminen ja arviointi sekä järjestää työterveyshuoltolain (1383/2001) mukainen työterveyshuolto. Vapaaehtoisia työnantajan tekemiä toimenpiteitä voivat olla erilaisten työturvallisuusohjelmien käyttöönotto ja työterveyshuoltoon liittyvät vapaaehtoiset toimenpiteet. Yrityksillä on käytössään erilaisia eri viranomaistahojen ja työturvallisuuden toimijoiden kehittämiä vapaaehtoisia riskienhallinnan ja työturvallisuuden ohjelmia ja arviointityökaluja, jotka voidaan riittävästi dokumentoida.

Sen, että työnantaja täyttää työtapaturmien ehkäisyä koskevat lakisääteiset velvoitteensa, ei voida katsoa vaikuttavan kyseessä olevan työn keskimääräiseen tapaturma- ja ammattitautiriskiin, jolloin maksuvaikutustakaan ei sillä olisi. Sen sijaan vakuutusmaksun alentamiseen voi olla perusteita, jos työnantaja on toteuttanut työpaikalla sellaisia toimenpiteitä, jotka ylittävät työturvallisuutta ja työterveyshuoltoa koskevan lainsäädännön edellyttämät vähimmäisvaatimukset. Toisaalta, jos työnantaja ei ole täyttänyt näitä lainsäädännön edellyttämiä vähimmäisvaatimuksia tai ei ole toimeenpannut toimialallaan tyypillisesti käytössä olevia vähimmäisvaatimukset ylittäviä vapaaehtoisia työturvallisuustoimenpiteitä tai -ohjelmia, tapaturmariskin voidaan arvioida yleensä olevan tällaisessa työpaikassa tavanomaista tasoa korkeampi. Vakuutusyhtiön olisi otettava tämä vakuutusmaksussaan huomioon riskiä korottavana tekijänä maksuperusteissaan tarkemmin määrittelemällään tavalla, jos yhtiö arvioi riskin mainituista tekijöistä johtuen korkeammaksi asianomaisen vakuutuksenottajan kohdalla.

Työturvallisuustyötä koskevien erilaisten toimenpiteiden toteutumisen tarkastamista kunkin vakuutuksenottajan kohdalla ei voida pitää vakuutusyhtiöille kuuluvana tehtävänä eikä se ole käytännössä mahdollistakaan. Vakuutusyhtiö määrittelee vakuutusmaksuperusteissaan, millä edellytyksillä ja miten tehty työturvallisuustyö otetaan maksuissa huomioon. Vakuutusyhtiön tulisi käytännössä tiedustella työnantajalta esimerkiksi vakuutustarjousta varten, onko työnantaja toteuttanut työsuojelun toimintaohjelman, onko työpaikalla tehty lain edellyttämä työn vaarojen selvittäminen ja arviointi ja onko työpaikalla järjestetty lakisääteinen työterveyshuolto. Toisaalta, jos työnantaja haluaisi, että hänen toteuttamansa perustason ylittävä työturvallisuustyö vaikuttaisi hänen vakuutusmaksuunsa, hänen olisi esitettävä selvitys siitä, millä tavoin toteutetut toimenpiteet ovat dokumentoituja ja ylittävät niin sanotut perustason toimenpiteet. Dokumentaatioksi riittäisi yleensä vakuutuksenottajan ilmoitus tietyn markkinoilla olevan tunnustetun työturvallisuusohjelman käyttöönotosta.

Edellä mainittuun liittyen ehdotetaan lain 37 § 1 momenttiin säännöstä, jonka mukaan työnantaja on velvollinen antamaan vakuutuslaitokselle vakuutusmaksun määräämistä varten myös edellä tarkoitettua työturvallisuustyötä koskevat tiedot. Vakuutusyhtiöllä on lain 64 b §:n nojalla oikeus tarkastaa työnantajan asiakirjoista työnantajan tämän lain mukaisen tietojenantovelvollisuuden piiriin kuuluvien tietojen oikeellisuus. Vakuutuslaitoksella on myös oikeus saada poliisilta ja muulta viranomaiselta virka-apua näiden tietojen saamiseksi. Jos työnantaja antaa työturvallisuustyöstään vääriä tietoja vakuutusmaksun määräämistä varten, vakuutusyhtiöllä on 37 § 1 momentin nojalla oikeus määrätä sanktiona mainitun säännöksen mukainen korotettu vakuutusmaksu.

35 a §. Lain voimassa olevaa 35 a §:ää vastaavat säännökset ehdotetaan siirrettäväksi 35 c §:ään. Uudessa pykälän 1 momentissa ehdotetaan, että vakuutusyhtiöllä olisi oikeus tarjouspyynnön saatuaan saada vakuutuksenottajan sen hetkisen vakuutusyhtiön lisäksi myös kaikilta kysymykseen tulevilta edellisiltä vakuutusyhtiöiltä tarjouksensa tekemistä varten kunkin tarjousta koskevan vakuutuksen viiden viimeisimmän täyden vakuutuskauden sekä kuluvan vakuutuskauden palkka- ja vahinkotiedot (tilastohistoria), jos vakuutuksenottajan ilmoittama palkkasumma on vähintään 150 000 euroa vuodessa. Euromääräisellä rajalla pyritään sulkemaan pois tämän menettelyn piiristä sellaiset pienet vakuutuksenottajat, joiden osalta tietojen hankkimista ei ole katsottava tarpeelliseksi tarjouksen tekemiseksi. Kuluvan vakuutuskauden osalta palkkatiedot koskisivat käytännössä vakuutuskauden ennakkopalkkoja. Ehdotettu menettely on uusi ja sen tehtävänä on tukea kilpailua varmistamalla, että kaikilla vakuutusyhtiöillä olisi pakollisen vakuutuksen vakuutusmaksuperusteidensa soveltamista varten maksutta käytössään määrämuotoiset perustiedot, joita pykälässä kutsutaan tilastohistoriaksi. Vakuutuksenottajalle vapaaehtoisten vakuutusten osalta ei nähdä perustelluksi säätää tiedonvälityksestä.

Vakuutuksenottajan tarjouspyynnössä antamista tiedoista tulisi ilmetä, missä vakuutusyhtiössä vakuutuksenottajan tarjousta koskevat vakuutukset tarjoushetkellä ovat sekä ne mahdolliset muut vakuutusyhtiöt, joissa nämä vakuutukset ovat viiden aiemman vakuutuskauden aikana olleet. Tilastohistorian toimittavalla vakuutusyhtiöllä on myös tiedossa vakuutuksenottajan mahdollinen edellinen vakuutusyhtiö. Pykälän 4 momenttiin ehdotettavan asetuksenantovaltuuden perusteella tilastohistorian sisältämistä tiedoista ja sen toimittamisesta annettaisiin tarkemmat määräykset sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa.

Koska tilastohistorian välitys edellyttää käytännössä vakuutusyhtiöiden yhteistyötä, niin jokaisen vakuutusyhtiön tehtävänä on pitää huolta siitä, että vakuutuksenottajan kutakin vakuutusta koskevat tilastohistorian mukaiset tiedot tulevat vakuutusyhtiössä vakuutettujen vakuutuskausien osalta seuratuksi senkin jälkeen, kun tämä vakuutus on siirtynyt toiseen vakuutusyhtiöön. Viiden viimeisimmän vakuutuskauden yhtenäinen tilastohistoria voitaisiin periaatteessa järjestää myös keskitetyllä rekisterillä, mutta esimerkiksi Tapaturmavakuutuslaitosten liiton 64 §:n mukainen työtapaturma- ja ammattitautirekisteri ei nykymuodossaan tarjoa valmiuksia vakuutuksenottajan eri vakuutusten tilastohistorian riittävän luotettavaan ja ajantasaiseen ylläpitoon.

Vakuutusyhtiön olisi toimitettava vakuuttamiaan vakuutuskausia koskeva tilastohistoria viivytyksettä ja viimeistään kahden viikon kuluttua siitä, kun tarjousta tekevä vakuutusyhtiö on sitä pyytänyt.

Pykälän 2 momentissa ehdotetaan uutena asiana säädettäväksi vakuutuksen irtisanomisen yhteydessä toimitettavista palkkatiedoista. Tämä momentti koskee kaikkia vakuutuksenottajia toisin kuin edeltävä momentti. Kun vakuutuksenottajan vakuutus siirtyy toiseen vakuutusyhtiöön, on vakuutusyhtiön, josta vakuutus siirtyy pois, toimitettava vakuutuksen vastaanottavalle vakuutusyhtiölle kunkin pakollisen vakuutuksen palkkatiedot, jotka määritellään tarkemmin 1 momentissa tarkoitetussa tilastohistoriassa. Palkkatiedot on toimitettava kuluvalta ja viimeiseltä täydeltä vakuutuskaudelta. Tiedot olisi toimitettava kahden viikon kuluessa vakuutuksen 32 §:n 1 momentissa tarkoitetusta viimeisestä irtisanomispäivästä. Tarkoituksena on kirjata lakiin nykyinen vakiintunut käytäntö, josta vakuutusyhtiöt ovat sopineet.

Pykälän 3 momentissa säädetään vakuutuksen vastaanottavan vakuutusyhtiön velvollisuudesta pyytää vakuutuksen siirron tapahduttua aikaisemmilta vakuutusyhtiöiltä 1 momentissa tarkoitettu tilastohistoria. Säännös vastaa voimassa olevan vakuutusmaksuasetuksen 6 §:ää, jota asetuksen mukaan sovelletaan voimassa oleva lain mukaan pakollisesti erikoismaksuperusteisiin vakuutuksiin. Koska pakollisen erikoismaksuperusteisuuden käsitettä ei enää olisi käytössä, ehdotetaan tilastohistorian toimittamista koskeva rajoitus koskemaan vastaanottavan vakuutusyhtiön maksuperusteiden mukaisesti erikoismaksuperusteista vakuutuksenottajaa. Momentin tarkoitus on varmistaa vakuutusmaksun määräämisessä tarvittavien perustietojen saanti myös vakuutusten siirtoa edeltäviltä vakuutuskausilta.

Esityksen edellyttämän tilastohistoriaa koskevan yhtenäisen tiedonvälityksen tehtävänä on turvata kaikille vakuutusyhtiöille vakuutusmaksujen määräämistä varten tarvittavat vakuutuksenottajaa ja sen vakuutuksia koskevat yhtenäiset tiedot. Uusien työnantajien osalta tilastohistoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa ja erityisesti toisesta vakuutusyhtiöstä siirtyneen vakuutuksenottajan tilastohistoria saattaa olla puutteellista, vertailukelvotonta tai sitä ei ennen vakuutuskauden alkua ole saatavilla. Tällaisessa tilanteessa vakuutusmaksun määräämisen lähtökohtana tulee olla riski- ja kustannusvastaavuus, jolloin esimerkiksi ensimmäisen vakuutuskauden vakuutusmaksun olisi perustuttava vakuutusyhtiön maksuperusteiden mukaisessa laajuudessa kyseessä olevaa vakuutuksenottajaa ja sen kutakin vakuutusta koskeviin käytettävissä oleviin tietoihin ja puuttuvan korvaustilaston osalta vakuutuksen rinnastettavien samanlaatuisten vakuutusten tilastoon.

Pykälän 4 momentissa ehdotetaan tilastohistorian teknisestä luonteesta johtuen, että tarkemmat säännökset tilastohistoriaan kuuluvista tiedoista ja siitä, miten ja missä muodossa tiedot on toimitettava annettaisiin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Viiden viimeisimmän täyden vakuutuskauden tiedot käsittäisivät palkkatietojen osalta kalenterivuosittain kohdistetut lopulliset palkkasummat. Kuluvan vakuutuskauden osalta olisi kyse ennakkopalkkasummista Tapaturmavakuutuslaitosten liiton 64 §:n mukaisessa tilastoinnissa sovellettu ammatti- ja toimialaluokitus huomioon ottaen. Asetuksella olisi tarpeen säätää siitä, että vahinkotietojen osalta tilastohistorian tiedot tulisi eritellä kalenterivuosittain vahinkojen sattumis- ja suoritusvuotta vastaten ja erikseen ammattitaudeista, työmatkalla sattuneista tapaturmista ja muista tapaturmista. Lisäksi vahinkotietojen osalta on tarpeen saada tiedot vakuutuskauden sattumisvuosittaisista vahinkojen lukumääristä sekä maksetuista korvauksista, vahvistetuista pääomista ja vahinkokohtaisista varauksista nykyisen vakuutusmaksuasetuksen 5 §:n 7 kohdan mukaisesti ohimeneviin ja pysyviin korvauksiin eriteltynä.

35 c §. Pykälä on uusi. Siinä ehdotetaan säädettäväksi vakuutuskauden alussa voimassaolevien maksuperusteiden soveltamisesta vakuutusmaksua määrättäessä sekä tasoitusvakuutusmaksusta. Tasoitusvakuutusmaksulla turvataan vakuutuksenottajan maksamien todellisten palkkojen mukaista pakollisen vakuutuksen rahoitusta. Pykälän 1 momentin mukaan vakuutusyhtiön on vakuutuskauden päätyttyä tarkistettava vakuutuskautta koskevaa, jo perimäänsä vakuutusmaksua vakuutuskauden alussa voimassa olevien maksuperusteidensa mukaisesti. Vakuutusyhtiö joko perii vakuutuksenottajalta tai palauttaa tälle erotuksen, joka johtuu viimeisimmän käytettävissä olevan vakuutuksenottajaa koskevan tiedon soveltamisesta vakuutusmaksua määrättäessä. Näillä tiedoilla tarkoitetaan kaikkia vakuutusmaksun määräämisessä tarvittavia maksuperusteissa kuvattuja tietoja. Ehdotettu tasoitusmaksumenettely vastaisi 35 a §:ssä nykyisin säädettyä menettelyä, mutta pykälässä ei kuitenkaan enää eroteltaisi määritelmällisesti ennakkovakuutusmaksua ja lopullista vakuutusmaksua.

Muutos estää voimassa olevan lain soveltamiseen liittyvän tilanteen, jossa laissa erikseen määriteltyihin ennakko- ja lopulliseen vakuutusmaksuun voitaisiin soveltaa eri maksuperusteita. Tasoitusvakuutusmaksun osalta on ehdotettavan säännöksen mukaan aina kyse samojen maksuperusteiden soveltamisesta kahtena eri ajankohtana eli ennen vakuutuskauden alkamista ja toisaalta vakuutuskauden päättymisen jälkeen.

Pykälän 2 momentissa annetaan tasoitusvakuutusmaksua koskevia tarkentavia määräyksiä. Ehdotuksen mukaan tasoitusvakuutusmaksu peritään tai palautetaan muutoin, kuten nykyään, mutta maksun euromääräinen vähimmäisraja määriteltäisiin pelkästään maksuperusteissa, ei enää laissa. Myös tasoitusvakuutusmaksun erääntyminen vastaa nykysääntelyä eli tasoitusvakuutusmaksu erääntyy maksettavaksi viimeistään vuoden kuluessa vakuutuskauden päättymisestä tai jos vakuutus on päättynyt kesken vakuutuskauden, vakuutuksen päättymisestä, jollei 37 §:n 2 momentista muuta johdu. Samoin voimassa olevaa 35 a §:n säännöstä vastaavasti päättyneiden erikoismaksuperusteisten vakuutusten tasoitusvakuutusmaksun osalta erääntymistä koskeva määräaika saisi kuitenkin olla yhtä vuotta pidempi, jos siitä on vakuutuksenottajan kanssa sovittu. Ehdotuksen mukaan tämä määräaika saa olla enintään neljä vuotta nykyisen kolmen vuoden sijasta. Näin siksi, että kolmen vuoden tilastohistorian turvaaminen käytännössä edellyttää erääntymistä koskevaa neljän vuoden määräaikaa.

35 d §. Pykälä on uusi. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi vakuutusyhtiölle velvollisuus soveltaa maksuperusteitaan siten, että vakuutuksenottajan on mahdollista saada oikea ja riittävä kuva vakuutusmaksuunsa vaikuttavista tekijöistä. Erityisen tärkeää tämä on erikoismaksuperusteisten vakuutuksenottajien osalta, joiden pitää myös saada riittävä tieto vakuutusmaksunsa pidemmän aikavälin kehityksestä. Esimerkiksi tarjouslaskelmissa tai muissa asiakkaalle annettavissa tiedoissa olisi selostettava, miten vakuutuksenottajan vakuutuksen perusteella maksettavat korvaukset vaikuttavat vuosittaisen vakuutusmaksun määrään ja miten tämä otetaan huomioon vakuutuksen päättyessä. Säännöksen on osaltaan tarkoitus varmistaa se, että sekä vakuutuskauden alussa että lopussa sovelletaan samoja maksuperusteita, joiden on oltava aina riski- ja kustannusvastaavia. Säännös on tärkeä myös Finanssivalvonnan suorittaman menettelytapavalvonnan kannalta.

35 e §. Pykälä on uusi. Ehdotuksen 35 §:n 3 momentin perusteella vakuutusyhtiön ei ole enää pakko soveltaa Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ylläpitämää taulustomaksuperusteisten vakuutusten yhteistä riskiluokitusta. Tapaturmavakuutuslaitosten liiton 64 §:ään perustuvalla pakollisella tilastoinnilla ja siihen perustuvilla riskitutkimuksilla on kuitenkin ollut keskeinen merkitys erityisesti pienten vakuutusyhtiöiden mahdollisuuksiin tarjota lakisääteistä tapaturmavakuutusta. Koska riskitutkimukset tarjoavat myös viitetietoa valtakunnallisesta tilastoaineistosta määrätystä riskimaksutasosta, ne lisäävät läpinäkyvyyttä ja tätä kautta vakuutusyhtiöiden kilpailuedellytyksiä. Pelkästään korvauksia koskevina ne eivät myöskään ole ristiriidassa kilpailulainsäädännön kanssa.

Vakuutusyhtiöiden taulustomaksuperusteisten vakuutuksenottajien maksuperusteiden tukemiseksi Tapaturmavakuutuslaitosten liitolle ehdotetaankin säädettäväksi velvollisuus edelleen ylläpitää yhteiseen tilastoaineistoon perustuvaa riskiluokitusta. Tällaisen riskiluokituksen tulisi perustua niihin työtapaturma- ja ammattitautiriskiä kuvaaviin perustietoihin, jotka liitossa jo nyt tilastoidaan lain 64 §:n 3 momentin perusteella. Käytännössä kyseeseen tulisivat sekä korvauksia että vakuutuksia koskeva ammattiluokka- ja toimialaluokitus, jotka tiedot ovat 64 §:n perusteella jo nyt määritelty saataviksi ja joita korvausten osalta tarvitaan myös työturvallisuutta sekä Euroopan unionin (EU) tilastovirastoa (Eurostat) palvelevassa tilastoinnissa.

Nykyinen Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ylläpitämä pakollinen riskiluokitus perustuu Tilastokeskuksen vuonna 1987 käyttöön ottamaan ammattiluokitukseen (AMLK1987), jonka rakenteensa puolesta voi katsoa kuvaavan varsin hyvin teetetyn työn laatua ja tapaturmariskiä. Liiton tilastoima toimialaluokitus perustuu Tilastokeskuksen käytössä kulloinkin olevaan toimialaluokitukseen. Työturvallisuustilastointi ja Eurostatin tilastointiperusteet puoltaisivat myös ammattiluokituksen osalta tilastokeskuksen ylläpitämän, EU:ssa yhtenäisen ammattiluokituksen käyttöön ottoa. Tätä tukisi myös neutraalisuus suhteessa ehdotuksen 35 §:n 3 momentin mukaiseen mahdollisuuteen soveltaa maksuperusteissa vakuutusyhtiön omaa riskiluokitusta. Kahden rinnakkaisen ammattiluokituksen keräämistä vakuutusyhtiöistä Tapaturmavakuutuslaitosten liiton tilastoa varten ei kuitenkaan voi pitää mielekkäänä vaihtoehtona. Mikäli Tapaturmavakuutuslaitosten liitossa ehdotuksen voimaan tultua päätetään siirtyä Tilastokeskuksen uuteen ammattiluokitukseen (AMLK2001 tai vielä valmistelussa oleva ISCO2008) perustuvaan riskiluokitukseen, niin riskivastaavuus, uuden ammattiluokituksen luonne huomioon ottaen edellyttäisi todennäköisesti tuekseen myös toimialaluokituksen käyttöä.

35 f §. Pykälä on uusi. Julkisuusvalvonnalla on hyvin suuri merkitys ehdotetun 35 §:n 2 momentin mukaisen kohtuullisuus- ja turvaavuusperiaatteen toteutumisessa. Sen vuoksi Finanssivalvonnan (aikaisemmin vakuutusvalvontavirasto) jo vuodesta 2003 julkaiseman lakisääteisen tapaturmavakuutuksen tilastotutkimuksen (nykyisin selvitys lakisääteisen tapaturmavakuutuksen kannattavuudesta) laatimisesta ehdotetaan säädettäväksi laissa.

Finanssivalvonnasta annetussa laissa (878/2008) on säädetty Finanssivalvonnan oikeudesta saada selvityksessä tarvittavat tiedot ja antaa tarkempia määräyksiä selvityksessä tarvittavien tietojen keräämisestä. Mainitun lain 3 §:n 3 momentin 5 kohdan mukaan Finanssivalvonnan tehtävänä on koota ja määräajoin julkaista vertailukelpoisella tavalla tietoja finanssimarkkinoilla toimivien taloudellisesta asemasta sekä muuten edistää finanssipalveluja ja finanssimarkkinoiden toimintaa koskevan tietoaineiston saatavuutta. Tämän säännöksen nojalla Finanssivalvonnalla on oikeus tehdä mainittu selvitys. Mainitun lain 18 § 1 momentin mukaan valvottavan ja muun finanssimarkkinoilla toimivan on salassapitosäännösten estämättä ilman aiheetonta viivytystä toimitettava Finanssivalvonnalle sen pyytämät tiedot ja selvitykset, jotka ovat tarpeen Finanssivalvonnalle laissa säädetyn tehtävän hoitamiseksi. Saman pykälän 2 momentin nojalla Finanssivalvonta voi antaa määräyksiä 3 §:n 3 momentin 5 kohdassa tarkoitettujen tehtävien hoitamiseksi tarpeellisten tietojen säännöllisestä toimittamisesta Finanssivalvonnalle.

35 g §. Pykälä on uusi. Siihen on siirretty nykyisessä 35 §:n 4 momentissa oleva säännös niin sanotusta työsuojelumaksusta. Säännöksen sanamuotoa ehdotetaan tarkennettavaksi. Ehdotus ei vaikuta työsuojelurahastolle tilitettävän maksun määrään.

Ehdotuksen mukaan maksu on 1,75 % vakuutuksenottajan vakuutusmaksusta lukuun ottamatta lain 57 §:ssä tarkoitettua vapaaehtoista vakuutusta. Vakuutusyhtiö ottaa maksuperusteissaan huomioon vakuutusmaksuun sisällyttämänsä työturvallisuusmaksun määrän. Vakuutusyhtiö suorittaisi nykyiseen tapaan maksun Tapaturmavakuutuslaitosten liitolle, joka tilittäisi sen työsuojelurahastolle siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella tarkemmin säädettäisiin.

37 §. Pykälän 1 momentissa säädetään työnantajan velvollisuudesta antaa vakuutusyhtiölle vakuutusmaksun määräämistä ja vakuutuksen hoitamista varten välttämättömät tiedot. Momentissa lueteltaviin tietoihin ehdotetaan lisättäväksi myös ehdotettavassa 35 § 5 momentissa tarkoitettua työturvallisuustyötä koskevat tiedot. Siten myös pykälän 2 momentissa säädetty seuraus väärien tietojen antamisesta koskisi tilannetta, jossa vakuutuksenottaja antaisi virheellistä tietoa tekemästään työturvallisuustyöstä, joka vaikuttaa vakuutusmaksun suuruuteen.

60 b §. Pykälään lisätään sen 1 momentin 3 kohtaan uusi f alakohta sekä uusi 8 ja 9 momentti. Ehdotettavilla säännöksillä siirretään tarkemmin määritellystä suurvahingosta aiheutuvat korvaukset rahoitettaviksi jakojärjestelmässä. Ehdotettavan järjestelyn taustalla on välttää jälleenvakuutuksen hankkimiseen ja hintaan liittyvät nykyiset ongelmat.

Pykälän 8 momentissa määritellään 1 momentin 3 kohdan uudessa f alakohdassa tarkoitettu suurvahinko. Sillä tarkoitetaan ajallisesti ja paikallisesti rajoittunutta vahinkotapahtumaa tai samaa alkuperää olevaa tapahtumasarjaa, jonka seurauksena tämän lain mukaisia korvauksia maksetaan yhdelle tai useammalle työntekijälle yhteensä yli 75 miljoonaa euroa. Mainittua rahamäärää kutsutaan suurvahinkorajaksi. Ehdotettu sanamuoto vastaa lakisääteisen tapaturmavakuutuksen jälleenvakuutuspoolin voimassaolevan jälleenvakuutuksen tyypillistä määrittelyä. Ajallisen rajoittuneisuuden vaatimus koskee erityisesti ammattitauteja. Tästä johtuen esimerkiksi samasta altistuksesta aiheutuneita ammattitauteja ei voi pitää samasta vahinkotapahtumasta johtuvina, jollei kyse ole hetkellisestä ja selkeästi määriteltävissä olevasta yksittäisestä tapahtumasta. Esitetyn 75 miljoonan euron rajan ylitystä laskettaessa otettaisiin huomioon kaikki samaan suurvahinkoon yhdistettävissä olevat työtapaturmat tai ammattitaudit vakuutusyhtiöstä riippumatta.

Pykälän 9 momentissa säädetään tarkemmin siitä, miten suurvahingosta aiheutuvat korvaukset otetaan huomioon. Korvaukset otetaan huomioon vain siltä osin kun ne ylittävät 8 momentissa mainitun 75 miljoonan euron suurvahinkorajan. Mikäli samassa vahinkotapahtumassa on syntynyt usean vakuutusyhtiön korvattavia työtapaturmia tai ammattitauteja, kunkin vakuutusyhtiön osuuden suurvahingosta muodostavat ne maksetut korvaukset, jotka vakuutusyhtiö maksaa sen jälkeen, kun kaikkien vakuutusyhtiöiden samasta suurvahingosta yhteensä maksamat korvaukset ylittävät suurvahinkorajan.

Suurvahinkorajaa laskettaessa huomioon ei kuitenkaan otettaisi jakojärjestelmällä jo nykyäänkin rahoitettavia korvauksia (pykälän 1 momentin 3 kohdan a—e alakohdat) eikä 61 §:n 2 momentissa säädetyn takautumisoikeuden perusteella yhtiön saamia korvauksia.

Jakojärjestelmän vastuulla olevan suurvahingon maksamisen seurannasta ja vakuutusyhtiöiden keskinäisen perinnän järjestämisestä osana jakojärjestelmähallintoa huolehtii Tapaturmavakuutuslaitosten liitto.

Tapaturmavakuutuslain 35 a §:ssä ehdotetaan, että sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädettäisiin tarkemmin pykälässä mainittuun tilastohistoriaan kuuluvista tiedoista ja siitä, miten ja missä muodossa tiedot toimitetaan. Ehdotettavan 35 g §:n mukaan sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella annettaisiin nykyiseen tapaan tarkemmat tekniset määräykset työsuojelumaksun tilittämisestä. Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia tietoja myös 37 §:ään lisättäväksi ehdotettua työturvallisuustyötä koskevien tietojen sisällöstä sekä siitä, miten, milloin ja missä muodossa tiedot on toimitettava.

Esitys sisältää merkittäviä muutoksia nykyiseen vakuutusmaksujärjestelmään. Muutoksia tulee voida soveltaa uusien vakuutusten markkinoinnissa jo ennen sen vakuutuskauden alkua, jonka aikana niitä sovelletaan. Siksi muutosten valmistelulle on varattava riittävä siirtymäaika. Tämän vuoksi laki ehdotetaan tulevaksi voimaan 1 päivänä tammikuuta 2012. Voimaantulosäännöksen 1 momentin nojalla lakia sovellettaisiin vakuutuskauteen, joka alkaa lain voimassa ollessa. Näin ollen laki olisi otettava huomioon maksuperusteissa viimeksi mainitusta vakuutuskaudesta alkaen.

Suurvahingon jakojärjestelmärahoitusta koskeva 60 b §:n muutos ehdotetaan kuitenkin saatettavaksi jälleenvakuutusturvan varmistamiseksi voimaan jo 1 päivänä tammikuuta 2011.

Nykyisen lain 35 §:n 2 momentissa olevan asetuksenantovaltuuden kumoutuessa myös nykyinen vakuutusmaksuasetus kumoutuu lain voimaan tullessa.

Ehdotetuilla muutoksilla ei puututa vakuutussopimuksiin kesken voimassa olevan sopimuskauden. Lakia sovelletaan vasta siihen vakuutussopimuskauteen, joka alkaa lain voimassa ollessa. Esityksessä ehdotetut muutokset eivät loukkaa perustuslaissa säädettyjä perusoikeuksia eivätkä muutenkaan ole perustuslain vastaisia. Muutokset voidaan käsitellä tavallisessa lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:

Lakiehdotus

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

kumotaan 20 päivänä elokuuta 1948 annetun tapaturmavakuutuslain (608/1948) 12 §, sellaisena kuin se on laissa 1234/2005,

muutetaan 35 ja 35 a §, 37 §:n 1 momentti ja 60 b §:n 1 momentin johdantokappale ja 3 kohdan e alakohta, sellaisina kuin ne ovat, 35 § laeissa 1204/1996 ja 1358/2004, mainitussa laissa 1234/2005 ja laissa 1359/2007, 35 a § laissa 1365/2004, 37 §:n 1 momentti laissa 723/2002 ja 60 b §:n 1 momentin johdantokappale ja 3 kohdan e alakohta mainitussa laissa 1359/2007, sekä

lisätään lakiin uusi 35 c—35 g § ja 60 b §:n 1 momentin 3 kohtaan, sellaisena kuin se on mainitussa laissa 1359/2007, uusi f alakohta ja 60 b §:ään, sellaisena kuin se on laissa 1367/2006 ja mainitussa laissa 1359/2007, uusi 8 ja 9 momentti seuraavasti:

35 §

Vakuutusyhtiöllä on oltava yhtiön hallituksen hyväksymät vakuutusmaksujen laskuperusteet (maksuperusteet), joista ilmenee, miten vakuutusmaksut määrätään. Maksuperusteita on sovellettava yhdenmukaisesti kaikkiin vakuutuksenottajiin. Maksuperusteissa on oltava yksiselitteiset vakuutusmaksujen laskentakaavat ja niistä on ilmettävä vakuutusmaksun määräämistä koskevat menettelytavat. Menettelytavoissa on määriteltävä myös, miten maksuperusteita sovelletaan vakuutuksenottajaa koskevien erityisten olosuhteiden tai olosuhteiden muutosten johdosta.

Maksuperusteita voidaan muuttaa kesken vakuutuskauden maksuperusteissa olevan teknisen virheen tai vakuutusyhtiöstä riippumattoman, maksutasoon olennaisesti vaikuttavan seikan vuoksi. Maksuperusteiden muutosta sovelletaan kaikkiin vakuutuksenottajiin kyseisen vakuutuskauden alusta alkaen.

Maksuperusteet on laadittava tämän lain mukaiselle pakolliselle vakuutukselle, 57 §:n 1 ja 4 momentin mukaiselle vapaaehtoiselle työajan vakuutukselle ja 57 §:n 2 ja 3 momentin mukaiselle vapaa-ajan vakuutukselle kullekin erikseen. Maksuperusteet on laadittava siten, että vakuutusmaksut ovat kohtuullisessa suhteessa vakuutuksista aiheutuvien, odotettavissa olevien kustannusten pääoma-arvoon. Vakuutusmaksun määräämisessä on otettava huomioon vakuutettujen etujen turvaavuus ja tapaturma- ja ammattitautiriski.

Jos vakuutuksenottajan teettämän työn määrä on tapaturmariskin arvioinnin tilastollisen luotettavuuden kannalta riittävän suuri (erikoismaksuperusteinen vakuutuksenottaja), tulee vakuutuksenottajan vakuutuksista aiheutuneet korvaukset ottaa huomioon vakuutusmaksua määrättäessä. Muussa tapauksessa vakuutuksenottajan vakuutusmaksun tulee perustua vakuutusyhtiön soveltamaan riskiluokitukseen (taulustomaksuperusteinen vakuutuksenottaja). Jos usea vakuutuksenottaja kuuluu samaan taloudelliseen yhteenliittymään, yhteenliittymää voidaan maksuperusteissa määrättävällä tavalla käsitellä yhtenä vakuutuksenottajana.

Taulustomaksuperusteisen vakuutuksenottajan vakuutusmaksun määräämisessä on myös otettava huomioon työnantajan dokumentoitu ennalta ehkäisevä työturvallisuustyö.

35 a §

Kun vakuutusyhtiö on saanut vakuutuksen myöntämistä koskevan tarjouspyynnön vakuutuksenottajalta, jonka ilmoittama palkkasumma on vähintään 150 000 euroa vuodessa, sillä on oikeus saada maksutta vakuutusyhtiöltä, jossa vakuutus on tai on ollut, kunkin tarjouspyynnön kohteena olevan pakollisen vakuutuksen palkka- ja vahinkotiedot. Nämä tiedot on oikeus saada viideltä viimeiseltä täydeltä sekä kuluvalta vakuutuskaudelta (tilastohistoria). Vakuutusyhtiön on toimitettava tilastohistoria viivytyksettä, kuitenkin viimeistään kahden viikon kuluttua siitä, kun tarjousta tekevä vakuutusyhtiö on sitä pyytänyt.

Kun vakuutuksenottaja siirtää vakuutuksensa toiseen vakuutusyhtiöön, vakuutusyhtiön, jossa vakuutus päättyy, on toimitettava tilastohistoriaan kuuluvat kunkin pakollisen vakuutuksen palkkatiedot viimeiseltä täydeltä ja kuluvalta vakuutuskaudelta vastaanottavalle vakuutusyhtiölle kahden viikon kuluessa vakuutuksen 32 §:n 1 momentissa tarkoitetusta viimeisestä irtisanomispäivästä.

Kun vakuutuksenottaja on siirtänyt vakuutuksensa toiseen vakuutusyhtiöön, vakuutuksen vastaanottavan vakuutusyhtiön on pyydettävä viipymättä aikaisemmilta vakuutusyhtiöiltä omien maksuperusteidensa mukaan erikoismaksuperusteisen vakuutuksenottajan siirtyneiden vakuutusten tilastohistoria. Vakuutusyhtiön on luovutettava tilastohistoria kolmen kuukauden kuluessa pyynnöstä.

Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella annetaan tarkemmat säännökset tilastohistoriaan kuuluvista tiedoista ja säädetään siitä, miten ja missä muodossa tiedot toimitetaan.

35 c §

Vakuutusmaksu on määrättävä vakuutuskauden alussa voimassa olevien maksuperusteiden mukaisesti. Vakuutusyhtiön on vakuutuskauden päätyttyä tarkistettava vakuutusmaksu soveltamalla kyseiselle vakuutuskaudelle vahvistettuja maksuperusteita sekä vakuutuksenottajaa koskevaa viimeisintä käytettävissä olevaa maksuperusteiden edellyttämää tietoa. Jos tarkistettu vakuutusmaksu poikkeaa jo peritystä vakuutusmaksusta, vakuutusyhtiön on perittävä tai palautettava vakuutuksenottajalle tämä erotus (tasoitusvakuutusmaksu).

Tasoitusvakuutusmaksu erääntyy maksettavaksi vakuutusyhtiön määräämänä aikana, kuitenkin viimeistään vuoden kuluttua vakuutuskauden päättymisestä, tai jos vakuutus on päättynyt kesken vakuutuskauden, vakuutuksen päättymisestä, jollei 37 §:n 2 momentista muuta johdu. Erikoismaksuperusteisten vakuutuksenottajien tasoitusvakuutusmaksun osalta tämä määräaika saa kuitenkin olla pidempi, jos siitä on vakuutuksenottajan kanssa sovittu, kuitenkin enintään neljä vuotta. Vakuutusyhtiö voi vakuutusehdoissa määritellä määrän, jota pienempiä tasoitusvakuutusmaksuja ei peritä eikä palauteta.

35 d §

Vakuutusyhtiön on sovellettava maksuperusteitaan siten, että vakuutuksenottajan on mahdollista saada oikea ja riittävä kuva vakuutusmaksuunsa vaikuttavista tekijöistä. Erikoismaksuperusteisen vakuutuksenottajan on saatava riittävä tieto myös vakuutusmaksun pidemmän aikavälin kehityksestä.

35 e §

Tapaturmavakuutuslaitosten liiton on ylläpidettävä tapaturma- ja ammattitautiriskiä kuvaavaa riskiluokitusta, joka perustuu 64 §:n 2 momentissa tarkoitetun työtapaturma- ja ammattitautirekisterin toimialaa tai teetettyä työtä koskevaan tietoon. Vakuutusyhtiön on soveltamastaan riskiluokituksesta riippumatta järjestettävä tilastointinsa siten, että Tapaturmavakuutuslaitosten liiton ylläpitämän riskiluokituksen edellyttämät tiedot ovat 64 §:n 3 momentin mukaisesti liiton käytettävissä.

35 f §

Finanssivalvonnan tulee julkaista vuosittain selvitys, josta ilmenee kunkin vakuutusyhtiön tämän lain mukaisen vakuutuksen toteutunut tulos vähintään viiden edeltävän kalenterivuoden jaksolta.

35 g §

Tämän lain mukaisen pakollisen vakuutuksen vakuutusmaksusta on käytettävä 1,75 prosenttia työsuojelun edistämiseen siten kuin työsuojelurahastolaissa (407/1979) säädetään. Vakuutusyhtiö suorittaa tämän määrän Tapaturmavakuutuslaitosten liitolle, joka tilittää sen työsuojelurahastolle siten kuin sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella säädetään.

37 §

Työnantaja on velvollinen antamaan vakuutusta tehtäessä sekä sen jälkeen vuosittain vakuutusyhtiölle vakuutusmaksun määräämistä ja vakuutuksen hoitoa varten välttämättömät tiedot toimialastaan, teettämänsä työn määrästä ja maksamistaan palkoista työn laaduittain, yrityksen omistussuhteista sekä 35 §:n 5 momentissa tarkoitetusta työturvallisuustyöstä. Valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä tietojen sisällöstä sekä siitä, milloin ja missä muodossa tiedot on toimitettava.

---

60 b §

Tämän lain mukaista vakuutusta harjoittavien vakuutusyhtiöiden on osallistuttava vuosittain tässä pykälässä tarkoitettujen kustannusten rahoitukseen vakuutusmaksutulon mukaisessa suhteessa siten kuin 2—9 momentissa säädetään (jakojärjestelmä). Vakuutusmaksutulolla tarkoitetaan tässä pykälässä vakuutusyhtiön tuloslaskelmaan sisältyvää tämän lain mukaisen vakuutuksen vakuutusmaksutuloa. Rahoitettavat kustannukset ovat:

---

3) vakuutusyhtiön kalenterivuonna maksamat:

---

e) 14 §:n 4 momentissa tarkoitetut kulut, jotka on korvattu d alakohdassa tarkoitettua ammattitautia epäiltäessä;

f) korvaukset suurvahingosta siten kuin 9 momentissa säädetään.

---

Edellä 1 momentin 3 kohdan f alakohdassa suurvahingolla tarkoitetaan ajallisesti ja paikallisesti rajoittunutta vahinkotapahtumaa tai samaa alkuperää olevaa tapahtumasarjaa, jonka seurauksena tämän lain mukaisia korvauksia maksetaan yhdelle tai useammalle työntekijälle yhteensä yli 75 000 000 euroa (suurvahinkoraja).

Suurvahingon korvaukset otetaan huomioon vain siltä osin kuin nämä korvaukset ylittävät suurvahinkorajan. Vakuutusyhtiön osuuden suurvahingosta muodostavat ne korvaukset, jotka vakuutusyhtiö maksaa sen jälkeen, kun kaikkien vakuutusyhtiöiden samasta suurvahingosta yhteensä maksamat korvaukset ovat ylittäneet suurvahinkorajan. Korvauksina ei kuitenkaan oteta huomioon 1 momentin 3 kohdan a—e alakohdassa tarkoitettuja korvauksia eikä vakuutusyhtiön 61 §:n 2 momentissa säädetyn takautumisoikeuden perusteella saamia korvauksia.

---

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 . Lakia sovelletaan vakuutuskauteen, joka alkaa lain voimassa ollessa. Lain 60 b §:n 1 momentin johdantokappale ja 3 kohdan e ja f alakohta sekä 8 ja 9 momentti tulevat kuitenkin voimaan päivänä kuuta 20 .

---

Helsingissä 30 päivänä huhtikuuta 2010

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Sosiaali- ja terveysministeri
Liisa Hyssälä