Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Haagissa 1999 tehdyn toisen pöytäkirjan Haagin vuoden 1954 kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskevaan yleissopimukseen sekä lait pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja rikoslain muuttamisesta. Suomi liittyi yleissopimukseen ja siihen liittyvään ensimmäiseen pöytäkirjaan 1994. Yleissopimuksen toisen pöytäkirjan Suomi allekirjoitti 1999.

Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestössä Unescossa vuonna 1954 tehdyn yleissopimuksen ja siihen tehdyn ensimmäisen pöytäkirjan tarkoituksena on suojella kulttuuriomaisuutta aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana. Yleissopimuksessa on vuosien mittaan voitu todeta puutteita ja sääntelyn osittaista vanhentumista. Kansainvälisen oikeuden kehitys erityisesti yleisen kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja sodan oikeussääntöjen osalta 1970- ja 1980-luvuilla sekä 1990-luvun aikana tapahtunut kansainvälisen rikosoikeuden kehitys ovat lisänneet tarvetta ajanmukaistaa Haagin vuoden 1954 yleissopimusta.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toisen pöytäkirjan sisältämät keskeiset uudistukset liittyvät koko ihmiskunnalle erityisen merkittävän kulttuuriomaisuuden ottamiseen tehostetun suojelun piiriin aseellisen selkkauksen sattuessa. Kyseessä on uudenlainen suojelukategoria, jonka esikuvana voidaan pitää Unescon maailmanperintöluetteloa. Pöytäkirja sisältää seikkaperäisiä määräyksiä yleissopimuksen ja sen pöytäkirjojen vastaisten tekojen rankaisemisesta sekä rikoksentekijöiden tuomitsemisesta tai luovuttamisesta. sekä sopimuspuolten välisestä yhteistyöstä kulttuuriomaisuuden suojelun parantamiseksi aseellisissa selkkauksissa.

Tarkoituksena on eduskunnan hyväksyttyä pöytäkirjan tallettaa sitä koskeva hyväksymiskirja viivytyksettä Unescon pääsihteerille. Pöytäkirja tuli kansainvälisesti voimaan 9 maaliskuuta 2004. Suomen osalta pöytäkirja tulee voimaan kolmen kuukauden kuluttua hyväksymiskirjan tallettamisesta. Esitykseen sisältyy lakiehdotus pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä ehdotus rikoslain 1 luvun 11 §:n muuttamiseksi. Lakien on tarkoitus tulla voimaan samana ajankohtana, kun pöytäkirja tulee voimaan.

---

Kulttuuriomaisuuden suojelemiseen sodan ja muun aseellisen selkkauksen hävityksen varalta on kiinnitetty huomiota kansainvälisen humanitaarisen oikeuden piirissä jo pitkään. Kulttuuriperinnön suojelun juuret voidaan jäljittää ainakin keskiaikaan, jolloin sotaa käyvät osapuolet saattoivat sopia toistensa kanssa arvokkaiden kulttuurikohteiden säästämisestä. Haagin vuoden 1907 rauhankonferenssin VI yleissopimukseen (SopS 11/1924) liittyvässä maasodan lakeja ja tapoja koskevassa ohjesäännössä on vihollisen vahingoittamiskeinoja, piirityksiä ja pommituksia koskevassa luvussa edellytetty ryhdyttävän toimenpiteisiin muun muassa taidetta, tiedettä ja hyväntekeväisyyttä varten tarkoitettujen rakennusten ja historiallisten muistomerkkien säilyttämiseksi sekä tällaisten paikkojen merkitsemiseksi ja niistä tiedottamiseksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin sodan uhrien suojelemista koskevia kansainvälisoikeudellisia sääntöjä vuoden 1949 Geneven neljällä yleissopimuksella (SopS 7—8/1955). Yleissopimuksiin sisältyy yleisiä määräyksiä kulttuuriomaisuuden suojelemisesta ja sen vahingoittamisen välttämisestä. Suojelun astetta korotettiin 1977, kun hyväksyttiin Geneven sopimusten I lisäpöytäkirja kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelemisesta sekä II lisäpöytäkirja kansainvälistä luonnetta vailla olevien aseellisten selkkausten uhrien suojelemisesta (SopS 81—82/1980). I lisäpöytäkirjan V osan II osastossa määritellään sotarikokseksi muun muassa tahallinen aseellinen toiminta sellaisia selvästi tunnistettuja historiallisia muistomerkkejä, taideteoksia tai uskonnonharjoituspaikkoja vastaan, jotka muodostavat kansojen sivistyksellisen tai henkisen perinnön.

Edellä kuvatussa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kehityksessä kulttuuriomaisuuden suojelu on kuitenkin jäänyt sivuteemaksi. Tämän vuoksi on maailmanlaajuisesti lähinnä Unescon toimesta ja alueellisesti esimerkiksi Euroopassa pyritty erillisin kansainvälisin sopimuksin turvaamaan kulttuurihistoriallisen sekä tieteellisen ja taiteellisen perinnön säilyminen.

Tärkein kansainvälinen sopimus, joka koskee kulttuuriomaisuuden suojelemista nimenomaan aseellisissa selkkauksissa, on Unescossa neuvoteltu Haagin vuoden 1954 yleissopimus ja sen pöytäkirja kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa (SopS 92—93/1994). Yleissopimus sisältää määräyksiä, joita sotaakäyvien tai aseellisen selkkauksen osapuolten on noudatettava sotatoimien yhteydessä kulttuuriomaisuuden vahingoittamisen välttämiseksi. Sopimuksessa on myös määräyksiä kulttuuriomaisuuden ennakoivasta suojelusta rauhan aikana. Haagin sopimus määrittelee kulttuuriomaisuuden käsitteen laajasti rajoittaen sen kuitenkin ihmisen tuottamiin ympäristöihin; luonnon synnyttämiä arvokkaita ympäristöjä Haagin sopimus ei sanatarkasti tulkittuna suojele.

Kulttuuriomaisuuden suojelua koskevista muista yleismaailmallisista sopimuksista voidaan mainita Unescossa vuonna 1972 tehty yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta (SopS 19/1987), jonka tarkoituksena on suojella kiinteää kulttuuriperintöä ja luonnonperintöä rauhan aikana. Tätä maailmanperintösopimusta sovelletaan muun muassa yksilöimällä ihmiskunnalle arvokas kulttuuri- ja luonnonperintö Unescon ylläpitämän maailmanperintöluettelon avulla. Sopimusta sovelletaan myös kansainvälisen yhteistyön ja avun tarjoamin keinoin silloin, kun sopimuksessa tarkoitettu omaisuus on vaarassa tuhoutua luonnonilmiön tai ihmisen toiminnan vuoksi. Vuonna 1970 Unescossa on tehty yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi (SopS 91—92/1999). Sopimuksella kielletään irtaimen kulttuuriesineistön laiton kauppa sekä rauhan aikana että aseellisen selkkauksen sattuessa. Suomi on liittynyt myös Roomassa sijaitsevan yksityisoikeuden yhdenmukaistamista edistävän instituutin (Unidroit) toimesta tehtyyn yleissopimukseen varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä (SopS 93—94/1999). Unidroit’n yleissopimuksessa ei eritellä sitä, missä olosuhteissa kulttuuriesine on laittomasti poistettu oikealta omistajalta tai haltijalta.

Alueellisista sopimuksista, joihin Suomi on liittynyt, voidaan mainita Euroopan neuvoston piirissä vuonna 1954 tehty eurooppalainen kulttuuriyleissopimus (SopS 6/1970), Euroopan rakennustaiteellisen perinnön suojelua koskeva vuoden 1985 yleissopimus (SopS 10/1992) sekä tarkistettu eurooppalainen yleissopimus arkeologisen perinnön suojelusta (SopS 26/1995). Mainitut eurooppalaiset sopimukset eivät sisällä määräyksiä kulttuuriomaisuuden suojelemisesta nimenomaan aseellisen selkkauksen varalta.

Haagin yleissopimus ja siihen liittyvä pöytäkirja avattiin allekirjoittamista varten vuonna 1954. Ne tulivat kansainvälisesti voimaan vuonna 1956 ja Suomen osalta 16 päivänä joulukuuta 1994. Sopimus syntyi toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa merkittävä osa eurooppalaista kulttuuriperintöä oli tuhoutunut suoraan tai epäsuorasti hyökkäysten ja ryöstelyn seurauksena. Lähtökohtana oli ajatus siitä, että yksittäisten kansakuntien kulttuuriomaisuuden tuhoutuminen ei ole pelkästään kansallinen menetys, vaan koskee koko ihmiskunnan kulttuuria. Yleissopimuksen sopimuspuolina on tällä hetkellä 105 valtiota, ja ensimmäiseen pöytäkirjaan on liittynyt 87 valtiota.

Yleissopimus käsittää varsinaisen sopimuksen sekä sitä täydentävät täytäntöönpanosäännöt. Tavoitteena on kulttuuriomaisuuden suojelu aseellisen selkkauksen tai miehityksen sattuessa. Tämä pitää sisällään muun muassa kulttuuriomaisuuden kunnioittamisen sekä sen säilymisen turvaamisen. Miehitysvaltio sitoutuu suojelemaan kulttuuriomaisuutta miehittämällään alueella. Sopimuspuolten on lisäksi jo rauhan aikana järjestettävä alueellaan olevan kulttuuriomaisuuden suojelu aseellisen selkkauksen varalta. Sopimuspuolet määrittelevät itse tarpeellisiksi katsomansa toimet. Yleissopimukseen liittyvä pöytäkirja valmisteltiin yleissopimuksen yhteydessä, mutta se on erillinen kansainvälisoikeudellinen sopimus, jolla sopimuspuolet sitoutuvat estämään kulttuuriomaisuuden viennin valtaamaltaan alueelta. Pöytäkirja sisältää myös määräykset miehitetyltä alueelta yleissopimuksen vastaisesti viedyn kulttuuriomaisuuden haltuunottamisesta ja palauttamisesta.

Kysymys Suomen liittymisestä yleissopimukseen ja siihen liittyvään ensimmäiseen pöytäkirjaan tuli käsiteltäväksi vuonna 1989 opetusministeriön tehdessä ulkoasiainministeriölle esityksen asiasta. Liittymisestä oli keskusteltu aiemminkin vailla tuloksia, mutta asiasta järjestetyn uuden lausuntokierroksen samoin kuin myöhempien selvitysten perusteella liittymistä pidettiin selkeästi tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Haagin yleissopimuksen pöytäkirjoineen todettiin säilyttäneen asemansa alan keskeisenä kansainvälisenä asiakirjana, ja vaikka sen myönnettiinkin olevan osittain vanhentunut, yleissopimuksen katsottiin muodostuneen erottamattomaksi osaksi kansainvälistä tavanomaista oikeutta. Yleissopimukseen liittymisen katsottiin vahvistavan sopimuksen kansainvälistä tehoa laajentamalla sopimuksen kattavuutta ja voivan siten edesauttaa sopimuksen periaatteiden noudattamista kansainvälisissä selkkauksissa. Haagin yleissopimus on merkittävä myös siksi, että muilla kulttuuriomaisuuden suojelemiseen liittyvillä sopimuksilla ei voida yksinään taata riittävää suojelua nimenomaan aseellisen selkkauksen sattuessa.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksessa todetut puutteet olivat lähtökohtana uuden instrumentin laatimisessa. Tätä koskevat keskustelut aloitettiin Hollannin johdolla vuonna 1993, ja toinen pöytäkirja hyväksyttiin Unescon koolle kutsumassa diplomaattikonferenssissa Haagissa vuonna 1999.

Uudella instrumentilla oli tarkoitus vahvistaa sopimuksen toimeenpanoa ja parantaa kulttuuriomaisuuden suojelutasoa. Uudistaminen kohdistettiin sopimuksen kannalta erityisen ongelmallisiksi koettuihin kohtiin, joita olivat muun muassa sotilaallista välttämättömyyttä koskeva poikkeuslauseke, kulttuuriomaisuuden luokittelu ja rekisteröinti, erityissuojelun määrittely sekä sopimuksen valvontamekanismi ja tuomiovalta. Varsinkin erityissuojelun käsite koettiin vaikeaselkoiseksi ja uudistuksilla haluttiin ennen kaikkea yksinkertaistaa erityissuojelukohteiden merkitsemistä ja lisätä sen joustavuutta. Haagin yleissopimuksen kategoriset ehdot, kuten suojelukohteen läheisyys teollisuuskeskuksista ja lentokentistä, sekä hyväksymisprosessin jäykkyys ovat olleet keskeisiä syitä sille, että erityissuojelurekisteriin on tähän mennessä merkitty vain yksi kohde (Vatikaani). Kulttuuriomaisuuden suojelua on vaikeuttanut lisäksi sopimuksen vastaisten toimien kriminalisointiin ja rankaisemiseen liittyvien määräysten puuttuminen. Myös tämän epäkohdan poistaminen oli muutosten tavoitteena. Suomi kannatti uudeksi instrumentiksi erillistä pöytäkirjaa eikä sopimusmuutosta. Käytännön soveltamisen kannalta sopimustekstien päällekkäisyydet ja erot on voitava määritellä selkeästi. Tekstien erillisyys myös selkiyttää yleissopimuksen ja pöytäkirjan suhdetta silloin, kun valtio on osapuolena molemmissa instrumenteissa.

Yleiset säännökset suojelusta. Kansainväliseen oikeuteen ei sellaisenaan sisälly sotilaalliseen välttämättömyyteen perustuvaa yleislauseketta, joka oikeuttaisi kansainvälisten määräysten noudattamatta jättämisen, vaan tällaisen menettelyn on perustuttava sen sallivaan nimenomaiseen säännökseen. Suomi kannatti yleistä suojelua koskevassa kannanotossaan Haagin sopimukseen perustuvaa rakennetta ja määritelmiä painottaen kuitenkin uusien, kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi säädettyjen ennakkotoimien sisällyttämistä pöytäkirjaan. Yleisen suojelun periaatteet muodostavatkin uusittuina kokonaisuuden, joka perustuu sekä Haagin sopimukseen (mukaan lukien sotilaallinen välttämättömyys) että Geneven vuoden 1977 I lisäpöytäkirjaan (kulttuuriomaisuus määritellään siviilikohteeksi, jollei se muutu sotilaskohteeksi). Suojelun vahvistamiseksi tarkennettiin voimankäytön edellytyksiä sekä hyökkäyksessä että muussa sotilaallisessa toiminnassa.

Edistetty suojelu. Pöytäkirjan tärkeimpiin saavutuksiin kuuluu uuden edistetyn suojelun käsitteen määrittäminen ja tämän pohjalta luotu lista kyseisen suojelun piiriin kuuluvasta kulttuuriomaisuudesta. Suomi kannatti erityisen suojelun kohteena olevan kulttuuriomaisuuden määrittelemistä siten, että se vastaa paremmin nykyisiä vaatimuksia ja luo tehokkaan keinon suojelun toteuttamiseksi.

Luokittelu- ja rekisteröintikriteerien avulla suojelukohteet määritellään oikeudellisesti toisin kuin Haagin sopimukseen sisältynyt erityissuojelu. Lähtökohtana on erityisen arvokkaan kulttuuriomaisuuden etu, mikä vaatii sekä suojeluvaltion että hyökkäävän osapuolen pidättyvyyttä voimankäytön suhteen. Kriteerit suojelun saamiselle ovat kohteen suuri merkitys ihmiskunnalle, kansallisten suojelumekanismien toiminta sekä pidättyminen kohteen käyttämisestä sotilaalliseen tarkoitukseen niin ilmoituksen tekohetkellä kuin tulevaisuudessakin.

Sotilaallista voimaa voidaan pöytäkirjan mukaan käyttää vain silloin, kun kohde on menettänyt suojelukohteen aseman. Lisäksi 13 artiklan 2 kappaleen ehtojen on täytyttävä eli hyökkäyksen on oltava ainoa keino lopettaa omaisuuden käyttäminen sotilaskohteena, ja kaikkiin mahdollisin varotoimiin on täytynyt sotamenetelmien osalta ryhtyä kulttuuriomaisuuden vahingoittamisen välttämiseksi tai vahinkojen minimoimiseksi.

Institutionaaliset kysymykset. Pöytäkirjalla perustetaan uusi hallitustenvälinen komitea, jonka nimittää sopimuspuolten kokous. Komitean tehtäviin kuuluu listan laatiminen edistetyn suojan piiriin kuuluvasta kulttuuriomaisuudesta, sekä listalle hyväksyttävien kohteiden päättäminen. Komitealla on myös seurantavaltaa pöytäkirjan täytäntöönpanon suhteen, mikä on uutta humanitaarisen oikeuden alalla.

Pöytäkirjalla perustettiin rahasto, jolla tuetaan erityisesti edistetyn suojan piiriin kuuluvan kulttuuriomaisuuden kansallista suojelua. Rahasto perustuu vapaaehtoisiin lahjoituksiin valtioilta, järjestöiltä ja yksityisiltä henkilöiltä.

Rikosoikeudellinen vastuu ja toimivalta. Tarkkojen rikosmääritelmien, rikosoikeudellisten vastuu- ja rangaistusvelvoitteiden sekä toimivaltalausekkeiden kirjaaminen pöytäkirjaan oli edistetyn suojelun käsitteen ohella yksi sen tärkeimmistä saavutuksista. Kulttuuriomaisuuden tuhoaminen ja on ollut aikaisemminkin rangaistavaa muun muassa Geneven sopimusten ja lisäpöytäkirjojen siviilikohteiden ja tiettyjen kulttuurikohteiden suojelua koskevien määräysten nojalla, mutta ei kulttuuriomaisuutena sinänsä.

Pöytäkirja määrittää kokonaisvaltaisesti kulttuuriomaisuuden suojeluvelvoitteen aseellisessa konfliktissa. Sopimuspuolet velvoitetaan selkeästi perustamaan kansalaisuus- tai alueperiaatteeseen nojautuva toimivalta pöytäkirjassa määriteltyjen rikosten suhteen. Lisäksi sopimuspuolilla on tiettyjen vakavien rikosten suhteen velvollisuus joko syyttää tai luovuttaa. Pöytäkirjaan sisältyy lisäksi poikkeusmääräys, jolla rajoitetaan sellaisten valtioiden asevoimiin kohdistuvaa toimivaltaa, joka ei ole pöytäkirjan sopimuspuoli.

Muut kuin kansainväliset konfliktit. Pöytäkirja koskee kokonaisuudessaan myös ei-kansainvälisiä konflikteja, mitä on pidettävä merkittävänä sisäisten konfliktien määrän vuoksi. Pöytäkirjan soveltamisala on siten laajempi kuin vuoden 1954 Haagin sopimuksen tai yleisen humanitaarisen oikeuden soveltamisala.

Pöytäkirjassa rangaistavaksi säädetyt teot

Pöytäkirjan 15 artiklassa määritellään pöytäkirjassa rangaistavaksi säädetyt teot sekä asetetaan sopimuspuolille tekoja koskeva kriminalisointivelvoite. Pöytäkirjan 15 artiklan 1 kappaleen mukaan henkilö tekee pöytäkirjassa tarkoitetun rikoksen, jos hän tahallisesti ja yleissopimuksen pöytäkirjan vastaisesti syyllistyy johonkin seuraavista teoista: hyökkäyksen kohdistaminen tehostetun suojelun kohteena olevaan kulttuuriomaisuuteen, tehostetun suojelun kohteena olevan kulttuuriomaisuuden tai sen lähiympäristön käyttäminen sotilaallisen toiminnan tukemiseen, laajan hävityksen aiheuttaminen yleissopimuksen ja pöytäkirjan nojalla suojeltavalle kulttuuriomaisuudelle, tai tällaisen kulttuuriomaisuuden haltuunotto, hyökkäyksen kohdistaminen mainitunlaiseen kulttuuriomaisuuteen samoin kuin yleissopimuksen ja pöytäkirjan mukaisen suojelun kohteena olevan kulttuuriomaisuuden varkaus, ryöstö, laiton haltuunotto tai siihen kohdistuva hävitys.

Artiklan 2 kappaleen mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin saattaakseen artiklassa mainitut rikokset kansallisen lainsäädäntönsä nojalla rangaistaviksi teoiksi ja säätääkseen rikoksille asianmukaiset rangaistukset. Näin tehdessään sopimuspuolten on noudatettava lain ja kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita mukaan lukien säännöt, jotka ulottavat henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun niihin henkilöihin, jotka eivät ole suoraan syyllistyneet tekoon.

Artiklassa tarkoitetut teot ovat rangaistavia rikoslain voimassa olevien säännösten nojalla eikä artiklasta näin aiheudu tarvetta muuttaa lainsäädäntöä.

Rikoslain (39/1889) 11 luvun 1 §:n mukaan sodankäyntirikoksesta tuomitaan se, joka käyttää kiellettyä sodankäyntitapaa tai taisteluvälinettä, väärinkäyttää haavoittuneita tai sairaita suojaavaa kansainvälistä tunnusmerkkiä taikka muulla tavoin rikkoo Suomea velvoittavan sodankäyntiä koskevan kansainvälisen sopimuksen määräyksiä tai yleisesti tunnustettuja ja vakiintuneita kansainvälisen oikeuden mukaisia sodan lakeja tai tapoja. Kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskeva Haagin vuoden 1954 yleissopimus kuuluu Suomea velvoittaviin sodankäyntiä koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin 11 luvun 1 §:n 3 kohdan mukaisesti. Myös yleissopimuksen pöytäkirjat kuuluvat niiden kansallisen voimaansaattamisen jälkeen lainkohdassa tarkoitettuihin sopimuksiin. Pöytäkirjan 15 artiklassa tarkoitetut rikokset tulevat siten rangaistaviksi rikoslain 11 luvun 1—3 §:n mukaisena sodankäyntirikoksena, törkeänä sodankäyntirikoksena tai lievänä sodankäyntirikoksena. Sodankäyntirikosta koskeva säännös soveltuu 15 artiklan kaikkiin luetelmakohtiin. Lähtökohtaisesti kaikki 15 artiklassa tarkoitetut teot ovat moitittavuudeltaan sen asteisia, että niitä arvioitaisiin lähinnä sodankäyntirikoksina tai törkeinä sodankäyntirikoksina.

Pöytäkirjaa sovelletaan sen 3 artiklan 1 kappaleen mukaan 22 artiklan 1 kappaleessa sekä yleissopimuksen 18 artiklan 1 ja 2 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa — niiden määräysten lisäksi, joita sovelletaan rauhan aikana. Pöytäkirjan 22 artiklan mukaan pöytäkirjaa sovelletaan aseellisissa selkkauksissa, jotka eivät ole luonteeltaan kansainvälisiä ja joita tapahtuu jonkin sopimuspuolen alueella. Yleissopimuksen 18 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaan pöytäkirjaa sovelletaan sodan tai muun aseellisen selkkauksen aikana taikka silloin, kun sopimuspuolen koko alue tai osa siitä on miehitetty. Pöytäkirjan ja yleissopimuksen rauhanajan määräykset koskevat ensi sijassa muun muassa kulttuuriomaisuuden kunnioittamista, niiden rauhanaikaista suojelua tai kulttuuriomaisuuden merkitsemistä.

Sodankäyntiä koskevat Suomea velvoittavat sopimukset sisältävät alueen miehitystä tai valtausta koskevia määräyksiä. Erityisesti Geneven sopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana (IV Geneven sopimus, SopS 7—8/1955) koskee tilannetta sopimuspuolen joutuessa miehitetyksi taikka vallatuksi. Sodankäyntirikokset kattavat näin jo nykyisellään tekoja, jotka on tehty miehityksen aikana.

Muutoin kuin aseellisen selkkauksen aikana laajan hävityksen aiheuttaminen kulttuuriomaisuudelle 15 artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaisesti voisi tulla edellä mainittujen sodankäyntirikosta koskevien säännösten lisäksi rangaistavaksi rikoslain 34 luvun 1 §:n mukaisena tuhotyönä, jos hävitys toteutetaan sytyttämällä tai räjäyttämällä. Törkeä hävityksen aiheuttaminen voisi lisäksi olla rangaistavaa rikoslain 34 luvun 3 §:n mukaisena törkeänä tuhotyönä. Tuhotyötä lievemmän hävityksen aiheuttaminen voisi olla rangaistavaa rikoslain 35 luvun 1 §:n mukaisena vahingontekona. Törkeää vahingontekoa taas voisi olla rikoslain 35 luvun 2 §:n 3 kohdan mukaisesti se, että vahingonteolla aiheutetaan historiallisesti tai sivistyksellisesti erityisen arvokkaalle omaisuudelle huomattavaa vahinkoa. Kappaleen c kohdassa tarkoitettu kulttuuriomaisuuden haltuunotto voisi sen sijaan olla myös rangaistavaa rikoslain edellä mainittujen sodankäyntirikosta koskevien rikoslain 11 luvun 1—3 §:n säännösten nojalla.

Rakennussuojelurikosta koskeva rikoslain 48 luvun 6 §:n säännös kattaisi lisäksi 15 artiklan c kohdassa tarkoitetun laajan hävityksen aiheuttamisen sekä joissakin tapauksissa a ja d kohdissa tarkoitetun hyökkäyksen. Pykälän soveltaminen kuitenkin edellyttäisi, että kohteet on siinä mainitussa laissa tai niiden nojalla annetulla määräyksellä suojeltu.

Artiklan 1 kappaleen e kohdan mukaiset teot voisivat olla rangaistavia rikoslain varkautta, ryöstöä, kavallusta, törkeää kavallusta, luvatonta käyttöä, törkeää luvatonta käyttöä tai hallinnan loukkausta koskevien säännösten mukaan. Kohdassa tarkoitettu kulttuuriomaisuuteen kohdistuva hävitys olisi edellä esitetyn mukaan rangaistavaa tuhotyönä tai vahingontekona. Lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää, että yleissopimuksen ja pöytäkirjan nojalla suojeltuun kulttuuriomaisuuteen kohdistuviin tekoihin sovellettaisiin rikosten perustunnusmerkistöjä tai törkeitä tekomuotoja. Näin ollen esimerkiksi hallinnan loukkausta koskeva säännös tuskin tulisi sovellettavaksi, koska hallinnan loukkaus tulee sovellettavaksi vain, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Kulttuuriomaisuutta voidaan pitää esimerkiksi törkeää varkautta tai törkeää kavallusta koskevassa säännöksessä mainittuna erityisen arvokkaana omaisuutena siitä riippumatta, millaista itse kulttuuriomaisuus on.

Koska pöytäkirjaan sisältyvä kriminalisointivelvoite kuitenkin lähtökohtaisesti kuuluu pöytäkirjan nimenomaan sodan aikana velvoittaviin määräyksiin, sodankäyntirikosta koskevat rikoslain 11 luvun 1—3 § kattavat pöytäkirjan 15 artiklan mukaiset teot. Pöytäkirjan voimaansaattamisen jälkeen se kuuluu niihin 11 luvun 1 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuihin Suomea velvoittaviin sodankäyntiä koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, joiden määräysten rikkominen on sodankäyntirikoksena rangaistavaa. Kuten edellä on todettu, 15 artiklassa tarkoitetut teot ovat lisäksi moitittavuudeltaan sen asteisia, että niitä arvioitaisiin sodankäyntirikoksina tai törkeinä sodankäyntirikoksina. Tämä koskee edellä esitetyn mukaisesti erityisesti artiklan 1 kappaleen a—d kohdissa mutta myös e kohdassa tarkoitettuja tekoja.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuolten on noudatettava 1 kappaleessa tarkoitettuja tekoja rangaistavaksi säätäessään kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita mukaan lukien säännöt, jotka ulottavat henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun myös niihin henkilöihin, jotka eivät ole suoraan syyllistyneet tekoon. Säännös ei ulota rikosoikeudellista vastuuta nykyistä pidemmälle tai laajempaan henkilöpiiriin.

Suomen rikoslain 5 luvun säännökset osallisuudesta kattavat vastuun ulottamisen niihin, jotka eivät ole suoraan syyllistyneet tekoon vaan ovat toimineet yllyttäjänä, avunantajana tai rikoskumppanina. Luku on uudistettu rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamisen yhteydessä, ja uudistettu luku (515/2003) tulee voimaan vuoden 2004 alusta. Rikoskumppanuutta, yllytystä ja avunantoa koskeviin säännöksiin ei tehty sisällöllisiä muutoksia. Lukuun lisättiin sen sijaan välillistä tekemistä koskeva säännös.

Lainkäyttövalta

Pöytäkirjan 16 artikla määrittelee rikosoikeudellisen lainkäyttövallan perusteet. Artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin lainsäädäntötoimenpiteisiin ulottaakseen lainkäyttövaltansa 15 artiklassa mainittuihin rikoksiin kun rikos tehdään kyseisen valtion alueella, kun väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen tai 15 artiklan a—c kohdissa mainittujen rikosten osalta, kun väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion alueella.

Artiklan 2 kappaleen mukaan pöytäkirja ei sulje lainkäyttövallan osalta pois henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun syntymistä eikä lainkäyttövallan käyttämistä soveltuvan kansallisen tai kansainvälisen oikeuden nojalla eikä se vaikuta lainkäyttövallan käyttöön kansainvälisen tapaoikeuden nojalla. Pöytäkirjan nojalla henkilökohtaista rikosoikeudellista vastuuta ei kuitenkaan synny henkilöille, jotka kuuluvat sellaisen valtion asevoimiin tai ovat sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole tämän pöytäkirjan sopimuspuoli, lukuun ottamatta kansalaisia, jotka palvelevat sellaisen valtion asevoimissa, joka on pöytäkirjan sopimuspuoli. Pöytäkirja ei myöskään aseta velvollisuutta ulottaa lainkäyttövaltaa mainittuihin henkilöihin tai luovuttaa heitä rikoksen johdosta.

Suomen rikoslain 1 luvun 1 §:n mukaan Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Pykälä vastaa pöytäkirjan 16 artiklan 1 kappaleen a kohdan asettamia vaatimuksia.

Rikoslain 1 luvun 7 §:ssä säädetään kansainvälisistä rikoksista, jotka on tehty Suomen ulkopuolella ja joiden rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomen tekemään kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen. Tarkemmat säännökset rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetaan asetuksella. Pöytäkirjan 16 artiklan 1 kappaleen c kohta edellyttää, että sopimuspuoli ulottaa lainkäyttövaltansa 15 artiklan a—c kohdissa mainittuihin rikoksiin tapauksissa, joissa väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion alueella. Kyseessä saattaa tällöin olla tilanne, jossa väitetyllä rikoksentekijällä ei ole mitään yhdyssidettä Suomeen.

Pöytäkirjan 16 artiklan 2 kappaleen mukaan pöytäkirjan nojalla ei kuitenkaan synny henkilökohtaista rikosoikeudellista vastuuta henkilöille, jotka kuuluvat sellaisen valtion asevoimiin tai ovat sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole tämän pöytäkirjan sopimuspuoli, lukuun ottamatta kansalaisia, jotka palvelevat pöytäkirjan sopimuspuolen asevoimissa. Pöytäkirja ei myöskään aseta velvollisuutta ulottaa lainkäyttövaltaa tällaisiin henkilöihin tai luovuttaa heitä rikoksen johdosta. Näin ollen pöytäkirjan määräykset lainkäyttövallasta koskevat lähtökohtaisesti vain pöytäkirjan sopimuspuolten kansalaisia. Kun pöytäkirjaan sisältyy kriminalisointivelvoite ja velvollisuus saattaa omat kansalaiset lainkäyttövallan piiriin, pöytäkirja ei lähtökohtaisesti edellytä tekojen säätämistä kansainvälisiksi rikoksiksi, eli niin sanotun universaaliperiaatteen soveltamista. Näin ollen 16 artiklan 1 kappaleen c kohdan asettamat vaatimukset voitaisiin täyttää rikoslain 1 luvun 8 §:n mukaisen sijaislainkäytön periaatteen soveltamisella. Pykälän mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn tekoon, josta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus, sovelletaan Suomen lakia, jos valtio, jonka alueella rikos on tehty, on pyytänyt rikoksen syytteeseenpanoa suomalaisessa tuomioistuimessa tai rikoksen johdosta esittänyt pyynnön rikoksentekijän luovuttamisesta, mutta pyyntöön ei ole suostuttu. Rikoslain 1 luvun 11 §:n mukainen kaksoisrangaistavuuden vaatimus koskee sijaislainkäytön periaatetta, mutta vaatimuksen edellytykset täyttyisivät, koska pöytäkirja ei aseta rikosoikeudellista vastuuta henkilölle, joka ei ole sopimuspuolen kansalainen. Sopimukseen sisältyvän kriminalisointivelvoitteen mukaan sopimuspuolet ovat velvollisia kriminalisoimaan 15 artiklassa tarkoitetut teot, minkä vuoksi kaksoisrangaistavuuden vaatimus myös todellisuudessa täyttyisi sopimuspuolten välillä.

Pöytäkirjan 16 artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan sopimuspuolten on ulotettava lainkäyttövaltansa kaikkiin tapauksiin, joissa väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen. Rikoslain 1 luvun 6 §:n mukaan Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Luvun 11 §:n 1 momentissa säädetyn kaksoisrangaistavuuden vaatimuksen mukaan Suomen kansalaisen vieraan valtion alueella tekemään rikokseen voidaan soveltaa Suomen lakia vain, jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Pykälän 2 momentissa säädetään, että tiettyihin Suomen kansalaisten ulkomailla tekemiin rikoksiin sovelletaan Suomen lakia, vaikka teosta ei säädetä rangaistusta tekopaikan laissa. Pykälän 2 momentti merkitsee näin poikkeusta kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Jos taas rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuuden edellytyksenä on 1 luvun 6 §:n mukaan, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Rikoslain 11 luvun 3 §:ssä lievän sodankäyntirikoksen seuraamukseksi säädetään sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Tältä osin nykyinen sääntely ei periaatteessa täytä yleissopimuksen vaatimuksia, jos Suomen kansalainen tekisi kulttuuriomaisuuteen kohdistuvan lievän sodankäyntirikoksen millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, esimerkiksi Etelämantereella tai aavalla merellä. Tällaiset tilanteet lienevät käytännössä erittäin harvinaisia. Edellä 15 artiklan yhteydessä on myös todettu, että artiklassa tarkoitettuja tekoja arvioitaisiin sodankäyntirikoksina tai törkeinä sodankäyntirikoksina. Näin ollen pöytäkirjan voimaansaattaminen ei tältä osin aiheuta muutoksia voimassa olevaan lainsäädäntöön.

Myös muilta osin Suomen tämänhetkinen lainsäädäntö kattaa b kohdassa tarkoitetut tilanteet, edellyttäen että teko on rangaistavaa myös tekopaikan lain mukaan. Artiklan 1 kappaleen b kohta edellyttää sanamuotonsa mukaan kuitenkin lainkäyttövallan ulottamista kaikkiin niihin tapauksiin, joissa väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen, eli riippumatta siitä, onko teko rangaistava myös tekopaikan lain mukaan. Näin ollen 16 artiklan 1 kappaleen b kohdan voimaansaattaminen edellyttää muutoksia voimassa olevaan lakiin.

Artiklan 1 kappaleen b kohdan edellyttämä muutos voitaisiin toteuttaa periaatteessa kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto olisi säätää kaikki 15 artiklassa tarkoitetut teot kansainvälisiksi rikoksiksi, jolloin Suomen ulkopuolella tehdyt teot olisivat tekopaikan laista riippumatta rangaistavia. Pöytäkirja ei kuitenkaan välttämättä edellytä tämän niin sanotun universaaliperiaatteen ulottamista 15 artiklassa 1 kappaleessa mainittuihin tekoihin. Pöytäkirjan 16 artiklan 2 kappaleen b kohdan mukaan pöytäkirjan nojalla ei myöskään synny henkilökohtaista rikosoikeudellista vastuuta henkilöille, jotka kuuluvat sellaisen valtion asevoimiin tai ovat sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole pöytäkirjan sopimuspuoli, eikä myöskään velvollisuutta ulottaa lainkäyttövaltaa tällaisiin henkilöihin. Jos pöytäkirjan 15 artiklassa tarkoitetut teot säädettäisiin kansainvälisiksi rikoksiksi, mentäisiin huomattavasti pidemmälle kuin mitä pöytäkirja edellyttää. Suomen rikosoikeuden soveltamisala olisi näin perusteettoman laaja ja saattaisi olla ristiriidassa pöytäkirjaan kuulumattomien valtioiden rikosoikeudellisen lainkäyttövallan suvereniteetin kanssa.

Toinen vaihtoehto on lisätä 15 artiklassa tarkoitetut teot rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momenttiin rikoksiksi, joihin ei sovelleta kaksoisrangaistavuuden vaatimusta. 15 artiklassa tarkoitetut teot ovat edellä esitetyn mukaisesti rangaistavia rikoslain nykyisten säännösten nojalla. Rikoslain asianomaiset säännökset kattavat kuitenkin huomattavan määrän muita tekoja kuin 15 artiklassa tarkoitetut rikokset. Suora viittaus rikoslain asianomaisiin pykäliin tulisi siten kattamaan huomattavasti laajemman joukon tekoja kuin mitä 16 artiklan 1 kappaleen b kohta edellyttää. Viittausta suoraan pöytäkirjaan ei taas voida pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta suotavana. Viittausta kriminalisointivelvoitteen täyttäviin rikoslain säännöksiin tulisi tämän vuoksi täsmentää pöytäkirjaa koskevalla maininnalla. Kaksoisrangaistavuuden vaatimusta koskevaa rikoslain 1 luvun 11 §:n 2 momenttia ehdotetaan tämän vuoksi muutettavaksi siten, että kaksoisrangaistavuuden vaatimusta ei sovellettaisi sellaiseen sodankäyntirikokseen tai törkeään sodankäyntirikokseen, jota tarkoitetaan kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa tehdyn Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toisessa pöytäkirjassa.

Näin toteutettu sääntely olisi jossain määrin aukollinen. Ulkomailla tehty rikos tulisi rangaistavaksi, jos sen tekijä on suomalainen. Jos sen sijaan suomalainen olisi vain yllyttäjä tai avunantaja, häneen ei voitaisi soveltaa Suomen rikoslakia, koska sitä ei voitaisi soveltaa ulkomaiseen päätekijäänkään. Suomalainen yllyttäjä ja avunantaja voisi siten jäädä rankaisematta jos päätekijä olisi muun valtion kuin pöytäkirjan sopimuspuolen kansalainen, ainakin tilanteessa, jossa myös Suomen kansalaisen tekemä osallisuusteko on tehty pöytäkirjaan kuulumattoman valtion alueella. Jotta 15 artiklan 2 kappaleessa asetettu velvoite ei jäisi täyttämättä, ehdotetaan, että kaksoisrangaistavuuden vaatimus poistuisi myös suomalaisen rikokseen osallisen kohdalta. Sanamuoto kattaisi myös rikoslain yleisten oppien uudistamisen yhteydessä rikoslain 5 lukuun lisätyn välillistä tekemistä koskevan säännöksen.

Syyttäminen

Artiklan 1 kappale sisältää ns. luovuta tai tuomitse -periaatteen. Kappaleen mukaan jollei sopimuspuoli luovuta 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdassa mainitun rikoksen väitettyä tekijää, joka tavataan sen alueella, se saattaa tapauksen poikkeuksetta ja ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisille viranomaisilleen, jotta nämä asettavat kyseisen henkilön syytteeseen kyseisen sopimuspuolen kansallisen lainsäädännön tai soveltuvin osin asiaan liittyvien kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaista oikeudenkäyntimenettelyä noudattaen. Luovuta tai tuomitse -periaate on yleinen kansainvälisissä sopimuksissa, ja sen on joissain tapauksissa katsottu sisältävän vaatimuksen universaaliperiaatteen soveltamisesta. 17 artiklan 1 kappaleen mukaan periaate kuitenkin koskee vain 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettuja rikoksia. 16 artiklan 2 kappaleen mukaan pöytäkirja ei myöskään aseta velvollisuutta ulottaa lainkäyttövaltaa henkilöihin tai luovuttaa henkilöitä, jotka kuuluvat sellaisen valtion asevoimiin tai ovat sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole tämän pöytäkirjan sopimuspuoli. Näin ollen 17 artiklan 1 kappaleen ei voi tässä tapauksessa katsoa aiheuttavan vaatimusta universaaliperiaatteen soveltamisesta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan tämän rajoittamatta mahdollisesti soveltuvien asiaan liittyvien kansainvälisen oikeuden sääntöjen soveltamista, jokaiselle, jota varten järjestetään oikeudenkäynti yleissopimuksen tai tämän pöytäkirjan johdosta, taataan oikeudenmukainen kohtelu ja oikeudenkäynti kansallisen lainsäädännön ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti kaikissa oikeudenkäynnin vaiheissa, eikä tämän henkilön kohtelu saa missään tapauksessa olla huonompi kuin kansainvälisen oikeuden mukainen kohtelu.

Rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen

Pöytäkirjan 18 artikla sisältää rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevia määräyksiä, joiden tarkoituksena on yksinkertaistaa luovutusmenettelyä. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolet katsovat sopimuksen 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettujen rikosten kuuluvan rikoksiin, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa ennen yleissopimuksen voimaantuloa sopimuspuolten välillä voimassa olleiden rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevien sopimusten mukaisesti. Sopimuspuolet sitoutuvat lisäksi sisällyttämään nämä rikokset kaikkiin niiden välillä myöhemmin tehtäviin luovuttamista koskeviin sopimuksiin rikoksina, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa.

Artiklan 2 kappale koskee tapauksia, joissa sopimuspuoli asettaa rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi sitä koskevan sopimuksen. Jos tällainen sopimuspuoli saa luovuttamista koskevan pyynnön toiselta sopimuspuolelta, jonka kanssa sillä ei ole rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa kahdenvälistä sopimusta, se voi niin valitessaan katsoa tämän pöytäkirjan luovuttamisen oikeusperustaksi 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettujen rikosten osalta.

Artiklan 3 kappaleen mukaan ne sopimuspuolet, jotka eivät aseta rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi sopimuksen olemassaoloa, tunnustavat 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainitut rikokset sellaisiksi rikoksiksi, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa. Luovuttaminen tapahtuu pyynnön vastaanottaneen sopimuspuolen lainsäädännön asettamat ehdot huomioon ottaen.

Artiklan 4 kappaleen mukaan 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainittuja rikoksia käsitellään sopimuspuolten välisessä luovutuksessa, mikäli välttämätöntä, siten kuin rikos olisi rikoksen tekopaikan lisäksi tehty myös niiden sopimuspuolten alueella, jotka ovat ulottaneet lainkäyttövaltansa näihin rikoksiin 16 artiklan 1 kappaleen mukaisesti.

Artikla edellyttää, että pöytäkirjan 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettujen rikosten katsotaan kuuluvan rikoksiin, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa toiseen sopimusvaltioon. Suomen osalta tämä tarkoittaa, että 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettujen rikosten enimmäisrangaistusten on oltava rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 4 §:n mukaisia. Lain 4 §:n mukaan luovuttaa ei saa, ellei pyynnössä tarkoitettu teko ole sellainen rikos tai ellei sitä Suomessa vastaavissa olosuhteissa tehtynä olisi pidettävä sellaisena rikoksena, josta Suomen lain mukaan säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta.

Pykälän 2 momentti määrittelee luovuttamiskelpoisuuden suhteessa EU:n jäsenvaltioihin. Momentin mukaan Euroopan unionin jäsenvaltioon voidaan luovuttaa henkilö, joka ei ole Suomen kansalainen, sellaisesta rikoksesta, josta Suomessa vastaavissa olosuhteissa tehtynä Suomen lain mukaan säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta ja josta pyynnön esittäneen valtion lain mukaan saattaa seurata vapausrangaistus tai vapaudenmenetyksen käsittävä turvaamistoimenpide, jonka enimmäisaika on vähintään vuosi. Eurooppalaista pidätysmääräystä ja jäsenvaltioiden välisiä luovuttamismenettelyitä koskevan Euroopan unionin neuvoston puitepäätöksen (EYVL L 190, 18.7.2002, s. 1) kansallista voimaansaattamista koskevan esitysluonnoksen (Oikeusministeriö. Lausuntoja ja selvityksiä 2003:4) mukaan pykälästä poistettaisiin Euroopan unionin jäsenvaltioita koskeva erityissääntely, jollaista muun muassa 2 momenttiin sisältyy. Asiasta säädettäisiin uudessa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista Suomen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä koskevassa laissa.

Edellä 15 artiklan yhteydessä on todettu, että artiklan 1 kappaleessa tarkoitetut teot olisivat rangaistavia voimassa olevan rikoslain mukaan sodankäyntirikoksina tai törkeinä sodankäyntirikoksina. Sodankäyntirikosta koskevan rikoslain 11 luvun 1 §:n mukaan rangaistukseksi voidaan tuomita vankeutta enintään kuudeksi vuodeksi ja törkeää sodankäyntirikosta koskevan luvun 2 §:n mukaan vankeutta enintään kahdeksitoista vuodeksi. Tämä tarkoittaa, että luovuttaminen kyseisten rikosten johdosta on mahdollista ja että Suomen lainsäädäntö täyttää 18 artiklan velvoitteet.

Suomen kansalaisen luovuttamisen osalta voidaan todeta, että yleisen luovuttamislain 2 §:n mukaan pääsääntönä on, että Suomen kansalaista ei saa luovuttaa. Pykälän 2 momentin mukaan Euroopan unionin jäsenvaltioon Suomen kansalainen voidaan kuitenkin tietyin edellytyksin luovuttaa oikeudenkäyntiä varten. Edellytyksenä muun muassa on, että teko on sellainen rikos tai sitä Suomessa vastaavissa olosuhteissa tehtynä on pidettävä sellaisena rikoksena, josta Suomen lain mukaan säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen kansallista voimaansaattamista koskevan esitysluonnoksen mukaan pykälän 2 momentti kumottaisiin.

Koska edellä mainitut sodankäyntirikoksen ja törkeän sodankäyntirikoksen enimmäisrangaistukset ovat vähintään kuusi tai kaksitoista vuotta vankeutta, olisi kyseisten rikosten osalta myös Suomen kansalaisen luovuttaminen EU:n jäsenvaltioon mahdollista, jos myös muut tälle asetetut edellytykset täyttyvät.

Keskinäinen oikeusapu

Pöytäkirjan 19 artikla koskee oikeusapua 15 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin liittyvän tutkinnan, rikosoikeudenkäynnin tai rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen suhteen.

Artiklan 1 kappaleen mukaan sitoutuvat antamaan toisilleen mahdollisimman laajaa apua 15 artiklassa mainittujen rikosten johdosta käynnistetyn tutkinnan, rikosoikeudenkäynnin tai luovuttamisen suhteen, mukaan luettuna apu oikeudenkäyntiin tarvittavan, saatavilla olevan todistusaineiston hankkimisessa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuolet täyttävät 1 kappaleen mukaiset velvoitteensa niiden välillä mahdollisesti olevien keskinäistä oikeusapua koskevien sopimusten tai muiden järjestelyjen mukaisesti. Jos tällaisia sopimuksia tai muita järjestelyjä ei ole, sopimuspuolet avustavat toisiaan kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti.

Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettu laki (4/1994) sallii joustavasti oikeusavun antamisen ja täyttää artiklan asettamat vaatimukset. Lain soveltamisalaan ei sen 2 §:n mukaan kuulu rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen. Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista on selostettu edellä 18 artiklan yhteydessä.

Kieltäytymisperusteet

Kieltäytymisperusteita koskeva 20 artikla täsmentää rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa pöytäkirjan 18 artiklaa. Artiklan 1 kappaleen mukaan luovuttamista varten 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdassa mainittuja rikoksia, sekä keskinäistä oikeusapua varten 15 artiklassa mainittuja rikoksia ei katsota poliittisiksi rikoksiksi tai niihin liittyviksi rikoksiksi eikä poliittisista syistä tehdyiksi rikoksiksi. Tämän mukaisesti sopimuspuolet eivät voi kieltäytyä näihin rikoksiin perustuvasta luovutuspyynnöstä tai oikeusapupyynnöstä yksinomaan sillä perusteella, että pyyntö koskee poliittista rikosta tai poliittiseen rikokseen liittyvää rikosta tai poliittisista syistä tehtyä rikosta.

Kieltoa lieventää artiklan 2 kappale sisältämä niin sanottu syrjintälauseke. Kappaleen mukaan sopimuspuoli voi kieltäytyä luovuttamasta 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainitun rikoksen johdosta, jos on perusteltua syytä uskoa, että luovutuspyyntö on tehty tarkoituksena syyttää tai rangaista henkilöä hänen rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä tai poliittisten mielipiteidensä vuoksi tai jos pyyntöön vastaaminen aiheuttaisi vahinkoa tämän henkilön asemalle edellä mainittujen syiden vuoksi. Samoilla perusteilla sopimuspuoli voi kieltäytyä 15 artiklassa mainittuihin rikoksiin liittyvästä oikeusapupyynnöstä.

Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970), jäljempänä yleinen luovutuslaki, 6 §:ssä kielletään luovuttaminen poliittisesta rikoksesta, mutta mahdollistetaan luovuttaminen poliittisesta rikoksesta, johon liittyy tai sisältyy ei-poliittinen rikos ja jota ei kokonaisuudessaan voida pitää pääasialliselta luonteeltaan poliittisena rikoksena. Lain 2 §:n 2 momentin mukaan Suomen kansalainen voidaan luovuttaa oikeudenkäyntiä varten vain toiseen Euroopan unionin jäsenvaltioon, mutta ei kuitenkaan poliittisesta rikoksesta. Yleisen luovuttamislain 6 § jättää lain soveltajalle mahdollisuuden harkita, onko rikos luonteeltaan poliittinen. Terrorismin vastustamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 16/1990, jäljempänä eurooppalainen terrorismisopimus) katsottiin aikoinaan rajoittavan yleisen luovuttamislain 6 §:n mukaista harkintavaltaa, minkä vuoksi Suomi teki sopimuksen hyväksyessään luovuttamista koskevan varauman. Varauma on sittemmin peruutettu vuonna 2002 annetulla tasavallan presidentin asetuksella (300/2002).

Varauman peruuttaminen johtui osaksi Suomen liittymisestä EU:n luovutussopimukseen, missä yhteydessä yleisen luovuttamislain 6 §:ään lisättiin uusi 3 momentti, jonka mukaan pykälän 1 momentissa tarkoitettua kieltoa luovuttaa poliittisesta rikoksesta ei sovellettaisi EU:n jäsenvaltioon. Varauman peruuttamisen yhteydessä kiinnitettiin huomiota myös siihen, että rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 32—33/1971) samoin kuin eurooppalaisen terrorismisopimuksen mukaiset muut kieltäytymisperusteet jäävät edelleen voimaan.

Varauman peruuttamista perusteltiin yleisen luovuttamislain muutosesityksessä (HE 209/2001 vp) myös poliittisia rikoksia koskevan tulkinnan muuttumisella, jonka vuoksi eurooppalaisen terrorismisopimuksen 1 artiklassa tarkoitettuja rikoksia ei voida missään olosuhteissa pitää poliittisina rikoksina Myöskään nyt käsillä olevan yleissopimuksen 15 artiklassa tarkoitettuja rikoksia ei voida pitää luonteeltaan poliittisina.

Eurooppalaista pidätysmääräystä ja jäsenvaltioiden välisiä luovuttamismenettelyitä koskevan Euroopan unionin neuvoston puitepäätöksen (EYVL L 190, 18.7.2002, s. 1) kansallista voimaansaattamista koskevan esitysluonnoksen (Oikeusministeriö. Lausuntoja ja selvityksiä 2003:4) mukaan yleisen luovuttamislain 2 §:n 2 momentti ja 6 §:n 3 momentti kumottaisiin. Tämä johtuu siitä, että esitysluonnoksen mukaan yleisen luovuttamislain Euroopan unionin jäsenvaltioita koskevat erityissäännökset kumottaisiin, koska tästä säädettäisiin uudessa rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista Suomen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä koskevassa laissa. Laissa ei mainittaisi poliittisia rikoksia kieltäytymisperusteena.

Pöytäkirjan 20 artiklan määräys rajoittaa jossain määrin yleisen luovuttamislain 6 §:n mukaista laajaa harkintavaltaa sen suhteen, mitä rikoksia pidetään poliittisina rikoksina. Toisaalta pöytäkirjan voimaansaattamisen ei voida katsoa edellyttävän yleisen luovuttamislain muuttamista. Pöytäkirja olisi lain tasoisena Suomessa voimassa ja sitä voitaisiin soveltaa rinnakkain yleisen luovuttamislain kanssa, koska lain säännösten ja pöytäkirjan määräysten välillä ei ole varsinaista ristiriitaa.

Toimenpiteet, jotka koskevat muita rikkomuksia

Yleissopimuksen 21 artiklan mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin lainsäädäntö-, hallinto- tai kurinpitotoimenpiteisiin ehkäistäkseen tahallisesti tehty kulttuuriomaisuuden yleissopimuksen tai tämän pöytäkirjan vastainen käyttö ja yleissopimuksen tai pöytäkirjan vastainen kulttuuriomaisuuden laiton maastavienti, muu siirtäminen tai sen omistusoikeuden siirtäminen pois miehitetyltä alueelta. Artikla ei rajoita yleissopimuksen 28 artiklan soveltamista. Yleissopimuksen 28 artiklassa säädetään sopimuspuolten velvollisuudesta ryhtyä rikoslainsäädäntönsä mukaisesti kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin yleissopimusta rikkoneiden tai sen rikkomista tarkoittavien käskyn antaneiden saattamiseksi rikosoikeudelliseen tai kurinpidolliseen vastuuseen näiden kansalaisuuteen katsomatta.

Esityksellä ei ole vaikutuksia valtion talousarvioon. Museoviraston velvollisuuksiin yleissopimuksen keskeisenä täytäntöönpanoviranomaisena kuuluu kuitenkin toisen pöytäkirjan mukaan rauhanaikaisten opetus- ja koulutusohjelmien kehittäminen. Vaikka velvollisuus voidaankin ensi vaiheessa täyttää tuottamalla suojelukäsikirja ja osa koulutuksesta sisällyttää muihin kulttuuriperintöä koskeviin opetusohjelmiin, ohjelmien kehittämisestä aiheutuu joitakin kustannuksia. Myös mahdollisten kansainvälistä apua koskevien tehtävien antaminen museoviraston hoidettavaksi edellyttää erillistä resursointia. Museoviraston arvion mukaan koulutuksen ja kansainvälisen toiminnan kehittämiseen tarvittaisiin aikanaan noin kahta henkilötyövuotta vastaava erillisrahoitus.

Esityksellä ei ole organisaatio- tai henkilöstövaikutuksia. Toisen pöytäkirjan edellyttämät valmiustoimenpiteet ovat toteutettavissa jo Haagin yleissopimuksen ohjaus- ja koordinointityöryhmän muistiossa (OPM 9:2001) esitetyin keinoin. Siitä ei aiheudu myöskään taloudellisia, yritys- ympäristö- tai tasa-arvovaikutuksia.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen uudistamiseksi pidettiin 24—27 päivänä maaliskuuta 1997 Pariisissa ensimmäinen asiantuntijatyöryhmän kokous, johon myös Suomi osallistui tarkkailijana. Toinen pöytäkirja neuvoteltiin vuosien 1997—1999 aikana sopimuspuolten kokouksissa ja hyväksyttiin lopulta Haagissa 15—26 päivänä maaliskuuta 1999 pidetyssä diplomaattikonferenssissa konsensuksella. Suomi allekirjoitti pöytäkirjan 17 päivänä toukokuuta 1999.

Hallituksen esitys on laadittu virkatyönä ulkoasiainministeriössä yhteistyössä oikeusministeriön kanssa. Pöytäkirjan voimaansaattamista koskevat lausunnot pyydettiin oikeusministeriöltä, valtiovarainministeriöltä, puolustusministeriöltä, opetusministeriöltä, sisäasiainministeriöltä, museovirastolta sekä pääesikunnalta. Lausunnoissa pöytäkirjan voimaansaattamista pidettiin yleisesti perusteltuna.

Hallituksen esityksestä pyydettiin lausunnot oikeusministeriöltä, puolustusministeriöltä, opetusministeriöltä, sisäasiainministeriöltä, museovirastolta sekä pääesikunnalta.

Toisen pöytäkirjan johtolauseessa lausutaan julki päätavoitteet, joiden avulla sopimuspuolet haluavat vahvistaa ja kehittää Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen sisältöä ja toteuttamista käytännössä. Näitä keskeisiä tavoitteita ovat uuden tehostetun suojelun järjestelmän perustaminen merkittävälle kulttuuriperinnölle aseellisen selkkauksen sattuessa, yleissopimuksen merkityksen vahvistaminen muun muassa selkiyttämällä niitä toimenpiteitä, joita sopimuspuolet voivat käyttää yleissopimuksen tunnettavuuden ja noudattamisen lisäämiseksi sekä kansainvälisen oikeuden kehittymisen huomioon ottaminen tehokkaammin myös kulttuuriomaisuuden suojelussa aseellisissa selkkauksissa. Johtolauseessa todetaan myös, että kansainvälisen tapaoikeuden säännöt koskevat edelleen niitä kysymyksiä, joita pöytäkirjan määräykset eivät sääntele.

Toisen pöytäkirjan johtolauseen sisällöstä tai oikeudellisesta merkityksestä ei diplomaattikonferenssissa laajemmin keskusteltu. Siinä valaistaan varsin yleisin sanakääntein muualla pöytäkirjassa tarkemmin sovitut säännöt ja uudistukset vuoden 1954 yleissopimukseen verrattuna. Johdantoon voidaan siten soveltaa Wienin valtiosopimusoikeutta koskevan sopimuksen (SopS 33/1980) 31 artiklaa, jonka mukaan sopimuksen johdanto on osa asiayhteyttä, jossa sopimusta on tulkittava.

1 luku.

Johdanto

1 artikla. Määritelmät. Artiklassa täsmennetään toisessa pöytäkirjassa esiintyvän keskeisen sanaston sisältöä (artiklan kohdat a—k). Artiklan a kohdan mukaan ”sopimuspuoli” tarkoittaa toisen pöytäkirjan sopimuspuolena olevaa valtiota. Artiklan b kohdan mukaan ”kulttuuriomaisuus” tarkoittaa Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen 1 artiklassa määriteltyä kulttuuriomaisuutta, jolla tarkoitetaan ”alkuperään tai omistajaan katsomatta a) irtainta tai kiinteätä omaisuutta, jolla on huomattava merkitys kansojen kulttuuriperinnölle, kuten rakennustaiteellisia, taiteellisia tai historiallisia muistomerkkejä, olivatpa ne uskonnollisia tai eivät, kiinteitä muinaisjäännöksiä, rakennusryhmiä, joilla kokonaisuutena on historiallista tai taiteellista merkitystä, taideteoksia, käsikirjoituksia, kirjoja ja muita esineitä, joilla on taiteellista, historiallista tai muinaistieteellistä merkitystä sekä tieteellisiä kokoelmia ja merkittäviä kirja- tai arkistokokoelmia taikka kokoelmia, jotka sisältävät edellä määritellystä omaisuudesta tehtyjä jäljennöksiä, b) rakennuksia, joiden pääasiallisena tarkoituksena on a kohdassa määritellyn irtaimen kulttuuriomaisuuden säilyttäminen tai näytteillä pitäminen, kuten museoita, suuria kirjastoja, arkistoja sekä suojia, joiden tarkoituksena on turvata aseellisen selkkauksen sattuessa a kohdassa määritelty irtain kulttuuriomaisuus sekä c) muistomerkkikeskuksia, jotka sisältävät huomattavan määrän a ja b kohdissa mainittua kulttuuriomaisuutta”.

Toisen pöytäkirjan 1 artiklan c kohdassa ”yleissopimus” tarkoittaa Haagissa 14 päivänä toukokuuta 1954 tehtyä yleissopimusta kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa, d kohdassa ”yleissopimuksen sopimuspuoli” tarkoittaa yleissopimuksen sopimuspuolena olevaa valtiota, e kohdassa ”tehostettu suojelu” tarkoittaa toisen pöytäkirjan 10 ja 11 artiklassa perustettua tehostetun suojelun järjestelmää, f kohdassa ”sotilaallinen kohde” tarkoittaa kohdetta, joka ominaisuuksiensa, sijaintinsa, tarkoituksensa ja käyttönsä puolesta on oleellinen osa sotilaallista toimintaa, ja jonka täydellistä tai osittaista tuhoamisesta, valtauksesta tai vaarattomaksi tekemisestä on selvää sotilaallista hyötyä tuolloin vallitsevissa olosuhteissa. Edellisistä käsitteistä sotilaallisen kohteen määrittelyä ei sisälly vuoden 1954 yleissopimukseen. Määritelmä liittyykin toisen pöytäkirjan niihin määräyksin — kuten 6 ja 13 artiklat — joilla pyritään selkiyttämään kulttuuriomaisuuden suojeluun liittyviä sotilaallisia velvoitteita ja näiden vastaisen toiminnan seuraamuksia.

Toisen pöytäkirjan 1 artiklan määritelmistä g kohdassa käsitteellä ”laiton” tarkoitetaan pakosta tapahtuvaa tai muutoin miehitetyn alueen kansallisen lainsäädännön soveltuvien määräysten tai kansainvälisen oikeuden vastaista, h kohdassa ”luettelo” tarkoittaa toisen pöytäkirjan 27 artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaisesti laadittua kansainvälistä luetteloa tehostetun suojelun piiriin kuuluvasta kulttuuriomaisuudesta, i kohdassa ”pääjohtaja” tarkoittaa Unescon pääjohtajaa, j kohdassa ”Unesco” tarkoittaa Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestöä ja k kohdassa ”ensimmäinen pöytäkirja” tarkoittaa Haagissa 14 päivänä toukokuuta 1954 tehtyä pöytäkirjaa kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa. Kohdassa mainittu ensimmäinen pöytäkirja sisältää erityisiä määräyksiä koskien kulttuuriomaisuuden suojelemista miehitetyillä alueilla.

2 artikla. Suhde yleissopimukseen. Artiklan mukaan vuonna 1999 tehty toinen pöytäkirja täydentää yleissopimuksen määräyksiä toisen pöytäkirjan sopimuspuolten välisissä suhteissa. Toisen pöytäkirjan loppulausekkeiden (41—43 artiklat) mukaan pöytäkirja on avoinna allekirjoittamista ja ratifioimista taikka liittymistä varten yleissopimuksen sopimuspuolille. Toista pöytäkirjaa ei sovelleta sellaisten yleissopimuksen sopimuspuolten välillä, jotka eivät ole sitä hyväksyneet. Artiklassa ilmaistaan yleissopimuksen ja toisen pöytäkirjan välinen suhde pääsääntöisesti. Näiden oikeusinstrumenttien välistä suhdetta käsitellään myös jäljempänä toisen pöytäkirjan 4 artiklassa.

3 artikla. Soveltamisala. Artiklan 1 kappaleen mukaan toista pöytäkirjaa sovelletaan rauhan aikana sovellettavien määräysten lisäksi yleissopimuksen 18 artiklan 1 ja 2 kappaleessa sekä toisen pöytäkirjan 22 artiklan 1 kappaleessa tarkoitetuissa tilanteissa. Yleissopimuksessa on määräykset aseellisesta selkkauksesta useamman sopimuspuolena olevan valtion välillä ja tilanteista, joissa sopimuspuolen koko alue tai osa siitä on miehitetty. Ratkaisevaa on sotatoimien puhkeaminen mahdollisista sodanjulistuksista riippumatta. Määritelmä vastaa tältä osin sodan kansainvälisoikeudellista sääntelyä esimerkiksi Geneven yleissopimuksissa ja niitä muuttavissa lisäpöytäkirjoissa. Tältä osin pöytäkirja ei muuta yleissopimuksessa jo säänneltyä. Toisen pöytäkirjan 3 artiklan viittaus pöytäkirjan 22 artiklan 1 kappaleeseen eli pöytäkirjan 5 lukuun ulottaa toisen pöytäkirjan soveltamisen sopimuspuolten alueella tapahtuviin aseellisiin selkkauksiin, jotka eivät ole luonteeltaan kansainvälisiä vaan valtionsisäisiä.

Pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleessa määrätään, että pöytäkirja sitoo sopimuspuolia niiden keskinäisissä suhteissa silloinkin kun aseellisen selkkauksen osapuolena oleva valtio ei ole pöytäkirjan sopimuspuoli. Tämän lisäksi toista pöytäkirjaa sovelletaan myös selkkauksen osapuoleen, joka ei ole pöytäkirjan sopimuspuoli, jos kyseinen osapuoli hyväksyy toisen pöytäkirjan määräykset, ja niin kauan kuin se soveltaa niitä. Sääntely vastaa yleissopimuksen 18 artiklan 3 kappaletta.

4 artikla. Tämän pöytäkirjan 3 luvun määräysten ja muiden yleissopimuksen määräysten ja tämän pöytäkirjan välinen suhde. Artiklassa on määräykset yleissopimuksen ja toisen pöytäkirjan soveltamisesta kulttuuriomaisuuden eri suojelukategorioihin, joita ovat yleinen suojelu (yleissopimuksen 1 luku, toisen pöytäkirjan 2 luku), yleissopimuksen mukainen erityissuojelu (yleissopimuksen 2 luku) sekä tehostettu suojelu (toisen pöytäkirjan 3 luku). Artiklan mukaan yleissopimuksen ja toisen pöytäkirjan sopimuspuolet soveltavat kaikissa olosuhteissa ja kaikkeen kulttuuriomaisuuteen yleissuojelua koskevia yleissopimuksen määräyksiä, siten kuin niitä on toisella pöytäkirjalla täydennetty. Sellaisen kulttuuriomaisuuden suhteen, jolle on myönnetty sekä erityissuojelu että tehostettu suojelu, sovelletaan kuitenkin ainoastaan tehostetun suojelun määräyksiä sellaisten sopimuspuolten välillä, jotka ovat toisen pöytäkirjan sopimuspuolia taikka jotka ovat ilmoittaneet hyväksyvänsä sen ja soveltavat sitä pöytäkirjan 3 artiklan 2 kappaleen mukaisesti.

2 luku. Yleiset määräykset suojelusta

Toisen pöytäkirjan 2 luvussa (5—9 artiklat) on määräyksiä kulttuuriomaisuuden perussuojelusta eli toimista, joihin yhtäältä kulttuuriomaisuuden sijaintivaltion tulee rauhan aikana ryhtyä suojellakseen kohteita tuholta (kulttuuriomaisuuden turvaaminen) ja joihin toisaalta sotaa käyvien osapuolten tulee ryhtyä välttääkseen kulttuuriomaisuuden vahingoittamista (kulttuuriomaisuuden kunnioittaminen). Kulttuuriomaisuuden yleinen suojelu on yleissopimuksen mukaan kulttuuriomaisuuden kansainvälisoikeudellisen suojan vähimmäistaso, jota sopimuspuolten tulee kaikissa olosuhteissa pyrkiä noudattamaan.

5 artikla. Kulttuuriomaisuuden turvaaminen. Perusmääräykset kulttuuriomaisuuden turvaamisesta sisältyvät yleissopimuksen 3 artiklaan, jonka mukaan sopimuspuolet sitoutuvat rauhan aikana järjestämään alueellaan olevan kulttuuriomaisuuden turvaamisen aseellisen selkkauksen vaikutusten varalta ryhtymällä sopiviksi katsomiinsa toimenpiteisiin. Yleissopimuksen määräykset kulttuuriomaisuuden merkitsemisestä sopimuksen määrittelemällä tunnuksella, sopimuspuolten velvollisuudesta järjestää puolustusvoimillensa koulutusta yleissopimuksesta ja vastuutahojen nimittämisestä kulttuuriomaisuuden suojelun asiantuntijoiksi ovat esimerkkejä turvaamistoimenpiteistä. Yleissopimuksen 23 artiklan mukaan Unesco voi antaa sopimuspuolille pyynnöstä myös teknistä apua yleissopimuksen velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi.

Toisen pöytäkirjan 5 artiklassa täsmennetään ohjeellisesti toimenpiteitä, joihin sopimuspuolet voivat ryhtyä turvaamisvelvoitteen toteuttamiseksi rauhan aikana. Artiklassa mainitaan omaisuusluetteloiden tekeminen, hätätoimenpiteiden suunnittelu tulipalon tai rakenteiden sortumisen varalta, irtaimen kulttuuriomaisuuden siirtämiseen varautuminen tai varautuminen tällaisen omaisuuden suojelemiseen paikan päällä sekä sellaisten toimivaltaisten viranomaisten nimittäminen, jotka vastaavat kulttuuriomaisuuden turvaamisesta. Artiklassa esimerkinomaisesti mainitut toimenpiteet eivät sinänsä tuo sopimuspuolten velvollisuuksiin mitään uutta, koska niihin ryhtyminen on ollut johdettavissa jo Haagin vuoden 1954 yleissopimuksenkin määräyksistä. Toimenpiteet on koottu toisen pöytäkirjan 5 artiklan yleismääräykseen kulttuuriomaisuuden turvaamisesta lähinnä selvyyden vuoksi. Pöytäkirjan 5 artiklaan liittyvät myös asiallisesti uudet määräykset Unescoon perustettavasta uudesta rahastosta (29 artikla), jolla voidaan avustaa esimerkiksi kehitysmaasopimuspuolia, sekä uudet määräykset tiedottamisesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä ja avusta (30—33 artiklat jäljempänä).

6 artikla. Kulttuuriomaisuuden kunnioittaminen. Artiklassa, samoin kuin pöytäkirjan 7 ja 8 artiklassa, on selkiytetty kulttuuriomaisuuden yleiseen suojeluun kuuluvia sotilaallisia velvollisuuksia, joita sovelletaan aseellisen selkkauksen puhjettua. Pöytäkirjan 6 artiklan tarkoituksena on vahvistaa kulttuuriomaisuuden suojelua aseellisissa selkkauksissa tiukentamalla sotilaallisen voimankäytön edellytyksiä verrattuna vuoden 1954 yleissopimuksen 4 artiklan vastaaviin määräyksiin. Samalla pöytäkirjassa on pyritty ottamaan huomioon sodan oikeussääntöjen kehitys lähinnä vuonna 1977 tehdyn Geneven yleissopimusten I lisäpöytäkirjan mukaisesti. Artiklan a kohdan mukaan kulttuuriomaisuutta vastaan voidaan suunnata hyökkäys- tai muita vihamielisiä toimia ainoastaan pakottavasta sotilaallisesta syystä, mikä edellyttää sitä, että kulttuuriomaisuudesta on käyttötarkoituksensa perusteella tullut sotilaskohde ja että vastaavaa sotilaallista hyötyä ei ole mahdollista saavuttaa muilla keinoin. Lisäksi 6 artiklan b kohdan mukaan vaaditaan pääsääntöisesti, että asianomaisen tuhoamiskäskyn antaa pataljoonan kokoisen tai siitä suuremman sotilasyksikön päällikkö. Vedottaessa tällaiseen pakottavaan sotilaalliseen syyhyn hyökkäyksessä, jonka vaikutuspiiriin kuuluu kulttuuriomaisuutta, on annettava tehokas ennakkovaroitus aina kun olosuhteet sen mahdollistavat.

7 artikla. Varotoimenpiteet hyökkäyksen varalta. Artiklan mukaan jokainen selkkauksen osapuoli on, sen lisäksi mitä kansainvälinen humanitaarinen oikeus edellyttää sotilaallisen toiminnan yhteydessä, velvollinen tekemään kaiken mahdollisen varmistaakseen, ettei hyökkäyksen kohteeksi joudu suojeltavaa kulttuuriomaisuutta. Sotatoimet on suunniteltava ja valittava siten, että kulttuuriomaisuutta vahingoitetaan mahdollisimman vähän, mikäli vahinkoa ei voida täysin estää. Hyökkäyksestä on myös pidättäydyttävä tai hyökkäys on keskeytettävä tai peruttava, jos kulttuuriomaisuudelle voidaan odottaa aiheutuvan kohtuuttomassa määrin vahinkoa verrattuna toimista saatavaan sotilaalliseen hyötyyn.

8 artikla. Varotoimenpiteet vihamielisyyksien seurausten varalta. Artiklan mukaan selkkauksen osapuolten tulee mahdollisimman laajassa määrin suojella kulttuuriomaisuutta vahingolta myös siirtämällä liikuteltavissa olevaa kulttuuriomaisuutta tai muuten suojaamalla sitä paikan päällä sekä välttämällä sotilaallisten kohteiden sijoittamista kulttuuriomaisuuden läheisyyteen. Haagin vuoden 1954 yleissopimus sisältää määräyksiä kulttuuriomaisuuden merkitsemisestä kansainvälisellä tunnuksella (Sininen kilpi -tunnus) sekä kulttuuriomaisuuden suojatuista kuljetuksista.

9 artikla. Kulttuuriomaisuuden suojeleminen miehitetyllä alueella. Artiklan mukaisesti miehitetyillä alueilla kielletään kulttuuriomaisuuden laiton maastavienti, muu siirtäminen tai sen omistusoikeuden siirto sekä arkeologiset kaivaukset, paitsi milloin kaivaukset ovat ehdottoman tarpeellisia kulttuuriomaisuuden turvaamiseksi, rekisteröimiseksi tai säilyttämiseksi. Artikla kieltää myös kulttuuriomaisuuden muuttamisen tai sen käyttötarkoituksen muuttamisen, jos tarkoituksena on kulttuurisen, historiallisen tai tieteellisen todistusaineiston kätkeminen tai tuhoaminen. Silloin kun arkeologiset kaivaukset tai kohteiden muuttaminen ovat artiklan mukaan sallittuja miehitetyillä alueilla, toimet on suoritettava läheisessä yhteistyössä miehitetyn alueen kansallisten toimivaltaisten viranomaisten kanssa, elleivät olosuhteet tätä estä.

3 luku. Tehostettu suojelu

Toisen pöytäkirjan 3 luku tehostetusta suojelusta (10—14 artiklat) merkitsee Haagin vuoden 1954 yleissopimukseen verrattuna uuden suojelukategorian käyttöön ottamista kulttuuriomaisuuden suojelemisessa aseellisissa selkkauksissa. Tehostettu suojelu on tarkoitettu sellaista kulttuuriperintöä varten, jolla on suuri merkitys koko ihmiskunnalle. Unescon Maailmanperintörekisterin tapaisesti tehostettu suojelu perustuisi Unescon ylläpitämään kansainväliseen rekisteriin, josta päättää pöytäkirjan voimaan tultua perustettava erityinen komitea. Rekisteriin voitaisiin ottaa ihmiskunnan kannalta merkittävää kulttuuriomaisuutta, jonka suhteen kotivaltio tai valtio, jolla on tosiasiallinen määräysvalta kulttuuriomaisuuteen, on sitoutunut tehokkaaseen kansalliseen suojeluohjelmaan sekä antanut sitoumuksen siitä, ettei kohdetta tulla käyttämään sotilaallisiin tarkoituksiin taikka suojaamaan sotilaskohteita.

10 artikla. Tehostettu suojelu. Artiklan mukaan kulttuuriomaisuutta voidaan asettaa tehostettuun suojeluun edellyttäen, että se täyttää seuraavat kolme ehtoa:

(a) se on kulttuuriperintöä, jolla on suuri merkitys ihmiskunnalle,

(b) se on suojeltu riittävin kansallisin oikeudellisin ja hallinnollisin toimenpitein, joissa otetaan huomioon sen poikkeuksellinen kulttuurinen ja historiallinen arvo, ja joilla varmistetaan sille korkein mahdollinen suojelutaso,

(c) sitä ei käytetä sotilaallisiin tarkoituksiin eikä suojaamaan sotilaallisia kohteita, ja sopimuspuoli, jonka valvonnassa kulttuuriomaisuus on, on antanut vahvistuksen siitä, ettei sitä tulla niin myöskään käyttämään.

Uuden suojelukategorian omaksumista on perusteltu sillä, että vuoden 1954 yleissopimuksen mukainen kulttuuriomaisuuden erityissuojelun järjestelmä, joka perustuu sopimuspuolten ilmoittamista kohteista koottuun rekisteriin, ei ole käytännössä tuottanut odotettua tulosta. Sopimuspuolten valmius ilmoittaa kohteita erityissuojeluun on jäänyt vähäiseksi. Syinä on pidetty muun muassa yleissopimuksen edellyttämien kriteereiden tulkinnanvaraisuutta. Erityissuojelu edellyttää yleissopimuksen mukaan kohteen sotilaallisiin tarkoituksiin käyttämisestä pidättäytymisen lisäksi, että se sijaitsee maantieteellisesti riittävän etäällä suurista teollisuuskeskuksista tai muista sotilaallisesti aroista kohteista kuten satamista, lentokentistä, radioasemista tai rautatieasemista. Viimeksi mainittua maantieteellistä kriteeriä ei tehostetun suojelun kohdalta vaadita; sen sijaan korostetaan kohteen kulttuuris-historiallista merkitystä koko ihmiskunnalle. Tehostettuun suojeluun asettaminen edellyttää myös, että kohteen kansallinen suojelu on järjestetty tehokkaasti. Artiklan b kohdan viittausta korkeimpaan mahdolliseen kansalliseen suojelutasoon voidaan mahdollisesti tulkita niin, että kansallinen päätös Maailmanperintöluetteloon ilmoittamisesta on seikka, johon tehostetun suojelun myöntämistä harkittaessa Unescossa kiinnitetään huomiota.

11 artikla. Tehostetun suojelun myöntäminen. Artiklan 1—11 kappaleet sisältävät tehostettuun suojelun myöntämisessä noudatettavat menettely- ja päätöksentekotavat. Ne ovat pääsääntöisesti seuraavat. Pöytäkirjan sopimuspuolet ilmoittavat sellaiset kansalliset kohteet, joille halutaan tehostettua suojelua, erityiselle komitealle (komitea kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisissa selkkauksissa), joka perustetaan toisen pöytäkirjan tultua voimaan pöytäkirjan sopimuspuolten kokouksessa. Komitea on toimivaltainen päättämään tehostetun suojelun myöntämisestä, suojan keskeyttämisestä tai peruuttamisesta siten kun pöytäkirjassa määrätään. Komitea ylläpitää tehostetun suojan luetteloa ja edistää sen kehittymistä.

Pöytäkirjan 11 artiklan mukaan sopimuspuolen pyyntö lisätä luetteloon uusi kohde ilmoitetaan muille sopimuspuolille. Nämä voivat 60 päivän kuluessa ilmoituksesta esittää komitealle pyynnön johdosta huomautuksia, joiden tulee olla perusteltuja ja täsmällisiä sekä rajoittua 10 artiklan tarkoittamiin seikkoihin. Komitea käsittelee huomautukset antaen pyynnön esittäneelle sopimuspuolelle kohtuullisen tilaisuuden esittää vastauksia huomautuksiin. Jos huomautuksia on tehty, kaksitoistajäseninen komitea päättää kohteen lisäämisestä läsnä olevien ja äänestävien jäsenten neljän viidesosan enemmistöllä. Artiklan mukaan alan kansainväliset hallitustenväliset ja asiantuntijajärjestöt kuten Sininen kilpi -järjestön kansainvälinen komitea, kulttuuriperinnön suojelua, restaurointia ja konservointia edistävä koulutus- ja tutkimuslaitos (Rooman keskus) tai Punaisen Ristin kansainvälinen komitea voivat esittää komitealle suosituksia tietyn kulttuuriomaisuuden liittämisestä luetteloon. Komitea voi myös itse kehottaa sopimuspuolta esittämään pyynnön tehostetun suojelun saamiseksi kulttuuriomaisuudelle.

Pöytäkirjan 11 artiklan mukaan vihamielisyyksien puhjetessa komitea voi selkkauksen osapuolen pyynnöstä myöntää hätätilassa väliaikaista tehostettua suojelua kohteelle, jolla on 10 artiklan a kohdan mukaista suurta kulttuuriperintömerkitystä ihmiskunnalle ja jota selkkauksen osapuoli ei altista 10 artiklan c kohdan tarkoittamille sotilaallisille toimille. Väliaikainen tehostettu suojelu hätätilanteessa voidaan näin ollen myöntää, vaikka kohdetta ei olisikaan tehokkaasti kansallisesti suojeltu esimerkiksi suojeluohjelmalla. Komitea päättää väliaikaisesta suojelusta läsnä olevien ja äänestävien jäsenten neljän viidesosan enemmistöllä.

12 artikla. Tehostetussa suojelussa olevan kulttuuriomaisuuden koskemattomuus. Artiklan mukaan selkkauksen osapuolet varmistavat tehostetussa suojelussa olevan kulttuuriomaisuuden koskemattomuuden pidättäytymällä tekemästä siitä hyökkäyksen kohdetta tai käyttämästä omaisuutta tai sen lähiympäristöä sotilaalliseen tarkoitukseen.

13 artikla. Tehostetun suojelun menettäminen. Artiklan 1 kappaleen mukaisesti kulttuuriomaisuus, jolle on myönnetty tehostettu suojelu, voi menettää tämän suojan kahdessa tapauksessa, nimittäin jos edellä mainittu komitea päättää keskeyttää tai peruuttaa suojelun 14 artiklan mukaisessa järjestyksessä (13 artiklan 1 kappaleen a kohta), tai jos ja niin kauan kuin kulttuuriomaisuus on sen käyttötarkoituksensa vuoksi tullut sotilaalliseksi kohteeksi (13 artiklan 1 kappaleen b kohta). Käyttötarkoituksella viitataan 10 artiklaan, jonka mukaan tehostetun suojelun saamisen eräs edellytys on etukäteen annettu sitoumus siitä, ettei kohdetta tulla käyttämään sotilaallisiin tarkoituksiin.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että hyökkäys voidaan kohdistaa tehostettua suojelua nauttivaan kulttuuriomaisuuteen ainoastaan, jos hyökkäys on ainoa keino lopettaa kohteen käyttö sotilaallisiin tarkoituksiin ja jos kaikkiin mahdollisiin varotoimiin on ryhdytty sotatoimien valinnassa kohteen säästämiseksi ja siihen kohdistuvien vahinkojen rajoittamiseksi välttämättömimpään (13 artiklan 2 kappaleen a ja b kohta). Lisäksi edellytetään, mikäli itsepuolustustarve ei tätä estä, että hyökkäyskäsky annetaan korkeimmalla operatiivisella komentotasolla, että vastapuolelle annetaan tehokas ennakkovaroitus tulevasta hyökkäystoimesta ja että vastapuolelle on annettu kohtuullisesti aikaa perääntyä tilanteesta (13 artiklan 2 kappaleen c kohta).

14 artikla. Tehostetun suojelun keskeytys tai peruuttaminen. Artiklan 1 kappaleen mukaan tehostettu suojelu voidaan keskeyttää tai peruuttaa edellä todetun komitean päätöksellä, jos kulttuuriomaisuus ei täytä enää yhtäkään 10 artiklan edellyttämistä suojelun kriteereistä. Tämä tapahtuu siten, että komitea poistaa sanotun kohteen tehostetun suojelun luettelosta. Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että suojelun keskeytys tulee kyseeseen silloin, kun kohteen koskemattomuutta on rikottu vakavasti 12 artiklan vastaisesti, toisin sanoen jos kohdetta on käytetty sotilaallisiin tarkoituksiin. Tällaisten rikkomusten ollessa toistuvia komitea voi poikkeuksellisesti peruuttaa tehostetun suojelun poistamalla kohteen luettelosta. Tehostetun suojelun keskeyttämisestä tai peruuttamisesta on ilmoitettava heti Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerille ja kaikille pöytäkirjan sopimuspuolille. Komitean on ennen tällaisen päätöksen tekemistä annettava sopimuspuolille tilaisuus ilmaista käsityksensä asiasta.

4 luku. Rikosoikeudellinen vastuu ja lainkäyttövalta

15 artikla. Tämän pöytäkirjan vakava rikkominen. Pöytäkirjan 15 artiklassa määritellään pöytäkirjassa rangaistavaksi säädetyt teot sekä asetetaan sopimuspuolille tekoja koskeva kriminalisointivelvoite.

15 artiklan 1 kappaleen mukaan henkilö tekee pöytäkirjassa tarkoitetun rikoksen, jos hän tahallisesti ja yleissopimuksen ja tämän pöytäkirjan vastaisesti syyllistyy johonkin seuraavista teoista:

(a) hyökkäyksen kohdistaminen tehostetun suojelun kohteena olevaan kulttuuriomaisuuteen,

(b) tehostetun suojelun kohteena olevan kulttuuriomaisuuden tai sen lähiympäristön käyttäminen sotilaallisen toiminnan tukemiseen,

(c) laajan hävityksen aiheuttaminen kulttuuriomaisuudelle, jota suojellaan yleissopimuksen ja tämän pöytäkirjan mukaisesti, tai sellaisen kulttuuriomaisuuden haltuunotto,

(d) hyökkäyksen kohdistaminen kulttuuriomaisuuteen, joka on yleissopimuksen ja tämän pöytäkirjan mukaisen suojelun kohteena

(e) yleissopimuksen ja tämän pöytäkirjan mukaisen suojelun kohteena olevan kulttuuriomaisuuden varkaus, ryöstö, laiton haltuunotto tai siihen kohdistuva hävitys.

Artiklan 2 kappaleen mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin saattaakseen artiklassa mainitut rikokset kansallisen lainsäädäntönsä nojalla rangaistaviksi teoiksi ja säätääkseen rikoksille asianmukaiset rangaistukset. Näin tehdessään sopimuspuolten on noudatettava rikoslain ja kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita mukaan lukien säännöt, jotka ulottavat henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun niihin henkilöihin, jotka eivät ole suoraan syyllistyneet tekoon.

16 artikla. Lainkäyttövalta. 16 artikla määrittelee rikosoikeudellisen lainkäyttövallan perusteet. Artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin lainsäädäntötoimenpiteisiin ulottaakseen lainkäyttövaltansa 15 artiklassa mainittuihin rikoksiin seuraavissa tapauksissa:

(a) kun rikos tehdään kyseisen valtion alueella,

(b) kun väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen

(c) 15 artiklan a—c kohdissa mainittujen rikosten osalta, kun väitetty rikoksentekijä on kyseisen valtion alueella.

Artiklan 2 kappaleen mukaan lainkäyttövallan osalta pöytäkirja ei sulje pois henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun syntymistä eikä lainkäyttövallan käyttämistä soveltuvan kansallisen tai kansainvälisen oikeuden nojalla eikä se vaikuta lainkäyttövallan käyttöön kansainvälisen tapaoikeuden nojalla. Pöytäkirjan nojalla henkilökohtaista rikosoikeudellista vastuuta ei kuitenkaan synny henkilöille, jotka kuuluvat sellaisen valtion asevoimiin tai ovat sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole tämän pöytäkirjan sopimuspuoli, lukuun ottamatta kansalaisia, jotka palvelevat sellaisen valtion asevoimissa, joka on pöytäkirjan sopimuspuoli. Pöytäkirja ei myöskään aseta velvollisuutta ulottaa lainkäyttövaltaa mainittuihin henkilöihin tai luovuttaa heitä rikoksen johdosta.

17 artikla. Syyttäminen. Artiklan 1 kappale sisältää ns. luovuta tai tuomitse -periaatteen. Jollei sopimuspuoli luovuta 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainitun rikoksen väitettyä tekijää, joka tavataan sen alueella, sen on saatettava tapaus poikkeuksetta ja ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisille viranomaisilleen syytteeseen asettamista varten. Syytteeseen asettaminen tapahtuu kyseisen sopimuspuolen kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja asiaan liittyvien kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaista oikeudenkäyntimenettelyä noudattaen. Luovuta tai tuomitse -periaate on yleinen kansainvälisissä sopimuksissa, ja sen on joissain tapauksissa katsottu sisältävän vaatimuksen universaaliperiaatteen soveltamisesta. 17 artiklan 1 kappaleen mukaan periaate kuitenkin koskee vain 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettuja rikoksia. 16 artiklan 2 kappaleen mukaan pöytäkirja ei myöskään aseta velvollisuutta ulottaa lainkäyttövaltaa henkilöihin tai luovuttaa henkilöitä, jotka kuuluvat sellaisen valtion asevoimiin tai ovat sellaisen valtion kansalaisia, joka ei ole tämän pöytäkirjan sopimuspuoli. Näin ollen 17 artiklan 1 kappaleen ei voi tässä tapauksessa katsoa aiheuttavan vaatimusta universaaliperiaatteen soveltamisesta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan jokaiselle, jota varten järjestetään oikeudenkäynti yleissopimuksen tai tämän pöytäkirjan johdosta, taataan oikeudenmukainen kohtelu ja oikeudenkäynti kansallisen lainsäädännön ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti kaikissa oikeudenkäynnin vaiheissa. Tällaisen henkilön kohtelu ei saa missään tapauksessa olla huonompi kuin kansainvälisen oikeuden mukainen kohtelu.

18 artikla. Rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen. Pöytäkirjan 18 artikla sisältää rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevia määräyksiä, joiden tarkoituksena on yksinkertaistaa luovutusmenettelyä. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolet katsovat sopimuksen 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettujen rikosten kuuluvan rikoksiin, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa ennen yleissopimuksen voimaantuloa sopimuspuolten välillä voimassa olleiden rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevien sopimusten mukaisesti. Sopimuspuolet sitoutuvat lisäksi sisällyttämään nämä rikokset kaikkiin niiden välillä myöhemmin tehtäviin luovuttamista koskeviin sopimuksiin rikoksina, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa.

Artiklan 2 kappale koskee tapauksia, joissa sopimuspuoli asettaa rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi sitä koskevan sopimuksen. Jos tällainen sopimuspuoli saa luovuttamista koskevan pyynnön toiselta sopimuspuolelta, jonka kanssa sillä ei ole rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa kahdenvälistä sopimusta, se voi niin valitessaan katsoa tämän pöytäkirjan luovuttamisen oikeusperustaksi 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa tarkoitettujen rikosten osalta.

Artiklan 3 kappaleen mukaan ne sopimuspuolet, jotka eivät aseta rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi sopimuksen olemassaoloa, tunnustavat 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainitut rikokset sellaisiksi rikoksiksi, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa. Luovuttaminen tapahtuu pyynnön vastaanottaneen sopimuspuolen lainsäädännön asettamat ehdot huomioon ottaen.

Artiklan 4 kappaleen mukaan 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainittuja rikoksia käsitellään sopimuspuolten välisessä luovutuksessa, mikäli välttämätöntä, siten kuin rikos olisi rikoksen tekopaikan lisäksi tehty myös niiden sopimuspuolten alueella, jotka ovat ulottaneet lainkäyttövaltansa näihin rikoksiin 16 artiklan 1 kappaleen mukaisesti.

19 artikla. Keskinäinen oikeusapu. Pöytäkirjan 19 artikla koskee oikeusapua 15 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin liittyvän tutkinnan, rikosoikeudenkäynnin tai rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen suhteen.

Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolet sitoutuvat antamaan toisilleen mahdollisimman laajaa apua 15 artiklassa mainittujen rikosten johdosta käynnistetyn tutkinnan, rikosoikeudenkäynnin tai luovuttamisen suhteen, mukaan luettuna apu oikeudenkäyntiin tarvittavan, saatavilla olevan todistusaineiston hankkimisessa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuolet täyttävät 1 kappaleen mukaiset velvoitteensa niiden välillä mahdollisesti olevien keskinäistä oikeusapua koskevien sopimusten tai muiden järjestelyjen mukaisesti. Jos tällaisia sopimuksia tai muita järjestelyjä ei ole, sopimuspuolet avustavat toisiaan kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti.

20 artikla. Kieltäytymisperusteet. Kieltäytymisperusteita koskeva 20 artikla täsmentää rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa pöytäkirjan 18 artiklaa. Artiklan 1 kappaleen mukaan 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainittuja rikoksia ei katsota luovuttamista varten poliittisiksi rikoksiksi tai niihin liittyviksi rikoksiksi eikä poliittisista syistä tehdyiksi rikoksiksi. Sama koskee keskinäistä oikeusapua varten kaikkia 15 artiklassa mainittuja rikoksia Tämän mukaisesti sopimuspuolet eivät voi kieltäytyä näihin rikoksiin perustuvasta luovutuspyynnöstä tai oikeusapupyynnöstä yksinomaan sillä perusteella, että pyyntö koskee poliittista rikosta tai poliittiseen rikokseen liittyvää rikosta tai poliittisista syistä tehtyä rikosta.

21 artikla. Toimenpiteet, jotka koskevat muita rikkomuksia. Pöytäkirjan 21 artiklan mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin lainsäädäntö-, hallinto- tai kurinpitotoimenpiteisiin ehkäistäkseen tahallisesti tehdyn vuoden 1954 yleissopimuksen tai toisen pöytäkirjan vastaisen kulttuuriomaisuuden käytön samoin kuin yleissopimuksen tai pöytäkirjan vastaisen kulttuuriomaisuuden laittoman maastaviennin, muun siirtämisen tai sen omistusoikeuden siirtämisen pois miehitetyltä alueelta. Artikla ei rajoita yleissopimuksen 28 artiklan soveltamista. Yleissopimuksen 28 artiklassa säädetään sopimuspuolten velvollisuudesta ryhtyä rikoslainsäädäntönsä mukaisesti kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin yleissopimusta rikkoneiden tai sen rikkomista tarkoittavien käskyn antaneiden saattamiseksi rikosoikeudelliseen tai kurinpidolliseen vastuuseen näiden kansalaisuuteen katsomatta. Yleissopimuksen voimaansaattamislakiin on sisällytetty määräyksiä Suomeen yleissopimuksen ja ensimmäisen pöytäkirjan vastaisesti tuodun kulttuuriomaisuuden takavarikoimisesta.

5 luku. Kulttuuriomaisuuden suojeleminen aseellisissa selkkauksissa, jotka eivät ole luonteeltaan kansainvälisiä

22 artikla. Aseelliset selkkaukset, jotka eivät ole luonteeltaan kansainvälisiä. Tämän artiklan 1 kappaleessa lausutaan julki pääsääntö, jonka mukaan pöytäkirjaa sovelletaan myös aseellisiin selkkauksiin, jotka eivät ole luonteeltaan kansainvälisiä ja joita tapahtuu jonkin sopimuspuolena olevan valtion alueella eli niin sanottuihin valtionsisäisiin konflikteihin. Haagin vuoden 1954 yleissopimuksessa vastaava sääntely on rajoitetumpi. Yleissopimuksen 19 artiklan mukaan selkkauksen osapuolten edellytetään soveltavan kansainvälistä luonnetta vailla olevassa selkkauksessa ainakin niitä. määräyksiä, jotka tarkoittavat kulttuuriomaisuuden kunnioittamista eli pidättäytymään omaisuuteen kohdistuvista suoranaisista sotatoimista. Yleissopimuksessa edellytetään, että selkkauksen osapuolet saattaisivat keskinäisin sopimuksin voimaan muutkin yleissopimuksen määräykset.

Pöytäkirjan 22 artiklan 2 kappaleessa rajataan pöytäkirjan soveltamisalan ulkopuolelle valtionsisäiset levottomuudet ja jännitteet, kuten mellakat, yksittäiset tai satunnaiset väkivallanteot ja muut vastaavat teot. Artiklan 3 kappaleessa määrätään lisäksi, että pöytäkirjan määräyksiin ei voi vedota tarkoituksena vaikuttaa valtion itsemääräämisoikeuteen, hallituksen vastuuseen ylläpitää lakia ja järjestystä, kansalliseen yhtenäisyyteen tai alueelliseen koskemattomuuteen. Artiklan 4 kappaleen mukaan kansainvälistä luonnetta vailla oleva selkkaus jonkin sopimuspuolen alueella ei vaikuta sopimuspuolen ensisijaiseen lainkäyttövaltaan pöytäkirjan 15 artiklassa mainittujen rikosten osalta. Artiklan 5 kappaleen mukaan mihinkään pöytäkirjan määräykseen ei voida vedota perusteena kolmannen osapuolen puuttumiselle selkkauksen kulkuun tai puuttumiselle muihin sopimuspuolen sisäisiin tai ulkoisiin asioihin. Selkkauksen osapuolten oikeudelliseen asemaan, esimerkiksi aluevaatimuksiin, pöytäkirja ei myöskään vaikuta. Unesco voi tarjota palveluksiaan valtionsisäisen selkkauksen osapuolille kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi.

6 luku. Institutionaaliset kysymykset

23 artikla. Sopimuspuolten edustajien kokoukset. Korkeinta päätösvaltaa pöytäkirjan soveltamisen osalta käyttää pöytäkirjan sopimuspuolten kokous. Unescon pääjohtaja kutsuu sopimuspuolten edustajat koolle samanaikaisesti Unescon yleiskokouksen kanssa ja yhteistyössä yleissopimuksen sopimuspuolten kokouksen kanssa. Sopimuspuolten kokouksessa hyväksytään kokouksen työjärjestys sekä vastataan seuraavista tehtävistä: komitean jäsenten valinta pöytäkirjan 24 artiklan 1 kappaleen mukaisesti, pöytäkirjan täytäntöönpanoa koskevien komitean laatimien ohjeiden hyväksyminen, ohjeiden antaminen komitealle rahaston käytöstä ja rahaston valvominen, sopimuspuolten laatimien maaraporttien pohjalta komiteassa laaditun raportin käsitteleminen ja pöytäkirjan soveltamiseen liittyvistä ongelmista keskusteleminen ja suositusten antaminen.

Jos vähintään viidesosa pöytäkirjan sopimuspuolista sitä pyytää, pääjohtaja kutsuu koolle sopimuspuolten ylimääräisen kokouksen.

24 artikla. Komitea kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisissa selkkauksissa. Artiklan mukaan toisen pöytäkirjan sopimuspuolet perustavat komitean kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisissa selkkauksissa. Komiteaan valitaan kaksitoista jäsentä, joiden tulee tasapuolisesti edustaa maailman eri alueita ja kulttuureja. Jäsenten on oltava päteviä kulttuuriperinnön, puolustuksen tai kansainvälisen oikeuden alalla ja jäsenten tulee yhdessä neuvotellen pyrkiä varmistamaan, että komitealla on kokonaisuudessaan riittävä asiantuntemus kaikilla näillä alueilla. Komitea kokoontuu varsinaiseen istuntoon kerran vuodessa; ylimääräisiä istuntoja järjestetään tarpeen mukaan.

25 artikla. Toimikausi. Komiteaan valittujen sopimuspuolten edustajien toimikausi on neljä vuotta; komitean jäsen voidaan valita välittömästi uudeksi nelivuotiskaudeksi vain kerran. Artiklan mukaan heti pöytäkirjan voimaantultua valitun komitean ensimmäisestä jäsenistöstä puolet päättää toimikautensa kuitenkin valituksi tulemista seuraavaan sopimuspuolten kokouksen (Unescon yleiskokouksen istunnon) päättyessä. Tällä tavoin eroavat komitean jäsenet valitaan arpomalla sopimuspuolten kokouksen puheenjohtajan toimesta.

26 artikla. Menettelytapasäännöt. Komitea hyväksyy menettelytapasäännöt. Pöytäkirjan 26 artiklan 2 kappaleen nojalla komitea on päätösvaltainen kun enemmistö jäsenistä, siis vähintään seitsemän, on läsnä. Komitean tehdessä päätöksiä äänestämällä vaaditaan läsnä olevista ja äänestävistä jäsenistä kahden kolmasosan enemmistö. Tältä osin viitataan edellä 11 artiklan 4 ja 9 kappaleeseen, joissa määrätään niistä tapauksista, jolloin komitea tekee päätöksiä läsnä olevien ja äänestävien jäsenten neljän viidesosan enemmistöllä. 26 artiklan 3 kappaleen mukaan komitean jäsen on esteellinen osallistumaan äänestykseen päätöksestä, jos hän edustaa aseellisessa selkkauksessa olevaa osapuolta ja selkkauksella on vaikutusta päätöksenteon kohteena olevaan kulttuuriomaisuuteen.

27 artikla. Tehtävät. Komitealla on pöytäkirjan soveltamisessa keskeinen operatiivinen rooli. Sen tärkeimpiä tehtäviä ovat luettelon laatiminen ja ylläpitäminen tehostetun suojelun kohteena olevasta kulttuuriomaisuudesta. Tehtäviensä hoitoa varten komitea laatii ohjeita. Komitealle kuuluu yleisesti pöytäkirjan soveltamisen ja siihen liittyvien ongelmien seuraaminen sekä raportin valmisteleminen sopimuspuolten kokoukselle pöytäkirjan täytäntöönpanon edistämiseksi. Komitea käsittelee ja kommentoi sopimuspuolten säännöllisin väliajoin laatimia kansallisia raportteja pöytäkirjan täytäntöönpanosta. Komitea vastaanottaa ja käsittelee lisäksi 23 artiklan nojalla tehtyjä kansainvälistä apua koskevia pyyntöjä sekä päättää 29 artiklassa mainitun rahaston varojen käytöstä sekä hoitaa muita sopimuspuolten kokouksen sille mahdollisesti uskomia tehtäviä. Komitea toimii yhteistyössä Unescon pääjohtajan kanssa. Se toimii myös yhteistyössä sellaisten hallitustenvälisten ja muiden kansainvälisten järjestöjen sekä kansallisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen kanssa, joilla on vastaavat tavoitteet kuin Haagin yleissopimuksella sekä sen molemmilla pöytäkirjoilla. Kokouksiin voidaan kutsua asiantuntijoiksi ja lausunnonantajiksi artiklassa tarkemmin mainittuja arvovaltaisia järjestöjä sekä esimerkiksi Sininen kilpi -järjestön kansainvälisen komitean, kansainvälisen kulttuuriperinnön suojelua, restaurointia ja konservointia edistävän koulutus- ja tutkimuslaitoksen sekä Punaisen Ristin kansainvälisen komitean edustajia.

28 artikla. Sihteeristö. Komitean sihteeristönä toimii Unescon sihteeristö, joka valmistelee komitean asiakirjat, kokousten asialistat ja joka vastaa komitean päätösten täytäntöönpanosta.

29 artikla. Rahasto kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisissa selkkauksissa. Artiklan nojalla perustetaan Unescoon erityinen rahasto kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisissa selkkauksissa. Rahastosta on tarkoitus myöntää avustuksia erityisesti rauhan aikana tehtäviin komitean hyväksymiin valmistelu- ja suojeluhankkeisiin. Rahaston varat kerättäisiin vapaaehtoisavustuksin ja lahjoituksin sopimuspuolilta, muilta valtioilta, Unescolta, muilta YK:n järjestöiltä, hallitustenvälisiltä järjestöiltä tai kansalaisjärjestöiltä, julkisilta tai yksityisiltä järjestöiltä tai yksityishenkilöiltä. Rahaston varat voivat artiklan mukaan koostua myös pääomakoroista, keräysvaroista ja muista varoista Unescon rahoitusta koskevien määräysten mukaisesti. Oikeudellisesti rahasto toimisi Unescon säätiönä. Toisen pöytäkirjan neuvotellut diplomaattikonferenssi hyväksyi pöytäkirjan loppuasiakirjaan myös julkilausuman, jossa sopimuspuolia kehotetaan harkitsemaan vakavasti avunpyyntöjä kehitysmaa- ja siirtymätalousmaasopimuspuolilta.

7 luku. Tiedotus ja kansainvälinen apu

30 artikla. Tiedotus. Artiklan tarkoituksena on tehostaa jo rauhan aikana tapahtuvaa tiedottamista Haagin yleissopimuksen ja sen pöytäkirjojen määräyksistä sekä yleisesti kulttuuriomaisuuden suojelua koskevasta kansainvälisoikeudellisesta sääntelystä. Tiedottamisvelvoite on rinnastettavissa sodan oikeussääntöjä ja kansainvälistä humanitaarista oikeutta koskevien sopimusten vastaaviin velvoitteisiin. Artikla sisältää yleisen kehotuksen vahvistaa kulttuuriomaisuuden kunnioitusta ja arvostusta väestön piirissä, esimerkiksi koulutus- ja tiedotusopetusohjelmin. Sopimuspuolet tekevät pöytäkirjaa tunnetuksi mahdollisimman laajalti sekä rauhan että aseellisen selkkauksen aikana. Artikla sisältää lisäksi erityisiä velvoitteita niille sotilas- ja siviiliviranomaisille, jotka selkkauksen aikana vastaavat sopimusvaltiossa pöytäkirjan soveltamisesta. Näiden tahojen tulee olla perehtyneitä pöytäkirjan tekstiin. Tämä edellyttää suojelemista koskevien toimintaohjeiden sisällyttämistä sotilaallisiin määräyksiin sekä koulutusohjelmien kehittämistä yhteistyössä Unescon ja muiden asiaan liittyvien järjestöjen kanssa. Lisäksi sopimuspuolten tulisi tiedottaa toisilleen kansallisista laeista ja hallinnollisista määräyksistä.

31 artikla. Kansainvälinen yhteistyö. Artiklaan sisältyy erityissäännös 15 artiklassa mainittujen toisen pöytäkirjan vastaisten vakavien rikkomusten varalta. Artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat tällaisessa tapauksessa toimimaan yhdessä komitean välityksellä tai erikseen, yhteistyössä Unescon ja Yhdistyneiden Kansakuntien kanssa sekä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan mukaisesti.

32 artikla. Kansainvälinen apu. Artiklassa määrätään sopimuspuolen mahdollisuudesta saada komitealta kansainvälistä apua kulttuuriomaisuutensa suojelemiseksi välttämättömiin hallinnollisiin, oikeudellisiin ja teknisiin toimenpiteisiin. Päätöksen avun antamisesta tekee sopimuspuolen pyynnöstä komitea. Pääasiassa artiklan tarkoittamaa apua annettaisiin tehostetun suojelun kohteiden kansallisiin suojeluohjelmiin. Apua voitaisiin antaa myös esimerkiksi tiedotukseen ja tarvittavan hallinnollisen infrastruktuurin kuten museotoiminnan kehittämistä varten. Selkkauksen osapuoli voi pyytää kansainvälistä apua silloinkin kun se ei ole pöytäkirjan sopimuspuoli, mutta on sitoutunut noudattamaan pöytäkirjan määräyksiä.

33 artikla. Unescon apu. Unesco keskittyisi omassa avustustoiminnassaan sopimuspuolille ennen kaikkea rauhan aikana annettavaan tekniseen apuun, jos näiden oma kyky huolehtia rauhanaikaisista suojelutehtävistä on rajoittunut. Unesco — ei siis komitea — päättää sopimuspuolen avunpyynnöstä tällaisesta avusta. Unesco voi lisäksi tehdä aloitteen sopimuspuolille avun myöntämisestä.

8 luku. Pöytäkirjan täytäntöönpano

34—37 artiklat. Suojeluvaltiot. Pöytäkirjan 34—36 artikloissa viitataan lyhyesti suojeluvaltioiden asemaan ja tehtäviin kulttuuriomaisuuden suojelussa aseellisen selkkauksen aikana. Säännöt vastaavat Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen suojeluvaltioita koskevaa sääntelyä. Haagin yleissopimuksen jälkeen suojeluvaltioinstituutiota ei ole käytetty kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisissa konflikteissa. Diplomaattikonferenssissa päädyttiin kuitenkin siihen, ettei suojeluvaltiojärjestelmän mahdollisuudesta luovuta, koska se kuuluu perinteisesti sodan oikeussääntöihin. Suojeluvaltiot voivat edustaessaan selkkauksen jonkin osapuolen etuja tehdä aloitteen muun muassa erityisiin neuvotteluihin kulttuuriomaisuuden suojelun järjestämisestä selkkauksen osapuolen vastaavien viranomaisten välisin neuvotteluin. Selkkauksen osapuolilla on tällöin velvollisuus osallistua neuvotteluihin. Pöytäkirjan 37 artiklan mukaan Unescon pääjohtaja, taikka komitean puheenjohtaja, voi myös tarjota hyviä palveluksia esimerkiksi sovitteluun selkkauksen osapuolten välillä kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi siinä tapauksessa, ettei suojeluvaltioita ole nimetty.

38 artikla. Käännökset ja raportit. Artiklan mukaan sopimuspuolet kääntävät pöytäkirjan tekstin virallisille kielilleen ja toimittavat käännökset pääjohtajalle. Sopimuspuolet raportoivat joka neljäs vuosi pöytäkirjan täytäntöönpanosta komitealle, joka laatii yhteenvedon suosituksineen raporteista sopimuspuolten kokoukselle.

39 artikla. Valtion vastuu. Artiklassa selvennetään, että pöytäkirjan rikkomisesta lankeava henkilökohtainen rikosoikeudellinen vastuu, mukaan lukien mahdollinen korvausvelvollisuus, ei vapauta valtion vastuusta kansainvälisen oikeuden mukaan.

9 luku. Loppumääräykset

40 artikla. Kielet. Pöytäkirja on tehty arabian, englannin, espanjan, kiinan, ranskan ja venäjän kielellä, kaikkien ollessa yhtä todistusvoimaisia.

41 artikla. Allekirjoittaminen. Toinen pöytäkirja on ollut avattuna allekirjoittamista varten 17 päivästä toukokuuta 1999 31 päivään joulukuuta 1999 välisenä aikana Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen sopimuspuolille.

42 artikla. Ratifiointi ja hyväksyminen. Pöytäkirjan allekirjoittanut valtio ratifioi tai hyväksyy pöytäkirjan määräykset oman valtiosääntönsä mukaisesti. Ratifioimis- tai hyväksymiskirja talletetaan Unescon pääjohtajan huostaan. Pöytäkirja ei sisällä määräyksiä varaumien tekemisestä. Sovellettaviksi tulevat tällöin varaumia koskevat yleiset määräykset Wienin valtiosopimusoikeutta koskevan yleissopimuksen (SopS 33/1980) 19—23 artiklan mukaan.

43 artikla. Liittyminen. Pöytäkirja on avoinna liittymiselle 1 päivästä tammikuuta 2000 lähtien sellaisille Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen sopimuspuolille, jotka eivät 31 päivään joulukuuta 1999 mennessä ehtineet sitä allekirjoittaa.

44 artikla. Voimaantulo. Pöytäkirja tulee kansainvälisesti voimaan kolmen kuukauden kuluttua siitä kun kaksikymmentä ratifioimis- tai hyväksymiskirjaa on talletettu. Tämän jälkeen pöytäkirja tulee voimaan kunkin tallettavan sopimuspuolen osalta kolmen kuukauden kuluttua tallettamisesta.

45 artikla. Voimaantulo aseellisen selkkauksen aikana. Selkkauksen osapuolen toimittama pöytäkirjan ratifioiminen tai hyväksyminen tai siihen liittyminen joko ennen sotatoimien alkamista tai niiden puhjettua saa aikaan pöytäkirjan välittömän tulemisen voimaan Unescon pääjohtajan otettua vastaan tallettamisasiakirjan. Pääjohtaja tiedottaa muille sopimuspuolille asiasta nopeimmalla mahdollisella tavalla.

46 artikla. Irtisanominen. Jokainen sopimuspuoli voi irtisanoa pöytäkirjan yhden vuoden irtisanomisajalla. Artiklassa määrätään kuitenkin, että jos sopimuspuoli joutuu aseelliseen selkkaukseen ennen irtisanomisajan umpeutumista, niin pöytäkirjan voimassaolo jatkuu tämän sopimuspuolen osalta kunnes vihollisuudet ovat päättyneet tai sopimuspuolen alueelta suojaan siirretty kulttuuriomaisuus on lopullisesti palautettu, sen mukaan mikä tapahtuu ajallisesti myöhemmin.

47 artikla. Ilmoitukset. Unescon pääjohtaja ilmoittaa sopimuspuolille sekä Yhdistyneille Kansakunnille pöytäkirjan ratifioimisesta tai hyväksymisestä 44 ja 45 artiklan mukaisesti taikka sen irtisanomisesta 46 artiklan mukaisesti.

48 artikla. Rekisteröinti. Pöytäkirja rekisteröidään Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 107 artiklan mukaisesti Yhdistyneissä Kansakunnissa.

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että toisen pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset olisivat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Suomen tarkoituksena ei ole tehdä varaumia toiseen pöytäkirjaan.

2 §. Pykälän mukaan tarkempia säännöksiä lain täytäntöönpanosta voitaisiin antaa valtioneuvoston asetuksella.

3 §. Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan tasavallan presidentin asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin pöytäkirja tulee voimaan.

1 luku. Suomen rikoslain soveltamisalasta

11 §. Kaksoisrangaistavuuden vaatimus. Yleisperusteluissa esitetyistä syistä kaksoisrangaistavuuden vaatimusta koskevan pykälän 2 momenttia muutettaisiin siten, että kaksoisrangaistavuutta ei vaadittaisi, jos kyseessä olisi pöytäkirjassa tarkoitettu rikoslain 11 luvun 1 tai 2 §:ssä tarkoitettu sodankäyntirikos tai törkeä sodankäyntirikos taikka osallisuusteko niihin. Muutos on tarpeen, jotta rikosoikeudellinen lainkäyttövalta voitaisiin pöytäkirjan asettamien vaatimusten mukaisesti ulottaa Suomen kansalaiseen tai rikoslain 1 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuun henkilöön myös niissä tilanteissa, joissa Suomen kansalainen tai 6 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu henkilö on tehnyt pöytäkirjassa tarkoitetun rikoksen tai ollut osallisena tällaiseen rikokseen valtiossa, jonka lain mukaan kyseinen teko ei ole rangaistava.

Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toinen pöytäkirja tuli kansainvälisesti voimaan 9 maaliskuuta 2004. Ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa on tallettanut kaksikymmentä valtiota.

Tämän jälkeen pöytäkirja tulee voimaan kunkin sopimuspuolen osalta kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun se on tallettanut ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa.

Selkkauksen osapuolen toimittama pöytäkirjan ratifioiminen tai hyväksyminen tai siihen liittyminen joko ennen sotatoimien alkamista tai niiden puhjettua saa aikaan pöytäkirjan välittömän tulemisen voimaan Unescon pääjohtajan otettua vastaan tallettamisasiakirjan.

Ehdotettujen lakien voimaantulosta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella. Lait on tarkoitus säätää tulemaan voimaan samanaikaisesti kun pöytäkirja tulee voimaan Suomen osalta.

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan vakiintuneessa käytännössä velvoitteen on katsottu kuuluvan lainsäädännön alaan, jos 1) määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, 3) määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla, 4) määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä taikka 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunnan kannan mukaan kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu niin ikään lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (PeVL 11/2000 vp).

Kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa tehdyn Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toinen pöytäkirja sisältää useita määräyksiä, joiden vuoksi sen hyväksyminen vaatii eduskunnan suostumuksen. Pöytäkirjan kannalta merkityksellinen on myös perustuslain 20 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.

Pöytäkirjan 9 artiklassa on määräyksiä kulttuuriomaisuuden suojelemisesta miehitetyllä alueella. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolen, joka on kokonaan tai osittain miehittänyt toisen sopimuspuolen alueen, on suojeltava kulttuuriomaisuutta miehitetyllä alueella sekä kiellettävä ja ehkäistävä muun muassa kulttuuriomaisuuden laiton maastavienti, muu siirtäminen tai sen omistusoikeuden siirto. Artiklan mukaiset teot voivat tulla arvioitaviksi muun muassa rikoslain 11 luvun 1 §:n mukaisena sodankäyntirikoksena. 9 artiklan 1 kappale kuuluu näin lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 4 luvussa on rikosoikeudellista vastuuta ja lainkäyttövaltaa koskevia määräyksiä. Pöytäkirjan 15 artiklan 1 kappaleessa säädetään pöytäkirjan vakavasta rikkomisesta. Artiklan 2 kappaleen mukaan jokaisen sopimuspuolen on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin saattaakseen artiklan kohdissa a—e mainitut rikokset sen kansallisen lainsäädännön nojalla rangaistaviksi teoiksi ja säätääkseen kyseisille rikoksille asianmukaiset rangaistukset. Perustuslain 8 §:ssä ilmaistun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole säädetty rangaistavaksi. Laillisuusperiaatteen mukaan rikoksina rangaistavat teot on määriteltävä eduskuntalaissa, eikä asetuksella voida antaa rangaistussäännöksiä (PeVL 1/1997 vp). Näin ollen pöytäkirjan 15 artikla kuuluu kokonaisuudessaan lainsäädännön alaan.

Perustuslakivaliokunnan mukaan laillisuusperiaatteesta seuraa myös, että Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta on säädettävä lailla (PeVL 4/1998 vp). Tämän johdosta myös pöytäkirjan 16 artikla, jossa säädetään rikosoikeudellisesta lainkäyttövallasta, kuuluu lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 17 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolen on saatettava 15 artiklan a—c kohdissa mainitun rikoksen väitetty tekijä poikkeuksetta ja ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisille viranomaisilleen, jotta kyseinen henkilö saatettaisiin syytteeseen kansallisen lainsäädännön tai soveltuvin osin asiaan liittyvien kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaista oikeudenkäyntimenettelyä noudattaen, jollei sopimuspuoli luovuta väitettyä rikoksen tekijää. Velvollisuus saattaa rikoksesta epäilty toimivaltaisille viranomaisille syyttämistä varten on Suomessa sellaista julkisen vallan käyttämistä, että siitä tulee säätää lain tasolla. Pöytäkirjan 17 artiklan 1 kappale kuuluu siten lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 18 artikla koskee rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista. Pöytäkirja ei missään tapauksessa näytä sisältävän velvollisuutta rikoksesta epäillyn luovuttamiseen, koska 17 artiklan mukainen velvollisuus saattaa rikoksesta epäilty toimivaltaisen viranomaisen käsiteltäväksi syyttämistä varten tulee sovellettavaksi, jollei sopimuspuoli luovuta väitettyä rikoksen tekijää. Rikoksentekijän luovuttamista koskee perustuslain 9 §. Sen 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Ulkomaalaisia taas koskee perustuslain 9 §:n 4 momentti, jonka mukaan heidän oikeudestaan tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Säännös sisältää viimeisessä virkkeessään kuitenkin ehdottoman luovutuskiellon, jos ulkomaalaista palautuksen vuoksi uhkaisi kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa alentava kohtelu. Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva 18 artikla kuuluu lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 19 artiklan 1 kappale sisältää yleisluonteisen säännöksen sopimuspuolen velvollisuudesta avustaa toista sopimuspuolta rikostutkinnan, rikosoikeudenkäynnin tai luovutusmenettelyn yhteydessä, mukaan luettuna apu oikeudenkäyntiin tarvittavan, saatavilla olevan todistusaineiston hankkimisessa. Artiklan mukainen velvollisuus saattaa velvoittaa myös esimerkiksi henkilötietojen vaihtoon. Henkilötietojen suojasta säädetään perustuslain 10 §:n mukaan tarkemmin lailla. Pöytäkirjan 19 artiklan 1 kappale kuuluu lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 20 artikla koskee kieltäytymisperusteita. Artiklan 1 kappaleen mukaan pöytäkirjan 15 artiklan 1 kappaleen a—c kohdissa mainittuja rikoksia ei katsota poliittisiksi rikoksiksi, eikä sopimuspuoli voi kieltäytyä näihin rikoksiin perustuvasta luovutuspyynnöstä yksinomaan sillä perusteella, että pyyntö koskee poliittista rikosta tai poliittiseen rikokseen liittyvää rikosta tai poliittisista syistä tehtyä rikosta. Artiklassa määritellään tarkemmin edellä käsitellyn rikoksentekijän luovuttamista koskevan, lainsäädännön alaan kuuluneen 18 artiklan soveltamista. Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetussa laissa (456(1970) säädetään erikseen muun muassa poliittisista rikoksista ja niiden suhteesta rikoksen johdosta tapahtuvaan luovuttamiseen. Pöytäkirjan 20 artikla kuuluu näin lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 21 artikla koskee sopimuspuolten velvollisuutta ryhtyä tarvittaviin lainsäädäntö-, hallinto- tai kurinpitotoimenpiteisiin tiettyjen rikkomustyyppisten tahallisten tekojen ehkäisemiseksi. Perustuslain 7 §:ssä ilmaistun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan rikoksista tulee säätää laissa. Rikkomustyyppiset teot voivat kuitenkin tulla rangaistaviksi alemmanasteisin säännöksin laissa olevan valtuutussäännöksen perusteella (blankorangaistussäännöksistä PeVM 25/ 1994). 21 artiklassa edellytetään tarvittavia toimenpiteitä muun muassa kulttuuriomaisuuden laittoman maastaviennin ehkäisemiseksi. Tämänkaltaiset toimenpiteet voivat rajoittaa omistajalle tai muulle haltijalle Suomen lain mukaan kuuluvaa oikeutta määrätä omaisuudesta tai käyttää sitä (ks. laki kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa koskevan pöytäkirjan eräiden määräysten hyväksymisestä ja pöytäkirjan soveltamisesta 1135/1994, 2 § ja laki Euroopan talousalueen valtion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta 1276/1994, 5 §). Pöytäkirjan 21 artikla kuuluu lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan 1 artikla sisältää määritelmät. Pöytäkirjan 2 artiklassa määritellään pöytäkirjan suhde yleissopimukseen. 3 artiklassa määritellään pöytäkirjan soveltamisala. Pöytäkirjan 16 artiklan 2 kappaleen a alakohta koskee pöytäkirjan mukaisen rikosoikeudellisen vastuun ja lainkäyttövallan suhdetta kansalliseen tai kansainväliseen oikeuteen tai lainkäyttövallan käyttöön kansainvälisen tapaoikeuden nojalla. Pöytäkirjan 22 artikla koskee pöytäkirjan soveltamisalaa. Pöytäkirjan 39 artikla koskee pöytäkirjan rikosoikeudellista vastuuta käsittelevien määräysten suhdetta kansainvälisen oikeuden mukaiseen valtion vastuuseen. Tällaiset määräykset, jotka välillisesti vaikuttavat aineellisten sopimusmääräysten tulkintaan ja soveltamiseen, kuuluvat itsekin lainsäädännön alaan (PeVL 6/2001 vp).

Perustuslain 95 §:n 1 momentin mukaan valtiosopimuksen ja muun kansainvälisen velvoitteen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan voimaan lailla.

Pöytäkirja sisältää edellä esitetyn mukaisesti useita lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Jotta sopimusvelvoitteet tulisivat valtionsisäisesti asianmukaisesti voimaan saatetuiksi, on perusteltua, että eduskunnan käsiteltäväksi annetaan myös ehdotus sopimuksen blankettimuotoiseksi voimaansaattamislaiksi.

Säätämisjärjestyksen kannalta merkityksellinen pöytäkirjan määräys on rikoksesta epäillyn luovuttamista koskeva 18 artikla sekä muun muassa kulttuuriomaisuuden laittoman maastaviennin ehkäisemistä koskeva 21 artikla.

Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Lisäksi ulkomaalaisia koskee perustuslain 9 §:n 4 momentti, jonka mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Pöytäkirjan 18 artikla ei kuitenkaan missään tapauksessa velvoittane rikoksesta epäillyn Suomen kansalaisen luovuttamiseen ottaen huomioon 17 artiklan. Pöytäkirjan 18 artikla ei näin ollen ole perustuslain kannalta ongelmallinen.

Perustuslain 15 §:n mukaan jokaisen omaisuus on suojattu. Pöytäkirjan 21 artiklassa edellytetään tarvittavia toimenpiteitä muun muassa kulttuuriomaisuuden laittoman maastaviennin ehkäisemiseksi. Kuten edellä todettiin, tämänkaltaiset toimenpiteet voivat rajoittaa omistajalle tai muulle haltijalle Suomen lain mukaan kuuluvaa oikeutta määrätä omaisuudesta tai käyttää sitä.

Yleisenä lähtökohtana on, että oikeusjärjestys ei anna suojaa lainvastaisille oikeustoimille tai sellaiselle omaisuuden hallinnalle, joka perustuu rikolliseen saantoon (ks. HE 309/1993 vp, s. 62—63). Omaisuudensuojanäkökohdat saattavat tulla merkityksellisiksi tilanteissa, joissa esineen haltija on ollut vilpittömässä mielessä saannon hetkellä. Artiklalla ei näytä olevan rajoittavaa vaikutusta vilpittömässä mielessä olleen omistajan tai muun oikeudenhaltijan oikeuteen hakea vahingonkorvausta siltä, jolta hän oli hankkinut omaisuuden. pöytäkirjan 21 artikla ei myöskään näytä rajoittavan oikean omistajan perustuslain omaisuudensuojaa tai esimerkiksi anastustilanteissa esineen alkuperäisen omistajan oikeudellista vaadetta esineeseen. Pöytäkirjan 21 artikla ei näin ollen ole perustuslain kannalta ongelmallinen (ks. PeVL 47/1998 vp).

Edellä esitetyin perustein pöytäkirjalle on hallituksen käsityksen mukaan saatava eduskunnan hyväksyminen, josta voidaan päättää äänten enemmistöllä. Ehdotus pöytäkirjan voimaansaattamislaiksi voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Haagissa 26 päivänä maaliskuuta 1999 hyväksytyn kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskevaan Haagin vuoden 1954 yleissopimukseen tehdyn toisen pöytäkirjan.

Koska toinen pöytäkirja sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset

1.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Haagissa 26 päivänä maaliskuuta 1999 hyväksytyn kulttuuriomaisuuden suojelemista aseellisen selkkauksen sattuessa koskevaan Haagin vuoden 1954 yleissopimukseen tehdyn toisen pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §

Tarkempia säännöksiä tämän lain täytäntöönpanosta voidaan antaa valtioneuvoston asetuksella.

3 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

---

2.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 19 päivänä joulukuuta 1889 annetun rikoslain (39/1889) 1 luvun 11 §:n 2 momentti, sellaisena kuin se on laissa 604/2002, seuraavasti:

1 luku

Suomen rikoslain soveltamisalasta

11 §
Kaksoisrangaistavuuden vaatimus

---

Vaikka teosta ei säädetä rangaistusta tekopaikan laissa, siihen sovelletaan Suomen lakia, jos sen on tehnyt Suomen kansalainen tai 6 §:n 3 momentin 1 kohdassa tarkoitettu henkilö ja teosta säädetään rangaistus:

1) 11 luvun 1 tai 2 §:ssä, jos teko on sellainen sodankäyntirikos tai törkeä sodankäyntirikos taikka osallisuusteko niihin, jota tarkoitetaan kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa tehdyn Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toisen pöytäkirjan 15 artiklassa

2) 15 luvun 12 a §:n nojalla 15 luvun 1—9 §:ssä;

3) 16 luvun 1—3 §:ssä ja vaikka rikoksen kohteena on 40 luvun 11 §:n 2, 3 tai 5 kohdassa tarkoitettu henkilö taikka ulkomaalaiinen virkamies, joka toimii Kansainvälisen rikostuomioistuimen palveluksessa;

4) 16 luvun 13, 14 ja 14 a §:ssä ja vaikka lainkohtia sovelletaan 16 luvun 20 §:n nojalla;

5) 17 luvun 18 tai 19 §:ssä;

6) 20 luvun 6—8 §:ssä;

7) 20 luvun 9 §:ssä, jos teko kohdistuu kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön; taikka

8) 40 luvun 1—4 §:ssä ja rikoksen tekijä on kansanedustaja, ulkomainen virkamies tai ulkomaisen parlamentin jäsen.

---

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

---

Helsingissä 23 päivänä huhtikuuta

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Ulkoasiainministeri
Erkki Tuomioja