Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Euroopan neuvoston ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) vuonna 1988 laatiman veroasioissa annettavaa keskinäistä virka-apua koskevan yleissopimuksen.

Yleissopimuksen tarkoituksena on edistää valtioiden välistä kansainvälistä yhteistyötä veropaon ja veronkierron torjumiseksi tehokkaalla sopimusvaltioiden sisäisen lainsäädännön soveltamisella samalla kun verovelvollisten oikeutetut oikeusturvaa koskevat vaatimukset turvataan. Yleissopimus sisältää määräyksiä sellaisen virka-avun eri muodoista, jota sopimusvaltiot sitoutuvat antamaan toisilleen veroasioissa. Yleissopimus vastaa laajalti vuonna 1989 Pohjoismaiden välillä virka-avusta veroasioissa tehtyä sopimusta.

Yleissopimus ei vielä ole voimassa. Se on avoin Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden ja OECD:n jäsenmaiden allekirjoitettavaksi. Yleissopimus tulee voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jona viisi valtiota on ilmaissut suostumuksensa siihen, että yleissopimus sitoo niitä ja on tallettanut ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa. Valtion osalta, joka yleissopimuksen tultua voimaan ilmaisee suostumuksensa siihen, että sopimus sitoo sitä, sopimus tulee voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jona ratifioimis- tai hyväksymiskirja on talletettu.

Esitykseen sisältyy lakiehdotus sopimuksen eräiden lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten hyväksymisestä. Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samanaikaisesti sopimuksen kanssa.

---

Suomi on vuonna 1989 muiden Pohjoismaiden kanssa tehnyt monenkeskisen sopimuksen virka-avusta veroasioissa (SopS 37/91). Tämä sopimus, joka korvasi vastaavan vuodelta 1972 olevan sopimuksen, on järjestyksessä toinen Pohjoismaiden välillä tällä alalla. Kokemukset näiden sopimusten soveltamisesta ovat myönteiset. Muun muassa pääoman ja työvoiman yhä lisääntyvä kansainvälinen liikkuvuus on vahvistanut tarvetta edelleen kehittää yhteistyötä eri valtioiden veroviranomaisten välillä. Tällainen yhteistyö edellyttää, että luodaan kansainvälisiä sääntöjä yhteistyön harjoittamisesta. Tämän lisäksi tarvitaan myös sääntöjä, jotka turvaavat verovelvollisten edut ja oikeutetut oikeusturvavaatimukset.

Euroopan neuvosto teki vuonna 1979 päätöksen veroasioissa annettavaa virka-apua koskevan monenkeskisen yleissopimuksen laatimisesta. Tämän päätöksen johdosta aloitettiin yhteistyö OECD:n veroasiainkomitean kanssa tällaisen yleissopimuksen aikaansaamiseksi. Ensimmäinen luonnos yleissopimukseksi laadittiin komiteassa, minkä jälkeen Euroopan neuvoston asettama asiantuntijaryhmä viimeisteli sopimustekstin sekä sopimukseen liittyvän kommentaarin. Sen jälkeen kun Euroopan neuvoston ministerikomitea huhtikuussa 1987 ja OECD:n neuvosto 8 päivänä lokakuuta 1987 olivat hyväksyneet yleissopimuksen, se avattiin allekirjoittamista varten 25 päivänä tammikuuta 1988.

Oikeusministeriö, valtiovarainministeriö ja Teollisuuden Keskusliitto ovat antaneet lausuntonsa yleissopimuksesta. Lausunnonantajista oikeusministeriö ja valtiovarainministeriö ovat suhtautuneet myönteisesti Suomen liittymiseen yleissopimukseen. Teollisuuden Keskusliitto on esittänyt Suomen liittymisestä epäilyjä lähinnä mitä tulee verovelvollisten tarpeeseen saada salassapitoa koskevat oikeutensa turvatuiksi sekä vaaraan, että yleissopimus aiheuttaa lisäkustannuksia yrityksille. Hallituksen arvion mukaan sopimus täyttää hyväksyttävällä tavalla ne oikeutetut vaatimukset, että verovelvollisten perusoikeudet turvataan. Yleissopimuksen soveltamisen ei myöskään voida katsoa aiheuttavan kohtuuttoman suuria lisäkustannuksia yrityksille. Yleissopimuksessa on myös muutoin hyvin punnitulla tavalla ratkaistu kysymykset, jotka liittyvät valtioiden väliseen yhteistyöhön veroasioissa annettavan virka-avun alalla. Yleissopimus muodostaa tärkeän täydennyksen muihin monen- ja kahdenkeskisiin sopimuksiin, joissa Suomi on sopimuspuolena ja jotka sisältävät määräyksiä samasta aiheesta, muun muassa Pohjoismaiden välillä virka-avusta veroasioissa tehtyyn monenkeskiseen sopimukseen vuodelta 1989 (SopS 37/91).

Suomi allekirjoitti yleissopimuksen 11 päivänä joulukuuta 1989. Tähän mennessä myös Alankomaat ja Belgia ovat allekirjoittaneet yleissopimuksen. Tämän lisäksi Amerikan yhdysvallat, Norja, Ruotsi ja Tanska ovat sekä allekirjoittaneet että ratifioineet sen.

Yleissopimus koostuu 32 artiklasta ja jakaantuu kuuteen lukuun. Sopimuksen I luku (1 ja 2 artikla) sisältää määräyksiä yleissopimuksen soveltamisalasta. Sopimuksen II luvussa (3 artikla) on yleisiä määritelmiä yleissopimuksessa esiintyvistä sanonnoista. Sopimuksen III luku (4―17 artikla) käsittää ne eri virka-avun muodot, jotka voivat tulla kysymykseen, ja se on jaettu kolmeen osastoon, joissa virka-apumuodot käsitellään. Sopimuksen IV luvussa (18―23 artikla) annetaan kaikkia virka-apumuotoja koskevia yhteisiä määräyksiä, muun muassa virka-apupyynnön sisällöstä, henkilöiden oikeussuojasta ja virka-avun antamisvelvollisuuden rajoittamisesta sekä salassapidosta. Sopimuksen V luku (24―26 artikla) sisältää erityisiä määräyksiä yleissopimuksen toteuttamisesta, sovellettavasta kielestä sekä pyydetyn virka-avun antamisesta johtuneiden kulujen jakamisesta. Sopimuksen VI luvussa (27―32 artikla) on loppumääräyksiä muun muassa tämän yleissopimuksen ja muiden kansainvälisten sopimusten tai järjestelyjen välisestä konkurrenssista, yleissopimuksen allekirjoittamisesta ja voimaantulosta, sen alueellisesta soveltamisesta, mahdollisuuksista varaumiin sekä yleissopimuksen irtisanomisesta. Lisäksi yleissopimus käsittää liitteet A, B ja C.

Yleissopimuksella ei ole sellaisia merkittäviä taloudellisia vaikutuksia, jotka voitaisiin arvioida. Yleissopimuksella ei myöskään ole organisaatioon tai henkilöstöön liittyviä vaikutuksia, koska yleissopimuksen aiheuttamat tehtävät on tarkoitus hoitaa nykyisen organisaation puitteissa ja nykyisellä henkilöstöllä.

Yleissopimuksen I luvussa, joka käsittää 1 ja 2 artiklan, mainitaan yleissopimuksen tarkoitus ja henkilöt, joihin yleissopimusta sovelletaan, sekä yleissopimuksen piiriin kuuluvat verot.

1 artikla. Artiklan mukaan yleissopimuksen tarkoituksena on, että sopimuspuolet antavat toisilleen virka-apua veroasioissa (1 kappale). Tässä tarkoitettu virka-apu käsittää periaatteessa kaikki toimenpiteet (yleissopimuksen IV luvusta johtuvin rajoituksin), joihin viranomaiset, niihin luettuina lainkäyttöviranomaiset, voivat ryhtyä. Toimenpiteet, joihin lainkäyttöelin ryhtyy rikoslainsäädännön johdosta, lukuun ottamatta tällaisessa elimessä tapahtuvaa yleissopimuksen piiriin kuuluvia veroja koskevien rikosjuttujen vireillepanoa edeltävää valmistelevaa työtä, jäävät kuitenkin yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Yleissopimusta ei sitä vastoin ylipäänsä sovelleta virka-apuun, jota ensisijaisesti pyydetään, jotta esimerkiksi syyttäjä saisi tietoja, joita hänen on tarkoitus käyttää rikosjutussa.

Sopimuspuoli on velvollinen antamaan virka-apua yleissopimuksen mukaisesti riippumatta siitä, missä verovelvollisella tai muulla henkilöllä, jota virka-apu koskee, on kotipaikka tai minkä valtion kansalainen hän on.

2 artikla. Yleissopimuksen piiriin kuuluvat verolajit mainitaan tämän artiklan 1 kappaleessa. Tarkoituksena on, että yleissopimuksella olisi hyvin laaja soveltamisala ja kattaisi kaikki julkiselle yhteisölle maksettavat veronluonteiset maksut. Maksut sisältyvät näin ollen käsitteeseen ''vero''. Tämä ilmenee myös muun muassa siitä, että sosiaalivakuutusmaksut nimenomaan mainitaan artiklassa olevassa eri veroja koskevassa luettelossa (1 kappaleen b ii kohta). Tullimaksut sitä vastoin nimenomaan eivät kuulu yleissopimuksen piiriin (1 kappaleen b iii kohta). Ne verot, joihin yleissopimusta sovelletaan, on tarkoitus ottaa yleissopimuksen liitteessä A olevaan luetteloon tämän artiklan 1 kappaleen luokituksen mukaisesti (2 kappale). Suomessa kannetaan tällä hetkellä seuraavia veroja ja maksuja, jotka on lueteltava liitteessä A mainitun luokituksen mukaisesti:

2 artiklan 1 kappaleen a kohta:

i) Valtion tuloverot

Yhteisöjen tulovero

Rajoitetusti verovelvollisen lähdevero

Korkotulon lähdevero

ii) ―

iii) Valtion varallisuusvero

2 artiklan 1 kappaleen b kohta:

i) Kunnallisvero

Kirkollisvero

Metsänhoitomaksu

ii) Vakuutetun kansaneläkevakuutusmaksu

Vakuutetun sairausvakuutusmaksu

Työnantajan sosiaaliturvamaksu

iii) A. Perintövero ja lahjavero

B. ―

C. Liikevaihtovero

D. Tupakkavero

Makeisvero

Olutvero

Virvoitusjuomavero

Elintarviketuotteiden valmistevero

Polttoainevero

Ravintorasvavero

Sokerivero

Lannoitevero

Alkoholijuomavero

Rehujen rasva- ja valkuaisvero

Eräistä vakuutusmaksuista suoritettava vero

Varmuusvarastointimaksu

Öljyjätemaksu

Auto- ja moottoripyörävero

Tilauslentovero

E. Moottoriajoneuvovero

F. ―

G. Leimavero

Öljysuojamaksu

iv) Kiinteistövero

Myöhemmin voi tietenkin syntyä tarvetta muuttaa tai täydentää näitä veroja ja maksuja koskevia luetteloita. Jos yleissopimuksen sopimuspuoli myöhemmin modifioi luetteloaan tai, liitteessä A lueteltujen verojen ohella tai asemesta, saattaa voimaan uuden samanluonteisen tai pääasiallisesti samanluonteisen veron, sovelletaan yleissopimusta myös modifioidun luettelon mukaisesti tai uuteen veroon. Sopimuspuolen on kuitenkin ilmoitettava jommallekummalle tallettajalle, eli Euroopan neuvoston pääsihteerille tai OECD:n pääsihteerille, liitteeseen A tehtävästä muutoksesta, joka johtuu modifioinnista tai uuden veron voimaan saattamisesta (3 ja 4 kappale).

Yleissopimuksen II luvussa, joka ainoastaan käsittää 3 artiklan, määritellään eräät yleissopimuksessa yleisesti esiintyvät sanonnat.

3 artikla. Tämän artiklan mukaan sanonnalla ''vero'' tarkoitetaan jokaista veroa tai sosiaaliturvamaksua, johon yleissopimusta sovelletaan (1 kappaleen b kohta). Kuten jo edellä 2 artiklan selostuksen yhteydessä todettiin, on sanonnalle annettu erittäin laaja merkitys yleissopimuksessa. Lisäksi sanonnasta ''verosaaminen'' seuraa (1 kappaleen c kohta), että yleissopimus käsittää myös muun muassa veronkorotuksen sekä viivästyskoron ja veron jäämämaksun.

Artiklan 1 kappaleen d kohdan mukaan on yleissopimuksen liitteeseen B tehtävä merkintä niistä henkilöistä ja viranomaisista, joille annetaan tehtäväksi toimia toimivaltaisena viranomaisena. Suomen osalta on tarkoitus, että toimivaltaiseksi viranomaiseksi tässä liitteessä mainitaan valtiovarainministeriö, sen valtuuttama edustaja tai se viranomainen, jonka valtiovarainministeriö määrää toimivaltaiseksi viranomaiseksi.

Sanonta ''kansalainen'' (1 kappaleen e kohta) vastaa asiallisesti sitä määritelmää, joka sisältyy moneen Suomen tekemään verosopimukseen. Tämän sanonnan osalta annetaan yleissopimuksen sopimuspuolelle mahdollisuus poiketa yleissopimuksessa sisältyvästä määritelmästä antamalla selitys tässä tarkoituksessa. Sellaisen selityksen antaminen ei ole Suomen osalta ajankohtaista.

Yleissopimuksen III luku koostuu kolmesta osastosta: I osastossa käsitellään tietojenvaihtoa (4―10 artikla), II osastossa käsitellään virka-apua perimisessä (11―16 artikla) ja III osastossa käsitellään asiakirjojen tiedoksiantamista (17 artikla).

4 artikla. Tämä artikla sisältää yleiset määräykset siitä, minkälaisia tietoja sopimuspuolten on vaihdettava keskenään. Artiklan määräykset koskevat myös 5―9 artiklan perusteella tapahtuvaa tietojenvaihtoa.

Sopimuspuolella on velvollisuus vaihtaa tietoja vain silloin, kun tiedoilla voidaan olettaa olevan merkitystä verojen määräämiselle ja kannolle sekä verosaamisen perimiselle ja täytäntöönpanotoimenpiteille (1 kappaleen a kohta) tai menettelylle hallintoviranomaisessa tai menettelyn aloittamiselle lainkäyttöelimessä (1 kappaleen b kohta). Artiklan nimenomaisen määräyksen mukaan tietoja, joilla todennäköisesti ei ole merkitystä mainittujen tavoitteiden kannalta, ei yleissopimuksen perusteella vaihdeta. Määräyksellä on haluttu korostaa velvollisuutta tutkia tiedon merkitys yksittäistapauksittain. Yleissopimus on tässä suhteessa soveltamisalaltaan vuoden 1989 pohjoismaista virka-apusopimusta (SopS 37/91) suppeampi, koska viimeksi mainittu sopimus koskee kaikkia verotustietoja tiedon merkitykseen katsomatta. Yleissopimuksen nojalla annetun tiedon käyttö todisteena rikosoikeudenkäynnissä edellyttää tiedot antaneen sopimuspuolen etukäteen antamaa suostumusta. Kaksi sopimuspuolta tai useammat sopimuspuolet voivat keskenään sopia, ettei tällaista suostumusta vaadita (2 kappale).

Sopimuspuoli voi yleissopimuksen tallettajalle osoitetulla selityksellä saattaa muiden sopimuspuolten tietoon, että sen viranomaiset sopimuspuolen sisäisen lainsäädännön mukaan saavat ilmoittaa asiasta henkilölle, joka asuu tässä valtiossa tai on sen kansalainen, ennen kuin häntä koskevia tietoja pyynnöstä tai oma-aloitteisesti annetaan.

5 artikla. Pyynnöstä tapahtuvaa tietojenvaihtoa koskeva 5 artikla rajoittaa 4 artiklan mukaisen tietojenantovelvollisuuden vain tietoihin, jotka koskevat määrättyjä henkilöitä tai liiketoimia. Sopimuksen nojalla sopimuspuolilla ei siten ole velvollisuutta antaa tietoja yksilöimättömien tiedonvaihtopyyntöjen perusteella.

Jos tietojenvaihtopyynnön vastaanottanut valtio ei verotusasiakirjoistaan saatavissa olevien tietojen riittämättömyyden vuoksi pysty täyttämään tietojenvaihtopyyntöä, pyynnön vastaanottaneen valtion on 5 artiklan 2 kappaleen mukaan ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin pyydettyjen tietojen antamiseksi hakijavaltiolle.

6 artikla. Sopimuspuolet voivat sopimuksen mukaan ja tehtyään asiasta keskinäisen sopimuksen vaihtaa 4 artiklassa tarkoitettuja tietoja myös automaattisesti.

7 artikla. Tämä artikla sisältää määräyksiä oma-aloitteisesta tietojen vaihdosta. Sopimuspuolen haltuun saattaa muun muassa verotarkastusten yhteydessä tulla tietoja, joilla voidaan olettaa olevan merkitystä myös toiselle sopimuspuolelle. Tällöin sopimuspuolen on annettava tiedot toiselle sopimuspuolelle ilman edeltävää pyyntöä. Oma-aloitteinen tietojenvaihto tulee kysymykseen, kun on aihetta olettaa, että toinen sopimuspuoli menettää verotuloja sellaisen veronalennuksen tai vapautuksen vuoksi, jonka pitäisi johtaa korkeamman veron määräämiseen toisessa sopimuspuolessa tai jonka seurauksena siellä pitäisi syntyä verovelvollisuus, kun suoritetaan liiketoimia sopimuspuolessa verovelvollisen henkilön ja toisessa sopimuspuolessa verovelvollisen henkilön kesken yhden tai useamman maan kautta siten, että veron huojennusta saattaa syntyä jommassakummassa sopimuspuolessa tai molemmissa sopimuspuolissa, kun sopimuspuolella on aihetta olettaa veron huojennusta saattavan syntyä yritysryhmien sisäisten keinotekoisten voitonsiirtojen johdosta tai kun sopimuspuoli on toiselta sopimuspuolelta saamiensa tietojen perusteella voinut hankkia tietoja, jotka saattavat vaikuttaa veron määräämiseen viimeksi mainitussa sopimuspuolessa.

8 artikla. Artiklan mukaan sopimuspuolten on, jos jokin niistä sitä pyytää, neuvoteltava samanaikaisten verotarkastusten kohteeksi otettavista tapauksista ja tarkastuksissa noudatettavista menettelytavoista. Artikla ei kuitenkaan velvoita sopimuspuolia osallistumaan samanaikaisiin verotarkastuksiin, vaan kukin sopimuspuoli voi yksittäistapauksittain päättää, haluaako se osallistua tällaiseen verotarkastukseen.

9 artikla. Hakijavaltion toimivaltaisen viranomaisen esityksestä pyynnön vastaanottaneen valtion vastaava viranomainen voi sallia, että hakijavaltion toimivaltaisen viranomaisen edustajat ovat läsnä sellaisessa verotarkastuksessa, joka suoritetaan pyynnön vastaanottaneessa valtiossa. Artikla ei velvoita vastaanottajavaltiota sallimaan läsnäoloa, vaan vastaanottajavaltion toimivaltainen viranomainen voi vapaasti harkita, onko pyyntöön syytä suostua.

Artiklan mukaan sopimuspuoli voi ilmoittaa yleissopimuksen tallettajalle aikomuksestaan olla pääsääntöisesti suostumatta esityksiin, jotka koskevat hakijavaltion viranomaisten läsnäoloa verotarkastuksissa.

10 artikla. Jos sopimuspuolen toiselta sopimuspuolelta vastaanottamat tiedot henkilön veroasioista ovat ristiriidassa sopimuspuolen itsensä hallussa olevien tietojen kanssa, sopimuspuolen on ilmoitettava tästä tiedot antaneelle sopimuspuolelle.

11 artikla. Artiklan mukaan perimispyynnön vastaanottaneen valtion on, jollei 14 ja 15 artiklan määräyksistä muuta johdu, ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin hakijavaltion verosaamisten perimiseksi niin kuin ne olisivat sen omia verosaamisia. Ulkomaista verosaamista periessään vastaanottajavaltion on toimittava sisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti eli Suomen ollessa vastaanottajavaltio perinnän on tapahduttava samalla tavalla kuin perittäessä vastaavaa tai lähinnä samanlaista Suomen veroa.

Viittaus 14 artiklaan koskee kysymystä siitä, minkä valtion lain mukaan verosaamisen katsotaan vanhentumisen vuoksi käyneen täytäntöönpanokelvottomaksi.

Viittaus 15 artiklaan koskee verosaamisten etuoikeuksia.

Artiklan 1 kappaleen määräyksiä sovelletaan 2 kappaleen mukaan vain verosaamiseen, joka perustuu täytäntöönpanon hakijavaltiossa mahdollistavaan asiakirjaan, josta ei ole muutoksenhakua vireillä. Suomessa täytäntöönpano on verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annetun lain (367/61) 1 §:n 1 momentin mukaan mahdollista ilman tuomiota tai päätöstä eli täytäntöönpanon mahdollistavia asiakirjoja ovat veroluettelon ote, verolippu tai muu sellainen asiakirja. Verovelvollisen oikeussuojan turvaamiseksi on sopimuksessa lisäedellytykseksi määrätty, että muutoksenhaku verosaamisesta ei ole vireillä. Muutoksenhaku tarkoittaa varsinaisia muutoksenhakukeinoja eli veroasioissa veronoikaisua ja valitusta.

Yleissopimuksen mukaan on mahdollista tehdä sopimuspuolten välillä sopimus siitä, että periminen voi tapahtua muutoksenhausta huolimatta. Tällainen sopimus voi olla tarpeellinen, jos muutoksenhakua käytetään pelkästään perimisen estämiseksi, esimerkiksi tapauksessa, jossa muutoksenhaku asiassa jo annetusta lopullisesta päätöksestä huolimatta pannaan uudelleen vireille.

Jos verosaamista peritään henkilöltä, joka ei asu hakijavaltiossa, on perinnän mahdollisuutta tällaisen henkilön oikeussuojan turvaamiseksi rajoitettu siten, että perintä voi tapahtua vain, jos verosaamiseen ei voida enää hakea muutosta. Perusteena tälle sopimusmääräykselle on, että henkilöiden, jotka eivät asu hakijavaltiossa, ei voida olettaa olevan yhtä hyvin perillä tapahtuneesta verotuksesta ja muutoksenhakumahdollisuudesta kuin hakijavaltiossa asuvien henkilöiden. Sopimuspuolet voivat tarpeen vaatiessa sopimuksella supistaa tämän rajoituksen soveltamisalaa.

Velvollisuus antaa virka-apua vainajaa tai hänen kuolinpesäänsä koskevan verosaamisen perimisessä rajoittuu kuolinpesän arvoon tai milloin saamista peritään osakkaalta, kuolinpesän osakkaan pesänosuuden arvoon. Määräys vastaa voimassa olevassa perintökaaressa (40/65) noudatettuja periaatteita.

12 artikla. Artiklassa on tyydytty määräämään vain, että hakijavaltion esityksestä on pyynnön vastaanottaneen valtion ryhdyttävä toimenpiteisiin veron määrän perimisen turvaamiseksi, vaikka saamisesta olisikin valitus vireillä tai vaikkei täytäntöönpanoa mahdollistavaa asiakirjaa vielä olisikaan. Syynä siihen, että artiklassa ei tarkemmin määritellä turvaamistoimenpiteiden suorittamisedellytyksiä, ovat huomattavat erot eri maiden lainsäädännöissä. Artiklassa kuitenkin asetetaan edellytykseksi, että saamisen määrän on aina oltava tiedossa turvaamistoimenpidettä pyydettäessä.

13 artikla. Tämä artikla sisältää määräyksiä virka-apupyyntöön liitettävistä asiakirjoista.

14 artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan verosaamisen käyminen täytäntöönpanokelvottomaksi määräajan kulumisen vuoksi ratkaistaan hakijavaltion lainsäädännön perusteella. Määräys on poikkeus 11 artiklasta, jonka mukaan perinnässä noudatetaan vastaanottajavaltion sisäistä oikeutta.

Jos pyynnön vastaanottanut valtio kuitenkin on pyynnön johdosta ryhtynyt perimistoimenpiteisiin, jotka vastaanottajavaltion lainsäädännön mukaan johtaisivat 1 kappaleen mukaisen määräajan pidentämiseen tai keskeyttämiseen, on tällaisilla perimistoimenpiteillä artiklan 2 kappaleen mukaan sama oikeusvaikutus hakijavaltiossa. Artiklan 2 kappale näin ollen muuttaa 1 kappaleen mukaista pääsääntöä.

Artiklan 3 kappale asettaa ehdottoman takarajan täytäntöönpanokelpoisuudelle. Virka-apupyynnön vastaanottanut valtio ei missään tapauksessa ole velvollinen suostumaan virka-apupyyntöön, joka on tehty yli 15 vuoden kuluttua siitä päivästä, jolle alkuperäinen täytäntöönpanoasiakirja on päivätty.

15 artikla. Verosaaminen, jonka perimisessä virka-apua annetaan, ei pyynnön vastaanottaneessa valtiossa nauti tämän valtion verosaamisille erityisesti annettua etuoikeutta. Suo- messa verosaamisilla ei enää ole tällaisia etuoikeuksia.

16 artikla. Perimispyynnön vastaanottanut valtio voi sallia maksun lykkäämisen tai sen suorittamisen maksuerissä, jos pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädäntö tai hallintokäytäntö sallii tämän menettelyn vastaavanlaisissa tapauksissa. Maksun lykkäyksestä tai erissä tapahtuvasta suorittamisesta on kuitenkin ilmoitettava hakijavaltiolle ennen niiden sallimista. Suomessa lääninverovirasto, verohallitus tai valtiovarainministeriö voivat lykätä veronmaksua verotuslain (482/58) 125 §:n 5 momentin perusteella.

17 artikla. Artikla velvoittaa pyynnön vastaanottaneen valtion hakijavaltion pyynnöstä antamaan tiedoksi asiakirjoja, niihin luettuina oikeudellisiin päätöksiin liittyvät asiakirjat, jotka ovat peräisin hakijavaltiosta ja jotka koskevat yleissopimuksen piiriin kuuluvia veroja.

Asiakirjat on annettava tiedoksi siinä järjestyksessä, jota vastaanottajavaltion sisäisen lainsäädännön mukaan sovelletaan pääasiallisesti samanluonteisten asiakirjojen tiedoksiannossa. Jos hakijavaltio esittää toivomuksen, että tiedoksiannossa noudatetaan erityistä järjestystä, on vastaanottajavaltion mahdollisuuksien mukaan tällaista järjestystä noudatettava tai ainakin noudatettava sellaista oman lainsäädäntönsä mukaista järjestystä, joka lähinnä vastaa hakijavaltion toivomusta.

Sopimuspuoli voi artiklan 3 kappaleen mukaan antaa asiakirjoja tiedoksi suoraan postin välityksellä toisen osapuolen alueella olevalle henkilölle. Tarkoituksena on sallimalla yksinkertaisempi menettely vähentää sitä tehtävien lisääntymistä, joka kahden verohallinnon osallistumisesta tiedoksiantotehtäviin saattaa seurata.

Artiklan 4 kappaleen mukaan mikään yleissopimuksen määräys ei tee pätemättömäksi sopimuspuolen oman lainsäädännön mukaista tiedoksiantoa. Koska sopimus tarjoaa vain lisämahdollisuuksia asiakirjojen tiedoksiantamisessa, sen tarkoituksena ei ole poistaa sitä mahdollisuutta, että sopimuspuolet käyttävät vain oman lainsäädäntönsä mukaista menettelyä tiedoksiantamisessa.

Tiedoksiannettuun asiakirjaan ei tarvitse liittää käännöstä. Jos kuitenkin käy ilmi, että vastaanottaja ei ymmärrä asiakirjan kieltä, pyynnön vastaanottaneen valtion on teetettävä asiakirjasta käännös tai yhteenveto vastaanottajavaltion viralliselle kielelle tai jollekin sen virallisista kielistä. Vaihtoehtoisesti pyynnön vastaanottanut valtio voi pyytää hakijavaltiota laatimaan asiakirjasta käännöksen tai liittämään yhteenvedon jollekin pyynnön vastaanottaneen valtion, Euroopan neuvoston tai OECD:n viralliselle kielelle (molempien järjestöjen viralliset kielet ovat englanti ja ranska).

Yleissopimuksen IV luku sisältää kaikkia virka-apumuotoja koskevia määräyksiä tiedoista, jotka hakijavaltion on virka-apupyynnössä annettava (18 artikla), mahdollisuudesta olla suostumatta virka-apupyyntöön (19 artikla), vastaamisesta virka-apupyyntöön (20 artikla), henkilöiden oikeussuojasta ja virka-avun antamisvelvollisuuden rajoista (21 artikla), salassapidosta (22 artikla) ja muutoksenhausta (23 artikla).

18 artikla. Virka-apupyynnöstä tulee soveltuvin osin käydä ilmi pyynnön alullepannut viranomainen tai virasto, pyynnön kohteena olevan henkilön tunnistamiseksi tarpeelliset tiedot, tietojenvaihtopyynnön osalta hakijavaltion toivomus sen kannalta tarkoituksenmukaisesta tietojen toimittamismuodosta, perimistä tai turvaamistoimenpiteitä koskevan virka-apupyynnön osalta verosaamisen luonne ja osatekijät sekä varat, joista verosaaminen voidaan periä, tiedoksiantoa koskevan virka-apupyynnön osalta tiedoksi annettavan asiakirjan luonne ja asiasisältö sekä onko virka-apupyyntö hakijavaltion lainsäädännön ja hallintokäytännön mukainen sekä onko virka-apupyyntö 19 artiklassa esitettyihin vaatimuksiin nähden perusteltu. Viittaus 19 artiklaan tarkoittaa vastaanottajavaltion oikeutta asettaa virka-avun antamisen ehdoksi se, että hakijavaltio on käyttänyt kaikkia omalla alueellaan käytettävissä olevia keinoja.

Artiklan 2 kappaleen mukaan hakijavaltion on ilmoitettava pyynnön vastaanottaneelle valtiolle muista sen tietoon tulleista virka-apupyyntöön vaikuttavista seikoista mahdollisimman pian saatuaan niistä tiedon. Sopimusmääräys velvoittaa hakijavaltion pitämään vastaanottajavaltion ajan tasalla virka-avun kohteena olevassa asiassa mahdollisesti tapahtuneista muutoksista.

19 artikla. Tämän artiklan mukaan pyynnön vastaanottanut valtio ei ole velvollinen suostumaan virka-apupyyntöön, ellei hakijavaltio ole käyttänyt kaikkia omalla alueellaan käytettävissä olevia keinoja, paitsi milloin turvautuminen sellaisiin keinoihin aiheuttaisi suhteettoman suuria vaikeuksia. Artikla antaa mainituin edellytyksin vastaanottajavaltiolle oikeuden kieltäytyä virka-avun antamisesta. Koska tavallisesti voidaan olettaa, että valtio on ensin käyttänyt kaikki sen käytettävissä olevat mahdollisuudet ja vasta sen jälkeen kääntyy toisen valtion puoleen, määräystä tultaneen soveltamaan harvoin.

20 artikla. Jos vastaanottajavaltio suostuu virka-apuun, sen on mahdollisimman pian ilmoitettava hakijavaltiolle suoritetuista toimenpiteistä ja virka-avun tuloksista. Päinvastaisessa tapauksessa vastaanottajavaltion on ilmoitettava mahdollisimman pian kielteisestä päätöksestään ja päätöksen syistä. Hakijavaltion erikseen pyytäessä tietojenvaihdon tapahtumista tietyssä muodossa, vastaanottajavaltion on, mikäli mahdollista, toimitettava tieto pyydetyssä muodossa.

21 artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan yleissopimus ei vaikuta niihin oikeuksiin ja siihen suojaan, jotka pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädäntö tai hallintokäytäntö henkilöille antaa. Sopimuksen tarkoituksena ei tässä suhteessa ole muuttaa vallitsevaa oikeustilaa.

Tämän artiklan 2 kappale rajoittaa virka-apupyynnön vastaanottaneen valtion velvollisuuksia antaa virka-apua. Kappaleen mukaan sopimuksen määräykset eivät velvoita vastaanottajavaltiota ryhtymään toimenpiteisiin, jotka poikkeavat joko hakijavaltion tai pyynnön vastaanottaneen valtion omasta lainsäädännöstä tai hallintokäytännöstä (2 kappale a kohta), ryhtymään toimenpiteisiin, joiden vastaanottajavaltio katsoo olevan vastoin yleistä järjestystä (ordre public) tai sen olennaisia etuja (2 kappale b kohta) tai antamaan tietoja joita jommankumman valtion lainsäädännön tai hallintokäytännön mukaan ei voida hankkia (2 kappale c kohta). Artiklan 2 kappaleessa on lisäksi määräys liikesalaisuuksien suojaamisesta (2 kappale d kohta) ja syrjintäkiellosta (2 kappale f kohta).

Artiklan 2 kappaleen e kohdassa määrätään, ettei vastaanottajavaltio ole velvollinen antamaan virka-apua, jos se katsoo hakijavaltion verotuksen olevan vastoin yleisesti hyväksyttyjä verotusperiaatteita tai katsoo hakijavaltion verotuksen olevan vastoin hakijavaltion ja vastaanottajavaltion välillä tehtyä kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tehtyä tai muuta sopimusta. Tämän määräyksen soveltaminen voi tulla kysymykseen, jos hakijavaltion verotus on luonteeltaan erityisen kohtuutonta tai konfiskatorista. Verosopimustilanteissa määräystä voidaan soveltaa vain, jos hakijavaltio selvästi toimii verosopimuksen vastaisesti, koska verosopimukset eivät kaikissa tapauksissa poista kaksinkertaista verotusta.

22 artikla. Salassapitoa koskeva 22 artikla perustuu ankaramman lain periaatteelle. Sen 1 kappaleen mukaan yleissopimuksen nojalla saatuja tietoja on käsiteltävä salaisina tiedot saaneen sopimuspuolen sisäisen lainsäädännön mukaisesti. Jos tietoja antavan osapuolen vastaavat määräykset kuitenkin ovat rajoittavampia, niitä on sovellettava.

Salassapidettäviä tietoja saadaan 2 kappaleen mukaan paljastaa vain vero-, ulosotto- ja syyttäjäviranomaisille sekä tuomioistuimille, jotka lisäksi saavat käyttää tietoja vain tehtäviensä mukaisiin tarkoituksiin. Tietoja voidaan ilmaista julkisissa oikeudenkäynneissä tai tuomioistuinratkaisuissa, jotka koskevat sopimuksen tarkoittamia veroja, mutta edellytyksenä tällöin on etukäteen annettu, tietoja antaneen sopimuspuolen toimivaltaisen viranomaisen suostumus. Sopimuspuolet voivat sopia keskenään, ettei tällaista suostumusta tarvita.

Artiklan 3 kappale koskee valtioita, jotka ovat tehneet 30 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaisen varauman. Tällöin valtio ei anna tietoja 2 artiklan 1 kappaleen b kohdassa mainituista veroista. Suomi ei ole tällaista varaumaa tehnyt. Artiklan 4 kappaleen mukaan tietoja voidaan 1, 2 ja 3 kappaleen määräysten estämättä käyttää myös muihin tarkoituksiin, jos tietoja antavan valtion lainsäädäntö sen sallii ja tämän valtion toimivaltainen viranomainen antaa siihen suostumuksensa.

Suomessa asiaa säännellään verotuslain 132 §:ssä, jonka mukaan tietoja ovat oikeutettuja saamaan verotus- ja ulosottoviranomaiset, syyttäjä- ja poliisiviranomaiset tietyin edellytyksin, puoliso ja kuolleen puolison oikeudenomistajat, tuomioistuimen tai tuomarin määräämä pesänselvittäjä ja pesänjakaja pesän selvittämiseksi ja osituksen tai perinnönjaon toimittamiseksi sekä, vain tunnistamistietojen osalta, valtion ja kuntien viranomaiset sekä julkisyhteisöt rekisterien ja tilastojen pitämistä varten. Lisäksi verohallitus voi erityisistä syistä määrätä verotusasiakirjoista ilmeneviä tietoja annettavaksi valtion ja kunnan viranomaisille sekä julkisyhteisöille käytettäväksi myös muussa tarkoituksessa kuin rekisterien ja tilastojen pitämistä varten sekä määrätä verotustiedot ja asiakirjat annettavaksi tilastollista tai tieteellistä tutkimusta varten tällaista tutkimusta suorittavan viranomaisen tai henkilön käytettäväksi. Näiden rajoitusten puitteissa toimivaltainen viranomainen voi harkita, annetaanko tietoja muille kuin yleissopimuksen 22 artiklan 2 kohdassa mainituille ulkomaisille vero-, ulosotto-, hallinto- ja valvontaviranomaisille sekä tuomioistuimille.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimuspuoli, joka on toiselta sopimuspuolelta saanut tietoja, voi toimittaa näitä tietoja kolmannelle sopimuspuolelle, jos tiedot antanut sopimuspuoli antaa siihen etukäteen suostumuksensa.

23 artikla. Muutosta pyynnön vastaanottaneen valtion sopimuksen nojalla suorittamaan toimenpiteeseen voidaan 23 artiklan 1 kappaleen mukaan hakea vain tässä valtiossa.

Hakijavaltion yleissopimuksen nojalla suorittamaan toimenpiteeseen, erityisesti perimiseen liittyvään toimenpiteeseen, joka koskee verosaamisen olemassaoloa, määrää tai sen täytäntöönpanon mahdollistavaa asiakirjaa, voidaan 2 kappaleen mukaan hakea muutosta vain hakijavaltiossa. Hakijavaltion on viipymättä ilmoitettava muutoksenhausta pyynnön vastaanottaneelle valtiolle, jonka tulee lykätä toimenpiteitään siihen saakka kunnes asianomainen viranomainen on antanut päätöksensä. Vastaanottajavaltion on kuitenkin hakijavaltion pyynnöstä ryhdyttävä turvaamistoimenpiteisiin perimisen turvaamiseksi. Ilmoituksen muutoksenhaun vireillepanosta voi vastaanottajavaltiolle tehdä myös muu henkilö, jota asia koskee, esimerkiksi verovelvollinen itse. Tällaisen ilmoituksen saatuaan pyynnön vastaanottaneen valtion on tarvittaessa neuvoteltava hakijavaltion kanssa asiasta.

Kun muutoksenhakuasia on lopullisesti ratkaistu, pyynnön vastaanottaneen valtion tai hakijavaltion on ilmoitettava toiselle valtiolle ratkaisusta ja sen vaikutuksista virka-apupyyntöön.

Yleissopimuksen V luku sisältää määräyksiä yleissopimuksen soveltamisesta (24 artikla), virka-apuasioissa käytettävästä kielestä (25 artikla) ja virka-avun antamisesta aiheutuvista kuluista (26 artikla).

24 artikla. Artikla velvoittaa sopimuspuolet yhteydenpitoon yleissopimuksen soveltamiseen liittyvissä asioissa. Sopimuspuolet voivat tehdä keskinäisiä sopimuksia yleissopimuksen tarkemmasta soveltamisesta ja tulkinnasta. Sopimuspuolten toimivaltaisten viranomaisten edustajat muodostavat OECD:n yleisvalvonnan alaisen koordinointielimen, jonka tehtävänä on kehittää verotuksen alalla tapahtuvaa kansainvälistä yhteistyötä. Koordinointielin voi sopimuspuolen pyynnöstä antaa lausuntoja yleissopimuksen määräysten tulkinnasta.

25 artikla. Virka-apupyyntö ja vastaus siihen on laadittava jollakin OECD:n tai Euroopan neuvoston virallisista kielistä eli englanniksi tai ranskaksi taikka jollakin muulla kielellä, josta kysymyksessä olevat sopimuspuolet ovat kahdenkeskisesti sopineet.

26 artikla. Tämän artiklan mukaan pyynnön vastaanottanut valtio vastaa virka-avun antamisesta aiheutuneista tavanomaisista kuluista ja hakijavaltio ei-tavanomaisista kuluista. Sopimuspuolet voivat tehdä kahdenkeskisiä sopimuksia kulujen jakamisesta muulla tavalla.

Yleissopimuksen VI luku sisältää määräykset sopimuksen suhteesta muihin kansainvälisiin sopimuksiin (27 artikla), määräykset sopimuksen allekirjoittamisesta ja voimaantulosta (28 artikla), yleissopimuksen alueellisesta soveltamisesta (29 artikla), varaumista (30 artikla), irtisanomisesta (31 artikla) sekä tallettajista ja niiden tehtävistä (32 artikla).

27 artikla. Yleissopimuksen mukaiset virka-apumahdollisuudet eivät rajoita olemassaolevien tai tulevaisuudessa tehtävien kansainvälisten sopimusten tahi muiden järjestelyjen taikka asiakirjojen mukaisia virka-apumahdollisuuksia. Viimeksi mainitut mahdollisuudet eivät toisaalta rajoita yleissopimuksen mukaisia virka-apumahdollisuuksia.

28 artikla. Artikla sisältää tavanomaiset allekirjoittamis- ja voimaantulomääräykset.

29 artikla. Jokainen valtio voi allekirjoittaessaan yleissopimuksen taikka tallettaessaan ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa määritellä alueen tai alueet, joihin yleissopimusta on sovellettava. Lisäksi valtio voi myöhempänä ajankohtana jommallekummalle tallettajalle osoitetulla selityksellä ulottaa yleissopimuksen soveltamisen muuhun, selityksessä mainittuun alueeseen. Tällaiset selitykset voidaan myös peruuttaa.

30 artikla. Valtio voi allekirjoittaessaan tämän yleissopimuksen tai tallettaessaan ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa tai myöhempänä ajankohtana ilmoittaa pidättävänsä itselleen oikeuden a) olla antamatta minkäänmuotoista virka-apua, joka koskee muiden sopimuspuolten 2 artiklan 1 kappaleen b kohdassa mainittuihin ryhmiin kuuluvia veroja, edellyttäen, että se ei ole sisällyttänyt omia näihin ryhmiin kuuluvia verojaan sopimuksen liitteeseen A, b) olla antamatta virka-apua verosaamisen tai hallinnollisen sakon perimiseksi kaikkien verojen osalta tai vain yhteen tai useampaan 2 artiklan 1 kappaleessa mainittuihin ryhmiin kuuluvien verojen osalta, c) olla antamatta virka-apua sellaisen verosaamisen osalta, joka oli olemassa yleissopimuksen tullessa tämän valtion osalta voimaan, tai, milloin valtio aikaisemmin on tehnyt a tai b kohdan mukaisen varauman, joka oli olemassa silloin kun siinä mainittuihin ryhmiin kuuluvia veroja koskeva varauma peruutettiin, d) olla antamatta virka-apua asiakirjojen tiedoksiannossa joko kaikkien verojen osalta tai vain yhteen tai useampaan 2 artiklan 1 kappaleessa mainittuun ryhmään kuuluvien verojen osalta ja e) olla suostumatta 17 artiklan 3 kappaleen mukaiseen asiakirjojen tiedoksiantoon postin välityksellä. Muita varaumia sopimukseen ei voida tehdä.

Suomi ei ole tehnyt sopimukseen varaumia.

31 artikla. Tässä artiklassa ovat sisällöltään tavanomaiset irtisanomismääräykset.

32 artikla. Tässä artiklassa määritellään sopimuksen tallettajien tehtävät.

Yleissopimus tulee voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jona viisi valtiota on ratifioimalla tai hyväksymällä ilmaissut suostumuksensa siihen, että yleissopimus sitoo niitä. Sellaisen Euroopan neuvoston jäsenvaltion ja OECD:n jäsenmaan osalta, joka tämän jälkeen ilmaisee suostumuksensa siihen, että yleissopimus sitoo sitä, sopimus tulee voimaan sen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jona ratifioimis- tai hyväksymiskirja on talletettu.

Suomi on voimassa olevissa kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tekemissään kahdenkeskisissä sopimuksissa sitoutunut antamaan verotusta koskevia tietoja toiselle sopimusvaltiolle. Verosopimusten määräykset eivät kuitenkaan yleensä koske verosaamisten perimistä, asiakirjojen tiedoksiantoa, verotarkastuksia ja toisen valtion edustajien läsnäoloa niissä sekä turvaamistoimenpiteitä. Lisäksi Suomi ei ole kaikkien Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden kanssa tehnyt verosopimusta. Useat veroasioissa annettavaa keskinäistä virka-apua koskevan yleissopimuksen määräykset poikkeavat siten voimassa olevasta verolainsäädännöstä. Tämän vuoksi sopimus vaatii näiltä osin eduskunnan hyväksymisen.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi ne 25 päivänä tammikuuta 1988 tehdyn veroasioissa annettavaa keskinäistä virka-apua koskevan yleissopimuksen määräykset, jotka vaativat Eduskunnan suostumuksen.

Koska yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Strasbourgissa 25 päivänä tammikuuta 1988 tehdyn veroasioissa annettavaa keskinäistä virka-apua koskevan yleissopimuksen määräykset ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.

2 §

Tarkempia säännöksiä tämän lain täytäntöönpanosta annetaan tarvittaessa asetuksella.

3 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

---

Naantalissa 2 päivänä elokuuta 1994

Tasavallan Presidentti
MARTTI AHTISAARI

Ulkoasiainministeri
Heikki Haavisto